17.2.18

Aarteen äärellä

Olen varmaan koko aikuisiän ollut kiinnostunut historiasta; omasta, sukuni, asuinpaikkani, kirkkoni, maani ja laajemmankin alueen historiasta. Yhdessä vaiheessa tuli jopa kirjoitettua vanhimman poikani kanssa oman tämän hetkisen paikkakuntani Mikkelin venäläisen sotilaskirkon historiikki ihan kirjaksi asti.
Omaa sukuani olen tutkinut jo kauan ja päässyt sen selvittelyssä aina 1700-luvulle saakka ja saanut jonkinlaisen kuvan tuotakin kautta: kuka olen.
Mummini Anastasia ja ukkini Aleksanteri.
(Kuva Hannu Pyykkösen albumista)
Varmaan tuosta sotilaskirkkokirjan taustatietojen selvittelystä alkaen minua on kiinnostanut kovinkin paljon oman ortodoksisen kirkon historia, josta ei kyllä mutkia ja mäkiä puutu. Suurin osa kirkon jäsenistä joutui lähtemään evakkoon sotaa pakoon ja rajan taakse jäi kirkoltakin – kuten monilta ihmisiltä – suurin osa omaisuudesta. Kirkkomme osalta on puhuttu, että sodan seurauksena menetimme noin 90 % kirkon omaisuudesta.

Oma isänikin joutui siirtymään pois synnyinseudultaan ja aloittamaan elämänsä ja elinkeinonsa ihan alusta. Oma äitini menetti sodassa ensimmäisen miehensä, kun hän kaatui Kainuun taisteluissa. Ja elämän alku kahden lapsen kanssa sodan jälkeisessä Suomessa vanhat säätyrajat rikkovassa uudessa avioliitossa ei ollut maailman helpoin asia.
Ensimmäinen numero hallussamme olevista Aamun Koitoista, vuoden 1907 ensimmäinen lehti nr. 1
(Kuva: Ortodoksi.net)
Siksi uskotte varmaan, kun tässä joitakin aikoja sitten sain (tai oikeastaan saimme) oikeuden pariin asiaan, jotka käsittelevät historiaa – ja etenkin kirkkomme historiaa – ja sen jälkeen saimme toimittamallemme ortodoksiselle sivustolle suuren lahjoituksen – valtavan määrän vanhoja ortodoksisia aikakauslehtiä, Aamun Koittoja, pääsääntöisesti noin vuosilta 1907 – 2018, yhteensä niitä on tällä hetkellä 883 lehteä ja toivottavasti vielä puuttuviakin lehtiä saadaan jostakin. Osa noista lehdistä on tietysti omia, koska lehti on tullut minulle koko aikuisuuden ajan, loput lahjoituksia eri tahoilta. Tässäkin jälleen kerran Heinäveden Valamon luostari on näytellyt todella suurta osaa - kiiros igumenille, arkkimandriitta Sergeille myötämielisyydestä projektejamme kohtaan ja toinen iso kiitos luostarin kirjastolle ja sen ihanalle kirjastonjohtajalle Virva Suvitielle. Heidän avullaan olemme jo nyt voineet kertoa melko laajalti kirkkomme historiasta aikalaisten sanoin ja kuvin.

Viime päivinä minulla ei ole siis ollut toimettomia hetkiä. Jos sellainen on jostain syystä saatunut tulemaan, sen on saanut poistumaan hetkessä. Tosin sivuvaikutuksena ovat tulleet ajoittaiset aivastelukohtaukset – johtuen varmaan lehtien mukana olevasta pölystä. Mutta ei ne ole menoa haitanneet.
Ryhmäkuva aikansa ortodoksisita vaikuttajista oman autonomisen kirkkomme alkutaipaleelta.
(Kuna: Valamon luostarin kokoelmista)
Toinen suuriarvoinen asia on ollut lupa käyttää Valamon luostarin arkistoissa olevia kuvia tässä työssä ja nettijulkaisuissa. Nuo kuvat, joita hallussamme on runsaasti digitaalisena, ajoittuvat aina 1900-luvun alusta, ajalta, jolloin valokuvaaminen aloitettiin, myöhään sotien aikaan ja hieman sen jälkeenkin. Kuvissa on vain se iso ongelma, jonka kanssa olen viime vuosina telminyt, että suuressa osaa niitä puuttuvat kaikki kuvatiedot ja niiden hankkiminen nykyisin alkaa olla jo vaikeaa. Kaikki asioista jotain tietävät ovat joko kuolleet tai ovat jo melko iäkkäitä ja vaikeasti tavoitettavia.

