Pääsiäisena 2020 sairaalassa
Kerron vielä näistä sairaalassa kohtaamistani vanhoista ihmisistä, joista yleensä ottaen olen monesta oikeasti huolissani tällaisena aikana, kuin nyt elämme. Meidän ei anneta enää kunniallisesti kuolla, vaan pidetään keinotekoisesti hengissä täysin seniileinä ja lähes kasveina, hoitopaikkojen taso vaihtelee suuresti ja hoitotyötä tekevien työtä ei riittävästi arvosteta.
Kun seurasin noita ”kaveripotilaita”, samassa paikassa olleita minua vanhempia ihmisiä, joita en ollut koskaan ennen tavannut ja joita en tuntenut, monet asiat, joita en ehkä ollut tullut ajatelleeksi loksahtivat uudella tavalla kohdilleen.
Mietin kovasti, miksi he ”voivat vanhuudessaan henkisesti pahoin”, mitä on ehkä tehty väärin. On varmaan lukuisia asioita, joita he itse ovat joko tehneet väärin tai olosuhteiden pakosta ovat joutuneet tekemään vaikkapa työssä ja elantoa hankkiessa väärin. Väärin työtavoin, vääränlaisten aineiden kanssa jne.
Mutta lie joitain asioita yhteiskunnassa ja meissä kaikissa, mitä me heidän suhteen olemme tehneet väärin. Laittaneet syrjään, unohtaneet heidän osaamisen, hiljaisen tiedon ja taidon, tehneet heistä ensin tarpeettomia ja pian riesoja. Yhteiskunta on yrittänyt kaikkensa, että he olisivat mahdollisimman pitkään tuottavia yksiköitä – ei siis yksilöitä.
Samalla ympärillä ovat kaikki oleelliset asiat muuttuneet: tavat, arvot, kunnia, kiinnostus, jopa ihmisyys ja varmaan mieletön määrä erilaisia asioita, joiden kohdalla vanhukset eivät joko ole osanneet, halunneet tai voineet tai jopa joiden osalta heidän ei edes ole annettu mahdollisuutta muuttua, seurata aikaansa ja elää normaalia täyspäiväistä elämää.
”Vanhan ajan vanhus” ei saa enää rahaa pankkikirjalla, joista näki, paljonko rahaa tilillä oli – toisin eivät sieltä pankeista kohta saa rahaa ketkään muutkaan – matkalippua ei saa linja-autosta, junasta, se pitää ostaa netistä. Nyt kun on poikkeusaika, kauppaan ja apteekkiin ei pääse ja nekin ostokset pitäisi hoitaa netin kautta, mutta kun A) ei ole nettiä ja vaikka olisi, B) ei sitä osaa käyttää.
Kotioven takana juoksee jos minkälaista huijaria ja rosvoa vanhusten rahoja kyttäämässä, turvallisuus on vaarantunut, turvattomuus kasvanut. Lapset asuvat kaukana ja käyvät harvoin, kaikilla ei ole edes lapsia, mahdollisesti vain joku kaukainen sukulainen, joka toivoo pikaista kuolemaa perinnön toivossa. Vanhuksia löytyy muumioituneena kotoaan, kun heitä ei kukaan kaipaa kuoleman jälkeenkään.
Tällaisia vanhuksia meillä hoidetaan myös hoitokodeissa ja sairaaloissa. Heitä tapasin tuollakin.
Ensireaktio oli jonkinlainen hylkimisreaktio, pakenin, en halunnut kontaktia, en auttaa, eihän asia minulle mitenkään kuulunut. Kun siinä sitten näin sen valtavan työmäärän, jota hoitohenkilöstö yritti oman mielenterveytensä säilyttäen tehdä, mieli hieman muuttui. No voinhan minä auttaa hoitajan kutsumisessa. Mutta kun sekään ei oikein riittänyt, kun kutsuja alkoi tulla ehkä liikaakin ja hoitajat väsyivät korjaamaan lakanan paikalleen tai muuta pientä, kun olisi ollut paljon muutakin. Niin ajattelin voinhan minä nyt antaa nenäliinan tai sylkykupin, jos hän sitä pyytää. Pyysi yhden kerran, toisen kerran, kolmannen kerran – tämähän on oudosti kiinnostunut minusta – neljännen kerran, ei se kiinnostunut ole, yksinäinen vain ja stop. Hei, minäkin olin potilas, en hoitaja, tämän on loputtava.
Tällaisten asioiden ja ajatusten kanssa taiteilin muutaman päivän ja väsyin aivan kamalasti. Olin nimittäin itsekin ihan kohtuullisen vakavasti sairas. Kuumetta oli parhaimmillaan melkein 40 astetta ja tulehdusarvot taivaissa. Melkoisen osan nukuin väsyneenä melkein horroksessa ja saatoin pyynnöstä soittaa naapurille hoitajan, sitten laitoin korvatulpat ja silmälapun ja en enää nähnyt enkä kuullut mitään ja yritin itse keskittyä itseni paranemiseen.
Paranin ja halusin heti kotiin, vaikka kyllä tuolla luksushuoneessa – ainakin yksin – oli todella lokoisaa. Onneksi hoito- ja muu henkilökunta olivat huomaavaisia minuakin kohtaan ja sain olla se, mitä halusin olla. Hoitajat osasivat asiansa, lääkärit tiesivät ja jakoivat tietojaan, huoltohenkilökunta siivosi paikat ja toi maittavaa ruokaa ja siinä ohessa hiljaa hoitivat ahdistunutta mieltäkin.
Tapasin kolmena neljänä päivänä varmaan joka päivä noin kymmenkunta työntekijää, jotka pääasiassa vaihtuivat joka päivä eli varmaan noin 30-40 ihmistä ja heistä ei löytynyt yhtään mätämunaa. Heikkoja astioita on joka paikassa, mutta vahvat astiat tukevat heikkoja ja yhteisö toimii. Jotain tekisin toki toisin, mutta mikä minä olen sanomaan, kun olen eläkeläinen aivan toisenlaiselta työsasaralta.
Mutta yhden neuvon antaisin: muista aina – sinä heikkona hetkenäkin, kun vit***aa – että se hankala vanhus ei tee sitä välttämättä ollenkaan tahallaan. Hänen todellisuutensa vain on aivan erilainen kuin minulla, sinulla, muilla ja hän voi jopa kertoa jonkun asian kirkkain silmin ensi toisella tavalla toiselle ja heti kohta toisella tavalla toiselle ja kumpikin on hänelle totta. Silloin älä hylkää häntä vessan pöntölle ja sano, että vedä tuosta punaisesta narusta, niin tulen apuun. Jää ja hoida homma loppuun siinä heti.
Hannu
nettihoukka
P.S. Kiitos yököt Petra ja Sinä, toinen, jonka nimi minulta vanhalta mieheltä hävisi – olette vakuuttava parivaljakko. Ihanaa, että teidänlaisia on olemassa. Ja kiitos Lääkärit Kalevi ja Antti – kokemus ja nuoruus yhdistettyinä osaamiseen ja huumoriin - se auttaa kaikissa tilanteissa ja aina. Ja kiitos te ruuantuojat ja etenkin Sinä, joka annoit teetä ahdistuneelle aulassa ja toit huoneeseen kaksi maukasta voileipää – tuollakin tavalla parannetaan ihmisiä. Ja kiitos te monet muutkin, ihanat hoitajat, joiden nimiä en, vanha mies, oppinut tuntemaan, kun olin joko väsynyt, tokkurassa tai muuten muissa maailmoissa, olette mukavia ihmisiä. Minä olen nyt aika terve ikäiseksi, enkä muuten lähtenyt sieltä pois pelkästään terveenä vaan myös muuttuneena.
HP
Kerron vielä näistä sairaalassa kohtaamistani vanhoista ihmisistä, joista yleensä ottaen olen monesta oikeasti huolissani tällaisena aikana, kuin nyt elämme. Meidän ei anneta enää kunniallisesti kuolla, vaan pidetään keinotekoisesti hengissä täysin seniileinä ja lähes kasveina, hoitopaikkojen taso vaihtelee suuresti ja hoitotyötä tekevien työtä ei riittävästi arvosteta.
Kun seurasin noita ”kaveripotilaita”, samassa paikassa olleita minua vanhempia ihmisiä, joita en ollut koskaan ennen tavannut ja joita en tuntenut, monet asiat, joita en ehkä ollut tullut ajatelleeksi loksahtivat uudella tavalla kohdilleen.
Mietin kovasti, miksi he ”voivat vanhuudessaan henkisesti pahoin”, mitä on ehkä tehty väärin. On varmaan lukuisia asioita, joita he itse ovat joko tehneet väärin tai olosuhteiden pakosta ovat joutuneet tekemään vaikkapa työssä ja elantoa hankkiessa väärin. Väärin työtavoin, vääränlaisten aineiden kanssa jne.
Mutta lie joitain asioita yhteiskunnassa ja meissä kaikissa, mitä me heidän suhteen olemme tehneet väärin. Laittaneet syrjään, unohtaneet heidän osaamisen, hiljaisen tiedon ja taidon, tehneet heistä ensin tarpeettomia ja pian riesoja. Yhteiskunta on yrittänyt kaikkensa, että he olisivat mahdollisimman pitkään tuottavia yksiköitä – ei siis yksilöitä.
Samalla ympärillä ovat kaikki oleelliset asiat muuttuneet: tavat, arvot, kunnia, kiinnostus, jopa ihmisyys ja varmaan mieletön määrä erilaisia asioita, joiden kohdalla vanhukset eivät joko ole osanneet, halunneet tai voineet tai jopa joiden osalta heidän ei edes ole annettu mahdollisuutta muuttua, seurata aikaansa ja elää normaalia täyspäiväistä elämää.
”Vanhan ajan vanhus” ei saa enää rahaa pankkikirjalla, joista näki, paljonko rahaa tilillä oli – toisin eivät sieltä pankeista kohta saa rahaa ketkään muutkaan – matkalippua ei saa linja-autosta, junasta, se pitää ostaa netistä. Nyt kun on poikkeusaika, kauppaan ja apteekkiin ei pääse ja nekin ostokset pitäisi hoitaa netin kautta, mutta kun A) ei ole nettiä ja vaikka olisi, B) ei sitä osaa käyttää.
Kotioven takana juoksee jos minkälaista huijaria ja rosvoa vanhusten rahoja kyttäämässä, turvallisuus on vaarantunut, turvattomuus kasvanut. Lapset asuvat kaukana ja käyvät harvoin, kaikilla ei ole edes lapsia, mahdollisesti vain joku kaukainen sukulainen, joka toivoo pikaista kuolemaa perinnön toivossa. Vanhuksia löytyy muumioituneena kotoaan, kun heitä ei kukaan kaipaa kuoleman jälkeenkään.
Tällaisia vanhuksia meillä hoidetaan myös hoitokodeissa ja sairaaloissa. Heitä tapasin tuollakin.
Ensireaktio oli jonkinlainen hylkimisreaktio, pakenin, en halunnut kontaktia, en auttaa, eihän asia minulle mitenkään kuulunut. Kun siinä sitten näin sen valtavan työmäärän, jota hoitohenkilöstö yritti oman mielenterveytensä säilyttäen tehdä, mieli hieman muuttui. No voinhan minä auttaa hoitajan kutsumisessa. Mutta kun sekään ei oikein riittänyt, kun kutsuja alkoi tulla ehkä liikaakin ja hoitajat väsyivät korjaamaan lakanan paikalleen tai muuta pientä, kun olisi ollut paljon muutakin. Niin ajattelin voinhan minä nyt antaa nenäliinan tai sylkykupin, jos hän sitä pyytää. Pyysi yhden kerran, toisen kerran, kolmannen kerran – tämähän on oudosti kiinnostunut minusta – neljännen kerran, ei se kiinnostunut ole, yksinäinen vain ja stop. Hei, minäkin olin potilas, en hoitaja, tämän on loputtava.
Tällaisten asioiden ja ajatusten kanssa taiteilin muutaman päivän ja väsyin aivan kamalasti. Olin nimittäin itsekin ihan kohtuullisen vakavasti sairas. Kuumetta oli parhaimmillaan melkein 40 astetta ja tulehdusarvot taivaissa. Melkoisen osan nukuin väsyneenä melkein horroksessa ja saatoin pyynnöstä soittaa naapurille hoitajan, sitten laitoin korvatulpat ja silmälapun ja en enää nähnyt enkä kuullut mitään ja yritin itse keskittyä itseni paranemiseen.
Paranin ja halusin heti kotiin, vaikka kyllä tuolla luksushuoneessa – ainakin yksin – oli todella lokoisaa. Onneksi hoito- ja muu henkilökunta olivat huomaavaisia minuakin kohtaan ja sain olla se, mitä halusin olla. Hoitajat osasivat asiansa, lääkärit tiesivät ja jakoivat tietojaan, huoltohenkilökunta siivosi paikat ja toi maittavaa ruokaa ja siinä ohessa hiljaa hoitivat ahdistunutta mieltäkin.
Tapasin kolmena neljänä päivänä varmaan joka päivä noin kymmenkunta työntekijää, jotka pääasiassa vaihtuivat joka päivä eli varmaan noin 30-40 ihmistä ja heistä ei löytynyt yhtään mätämunaa. Heikkoja astioita on joka paikassa, mutta vahvat astiat tukevat heikkoja ja yhteisö toimii. Jotain tekisin toki toisin, mutta mikä minä olen sanomaan, kun olen eläkeläinen aivan toisenlaiselta työsasaralta.
Mutta yhden neuvon antaisin: muista aina – sinä heikkona hetkenäkin, kun vit***aa – että se hankala vanhus ei tee sitä välttämättä ollenkaan tahallaan. Hänen todellisuutensa vain on aivan erilainen kuin minulla, sinulla, muilla ja hän voi jopa kertoa jonkun asian kirkkain silmin ensi toisella tavalla toiselle ja heti kohta toisella tavalla toiselle ja kumpikin on hänelle totta. Silloin älä hylkää häntä vessan pöntölle ja sano, että vedä tuosta punaisesta narusta, niin tulen apuun. Jää ja hoida homma loppuun siinä heti.
nettihoukka
P.S. Kiitos yököt Petra ja Sinä, toinen, jonka nimi minulta vanhalta mieheltä hävisi – olette vakuuttava parivaljakko. Ihanaa, että teidänlaisia on olemassa. Ja kiitos Lääkärit Kalevi ja Antti – kokemus ja nuoruus yhdistettyinä osaamiseen ja huumoriin - se auttaa kaikissa tilanteissa ja aina. Ja kiitos te ruuantuojat ja etenkin Sinä, joka annoit teetä ahdistuneelle aulassa ja toit huoneeseen kaksi maukasta voileipää – tuollakin tavalla parannetaan ihmisiä. Ja kiitos te monet muutkin, ihanat hoitajat, joiden nimiä en, vanha mies, oppinut tuntemaan, kun olin joko väsynyt, tokkurassa tai muuten muissa maailmoissa, olette mukavia ihmisiä. Minä olen nyt aika terve ikäiseksi, enkä muuten lähtenyt sieltä pois pelkästään terveenä vaan myös muuttuneena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti