Tuollaisen toiminnan alkaessa ei taidettu vielä edes tuntea termiä ”some” – ”sosiaalinen media” ja jotkut ortodoksista piispostakin taisivat katsoa koko Internetin olevan peräisin lähes Saatanasta. Kirkko ei edes haikaillut nettiin eikä sitä katsottu kirkon arvolle sopivaksi mediaksi levittää omaa ilosanomaa. Sehän saattoi kertoa joistain asioista tottakin, kun yleinen linja oli enemmän vaikenemista. Ja nekin, jotka sitä sitten siellä tekivät, olivat siis melkein ”Saatanasta”.
Sittemmin tuossa samassa vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa on tuollakin nettisaralla tapahtunut paljon. Ortodoksinen kirkko lisäsi hitaasti näkyvyyttään netissa, ensi syntyi kirkon nettisivut, paljon sen jälkeen jossain vaiheessa tuli jo Facebookiinkin omat sivut, Twitter taisi hieman nykiä ja mutkitella, kun ei löytynyt kirkon omista tekijöistä oikein osaajaa, joka olisi osannut vetää oikeanlaisia juttuja hatusta, Instagram tökkii vieläkin ja ensimmäiset sompailevat merkit ortodoksisesta nettilehdestä on ollut jo jonkin aikaa näkyvissä.
Kirkon omaa keskustelusivua ei liene ollut koko aikana, vain erilaisten yksityisten tahojen rakentamia ja vetämiä yrityksiä useampiakin.
Korona muutti vajaassa vuodessa paljon. Se, mikä ennen oli melkein kiellettyä – tai ainakin joiltakin kiellettyä – on nyt valtavirtaa. Jumalanpalveluksia sriimataan jo liikaakin, kyllästymiseen asti ja yhä vaihtelevin taidoin, ja muutakin nettimateriaalia on ilmestynyt Internetin tuohon aikanaan ”saatanalliseen” maailmaan. On videoluentoja, videokonsertteja ja jopa lapsille omaa ortodoksista touhuamista – Internetissä, kun oikeaan kirkkoon ei pääse tai oikeastaan ei lasketa sisälle.
Samalla kirkon koko perinteinen käyntäntöön (Traditioon) ja opittuihin tapoihin perustuva opetus on ollut valtaisassa muutoksessa. Lähikontaktien puute kirkon omiin työntekijöihin – piispoihin, pappeihin, kanttoreihin – on hiipunut olemattomiin, kirkoista (rakennuksista) on tullut kaukaisia, moni opittu asia unohtuu ja kiinnostuksen ohessa uskokin alkaa laimentua ja jopa monelta osin liudentuakin. Ehtoollisesta on tullut jonkinlainen oppisisällötön lohtulusikallinen joskus sovittuun aikaan kirkon rappusilla tai takaovella. Tuo suunta pelottaa – ainakin minua.
Sain jokin aika sitten mahdollisuuden lukea erään ystäväni kanssa hänen tietokoneeltaan erään minulle täysin vieraan suomalaisen ortodoksisen keskustelusivuston antia. Kauhistuin! Melko pian kysyin, että oikeastiko tämä on ortodoksinen eikä helluntailainen sivusto. No - ainakin nimen perusteella ortodoksinen, tiedä sitten sisältönsä ja ortodoksisen opin suhteen. Olisiko sittenkin ollut enemmän ”suomalais-luterilais-ortodoksinen sekametelikeitto”, eräänlainen pettyneiden nettikerho. En tiedä, arvailen vain, kun en tunne tarkemmin tekijöitä.
Siellä tuo nettimaailman ”syöpäkin” oli saanut sijaa melko vahvasti. Tuo ”syöpähän” sairastutaa monet netissä huseeraajat osaamisen ja tietämisen pöhötautiin – ihmisistä tulee varsin pian eri alojen erikoisasiantuntijoita – siis myös eksperttejä ortodoksisen uskon, tapojen ja kanonien moninaisissa kysymyksissä ja salaisuuksissa melko lyhyelläkin kokemuksella, koulutuksesta nyt puhumattakaan.
Yksi yleistynyt lieveilmiö netissä oli ensialkuun ns. vihapuhe, joka kohdistui eritoten erilaisiin vähemmistöihin tai etnisiin ryhmiin – joskus siksi myös ortodokseihinkin. Siksi kai ortodoksisia keskusteluryhmiä syntyikin, jotta ihmiset olisivat saaneet oikeaa tietoa ortodoksisuudesta rauhallisemmassa ympäristössä. Ongelmaksi vain muodostui se, ettei sinne tullut montaakaan oikeasti ortodoksiaa tuntevaa ja osaavaa asiantuntijaa, piispoista ja papeista nyt puhumattakaan. Siksi ryhmäläisen muutosprosessi ”taviksesta ekspertiksi” oli netissä melko nopea, kun huomattiin, että täällähän voi puhua melkein mitä vain sylki suuhun tuo rangaistuksetta melko pian kirkkoon liittymisen tai puhumaan / kirjoittamaan oppimisen jälkeen.
Uskonollisuus on aina ollut herkkä alue ihmisyydessä, se kuuluu kai niihin ns. omantunnon asioihin. Kun ihmisellä on mennyt huonosti tai joskus, kun hän on joutunut ihan rappiolle asti, uskonto ja uskovaisuus – eräiden uskontokuntien käyttämä termi ”uskoontulo” – on tullut usein pelastukseksi. Uskonto on kautta vuosisatojen liikuttanut mieliä ja miehiä – taisteluihin, väkivaltaankin, valloituksiin ja oikeassa olemiseen. Ja liikuttaa yhä.
