Nil sub sole novum

Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous on jo keskiviikkona 27.11.2019 melkein päätöksessään ja lienee aika kirjoittaa toinen – toivottavasti viimeinen –  blogijuttu kokouksesta, josta voinee pitkällä kokemuksella sanoa tuon maineikkaan lausahduksen Raamatusta Saarnaajan kirjasta : Nil sub sole novum! (Saarnaaja 1:9)

Uusi sivistysvaliokunnan puheenjohtaja

(Kuva © Aristarkos Sirviö)

Olen itse kokenut ja katsellut aktiivisesti Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokouksia suunnilleen kohta koko tämän 2000-luvun joko tarkkailijana tai jonkin aikaa myös kokousedustajana ja valiokunnan puheenjohtajana. Tähän seikkaan siis perustuu nämä lausahdukseni kokouksista ja etenkin taas tästä vuoden 2019 kirkolliskokouksesta. Toki olen kai osoittanut jonkinlaista ortodoksista aktiivisuuttani muuallakin.

Odotusarvo oli tänä vuonna normaalia korkeammalla, koska kokousedustajina oli kuitenkin aika monta uutta ja ajattelin – ehkä kuitenkin sitten liian toiveikkaana – heidän pystyvän uudistamaan kokousta ja käytäntöjä. Nyt tuntuu siltä, että erehdyin aika pahasti.

Syy ei tosin pelkästään ole kokousedustajissa, syyt löytyvät varmaan koko organisaation ja tuon toimielimen rakenteista. Koko kokous on alun alkuaan rakennettu jollekin suomalaiselle eduskuntamallille, missä asioiden käsittely on tehty mahdollisimman vaikeaksi monine käsittelyineen (täysistuntoineen) ja valiokuntineen.

Tässäkin kokouksessa kirkon lakimiehen piti jossain vaiheessa vääntää rautalankamalli uusille ja ehkäpä jopa joillekin vanhoille, miten kokouksessa asioita esitetään ja toimitaan. Yleensä tuollaisissa tilanteissa hyväkin ja eteenpäin vietävissä oleva asia silloin helposti hukkuu byrokratiaan ja koneiston rattaisiin tai jää esittämättä proseduurin vaikeuden tai vaikka edustajan ujouden tai tottumattomuuden tähden.

Toinen silmään ja korvaan pistävä asia olivat yllättävän monet lakitekniset tai jopa ihan juridiset ongelmat, joita kirkkomme piirissä on ollut toki kautta aikain monella sektorilla ja tasolla. Kirkkomme piirissä on keskusteltu tähän aihepiiriin liittyen runsaasti etenkin seurakunnissa tapahtuvista käräjöinneistä ja pisteenä iin päällä viimeaikaisesta kirkon ylimmän päällikön käräjöinnistä entistä (tai oikeastaan tietyllä tavalla nykyistäkin) alaista kohtaan, jossa häntä (siis tässä henkilökohtaisessa, mutta ilmeisesti kirkon maksamassa) prosessissa (siis kirkon työntekijää kohtaan) avustaa juridisissa kysymyksissä kirkon henkilöstöpäällikkö. Aika erikoinen yhtälö!

En ota sen suuremmin kantaa kenenkään syyllisyyteen tai syyttömyyteen – mutta siitä saattaa saada jotain osviittaa toki kirkolliskokouksen eräästä päätöksestä, joka koski ko. seurakuntia ja niissä syntyneitä suuria taloudellisia ongelmia ja niistä selviämistä. Tai sitten ei, sillä jokainen katsoo asiaa oman väristen silmälasien läpi ja asiaa haittaa aina suuresti kirkossamme jonkun – onpa hän sitten piispa tai pappi – jalustalle nostaminen. Se saa liian usein lähes sairaita palvonnan piirteitä. Haluan kuitenkin osaltani nyt vain kiinnittää huomion asiaan, joka tuli konkreettisesti esille monessa puheenvuorossa kirkolliskokouksessa. Kirkon ja seurakuntien lakiasian hoitamiseen. Siellä mitä ilmeisimmin on jotain parannettavaa, mikäli on uskomista vaikka lakivaliokunnan puheenjohtajaa, rikos- ja prosessioikeuden professoria, joka herrasmiehenä ei kuitenkaan mitenään yksilöinyt tai henkilöinyt ongelmaa.

Hänen johtamansa valiokunta esittikin muistaakseni vajaan vuoden pestiä uudelle lakityöryhmän sihteeriksi palkattavalle juristille, joka toivottavasti hallitsee hallinto-oikeuden ja oman kirkollisen säädöstömme – mukaan lukien jonkin verran kanonejakin – paremmin kuin erilaiset yksityisoikeudelliset avioliittoasiat ja erot sun muut.

Kirkon talousasioissa olen aina ollut melko pessimistinen. Monesti on ollut niin, että vaikka kirkolliskokous olisi päättänyt mitä vaan, toimihenkilöt toteuttivat budjettia oman mielensä mukaan ja ylityksistä ei suurempaa purinaa tullut. Ja jos tuli, sellainen joutui pian joko kilometritehtaalle tai ei tullut enää valituksi luottamustehtävään, jossa purisi. Hieman on yhä tuollainen tunne, mutta toivon hartaasti (sic!) olevani väärässä.

Entisenä kirkolliskokouksen sivistysvaliokunnan puheenjohtajana sydämeni läikähti, kun uuden valiokunnan uusi puheenjohtaja esitteli mietintöä ja kertoi siinä, että kirkon pitää tukea myös vapaaehtoisten toimintaa. Uusi läikähdys – entistä suurempi – tuli, kun hän puhui kirkon velvollisuudesta digitaalisesti tallentaa erilaisia asioita, palveluksia, videota, monenlaisia muita asioita. Läike sen kun lisääntyi, kun puhe siirtyi kirkon sosiaalisen median tehokkaamman käytön lisäämiseen ja sydän meinasi pysähtyä, kun kuulin puhuttavan laadukkaasta kasvatuksesta ja opetuksesta ja vapaaehtoisesti toteutettavan erään sivuston – jonka nimen kai ihan tahtomattani kuulin kuitenkin väärin – taloudellisesta tukemisesta. Sivustosta, joka on kasvun ja opetuksen apuväline kodeille, kerhoille ja opetukseen. Olin silloin jonkin aikaa jopa ylpeä, kunnes uudelleen kuuntelu palautti minut takaisin maanpinnalle.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka

Salaliitto ja eripura

Olen jo vuosia saanut tai joutunut – tai sitten pitää vielä etsiä joku muu kuvaavampi verbi – seuraamaan Suomen ortodoksisen kirkon korkeimman päättävän elimen, kirkolliskokouksen, toimintaa. Alkuun seurasin sitä melko kauan kokousedustajana ja väsyttyäni siihen totaalisesti ja jäätyäni pois tehtävästä, tein kokouksista nettijuttuja – suoria srtiimauksia, nettilähetyksiä ja blogijuttuja. Siihenkin alan nyt taas hiljalleen väsyä, tai oikeammin tympääntyä.

Muistan hyvin, kun läsnäoloani kameran takana kirkolliskokouksessa hyljeksittiin suuresti. Minut haluttiin pois kokouksesta tiedottamasta tai ehkä pitää sanoa kertomasta omanlaistani totuutta julkisuuteen. Se kun ei kai sopinut joidenkin kirkossa toimivien omiin ajatuksiin.

Lienen jossain blogijutussani pohtinutkin, miksi he noin toimivat. Nyt kun vettä on riittävästi virrannut Vantaa-joessa ja jokunen osallinenkin on siirtynyt muihin tehtäviin, voisi kai rehellisesti sanoa, että joku nyt ainakin pelkäsi, että tämä tiedottaminen paljastaa jotain sopimatonta, mitä kirkko ei ole voinut tai osannut tiedottaa. Mitä se oli, sitä voi jokainen jutun jälkeenkin vielä arvioida.

Muistan erään kokousedustajan suuttuneen minulle, kun kuvasin suorana puheenvuoroja. Hän teki kaikkensa, että tuo striimaaminen loppuisi. Tuotakin silloin ja myöhemmin mietin, miksi ihmeessä. Muuta en ole löytänyt kuin epämääräisen arvelun siitä, että kuvaamiseni ehkä antoi hänestä erilaisen "kuvan" seurakunnalle ja hänen tutuilleen, minkä hän oli heille muutoin siellä ”luonut”. Hän siis ehkä jäi ”kiinni rysän päältä” - puhui kokouksessa muuta kuin kotiseurakunnassa. Mene ja tiedä!

Mutta kovin on ihmiset ja ajatukset muuttuneet. Nyt nuo, jotka ajoivat striimajaa ulos kokouksesta, tekevät kaikkensa sen eteen, että he voivat nyt striimata. Niin muuttuu maailma, Eskoseni! Vai miten se meni.

Vuoden 2019 kirkolliskokous oli ennakko-odotuksiltaan mielenkiintoinen. Kokous koostui uusista edustajista, joissa on paljon ”untuvikkoja” ja paljon ”konkareita”. Miten konkarit ottavat kokouksen käsiinsä ja untuvikot ihmettelevät maailman menoa. En paljoa ole ehkä erehtynyt päivän pari kokousta seurattuani.

