Tammikuussa kiiri Suomeenkin tieto, että joulukuun lopulla Moskovan patriarkaatin Pyhä synodi oli omalta osaltaan päättänyt kanonisoida aiemmin Suomeen kuuluneessa Korpiselässä syntyneen ja mm. Käkisalmessa vaikuttaneen ortodoksisen pappismarttyyrin, isä Hristofor Varfolomejeffin (Kts. Pappismarttyyri Hristofor Varfolomejeff). Asia vaatii vielä Venäjän kirkon laajemman piispainkokouksen päätöksen ja meillä on silloin uusi Suomessa syntynyt pyhä. Jos ei nyt aivan suomalainen, niin melkein.
Tuollaiset ”suomalaiset pyhät”, siis tavalla tai toisella suoraan Suomeen liittyvät kanonisoidut pyhät, ovat harvinaisia ja onkin ihan oikeutetusti kyselty, eikö meillä ole ollut aikojen saatossa ketään ortodoksista ihmistä, joka olisi voitu kanonisoida pyhäksi eli lukea tuohon pyhien joukkoon kuuluvaksi.
Me suomalaiset ortodoksit elämme maassa, jossa valtauskontona on luterilaisuus, siis aikanaan roomalaiskatolisesta kirkosta 1500-luvulla eronnut protestanttinen kirkko. Heitä lienee jotain 70 % ja meitä ortodokseja noin 1 %. Loput ovat sitten kaikkea muuta: katolilaisia, muslimeja, kirkkoon kuulumattomia ja lukuisia muita pienempiä uskonnollisia ryhmiä.
Tämä luterilaisessa Suomessa eläminen ortodoksina on tehnyt meistä maailman luterilaisimman ortodoksisen kirkon, mikä näkyy monessa asiassa niin ulkoisissa puitteissa, tavoissamme, kirkon hallinnossa, seurakuntien toiminnassa kuin päämme sisässäkin. Varmasti osaltaan tilanteeseen on vaikuttanut sekin, että erittäin suuri osa ortodoksisen kirkon jäsenistä on tullut juuri luterilaisesta kirkosta, jossa monet myllerrykset ja muutokset ovat aiheuttaneet usein sekasortoa ja hämminkiä. Kaikesta tuosta "pelastukselle turhasta krääsästä" emme me uudet tai vanhemmat ortodoksitkaan ole aina osanneet luopua. Tosin vanhoja entisen kirkon tapoja ja oppeja on joillakin mahdollisesti säilynyt ajatuksissa, joskus teoissakin ja toisinaan niitä yritetty jopa "pakkosyöttää" muillekin ortodokseille – uusille ja vanhoille.
En nyt puutu laajemmin tuohon kirkkomme luterilaistumiseen, mutta sanan ’pyhä’ ymmärtäminen ja käyttäminen on yksi niistä. Oman vajavaisen käsitykseni mukaan luterilaisuus liittää sanan oikeastaan vain Jumalaan ja jumaluuteen, Jumalan ominaisuudeksi, eikä oikein pidä hyvänä liittää sitä ihmiseen. Ortodoksisessa kirkossa se on paljon muutakin, meillä se on myös määrite ihmisestä, joka elää Jumalan tahdon mukaisesti, on tässä suhteessa esimerkillinen ihminen.
Myös meillä Suomessa juhlitun 500 vuotta sitten tapahtuneen reformaation, uskonpuhdistuksen melskeissä protestantismi häivytti opistaan ja käytännöistään monta katolisen kirkon tapaa, jotka ovat meille ortodokseille ja roomalaiskatolisille yhteisiä ja tärkeitä. Sellaisia ovat vaikkapa pyhät kuvat, ikonit ja pyhät ihmiset, joista usen roomalaiskatolisessa kirkossa käytetään nimitystä pyhimys. Asia ei ole mitenkään uusi, sillä jo ensimmäisellä vuosituhannella, 700-800 vuotta ennen reformaatiota pidetyssä ns. ekumeenisessa eli yleisessä kirkolliskokouksessa käsiteltiin ikonoklasmia eli kuvainraastamista, siis ikonien hävittämistä ja tuhoamista. Ikonit saivat kuitenkin jo silloin monen muun vastaavan asian kanssa vankan sijansa vielä silloin lähes yhtenäisessa ja jakaantumattomassa kirkossa. Mutta luterilaisuudesta reformaatio ainakin alkuun hävitti monta tuollaista asiaa tai ainakin vähensi niiden merkityksen minimiinsä. Vastakkainasetteluakin ilmeni etenkin Suomessa, jossa kauan – pitkälti toista tuhatta vuotta – on ollut sekä ortodokseja kuin sitten myöhemmin 1500-luvulta alkaen myös luterilaisia. Alkuun 1600-luvulla ja osin vieläkin ortodokseja haukuttiin ja yhä vielä ajoittain moititaan niin kuvainkumartamisesta kuin myös pyhien ihmisten jumaliksi korottamisesta.
Nykyisin ikoneja näkee kuitenkin jo luterilaisessakin kodissa ja kirkoissa ja jopa sana pyhä / pyhimys on vilahdellut kirkon sanastossa. Muistelen ainakin FT, Helsingin yliopiston Almanakkatoimiston entisen johtajan Heikki Ojan kirjoittaneen kirjan nimeltään "Suomen kansan pyhimyskalenteri", siis jonkinlaisen ”luterilaisen pyhimyskalenterin”, joka ei kuitenkaan liene vielä ihan virallista kamaa.
Edellä luetelluista syistä johtuen tuo pyhäksi julistaminen, kanonisoiminen, saattaa olla meille ortodokseille yhä hieman nihkeää luterilaisessa Suomessa. Maamme ja alueemme historiasta ponnistavat tajuntaamme ja ajatteluumme monet huonotkin muistot, joista vastikään luin erittäin mielenkiintoisen, nyt jo manan maille menneen professori Kauko Pirisen Joensuussa 1970 pitämän esitelmän 1600-luvun Suomesta, jolloin täälläkin alettiin hiljalleen huomata, että ortodoksitkin taitavat olla kristittyjä. (Lue tuo artikkeli: "Ortodoksien havaittiin olevan kristittyjä" )
Noilta ajoilta lienee äidinmaidossamme periytyneet monet väärät uskomukset, tavat ja tottumuksen myös suhteessa toisiin uskontoihin, joita helposti pidetään lähes hihhuleina, epäjumalanpalvontana, pakanuutena tai kuten eräs tuttuni äskettäin minua nimitti – lahkolaisena.
Ollessani 2000-luvun alkuvuosina Suomen ortodoksisen kirkon korkeimman päättävän elimen, kirkolliskokouksen, jäsen, tein siellä aloitteen, jossa mm. esitin jonkinlaisen työryhmän perustamista piispojen avuksi pohtimaan suomalaisten pyhien etsimistä ja toimia kanonisaation toteuttamiseksi. Asia ei silloinkaan edennyt kirkolliskokouksessa, mutta silloin saadun niukan tiedon mukaan jonkinlainen työryhmä perustettiin ja tietääkseni se on asiaa pohtinut, mutta mitään ei ole asiasta enää julkisuuteen puhuttu.
Syyt hiljaisuuteen ovat vain arvailtavissa, oikeasti niitä en tiedä. Mutta yksi syy voisi olla vaikkapa politiikka – siis puoluepolitiikka – sillä yksi varteenotettava ehdokas on ollut 1918 teloitettu tuupovaaralainen Johannes Karhapää, jonka on katsottu ilmeisen väärin perustein kuuluneen äärivasemmistoon, vallankumouksellisiin (kts. Johannes Karhapää - marttyyri vai luopio). Ja sellainenhan ei sovi keskusta- ja kokoomusvetoisessa Suomessa. Toinen syy hiljaisuuteen saattaisi olla se, että yhä elää jonkun pyhäksi julistettavaksi aiotun sukua tai kavereita, ja eihän sellainenkaan sovi kirkonmiehille, että joku voi kerskailla olevansa jonkun pyhän kaveri tai lapsi tai joku muu tuttu.
