Some-ortodoksisuus

Pitkälti toistakymmentä vuotta sitten, melkein kaksikymmentä vuotta taitaa joiltain osin kohta täyttyä, olen ollut mukana jos jonkinlaisissa netin keskustelusivustojen ja tietosivujen toimittamisessa ja sisällöntuottamisessa. Sinä aikana on ennättänyt tapahtua paljon – niin hyvää kuin varmasti pahaakin myös tuolla – tai sitten etenkin tuolla – sektorilla.

Tuollaisen toiminnan alkaessa ei taidettu vielä edes tuntea termiä ”some” – ”sosiaalinen media” ja jotkut ortodoksista piispostakin taisivat katsoa koko Internetin olevan peräisin lähes Saatanasta. Kirkko ei edes haikaillut nettiin eikä sitä katsottu kirkon arvolle sopivaksi mediaksi levittää omaa ilosanomaa. Sehän saattoi kertoa joistain asioista tottakin, kun yleinen linja oli enemmän vaikenemista. Ja nekin, jotka sitä sitten siellä tekivät, olivat siis melkein ”Saatanasta”.

Sittemmin tuossa samassa vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa on tuollakin nettisaralla tapahtunut paljon. Ortodoksinen kirkko lisäsi hitaasti näkyvyyttään netissa, ensi syntyi kirkon nettisivut, paljon sen jälkeen jossain vaiheessa tuli jo Facebookiinkin omat sivut, Twitter taisi hieman nykiä ja mutkitella, kun ei löytynyt kirkon omista tekijöistä oikein osaajaa, joka olisi osannut vetää oikeanlaisia juttuja hatusta, Instagram tökkii vieläkin ja ensimmäiset sompailevat merkit ortodoksisesta nettilehdestä on ollut jo jonkin aikaa näkyvissä.

Kirkon omaa keskustelusivua ei liene ollut koko aikana, vain erilaisten yksityisten tahojen rakentamia ja vetämiä yrityksiä useampiakin.

Korona muutti vajaassa vuodessa paljon. Se, mikä ennen oli melkein kiellettyä – tai ainakin joiltakin kiellettyä – on nyt valtavirtaa. Jumalanpalveluksia sriimataan jo liikaakin, kyllästymiseen asti ja yhä vaihtelevin taidoin, ja muutakin nettimateriaalia on ilmestynyt Internetin tuohon aikanaan ”saatanalliseen” maailmaan. On videoluentoja, videokonsertteja ja jopa lapsille omaa ortodoksista touhuamista – Internetissä, kun oikeaan kirkkoon ei pääse tai oikeastaan ei lasketa sisälle.

Samalla kirkon koko perinteinen käyntäntöön (Traditioon) ja opittuihin tapoihin perustuva opetus on ollut valtaisassa muutoksessa. Lähikontaktien puute kirkon omiin työntekijöihin – piispoihin, pappeihin, kanttoreihin – on hiipunut olemattomiin, kirkoista (rakennuksista) on tullut kaukaisia, moni opittu asia unohtuu ja kiinnostuksen ohessa uskokin alkaa laimentua ja jopa monelta osin liudentuakin. Ehtoollisesta on tullut jonkinlainen oppisisällötön lohtulusikallinen joskus sovittuun aikaan kirkon rappusilla tai takaovella. Tuo suunta pelottaa – ainakin minua.

Sain jokin aika sitten mahdollisuuden lukea erään ystäväni kanssa hänen tietokoneeltaan erään minulle täysin vieraan suomalaisen ortodoksisen keskustelusivuston antia. Kauhistuin! Melko pian kysyin, että oikeastiko tämä on ortodoksinen eikä helluntailainen sivusto. No - ainakin nimen perusteella ortodoksinen, tiedä sitten sisältönsä ja ortodoksisen opin suhteen. Olisiko sittenkin ollut enemmän ”suomalais-luterilais-ortodoksinen sekametelikeitto”, eräänlainen pettyneiden nettikerho. En tiedä, arvailen vain, kun en tunne tarkemmin tekijöitä.

Siellä tuo nettimaailman ”syöpäkin” oli saanut sijaa melko vahvasti. Tuo ”syöpähän” sairastutaa monet netissä huseeraajat osaamisen ja tietämisen pöhötautiin – ihmisistä tulee varsin pian eri alojen erikoisasiantuntijoita – siis myös eksperttejä ortodoksisen uskon, tapojen ja kanonien moninaisissa kysymyksissä ja salaisuuksissa melko lyhyelläkin kokemuksella, koulutuksesta nyt puhumattakaan.

Yksi yleistynyt lieveilmiö netissä oli ensialkuun ns. vihapuhe, joka kohdistui eritoten erilaisiin vähemmistöihin tai etnisiin ryhmiin – joskus siksi myös ortodokseihinkin. Siksi kai ortodoksisia keskusteluryhmiä syntyikin, jotta ihmiset olisivat saaneet oikeaa tietoa ortodoksisuudesta rauhallisemmassa ympäristössä. Ongelmaksi vain muodostui se, ettei sinne tullut montaakaan oikeasti ortodoksiaa tuntevaa ja osaavaa asiantuntijaa, piispoista ja papeista nyt puhumattakaan. Siksi ryhmäläisen muutosprosessi ”taviksesta ekspertiksi” oli netissä melko nopea, kun huomattiin, että täällähän voi puhua melkein mitä vain sylki suuhun tuo rangaistuksetta melko pian kirkkoon liittymisen tai puhumaan / kirjoittamaan oppimisen jälkeen.

Uskonollisuus on aina ollut herkkä alue ihmisyydessä, se kuuluu kai niihin ns. omantunnon asioihin. Kun ihmisellä on mennyt huonosti tai joskus, kun hän on joutunut ihan rappiolle asti, uskonto ja uskovaisuus – eräiden uskontokuntien käyttämä termi ”uskoontulo” – on tullut usein pelastukseksi. Uskonto on kautta vuosisatojen liikuttanut mieliä ja miehiä – taisteluihin, väkivaltaankin, valloituksiin ja oikeassa olemiseen. Ja liikuttaa yhä.

Uusia ”uskonsankareita” syntyy netissä harva se päivä ja he saavat siitä oivan areenan opettaa ilman oppiarvoja laajaa täysin itsekontrollin puutteessa olevaa ihmisjoukkoa oikeille tavoille ja oikeaan uskoon. Hieman kuten ISIS Lähi-idässä tai Venäjän Siperiassa jokin aika Jeeuksena "uudelleen inkarnoitunut" entinen poliisi ja mielenterveyspotilas, joka oli oiva esimerkki siitä, miten tuollaiset ”huuhaat” pärjäävät monimutkaisessa ja komplekisessa maallistuneessa maailmassamme. Hänellä oli lyhyessä aikaa lukuisia opetuslapsia puolustamassa, kun tätä uutta "jeesusta" vietiin viranomaisten toimesta linnaan ja hourulaan.

Suomessa olemme jo oman suomalaisen ortodoksisen kirkkomme syntyajoista saakka saaneet tuta toisen kansankirkkomme vahvan sisälähetystyön ja sosiaalisiin suhteisiin perustuvan melkein pakkokäännyttämisen. Meillä on surullisia ajanjaksoja tuolta osin paljon lähihistoriassamme, viimeiset karmaisevimmat kokemukset lienevät viime sotien ajalta ja sen jälkeen. Nykyisin viralliset kirkot elävät joiltain osin ja joidenkin mielestä kanssakäymisessään hyvin toistensa kanssa, ortodoksit pääsevät ajoittain eksoottisiksi koristeiksi ns. ekumeenisiin jumalanpalveluksiin, harvemmin kuitenkaan saarnaamaan. Mutta noihin muihin kirkkokuntiinkin kuuluvissa siviili-ihmisissä on monenlaisia ”uusia apostoleja, profeettoja” ja vaikka mitä, joiden tarkoitus on pelastaa meidät ortodoksiset pakanat helvettiin joutumiselta. Ja some tarjoaa tällaiselle toiminnalle oivallisen alustan.

Kauhistuttavaa minusta on kuitenkin se, että myös erilaiset ns. ortodoksiset keskusteluryhmät ovat ajautuneet tai ajautumassa tällaisen erilaisen ja väärän some-ortodoksisuuden – tekisi melkein mieli sanoa harhaoppisuuden – pariin. Some-ortodoksisuus on siellä sitä, mitä noiden ryhmien jäsenet tuputtavat toisille ryhmäläisille oikeana uskona, oikeana ortodoksisuutena ilman minkäänlaista kritiikkiä. Tuossa ”opetuksessa” käytetään hyväkseen kielikuvia, kuvia, videoita, musiikkia ja jopa ikoneja sellasilta elämän ja uskon saroilta, joilla ei ole mitään tekemistä aidon ortodoksisuuden kanssa. Kuvat ja tekstit ovat usein jonkilaisten hereettisten herätysliikkeiden ja moninaisten ”hihhuliporukoiden” masinoimia ortodoksisuuden verhoon naamioituneita, tunteisiin vetoavia kuvia ja tekstejä, joogamietiskelyä, askeettisuutta, kilvoittelua, joiden alkuperästä ei ole mitään varmaa tietoa tai se on tarkoituksella vääristelty näyttämään muka ortodoksiselta ja vetoamaan ihmisten suruun, häpeään, ikävään, pettymyksiin ja moniin muihin meidän yksinäisten ihmisten tunteisiin.

Joillakin areenoilla jokaisella keskustelijalla on omanlaisensa, individualistinen käsitys siitä, mitä on oikea some-ortodoksisuus ja se on usein heistä se ainoa oikea uskon muoto, jota vain he osaavat ja saavat tulkita omista näkökohdistaan ja elämäntilanteestaan käsin. Useat sotkevat uskonasioihin monenlaisia ”ismejään” ja muita idealistisia ja hengellisiä sivutuotteita ja mausteita. Yksi suosittu mauste on naisasia, feminismi ja sen esille tuominen kieleisenä tai myönteisenä ortodoksisuudessa. Helposti mukaan heitetään mausteeksi myös erilaisia etnisiä elementtejä ja etenkin seksuaalivähemmistöille mainostetaan, että ortodoksinen kirkko on paras mahdollinen vaihtoehto toteuttaa omaa itseään kirkon siipien suojassa, uskon voi näet muokata mieleisekseen. Sanotaan kirkon sallivan melkein kaiken, olevan armollinen eikä se paasaa synnistä tuolloin mitään, toisin kuin erilaisten oikeusviranomaisten kynsissä kärvistelevä Donna Quiote-Räsänen.

Ortodoksisista keskustelupalstoista on muodostumassa paikoin areena, jossa keskustellaan enemmän muiden ortodoksien ongelmista kuin omista uskonkysymyksistä. Piispoihin ja papistoon yleensä kohdistuva lähes sairaalloinen henkilöpalvonta saa melkein ”jumalallisia” piirteitä. Piispojen mokailun vuoksi erotaan kirkosta ja ihanuuden, suunnattoman suvaitsevaisuuden, samankaltaisuuden vuoksi liitytään, osaavat he sitten liturgian kaavan tai ei. Jumalasta ja oman pelastuksen miettimisestä ei niin suurta väliä – kyllä se jotenkin siinä ohessa jotenkin petrautuu – ja oikeauskoinen ortodoksinahan pelastuu joka tapauksessa. Eikös vain!  :)

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Rakas päiväkirjani 2.5.2021

Joessa on virrannut vettä litratolkulla sen jälkeen, kun ilmoitin taas vähentäväni netissä riippumistani. Moni ystävistäni epäili jälleen toimiani. Niinköhän moiseen pystyisin. Oli tullut kokeiltua tuota jo melko monta kertaa ja huomattua, etten pystynyt. Nyt tilanteen eteneminen näyttää hieman paremmalta. Jonkinmoinen valonpilkahdus on ajoittain näkynyt tunnelin päässä. Jospa sittenkin ...

Olen samalla yrittänyt edes hieman analysoida sitä, miksi moiseen offensiiviin jälleen ryhdyin. Varmaan syyn voi kuitata melko lyhyesti sanoilla: väsyin, kyllästyin, turhauduin. Mutta yritän nyt hieman avata itsellenikin noita sanoja.

Väsymiselle lienee helppo fysiologinen syy: vanheneminen. Olen nyt ollut jo reilun kymmenen vuotta eläkkeellä ja minulla on ihan hyvä syy ja lupa olla vanha. Samalla tähän vanhenemisen putkeen kuitenkin sattui tämä hemmetin korona, joka selvästi pitkitti luopumistani. Tarvitsin tylsiin vapaaehtoisiin karanteenipäiviin jotain tekemistä ja sitä netti toki antoi. Joten sain toki jälleen hyvän syyn lykätä luopumistani. Vanhan sananlaskun sanoin: ”Kyllä sika syitä löytää olla tonkimatta maata. Milloin on kärsä kipeä, milloin maa jäässä.” Luopumista olin toisin tehnyt jo monta kertaa aiemmin, milloin mistäkin syystä. Nyt tosin tuo todellinen vanheneminen alkoi jo tuntua luissa ja ytimissä.

Kyllästymiselle oli varmaan myös omat syynsä, jotka osin ovat varmasti sidoksissa tuohon vanhenemiseen. Olen touhunnut näiden erilaisten netti- tai vastaavien hommien kanssa jo varmaan reilut kaksikymmentä vuotta. Olen kokeillut kaikenlaisia uusia konsteja, opetellut ne ensin ja sitten toteuttanut sillä tavalla, kuin olen osannut. Osaamisen ja oppimisen vaatimusten määrä alkoi kasvaa vuosi vuodelta. Yhä enemmän piti osata ja oppia erilaista teknistä tietoutta, ohjelmia, koodeja ja termejä ja vanhenemisen tuomat oppimisen rajat alkoivat hiljalleen paukkua. Vaikka apuna olivat osaavat poikani, jopa pojanpoikani, halusin kuitenkin tehdä kaiken itse, etten olisi liiaksi riippuvainen jostain muusta, toisista. Se vääjäämättä johti kyllästymiseen, koska eihän minun toki eläkkeellä olisi ollut pakko moista tehdä.

Vaikka nuo kaksi edellistä syytä – vanhenemisen ja kyllästymisen – olisi voinut jotenkin hoitaa tai kiertää, kuten toisinaan aiemmissa luopumisyrityksissäni toki teinkin, taustalla vaani kuitenkin koko ajan se kolmas ja vaikuttavin syy: turhautuminen. Jos yrität uida vuolaana virtaavan joen poikki kerta toisensa jälkeen ja joka kerran jossain kohdassa melkein hukut jokeen väsymyksen tai kyllästymisestä johtuvan haparoinnin vuoksi, lopputulemana on pian tuo turhautuminen: miksi ihmeessä minun pitää yrittää uida joen poikki, kun tälläkin rannalla on ihan hyvä olla.

Turhautumisellekin on varmasti ollut omat syynsä noissa edellä mainituissa syissä, vanhenemisessa nyt ainakin. Mutta kyllä nykyinen nettimaailma ja etenkin se osa siitä, jossa tuli vietettyä liikaakin aikaa – some, sosiaalinen media – on muuttunut todella turhauttavaksi.

Somessa olijoiden määrä on lisääntynyt aivan hurjasti – mikä toisaalta on hyvä asia, näin tieto leviää paremmin. Mutta samalla tuo populaatio on muuttunut – rumasti sanottuna – tyhmemmäksi ja sivistymättömäksi. Syitä moiseen lienee lukuisia alkaen ihan koko kansamme sivistystasosta, koulutustasosta ja muista vastaavista. Ei ole kovin helppo purkaa tuota möykkyä, sen verran suuri ongelma se kohta – tai oikeastaan jo nyt – on.

Kirjaan tähän joitain omia havaintojani. Niin kauan kun netti oli nuorten temmellyskenttä, heillä oli sentään jonkinlainen moisen median tekninen osaaminen, jos vaikka älyllisessä osaamisessa ja perinteisessä tapakulttuurissa olikin ehkä ajoittain puutteita. Silti heillä – yllättävää kyllä – oli mielestäni parempi itsekontrolli siitä, mitä voi sanoa ja mitä ei. Nyt kun jo Kihniön mummokodin asukkaatkin surffaavat netin ihmeellisissä maailmoissa olemattomilla teknisillä taidoilla, se näkyy siellä outoina viesteinä, kummallisuuksina ilman selityksiä, viesteinä väärissä paikoissa ja monina muina vastaavina kummallisuuksina.