Uusia ”uskonsankareita” syntyy netissä harva se päivä ja he saavat siitä oivan areenan opettaa ilman oppiarvoja laajaa täysin itsekontrollin puutteessa olevaa ihmisjoukkoa oikeille tavoille ja oikeaan uskoon. Hieman kuten ISIS Lähi-idässä tai Venäjän Siperiassa jokin aika Jeeuksena "uudelleen inkarnoitunut" entinen poliisi ja mielenterveyspotilas, joka oli oiva esimerkki siitä, miten tuollaiset ”huuhaat” pärjäävät monimutkaisessa ja komplekisessa maallistuneessa maailmassamme. Hänellä oli lyhyessä aikaa lukuisia opetuslapsia puolustamassa, kun tätä uutta "jeesusta" vietiin viranomaisten toimesta linnaan ja hourulaan.
Suomessa olemme jo oman suomalaisen ortodoksisen kirkkomme syntyajoista saakka saaneet tuta toisen kansankirkkomme vahvan sisälähetystyön ja sosiaalisiin suhteisiin perustuvan melkein pakkokäännyttämisen. Meillä on surullisia ajanjaksoja tuolta osin paljon lähihistoriassamme, viimeiset karmaisevimmat kokemukset lienevät viime sotien ajalta ja sen jälkeen. Nykyisin viralliset kirkot elävät joiltain osin ja joidenkin mielestä kanssakäymisessään hyvin toistensa kanssa, ortodoksit pääsevät ajoittain eksoottisiksi koristeiksi ns. ekumeenisiin jumalanpalveluksiin, harvemmin kuitenkaan saarnaamaan. Mutta noihin muihin kirkkokuntiinkin kuuluvissa siviili-ihmisissä on monenlaisia ”uusia apostoleja, profeettoja” ja vaikka mitä, joiden tarkoitus on pelastaa meidät ortodoksiset pakanat helvettiin joutumiselta. Ja some tarjoaa tällaiselle toiminnalle oivallisen alustan.
Kauhistuttavaa minusta on kuitenkin se, että myös erilaiset ns. ortodoksiset keskusteluryhmät ovat ajautuneet tai ajautumassa tällaisen erilaisen ja väärän some-ortodoksisuuden – tekisi melkein mieli sanoa harhaoppisuuden – pariin. Some-ortodoksisuus on siellä sitä, mitä noiden ryhmien jäsenet tuputtavat toisille ryhmäläisille oikeana uskona, oikeana ortodoksisuutena ilman minkäänlaista kritiikkiä. Tuossa ”opetuksessa” käytetään hyväkseen kielikuvia, kuvia, videoita, musiikkia ja jopa ikoneja sellasilta elämän ja uskon saroilta, joilla ei ole mitään tekemistä aidon ortodoksisuuden kanssa. Kuvat ja tekstit ovat usein jonkilaisten hereettisten herätysliikkeiden ja moninaisten ”hihhuliporukoiden” masinoimia ortodoksisuuden verhoon naamioituneita, tunteisiin vetoavia kuvia ja tekstejä, joogamietiskelyä, askeettisuutta, kilvoittelua, joiden alkuperästä ei ole mitään varmaa tietoa tai se on tarkoituksella vääristelty näyttämään muka ortodoksiselta ja vetoamaan ihmisten suruun, häpeään, ikävään, pettymyksiin ja moniin muihin meidän yksinäisten ihmisten tunteisiin.
Joillakin areenoilla jokaisella keskustelijalla on omanlaisensa, individualistinen käsitys siitä, mitä on oikea some-ortodoksisuus ja se on usein heistä se ainoa oikea uskon muoto, jota vain he osaavat ja saavat tulkita omista näkökohdistaan ja elämäntilanteestaan käsin. Useat sotkevat uskonasioihin monenlaisia ”ismejään” ja muita idealistisia ja hengellisiä sivutuotteita ja mausteita. Yksi suosittu mauste on naisasia, feminismi ja sen esille tuominen kieleisenä tai myönteisenä ortodoksisuudessa. Helposti mukaan heitetään mausteeksi myös erilaisia etnisiä elementtejä ja etenkin seksuaalivähemmistöille mainostetaan, että ortodoksinen kirkko on paras mahdollinen vaihtoehto toteuttaa omaa itseään kirkon siipien suojassa, uskon voi näet muokata mieleisekseen. Sanotaan kirkon sallivan melkein kaiken, olevan armollinen eikä se paasaa synnistä tuolloin mitään, toisin kuin erilaisten oikeusviranomaisten kynsissä kärvistelevä Donna Quiote-Räsänen.
Ortodoksisista keskustelupalstoista on muodostumassa paikoin areena, jossa keskustellaan enemmän muiden ortodoksien ongelmista kuin omista uskonkysymyksistä. Piispoihin ja papistoon yleensä kohdistuva lähes sairaalloinen henkilöpalvonta saa melkein ”jumalallisia” piirteitä. Piispojen mokailun vuoksi erotaan kirkosta ja ihanuuden, suunnattoman suvaitsevaisuuden, samankaltaisuuden vuoksi liitytään, osaavat he sitten liturgian kaavan tai ei. Jumalasta ja oman pelastuksen miettimisestä ei niin suurta väliä – kyllä se jotenkin siinä ohessa jotenkin petrautuu – ja oikeauskoinen ortodoksinahan pelastuu joka tapauksessa. Eikös vain! :)
nettihoukka@gmail.com