11.10.17

Divine Comedy ortodoksittain

Tässä männä päivinä on käyty tiukkaa vääntöä Suomen ortodoksisessa kirkossa. Sanan mukaisesti piispan istuimet, tai kuten savolaiset kai sanoisivat: piispan pallit, ovat heiluneet ja muuttaneet paikkaa melko ronskilla otteella.
Rumpupalli eli jakkara nojaa kolmen jalkaansa. Monenlaista symboliikkaa siinäkin.
Tähän saakka Suomen autonomisessa arkkihiippakunnassa on ollut kolme hiippakuntaa, joista kahta johtaa metropoliitta ja yhtä arkkipiispa. Näin on jatkossakin. Suomessa omaksutun käytännön mukaan arkkipiispa on kirkollisessa hierarkiassa korkeampi kuin metropoliitta, joka johtaa omaa hiippakuntaansa. Näin ei suinkaan ole kaikkialla ortodoksisessa maailmassa, mm. Venäjällä, jossa metropoliitta on korkeampi arvo kuin arkkipiispa.

Joitain vuosia sitten, kun silloinen piispa, sittemmin ensin metropoliitta, myöhemmin arkkipiispa Johannes ”järjesteli” maamme kirkollisia asioita uuteen kreikkalaiseen formaattiin, hän tarjosi Ekumeenisen patriarkaatin myöntämää metropoliitan arvoa myös silloiselle arkkipiispa Paavalille. Paavalin kerrotaan todenneen yks’kantaan Johannekselle, että saako hän todellakin arvonalennuksen.

Suomen arkkipiispan istuin on sen suhteellisen lyhyen itsenäisen historiansa aikana tähän mennessä sijainnut jo kahdessa paikassa: ensin Sortavalassa ja sitten sotien jälkeen ja alueluovutusten vuoksi Kuopiossa. Nyt näyttäsi siltä, että taas paikka vaihtuu, tällä kertaa Helsinkiin. Ennen noita vaiheita Suomi – tai oikeammin kai voisi sanoa alkuun Karjala – oli ensin Novgorodin löysässä alaisuudessa, sitten Venäjän ja vuodesta 1892 omana Venäjän kirkon alaisena hiippakuntana . Itsenäistyminen kirkollisessa mielessä Venäjästä tapahtui suunnilleen samoihin aikoihin valtiollisen itsenäistymisen kanssa, vaikka muodollinen autonomia (rajattu itsenäisyys) kirkollisessa mielessä saatiin vasta 1920-luvulla Turkin Istanbulissa sijaitsevalta Konstantinopolin ekumeeniselta patriarkaatilta, jonka alaisuuteen yhä kuulumme.

Helsingin hiippakunnan pääpaikka ei ole alkuaan sijainnut Helsingissä, sillä aluksi sen nimi oli Viipurin hiippakunta ja pääpaikka tietysti Viipurissa, mutta sota muutti tämänkin hiippakunnan keskuspaikan.

Nyt perinteinen asein käytävä brutaali sota, joka muutteli rajoja ja keskuspaikkoja, on muuttunut erilaiseksi sanoin käytäväksi sodaksi – olkoon sitten vaikka ”kirkkosotaa”. Vaikutukset ovat samat, rajat muuttuvat (mahdollisesti) ja pääpaikat titteleineen siinä ohessa. Kun ennen oli ja on vielä jonkin aikaa Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa, se kohta mahdollisesti on Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa.

Helsinki tai oikeammin siis Helsingin hiippakunta on viime vuosina lisännyt voimalla tai lähes väkivalloin vaikutusvaltaansa ortodoksisessa kirkossa. Syykin on ihan selvä, siellä on noin puolet koko Suomen ortodoksisesta väestöstä. Toiset puolet ovat muualla Suomessa, Karjalan ja Oulun hiippakunnissa ja tuo väestö on pitkälti sotien seurauksena suurelta osin evakkoon lähteneiden – lähinnä karjalaisten – jälkeläisiä, jotka vielä melko laajalti tuntevat olevansa identiteetiltään jonkinasteisia karjalaisia.

Toki melkoinen osa – hyvä ettei enemmistö – Helsingin hiippakunnan ortodokseistakin on etelään työn ja koulutuksen perässä muuttaneiden evakkojen jälkeläisiä, mutta on siellä – kuten muuallakin maassa – jo paljon muunkinlaisia ortodokseja, siis sellaisia, joilla ei ole juuria Karjalassa eikä edes ortodoksisuudessakaan. Osalla juuret ovat ihan muissa maissa.

On selvää, että tuollainen asetelma luo melkoisia paineita kirkolle. Ollako yhä karjalaisten kirkko vai kaikkien suomalaisten kirkko? Paikallinen vai kansainvälinen? Mikä merkitys sodan läpikäyneille ja evakkoon lähteneille ortodokseille annetaan kirkossa? Missä määrin kirkko alkaa hiljalleen muistuttaa suomalaista luterilaista ortodoksista kirkkoa?

Kun tuohon asetelmaan laittaa vielä mukaan ihmiset – ja etenkin kirkon vallassaolevat – se muuttuu yhä monimutkaisemmaksi ja kompleksisemmaksi. Nykyisistä tehtävässä (tai oikeastaan elossa) olevista ortodoksisen kirkon suomalaisista piispoista vain yksi on ns. alkuperäinen ortodoksi, muut luterilaisesta kirkosta siirtyneitä. Yksi on jopa entinen luterilainen pappi, jollainen oli myös edellinen arkkipiispakin. Seurakuntien papeissa on samanlainen tilanne ja edelleen se näkyy myös kirkon ja seurakuntien luottamustehtävissä olevissa ihmisissä. Parhaimmillaan tai pahimmillaan – ihan sanojasta riippuen – tuore vasta kirkkoon liittynyt voi kirkossamme kohota merkittävälle paikalle pappina/piispana tai luottamushenkilönä. Siis kirkossa, jonka oppi erittäin suuressa määrin perustuu perinteisen kirjoitetun, muuttumattoman uskonopin lisäksi suulliseen ja koettuun, elettyyn paikalliseen ja maailmanlaajuiseen perimätietoon.

Tämän on aiheuttanut ja tulee jatkossakin aiheuttamaan ongelmia ja yhteentörmäyksiä. Se ei tarkoita suinkaan sitä, etteivätkö liittyneet olisi ”yhtä hyviä ortodokseja kuin syntyperäisetkin”, ei missään nimessä. Se tarkoittaa ainakin minun katsontakannassani vain sitä, että tuollaisen ihmisen pitäisi – aivan kuten luostarissa sinne pyrkivän noviisin – elää ensin muutama vuosi ortodoksina, opetella elämään – ja mikä tärkeintä – ajattelemaan ortodoksisesti. Silloin ei tarvitsisi sanoa muille, ettei tuollainen elämä sopinut minulle tai että haluaisi muuttaa kirkossamme paremmaksi tämän ja tuon. Nyt joskus vanhan järjestelmän ajatukset vyöryvät joillakin ortodoksisten ajatusten yli ja murskaavat ne liian usein palasiksi. Ortodoksista kirkko halutaan ja yritetään muuttaa entisen kirkon kaltaiseksi, demokraattiseksi ja kaiken suvaitsevaksi. Tämä murentaa ja hajottaa, jakaa, samalla myös koko kirkkoa.

Toivottavasti eivät kaikki tätä lukevat entiset luterilaiset (tai muiden kirkkojen edustajat), nykyiset ortodoksit, ota liian vahvasti hernettä nenäänsä. Tiedän kuitenkin ihan varmasti, että ainakin joku – tuttukin – tekee sen. En kuitenkaan tällä kannanotollani tarkoita mitään henkilökohtaista loukkaamista ketään kohtaan. Minusta vain uskonto ja etenkin juuri oma uskonto, ortodoksisuus, on sen verran monimutkainen oppijärjestelmä, että oman käsitykseni mukaan sitä pitää elää kauan, ennen kuin sen oikeasti osaa, jos osaa sittenkään. Sanon tämän ihan omasta kokemuksestani.

Ymmärrän täysin, että ihminen, joka vaihtaa kirkkoa, liittyy ortodoksiseen kirkkoon, on valmiiksi motivoitunut asiaan (ortodoksisuuteen), aktiivinen ihminen (ei passiivinen kirkkoa vaihtaisi) ja halukas tekemään erilaisia asioita kirkon eteen (vapaaehtoisena, luottamushenkilönä, jne.). Tämä on mainio asia, kun sen oikein oivaltaa. Tällaiset ihmiset oikein ohjattuina vievät kirkkoa ja sen aatetta eteenpäin. Mutta väärin ohjattuna juuri toiseen suuntaan, hajaannukseen.

Ja tätä ”väärää ohjaamista”, mitä se sitten milloinkin onkaan, meillä on kirkossamme tapahtunut ihan liiaksi. Motiiveina tuollaiselle toiminnalle ovat olleet ne yleiset syyt tällaisissa tilanteissa: valta ja raha, maine ja kunnia. Omaa asemaansa pönkittävät ihmiset ovat tuuppineet erilaisille (johto)paikoille sellaisiakin, joista ei siihen ole tai sellaisia, joiden tuuppijat haluavat ja toivovat olevan ”aivottomia käskyläisiä”, helposti johdettavia, omien tarkoitusperien mukaan ohjailtavia ja asioista suuremmin tietämättömiä, joskus jopa välittämättömia. Asioilla tarkoitan tässä sitä, että he sen lisäksi, että eivät tunne omaa uskontoaan, eivät ymmärrä myöskään siihen liittyvien vaikkapa hallinnollisten tai muuten organisatoristen asioiden ”lainalaisuuksia”, joita joskus joidenkin taholta pilkallisesti kanonisiksi nimitetään. He eivät aina myöskään ymmärrä sitä oikeaa ja todellista eroa, joka jossain asiassa on entisen ja nykyisen kirkkonsa välillä ja suhtautumisessa ko. asiaan.

Kun nyt tällaisessa ”ilmastossa” tehdään sellaisia päätöksiä, kun nyt näyttäsi marraskuussa 2017 tulevan, uskon, että monen ihmisen kohdalla pakka on totaalisesti sekaisin. Se on sekaisin niin papiston keskuudessa kuin maallikkojenkin. Toivottiin jotain, saatiin ihan jotain muuta, mitä odotettiin. Vanhaa sanalaskua väljästi uudelleen tulkiten: toivottiin suden sijasta kanin tai jopa unelmien kauriin tulevan vastaan, mutta tulikin karhu.

Joitain aikoja sitten tehdyt valtaisat ja kirkkopoliittisesti ”väkivaltaiset” offensiivit, kääntyvät mielestäni nyt tekijöitään vastaan. Syynä ei ole pelkästään tekojen ”väkivaltaisuus”, pakolla ja enemmistön diktatuurilla tehdyt ratkaisut, vaan myös niiden totaalinen väärinarviointi ja virheelliset ratkaisut, joissa enemmän vaikutti ihmisten väliset henkilösuhteet, kuin osaaminen, kirkollisuus tai edes teologinen tietämys ja oppineisuus.

Hauskaakin tässä suomalaisessa ”Divine Comediassa” on. Kun jotkut (B) luulevat toisen osapuolen (A) iloitsevan (mitä he (A) oikeasti odottivatkin olevansa), todellisuudessa näiden (A) keskuudessa on suuri hämminki, pelko, hyvä ettei kaaos, koska suuria muutoksia on edessä ja toimintakulttuuri tulee muuttumaan rajusti. Ja samaan aikaan ne (B), jotka pelkäsivät pahinta, huomaavatkin tilanteen ja kokonaisuuden mahdollisesti hyväksi koko kirkolle, hyviä muutoksia tuovaksi, ja iloitsevat siitä sisimmissään. Tosin he kätkevät tuon ilon vielä erilaisiin historiasta johtuviin karjalaisiin korulauseisiin ja muistoihin menneestä paremmista ajoista, johon ei enää ole kuitenkaan paluuta.