He toteuttavat toisinaan tätä nettitoimintaa ja keskustelua siellä ns. pierumenetelmällä eli samoin vaikutuksin kuin omaa sisäistä ilmanvaihtoaan: pierasta töräyttää voi aina ja missä vain silloin, kun se tuntuu tulevan, vaikutuksesta huolimatta. Ja välillä se ei aina olekaan pieru, joka tulee.

Jotenkin tähänkin sopii se vanha totuus, jonka eräs Ruotsin laivoilla työskennellyt on sanonut verratessa eläkeläisryhmiä ja opiskelijaryhmiä juhlimassa laivoilla. Hänen mukaansa eläkeläisillä on taito, muttei kykyä ja opiskelijoilla toisin päin: on kyky, muttei taitoa. Hieman asiayhteyksiä muutellen tuo sopii tähän netti- ja some-maailmaankin.

Nyt kun elämme melkolailla polarisoituneessa maailmassa, jossa useimmiten kaksi toisistaan erilaista ihmisryhmää ei ole oppinut kohtaamaan toisiaan, ei elämässä eikä netissä, se näkyy kaikkialla. Persoonallisuushäiriöiset, osin jopa psykopaattiset ihmiset pääsevät valtaan ympäri maailmaa, johtavat maita ja joukkoja, tekevät suurta tuhoa, jakavat kansaa vuohiin ja lampaisiin, vievät maailmaa kohti tuhoaan. Ei silloin ole ihme, jos netissäkin kuohuu ja tapahtuu jotain vastaavaa. Sielläkin kun on suuri joukko noita sosiopaatteja ja jopa psykopaatteja.

Olen itsekin saanut osan tuosta – sanoisinko sairaasta – kuohunnasta viime aikoina. Aiemmin ei sellaista ollut, mutta viime aikoina olen saanut erilaista outoa postia – viestejä ja kirjeitä – jotka lukisin mielestäni kuuluvaksi noiden sosiopaattien tekeleisiin, ihmisten, joilla ei todellakaan tunnu olevan ”kaikki muumit kotona”. Sekin turhauttaa. Ei minun eläkkeellä olijan, itseellisen ihmisen ole enää pakko altistua kuulemaan, lukemaan moista.

Netissä tuo ”nettisosiopatia” on laajempaa ja ehkä osin ei niin patologista kuin edellä kuvattu. Mutta mm. suurin osa somen keskustelupalstoista on mitä ilmeisimmin täynnä lähes ”professoritasoisia” kaikkien tieteen ja taiteen alojen tietäjiä, joiden tieto on ainoaa oikeaa ja ”varmasti totta”.

Ei siis ihme, että väsyttää, kyllästyttää ja etenkin turhauduttaa. Olen nyt yrittänyt löytää tekemisilleni ja energialleni uusia väyliä ja siinä hieman haparoiden ehkä jo jotain löytänytkin. On ihanaa huomata, ettei kuitenkaan ihan koko some-maailma ole korruptoitunut ja mädäntynyt. Terveitäkin tai ainakin riittävän terveitä oksia löytyy vielä, vaikka kyllä niissäkin jonkin verran jo syöpäläisiä löytyy, ja ne yrittävät nakertaa sielläkin oksaa poikki.

Tietokoneen oheen ja osin sijallekin olen löytänyt jälleen vanhoja tuttuja: kirjoja, valokuvia, musiikkia. Aikaa on enemmän itselle ja lähipiirille sekä ystäville ja tietysti tai toivottavasti – koronasta riippuen – matkustamiselle. Kirjoittamistakaan en ole vielä ihan kokonaan hylännyt, vaikka vähemmälle se on jäänyt ja tulee varmaa vielä vähenemäänkin. Vanhuus kun vaivaa sitäkin. Näkö heikkenee, oikeinkirjoitus takkuilee entistä enemmän ja laiskuus valtaa alaa. Mutta jospa jotain saisin aikaan silloin tällöin. Ainakin yritän. Itseni iloksi ja emmänkin omaksi ajankuluksi kuin muiden huviksi.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com