Samat konkarit, jotka vuosi toisensa jälkeen ovat nousseet puhujapönttöön, puhuvat edelleen ja ainuttakaan untuvikkoa ei siellä näkynyt. Papisto puhui runsaasti – ja yllätyksekseksi piispatkin puhuivat, siitä kohta enemmän – mutta maallikkoja taisi pöntössä käydä kolme, neljä – kaikki konkareita.

Suurin osa puhui ennalta valmistetun puheenvuoronsa, vaikka toinen olisi just ennen häntä puhunut saman asian. Mutta se kuvaa hyvin jonkun alueen valmistautumista kokoukseen ja muiden valmistautumattomuutta. Aiemminkin puhuttiin siitä, että joku alue järjesti junttakokoukset ja sitten varsinaisessa kokouksessa junttasi asiat mielensä mukaan. Samasta oli joitain haikuja toki jäljellä, vaikka muutoksia lienee hieman tapahtunut.

Mahdollisesti joidenkin härski toiminta tuli hiljalleen julki ja muutoksia alkoi hieman tapahtua, mutta varmaan syitä on monia, ei pelkästään nuo. Toiminnan jäljet ehkä pelottivat. Seurakunnissa on viime vuosina touhuttu monenlaisten rahaa vievien turhien ”projektien” kanssa – käräjöinti, kavallukset, riitely, mitä niitä lieneekään – ja rahaa on niihin palanut niin, että nyt pitää myydä omaisuutta, jottei katastrofi tulisi. Samaan aikaan väki vähenee, ihmiset eroavat kirkosta, eivät kastata lapsiaan ja verotulotkin vähenevät. Osin syynä lienee maallistuminen, osin kirkon omakin törttöily.

Törttöilyyn ovat lahjakkaasti osallistuneet myös kirkkomme korkeimmat hengelliset johtajamme. Se tosin ei liene mitään uutta. Männä vuosina lienee maallisessa mediassa ollut enemmän uutisia törttöilyistä kuin mukavista kirkollisista asioista. Oma kirkkomme ei ehkä enää ole se ikonien ja kauniin kirkkolaulun mystillinen suitsutussavun täyttämä organisaatio, vaan monen mielestä jo aivan jotain muuta. On jopa huomattu, että suitsukkeetkin ovat osin halpatuotteita ja joillekin jopa vaarallisia, epäterveellisiä, hyvä ettei myrkyllisiä.

Piispojen asema on myös kokenut muutoksen ja syynä ei ehkä ole niinkään ympäristö kuin ehkä enemmänkin ihmisten omat henkilökohtaiset ominaisuudet ja tarkoitusperät. Jossain vaiheessa piispojen valinta oli enemmän pienten piirien juttu, ja jälki myös näkyi laadussa. Edelleen se toki on tietyssä mielessä pienten piirin juttu, mutta keskustelu on jo aavistuksen verran vapaampaa ja julkisempaa. Valintaan voi osallistua jo suurempi joukko, vaikka lopullisen valinnan tekee yhä kovin peni piiri.

Olemme suurella rytinällä siirtyneet viime sotien jälkeisestä ajasta nykyaikaan myös kirkossa, jolla aina on ollut suuri rooli ortodoksien elämässä. Entisistä sydänverellään työtään tehneistä kutsumuspapeista on tullut nykyajassa ”kahdeksasta neljään” -pappeja, jotka kammoksuvat ajatusta työaikaseurannasta – tai kuten se huumorimielessä kirkolliskokouksessa ilmaistiin ”työajattomien työaikaseurannasta”. Kun kutsumus on vaihtunut ajatukseen palkan suuruudesta tai työn mukavuudesta ja vapaa-ajan riittävyydestä, voisi ehkä jopa olla paikallaan moinen seuranta. Minusta ainakin.

Piispojen osalta asia on monimutkaisempi. Viime vuosina on tapahtunut liikaa huonoja asioita ja liian vähän hyviä – etenkin juuri näissä ”piispa-asioissa”. Henkilökohtaisuudet ovat saaneet valtaa liiaksi ja eripuraa on aivan turhistakin asioista. Ikä alkaa vaivata työntekoa ja samalla taitaa joillakin nousta nestetasapaino päässä.

Luin juuri erään vanhemman rovastin puheenvuoron, jossa hän kertoi aikanaan esittäneen vanhaa ortodoksista tapaa, että piispoille luostariasukkaina, munkkeina, maksetaan palkka-asteikon pienintä palkkaa ja heidän ylläpidostaan huolehtii hiippakunta. Eläkkeelle siirryttyään he palaavat takaisin luostariin. Näin kai tapahtuu joissain ortodoksisissa maissa. Voisi olla mielenkiintoista nähdä, miten toimisi Suomessa!

Nyt kirkon – ovatpa sitten kyseessä piispat, papit, seurakunnat, kirkon työntekijät – toiminta vaikuttaa liiaksi maallistuneiden ihmisten ajatteluun ja toimintaan. Kirkosta erotaan ihmisten takia, pelastuksella ei niin väliä. Kirkkoa tai ihmistä hehkutellaan ihmisten usein epäoleellisten asioiden tai toiminnan myötä. Medialle kerrotaan – paremman puutteessa – aidan kukittamisesta, kun ei omasta toiminnasta ole oikein mitään myönteistä kerrottavaa. Tai ainakaan sellaista, joka menisi mediassa läpi.

Mutta lienemme muutosten edessä ja jos hommat etenevät tähän malliin, kohta varmaan jollain tavalla rysähtää. Ja se koskee - koskee kovasti. Missä ja miten – kuka ja miksi? Katsotaan nyt. Salaliittoteoriat elävät ja Fanari-pelkoiset tai "naapurimieliset hyödylliset idiootit" maalaavat mielenkiintoisia kuvia seinille maailmalaajuisesta ortodoksian kriisistä. Mikä on totta ja mikä sepitettyä tai peräti oman mielen kuvittelua? Saadaankohan sitä selville koskaan.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka

Kadonneita hautoja, kadonneita ihmisiä

On melkoisen vaikuttavaa tutkia hautaa, jonka hautakivessä ei ole haudassa lepäävien nimiä eikä mitään päivämääriä. Ainakin minulla tuollainen saa aikaan reaktion tutkia lisää ja enemmän. Näin kävi taas.

Viime blogijutussani kirjoitin ”löytämästäni” haudasta, jonka hautakivessä luki pelkästään: ”Tähän haudattiin 23 Neuvostoliiton sotilasta”. Tuollainen ei yleensä minulle riitä, vaan haluan siitä lisää tietoja. Jotain sain, kun menin hautausmaan toimistoon: listan haudassa olevista, mutta vain 14 nimeä, joista sittemmin joku on mahdollisesti hieman väärä tai väärin kirjoitettu.

Loput yhdeksän oli merkitty tuntemattomiksi ja sellaisiksi ne ainakin vielä ovat jääneetkin, vaikka olen saanut haltuuni laajan nimilistan tuohon aikaan teloitetuista desanteista ja muista jonkinlaisen sotarikkomuksen tehneistä. Listalla nuo tuntemattomatkin varmaan ovat, mutta heidän poimiminen sieltä onkin sitten ihan eri juttu.

Mitä ilmeisimmin tuossa haudassa lepää 23 desanttia, ei siis sotilaskarkureja tai muita suomalaisia sotilaita, joita myös teloitettiin erilaisista syistä sodan aikana. Desantti-nimityksellä on Suomessa hieman kalsea kaiku. Wikipedian mukaan Suomessa desantti-nimitystä käytetään erityisesti toisen maailmansodan aikaan selustaan, rintamalinjojen taakse, siviilien keskuuteen, vakoilua tai sabotaasia varten lähetetyistä laskuvarjomiehistä ja -naisista ja varsinkin neuvostoliittolaisista vakoilijoista, jotka lähetettiin tällä tavalla Suomeen.

Wikipedia kertoo myös, että he olivat muuttaneet Neuvostoliittoon Suomen sisällissodan jälkimainingeissa tai 1930-luvun alussa vanhempiensa mukana, maahan, jossa uskottiin löytyvän paremmat elämisen mahdollisuudet. Taustansa ja kielitaitonsa vuoksi heidät painostettiin tai jopa pakotettiin vakoilutehtäviin entistä isänmaatansa vastaan. Toki osa ryhtyi varmasti tehtävään myös omasta halustaan. Toinen merkittävä ryhmä muodostui inkeriläisistä. Nämäkin pakotettiin usein vakoilutehtävään kielitaidon perusteella. Kohtalona oli lähes aina kuolema suomalaisen teloituskomppanian edessä. Kolmas merkittävä ryhmä olivat amerikansuomalaiset. Suuri osa heistä oli muuttanut vanhempiensa mukana 1930-luvulla Yhdysvalloista rakentamaan sosialistista ihannevaltiota.

Jos jotenkin yrittäisi soveltaa noita tuon ajan desantteja nykyaikaan, heitä voisi – kuten eräs ystäväni sanoi – nimittää myös terroristeiksi. Ei liene kovinkaan kaukaa haettua verrata noita desantteja vaikkapa Isis-järjestön riveissä taistelleisiin vierastaistelijoihin.

Kun tuota haltuuni saamaa nimilistaa olen tutkiskellut, edellä oleva pitää varamaan paikkansa. Moni listan ihmisistä oli juuri inkeriläisiä tai muita tuossa mainittuja etnisiin ryhmiin kuuluvia. Ja todellakin, kohtalona oli kuolla jossain kaukana lähiomaisistaan teloitusryhmän edessä ja tulla haudatuksi melkein nimettöminä joukkohautaan.