Anteeksi nuo Aat ja Beet ja koko "rautalankamalli", mutta tämä "jumalalaton näytelmä" vaatii ainakin minun kohdalla tuollaisen raurtalangasta väännetyn mallin asian ymmärtämiseen.


Se, mikä ainakaan minulle ei ole vielä täysin selvinnyt, mitä ajattelevatkaan päähenkilöt, ”pääpukarit”. Ymmärtääkö kumpikaan, mitä oikeasti tulikaan tehtyä, kumpi tässä oikeastaan voittikaan, vai hävisikö joku. Ja vielä se, oliko tämä offensiivi oikeasti ennakolta ja tarkasti suunniteltu, vai puuttuiko tällä kertaa asiaan sittenkin se tärkein, ”Korkeampi Jumalallinen Voima”! Se Voima olkoon kaikkien meidän kanssamme!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

9.10.17

Ortotreksinen sirkus

Maailmalla on varmaan monenlaisia sirkuksia, mutta meilläpä on ihan oikeasti nelistävä sellainen. Jotkut käyttävät siitä myös nimitystä oikeinnelistävä (älä lue sitä vahingossa oikeinlistiväksi). Lienee sillä sellainen hienompikin nimi, se saattoi olla ortotreksinen (perustunee kreikan sanaan τρέξιμο / treximo), ihan tuolla t-kirjaimella siinä välissä, sillä ortoreksinen ei oikein sovi tähän ”ruokavalioon”, vaikka se muuten olisi ihan mukava sana käyttää tässäkin sirkuksessa.

Tämä sirkus on tarjonnut meille sirkuksen jäsenille ja siinä ohessa vaikka hereetikoillekin monenlaista ”leipää ja hupia”. Hereetikoille ei tosin tarjota leipää. En osaa tai oikeammin en halua tarkemmin roolittaa noita tämän oman sirkuksen tekijöitä, mutta jokainen voi tehdä sen omien mielihalujensa mukaan. Sirkuksessahan on monenlaisia toimihenkilöitä tirehtööristä aina aasien hoitajiin, niin ja onhan siellä niitä kaikkialla suosittuja pellejäkin.

Sirkus on myös sellainen, että se työllistää ympärillään paljon ihmisiä. Sirkustirehtööri valitsee yleensä aina tekijät ja ohjelmanumerot, joita nämä lojaalit tekijät sitten kansalle esittävät. Ja kuten kaikissa suurissa organisaatioissa, usein tirehtöörin vaihtuessa, vaihtuvat tekijätkin. Makuja kun on monenlaisia, sirkuksessakin. Joskus, jos uusi tirehtööri on sukulaispoika omasta perheestä, homma saattaa säilyä ennallaan, mutta tässä meidän sirkuksessamme sellainen ei liene oikein mahdollista. Vaikka tiedä häntä noistakin sirkuslaisista, ne kun pystyvät niin monenlaisiin kujeisiin ihan keskenäänkin.

Tuo ohjelman valitseminen onkin tässä sirkuksessa yksi todella mielenkiintoinen asia. Tähän asti toiminut vanha tirehtööri kun on valinnoillaan saanut aikaan toisinaan suurtakin hämminkiä, etten sanoisi ihan häslinkiä ja kansan katoamista näytöksistä. Monenlaiset merkit ovat jo pitkään viitanneet tirehtöörin väsymiseen ja tarpeelliseen väistymiseen, mutta ennen väistymistään oli syytä tehdä vielä yksi ohjelmanumero, sellainen Grande Finale, loppuhuipennus. Ja sen hän mitä ilmeisimmin tekikin. Onnistuiko se – siitä voinee sitten olla ainakin kahta mieltä.

Toinen erittäin mielenkiintoinen seikka ovat nuo ohjelmanumerojen esittäjät, jossa joukossa hämminki lienee tällä hetkellä todellisten kuvioiden selvittyä melkoinen. Jotain sellaista on jo tapahtunut lyhyen ajan sisällä, mitä en ainakaan minä olisi uskonut näkeväni tai kuulevani. Rauhaa ja siinä ohessa jotain muutakin on hierottu ihan urakalla sellaisten kanssa, jotka ennen olivat lähes kilpailijoita, hyvä ettei vihollisia ja sellaiselta taholta, joiden en edes uskonut sitä osaavan tehdä. Mutta kertonee hieman myös tilanteen yllätyksellisyydestä.

Kaiken kaikkiaan tämä muutos saa varmaan aikaan lukuisia muitakin muutoksia niin sirkuksen lähiympäristössä kuin mahdollisesti laajemminkin. Monet ennakkoveikkaukset ja tirehtööripetaukset ovat osoittautumassa huonoiksi arvauksiksi. Joku ennakkoon suunniteltu ja toteutettu junttakuvio jopa todella heikosti toteutetuksi, etten sanoisi ihan sudeksi. Ja tämä lisää noiden suunnittelijoiden tuskaa. Mitekähän heidän tässä käy? Sitä miettii varmaan moni. Kuka saaneekaan pellen paikan ja kenestä tulee aasien hoitaja?

Toisaalta huomaamattaan ja sitä edes ehkä ennakkoon arvaamatta, vaikuttaa samaan aikaan vahvasti siltä, että yksi vanhoista ketuista pelasikin vahingossa toisen vanhan ketun pussiin tuossa tirehtööriasiassa. Kun kanatarhan hoitajaksi haluttiin helposti ohjailtava pohjoinen sopuli (Lemmus lemmus), saatiinkin itsellinen arktinen karhu (Ursus arctos). Nyt joidenkin on vain toivottava, että karhu pärjää marjoilla, sienillä ja ruisleivällä eikä pääse kananlihan makuun. Niin ja pitkiä talviunia varmaan aika moni toivoo myös, vaikka onhan karhuissa sellaisiakin, jotka eivät niitä nuku.

Muutoksen tuulia on siis edessä ja mielenkiintoisia aikoja odotettavissa. Moni asia saattaa sirkuksessamme keikahtaa päälaelleen, kun vanha tirehtööri ei ole enää häsläämässä ja ohjeistamassa. Nyt moni toivoo samalla suuremman luudan lakaisevan koko sirkusta, jotta oikea nelistävä taituruus pääsisi oikeasti esille lillukan varsista ja sirkus ryhtyisi toteuttamaan alkuperäistä tehtäväänsä: ortotreksiaa.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

6.10.17

Kuolema mielessä

Viime aikojen blogikirjoitukseni niin täällä kuin vaikkapa tuolla matkablogissani ovat monesti käsitelleet kuolemaa. Lienee luonnollista, sillä ainakin omalla kohdallani hauta on paljon lähempänä kuin kehto.
Ukkini Antin ja mummoni Ida Marian hauta Tuupovaarassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Silti en suinkaan toivo kuolemaani, vaikka en sitä kaiketi pelkääkään. Tosin tuo pitää sanoa pienellä varauksella, sillä olen kai sen pelkäämisenkin jo ennättänyt kokea. Mutta kuten tuossa kirjoituksessani sanoin, pelkäsin kuolemista, en niinkään kuolemaa. Pelkäsin kai siis sitä kivuliasta tai pitkittynyttä kuoleman kokemista, en varsinaisesti lopputulosta.

Kuolemaa ei voi ymmärtää, se on ja pysyy ikuisena salaisuutena. Joillekin se on pelottava, joillekin kiehtova, jotkut hyväksyvät sen ehdoitta – kun ei ole muuta mahdollisuutta – toiset eivät hyväksy millään, vaan haluavat olla tavalla tai toisella kuolemattomia.

Jotkut menevät omasta mielestään mahdollisesti parempaan elämään kuoleman jälkeen, jotkut kokevat kuoleman kaiken loppumiseksi, tyhjyydeksi, jossa ei ole mitään. Toiset menevät uskonsa mukaan taivaaseen tai helvettiin, osa kokee, että kaikki loppuu kuolemaan ilman taivasta tai helvettiä. Minusta tuollainen ajatus tuntuu oudolta, jopa pelottavalta. Uskon, että kuoleman jälkeen on toisenlaista elämää. Parempaa elämää, mikäli siihen on mahdollisuuksia ja edellytyksiä oman elämänsä kautta.


Itselleni kuolema on siis osa elämää. En tosin kokenut kuolemaa konkreettisesti kuin vasta noin kymmenen vuoden iässä kauan, kauan sitten. Silloin kuoli yksi elämäni tärkeistä ihmisistä, oma mummoni – äidin äiti – Ida Maria. Tuo kuolema oli pienelle pojalle melko traumaattinen ja jätti varmasti jonkinlaiset jäljet – jos ei nyt ihan koko elämäksi, niin ainakin joksikin aikaa.

Sittemmin olen kokenut omien vanhempieni kuoleman – toisen varsin läheltäkin, toisen puhelinsoittona kesken työpäivän, kesken oppitunnin – ja veljieni kuoleman sekä joitain muita enemmän tai vähemmän läheisten sukulaisten ja myös hyvien ystävien kuolemia. Tässä iässä hautajaisia on yleensä jo enemmän kuin kasteita tai häitä.

Yritin jo varhaisessa vaiheessa opettaa omille pojilleni kuoleman merkityksen, sen lopullisuuden meille elämään jääneille ihan kokemuksen kautta. Ortodoksisessa hautajaisissa arkku on auki siunaustilaisuudessa. Niin oli myös oman isäni hautajaisissa ja pojat saivat – en suinkaan pakottanut, mutta saivat, jos halusivat – kokeilla ukin päätä, kun hän makasi arkussa. Se oli jäätävän kylmä, ruumis oli tullut kirkkoon suoraan ”pakastamosta”. Se oli heille varsin konkreettinen, sanoisinpa kylmäävä kokemus kuolemasta. Mutta ne oli samalla jäähyväiset ukille.

Uskon, että he eivät enää ukkia tai mummia hautaan laitettaessa ajatelleet kuten minä, kun mummoa haudattiin. Silloin kivet kolisivat arkkuun, kun miehet sen aikaisen tavan mukaisesti lapioivat hautaa umpeen – ja luulin, että mummo oli vielä elossa ja koputti, että pitäisi päästä pois arkusta.

Sittemmin omat poikani ovat käyneet jo useammissakin hautajaisissa ja toivottavasti kuoleman käsitys on sitä kautta edes hieman konkretisoitunut, tullut todemmaksi. Tosin he ovat nyt vielä nuoria leijonia, kuolemattomia ja kuolema on joku kaukainen, abstrakti asia jossain tulevaisuudessa, josta ei tiedä mitään ja jota ei tarvitse edes ajatella. Ei edes läheisten vanhojen ihmisten kuolemaa. Näin he ehkä saattaisivat ajatella. Mene ja tiedä!

Lapsen lapset ovat realistisempia. He ovat jo monta kertaa kysyneet minulta, milloin kuolen. Useimmiten olen vastannut, ettei nyt ainakaan vielä lähiaikoina ole suunnitelmissa.


No – toki kuolema saattaa silti olla varsin lähelläkin, sillä eihän meistä vanhuksista koskaan tiedä, milloin kuolemme. Miten sitten, scis enim videt vivere, sen näkee, ken elää.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com