Voitte siis uskoa, että tällainen historiaorientoitunut eläkeläinen on ollut melkoisen aarrearkun äärellä ja nauttinut näkemästään ja tekemästään suuresti. Kuvat ovat hyvässä järjestyksessä tietokoneella, mutta lehtien kanssa on vielä hieman töitä, vaikka ne nyt jo ovat vuosittain lehtilokerikoissa, mutta kaksoiskappaleiden kanssa pitää vielä miettiä, minne ne lahjoitan.
Aamun Koitto sotavuodelta 1940.
(Kuva: Ortodoksi.net)
Ensitöikseni hankin siis muovisia lehtikoteloita, joihin mahtuu – hieman vuosikerran suuruudesta riippuen – pari, kolme jopa neljä vuosikertaa – uudempia useampikin, koska lehteä ilmestyy enää vain 4-5 numeroa vuodessa. Ennen niitä ilmestyi yli 30 numeroa, mutta ne tosin silloin olivat jonkin verran ohuempia, sivuja ei ollut kovin montaa.

Ensi töikseni ryhmittelin lehdet vuosittain – ja aivastelin – sitten vielä numerojärjestykseen – ja yhä aivastelin. Nyt ne ovat lokeroissa ja kirjahyllyssä ovien takana, joten elämä on vähemmän aivastelevaa. Kun yhdessä vaiheessa toimettomina hetkinä järjestelin lehtiä, nyt toimettomina hetkinä olen lukenut niitä ja nauttinut suuresti.
Osa lehtien kansikuvista on pieniä taideteoksia.
Tässä lehti nr. 14-15/1980
(Kuva: Ortodoksi.net)
Lehdistä näkee selvästi kyseisen ajan hengen ja päätoimittajan osuuden sisältöön ja kokonaisilmeeseen. Päätoimittajina tai vastaavina ovat toimineet noissa hallussamme olevissa lehdissä ainakin pappismunkki (myöhemmin arkkipiispa) Paavali, Erkki Piiroinen, Irja Laine, Hellevi Matihalti ja Heidi Vaalisto ja uudemmissa muitakin henkilöitä. Yksi tuosta listasta on suuresti rakastamani arkkipiispa, jonka ennätin nädä, kuulla ja oppia hieman tuntemaankin, seuraava päätoimittaja on minut avioliittoon vihkinyt rovasti, seuraava entinen uskonnonopettajani ja loput Facebook-kavereitani. Sanoisinpa, että minulla on lehtiin siis varsin henkilökohtainen suhde.

Olen tätä kirjoittaessani PSHV:n hallituksen kirjallisella luvalla ja päätöksellä, skannannut ja uudelleen julkaissut reilut 60 vanhaa Aamun Koiton artikkelia, opetuspuhetta ja muutakin materiaalia Ortodoksi.netin sivuilla: pääasiassa perussivuilla (www.ortodoksi.net), mutta myös Ortodoksi.netin sosiaalisen median sivuilla sekä ns. julkisella Facebook-sivulla että rekisteröitymisen vaativalla ryhmäsivulla. Näin on voitu laittaa hyvä kiertämään ja luettavaksi kaikille muillekin.

Aamun Koittojen sisältö on vaihdellut suuresti vuosien ja vuosikymmenien aikana. Olen voinut katsella niitä nyt melko laajalla aikaperspektiivillä useiden vuosikymmenien ajalta. Kaikista vanhemmat lehdet meiltä puuttuvat. Lehden sisällöissä näkyy sodan tulo ja sota-aika, vaikka kyseisiä lehtiä meillä on varsin vähän ja otanta siksi pienempi.
Lehden logo vuonna 1947 liittyi tiiviisti karjalaisten
ja suuren ortodoksien joukon  historiaan.
(Kuva: Ortodoksi.net)
Selvimmin niissä näkyy sodanjälkeinen aika, kun kirkkomme piti rakentaa uudestaan monelta osin: hallinto, rakennukset, luostarit, seurakunnat, jne. Aamun Koitolla oli tuossa työssä merkittävä rooli ja se suoriutuikin mielestäni siitä varsin hyvin. Syy oli mm. taitavissa päätoimittajissa ja tuon ajan papeissa, jotka tekivät työtään sydämellä ja rakkaudella kirkkoaan ja seurakuntalaisiaan kohtaan.

Otan vielä lopuksi yhden asian, josta näkyy aikojen paraneminen ja elämän muuttuminen parempaan suuntaan: opetuspuheet. Tuon ajan opetuspuheissa oli mukana ajan tavan mukaisesti tulta ja tappuraa. Nykyihminen saattaisi kokea jotkut opetuspuheet jopa pelottavina, jotkut kenties ahdistavina.

