Olen nyt muutaman vuoden kirjoitellut blogeja ja sitten aina aika ajoin niitä myös lopetellut. Tämä taitaa olla viides blogini ja toinen niistä, jonne yhä enemmän tai vähemmän aktiivisesti kirjoitan. Tosin nyt taas tuntuu siltä, että pitäisiköhän pitää taukoa. Niin blogikirjoittelusta kuin sosiaalisesta mediastakin ja keskittyä muihin asioihin.
En oikeastaan entisessä elämässäni koskaan ajatellut, että kirjoittelisin joskus tällaisia blogijuttuja. Kuitenkin eläessäni vuonna 2000 Sveitsissä ja Kreikassa kokonaisen vuoden, tämän kaltainen kirjoittelu itse asiassa alkoi jo silloin siellä, 16 vuotta sitten. Silloin vain ei vielä tunnettu blogeja, siksi kirjoitin nettiin matkapäiväkirjaa, joka on käytännössä melkein sama asia.
Silloinen matkapäiväkirja syntyi molemminpuoliseen tarpeeseen: itse kirjoittelin ikävissäni ja lapseni, sukulaiseni ja ystäväni saivat tietää, miten minulla menee, missä milloinkin olen. Hieman sellainen win-win-tilanne. Jo silloin matkapäiväkirjani nettiosoite vuoti muualle ja sellaisille, joille en sitä sen suuremmin ollut ollenkaan edes ajatellut. No - eipä tuo sitten ihmeemmin haitannut, kirjoitin ja kirjoittelen yhä samalla tavalla, luki niitä sitten kuka tahansa.
Melko pitkälle samalla periaatteella olen siis nytkin kirjoitellut näitä blogejani. Ehkä sillä erolla kuitenkin, että en niitä suuremmin kirjoittele enää suvulleni - tokko lukevat ollenkaan - vaan lähinnä itselleni, hahmottaakseni kyseistä asiaa ja niille, jotka tekstejäni jostain syystä haluavat lukea. Osaa pohdintani ilmi selvästi miellyttävät, osa vihastuu ja jopa suuttuu niistä. Merkkejä kummastakin on ollut havaittavissa. Eipä minulla kuitenkaan muuta lääkettä ole noille jälkimmäisille kuin: "Älkää ihmeessä lukeko blogiani ja pahoittako mieltänne!" Joten viisainta siis tuollaisessa tapauksessa olisi nytkin lopettaa lukeminen tähän, eikä jatkaa pitemmälle, sillä tämän blogin lopussahan voi olla vaikka mitä.
Saan blogeistani jonkin verran palautetta. Kummallista kyllä, minulle suoraan tuleva palaute on pääasiassa tai melkeinpä kokonaan positiivista, myönteistä. Negatiivisen palautteen saan lukea lähinnä sosiaalisesta mediasta. Sitäkään en useimmiten omastani, vaan joidenkin muiden Fb-profiileista, jotka nyt sattumalta näkyvät minullekin, kun joku kaverini on yhteinen ko. palautteen antajan kanssa. Viime aikoina olen lukenut tai kuullut mm. erilaista eroista. Kukaan ei kai vielä ole eronnut blogijuttuni vuoksi onneksi puolisostaan, mutta ainakin yksi on ilmoittanut eroavansa ajatuksesta liittyä kirkkoomme - tai miten sen nyt muotoilisikaan - ja pari eräästä Fb-ryhmäsivustosta, jossa olen mukana ja jossa ilmeisesti näitä tekstejäni on luettavissa. Näin noista avoimuutta vaativien omista vähemmän avoimista viesteistä ymmärsin. Siis eroavat ymmärtääkseni ihan minun kirjoittelujeni vuoksi, loukkaantuneina, netin mielensäpahoittajina. Mikäpäs siinä. Kuten olen jo liian monta kertaa sanonut, ei näitä tekstejäni kenenkään ole pakko lukea. Ei ennen eikä jälkeen erilaisten erojenkaan. Kun luin noita reaktioita, mielessäni häivähti ihan vähän eräs vanha suomalainen sananlasku, jossa puhutaan eräästä eläimestä - taisi olla koirasta - ja kalikasta ja hieman muustakin.
Aihepiirini blogeissani on yllättävän usein ollut ortodoksisuus tai ehkä enemmän ortodoksisuuteen joillain oudoilla tavoilla liittyvät, siis nivoutuvat ihmiset, ei niinkään kirkkoonliittyvät, vaikka olen heistäkin tainnut jotain mainita. Ortodoksisuus aiheena on melko lähellä itseäni ja sen parissa olen melko paljon aikuisuudestani touhunnut erilaisissa tehtävissä. Se on minulle myös läheinen ja rakas asia. Olin melko kauan myös mukana päättämässä ortodoksisen kirkon hallinnollista asioista niin seurakunnassani kuin myös pari kolmivuotiskautta kirkolliskokouksessakin. En tosin enää, koska vanhana ja "kaiken antaneena" halusin niistä jo väsyneenä pois. Noina aikoina minuun kylläkin tarttui paljonkin erilaista tietoa - ja ehkä myös ns. sisäpiiritietoa - ortodoksisen kirkon tilasta. Samalla - luoteeseeni kuuluvana - minulle tuli melkoinen ortodoksinen verkosto, joka suuresti auttaa yhä vielä ajan tasalla pysymisessä. Myös siksi kai näistä asioista kirjoittelen.
Yksi blogeistani on enemmän puhtaasti matkablogi, mutta sielläkin yritän mahdollisimman usein kirjoittaa ortodoksista matkakohteista, joissa vierailen, kun se vain on mahdollista. Olen jopa tehnyt erään matkan ihan ortodoksisella teemalla, kun kesällä 2015 kiertelin Itä-Suomea ja kävin "katsastamassa" ja kuvaamassa alueen tšasounoita, rukoushuoneita ja ortodoksisia kirkkoja.
Otteeni noissa muissa kuin matkablogijutuissa on ilmiselvästi ollut myös melko kriittinen. En kai koskaan ole ollut sellainen "myötäkarvaan silittäjä", vaan mikäli on ollut aihetta, olen puhunut ja kirjoittanut aiheesta yleensä niin suoraan, kuin se tällaisessa muodossa on mahdollista. Siinä tosin on aina mukana se yksi tällaisen kriittisen kirjoittajan ongelma: miten sanasi asettelet, ettei tarvitse niitä asioita myöhemmin "leivättömän pöydän ääressä" selvitellä.
Jos kirjoitan, että Liisa teki sitä ja Matti tätä ja liitän mukaan vielä sukunimetkin, on helposti seurauksena monenlaisia ongelmia. Pahojakin. Meillä Suomessa kun ei saa julkisesti kertoa, että joku nimeltä mainittu teki jotain pahaa tai jopa tuomittavaa, ellei asiaa ole virallisesti käsitelty jossain elimessä - oikeudessa tai muussa toimielimessä. Tällaisessa tilanteessa väkisin joku sellainen, joka ei seuraa asioita kovin läheltä, kokee asiat silloin hieman hämärinä, vihjailevina tai miksei myös mahdollisesti väärinä omaan, kenties puutteelliseen tai joskus jopa väärään tietoon, olettamukseen tai väärin opittuun asiaan peilattuna.
Olen silloin tällöin ollut huomaavinani, että tällainen "väärinymmärtäjä" on joissain tapauksissa ollut kirkkoon jokin aika sitten - joskus kauankin sitten - liittynyt, joka ei kuitenkaan ole päässyt irti edellisen katsomuskantansa ajatuksista ja opeista ja suodattaa nyt saamaansa tietoa yhä noiden "lasien takaa".
Kirkkoa koskevissa asioissa maalliset, esimerkiksi juuri kirkon hallintoon liittyvät jutut yhdistetään usein ja joidenkin kohdalla jopa tarkoituksella esimerkiksi uskoa koskeviin asioihin ja todetaan melko yks'kantaan: niistä ei saa puhua. Hups! Miksi ei saa? Monesti etenkin vanhemmat, mahdollisesti hieman jo vallitsevasta todellisuudesta vieraantuneet ihmiset ovat erilaisten "menneiden aikojen harhan" vallassa ja silloin he ajatusmaailmalleen uskollisina yleensä kieltävät kaikenlaisen kirkkoa ja sen työntekijöitä koskevan kirjoittelun sopimattomana. Olipa tuollaiseen kirjoitteluun sitten vaikka miten vahvat ja painavat syynsä. Kirkollinen, turha ja usein juuri "väärinkäyttäjien väärinkäyttämä", kirkollisen kunnioittamisen edellyttäminen puskee silloin kaiken oikeudenmukaisuuden ja asiallisen kritiikin esittämisenkin ohi. Monesti myös melko tarkoitushakuisesti, millä perusteella aina milloinkin.
Omaan kirkolliseen kulttuuriimme on myös pesiytynyt mielestäni aika omituinen piirre: asia ei ole ongelma, niin kauan, kun joku ei puhu siitä ja kerro siitä muille. Tällaisesta tulee ongelma vasta, kun joku puhuu siitä. Mutta silloinkaan se ongelma ei ole varsinainen ongelma, siis se joka synnytti puheen, vaan ongelma on se, että siitä puhutaan julkisesti. Virallinen tiedotus ei kerro kuin virallisia asioita, niitäkin harkiten, harvakseltaan ja silotellen. Varsinkaan nyt viime aikoina, kun ei ole enää painetta saada itselleen työpaikkaa tiedotuksen parista. Sen sijaan tällainen "vapaa media" - mitä se nyt siten kenenkin kohdalla onkaan - voi sitten kirjoitella vapaammin. Myös ongelmista. Oikeista ongelmista.
Silloin kylläkin on viisaampaa kirjoittaa ns. yleisellä tasolla ja ne, jotka tunnistavat tai jopa tietävät asioista jotain, tietävät, mitä ja mistä kirjoitetaan. Muut huuhailevat: mistä onkaan kysymys? Monelle tällainen kirjoittelu saattaa siksi olla yhä vain vihjailua, epäselvää, kummalista ja sekavaa. En kuitenkaan itse noiden jälkimmäisten takia muuta tyyliäni, vaan tuo sama, moneen kertaan toistettu, vanha ohje pätee yhä heille: jos teksti pahoittaa mielesi, et ymmärrä sitä, se harmittaa / suututtaa / vihastuttaa, älä ihmeessä edes lue blogiani. Älä anna edes uteliaisuuden synnin voittaa ja luet sitten kuitenkin. Ja sitten taas pahastut. Tai jos annat uteliaisuuden voittaa, älä kerro sitä enää muille, ole hiljaa, että taas sorruit lukemaan Pyykköstä.
Mutta sanottakoon myös, että aina minua tietysti kritisoida saa. Sitä en ole kieltänyt koskaan enkä kiellä. Kunhan vain argumentit ovat suunnilleen kohdallaan. Syytetään siitä, mitä minä olen tehnyt, eikä jonkun muun teoista tai omasta pahasta olosta. Se ei yleensä riitä syyksi, että kerron julkisesti näistä asioista. Jonkun kun sekin on tehtävä.
Usein noissa kritiikeissä minulle yritetään laittaa "sanat suuhuni" ja minua tulkitaan ihan miten sattuu. Minut laitetaan jonkun lukijan omien mielihalujen ja muiden tunteiden tai tarkoitusperien perusteella sanomaan ja tarkoittamaan ihan jotain muuta, kuin mitä sanoin ja tarkoitin. Tämäkin on blogikirjoittajan iloja ja riemuja. Eräs toinen blogikirjoittaja kirjoitti osuvasti blogissaan, että "tosiasia on kuitenkin se, että aina kun avaat suusi julkisesti tai rustaat (omasta mielestäsi aivan tolkullisen) toisille jakoon menevän tekstin, olet asettunut maalitauluksi, silmittömien ja tolkuttomien arvosteluryöppyjen, joskus jopa tappouhkaustenkin kohteeksi."
No tappaa ei vielä ole kukaan uhannut, melkein kaikkea muuta sitten onkin tullut. Muistelen kuitenkin, että eräs hierarkki yritti sitä katseellaan jonkin kerran tummasankaisten lasiensa takaa tässä männä kuussa tehdä, mutta näköjään onnistumatta, koska yhä elän ja kirjoitan. Vaikka pitää toki sanoa, että kohtuudella tuota moskaa on niskaani tullut tai sitten minulla on vain niihin edellisen elämäni mukanaan tuoma parempi sietokyky. Olisin odottanut jopa kovempaakin ryöpytystä, mutta ei vain ole tullut. Vielä. Itse tietysti tulkitsen tuon "hiljaisuuden" niin, että tekstieni hiljaiset myötäilijät yhdessä julkisten myötäilijöiden kanssa ovat enemmistönä ja pienellä vähemmistöllä - ehkä juuri kritiikin kohteina olevilla - ei olekaan todellista voimaa tai kykyä sanoa mitään. Asioilla kun on monesti tapana näyttää juuri siltä, mitä ne ovat.
Kaverit, tai pitäisikö heitä nimittää "hyvän päivän tutut", tosin ovat kuitenkin vähentyneet julkisissa ortodoksissa tilanteissa ja juhlissa. Tosin kun sitten mennään nurkan taa, missä kukaan ei näe, moni ilmoittaa ottaneensa jonkin jalon juoman lukiessaan hyvän juttuni ja sen kunniaksi ja kiittelee minua vielä rohkeudesta ja siitä, että tuon näin vallitsevia epäkohtia esille.
Sitten on tietysti oma joukkonsa niitä, jotka etsivät pelkästään kirotusvirheitä tekstistä ja siirtelevät pilkkua. He meillä, kuten köyhätkin, ovat aina joukossamme, joten antaa olla vain. En ole mikään kaunokirjoittaja, vaan enemmän jonkinlaisen karjalaisten tsuakkunoiden kertojien perillinen, joka kaiken lisäksi kirjoittaa yleensä liikaa ns. saksalaisia, ylipitkiä lauseita, joissa verbi on milloin missäkin, virke täynnä sivulauseita ja lauseen asia pitää selvittää viivoittimen ja suurennuslasin avulla. Isäni ja tätini kertoivat usein tsuakkunoita ja "laukkuryssä"-sukuuni on liittynyt mm. naimakaupan vuoksi mm. runonlaulaja Pedri Shemeikan sukua. Suvussa kerrotaan olleen erään, joka jo 1800-luvulla osasi siirtyä paikasta toiseen pelkän ajatuksen voimalla ja nopeudella ja monia muitakin friikkejä - sekin muuten sana, josta taas joku "ottaa herneen nenäänsä"! Heh!
Kirkolliselta ajatus- ja arvomaailmaltani lienen melko konservatiivinen, siis enemmän tai vähemmän aito ortodoksi. Pyrin mahdollisimman usein, mieluummin aina, näissä asioissa siihen, että tiedän, en luule. Minua eivät kirkollisten muutosten tuulet pyöritä, vaan pysyn melko tiukasti niissä poteroissa, jotka olen aikanaan asioita opiskellessani ja oppiessani kaivanut. Se ei miellytä taas monia. En katso kirjoitteluissani olevani esimerkiksi homofobinen tai femakko vai oliko se sana sittenkin sofinisti, vai mikä se nyt olikaan. Molemmiksi minua on kuitenkin syytetty. Mutta on minulla toki oma vankka käsitys noistakin, mutta ei se normaalia ihmisten välistä ystävällistä kanssakäymistä tai edes kaveruutta ole haitannut eikä haittaa jatkossakaan mitenkään.
