Pääsiäisenä 2020 Mikkelin keskussairaalassa
Otsikossa ei ole kirjoitusvirhettä, sillä pashaa H-oolla täällä ei saa, mutta sen sijaan runsaasti K-oolla. Nämä päivät sairaalassa ikäisteni joukossa ovat opettaneet suomalaisesta terveydenhuollosta ja meistä potilaista ehkä enemmän kuin aiemmat seitsemänkymmentä vuotta.
Itsestäni ei koskaan olisi varmaankaan voinut tulla terveydenhoidon ammattilasta ainakaan tällaiselle hoitoalalle eikä oikeastaan useimpiin muihinkaan, koska minun on aika vaikea katsoa veristä haavaa, avointa leikkaushaavaa tms. Samoin minulla on selvä tiettyjen eritteiden hajujen jonkinlainen ”hajuallergia”.
Muistan, kun kerran eräässä kreikkalaisessa luostarissa jouduin käyttämään ns. yleisövessaa, kun tuli yllättäen kakkoshätä. Etelässä menee joskus maha helposti sekaisin ja pakko sinne oli mennä ja heti. No – vessassa oli vain itämainen jalanjälki ja muutama sentti virtsaa lattialla. Housuja ylhäällä pidellen oli pakko kyykistyä maanrajaan, mutta seuraus oli, että tuli tyhjennettyä sisimpäni molemmista aukoista – yhdestä alhaalla ja yhdestä ylhäällä. Sen jälkeen oli kieltämättä "tyhjä olo".
Täällä pääsin kuitenkin pakenemaan huoneestani pahimmalla hetkellä ja sain aulassa ihanilta ruokahuollon ihmisiltä teetä ja hunajaa ja terapoida asiaa rauhallisessa tilassa puhelimessa erään tuttuni kanssa. Pyysin teen tuojaa jättämään loput iltapalan rekvisiitat huoneeseen ja syön ne sitten siellä, kun tilanne rauhoittuu.
Mennessäni huoneeseen tämä ihana palveleva ihminen toi toisen kupillisen ja kaksi voileipää sekä mehukeittoa iltapalaksi. Laitoin kuulokkeet korville ja aloin kuunnella jälleen mielimusiikkiani: Phil Coulteria. Onneksi Aaro-ystäväni toi jo ekana iltana minulle läppärin ja sen varusteet tänne, niin voin nauttia mm. musiikista ja äänikirjoista noin.
Sen, minkä täällä opin, on varmaan jonkinlainen aavistus maamme yhdenlaisen vanhushoidon todellisuudesta ja ehkä samalla sen sotkeentumisen seurauksista nyt tähän kauhistuttavaan koronavirusperiodiin. Kuten olemme mediasta lukeneet kauheista asioista Pohjois-Savosta ja Etelä-Suomesta koronaviruksen iskiessä sinne, en kyllä yhtään ihmettele asiaa, kun katsoo nyt läheltä tällaista hyvin varustettua ja hyvin varustautunutta sairaalaa, osaavista ihmisistä koostuvaa henkilökuntaa, ja täällä ihan muista syistä ja sairauksista hoidettavana olevia vanhuksia ja heidän peruskuntoaan.
Eivät ne ongelmat välttämättä ollenkaan johdu henkilökunnan toimista, eikä oikeastaan potilaiden iästäkään, vaan enemmänkin heidän henkisestä vireystilastaan ja kaikista eniten päällä olevan mahdollisen vaikeankin sairauden tuottamista kivuista, säryistä, harhakuvista, pelkotiloista ja kauhusta – ajan ja paikan tilannetajun tilapäisestä tai toisinaan varmaan myös lopullisesta katoamisesta.
Jotenkin kaikesta huolimatta tunnen – matemaattinen humanisti vaikka olenkin – suurta sympatiaa äskettäin kuolleen Pentti Linkolan joihinkin ajatuksiin. Hänellehän yksinkertaisesti ”ihminen oli evoluution erehdys.” Hänelle ”kaikki elämää säilyttävä oli äärimmäisen epäpopulääriä.” Vaikka ajatukset tuntuvat meistä monesta, minustakin, melko lailla vääriltä, siinä valitettavasti vain on jonkinlainen totuuden siemenkin, joka karmaisevalla tavalla konkretisoituu näinä päivinä eri puolilla maailmaa, ei pelkästään Suomessa.