Elimme silloin sodanjälkeisessä luterilaisessa maassa, missä moinen oli muutoinkin maantapa. Samalla oma ortodoksinen identiteettimme oli monelta osin hieman heikoissa kantimissa, aivan kuten viime aikoina julkaistuissa muutamissa upeissa tohtorinväitöskirjoissa on kerrottu. Mutta samalla kun identiteettimme oli alamaissa, myös suhde uskontoon heikkeni ja toinen valtakirkko vyöryi tätä osin voimalla päälle. Elämä ainoana ortodoksina oli vaikeaa jollain pienellä paikkakunnalla ja ortodoksi joutui kokemaan monenlaista painostusta ja vastaavaa, mikä myös heikensi ortodoksista identiteettiä ja sai aikaan kirkosta luopumisia ja toiseen kirkkoon liittymisiä.

Tuo aika vaati siis myös varmaan tuolta osin vahvemmat lääkkeet, voimallisemmat opetuspuheet ja ortodoksisuuden korostamisen, mikä sitten onkin jossain määrin onnistunut, sillä kirkkomme ei – toiveista ja kenties toimistakin huolimatta – hävinnyt Suomesta muutamassa vuosikymmenessä, kuten ennustettiin ja odotettiin, vaan voi tällä hetkellä – olosuhteisiin nähden – melko kelvollisesti. Mitä nyt meillä pieniä henkilökärhämiä löytyy, mutta niitähän on ollut koko kirkonkin historiassa maan sivu aina alkukirkosta alkaen.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

13.2.18

#hannutoo

Pihalla kuin lumiukko.
(Kuva © HAP)
Olen kyllä luonteeltani varsin äkkiväärä, jos sellaista ilmausta voisi minusta käyttää, siis tällaisesta monesta asiasta kritiikkiä heittelevästä henkilöstä. Mutta ihan kaikkeen kritiikkiinkään minäkään en lähde, en varsin maallisen maineen ja julkisuuden vuoksi, mikä näyttää nykyään olevan varsin yleistä monelle ortodoksillekin kuin myös kirkkoon liittyneelle ja julkisuutta haluavalle.

Maailmalla pyörii jos jonkinlaista kampanjaa ja ihmiset ominen runsaiden tai hieman vajaavaisempien älyllisten resurssiensa perusteella sitten ovat niissä kampanjoissa mukana tai niitä vastaan. Yksi tällainen oli #metoo-kampanja, joka tosin ainakin mielestäni varsin pian keuli ja meni tietyllä tavalla jopa yli ja ympäri.

Asia oli ihan hyvä, mutta kun siitä – siis kampanjasta – tuli pääasia joillekin, eikä ollut väliä lopputuloksesta, hyväkin muuttui joksikin muuksi. ”Meetoosta” tuli hyvä keppihevonen päästä julkisuuteen ja sinnehän tavoittelijoita maailmassa riittää. Yksi ja toinenkin jo hieman sammunut ”tähti” – taiteilija, poliitikko tai joku muu sellainen ns. turha julkkis tai sellaiseksi haluava ilmoitti yhtäkkiä joutuneensa kymmenen vuotta sitten sukupuolisen ahdistelun kohteeksi. Siinä oli jotain samaa, kuin minä olisi ilmoittanut 10 vuoden kuluttua, että parturini kosketteli minua ja koen sen seksuaalisena (en kuitenkaan sano häirintänä).

Jo pelkkänä sanana tuo ”sukupuolinen ahdistelu” saa minut ahdistumaan. Ruma sana ja hirveä teko, mutta se taidetaankin nykyään määritellä ihan eritavalla kuin, mitä minä sen teen tai miten se ennen oli. Siinä on tapahtunut eräänlainen kielellinen mutaatio tuossa sanassa, ihan kuin sanoilla suvaitsevaisuus, neekeri ja vaikka sukupuolinen suuntautuneisuus, jotka ennen ihan selvästi tarkoittivat jotain muuta kuin nykyään.

Nykyään – ainakin joillekin – on sukupuolista ahdistelua perään katsominen ja tässä – sanottakoon meetoo-väelle se kaiken varalta suoraan –  perällä en tarkoita ruumiinosaa. Sitä on myös ihastunut huudahdus kauneuden kohdatessa tai joku muu ihan viaton ele tai flirttaileva teko. Minulle ei ole oikein valjennut noiden herkkähipiäisten mielensäpahoittajien motiivit. Mitä, keitä he oikein ovat ja miksi?

Vaikken ole koskaan ollut mikään naistenmies – tai nykytermein: henkilöidenhenkilö – minusta pieni flirtti jossain vaiheessa elämää on sen suola. Minullakaan ei olisi perillisiä ilman tuota flirttiä ja sen mukaan tuomaa avioliittoa. Vaikka me olemme ihmisiä, lienemme jollain määrittelyn tasolla myös nisäkkäitä, eläinkuntaan kuuluvia. Ja tälläkin ryhmällä – kuten muonilla muillakin nisäkäslajeilla – on soitinmenonsa, josta jotkut flirtti tai naisten naurattaminen (siis henkilöiden naurattaminen) ovat jonkinlaisia nykyaikaisia, tosin jo hieman degeneroituneita, muotoja.

Joten jos ”meetoon” kuohuissa kaikki flirtti ja viatonkin toisen sukupuolen lähestyminen jossain seksuaalisessakin mielessä kielletään, silloin noiden vouhkaajien on syytä hankkia haulikot ja mennä luontoon listimään kaikki soidinmeojaan harjoittavat eläimet huonoina esimerkkeinä, luomakunnan häirikköinä ja siinä ohessa miettiä, mitähän tekisi seuraavaksi.

Äskettäin julkisuudessa kohistiin Akseli Gallen-Kallelan kuuluisasta seinämaalauksesta Aino-taru vuodelta 1891. Maalaus on Ateneumin seinällä ja kiihkeimmät ”meetoojat” lienevät jo lähes vaatineet sen tervaamista, koska kuvassa Väinämöinen ahdistelee alastonta (sic!) Ainoa. Ilmeisesti Väinämöinenkin olisi parasta poistaa kokonaan Kalevalasta noin ajattelevien mielestä.

No – mitäpä sitten mediakohun jälkeen tapahtuikaan. Yhdet pitivät uutisointia Ateneumin mainoskikkana, toiset #meetoon vastustajien tarkoituksellisena provokaationa, jonka tarkoitus on vain saattaa koko kampanja huonoon valoon ja pilkan kohteeksi. Hullua!

Otan vielä toisen esimerkin keulimisesta. Viime aikoina on ollut jos jonkinlaisia gaaloja erilaisten asioiden ympärillä. Ja noissa gaaloissa on paljon juuri sellaisia mainetta ja kuuluisitta kynsin ja hampain tavoittelevia, jos lie jo "pöydältä pudonneitakin", jotka sinne kuitenkin halajavat. Oma isäni olisi ehkä käyttänyt heistä nimitystä "ei-oikeaa-työtä-tekeviä", minä olen hieman liberaalimpi. Siis ryhmä on mitä oivallisin kasvualusta tällaiselle meetoo-viljelmälle. Helppo tapa hankkia lisää mainetta ja kuuluisuutta, mutta melko raaoilla ja raadollisilla konsteilla tosin. Samaan aikaan tässäkin asiassa julkisuudesta on tullut oikeussali ja teloituspaikka ja syytön tuomitaan mediassa ja somessa ilman puolustusasianajajaa.

Keulimiseksi se meni viimeistään silloin, kun kellokkaat päättivät pukeutumiskoodista: kaikki meetoota kannattavat naiset pukeutuvat mustiin. Ja samalla lanseerattiin vanha ajatus eräistä historiamme diktatuurimaista: "jos et ole samaa mieltä kanssamme, olet meidän vihollinen". Kaikki ne naiset, jotka pukeutuvat muihin väreihin, saivat loskaa niskaansa oikein naisten käsistä. Heistä tehtiin pettureita, luopiota, prostituoituja, mitä tehtiinkään, koska eivät suostuneet laittamaan aivojaan narikkaan, vaan päättivät ajatella itse omilla aivoillaan. Hullua jälleen!

Toisaalta jos nyt kuitenkin ajattelisin jotain positiivistakin näistä nykyajan hömpötyksistä, niin onhan sitäkin. Jos koko maailma saadaan näillä erilaisilla kampanjoilla meetoosta, samaa sukupuolta olevista pareista ja sukupuolisista poikkeavuuksista normaalimalliksi ihmiskunnalle, siis siksi oikeaksi elämäksi, jota kaikkien tulee elää, meiltä pian loppuu maailman liikakansoittaminen ja tänne jäävillä on pian tilaa elää kaltaistensa kanssa tosin vain jonkin aikaa mutta mitähän heiltä jääkään puuttumaan.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com