Silloin tällöin joko turhautuneena tai joskus myös yllättävän painostuksen vuoksi olen aina lopetellut blogikirjoittamista, mutta yhtä usein sitä taas jatkanut. Minulla kun on se hyvä puoli, etteivät minuun vihastuneet tai ihastuneet pysty lopettamaan eikä lisäämään eläkkeeni saamista ja määrää. Kunhan pidän huolen, etten ylitä sitä tiettyä rajaa, voin olla ihan oma itseni. Miellytti se tai sitten ei. Yhdysvaltalainen 1700- ja 1800-lukujen taitteessa elänyt kirjailija Washington Irving on sanonut: ”Terävä kieli on ainoa teräase, joka tulee terävämmäksi jatkuvassa käytössä”. Tunnen suurta sympatiaa tuota kirjailijaa kohtaan, joka muuten on kirjoittanut 1820 teoksen "The Legend of Sleepy Hollow". Teos kertoo goottilaisesta päättömän ratsumiehen legendasta. Novelli muuten aloitti aikanaan uuden aikakauden pimeän romantiikan tarinankerronnassa, yhdessä suosikkilajissani.
Ajoittain kuulen myös itsestäni - siis lähinnä blogikirjoittelun innoittamana - erilaisia "mainesanoja", joista kai yleisin on "katkeroitunut". En tosin vielä ole tiedostanut, mistä nuo sanojat arvelevat minun katkeroituneen ja jos sitä todella olisin, mistähän he - täysin tuntemattomat - sen tietäisivät. Kaipa he sen vielä minulle jossain vaiheessa ilmoittavat, mutta voin jo tässä ja nyt kuitenkin julkisesti ilmoittaa, etten ainakaan omasta mielestäni ole katkeroitunut, en rakkaaseen kirkkooni enkä suuremmin muuhunkaan osaan elämästäni. Olen tyytyväinen nykyiseen villiin ja vapaaseen eläkeläisen elämääni. Olen myös tähdentänyt omille pojilleni lukuisia kertoja, mikäli he havaitsevat minussa katkeroitumisen, kärttyisyyden, pahanilmanlinnun tai jotain muita negatiivisia vanhenemisen mukanaan tuomia oireita, kuin myös selvää ajatustoiminnan, loogisuuden ja asioiden hahmottamisen heikkenemistä, ilmoittavat asiasta välittömästi minullekin ja katsovat, miten isä voitaisiin hoitaa kuntoon tai laittaa vaikka johonkin laitokseen.
Jos vielä kuitenkin palaisin lyhyesti tuohon ortodoksisuuteen ja siitä kirjoittamiseen. Usein etenkin näin paastoaikaan (aloitin tämänkin kirjoittamisen joulupaaston aikana) minulle tähdennetään, että kuinka minä saatankin kirjoittaa kriittisesti kirkon työntekijöistä ja ihmisistä paastoaikana. No milloinkas sitten? Meillä on neljä pitkää paastokautta:
* tosi pitkä suuri paasto ja suuri viikko pääsiäisen alla (vuonna 2016: 8.2. - 26.3.),
* noin kuukauden kestävä apostolien paasto kesän alussa (23.5. - 28.6.),
* parin viikon Jumalanäidin paasto kesän lopussa (1. - 14.8.) ja
* pitkä joulupaasto Kristuksen syntymäjuhlan alla (15.11. - 24.12.).
Lisäksi meillä on irrallisia paastopäiviä muutama (5.1., 29.8. ja 14.9.) ja jokainen keskiviikko ja perjantai ovat paastopäiviä. Mikäli joutuisin ajattelemaan ja kirjoittamaan vain noina ma-ti ja to sekä la-su -päivinä ja vielä yhteenlaskettuna monen kuukauden pituisten paastoaikojen ulkopuolella, ei tätä hommaa todellakaan kannattaisi tehdä. Kas kun se inspiskään ei aina satu paastottomaan päivään.
Samalla voinen sanoa, etteivät tuollaiset tällaiseen toimintaan kuulumattomat syyt estä millään tavalla muutakaan normaalia elämääni edes tätä kirjoittamista, mikäli katson jostakin epäkohdasta tai muusta asiasta puhumisen ja kirjoittamisen tarpeelliseksi. Muutaman vuoden kokemuksella voin myös rehellisesti sanoa, etten suinkaan ole yksin tuossa kritiikissäni. Jos et sitä usko, niin lue edes blogijuttejeni kommentteja sosiaalisessa mediassa, mutta jätä edelleen lukematta blogi, jos se ahistaa. Älä toimi edes kuten kunnon muslimit tekevät ramadanin paastoaikana: syövät yöllä. Älä siis lue blogiani silloinkaan tai salassa, niin mielenrauhasi säilyy. Jos nyt kuitenkin luit kaikesta huolimatta tämänkin, niin voin lohduttaa sinua tällä varsin tunnetulla, mutta itse asiassa tuntemattoman kirjoittajan rukouksella, joka kuitenkin melko usein liitetään yhdysvaltalaiseen, 1800-luvun lopulla ja 1900-luvulla eläneeseen protestanttiseen teologiin Reinhold Niebuhriin, joka tutki muun muassa kristillisen uskon sovittamista nykyaikaisen politiikan ja diplomatian realiteetteihin. Tässä tuo rukous tosin hieman muutettuna ja tarkemmin kohdistettuna:
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
En oikeastaan entisessä elämässäni koskaan ajatellut, että kirjoittelisin joskus tällaisia blogijuttuja. Kuitenkin eläessäni vuonna 2000 Sveitsissä ja Kreikassa kokonaisen vuoden, tämän kaltainen kirjoittelu itse asiassa alkoi jo silloin siellä, 16 vuotta sitten. Silloin vain ei vielä tunnettu blogeja, siksi kirjoitin nettiin matkapäiväkirjaa, joka on käytännössä melkein sama asia.
Silloinen matkapäiväkirja syntyi molemminpuoliseen tarpeeseen: itse kirjoittelin ikävissäni ja lapseni, sukulaiseni ja ystäväni saivat tietää, miten minulla menee, missä milloinkin olen. Hieman sellainen win-win-tilanne. Jo silloin matkapäiväkirjani nettiosoite vuoti muualle ja sellaisille, joille en sitä sen suuremmin ollut ollenkaan edes ajatellut. No - eipä tuo sitten ihmeemmin haitannut, kirjoitin ja kirjoittelen yhä samalla tavalla, luki niitä sitten kuka tahansa.
Melko pitkälle samalla periaatteella olen siis nytkin kirjoitellut näitä blogejani. Ehkä sillä erolla kuitenkin, että en niitä suuremmin kirjoittele enää suvulleni - tokko lukevat ollenkaan - vaan lähinnä itselleni, hahmottaakseni kyseistä asiaa ja niille, jotka tekstejäni jostain syystä haluavat lukea. Osaa pohdintani ilmi selvästi miellyttävät, osa vihastuu ja jopa suuttuu niistä. Merkkejä kummastakin on ollut havaittavissa. Eipä minulla kuitenkaan muuta lääkettä ole noille jälkimmäisille kuin: "Älkää ihmeessä lukeko blogiani ja pahoittako mieltänne!" Joten viisainta siis tuollaisessa tapauksessa olisi nytkin lopettaa lukeminen tähän, eikä jatkaa pitemmälle, sillä tämän blogin lopussahan voi olla vaikka mitä.
Saan blogeistani jonkin verran palautetta. Kummallista kyllä, minulle suoraan tuleva palaute on pääasiassa tai melkeinpä kokonaan positiivista, myönteistä. Negatiivisen palautteen saan lukea lähinnä sosiaalisesta mediasta. Sitäkään en useimmiten omastani, vaan joidenkin muiden Fb-profiileista, jotka nyt sattumalta näkyvät minullekin, kun joku kaverini on yhteinen ko. palautteen antajan kanssa. Viime aikoina olen lukenut tai kuullut mm. erilaista eroista. Kukaan ei kai vielä ole eronnut blogijuttuni vuoksi onneksi puolisostaan, mutta ainakin yksi on ilmoittanut eroavansa ajatuksesta liittyä kirkkoomme - tai miten sen nyt muotoilisikaan - ja pari eräästä Fb-ryhmäsivustosta, jossa olen mukana ja jossa ilmeisesti näitä tekstejäni on luettavissa. Näin noista avoimuutta vaativien omista vähemmän avoimista viesteistä ymmärsin. Siis eroavat ymmärtääkseni ihan minun kirjoittelujeni vuoksi, loukkaantuneina, netin mielensäpahoittajina. Mikäpäs siinä. Kuten olen jo liian monta kertaa sanonut, ei näitä tekstejäni kenenkään ole pakko lukea. Ei ennen eikä jälkeen erilaisten erojenkaan. Kun luin noita reaktioita, mielessäni häivähti ihan vähän eräs vanha suomalainen sananlasku, jossa puhutaan eräästä eläimestä - taisi olla koirasta - ja kalikasta ja hieman muustakin.
Aihepiirini blogeissani on yllättävän usein ollut ortodoksisuus tai ehkä enemmän ortodoksisuuteen joillain oudoilla tavoilla liittyvät, siis nivoutuvat ihmiset, ei niinkään kirkkoonliittyvät, vaikka olen heistäkin tainnut jotain mainita. Ortodoksisuus aiheena on melko lähellä itseäni ja sen parissa olen melko paljon aikuisuudestani touhunnut erilaisissa tehtävissä. Se on minulle myös läheinen ja rakas asia. Olin melko kauan myös mukana päättämässä ortodoksisen kirkon hallinnollista asioista niin seurakunnassani kuin myös pari kolmivuotiskautta kirkolliskokouksessakin. En tosin enää, koska vanhana ja "kaiken antaneena" halusin niistä jo väsyneenä pois. Noina aikoina minuun kylläkin tarttui paljonkin erilaista tietoa - ja ehkä myös ns. sisäpiiritietoa - ortodoksisen kirkon tilasta. Samalla - luoteeseeni kuuluvana - minulle tuli melkoinen ortodoksinen verkosto, joka suuresti auttaa yhä vielä ajan tasalla pysymisessä. Myös siksi kai näistä asioista kirjoittelen.
Yksi blogeistani on enemmän puhtaasti matkablogi, mutta sielläkin yritän mahdollisimman usein kirjoittaa ortodoksista matkakohteista, joissa vierailen, kun se vain on mahdollista. Olen jopa tehnyt erään matkan ihan ortodoksisella teemalla, kun kesällä 2015 kiertelin Itä-Suomea ja kävin "katsastamassa" ja kuvaamassa alueen tšasounoita, rukoushuoneita ja ortodoksisia kirkkoja.
Otteeni noissa muissa kuin matkablogijutuissa on ilmiselvästi ollut myös melko kriittinen. En kai koskaan ole ollut sellainen "myötäkarvaan silittäjä", vaan mikäli on ollut aihetta, olen puhunut ja kirjoittanut aiheesta yleensä niin suoraan, kuin se tällaisessa muodossa on mahdollista. Siinä tosin on aina mukana se yksi tällaisen kriittisen kirjoittajan ongelma: miten sanasi asettelet, ettei tarvitse niitä asioita myöhemmin "leivättömän pöydän ääressä" selvitellä.
Jos kirjoitan, että Liisa teki sitä ja Matti tätä ja liitän mukaan vielä sukunimetkin, on helposti seurauksena monenlaisia ongelmia. Pahojakin. Meillä Suomessa kun ei saa julkisesti kertoa, että joku nimeltä mainittu teki jotain pahaa tai jopa tuomittavaa, ellei asiaa ole virallisesti käsitelty jossain elimessä - oikeudessa tai muussa toimielimessä. Tällaisessa tilanteessa väkisin joku sellainen, joka ei seuraa asioita kovin läheltä, kokee asiat silloin hieman hämärinä, vihjailevina tai miksei myös mahdollisesti väärinä omaan, kenties puutteelliseen tai joskus jopa väärään tietoon, olettamukseen tai väärin opittuun asiaan peilattuna.
Olen silloin tällöin ollut huomaavinani, että tällainen "väärinymmärtäjä" on joissain tapauksissa ollut kirkkoon jokin aika sitten - joskus kauankin sitten - liittynyt, joka ei kuitenkaan ole päässyt irti edellisen katsomuskantansa ajatuksista ja opeista ja suodattaa nyt saamaansa tietoa yhä noiden "lasien takaa".
Kirkkoa koskevissa asioissa maalliset, esimerkiksi juuri kirkon hallintoon liittyvät jutut yhdistetään usein ja joidenkin kohdalla jopa tarkoituksella esimerkiksi uskoa koskeviin asioihin ja todetaan melko yks'kantaan: niistä ei saa puhua. Hups! Miksi ei saa? Monesti etenkin vanhemmat, mahdollisesti hieman jo vallitsevasta todellisuudesta vieraantuneet ihmiset ovat erilaisten "menneiden aikojen harhan" vallassa ja silloin he ajatusmaailmalleen uskollisina yleensä kieltävät kaikenlaisen kirkkoa ja sen työntekijöitä koskevan kirjoittelun sopimattomana. Olipa tuollaiseen kirjoitteluun sitten vaikka miten vahvat ja painavat syynsä. Kirkollinen, turha ja usein juuri "väärinkäyttäjien väärinkäyttämä", kirkollisen kunnioittamisen edellyttäminen puskee silloin kaiken oikeudenmukaisuuden ja asiallisen kritiikin esittämisenkin ohi. Monesti myös melko tarkoitushakuisesti, millä perusteella aina milloinkin.
Omaan kirkolliseen kulttuuriimme on myös pesiytynyt mielestäni aika omituinen piirre: asia ei ole ongelma, niin kauan, kun joku ei puhu siitä ja kerro siitä muille. Tällaisesta tulee ongelma vasta, kun joku puhuu siitä. Mutta silloinkaan se ongelma ei ole varsinainen ongelma, siis se joka synnytti puheen, vaan ongelma on se, että siitä puhutaan julkisesti. Virallinen tiedotus ei kerro kuin virallisia asioita, niitäkin harkiten, harvakseltaan ja silotellen. Varsinkaan nyt viime aikoina, kun ei ole enää painetta saada itselleen työpaikkaa tiedotuksen parista. Sen sijaan tällainen "vapaa media" - mitä se nyt siten kenenkin kohdalla onkaan - voi sitten kirjoitella vapaammin. Myös ongelmista. Oikeista ongelmista.
Silloin kylläkin on viisaampaa kirjoittaa ns. yleisellä tasolla ja ne, jotka tunnistavat tai jopa tietävät asioista jotain, tietävät, mitä ja mistä kirjoitetaan. Muut huuhailevat: mistä onkaan kysymys? Monelle tällainen kirjoittelu saattaa siksi olla yhä vain vihjailua, epäselvää, kummalista ja sekavaa. En kuitenkaan itse noiden jälkimmäisten takia muuta tyyliäni, vaan tuo sama, moneen kertaan toistettu, vanha ohje pätee yhä heille: jos teksti pahoittaa mielesi, et ymmärrä sitä, se harmittaa / suututtaa / vihastuttaa, älä ihmeessä edes lue blogiani. Älä anna edes uteliaisuuden synnin voittaa ja luet sitten kuitenkin. Ja sitten taas pahastut. Tai jos annat uteliaisuuden voittaa, älä kerro sitä enää muille, ole hiljaa, että taas sorruit lukemaan Pyykköstä.
Mutta sanottakoon myös, että aina minua tietysti kritisoida saa. Sitä en ole kieltänyt koskaan enkä kiellä. Kunhan vain argumentit ovat suunnilleen kohdallaan. Syytetään siitä, mitä minä olen tehnyt, eikä jonkun muun teoista tai omasta pahasta olosta. Se ei yleensä riitä syyksi, että kerron julkisesti näistä asioista. Jonkun kun sekin on tehtävä.
Usein noissa kritiikeissä minulle yritetään laittaa "sanat suuhuni" ja minua tulkitaan ihan miten sattuu. Minut laitetaan jonkun lukijan omien mielihalujen ja muiden tunteiden tai tarkoitusperien perusteella sanomaan ja tarkoittamaan ihan jotain muuta, kuin mitä sanoin ja tarkoitin. Tämäkin on blogikirjoittajan iloja ja riemuja. Eräs toinen blogikirjoittaja kirjoitti osuvasti blogissaan, että "tosiasia on kuitenkin se, että aina kun avaat suusi julkisesti tai rustaat (omasta mielestäsi aivan tolkullisen) toisille jakoon menevän tekstin, olet asettunut maalitauluksi, silmittömien ja tolkuttomien arvosteluryöppyjen, joskus jopa tappouhkaustenkin kohteeksi."
No tappaa ei vielä ole kukaan uhannut, melkein kaikkea muuta sitten onkin tullut. Muistelen kuitenkin, että eräs hierarkki yritti sitä katseellaan jonkin kerran tummasankaisten lasiensa takaa tässä männä kuussa tehdä, mutta näköjään onnistumatta, koska yhä elän ja kirjoitan. Vaikka pitää toki sanoa, että kohtuudella tuota moskaa on niskaani tullut tai sitten minulla on vain niihin edellisen elämäni mukanaan tuoma parempi sietokyky. Olisin odottanut jopa kovempaakin ryöpytystä, mutta ei vain ole tullut. Vielä. Itse tietysti tulkitsen tuon "hiljaisuuden" niin, että tekstieni hiljaiset myötäilijät yhdessä julkisten myötäilijöiden kanssa ovat enemmistönä ja pienellä vähemmistöllä - ehkä juuri kritiikin kohteina olevilla - ei olekaan todellista voimaa tai kykyä sanoa mitään. Asioilla kun on monesti tapana näyttää juuri siltä, mitä ne ovat.
Kaverit, tai pitäisikö heitä nimittää "hyvän päivän tutut", tosin ovat kuitenkin vähentyneet julkisissa ortodoksissa tilanteissa ja juhlissa. Tosin kun sitten mennään nurkan taa, missä kukaan ei näe, moni ilmoittaa ottaneensa jonkin jalon juoman lukiessaan hyvän juttuni ja sen kunniaksi ja kiittelee minua vielä rohkeudesta ja siitä, että tuon näin vallitsevia epäkohtia esille.
Sitten on tietysti oma joukkonsa niitä, jotka etsivät pelkästään kirotusvirheitä tekstistä ja siirtelevät pilkkua. He meillä, kuten köyhätkin, ovat aina joukossamme, joten antaa olla vain. En ole mikään kaunokirjoittaja, vaan enemmän jonkinlaisen karjalaisten tsuakkunoiden kertojien perillinen, joka kaiken lisäksi kirjoittaa yleensä liikaa ns. saksalaisia, ylipitkiä lauseita, joissa verbi on milloin missäkin, virke täynnä sivulauseita ja lauseen asia pitää selvittää viivoittimen ja suurennuslasin avulla. Isäni ja tätini kertoivat usein tsuakkunoita ja "laukkuryssä"-sukuuni on liittynyt mm. naimakaupan vuoksi mm. runonlaulaja Pedri Shemeikan sukua. Suvussa kerrotaan olleen erään, joka jo 1800-luvulla osasi siirtyä paikasta toiseen pelkän ajatuksen voimalla ja nopeudella ja monia muitakin friikkejä - sekin muuten sana, josta taas joku "ottaa herneen nenäänsä"! Heh!
Kirkolliselta ajatus- ja arvomaailmaltani lienen melko konservatiivinen, siis enemmän tai vähemmän aito ortodoksi. Pyrin mahdollisimman usein, mieluummin aina, näissä asioissa siihen, että tiedän, en luule. Minua eivät kirkollisten muutosten tuulet pyöritä, vaan pysyn melko tiukasti niissä poteroissa, jotka olen aikanaan asioita opiskellessani ja oppiessani kaivanut. Se ei miellytä taas monia. En katso kirjoitteluissani olevani esimerkiksi homofobinen tai femakko vai oliko se sana sittenkin sofinisti, vai mikä se nyt olikaan. Molemmiksi minua on kuitenkin syytetty. Mutta on minulla toki oma vankka käsitys noistakin, mutta ei se normaalia ihmisten välistä ystävällistä kanssakäymistä tai edes kaveruutta ole haitannut eikä haittaa jatkossakaan mitenkään.
Silloin tällöin joko turhautuneena tai joskus myös yllättävän painostuksen vuoksi olen aina lopetellut blogikirjoittamista, mutta yhtä usein sitä taas jatkanut. Minulla kun on se hyvä puoli, etteivät minuun vihastuneet tai ihastuneet pysty lopettamaan eikä lisäämään eläkkeeni saamista ja määrää. Kunhan pidän huolen, etten ylitä sitä tiettyä rajaa, voin olla ihan oma itseni. Miellytti se tai sitten ei. Yhdysvaltalainen 1700- ja 1800-lukujen taitteessa elänyt kirjailija Washington Irving on sanonut: ”Terävä kieli on ainoa teräase, joka tulee terävämmäksi jatkuvassa käytössä”. Tunnen suurta sympatiaa tuota kirjailijaa kohtaan, joka muuten on kirjoittanut 1820 teoksen "The Legend of Sleepy Hollow". Teos kertoo goottilaisesta päättömän ratsumiehen legendasta. Novelli muuten aloitti aikanaan uuden aikakauden pimeän romantiikan tarinankerronnassa, yhdessä suosikkilajissani.
Ajoittain kuulen myös itsestäni - siis lähinnä blogikirjoittelun innoittamana - erilaisia "mainesanoja", joista kai yleisin on "katkeroitunut". En tosin vielä ole tiedostanut, mistä nuo sanojat arvelevat minun katkeroituneen ja jos sitä todella olisin, mistähän he - täysin tuntemattomat - sen tietäisivät. Kaipa he sen vielä minulle jossain vaiheessa ilmoittavat, mutta voin jo tässä ja nyt kuitenkin julkisesti ilmoittaa, etten ainakaan omasta mielestäni ole katkeroitunut, en rakkaaseen kirkkooni enkä suuremmin muuhunkaan osaan elämästäni. Olen tyytyväinen nykyiseen villiin ja vapaaseen eläkeläisen elämääni. Olen myös tähdentänyt omille pojilleni lukuisia kertoja, mikäli he havaitsevat minussa katkeroitumisen, kärttyisyyden, pahanilmanlinnun tai jotain muita negatiivisia vanhenemisen mukanaan tuomia oireita, kuin myös selvää ajatustoiminnan, loogisuuden ja asioiden hahmottamisen heikkenemistä, ilmoittavat asiasta välittömästi minullekin ja katsovat, miten isä voitaisiin hoitaa kuntoon tai laittaa vaikka johonkin laitokseen.
Jos vielä kuitenkin palaisin lyhyesti tuohon ortodoksisuuteen ja siitä kirjoittamiseen. Usein etenkin näin paastoaikaan (aloitin tämänkin kirjoittamisen joulupaaston aikana) minulle tähdennetään, että kuinka minä saatankin kirjoittaa kriittisesti kirkon työntekijöistä ja ihmisistä paastoaikana. No milloinkas sitten? Meillä on neljä pitkää paastokautta:
* tosi pitkä suuri paasto ja suuri viikko pääsiäisen alla (vuonna 2016: 8.2. - 26.3.),
* noin kuukauden kestävä apostolien paasto kesän alussa (23.5. - 28.6.),
* parin viikon Jumalanäidin paasto kesän lopussa (1. - 14.8.) ja
* pitkä joulupaasto Kristuksen syntymäjuhlan alla (15.11. - 24.12.).
Lisäksi meillä on irrallisia paastopäiviä muutama (5.1., 29.8. ja 14.9.) ja jokainen keskiviikko ja perjantai ovat paastopäiviä. Mikäli joutuisin ajattelemaan ja kirjoittamaan vain noina ma-ti ja to sekä la-su -päivinä ja vielä yhteenlaskettuna monen kuukauden pituisten paastoaikojen ulkopuolella, ei tätä hommaa todellakaan kannattaisi tehdä. Kas kun se inspiskään ei aina satu paastottomaan päivään.
Samalla voinen sanoa, etteivät tuollaiset tällaiseen toimintaan kuulumattomat syyt estä millään tavalla muutakaan normaalia elämääni edes tätä kirjoittamista, mikäli katson jostakin epäkohdasta tai muusta asiasta puhumisen ja kirjoittamisen tarpeelliseksi. Muutaman vuoden kokemuksella voin myös rehellisesti sanoa, etten suinkaan ole yksin tuossa kritiikissäni. Jos et sitä usko, niin lue edes blogijuttejeni kommentteja sosiaalisessa mediassa, mutta jätä edelleen lukematta blogi, jos se ahistaa. Älä toimi edes kuten kunnon muslimit tekevät ramadanin paastoaikana: syövät yöllä. Älä siis lue blogiani silloinkaan tai salassa, niin mielenrauhasi säilyy. Jos nyt kuitenkin luit kaikesta huolimatta tämänkin, niin voin lohduttaa sinua tällä varsin tunnetulla, mutta itse asiassa tuntemattoman kirjoittajan rukouksella, joka kuitenkin melko usein liitetään yhdysvaltalaiseen, 1800-luvun lopulla ja 1900-luvulla eläneeseen protestanttiseen teologiin Reinhold Niebuhriin, joka tutki muun muassa kristillisen uskon sovittamista nykyaikaisen politiikan ja diplomatian realiteetteihin. Tässä tuo rukous tosin hieman muutettuna ja tarkemmin kohdistettuna:
''Jumala suokoon sinulle ja minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita emme voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voimme, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.''
nettihoukka@gmail.com