Taitoni eivät riitä enempään filosofointiin asiasta, kun en siihen kuitenkaan pysty enkä oikein haluakaan. Mutta nämä ajatukset palasivat mieleeni näissä oloissa ja tilanteissa ja muistanpa nyt jälleen hyvin oman isäni ohjeen, kun hän leikkauksen komplikaation seurauksena pitkällisen taistelun jälkeen menetti henkensä, mutta sanoi minulle ennen leikkausta: ”Katsokin, Hannu, etten koneisiin kuole.” Siksi oli helppo sanoa lääkärille, kun hän ilmoitti, ettei isäni jatka hengityskoneessa ja se hoito lopetetaan. Kerroin heille sen olevan myös isäni tahto.
Varmaan noistakin syistä silloin, sitä täysin tiedostamatta, miksi, laitoin pari juttua sitten blogiini linkin Phil Coulterin kappaleeseen ”The Old Man” (https://youtu.be/GqnhDBiTjvg).
Oma kärsivällisyyteni ja siinä ohessa moni muu sisäinen tunteeni on joutunut melkoiseen testiin ja prässiin, koetukselle, jopa opetukseen, kun haluamatta, mutta filantropian vuoksi kuitenkin, olen joutunut varsin lähelle huonenaapurini sairaanhoitoa: neuvomaan, antamaan hoitovälineitä, kun hän niitä pyysi, varoittamaan harkitsemattomista teoista, hakemaan apua hoitajilta ja loppujen lopuksi ihan turhaan. Lopputuloksena oli kaikista letkuista ja piuhoista itsensä irti repinyt verinen mies vessassa.
Luulenpa, että motivaatio päästä kotiin ei voi enää tästä nousta. Se on varmasti saavuttanut lakipisteensä.
Yrittäkää jaksaa lääkärit, hoitajat, lähihoitajat, siistijät, ruokahuollon ja muu henkilökunta, teillä on kyllä laaja kansan tuki apunanne.
Hannu
nettihoukka
Otsikossa ei ole kirjoitusvirhettä, sillä pashaa H-oolla täällä ei saa, mutta sen sijaan runsaasti K-oolla. Nämä päivät sairaalassa ikäisteni joukossa ovat opettaneet suomalaisesta terveydenhuollosta ja meistä potilaista ehkä enemmän kuin aiemmat seitsemänkymmentä vuotta.
Itsestäni ei koskaan olisi varmaankaan voinut tulla terveydenhoidon ammattilasta ainakaan tällaiselle hoitoalalle eikä oikeastaan useimpiin muihinkaan, koska minun on aika vaikea katsoa veristä haavaa, avointa leikkaushaavaa tms. Samoin minulla on selvä tiettyjen eritteiden hajujen jonkinlainen ”hajuallergia”.
Muistan, kun kerran eräässä kreikkalaisessa luostarissa jouduin käyttämään ns. yleisövessaa, kun tuli yllättäen kakkoshätä. Etelässä menee joskus maha helposti sekaisin ja pakko sinne oli mennä ja heti. No – vessassa oli vain itämainen jalanjälki ja muutama sentti virtsaa lattialla. Housuja ylhäällä pidellen oli pakko kyykistyä maanrajaan, mutta seuraus oli, että tuli tyhjennettyä sisimpäni molemmista aukoista – yhdestä alhaalla ja yhdestä ylhäällä. Sen jälkeen oli kieltämättä "tyhjä olo".
Täällä pääsin kuitenkin pakenemaan huoneestani pahimmalla hetkellä ja sain aulassa ihanilta ruokahuollon ihmisiltä teetä ja hunajaa ja terapoida asiaa rauhallisessa tilassa puhelimessa erään tuttuni kanssa. Pyysin teen tuojaa jättämään loput iltapalan rekvisiitat huoneeseen ja syön ne sitten siellä, kun tilanne rauhoittuu.
Mennessäni huoneeseen tämä ihana palveleva ihminen toi toisen kupillisen ja kaksi voileipää sekä mehukeittoa iltapalaksi. Laitoin kuulokkeet korville ja aloin kuunnella jälleen mielimusiikkiani: Phil Coulteria. Onneksi Aaro-ystäväni toi jo ekana iltana minulle läppärin ja sen varusteet tänne, niin voin nauttia mm. musiikista ja äänikirjoista noin.
Sen, minkä täällä opin, on varmaan jonkinlainen aavistus maamme yhdenlaisen vanhushoidon todellisuudesta ja ehkä samalla sen sotkeentumisen seurauksista nyt tähän kauhistuttavaan koronavirusperiodiin. Kuten olemme mediasta lukeneet kauheista asioista Pohjois-Savosta ja Etelä-Suomesta koronaviruksen iskiessä sinne, en kyllä yhtään ihmettele asiaa, kun katsoo nyt läheltä tällaista hyvin varustettua ja hyvin varustautunutta sairaalaa, osaavista ihmisistä koostuvaa henkilökuntaa, ja täällä ihan muista syistä ja sairauksista hoidettavana olevia vanhuksia ja heidän peruskuntoaan.
Eivät ne ongelmat välttämättä ollenkaan johdu henkilökunnan toimista, eikä oikeastaan potilaiden iästäkään, vaan enemmänkin heidän henkisestä vireystilastaan ja kaikista eniten päällä olevan mahdollisen vaikeankin sairauden tuottamista kivuista, säryistä, harhakuvista, pelkotiloista ja kauhusta – ajan ja paikan tilannetajun tilapäisestä tai toisinaan varmaan myös lopullisesta katoamisesta.
Jotenkin kaikesta huolimatta tunnen – matemaattinen humanisti vaikka olenkin – suurta sympatiaa äskettäin kuolleen Pentti Linkolan joihinkin ajatuksiin. Hänellehän yksinkertaisesti ”ihminen oli evoluution erehdys.” Hänelle ”kaikki elämää säilyttävä oli äärimmäisen epäpopulääriä.” Vaikka ajatukset tuntuvat meistä monesta, minustakin, melko lailla vääriltä, siinä valitettavasti vain on jonkinlainen totuuden siemenkin, joka karmaisevalla tavalla konkretisoituu näinä päivinä eri puolilla maailmaa, ei pelkästään Suomessa.
Taitoni eivät riitä enempään filosofointiin asiasta, kun en siihen kuitenkaan pysty enkä oikein haluakaan. Mutta nämä ajatukset palasivat mieleeni näissä oloissa ja tilanteissa ja muistanpa nyt jälleen hyvin oman isäni ohjeen, kun hän leikkauksen komplikaation seurauksena pitkällisen taistelun jälkeen menetti henkensä, mutta sanoi minulle ennen leikkausta: ”Katsokin, Hannu, etten koneisiin kuole.” Siksi oli helppo sanoa lääkärille, kun hän ilmoitti, ettei isäni jatka hengityskoneessa ja se hoito lopetetaan. Kerroin heille sen olevan myös isäni tahto.
Varmaan noistakin syistä silloin, sitä täysin tiedostamatta, miksi, laitoin pari juttua sitten blogiini linkin Phil Coulterin kappaleeseen ”The Old Man” (https://youtu.be/GqnhDBiTjvg).
Oma kärsivällisyyteni ja siinä ohessa moni muu sisäinen tunteeni on joutunut melkoiseen testiin ja prässiin, koetukselle, jopa opetukseen, kun haluamatta, mutta filantropian vuoksi kuitenkin, olen joutunut varsin lähelle huonenaapurini sairaanhoitoa: neuvomaan, antamaan hoitovälineitä, kun hän niitä pyysi, varoittamaan harkitsemattomista teoista, hakemaan apua hoitajilta ja loppujen lopuksi ihan turhaan. Lopputuloksena oli kaikista letkuista ja piuhoista itsensä irti repinyt verinen mies vessassa.
Luulenpa, että motivaatio päästä kotiin ei voi enää tästä nousta. Se on varmasti saavuttanut lakipisteensä.
Yrittäkää jaksaa lääkärit, hoitajat, lähihoitajat, siistijät, ruokahuollon ja muu henkilökunta, teillä on kyllä laaja kansan tuki apunanne.
nettihoukka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti