29.5.16

Kevyttä kamaa

Olen viime aikoina vähentänyt huomattavasti majailemistani sosiaalisessa mediassa ja yleensä tietokoneiden parissa. Se on tehnyt todella hyvää. Vaikka aluksi se oli melko vaikeaa.

Joskus olen nähnyt kannanottoja, joissa somea on verrattu huumeisiin, tupakkaan ja alkoholiin ja kaikille meille lienee tuttua kertomukset some-riippuvuudesta, addiktiosta. Alan hiljalleen uskoa, että kertomukset ovat ihan totta. Vaikeata se ehkä on ollut hyväksyä siksi, että lienen itse ollut jossain määrin addikti.

Silmäni ovat hiljalleen avautuneet näkemään sellaisia asioita, joista ei oikeastaan ollut minkäänlaista tajua ennen. Samalla on tapahtunut aivan hurja ”arvonalennus”. Se, mitä pohdin ennen hyvänä, ei välttämättä avaudukaan enää nyt ihan sellaisena. Lienee ihan normaalia defenssimekanismia, jossa ihminen säätelee omaa mielentilaansa ja käyttäytymistään eri tavalla ylläpitääkseen omaan psyykkistä, henkistä tasapainoaan. Tällaisia keinojahan taisi mm. Sigmund Freud kehitellä 1900-luvun alkuvuosina ja myöhemmin hänen tyttärensä Anna. Heidän ja muidenkin kehittelemiä muita keinoja torjua ikäviä asioita olivat mm. kieltäminen, älyllistäminen, selittely, huumori, torjunta (repsessio) ja projektio eli siirtäminen, sijoittaminen. Noitakin muita torjuntaelementtejä toiminnassani on ollut selvästi havaittavissa.

”Paraneminen” onneksi etenee, mutta silti melko usein vieläkin ryntään koneelle vastaamaan, kommentoimaan, jotain toisen tekstiä tai minulle tulee pakottava tarve ryhtyä kirjoittamaan jotain kriittistä, arvostelevaa tai sitten jotain ihan tyhjänpäiväistä höpinää. Facebook on ollut ehkä koukuttavin. Silloin tällöin olen sentään vielä laittanut ”tykkää”-merkinnän, jopa lyhyt kommenttikin on saattanut luiskahtaa maailmalle. Mutta ette arvaakaan, miten monta kertaa se on ollut liian lähellä, pakottavan tarpeen edessä, tuskaisen ajatuksen takana. Vielä useimmiten olen sen kuitenkin voinut estää ja olo on pian sen jälkeen ollut - ihan helpottunut.

Alkuun tuskaisan olon ollessa pahimmillaan, en pystynyt vielä suureellisiin analyyseihin some-ympäristöstä ja siellä liikkuvista kulkijoista. Hiljalleen alkaa sekin taito palautua tai pitäisiköhän oikeammin sanoa kehittyä, herätä. Kun olen oppinut ymmärtämään omaa käyttäytymistäni, siinä ilmenneitä ongelmia ja puutteita, alan ikään kuin pikkuhiljaa nähdä samat asiat ns. kavereissani, sometutuissa. Minulle ei kuitenkaan toivottavasti kehity eikä ole tarvetta ryhtyä puimaan kenenkään some-käyttäytymistä julkisesti. Olkoon se jokaisen oma asia. Mutta yritän pohdiskella jo tässä alkuvaiheessa jotain yleisiä havaintoja aiheesta. Ihan vain omaksi parhaakseni.

Päällimmäinen ja melko lailla ensimmäinen havainto on ollut, että kyllä on kevyttä tämä some-kulttuuri. Sana ”pintapuolinen” kuvaa jollain tavoin sitä myös, mutta sanana se pitää mielestäni ajatuksen, että sen alla on jotain, jota ei vain tuoda esille. Tuodaan esille vain pinta. Joillain – toivottavasti mahdollisimman monella – se on sitäkin, mutta valitettavasti liian monella se on vain sitä. Pintaliitoa ilman ajatusta, pintaelämää ilman oikeaa elämää, ilman sisältöä. Pakoa todellisuudesta ja arjen ankeudesta, ahdistuksista, peloista, sairauksista, yksinäisyydestä – mistä kenelläkin.

Hirvittävää – ainakin minusta – on ollut havaita myös se, että kaiken ihmisten välisten kanssakäymisten, keskustelun ja siinä ohessa myös niihin oleellisesti liittyvien ihmisten välisten suhteiden, ystävyyden, kaveruuden, välittämisen ja jopa rakastamisen taso on madaltunut, osin jopa hävinnyt. Sanomisista, kannanotoista ja puheista on tullut turhaa, usein jopa typerää, liirum-laarumia, sisällötöntä höpinää.

Oikeat ystävyyssuhteet ovat joko hävinneet, kuoleutuneet tai niitä joillakin ei enää ole, vain tällaisia – valokuvauksellista termiä lainatakseni – pinnakkaisia. Pinnakkaiset olivat aina pienempiä kuin varsinaiset valokuvat, ne tehtiin hyvä ettei hätäisesti, mutta nopsaan kuitenkin ja ihan vain tarkasteltavaksi kokonaisuutta ei yksityiskohtaa. Ihmisinä pinnakkaiset ovat jotenkin samanlaisia: hätäisesti tehtyjä ilman yksityiskohtia olevia ihmisiä.

Kun kaiken tämän, mitä tässä poikkeuksellisen lyhyesti, siis kirjoitustyylilleni uskottomana, olen nyt kirjoittanut, yhdistää nykyelämään: kiireeseen, stressiin, vihreämmän oksan tavoitteluun, ruuhkavuosiin, taloudellisiin ongelmiin, ylimitoitettuihin tarpeisiin ja niiden mukanaan tuomiin lukuisiin muihin ongelmiin, on ihan ihme, miten nykyihminen oikeastaan selviää hengissä tästä elämästä.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

26.5.16

Jalostusprosessien pyörteissä

Kurssikokous 43 vuotta eroamisemme jälkeen.
Nyt osa ikään sopivalla limpparijatkoilla Joensuun Jokiasemalla.
Jukkis, Markku, Jorma, Pirjo, Tahvo, Pekka, Anki, Annamaija ja minä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen, kuvan otti Talasniemen Pekka)
Sanotaan, että vaikeudet jalostavat ihmistä. Mitä sitten nuo vaikeudet kunkin kohdalla ovatkaan, se onkin sitten jo varmaan monenkirjava juttu. Vaikeudet voivat olla surua ja murhetta, sairauksia ja ikävyyksiä, elämän kolhuja ja pettymyksiä, melkein mitä vain. Vaikeudet ovat myös pitkälti sellaisia asioita, josta jokaisella on aivan oma, henkilökohtainen käsityksensä. Nämä, mitä nyt kirjoitan, ovat minun käsityksiäni asiasta.

Muistan kyllä joskus kuulleeni myös katkeransävyisen vuodatuksen siitä, että ”vaikeudetko muka jalostavat”. Ihminen sen sanoessaan oli ilmeisesti kokenut enemmän kuin riittävästi tuota jalostavaa tuotetta, mutta ei ainakaan vielä itse ollut havainnut sen jalostavia vaikutuksia.

Itse olen aivan tässä viime aikoina saanut myös tuta normaalia runsaammin tuota jalostusprosessia, niin hyvässä kuin pahassa ja samalla minulla on ollut onnellinen tilanne seurata joistakin elämän varren kanssakulkijoista noiden jalostustöiden tuloksia.

En nyt tällä kertaa mene sen pitemmälle tai syvemmälle elämän jalostamisesta kertovissa jutuissa kuin ihan pariin tapahtumaan, joilla kuitenkin on ollut selvästi vaikutusta. Ja ihan oikein: jalostava vaikutus. Jotkut tapahtumat tässä toisessa, tuoreemmassa prosessia alkavat tai loppuvat monesti niin limittäin ja lomittain, että on vaikea sanoa, mistä se alkaa tai mihin se päättyy. Siksi kerron tarinaa ihan tajunnanvirrassa, satunnaisessa järjestyksessä. Pienen takauman tuolla myöhemmässä prosessissa kuitenkin otan.

Näillä viime päivien tapahtumilla ja sairastumisellani fantastisen mukavan Romanian matkan jälkeen oli varmasti melko suuri vaikutus ajatuksiini, toimintaani ja jopa myös siihen, että yleensä ajattelin kirjoittaa tämän blogijutun. Siitä matkasta voi lukea enemmän toisesta blogistani: "Matkalla jonnekin". Tuolla viime matkalla ja sairastumisella lienee kuitenkin joku yhteys: kun väsyin liikaa, vastustuskykyni aleni ja sairaus iski, vanha tuttu, ennen koettu tauti. Mutta … olin lisäksi juuri edellisellä viikolla siivonnut lääkekaapistani vanhat lääkkeet pois ja samalla meni ko. tautiin aina varalla ollut lääkekin. Lisäksi tautiin saamani ko. lääkkeen resepti oli vanhentunut.

Kun taudin alkamista ja etenemistä vielä omalla tavallaan vauhditti hieman ennen sitä alkanut ja osittain päällekkäin sattunut hirvittävä hammassärky antibiootteineen, sopiva keitos olikin valmis. Makasin tosi sairaana, teki mieli huutaa kivusta ja särystä, voin todella pahoin, ajoittain olin ilmeisesti jopa ainakin pari eri kertaa tajuttomana jonkin aikaa.

Erilaiset normaaleihin tällaisiin sairauksiini ja niiden ensi- tai jälkihoitoon liittyvät toimet eivät toimineet monista ihan inhimillisistä syistä johtuen, mutta onni onnettomuudessa oli se, että olin jo aikaa sitten varannut hieman aiemmin käymieni labrakokeiden kontrollin vuoksi ajan lääkärille, nuorelle pätevälle ja asialliselle lääkärille sattumalta sairastumistani seuraavalle päivään aamuun.

Kun lääkäri ryhtyi lukemaan labratuloksia, sanoin, että laitetaan etusivu uusiksi ja kerroin tapaukseni, mihin hän reagoi mainiosti ja nopsaan, kiitos Ville-lääkärille. Nuorissa on potentiaalia. No – asiat etenivät siitä eteenpäin mainiosti, onhan Suomessa huipputason terveydenhuolto ja sen toimijat. Terveyskeskuksissakin!

Miksi halusin nostaa tuon tapahtuman tähän kärkeen? Siksi, että välillä olin ihan kuin kone: ajatus pyöri ihmeellistä ”ajattelun korvamatokehää”, lähes mitään ajattelematonta, tyhjää, tarpeetonta, tylsää jopa melkein pelottavaa rataansa, jota en yrityksistä huolimatta saanut katkeamaan tai muuttumaan. Mutta kun viimein sain aivoni taas hallintaani, tosin askel askeleelta hiljalleen, pelkäsin, meniköhän tuossa prosessi jotain mukana sellaista, mikä taas huonontaa vanhenevan miehen muistia. Ei vienyt, päinvastoin. Moni asia näytti selkeämmältä, yksinkertaisemmalta ja kummallista kyllä helpommalta jopa ymmärtää. Helpommalta elää ja toteuttaa.

Luovuus tuntui myös löytyvän aivan ihmeellisellä tavalla. ”Ajattelun korvamato” oli vaihtunut pääni sisällä lukuisiin ideoihin ja ajatuksiin ja jos olisin jaksanut kaivaa sanelukoneeni esille, olisin varmaan saanut valmiit blogijutut kymmeneen uuteen juttuun. Saa nähdä, tulevatko ne joskus ihan oikeasti valmiiksi. Enkä tietysti ihan oikeasti tiedä, mikä oli ihan omaa itseäni, mikä lääkkeiden aiheuttamaa harhaa, mikä näiden sekoitusta. Niin ja muistanko oikeastaan niitä oikealla tavalla enää.

Oloni kohentuessa opin myös jälleen arvostamaan terveempiä päiviä. Terveempiä ei terveitä, sillä tässä iässä niitä terveitä ei enää ole. Ilo tavallisesta päivästä, jolloin voin syödä kiinteätä ruokaa, kävellä hieman, ja alkaa ”nähdä värejä ja kuulla linnun laulua”, oli suuri. Helpotus siitä, ettei koko aikaa koskenut eikä tarvinnut miettiä huudanko kivusta vai en, täytti mielen. Energiat olivat tosin alkuun vähissä, kun en ollut syönyt mitään kiinteää pariin päivään.

Sairastelu muutti paljon suunnitelmiani – niin matkojen osalta kuin muutenkin, varmaan hyvä näin. Ehkä olisi jatkossa hyvä, etten tekisi niin tiukkoja matkoja, kuin nyt tein ennen sairautta. Sekin voisi auttaa, niin sairaus ei uusiutuisi niin helposti. Samoin entistä parempi ennakkovalmistautuminen nousi arvoonsa. Kun mitään ei tapahdu pitkään aikaan, moni totuus unohtuu niin tässä asiassa kuten monessa muussakin elämän vaiheessa ja asiassa. Olisi varmaan hyvä alkaa minunkin huomata, että myös minä ainakin vanhenen, ellen jo ole ihan oikeasti vanha.

Mutta nyt, tiukimman sairastelun jälkeen ja vielä pienessä lääketokkurassa, nautin jokaisesta päivästä, ihmisistä, ystävistä ja elämästä jopa juuri alkaneesta sateesta. Tuntuu kuin nauttisin niistä enemmän kuin vielä viikko sitten, jolloin myös nautin, silloin matkalla ollessani ystävien kanssa ystäviä tavaten. Ihmeellinen on tämä elämä.

Kuntoni kohenemisesta ja suhteellisen hyvästä olotilastani rohkaistuneena lähdin sitten – kuitenkin pitkän ja perusteellisen harkinnan jälkeen – kurssitapaamiseen Joensuuhun. Kohtaamaan ihmisiä, joiden kanssa noin viisikymmentä vuotta sitten kohtasimme suurimman osan kanssa ensi kertaa, nuorina, freeseinä, kaiken osaavina ja kaiken tietävinä, leijonina tai kuka minäkin. Aikana, joka aloitti varmaan ajanjakson, joka on ollut yksi parhaista omassa elämässäni. Vaikea sanoa parasko vai kuinka mones, en halua laittaa niitä mihinkään sellaiseen järjestykseen. Muitakin hyviä jaksoja on ollut, jos lie toisenlaisiakin.

Pekka - entinen Katajan huippukoripalloilija, nykyinen eläkeläinen sekä kurssikaverimme Paula melkein kuin silloin joskus ennen, paitsi että silloin ei näprätty älypuhelimia.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Näiden ihmisten kanssa elimme päivittäin, viikoittain, melko tiivistä elämää muutaman vuoden, minkä jälkeen hajaannuimme ympäri Suomea, taisipa joku mennä ihan Ruotsiinkin asti. Ammatillinen ura oli monella meistä melko samantapainen, mutta joillakin se poikkesi tavanomaisesta. Joistain tuli tohtori, joistain kansanedustaja ja Eduskunnan puhemiehistön jäsen, joku päätyi rehtoriksi, joku erikoistui vaikkapa erityisopettajaksi. Joku sen sijaan tutustui vauhdissa olevan junan veturiin sen etupuolelta ensimmäisen ja samalla viimeisen kerran, joku kuoli muutoin ”liian nuorena” vaikeaan sairauteen, joku sai mielenterveysongelmia, aika moni erosi puolisostaan, myös sellainen, joka löysi puolisonsa joukostamme. Siis melko tavanomaista suomalaista populaatiota kai olimme.

Kun tämän melko suuren porukan kanssa sitten aiemmin elimme elämämme hehkeintä, kukoistavinta aikaa, oli melkoisen mukava kohdata nämä kauniisti vanhentuneet leidit ja gentlemannit reilun neljänkymmenen vuoden jälkeen ja pohtia: ”Miten ne ovatkaan noin vanhentuneet ja minä en yhtään!” Mutta melko pian sieltä vanhentuneen kuoren alta löytyi se sama opiskelukaveri, jonka olin silloin melkein 50 vuotta sitten ensi kertaa tavannut ja vierellä kulkenut muutaman vuoden. Joittenkin kanssa synkkasi, joittenkin ei ja kummassakin oli kaksi ääripäätä: paljon tai ei suuremmin. Joitain heistä olin matkan varrella tavannut, joitain useammin, joitain harvemmin. Yhden heitä näin nyt ensi kertaa sitten erottuamme reilut neljäkymmentä vuotta sitten. Tunnistin, nimen kuulutuani.

Hauska oli havaita, että ne oleelliset, jo silloin nuorena pintaan nousseet luonteenpiirteet, olivat yhä relevantteja, vaikuttivat henkilössä yhä voimakkaasti. Joillakin se oli ehkä pahentunut, joillain hieman tasaantunut, mutta siellä ne olivat, tallessa: empatia, ystävällisyys, auttavaisuus, kaveruus, narsismi, pätemisen tarve, yhteistyökykyisyys, ujous, mitä kaikkea niitä sitten olikaan.

Kiitos myös järjestelyistä äkillisen ja todellisinen syyn vuoksi poisjäänelle tilaisuuden organisaattorille Onervalle eli Orkulle. Harmi, kun et päässyt mukaan, mutta olit mielessämme.


Aikanaan meitä jakoi opiskeluaikana selvästi ainakin yksi asia: asuimmeko yliopiston asuntolassa (joka oli silloin mielenkiintoinen jäänne lakkautetusta Itä-Suomen seminaarista Joensuun yliopiston kompleksin yhteydessä) vai muualla, kuka kotona, sukulaisissa tai muutoin vuokralla. Se muovasi melkoisesti silloista opiskeluun liittyvää lähintä kaveripiiriä ja lähempiä ystävyyssuhteitakin. Sama jako näkyi yhä vieläkin kymmenien vuosien jälkeen omalla tavallaan. Itse huomasin sen vaikkapa siinä, että piti ihan kysyä, mikä se olikaan tuon Jorman sukunimi. Vai olisikohan tietämättömyyteen sittenkin syynä ollut vanhuus! Tosin vastaus kysymykseeni ei olisi voinut olla terapauttisempi: "En tiedä, odota kysyn Jukalta!"

Olkoot nämä tapahtumat osoituksia siitä, että eläminen on aina ihanaa ja toisinaan se ihan oikeasti myös jalostaa, joskus vaikeuksienkin kautta. Samalla se on hyvä muistutus, miten jokaisen yksittäisen, joskus lyhyenkin elämänvaiheen ystävyyssuhteet ja kanssakulkijat vaikuttavat elämäämme. Ei ole ihmissuhdetta, joka ei vaikuttaisi tavalla tai toisella. Kun ihmissuhteet vielä ajoittuvat ajanjaksoon, jolloin sen kasvualusta on melkein ”tabula rasa” tyhjä taulu, vaikutukset ovat sitäkin suuremmat. Muistot ovat toisinaan kipeitä, toisinaan haikeita, mutta pääasiassa hauskoja ja onnellisia. Mutta ei saa unohtaa pysyviä, vanhoja, ystävyyssuhteita. Ne vasta sitä elämän leipää ovatkin, leipää, jotka kantavat meitä eteenpäin elämässämme myös noina vaikeimpina jalostusprosessien hetkinä.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com