Edellisen blogikirjoituksen johdosta sain muutamia yhteydenottoja sähköpostitse. Mielenkiintoinen oli sieltä saamani tieto, että melko moni tuolla listalla olevista löytyy 2008 Ajatus-kirjat kustantamon julkaisemasta ja työryhmän: Jukka Kulomaa & Jarmo Nieminen toimittamasta kirjasta ”Teloitettu totuus” - kesä 1944.

Tuolta kirjassa olevalta Jukka Lindstedtin laatimalta listalta selvisi mm. tuon edellisessä jutussani mainitseman naisen koko nimi ja syntymäaika. Hän oli siis Matro (Matreona, vai liekö Matrona) Jonintytär Seredina, s. 13.3.1922 ja hänet teloitettiin heti kenttäoikeuden päätöksellä. Muittenkin osalta selvisi tarkempia tietoja heidän nimestään ja syntymäajoistaan. Mm. listalla ollut Jullinen olikin mahdollisesti Yllönen ja kenties Juho Ilkka olikin Juho Paavonpoika Ikko. Sellaiset sukututkijat, jotka hakevat sukulaisiansa noista teloitetuista, kannattaa varmaan hankkia kirja joko kirjastosta tai antikvariaatista. Itse sain sen nettiantikvariaatista kotiin toimitettuna alle 15 eurolla, mutta kirjastostakin se löytyi.

Sekin, mihin ryhmään teloitettuja nuo ihmiset kuuluivat, vahvistui kirjan tietojen perusteella. He eivät olleet maanpetoksesta, valtiopetoksesta tai sotapetoksesta tuomittuja tai vihollisen puolelle karanneita eivätkä Neuvostoliiton armeijassa palvelleita Suomen kansalaisuuden omaavia eivätkä sellaisia suomalaisia tai neuvostoliittolaisia henkirikoksiin syyllistyneitä tavallisia kansalaisia, vaan nimenomaan vakoilijoita, desantteja, joita ei kansainvälisten säädösten mukaan pidetä ”oikeina” sotilaina, koska heiltä puuttuu mm. oman maansa armeijan tunnukset (arvon osoittava merkki tai kokardi).

Tässä on mielenkiintoinen ristiriita suomalaisten ja venäläisten sotahistorioitsijoiden kesken, sillä Venäjällä heitä pidetään usein sankareina, monilla mitaleilla ”uroteoistaan” palkittuina partisaaneina ja Suomessa kaikkea muuta kuin tuollaisina ”sotilaina”. Muutoinkin tuon kirjan lukeminen avasi silmät siitä, kuinka kiistanalaista onkaan tuo tutkimus ja eri ryhmien käsitykset noista ihmisistä tai vaikkapa suomalaisten osuudesta vaikkapa juuri teloituksiin.

Molemmin puolin rajaa tapahtui varmaan hirveitä asioita ja niistä on vuosikymmeniä vaiettu, niistä on kerrottu huhuja ja monenlaisia tosia tai keksittyjä tarinoita ja yhä edelleen joittenkin ihmisten keskuudessa – jälleen molemmin puolin rajaa – elää valtava katkeruus ja jopa viha tehdyistä hirveyksistä ja usein se saattaa kohdistua jopa aivan syyttömiin tai jopa koko kansakuntaan. Kummankaan valtion – Suomen tai Venäjän – toimet eivät aina mitenkään helpota noiden asioiden selvittämistä, vaan yhä edelleen on voimassa jonkinlainen propagandan henki, joka lietsoo yhä uudestaan ja uudestaan tuota vihaa ja katkeruutta.

Moni omaankin elämääni liittyvä asia saa uusia ulottuvuuksia noita asioita tutkiessa. Mm. suomalaisten viha ortodokseja kohtaan, jossa jollain tavalla tiivistyi perisuomalainen ryssäviha aivan syyttömään ihmisryhmään. Ja kumma kyllä tuolla vihalla on yhä jonkinlaisia elonmerkkejä ja ilmentymiä nyky-Suomessa. Siitä on hyviä esimerkkejä vaikkapa ystäväni Sirpan kirjottamassa blogijutussa, joka kertoo ortodoksisista opettajista.

Toinen mielenkiintoinen näkökulma tuli juuri tätä blogia kirjoittaessani, kun toinen hyvä ystäväni soitti ja keskustelimme asiasta. Hän sanoi, että edelleen meillä on tuollaisia ”desantteja” olemassa nykyisessä maailmassakin. Jotkut heistä saattavat olla niitä kuuluisia ”pieniä vihreitä miehiä”, muka ”vapaaehtoisia” kohteena olevan kansan keskuudesta vastarintaan nousseita kansalaisia, joista meillä on esimerkkejä eripuolilta maailmaa aivan viime ajoilta.

Toinen nykyisen ”desanttiuden” muoto voisi olla vaikka jonkinlainen tietokonemaailmassa ilmenevä ”kyberdesanttius”, jossa vieras valta yrittää murentaa toisen valtion laillista järjestelmää ja vaikuttaa valtion asioihin kyberhyökkäyksin ja kyberhenkilöiden tai joidenkin ”hyväntahtoisten hölmöjen” voimin. Tämä jos mikä on sitä nykyaikaa – nykyisten desanttien temmellyskenttää – jossa me kaikki syyttömätkin joudumme kärsimään jonkin verran samalla tavalla kuin sodan aikana. Nykyisin ei enää kuitenkaan niinkään kuolemalla, vaan enemmänkin tietokoneiden toimimattomuudella tai muilla yhteiskunnan häiriöillä, joskus myös henkilökohtaisella häirinnällä.

Mutta tuo on sitten jo ihan uutta asia- ja aihekokonaisuutta, johon ei osaamiseni ja tietoni riitä, joten yritän pysyä hieman maanläheisemmissä asioissa, vaikka näissä historian desanteissa.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka

Kiehtovat hautausmaat

Ilmeisesti silloin, kun hautapaikka on lähempänä omassa elämässä kuin äidin kohtu, hautausmaat alkavat kummasti kiinnostaa. Tai sitten minua kiinnostaa asiat vain niiden historialliselta kannalta, mene ja tiedä. Mutta viime aikoina olen viettänyt kummasti aikaani myös hautausmailla.

Olen tehnyt oman ortodoksisen seurakuntani Fb-sivuille pientä lyhyiden tietoiskujen sarjaa kaupunkimme ortodoksisesta historiasta ja nyt nimenomaan hautojen kautta. Oman kaupungin hautausmailta löytyy niin Donin kasakkojen hautoja, tšaarin venäläisten sotilaiden hautoja kuin venäläisiä ja ukrainalaisia aristokraatteja – yksi ihan oikea ruhtinatarkin. Lisäksi hautausmaalla lepää monia muitakin, joilla olisi ja on paljon kerrottavaa.

Hautakivi Harjun luterilaisella hautausmaalla Mikkelissä.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Etsiessäni eräitä tšaarin Venäjän sotilaiden hautoja, jotka tiesin täällä olevan, löysin erään toisen haudan, jossa luki venäjäksi:

”десь погребено 23 советских военнослужащин”

Alkuun menin tuolle haudalle, koska eräs ystäväni kertoi haudan olevan juuri se, jota etsin, erään tšaarin armeijassa palvelleen everstiluutnantin hauta, Ei se ollut, sillä tuo teksti suomeksi on:

”Tähän haudattiin 23 Neuvostoliiton sotilasta”.

Haudalla ollut komea seppele, jonka kerrottiin ilmestyneen sinne jossain toukokuussa, se ei oikein sopinut kuvioon. Seppele vaikutti kovin ”viralliselta” vaikka muovia ja paperia olikin. Mitään tekstejä ei siitä kuitenkaan löytynyt ja hautausmaan toimistosta alkoi sitten viimein selvitä enemmän. Tuo toukokuun päiväkin selkiintyi lähelle ns. Voiton päivää, joka on useissa toisessa maailmansodassa liittoutuneiden puolella taistelleissa maissa juhlapäivä, jota vietetään natsi-Saksasta 8. toukokuuta 1945 saadun voiton kunniaksi. Näin etenkin Venäjällä, missä juhla on todella mahtipontinen.

Hautausmaan toimistosta selvisi, että kyseessä on viime sotien neuvostoliittolaisten sotavankien hauta. Haudassa makaavien vainajien nimistä on selvinnyt neljätoista, melkein kaikkien kaikkien nimet ovat varsin ”suomalaisia”: Ahonen, Lintunen, Kekkonen, Jullinen, Olkkonen, Susi, Matikainen. Ilkka. Joukossa viisi hieman vierasperäisempää sukuniemä: Raikkerus, Seredina, Woronzow, Setschenko, Haugas.

Uutinen Neuvosto-Karjala lehdessä 2.4.1991

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Muista lähteistä – mm. vuoden 1991 Neuvosto-Karjala lehdestä – selvisi, että kyseessä ovat mahdollisesti vuosina 1941-1945 Suomessa kiinniotetut neuvostoliittolaiset sotavangit, joista suurin osa on teloitettu vakoojina eli desantteina. Tuolloin 1991 Neuvosto-Karjalassa etsittiin mahdollisia noiden ihmisten sukulaisia. Ei ole tiedossa löytyikö.

Itse laitoin ko. nimet ja tiedossa olevat syntymävuodet asuinpaikkakunnat ja piirin näkyville myös parille kolmelle sukututkimussivulle, joissa tuollaisia asioita pohditaan. Ihan mielenkiinnosta katsoin samalla, löytyykö ketään heistä maailmanlaajuisesta Geni-sukututkimusohjelmasta netistä. Taisi ainakin pari tärppiä olla.

Kovinkaan paljoa en ole vielä saanut lisätietoja noista ihmisistä, mutta katsotaan, josko löytyisi jotain. Yhden mielenkiintoisen tiedon löysin. Se on haudassa makaavasta M. Seredinasta, josta en edes tiedä, onko tuo Seredina suku- vai etunimi.

Seradina on joka tapauksessa ilmeisesti nimeltä tiedossa olevista ainoa nainen. Hänelle jouduttiin tuomaan teloittaja muualta – mistä, sitä ei kerrota – sillä paikalliset telottajat olivat kieltäytyneet teloittamasta naista.

Mikkelihän sodanaikaisena Päämajakaupunkina oli varsin suuren mielenkiinnon kohteena neuvostovakoojille, joita silloin taidettiin ainakin täällä nimittää desanteiksi. Sotilaiksi heitä ei kai joidenkin sääntöjen mukaan voisi nimittää, koska suurin osa – elleivät kaikki – olivat täällä toimiessaan siviiliasussa, ei siis sotilaspuvussa. Jos oikein muistan, tällainen siviiliasussa liikkuva vakooja oli mahdollista teloittaa vaikka löytöpaikalla ja ilmeisesti niin joissain tilanteissa kävikin. Näin tarinat kertovat. Suurin osa heistä kuitenkin otettiin kiinni ja kuulusteltiin ja siksi tuossa 23 ihmisen haudassa on ainakin noin neljätoista nimeltä tiedettyä. Loput yhdeksän ovat tuntemattomia ja mahdollisesti siis pidätettäessä ammuttuja. En tiedä.

Venäjällä kunnioitetaan edelleen suuresti näitä vakoojia, desantteja, joita siellä useinkin kutsutaan partisaaneiksi. Ehkä siitä syystä haudalle tuodaan vuosittain seppele ja joidenkin kertomusten mukaan se voisi olla Venäjän suurlähetystön tai jonkin lähiseudulla olevan Venäjän konsulaatin tehtävä. Asiasta ei kuitenkaan ole varmaa tietoa, ainoastaan huhupuhetta.

Suomessa vastaavasti näillä partisaaneilla on ainakin joillakin seuduilla – mm. Kainuussa ja Kuhmossa – huono maine raakoina lapsien ja naisten tappajina ja kotien polttajina. Myös Mikkelin seudulla desantteihin on suhtauduttu ja yhä edelleen suhtaudutaan melko varautuneesti.

Joka tapauksessa – siellä he nyt makaavat suomalaisella luterilaisella hautausmaalla. Oletettavasti joillakin, ellei kaikilla on jonkinlainen kristillinen taustansa, joillakin mahdollisesti ortodoksinen. Neuvosto-armeijassa vain ei tainnut olla sallittua suuremmin olla uskonnollinen tai ainakaan kertoa siitä muille. Nimien perusteella on arveltu näiden teloitettujen olleen sekä karjalaisia kuin ehkä inkeriläisiä, mahdollisesti myös virolaisia, joilla ainakin parilla Geni-tausta viittasi hieman siihen suuntaan.

Mutta näin vain jälleen kerran sain huomata, että hautausmaat kätkevät sisäänsä paljon tarinoita. Osan niistä saattaa löytyy jostain dokumenteista, osa pitää kuvitella itse. Tämänkin tarinan voi jokainen kuvitella loppuun.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka
P.S. Ohessa tuossa haudassa makaavien ihmisten tiedot sellaisina, kuin ne on saamassani dokumentissa ilmoitettu. Kaikista ei ole tietoja ja joista vain joku tieto. Syntymäaika, jos se on tiedossa, on tähän laitettu vain vuotena, suurimmalla osalla se oli ihan tarkka päivämäärä. Nimen ja vuoden perässä on kylä, jossa ihminen on asunut ja sen perässä piiri(kunta).
* Ivan Adanovits Raikerus, s. ?
* M. Seredina (nainen), ?
* Mihail Semenovits (Mikko) Woronzow, s. 1915, Vinokoly, Lihoslaviskij
* Eino Semenovits Ahonen, s.1921, Agatalovo, Vsevolozhskij 
* Georgij Setschenko, s. ?
* Toivo Potapovits Lindunen (Lintunen), s. 1922, Pangolovo, Krasnoselskij
* Ivan (Juho) Ivanovits Kekkonen, s. 1920, Vartemägi, Pargolovovski
* Stepan (Tahvo) Adamovits Jullinen, s.1916, Zavody, Krasnoselskij
* Mihail (Mikko) Mihailovits Olkkonen, s.1907, Rohma, Pargolovo
* Aleksandr Eduardovits Haugas, s.1912, Leningrad
* Aleksandr Mihajlovits Susi, s.1915, Gaikolovo, Slutskij
* Toivo Abramovits Matikainen, s.1915, Innilovo, Krasnoselskij
* Vilje (Viljam) Ivanovits Matikainen, s. 1917, Innolovo, Krasnoselskij
* Juho Ilkka, ?

H@P

Hannun pyjamavlogi, osa 1

Turhautuminen ja laiskottelu purkautuvat joskus oudoilla tavoilla.
Tässä yksi tapa: 

Pyjamavlogi.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Some ja mielenterveys

En suinkaan ole itse mikään mielenterveyden asiantuntija, vaikka ajattelin nyt pohtia moista asiaa somessa, sosiaalisessa mediassa, tässä omassa blogijutussani. Olen vain somen jonkinlaisena tehokäyttäjänä törmännyt sielläkin sellaisiin asioihin, jotka minusta näyttävät ihan mielenterveysasioilta tai sanoisin jopa -ongelmilta.

Olen toiminut jo vuosia eräitten sivujen ylläpitäjänä tai osassa sivustoja moderaattorina, "nettipaimenena". Noilla sivuilla olen myös havainnut moista ongelmaa. Siksi olen usein pohtinut, mikä vaikutus somella on näihin ongelmiin? Lisääkö some noita ongelmia vai tuoko se vain ne helpommin esiin? Onko nykyään enemmän noita ongelmia kuin ennen ja jos on, mikä on somen osuus siinä mahdollisessa kasvussa?

Kysymyksiä, joihin minulla ei ole vastauksia. Niihin pitäisi kai kysyä vastauksia asiantuntijoilta. Siksi en suinkaan yritä antaa mitään ns. oikeita vastauksia, annan vain omia arvailujani ja pohdiskelujani. Ja jos jotakin näillä ajatuksillani loukkaan, pyydän sitä jo etukäteen anteeksi.

Nykyisin – näin sanoisin – ihmisillä on runsaasti yleensäkin mielenterveysongelmia, ovatpa he sitten tunteettomassa somessa tai elävässä elämässä. Vaikea sanoa, onko ongelmia enemmän kuin ennen muinoin vai tuntuuko siltä vain siksi, että nykyinen viestintätekniikka tuo asioita esille ja julkisuuteen ihan eri tavalla kuin ennen. Oma arvaukseni on, että ongelmia on nykyään paljon enemmän ja ne ovat entistä vaikeampia ja laajalle vaikuttavia.

Jokunen aika sitten kerrottiin melkoisen joukon nuoria ja nuoria aikuisia pohtineen itsemurhaa, Suomen Mielenterveys ry:n (MIELI) mukaan joka kolmas eli yli 30 % kyseisestä 18 – 34-vuotiaitten nuorten ja nuorten aikuisten joukosta oli itsemurhaa pohtinut omalla kohdallaan ja heistäkin 5 % oli sitä yrittänytkin.

Ei tuota asiaa tarvitse someen mennä katsomaan, riittää, kun kävelee kaupungin kadulla. Vastaan tulee paljon sellaisia ihmisiä, joista – ainakin minusta – huokuu jonkinasteiset mielenterveyden ongelmat. He pukeutuvat oudosti, huolimattomasti, epäsiististi. He käyttäytyvät oudosti, häiriköivät tai ovat vain muuten ”outoja”.

Tai sitten eivät ole – aivan äskettäin istuin erään siististi pukeutuneen ”puolitutun” kanssa torikahvilassa ja hän kertoi pohtineensa narun jatkeeksi menemistä. Toisen kanssani samaan aikaan paikalla olleen hänelle tutun ihmisen kanssa puhuimme asiasta tuon itsemurhakanditaatin kanssa ja yritimme omalla vajavaisella tiedoillamme ohjata häntä hoitoon, etsimän apua. Ja tietysti kuuntelimme, joka sekin oli varmasti osa auttamista. Mies ei kuulunut tuohon 18 – 34 -vuotiaitten ryhmään, oli jo jonkin verran yli 60-vuotias eikä mitenkään erottunut muista ihmisistä torilla tai kadulla.

Jos rupeaa sitten arvailemaan ja heittämään erilaisia ennakkoluuloja ilmaan, aika monen meistä voi varmaan lukea noihin outoihin – varmaan tai todennäköisesti minutkin. On sitten makuasia sanoa, kenellä meistä sitten onkaan jonkinlainen mielenterveyden ongelma.

Yritän tässä heittää villejä arvauksia sellaisista seikoista, jotka ainakin minussa herättävät kadulla kulkiessani tai ihmisiä nähdessäni epäilyksiä ongelmista joko nyt tai ihmisen menneisyydessä.

Itsestään puhuminen oli ennen merkki jostakin. Nykyään se voi olla merkki kännykkään puhumisesta ”nappi korvassa ja mikki rinnalla”. Jos kännyä ei ole, merkki voi olla jostain muusta. Aikanaan kerrottiin tarinaa vanhuksen lapsista, jotka olivat huolestuneita isänsä yksin jutustelusta hänen kulkiessaan kaupungilla. Se herätti monen huomion, mutta ihmisten arvostelut loppuivat heti, kun lapset antoivat isälle vanhan kännykän ilman puhelinkorttia ja pyysivät häntä pitämään sitä korvalla kaupungilla kulkiessa. Kukaan ei enää pitänyt häntä outona – päinvastoin – modernina vanhuksena. Itse olen vielä saanut pitää sim-kortin älypuhelimessani.

Ihmisten ulkomuodossa on myös monia asioita, joista joitain voisi varmaan tulkita myös mielenterveydestä johtuviksi. Tosin samalla pitää sanoa, että näin ei ole kaikkien kohdalla ja joillekin se saattaa olla muunlaisen ongelman, vaikkapa ihan erilaisen sairauden tai perinnöllisyyden aiheuttama. Nykyisin silti liian moni kaunis ihminen pilaa ulkomuotonsa vaikkapa lihomalla liikaa – ja näin siis etenkin silloin, kun asiantilaan vaikuttaa itse omista ongelmista pulppuavalla elämäntyylillään syömällä liikaa ja epäterveellisesti. Mutta monesti se on oire tai seuraus ongelmista, yksinäisyydestä tai jostain muusta ja siksi laskisin sen kuuluvaksi noihin mielen ongelmiin. Itselläni pitkä parta yhdistettiin jossain vaiheessa joidenkin taholta mielenterveydelliseen ongelmaan. Pidin parran pitkäni siitä huolimatta ja pidä yhä.

Itse pidän myös erästä toista tapaa ongelmana – anteeksi tällaiset ihmiset – koska se on samalla oman ruumiinsa, Luojan luoman kauniin kehon rumentamista. Kyse on erilaisista lävistyksistä ja jossain määrin myös vaikkapa liiallisesta tatuoinneistakin. Tästä saattaa joku suuttua, kun näin kirjoitan, mutta näin ajattelen. Anteeksi vain. Minusta ei ole kaunista katsella erilaisia hakaneuloja tai piikkejä milloin missäkin osassa kehoa – nenässä, huulessa, kielessä – jopa joillakin nännissäkin. Tämänkin minä lasken noihin ongelmiin ja ehkä useammin kuin itsehankitun tarkoituksellisen liikalihavuuden.

Mutta entäs sitten ne mielenterveyden ongelmat netissä – somessa. Minun mielestäni se ilmenee siellä erilaisena häiriökäyttäytymisenä ja harkitsemattomuutena netin omituisissa sosiaalisissa suhteissa. Häiriökäyttäytymisestä voisi varmaan listata vaikka miten paljon asioita ja jokaisesta joku suuttuu, koska katsoo sen olevan omanlaisensa persoonallinen ominaisuus. Minusta se ei ole.

Jos tavallisissa kasvokkain tapahtuvissa sosiaalisissa kanssakäymisissä on tiettyjä käyttäytymissääntöjä sanomisten, tekemisen jne. suhteen, minusta netissä ja etenkin juuri somessa ovat samat lainalaisuudet voimassa. Ja jos ne unohtaa tai laittaa syrjään, minusta se on merkki ongelmista.

Ymmärtämättömyys – vääränlaisen mallin ottaminen muista ihmisistä – kaikkivoipaisuus – yksinäisyys – sairastelu ja sen aiheuttama hätä – vanhuus ja asioiden tekemisen ja toimimisen hämärtyminen – möläyttely – harkintakyvyn aleneminen – kuplassa eläminen – vastoinkäymisistä murtuminen – heikko itsetunto ja sietokyky - narsismi – ohut ns. sosiaalinen kaveruus somessa eli ei tunneta toisia ollenkaan – "minä tiedän kaiken ja olen aina oikeassa" -ajattelutapa, jne.

Katson kyllä monen edellä luetellun ja varmaan monen muunkin seikan viittaavan usein ongelmiin oman mielen ja itsensä kanssa. Ongelmia yritetään sitten purkaa somessa tuollaisella väärällä käyttäytymisellä muita kohtaan.

Nettiin pitäisi saada käyttöön jokaiselle jonkinlainen etikettisäännöstö, jonka rikkomisesta väline otettaisiin häiriköltä kokonaan tai määräajaksi pois. Mutta tavoittelen tässä varmaan kuuta taivaalta. Se ei enää onnistu ja jos joku tekee asian eteen jotain ongelman edes vähäiseksi korjaamiseksi, häntä syytetään suvaitsemattomaksi tai joksikin muuksi, joka pitää saattaa edesvastuuteen syrjinnästä tai mikä sitten milloinkin onkaan ”rikosnimike”.

Omalla kohdallani olen törmännyt tähänkin seikkaa netissä silloin, kun esimerkiksi emme hyväksi kaikkia väärällä tai puutteelisella nimellä esiintyviä tai aikaisemmin muissa yhteyksissä häiriköiksi osoittautuneita ihmisiä ryhmäsivuillemme keskusteluja lopettamaan sabotoimalla niitä älyttömillä ja aivan ääripään huu-haa-kommenteilla. Arvatkaa vaan, kuinka paljon asiasta saa silloin palautetta usein juuri sellaiselta ”rannalle jääneeltä”. Silloin tosin huomaa usein tehneensä oikean arvion. Toinen seikka, jolla pyrimme myös häiriökäyttäytymisen minimoimiseen, on juuri tuo omalla nimellään esiintyminen ja näin omista ajatuksisa vastaaminen joka hetki.

Mutta voi tässä tehdä virheitäkin – sekin on huomattu – mutta silloin pitää vain ajatella, että tekevälle sattuu ja toivottavasti tuokin teko kaikesta huolimatta koituu hyväksi koko ryhmälle. Ja sekin on hyvä muistaa, että väärän päätöksen voi aina korjata tekemällä uuden - paremman - päätöksen.

Helsingin Sanomat (Tommi Nieminen) kirjoitti 8.9.2019 julkaistussa artikkelissa ”Kansalliskiivailijasta” eli provokaatioistaan tunnetusta historioitsijasta, joka ei ole ollenkaan joutunut vihapuheen kohteeksi. Hän – historioitsija Teemu Keskisarka – uskoo tuon artikkelin mukaan, että se johtuu vain yhdestä syystä: hän ei ole sosiaalisessa mediassa. Hän on osannut ja rohjennut tuotteistaa sekä lukeneisuutensa että kulmikkaan luonteensa ja uskaltaa siksi laukoa tietynlaisia totuuksiaan, jotka kaikesta huolimatta leviävät myös somessa ja netissä. Lainaan tässä vielä lopuksi hänen ajatuksiaan ja sanomisiaan tuosta Hesarin artikkelista:

”Ei kansakunta ole mikään jumalallinen olento, mutta se oli kohtuullisen hyvä yksikkö vaikkapa 1800-luvulla. Kuinka suurenmoisia kirjoja ja tauluja syntyi köyhässä Suomessa. Ei se voinut olla aivan perseestä se 1800-luvun kansallisuusaate”, Keskisarja sanoo.

Jos jokin, niin nationalismi – siis tämä 2010-lukulainen nationalismi – on viime vuodet jakanut suomalaiset. Se kummittelee taustalla, kun on puhe maahanmuutosta, EU:sta ja rahasta tai vaikkapa arvoista, elämäntavoista ja identiteeteistä. Voi hyvin olla, ettei yhtä iso osa suomalaisista ole vannonut yhtä kansallismielisiä arvoja kertaakaan maailmansotien jälkeen.

Siinäpä oiva ajatus. Pitäisiköhän se – nationalismi – vielä laittaa tuohon ongelmia tuottavien asioiden listalle? Jään pohtimaan asiaa.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Kaaos vai katastrofi?

Viime aikoina on toisen kansallisen kirkkomme, ortodoksisen kirkon piirissä kohistu liian suuresta kirkollisten kiinteistöjen massasta eli toisella tavalla sanottuna, ortodoksisia kirkkoja on Suomessa liikaa jäsenmäärään nähden. Suhdeluku ortodokseilla kirkkojen määrässä suhteutettuna jäsenmäärään on 1:360 eli ortodokseilla on yksi kirkko aina jokaista 360 jäsenen ryhmää kohden. Luterilaisilla suhdeluku on 1:3690. Eli kirkkoa (rakennusta) kohden on luterilaisilla jäseniä noin kymmen kertaa enemmän kuin ortodokseilla.

Ilmeisen tai mahdollisesti ortodoksisen kirkon oloista ja historiasta tietämätön ulkopuolinen taho on tehnyt kirkon hallinnolle kartoituksen, jota voisi kai luonnehtia melko karkeaksi ja ylimalkaiseksi. Tekijä ei todellakaan ole – kuten kulunut sanonta kuuluu – kumartanut kuvia lakkautettavaksi tai myytäväksi tai purettavaksi esitettyjen kirkkojen nimeämisessä. Monessa nykyisessä seurakunnassa ollaan suu soikeana, kun suurehkon kaupungin tai paikkakunnan ainut kirkko on lakkautuslistalla.

Toki on selviö, että ortodoksitkin ovat muuttaneet pois omilta perinteisiltä asuinalueiltaan ja ortodoksinen väestö on keskittynyt suuriin asutuskeskuksiin, Helsinki niistä suurimpana, Tällaisille muuttotappioalueille on aikojen saatossa rakennettu mitä erilaisimpia kirkkoja: jälleenrakennuslain turvaamana ihan oikeita kirkkoja mutta myös rukoushuoneita, jotka sittemmin on muutettu kirkoiksi. Sieltä löytyy myös suuri joukko erilaisten yksityisten tahojen rakentamia pikku tšasounoita – pieniä puisia kappeleita eli rukoushuoneita, joiden ylläpito on erilaisin sopimuksin ja testamentein siirretty seurakunnille ja joissa ei useissakaan toimiteta jumalanpalveluksia kuin ehkä kerran pari vuodessa esimerkiksi tšasounan vuosipäivänä, praasniekkapäivänä.

Näissä pienissä kirkollisissa rakennuksissa ei useinkaan ole minkäänlaista lämmitystä ja niiden hoito on muutenkin ollut muutamien lähellä asuvien aktiivien käsissä. Jos seurakunnan esimies, pappi, ei ole ollut kovin kiinnostunut rakennuksesta, sen käyttö on saattanut jäädä kovinkin vaatimattomaksi. Myös seurakuntien rooli näiden rakennusten vastaanottamisessa niissä lahjoitustilanteissa on ehkä ollut liian höveli – ei todellakaan ole ajateltu kovinkaan pitkälle tulevaisuuteen.

Silti useilla paikkakunnilla on vielä niin tšasounoita kuin myös ehkä enemmän perinteisiä rukoushuoneita, joissa on riittävästi kävijöitä, koska ympärillä on vielä ortodokseja ja sellaisia ihmisiä, jotka haluavat pitää huolta omasta temppelistään. Mutta myös toisin päin. Vanhat ovat kuolleet ja nuoria ei tämäkään kirkollinen asia suuremmin kiinnosta.

Samaa ”nuori~vanha” -ongelmaa on havaittavissa pappien keskuudessa. Nykyisin valmistuvilla ”klo kahdeksasta neljään”-papeilla ei ole sitä samaa ortodoksista palavaa aatetta, joka oli sodanjälkeisillä papeilla, jota sydänverellään tekivät upeaa ortodoksista suomalaista historiaa ja säilyttivät sodan runteleman kirkkomme elinvoimaisena. He liikkuivat polkupyörillä, linja-autoilla, junilla, yöpyivät seurakuntalaisten luona, majataloissa ja kiersivät laajaa seurakuntaa, ja pitivät mahdollisuuksiensa mukaan hyvää huolta seurakuntalaisista, asuivatpa he missä päin tahansa tahansa seurakuntaa.

Nykyisin on jo toisin. Syy ei suinkaan ole yksin noiden nuorten pappien ohuessa aatteessa, vaan syytä pitää myös etsiä yhteiskunnallista muutoksista, joille ei vain voi kenties mitään ja entiseen ei siltä osin ole paluuta. Hieman silti toisinaan ihmetyttää joidenkin nuorien ensikertaa johtavan papin asemassa olevien ylenmääräinen into hävittää kaikki, päästä kaikesta helpommalla, pitää palveluksia siellä, missä ei ole ihmisiä ja lopettaa ne sieltä, missä ihmisiä kirkossakin olisi.

Samoin on tehdyn kirkkojen lahtaamissuunnitelman kanssa. Se perustuu enemmän erilaisiin numeerisiin lukuihin kuin todelliseen olemassa olevaan tilanteeseen. Jos yksi maamme kauniista kirkoista, jonka ikonostaasin on maalannut maailmanlaajuisesti tunnettu ikonimaalari, on laitettu ryhmää: ”ei tuettava kirkko, silti säilytetään”, joku asia suunnittelussa on pahasti metsässä.

Vastaavanlaisia ”kukkaisia” listalla on useita. Ja kauhistuttavaa asiassa on listasta ja prosessista kirkon tiedottaminen. Ensin se suunnilleen salataan ja kerrotaan ylimalkaisesti, että jotain suurta on tekeillä. Sitten tiedotetaan, mutta julkisuuteen annetaan väärä paperi, luonnos, joka aiheuttaa vain lisää hämminkiä. Kun kaikki on sitten mennyt totaalisesti pieleen tiedottamisessa, joutuu tiedotus selkä seinää vasten antamaan pakon edessä julkisuuteen oikeat paperit, mutta antaa ne sen verran epäselvässä kapulakielisessä muodossa, ettei se kaikilta osin tavallisille seurakuntalaisille edes aukea.

Kun samalla erilaiset kirkon omat, toisenlaisesta todellisuudesta peräisin olevat ”ottopojat” huseeraavat aivan käsittämättömin kommentein asiassa ja jopa julkisuudessa ja mediassa, soppa on valmis kiehumaan yli ja seurakuntalaisten kapina alkaa. Heidän tulee nyt ryhdistäytyä ja ottaa ohjat jämäkästi käsiinsä. Silti lopputulos saattaakin sitten olla mikä tahansa kaaoksesta katastrofiin.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Luopumisen tuskaa

Meille ihmisille – tai ainakin osalle meistä – on joskus vaikeaa todeta, että jokainen asia loppuu aikanaan, jotain asiaa ei vain enää oikein voi tai ei ole vain järkevää jatkaa. Vaikeutta lisää etenkin se, kun sitä jotain on tehnyt kauan ja se on itselleen mieluisaa puuhaa.

Itse olen aina silloin tällöin ollut tällaisenkin asian edessä, milloin minkälaisenkin asian loppuessa. Moni niistä liittyy omaan ikääntymiseeni, rajoittuneisuuteeni ja voimien heikkenemiseen - siis vanhuuteen. Kyseessä voivat olla sekä fyysiset että psyykkiset voimat.

Siitä ei pääse mihinkään, että yleensä aina luopuminen tuottaa jonkinlaista tuskaa ja pahaa mieltä. Usein kuitenkin taustalla on varmaan myös omaa syytä, kuten vaikka itsekkyyttä tai vaikka sen aiheuttamia seurauksia koko prosessille – itse sille asialle, josta on luopumassa. Jollakin tapaa on tietoisesti ollut osallisena siihen, että luopumisesta on tullut ja se on vaikeaa. Asia voi esimerkiksi olla niin, ettei ole tehnyt kaikkea sen eteen, ettei asiantila olisi niin. Minun osaltani vaikka niin, etten ole omalta osaltaan turvannut tulevaisuutta siinä, mitä olen ollut tekemässä. En ole aktiivisesti etsinyt jatkajaa omille askareilleen.

Vanheneminen tuo todellakin mukanaan monenlaisia ongelmia. Vauhti hidastuu, järki ei enää luista samalla tavalla, muisti heittää, elämänrytmi muuttuu, elämäntavatkin muuttuvat, joskus luonnekin muuttuu, tulee vaikka äreämmäksi. Osa on mukavaakin, mutta suurin osa varmaankaan ei sitä ole.

On mukavaa, kun ei ole kiire mihinkään, mutta harmittaa, kun pitää joskus kiiruhtaa hitaasti. Et enää voi mennä Lappiin vaeltamaan juurakkoisille tunturipoluille, kun et enää oikein pysy edes pystyssä kipeine jalkoinesi. Moottoripyörä piti myydä, kun alkoi pikku hiljaa olla ongelmia tasapainonkin kanssa. Moottoripyörällä ajellessa senkin pitää olla hyvässä kunnossa. Retkeillä voi vielä matkailuautolla, mutta kävely järven ympäri tai kaupungilla ei enää luonnistu samalla tavalla. Onneksi sähköavusteinen polkupyörä korvaa jotain poisjääneistä mukavista asioista.

Tuollaiset enemmän tai vähemmän fyysiset, raihnaisen ruumiin aiheuttamat muutokset ovat jollain tavalla ehkä hieman helpommin ymmärrettäviä itsellenikin, kun muistaa, että tässä ollaan ihan oikeasti jo vanha. Ne kuuluvat vanhuuteen. Psyykkisen puolen muutokset ovatkin sitten jo vaikeammin sulateltavia.

Sellaisia asioita, jotka ihan oikeasti harmittavat – tai oikeammin vielä enemmän – tuottavat jonkinlaista sisäistä tuskaa, ovat juuri oman itsensä henkisten voimavarojen hupeneminen, muistin heikkeneminen ja erilaisten älyllisten toimintojen vaikeutuminen. Tällaisia ovat vaikkapa tekstin tuottaminen, oikeinkirjoittaminen ja erilaisten koneiden ja laitteiden kanssa äheltäminen, niiden käyttäminen ja niissä ilmenevien lukuisten ongelmien ratkominen.

Kyllähän tuollainen ongelmien ratkominen toki tekee hyvää pääkopalle, mutta on se samalla rasittavaa, kun ei aina muista, mitä pitikään tehdä esimerkiksi tuon 360-kameran applikaation kanssa, että se toimisi moitteetta viimeisimmän päivityksen jälkeenkin. Kieltämättä silloin tuo mielihyvää, kun hikisen ja hermostuneen äheltämisen jälkeen oivaltaa ottaa älypuhelimesta pois VPN-toiminnon, jotta se ei häiritse kameran omaa paikannustoimintaa ja estä koko prosessia. Mutta se ei silloin helpota, että on ensin matkustanut pitkän matkan paikalle kuvaamaan – turhaan, ja kun ei testannut laitetta edeltä – ja joutuu lopulta poistumaan kohteesta ilman kuvausta. Sitten istuessaan ärtyneenä satamassa valkoviinillä, tajuaa viimein, mistä syystä homma ei toiminut – niin kamerassa kuin omassa päässäänkin.

Toinen seikka, joka sai minut ajattelemaan taas joidenkin asioiden loppumista – ei siis pelkästään lopettamista, vaan totaalista loppumista – oli tekemäni virheet, etenkin juuri kirjoitusvirheet ja osin jopa ajatusvirheet tuottamissani teksteissä. Onneksi on ihmisiä, jotka korjaavat ne. Osa heistä tosin on – sanoisinko – hieman ärsyttäviä, kun he eivät tietenkään näe asian kokonaisuutta – omaa vajavaisuuttani – ja reagoivat asiaan turhan näsäviisaasti kuin reagoisivat ammattilaiselle, ammatikseen tuollaista tekeville toimittajille.

Olen toki tässä vuosien saatossa joutunut luopumaan turhasta herkkähipiäisyydestäni, sillä tuota arvostelua ja osin jopa moskaa on monella tapaa heitetty päälle koko ajan joidenkin ihmisten toimesta. Lisäksi on joukko ihmisiä, jotka yksinkertaisesti haluaisivat, että lopetan nämä nettihommat. Syitä siihen lienee useita, en tiedä olisiko niitä heidän kateutensa vai heidän ärsyyntyminen minun omasta itsekkyydestäni, joka liian ronskisti pyrkii osoittamaan toisinaan toisten heikkouksia tai ammatillista osaamattomuutta ja monia muita tällaisia inhimillisiä syitä. Tuomaan siis noissa tapauksissa esille puutteita vaikka tiedottamisessa tai viestinnässä. Se on minulle varmaan samanlaista muita ärsyttävää toimintaa kuin noille joillekin olla meille muille kielipoliisina.

Joka tapauksessa – summa summarum – on aika miettiä, mitä jaksan, mitä kykenen, mitä osaan, mitä voin ja heittää turhat yli laidan. En varmaan osaa lopettaa kaikkea kerralla eikä siihen ehkä ole vielä ihan tarvekaan. Mutta vähennän montaa asiaa – kirjoittamista ja aktiivista touhuamistani netissä. Ja tilalle otan jotain muuta, jolla ajattelen ja toteutan enemmän omaa parastani ja itseni hyvinvointia nyt, kun siihen vielä on aikaa ja mahdollisuuksia.

Harmittaa silti, kun jotkut asiat jäävät jossain määrin hoitamatta tai jopa retuperälle ja jotkut räyhähenget saattavat saada siitä väärän signaalin ja tulkita asian väärin. Mutta tällaista tämä elämä on. Tässä voisi varmaan jälleen siteerata Juha Watt Vainion mainioita laulutekstejä, mutta ehkä hieman siistien tällä kertaa. Hän sanoo laulussa ”Matkalla Pohjoiseen” mainiosti meistä miehistä, joilla ei pelaa enää mikään, että ”sen näkee peilistä, on kaikki eilistä” tai vielä osuvammin ”sen näkee naamasta, kun lakkaa” – no sanon tässä kuitenkin vain - ”osaamasta.”


Hannu Pyykkönen 
nettihoukka@gmail.com

Pyhyyden käsittäminen – osa I

Olin touko-kesäkuun vaihteessa ensimmäistä kertaa tilaisuudessa, jossa Suomessa asunut henkilö kanonisoitiin pyhäksi eli hänet luettiin pyhien joukkoon luuluvaksi. Tämä tapahtui Heinävedellä Valamon luostarissa, jossa oli pyhittäjä Johannes Valamolaisen kanonisaatiojuhlallisuudet.

Aivan pian olen taas menossa – jos Luoja suo – samanlaiseen tapahtumaan Sonkajanrannalle, missä tapahtuu toinen tällainen samanlainen harvinainen tapahtuma. Nyt pyhien joukkoon tullaan lukemaan entisen oman seurakuntani jäsen ja joillakin muillakin tavoin hieman itseeni liittyvä ihminen, Johannes Karhapää, uudelta nimeltään pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen.

Valmistellessani Pohjois-Karjalaan lähtöä, olen samalla miettinyt tuota käsitettä pyhä, pyhä ihminen – ei siis kuten roomalaiskatolisen sen sanovat: pyhimys – vaan pyhä, kuten se ortodoksisessa kirkossa on. Tuo käsitys pyhyydestä ja pyhästä (ihmisestä) on omasta mielestäni muuttunut viimeisten parinkymmenen vuoden aikana melkoisesti.

Olen mitä ilmeisimmin tyypillinen toisen kansankirkkomme enemmistökulttuurin ympäröimässä maailmassa syntynyt ja elänyt ortodoksi. Isäni oli ortodoksi, äitini luterilainen ja elin melko lähellä tuota paikkaa, missä nyt julistetaan ensimmäinen aivan kokonaan etniseltä taustaltaan suomalainen ihminen pyhäksi. Kotini oli Tuupovaarassa, johon tuo Sonkajanrantakin jossakin vaiheessa on kuulunut. Se joku muu minut tuohon uuteen pyhään liittävä asia on vaikkapa sekin, että toinen kummeistani oli nimeltään Karhapää. Mutta siitä ei nyt enempää.

Toinen kansankirkkomme ei suuremmin piittaa pyhistä ihmisistä – siis pyhistä, pyhiksi julistetuista ihmisistä. Aivan äskettäin luin kuitenkin artikkelin, jossa hieman haikailtiin pyhien perään ja ajateltiin, josko heistä olisi luterilaisuudessakin jonkinlaisiksi esimerkki-ihmisiksi. Kirjoitus ajoittui parin merkittävän pyhän – apostolien Pietarin ja Paavalin – muistopäivän aikoihin ja sen sisällössä sanottiin mm. että ”reformaatiossa sen aikaisessa kontekstissa sinänsä aivan oikein karsittiin niitä hurskauselämän rönsyjä, joita oli päässyt evankeliumin varsinaista ydintä pimittämään. Monenlaiset pyhimysjuhlat olivat suosittuja, mutta niiden sisältö saattoi johdatella lähinnä epäraamatullisen taikauskon teille.”

Samalla artikkelissa kuitenkin haikailtiin pyhien perään – siitäkin huolimatta että artikkelin mukaan ”kirkko on syntistä ihmistä ja hänen pelastustaan varten, ihmisen nostamista kirkon keskipisteeksi on varottava”. Artikkelin kirjoittanut Jussi Rytkönen sanoi siinä, että ”[luterilainen kirkko] tarvitsisi selkeämpää muistutusta ja opetusta siitä, miksi nämä Pietarit ja Paavalit pohjimmiltaan heittivät henkensä. Sama koskee eräitä muita kirkon yhteisen tradition sekä luterilaisen linjankin merkittäviä uskon sankareita. Näiden ihmisten todistuksen kautta saataisiin lisää peilejä identiteettinsä kanssa kamppailevan kirkon silmien eteen. Marttyyrit kuolivat pohjimmiltaan siksi, että heidän uskonsa edusti radikaalisti erilaista, ei-kristillisen valtakulttuurin mieltymyksistä poikkeavaa näkemystä Jumalasta ja oikeasta kansalaisuudesta.”

Mielenkiintoista. Mutta joka tapauksessa – tuollaisessa ympäristössä kasvoin ja suhde ortodoksisuuteen oli alkuun varmasti kovinkin ohut, mutta se vahvistui myöhemmin monistakin syistä johtuen. Joistakin olen kirjoittanut blogissani – kuten vaikka siitä opettajastani, joka 1960-luvulla piti minua ”ryssänpentuna” uskontoni takia ja joka sai aikaan jonkinlaisen ”ortodoksisuuden heräämisen” minussa, silloisessa oppikoulun tokaluokkalaisessa.

Tämä inhimillisen pyhyyden kokeminen, pyhän ihmisen olemassaolon tajuaminen ja ymmärtäminen, on varmaan ollut myös yksi rakennuspalikka muiden joukossa. Ja kaiken lisäksi osaan ajoittaa sen melko tarkasti, milloin se tapahtui. Se oli vuosi 2000 ja vuodet sen jälkeen.

Vietin silloin tuosta vuodesta suuren osan Kreikassa ja kreikkalaisessa luostarissa, jossa asuin – en munkkina, vaan tittelillä ”independent researcher”. Silloin kohtasin erilaisen ortodoksisuuden oman pitkälti slaavilaiseen traditioon perustuvan ja luterilaisen ympäristön hieman vääristämän suomalaisen ortodoksisuuden sijaan. Se oli sekä järkytys, ihmetys että lopulta suuri ilo. Siitä voisin kirjoittaa joskus enemmän, mutta nyt tästä toisesta, pyhyydestä.

Asuin siis vuonna 2000 umpiortodoksisessa ympäristössä, jossa suunnilleen kaikki olivat ortodokseja ja se näkyi joka päivä kaikenlaisessa elämässä. Kun tällaisena melko ohuen ortodoksisuuden omaavana yritin olla mahdollisuuksieni mukaan mukana tuossa elämässä, välillä tuli selkeä hylkimisoire. Jokin asia vain oli omalle totutulle senaikaiselle elämälleni niin vierasta, että vei aikansa omaksua se ja hyväksyä se. Osassa se onnistui hyvin, osassa meni pitemmän aikaa. Liekö enää mitään, joka tökkii – voi toki olla sellaisiakin.

Joka tapauksessa palasin tuolta matkaltani 2001 erilaisena ortodoksina – varmasti myös erilaisena ihmisenä. Pyhyys, pyhät ihmiset olivat monien muiden uskontoomme liittyvän asioiden ohessa saaneet uusia ulottuvuuksia ja elin ja koin niitä varmasti eritavalla kuin ennen.

Olin hieman ennen Suomeen palaamistani käynyt tuossa kotiluostarin naapurikeljassa asuneen ystäväni, siellä teologiaa silloin opiskeleen ja myöhemmin teologian tohtorin arvon suorittaneen romanialaisen papin kanssa Athoksella ja isä Neculain toiveesta olin ostanut matkalleni ranteessa pidettävän rukousnauhan, ja sitten tuolla matkalla niin Thessalonikissa kuin Athoksella ja sitten myöhemmin Romanissa, Venäjällä ja muuallakin olen kerännyt tuohon ”ortodoksiseen powerpankkiin” pyhyyttä myöhempää tarvettani ajatellen runsaasti vieraillessani pyhien reliikeillä.

Meillä Suomessakin on kaikissa ortodoksissa kirkoissa reliikkejä – jos ei muualla niin ainakin alttarissa – joten ne ovat toki meillekin tuttuja. Mutta suurin osa niistä on sellaisia, joista me tavalliset ihmiset emme tiedä ”tuon taivaallista” – kenen ne ovat, mistä saatu, jne. jne.

Nyt me olemme saaneet ja saamassa omia pyhiä ja omien pyhien reliikkejä – joko aitoja reliikkejä heidän ruumiistaan tai ns. kosketusreliikkejä – heidän käyttämiään esineitä – rukouksemme avuksi. Silti yhä parikymmentä vuotta myöhemmin tuosta omasta ”heräämisestäni” voin yhä lukea netistä silloin, kun aihe käsittelee pyhiä ihmisiä – vieläpä ortodoksisilta sivuilta – että ”vain Jeesusta ja Jumalaa rukoillaan”. Voi hyvänen aika, emmehän me rukoile pyhiä, emme pidä heitä ”pikkujumalina”, emme pyydä heiltä muuta kuin apua rukouksiimme ja esirukouksia Jumalan edessä. Me kunnioitamme heitä esimerkillisinä kristittyinä ja malleina itsellemme, emme jumalina.

”Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen – rukoile Jumalaa puolestamme!”


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Talvi ja tylsyys väistyvät – vai siirtyvätkö ne vain

Se tulee kuin kevätesikot alkavan kevään ja kesän merkkinä tienpientareille. Sen tulemisen voi jo pitkällä kokemuksella melkein ennustaa, jos ei nyt ihan päivälleen, niin melkein viikolleen. Väsymisen itseensä ja siinä ohessa varmaan jonkin verran myös kanssakulkijoihinsa.

Jos nyt yhtään osaan diagnostisoida muita, epäilen, etten ole yksin noissa tuntemuksissani. Monen ihmisen somepäivityksistä on mahdollisesti rivien välistä luettavissa samanlaisia tuntemuksia, joita itsekin näihin aikoihin tunnen.

Muutamat asiat itsessäni ja ympäristössäni ja jopa jotkut ihmiset ärsyttävät, saavat huonolle tuulelle ja mieli tekee karsia tai heittää ne kokonaan pois omasta elämästä, elinpiiristä ja suhdetoiminnasta. Siinä, kun itselläni alkaa olla ilo alkamassa ihanan kesän ja liikkumisen, matkustelun odotuksessa ja toteutuksessa, niin joillakin meistä joku kumman katkera myrkky on saavuttanut melkein lakipisteensä myrkkyrauhasessamme ja suusta tai ehkä oikeammin sormenpäistä tuo myrkky ja katkeruus jopa viha virtaa näppäimien kautta tietokoneen tai mobiilin ruudulle ja siitä kaikkialle maailmaan. Ole siinä sitten itse iloinen!

Monesti oma suojautumiskeino tuossa tilanteessa on vetäytyminen, vauhdin hiljentäminen ja hyvistä sekä iloisista asioista nauttiminen. Se edellyttää kuitenkin usein itseltäni joitain sellaisia toimia, jotka eivät välttämättä ole itselleni tyypillisiä tällaisena ”sosiaalisena eläimenä”.

Kuinkahan monena vuonna olenkaan tehnyt päätöksen vähentää tai jopa lopettaa somessa touhuamisen. Joskus olen jopa lopettanut joitain sivustoja ärsytyksen saavuttaessa lakipisteensä, mutta kohta taas joko avannut entisen tai luonut uuden sivuston. Enää en tee noin!

Olen myös lukuisia kertoja pohtinut syitä tällaiseen käyttäytymiseeni. Varmasti oleellisin syy on jossain geeneissä ja perimässä, mutta näin eläkkeelle siirryttyäni melkein kymmenen vuotta sitten, yhdeksi tärkeäksi syyksi on varmaan noussut myös turhautuminen, hölmö joutenolo talviaikaan ja saamattomuus omissa asioissa. Talvella ei ole riittävästi tai sitten oikeaa tekemistä, joka torjuisi tuon joutilaisuuden ja siitä aiheutuneen turhautumisen.

Kesällä liikun paljon matkailuautolla tai muutenkin. Silloin on usein niin, ettei seuraavaa päivää tiedä, millainen se on, missä silloin olen ja mitä teen. Ja sitä tekemistä riittää, jos vain voimia riittää. On nähtävää, koettavaa, kuvattavaa, kirjoitettavaa joka lähtöön. Tuo aika on täysin erilaista kuin unelias, laiska ja joissain asioissa passiivisen olemisen talviuniaika, aika, jolloin saattaa mennä pari tai kolmekin päivää, etten saa edes pyjamaa pois päältäni koko päivänä. Kertaluontoisena tuollainen on mukavaa, mutta jos se toistuu liian usein, siitä häviää pian mukavuus.

Tänä keväänä olen jo nyt tehnyt paljon sellaista, joka on avannut aivojen tukoksia, lisännyt mielihyvää ja tuonut mukanaan mukavia tunteita. Niin yllättävää kuin se onkin – etenkin heille, jotka minut tuntevat paremmin – olen saanut noita tunteita siivoamisestakin. En ole koskaan pitänyt siivoamisesta ja siksi minulla on oma siivooja, jota tosin nimitän mieluummin mielenterveyshoitajakseni. Hän on tehnyt tuota arvokasta työtään minua auttaen jo vuosikausia. Tänä keväänä pyysin häntä avukseni siivoamaan joitain kotini kohteita, joita ei ole liikutettu sitten viiteen tai kymmeneen vuoteen.

Minulla on kodissani yksi tai ehkä rehellisesti sanottuna noin parinkymmenen kaapin joukossa useampi kaappi, joka on tarkoitettu niille asioille, esineille, jotka pitää saada piiloon, kun joku tulee kylään tai joita en vain sillä hetkellä halua katsella tai pohtia niille oikeaa sijoituspaikkaa. Usein ne esineet sitten pesiytyvät kummasti siihen kaappiin. Kaappien lisäksi samanlainen paikka on eteisen kirjahyllyn päällinen, jossa ovat vuosikausia olleet mm. joskus 1980-luvulla käyttämäni merikortit, lehtileikkeet ja vino pino monenlaisia muita esineitä. Paikkaa on hyvä ystäväni ja entinen työtoverini ja entinen työpaikkani työturvallisuusvastaava nimittänyt turvallisuusuhaksi romahtamisvaaran vuoksi.

Tämä keväänä – tässä äskettäin – pyysin mielenterveyshoitajasiivoojaani auttamaan muutaman tällaisen kohteen putsaamisessa. Näin sitten selkiintyi eteisen kirjahyllyn päällinen, jääkaapin viereinen korkea kaappi ja pari pienempää keittiön kaappia. Kirjahyllyn päällä ovat nyt kauniit maljakkoni – joita löytyikin runsaasti – kuparipannuni ja isäni perintönä minulle kulkeutuneet kaupan kuparipunnukset.

Jääkaapin viereisestä kaapista löytyvät nyt kaikki kauniit vierasastiani, säilytysrasiat ja viinavarastoni, joka olikin kohtuullinen – siis juomatonta materiaalia oli ilahduttavan runsaasti. Tosin onkohan joku jo mennyt ihan piloille asti – mene ja tiedä. Pitäisiköhän se testata!

Siivotut kaapit ja kirjahyllyn päällinen ovat nyt kunnossa, mutta mitä teen niille suurelle määrälle tavaroita, jotka nostimme sieltä keittiön pöydälle ja muualle kotini pöydille. Mihin minä ne nyt panen?

Taidan tästä lähteä ajelemaan matkailuautolla, jos vaikka asia siellä selviäisi.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com