Sille, että lähisukulaisia on vielä elossa, saatiin selkeä ohjeistus Venäjän juuri tapahtuneessa kanonisoinnissa, kun tuolla alussa mainitsemani pyhän pappismarttyyri Hristoforin tytär Maria elää yhä – tosin 98 vuoden korkeassa iässä – Tampereella. Tosin lienee hänkin ollut jonkin verran hämmästynyt kuullessaan, että oma isä aiotaan julistaa pyhäksi. Mutta ei se hänelle kerskailun aihe ollut, nöyränä ja kiitollisena, Jumalaa kiittäen hän tiedon otti vastaan.
Nyt kun julkisuudessa on ihan presidentin puheenavauksella ja eduskunnankin tuella alettu käsittelemään mahdollisesti oikeammalla tavalla sata vuotta sitten tapahtuneita vuoden1918 sisällissodan asioita, olisi ortodoksiselta kirkolta hyvä teko pyrkiä puhdistamaan omalta osaltaan myös Johannes Karhapään maine. Tätä kirjoittaessani valtioneuvosto järjesti juuri eduskunnassa sisällissodan muistohetken, jossa muistettiin sisällissodan 1918 uhreja ja inhimillistä kärsimystä. Kirkon virallisia edustajia en ainakaan tv-kuvasta havainnut olleen paikalla.
Kolmas syy siihen, että kanonisointiasiat eivät Suomessa etene, voisi olla vaikkapa se, mikä tulee hyvin esiin, kun ortodoksien keskuudessa keskustellaan mahdollisuudesta aiemman arkkipiispamme, Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Paavalin kanonisoimisesta. Hänet kun tuntee vielä suuri joukko ihmisiä ja kuten yleensä aina ihmisten keskuudessa – yksi tykkää äidistä ja toinen tyttärestä – eli tässä tapauksessa hänellä on ystäviä ja vihollisia, ihmisiä, jotka pitävät häntä jo nyt "lähes pyhänä" tai vihaavat, eivät pidä hänestä. Ristiriitaisessa tilanteessa kirkko ei todellakaan tee mitään, vaan antaa ajan kulua ja päättää asiasta vasta sitten kun ystävät ja viholliset ovat kuolleet ja asia voidaan käsitellä ”puolueettomasti” ja "tunteettomasti" asiapohjalla – kuten Veikko Vennamokin aikanaan sanoi.
Jos noita syitä vielä yrittäisi pohtia, yksi saattaisi olla pyhäksi julistettavan ihmisen elämäntavat. Nykyisin kun kaikki on tarkasti dokumentoitua, tietoa saatavana laajalti ja joka "tuutista" ja uusimmista meistä taapertajista tietää jo koko maailma somen ansiosta, milloin syömme, nukumme, juomme, saunomme ja hyvä ettei vessakäyntejäkin jo listata nettiin.
Vaikka tilanne ei ollut ihan noin paha muutama vuosikymmen sitten, sieltäkin on jo dokumentoitua tietoa runsaasti. Joku saattaakin siksi katsoa vaikkapa niin, että aikanaan vaikeissa elämäntilanteissa elänyt ja osittain siksi alkoholiinkin sortunut, mutta siitä täysin eroon päässyt entinen Petsamon luostarin igumeni, sittemmin Valamon luostarissa elänyt skeemaigumeni Johannes, ei täytä pyhälle asetettuja esimerkillisyyden ja "mallikristityn" vaatimuksia. No – tuolla tavalla ajattelevien olisi viisainta tutustua vaikkapa ortodoksisessa maailmassa erittäin suositun ja rakastetun pyhittäjä-äidin Maria Egyptiläisen elämäkertaan.
Osittain asiaan – siis tähän pyhäksi julistamisen puuttumiseen, käsittelyn hitauteen, kenties jarrutteluun – on, ainakin minun mielestäni, voinut vaikuttaa aiempi kirkkomme piispainkokouksen kokoonpano, jossa oli jäseninä runsaasti luterilaisuudesta ortodoksisuuteen siirtyneitä. Osalla oli ja on erittäin niukat tai olemattomat ortodoksiset teologiset opinnot ja mene ja tiedä, vaikuttiko taustalla myös jonkinlainen sidonnaisuus joihinkin puolueisiin – en todellakaan tiedä. Mutta arvaillahan saa, vaikka se varmasti monia saattaa ärsyttääkin.
Nyt kun olemme kuitenkin uuden aikakauden alussa, jos jonkinlaista "totuuskomissiota" ollaan pykäämässä pystyyn maallisella puolella valtiovallan tuella, siksi kirkollakin on nyt "tuhannen taalan paikka" korjata tämäkin asia, jos se nyt korjaamista vaatii. Ilahtuneena olen ainakin itse joka tapauksessa riemuinnut – vaikkakin Venäjän kirkon ansiosta – oman isäni kotipaikan omasta pyhästä. Samassa paikassa – Korpiselässä – syntyneestä kuin oma isäni, pyhästä Hristoforista – kylän papin pojasta, jonka elämä ja marttyyrius tosin oli melko lailla kamala, mutta niinhän se usein on tupannut olemaan noilla pyhilläkin.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
P.S. Olen jälleen lisännyt sukututkijoille linkkeja ylläolevan tekstin nimiin. Ne johtavat ao. henkilön ns. Geni-profiiliin.
P.P.S. Nimi muutettu oikeampaan muotoon:
Hristofor Varfolomejeff
isä Sergius Collianderin aloitteesta.
H@P
Pappismarttyyri, isä Hristofor Varfolomejeff |
Me suomalaiset ortodoksit elämme maassa, jossa valtauskontona on luterilaisuus, siis aikanaan roomalaiskatolisesta kirkosta 1500-luvulla eronnut protestanttinen kirkko. Heitä lienee jotain 70 % ja meitä ortodokseja noin 1 %. Loput ovat sitten kaikkea muuta: katolilaisia, muslimeja, kirkkoon kuulumattomia ja lukuisia muita pienempiä uskonnollisia ryhmiä.
En nyt puutu laajemmin tuohon kirkkomme luterilaistumiseen, mutta sanan ’pyhä’ ymmärtäminen ja käyttäminen on yksi niistä. Oman vajavaisen käsitykseni mukaan luterilaisuus liittää sanan oikeastaan vain Jumalaan ja jumaluuteen, Jumalan ominaisuudeksi, eikä oikein pidä hyvänä liittää sitä ihmiseen. Ortodoksisessa kirkossa se on paljon muutakin, meillä se on myös määrite ihmisestä, joka elää Jumalan tahdon mukaisesti, on tässä suhteessa esimerkillinen ihminen.
Myös meillä Suomessa juhlitun 500 vuotta sitten tapahtuneen reformaation, uskonpuhdistuksen melskeissä protestantismi häivytti opistaan ja käytännöistään monta katolisen kirkon tapaa, jotka ovat meille ortodokseille ja roomalaiskatolisille yhteisiä ja tärkeitä. Sellaisia ovat vaikkapa pyhät kuvat, ikonit ja pyhät ihmiset, joista usen roomalaiskatolisessa kirkossa käytetään nimitystä pyhimys. Asia ei ole mitenkään uusi, sillä jo ensimmäisellä vuosituhannella, 700-800 vuotta ennen reformaatiota pidetyssä ns. ekumeenisessa eli yleisessä kirkolliskokouksessa käsiteltiin ikonoklasmia eli kuvainraastamista, siis ikonien hävittämistä ja tuhoamista. Ikonit saivat kuitenkin jo silloin monen muun vastaavan asian kanssa vankan sijansa vielä silloin lähes yhtenäisessa ja jakaantumattomassa kirkossa. Mutta luterilaisuudesta reformaatio ainakin alkuun hävitti monta tuollaista asiaa tai ainakin vähensi niiden merkityksen minimiinsä. Vastakkainasetteluakin ilmeni etenkin Suomessa, jossa kauan – pitkälti toista tuhatta vuotta – on ollut sekä ortodokseja kuin sitten myöhemmin 1500-luvulta alkaen myös luterilaisia. Alkuun 1600-luvulla ja osin vieläkin ortodokseja haukuttiin ja yhä vielä ajoittain moititaan niin kuvainkumartamisesta kuin myös pyhien ihmisten jumaliksi korottamisesta.
Nykyisin ikoneja näkee kuitenkin jo luterilaisessakin kodissa ja kirkoissa ja jopa sana pyhä / pyhimys on vilahdellut kirkon sanastossa. Muistelen ainakin FT, Helsingin yliopiston Almanakkatoimiston entisen johtajan Heikki Ojan kirjoittaneen kirjan nimeltään "Suomen kansan pyhimyskalenteri", siis jonkinlaisen ”luterilaisen pyhimyskalenterin”, joka ei kuitenkaan liene vielä ihan virallista kamaa.
Edellä luetelluista syistä johtuen tuo pyhäksi julistaminen, kanonisoiminen, saattaa olla meille ortodokseille yhä hieman nihkeää luterilaisessa Suomessa. Maamme ja alueemme historiasta ponnistavat tajuntaamme ja ajatteluumme monet huonotkin muistot, joista vastikään luin erittäin mielenkiintoisen, nyt jo manan maille menneen professori Kauko Pirisen Joensuussa 1970 pitämän esitelmän 1600-luvun Suomesta, jolloin täälläkin alettiin hiljalleen huomata, että ortodoksitkin taitavat olla kristittyjä. (Lue tuo artikkeli: "Ortodoksien havaittiin olevan kristittyjä" )
Noilta ajoilta lienee äidinmaidossamme periytyneet monet väärät uskomukset, tavat ja tottumuksen myös suhteessa toisiin uskontoihin, joita helposti pidetään lähes hihhuleina, epäjumalanpalvontana, pakanuutena tai kuten eräs tuttuni äskettäin minua nimitti – lahkolaisena.
Ollessani 2000-luvun alkuvuosina Suomen ortodoksisen kirkon korkeimman päättävän elimen, kirkolliskokouksen, jäsen, tein siellä aloitteen, jossa mm. esitin jonkinlaisen työryhmän perustamista piispojen avuksi pohtimaan suomalaisten pyhien etsimistä ja toimia kanonisaation toteuttamiseksi. Asia ei silloinkaan edennyt kirkolliskokouksessa, mutta silloin saadun niukan tiedon mukaan jonkinlainen työryhmä perustettiin ja tietääkseni se on asiaa pohtinut, mutta mitään ei ole asiasta enää julkisuuteen puhuttu.
Johannes Vasilievitš Karhapää (1884-1918) |
Sille, että lähisukulaisia on vielä elossa, saatiin selkeä ohjeistus Venäjän juuri tapahtuneessa kanonisoinnissa, kun tuolla alussa mainitsemani pyhän pappismarttyyri Hristoforin tytär Maria elää yhä – tosin 98 vuoden korkeassa iässä – Tampereella. Tosin lienee hänkin ollut jonkin verran hämmästynyt kuullessaan, että oma isä aiotaan julistaa pyhäksi. Mutta ei se hänelle kerskailun aihe ollut, nöyränä ja kiitollisena, Jumalaa kiittäen hän tiedon otti vastaan.
Nyt kun julkisuudessa on ihan presidentin puheenavauksella ja eduskunnankin tuella alettu käsittelemään mahdollisesti oikeammalla tavalla sata vuotta sitten tapahtuneita vuoden1918 sisällissodan asioita, olisi ortodoksiselta kirkolta hyvä teko pyrkiä puhdistamaan omalta osaltaan myös Johannes Karhapään maine. Tätä kirjoittaessani valtioneuvosto järjesti juuri eduskunnassa sisällissodan muistohetken, jossa muistettiin sisällissodan 1918 uhreja ja inhimillistä kärsimystä. Kirkon virallisia edustajia en ainakaan tv-kuvasta havainnut olleen paikalla.
Piispa Tiihon, kaupunginjohtajan puoliso Raakel Raunio ja arkkipiispa Paavali Mikkelissä Visulahden tšasounan vihkiäisjuhlassa. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Jos noita syitä vielä yrittäisi pohtia, yksi saattaisi olla pyhäksi julistettavan ihmisen elämäntavat. Nykyisin kun kaikki on tarkasti dokumentoitua, tietoa saatavana laajalti ja joka "tuutista" ja uusimmista meistä taapertajista tietää jo koko maailma somen ansiosta, milloin syömme, nukumme, juomme, saunomme ja hyvä ettei vessakäyntejäkin jo listata nettiin.
Vaikka tilanne ei ollut ihan noin paha muutama vuosikymmen sitten, sieltäkin on jo dokumentoitua tietoa runsaasti. Joku saattaakin siksi katsoa vaikkapa niin, että aikanaan vaikeissa elämäntilanteissa elänyt ja osittain siksi alkoholiinkin sortunut, mutta siitä täysin eroon päässyt entinen Petsamon luostarin igumeni, sittemmin Valamon luostarissa elänyt skeemaigumeni Johannes, ei täytä pyhälle asetettuja esimerkillisyyden ja "mallikristityn" vaatimuksia. No – tuolla tavalla ajattelevien olisi viisainta tutustua vaikkapa ortodoksisessa maailmassa erittäin suositun ja rakastetun pyhittäjä-äidin Maria Egyptiläisen elämäkertaan.
Osittain asiaan – siis tähän pyhäksi julistamisen puuttumiseen, käsittelyn hitauteen, kenties jarrutteluun – on, ainakin minun mielestäni, voinut vaikuttaa aiempi kirkkomme piispainkokouksen kokoonpano, jossa oli jäseninä runsaasti luterilaisuudesta ortodoksisuuteen siirtyneitä. Osalla oli ja on erittäin niukat tai olemattomat ortodoksiset teologiset opinnot ja mene ja tiedä, vaikuttiko taustalla myös jonkinlainen sidonnaisuus joihinkin puolueisiin – en todellakaan tiedä. Mutta arvaillahan saa, vaikka se varmasti monia saattaa ärsyttääkin.
Nyt kun olemme kuitenkin uuden aikakauden alussa, jos jonkinlaista "totuuskomissiota" ollaan pykäämässä pystyyn maallisella puolella valtiovallan tuella, siksi kirkollakin on nyt "tuhannen taalan paikka" korjata tämäkin asia, jos se nyt korjaamista vaatii. Ilahtuneena olen ainakin itse joka tapauksessa riemuinnut – vaikkakin Venäjän kirkon ansiosta – oman isäni kotipaikan omasta pyhästä. Samassa paikassa – Korpiselässä – syntyneestä kuin oma isäni, pyhästä Hristoforista – kylän papin pojasta, jonka elämä ja marttyyrius tosin oli melko lailla kamala, mutta niinhän se usein on tupannut olemaan noilla pyhilläkin.
nettihoukka@gmail.com
P.S. Olen jälleen lisännyt sukututkijoille linkkeja ylläolevan tekstin nimiin. Ne johtavat ao. henkilön ns. Geni-profiiliin.
P.P.S. Nimi muutettu oikeampaan muotoon:
Hristofor Varfolomejeff
isä Sergius Collianderin aloitteesta.
H@P
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti