23.4.18

Totuus ja sometotuus

Oletko muuten huomannut, että maailmassa on yhdestä ja samasta asiasta lukuisia eri totuuksia. On minun totuus, sinun totuus, Heikin totuus, Matin totuus, Maijan totuus ja niin edelleen lähes loputtomiin asti. On myös Donaldin totuus. Mutta sitten on se tärkein totuus: some-totuus, joka ennen oli lehdillä ja telkkarilla, nyt somella.

Muistanet myös vanhan sanonnan, että ”totta se on, siitä kirjoitettiin lehdessäkin” tai ”… kuulin siitä telkkarissa”. Näihin medioihin luotettiin ja silloin ei yleensä ollut enää mitään tehtävissä, jos asia oli ilmoitettu mediassa. Nyt sama toimii somessa – sosiaalisessa mediassa. Kun tai jos joku asia on kerrottu siellä, se on, jos sitä ei ole siellä, sitä ei ole olemassakaan.

Olen toki törmännyt tuohon lainalaisuuteen usein, mutta otan tässä esille vain yhden varsin viattoman asian, joka oli esillä ihan äskettäin. Eräällä julkisella sosiaalisen median palstalla oli ohje kreikkalaiseen perinneruokaan, joka liittyi oleellisesti pääsiäistä edeltävään aikaan. Minulle itselleni se oli ihan outo ja ennen kuulematon, mutta vaikutti varsin mielenkiintoiselta leivonnaiselta tuo ”Pikku-Lasarus”.

En olisi kiinnittänyt asiaan sen suurempaa huomiota, mutta kun kommentteihin ilmaantui mainintoja, ettei tuota perinnettä tunnettu, asia alkoi hieman kiinnostaa. Pian sitä kommentoivat kreikkalaisten kanssa tekemisissä olevatkin ja hekään eivät tunnistaneet leivonnaista.

Seuraavassa vaiheessa he päättivät kysellä sitä kreikkalaisilta tutuiltaan ja jo tuossa vaiheessa ensimmäiset ”epäilevät Tuomaat" pitivät koko hommaa feikkinä. Sillä joku oli ollut 30 vuotta leipurin vaimo ja 50 vuotta ortodoksi, eikä ole koskaan kuullutkaan moisesta. Moisia ei vain voi olla olemassa. Näin kai tuo looginen päättely suunnilleen meni.

Tuo päättelyketju on varsin tavallinen, kun en tunne, sitä ei ole; kun en näe, sitä ei ole; kun en ole kuullut siitä, sitä ei ole. Vain jos näen, tunnen, olen kokeillut – se on, ei muuten. Näin on somessa melko usein ja ainakin minua se ärsyttää suuresti, vaikka ei nyt tuo leivonnaisasia suuremmin kuitenkaan ärsyttänyt, enemmän huvitti.

Monissa tunteisiin ja jopa järkeen vetoavissa asioissa tuppaa helposti olemaan juuri some-keskusteluissa noin, kuin edellä kuvasin. Ja silloin tilanne tarjoaa monelle ”huu-haa”-valistajalle ja vakuuttavasti esiintyvälle "besserwissereille" oivallisen kasvualustan. Ihmisille voidaan syöttää millaista pajunköyttä, vaihtoehtoisia totuuksia, tahansa. Pitää tietysti samalla varottaa, että tuollaisten leivonnaisten keksiminenkin voi toki joskus olla samanlaista propagandaa. Joskus voi olla täysin mahdollista, ettei kerrottua asiaa todellakaan ole olemassa, vaan se on pelkkää huijausta.

Mistä sitten voi erottaa huijauksen ja oikeellisuuden? Usein ei kai mistään, kun tai jos ollaan jollain epämääräisellä, jossain mielessä epäilyttävällä sivulla tai samanmoisessa mediassa. Jostain syystä tuollainen ”uutisointi” on viime vuosina räjähdysmäisesi lisääntynyt. Yhtenä kulminaatiopisteenä oli varmaan Amerikan presidentinvaali ja sitä seuranneet ”vaihtoehtoiset totuudet”.

Tuota vaihetta seurasi pian erilaiset totuutta valvovat instanssit ja uudet ammattinimikkeet: faktantarkistajat, mutta peli oli jo suurelta osin menetetty. Ihmisten luottamus oli kadotettu ja maailma oli tältä osin tietynlaista villiä viidakkoa, jossa jokainen sai laukoa melkein mitä vain. Alkoi voimakas vihapuheen ja siihen liittyvien muiden kielteisten ilmiöiden nousukausi, joka yhä jatkuu melko ärhäkkänä.

Siitä on monenlaisia ilmenemismuotoja: rasismi, maahanmuuttokriittisyys, nationalismi eli kansallismielisyys, julkiset ”oikeudenkäynnit” sosiaalisessa mediassa, häväistykset, uusi suvaitsemattomuus, joka-asiasta-purnaaminen, jne. Poliitikot ja puolueet, kaikenlaiset "härkimöt ja jynkerit", käyttävät tilannetta hyväkseen ja johtavat omalta osaltaan ”vaalikarjaa” milloin rotkoon, milloin vuoren huipulle, mutta harvoin oikeaan osoitteeseen.

Sosiaalisessa mediassa on lukuisa jokaisesta asiasta purnaavia, jotka purnaavat, vaikkeivät tiedä asiasta juuri mitään, pelkästään purnaamisen "ilon" vuoksi. Minunkin sosiaalisen median kavereissa tai niissä ihmisissä, joita joudun enemmän tai vähemmän pakon edessä seuraamaan, löytyy monenmoinen kirjo näitä ihmisiä.

Osa heistä purnaa vain siksi, että on yleensä aina eri mieltä, jos ei muuten niin periaatteesta. Osa purnaa, koska heidän toimintaansa rajoittaa jokin sairaus, joka jollain tavoin "pakottaa purnaamaan". Osa on ilmeisesti täysin maailmaan ja kenties omaan elämäänsä kyllästyneitä ja heiltä en ole koko sinä aikana, jolloin olen todellakin "joutunut" heitä netissä seuraamaan, nähnyt oikeastaan ainuttakaan positiivista kommenttia. Luulisi elämän olevan vaikeaa tuollaisen suhtautumisen ja elämänasenteen kanssa!


Viimeisimpiä ilmenemismuotoja tällaisesta ja varmaan monesta muustakin on sosiaalisen median arvon romahtaminen. Etenkin vanhempien ihmisten suosima Facebook jäi kiinni "rysän päältä" ja firma menetti muutamassa päivässä kymmeniä miljardeja pörssiarvostaan ja lukuisat eri tahot – niin yksityiset ihmiset kuin organisaatiotkin – jättivät ja koko ajan jättävät Facebookin. Tilanne ei lupaa hyvää noille sosiaalisen median yrityksille, firmoille, elleivät ne pikaisesti tee jotain konkreettista ja toimivaa tilanteen parantamiseksi.

Tosin meitä ihmisiä on moneen junaan. Useiden vuosien ajan meitä on varoitettu somen vaaroista. Älä tee noita ja noita testejä, koska ne kalastelevat tietojasi ja kavereittesikin tietoja. Mikä oli vastaus? Nehän ovat vain vilpitöntä huvia, ei niistä vaaraa ole. No – nyt on nähty sekin, onko varaa. Ei ihmiset tällaisissa asioissa helpolla muuttu toisenlaisiksi. Usein kun ei nähdä omaa nenää kauemmaksi. Narsismi saa vallan, kun ihmistä kehutaan kauniiksi, viisaaksi ja älykkääksi. Ja sen erilaiset anlyytikkofirmat osaavat ja tekevät sillä rahaa - meidän kustannuksellamme.

Tosin pitää heti sanoa, että tuon vaaran tai haitan kokee moni todella eri tavalla. Itse olen ajatellut sitä niinkin, etten ole koskaan laittanut nettiin mitään oleellisia tietojani itsestäni ja joissain tapauksissa - mikäli asia ei jostain syystä ole edennyt - olen vaikka tarvittaessa hieman "valehdellut tietojani", siis kertonut vaihtoehtoisia totuuksia. Oikeastaan vain asuinpaikan, nimen ja valitettavasti kai iänkin (syntymäajan), mutta sekin jo riittää joillekin profiloijalla. Moni laittaa enemmän ja kertoo vaikkapa facebookissa saunavierailut, lääkkeensä, kavereittensa mielihalut ja mitä kaikkea kertovatkaan ja noilla ja muilla siellä olevilla tiedoilla voikin sitten profiloida ihmisen jo melko tarkkaan. Kun on samalla tehnyt testin, missä sinut on kehuttu älykkääksi (vain 5 % ihmisistä osaa tehdä saman kuin sinä) ja lähes neroksi, mutta samalla urkittu monenlaista persoonallista tietoasi ja mikä oleellisinta - kavereittesi tiedotkin, peli on totaalisesti menetetty teetpä siitä eteenpäin ihan mitä tahansa. Tiedot on saatu ja "that's it"! (vaiko "that's shit").

Osalle vanhuksia netti on jonkinlainen "kohtaamispaikka", jossa osin välipitämättömille sukulaisille tai jopa lapsille kerrotaan, että olen kaikesta huolimatta vielä hengissä. Kun tällainen viestintä loppuu tai alkuun kai ensin vähenee, alkaa kai olla loppukin lähellä oman elämänkin suhteen. Surullista, todella surullista!


Silti menemme usein vipuun, vaikka tiedostamme asian. Minäkin ihmettelin, kun olin ostamassa kameraa, että mistä ihmeestä se netti tietää, että tarvitsen (vai tarvitsenko) kameran. Sinne alkoi ilmaantua ihan juuri sellaisten kameroiden mainoksia, jota olin silloin hankkimassa. Jos olisin taikauskoinen, olisi kylmännyt, mutta tiesin, että tuo johtui siitä, että olin käynyt katselemassa ko. vempaimia netissä eri sivuilta ja se oli havaittu ja huomioitu minulle suunnatussa mainonnassa.

Kun kävelen uuteen kauppaan, kännykkäni kohta kysyy, haluanko arvioida kaupan palvelut. Mistä hitosta se kännykkä tietää, että olen Lidlissä?


Kai se sitten on niin, että jos tuolta kaikelta haluat välttyä, jätä tietokone tai älykännykkä avaamatta tai älä nyt ainakaan netissä surffaa. Itse olen osittain luopunut - saa nyt sitten nähdä kokonaanko vai joksikin aikaa - mm. Facebookin runsaammasta käytöstä. Jotain olen somen saralla jättänyt, joistain luopunut. Osasta kokonaan, näin ainakin toivon. Mutta kun siihen on jo niin tottunut, lähes addiktoitunut ja ilmankaan ei voi olla, joten … mitäpä tässä tekisi? No - katsonpa, mitä siitä löytyy googlettamalla.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com