Kotona
On monella tapaa ihanaa olla kotona. Toki majailu luksuskämpässä sairaalassa oli mukavaa, mutta mukavaa ei ollut se sairastelu ja heikko olo. Hieman heikohko olo vieläkin on, mutta selviän. Jos en olisi ollut sairas ja olisin voinut olla luksusmajoituksessa yksin mieleni mukaan, olisivat varmaan jossain vaiheessa joutuneet kantamaan minut pois sairaalasta.
Kotona pitää tehdä itse ruoka, vuoteen petaan ja lakanat vaihdan huomattavasti harvemmin kuin se sairaalassa tehtiin toisten toimesta, sähkösänky oli oivallinen vempain, vessa ja suihku sängyn vieressä ja apua sain mihin pyysin ja lisäksi kauniilta naisilta. Mutta tämä on koti, oma koti, jossa olen asunut nyt kaksikymmentä vuotta. Kerrostalo Saimaan rannalla kauppakeskuksen lähistöllä, ihan rauhallisella alueella. Mikä tässä on eläessä.
Olen varmaan jo useassa viimeaikojen tekstissäni puhunut muutoksesta tyyliin: maailma ei ole samanlainen koronakriisin jälkeen. Kun tässä on ollut jostain kumman syystä ylimääräistä aikaa pohtia kaikenlaisia – jopa kuunnellen mielensäpahoittajaa ja hänen enemmän vähemmän änkyrämielipiteitä äänikirjalta – olen alkanut päätyä enemmän ajatukseen, että todellisuudessa maailma sinänsä ei ehkä muutu, mutta me ihmiset kyllä muutumme – minä siinä muiden mukana.
Minä en koskaan ole ollut tämän kaltaisissa muutosasioissa se paras oppilas. Kuulun varmaan tällaisissa asioissa itsekin jonkinlaiseen änkyröitten alaheimoon, vaikka kaiketi muuten olen melko humaani ja jopa liian herkkä asioille tai oikeammin niitä käsittelemään. Mutta nyt jotenkin tuntuu, että kyllä minä muutun. Ilmassa on jo selvästi lukuisia merkkejä siitä.
Minulla on lukuisia turhia pinttymiä elämässäni. En osaa heittää pois turhia tavaroita, kerään kaikenlaista turhaa ja monia muita tuollaisia ns. tyypillisiä sodankokeneiden vanhempien sodan jälkeen syntyneelle lapselle siirtämiä selviytymisarvoja ja -ajatuksia. ”Laita nyt tuokin talteen, et tiedä, milloin tulee poikkeusaika ja tarvitset sitä, eikä niitä saa mistään”. Tuossa tiivistettynä tätä koskeva vanhempieni opetus.
Onhan nuo tavat, ajatukset, käytännöt ja periaatteessa lähes kaikki elämään liittyvät rutiininomaiset asiat muuttuneet sitten sodan jälkeisen ajan. Perusarvot eivät kuitenkaan. Ne ovat ja pysyvät, kuten vaikka käyttäytyminen, kohteliaisuus, usko, kiitollisuus, toisesta ihmisestä huolehtiminen jne.
Oltuani noin neljäkymmentä vuotta työelämässä, ennen sitä armeija-aika oli varmaan ensimmäinen vuosi viidentoista ikävuoden jälkeen, kun en ollut kesätöissä ja työuran jälkeen olen nyt ollut eläkkeellä kymmenen vuotta. Alun euforian jälkeen elämä on jo tasaantunut ja alkanut hiljalleen löytää uomansa, missä virrata. Mutta sitten tulee korona ja sanoo, että olisi ehkä muututtava, muutettava tapojaan, käytäntöjään, rutiinejaan.
Muutunko minä? En tiedä oikeasti, mutta yritän parhaani, sillä näen kyllä muutoksen mukanaan tuomat edut ja nykyisen tilan haitat. Miksi siis en muuttuisi!
Hannu
nettihoukka
On monella tapaa ihanaa olla kotona. Toki majailu luksuskämpässä sairaalassa oli mukavaa, mutta mukavaa ei ollut se sairastelu ja heikko olo. Hieman heikohko olo vieläkin on, mutta selviän. Jos en olisi ollut sairas ja olisin voinut olla luksusmajoituksessa yksin mieleni mukaan, olisivat varmaan jossain vaiheessa joutuneet kantamaan minut pois sairaalasta.
Kotona pitää tehdä itse ruoka, vuoteen petaan ja lakanat vaihdan huomattavasti harvemmin kuin se sairaalassa tehtiin toisten toimesta, sähkösänky oli oivallinen vempain, vessa ja suihku sängyn vieressä ja apua sain mihin pyysin ja lisäksi kauniilta naisilta. Mutta tämä on koti, oma koti, jossa olen asunut nyt kaksikymmentä vuotta. Kerrostalo Saimaan rannalla kauppakeskuksen lähistöllä, ihan rauhallisella alueella. Mikä tässä on eläessä.
Olen varmaan jo useassa viimeaikojen tekstissäni puhunut muutoksesta tyyliin: maailma ei ole samanlainen koronakriisin jälkeen. Kun tässä on ollut jostain kumman syystä ylimääräistä aikaa pohtia kaikenlaisia – jopa kuunnellen mielensäpahoittajaa ja hänen enemmän vähemmän änkyrämielipiteitä äänikirjalta – olen alkanut päätyä enemmän ajatukseen, että todellisuudessa maailma sinänsä ei ehkä muutu, mutta me ihmiset kyllä muutumme – minä siinä muiden mukana.
Minä en koskaan ole ollut tämän kaltaisissa muutosasioissa se paras oppilas. Kuulun varmaan tällaisissa asioissa itsekin jonkinlaiseen änkyröitten alaheimoon, vaikka kaiketi muuten olen melko humaani ja jopa liian herkkä asioille tai oikeammin niitä käsittelemään. Mutta nyt jotenkin tuntuu, että kyllä minä muutun. Ilmassa on jo selvästi lukuisia merkkejä siitä.
Minulla on lukuisia turhia pinttymiä elämässäni. En osaa heittää pois turhia tavaroita, kerään kaikenlaista turhaa ja monia muita tuollaisia ns. tyypillisiä sodankokeneiden vanhempien sodan jälkeen syntyneelle lapselle siirtämiä selviytymisarvoja ja -ajatuksia. ”Laita nyt tuokin talteen, et tiedä, milloin tulee poikkeusaika ja tarvitset sitä, eikä niitä saa mistään”. Tuossa tiivistettynä tätä koskeva vanhempieni opetus.
Onhan nuo tavat, ajatukset, käytännöt ja periaatteessa lähes kaikki elämään liittyvät rutiininomaiset asiat muuttuneet sitten sodan jälkeisen ajan. Perusarvot eivät kuitenkaan. Ne ovat ja pysyvät, kuten vaikka käyttäytyminen, kohteliaisuus, usko, kiitollisuus, toisesta ihmisestä huolehtiminen jne.
Oltuani noin neljäkymmentä vuotta työelämässä, ennen sitä armeija-aika oli varmaan ensimmäinen vuosi viidentoista ikävuoden jälkeen, kun en ollut kesätöissä ja työuran jälkeen olen nyt ollut eläkkeellä kymmenen vuotta. Alun euforian jälkeen elämä on jo tasaantunut ja alkanut hiljalleen löytää uomansa, missä virrata. Mutta sitten tulee korona ja sanoo, että olisi ehkä muututtava, muutettava tapojaan, käytäntöjään, rutiinejaan.
Muutunko minä? En tiedä oikeasti, mutta yritän parhaani, sillä näen kyllä muutoksen mukanaan tuomat edut ja nykyisen tilan haitat. Miksi siis en muuttuisi!
nettihoukka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti