Muutama vuosi sitten taisin ihan oikeasti pahastua erään ihmisen sanoista netissä. Hän arvioi minua melko kroisin sanoin. Silloin tuolla samalla paikkakunnalla elänyt tuttuni ja aikanaan samassa yhteisössä tuon sanojan kanssa työskennellyt yritti ”lohduttaa” minua sanomalla, ettei minun kannata välittää asiasta, koska tuo sanoja on ”ihan hullu”. Asia on jotenkin vaivannut minua toisinaan, varsinkin kun tuo henkilö, joka sai prosessin käyntiin, siis tuo ”hullu”, ja taittaa tuo ”lohduttajakin”, olla yhtä samanlaisia sanomisissaan ja nettitoimissaan ja kaiken lisäksi samanlaisissa hommissa. Ajatukseni ovat siksi toisinaan lähteneet kiertämään vanhaa, jo aikoja sitten eläkkeelle siirrettyä ammatillista kehää: häirikkö, hullu, outo, sairas, adhd, asperger, cd (conduct disorder), apd (antisocial personality disorder), epäluuloinen persoonallisuus, narsisti vai mikä.
Itselläni on myös tapana yrittää analysoida omaakin toimintaa aina aika ajoin hieman samoista lähtökohdista. Tiedän toki olevani särmikäs, sanovani asioista joskus liian helposti mielipiteeni, joka ei aina ole joitain toisia mairitteleva. Aika moni pitää niitä vihjailevina, sillä en yleensä sano jotain jostain tietystä ihmisestä nimillä. Mutta yritän sitten lohduttaa itseäni ja kenties siinä ohessa jotain muutakin, pohtimalla, että minähän vain kerroin sen, miten minä asian näen ja koen – siis minun totuuden. Ja kerrontani on aina omaa asian sisäistä pohdintaani: onko oikeasti näin vai kuvittelenko vain.
Olen omassa aiemmassa leipätyössäni joutunut kohtaamaan paljonkin erilaisuutta, silloin taidettiin jo sanoa erilaisia oppijoita. Skaala tuossa erilaisuudessa oli ja on yhä melkoinen ja jos noissa asioissa yrittäisi käyttää jotain mittaria sen erilaisuuden toteamisessa, ne saattaisivat löytyä käyttäytymisestä, älykkyydestä ja oivaltamisesta ja muista sen kaltaisista kongnitiivisista asioista: muistista, oppimisesta, ajattelemisesta, havaitsemisesta, tarkkaavaisuudesta, luovuudesta ja ongelmaratkaisukyvystä. Ja varmaan monesta muustakin.
Jäätyäni eläkkeelle minun ei enää tarvinnut pohtia tuollaisia asioita niinkään silloisten "asiakkaitteni", lasten, kohdalla, mutta jotenkin ”vanha koira ei kuitenkaan oppinut uusia temppuja” ja arviointi jatkui kai sitten aikuisten kohdalla. Ja mikäpä sen parempi areena tuollaiselle arvioimiselle olisikaan kuin tämä ”kaiken pahan alku ja juuri”: netti.
Muistan kipuilleeni jollain tavoin useiden eläkevuosien ajan noista asioista, kun tämä paljon parjattu ”kaksikasvoinen” sosiaalinen media alkoi osoittaa voimaansa. Vertasin sitä joskus erääseen tanssigaalaan, johon sain kutsun naispartnerini kanssa. Kutsun esitti silloin – vuosia sitten – tuttu, joka samalla oli paikallisen ”hullujenhuoneen” lääkäri ja kutsu oli tuon ”hullujenhuoneen” eli paikallisen mentaalisairaalan tilaisuuteen, johon piti naamioitua tai pukeutua muuten näyttävästi (lue: oudosti) ja jossa oli erilaista ohjelmaa ja jossa soitettiin kaunista tanssimusiikkia ja tanssittiin poski poskea vasten sen tahdissa. Menimme gaalaan, mutta melko pian jouduin lähtemään sieltä pois partnerini kauhistuksen vuoksi. Kun kysyin syytä kauhistumiseen, hän vastasi, ettei tanssikavaljeerista voinut kertaakaan sanoa, oliko kyseessä ”hullu”, hoitaja vai lääkäri, sillä he kaikki käyttäytyivät aivan samalla tavalla – hullusti. Ilmeisesti minäkin.
Hieman sama efekti on tuon netin kanssa. Kun lukee siellä esitettyjä kannanottoja, ei todellakaan useinkaan voi sanoa niistä, onko sanoja täysissä sielun ja ruumiin voimissa, vai onko nyt vain niin, ”etteivät tuolla kertaa kaikki muumit olleet hänellä kotona” tai olikohan tullut otettua yksinäisyyteen vain liian monta perjantai-illan huikkaa. Usein pitää lukea useampi kannanotto ja pitemmällä aikavälillä, ennen kuin asia edes jossain määrin selviää. Ja sittenkin se on vain oman mielikuvituksen tuote.
Tällaisia asioita olen tässä joutessani tänä aamuna pohtinut niiden pompattua taas voimallisesti mieleeni aamuyöllä ja vaatien minua nousemaan sängystä ja laittamaan asiat pap… eikun tietokoneen ruudulle. Ajoittain toistuva vaiva tämä ”pakkoliike”, pakkokirjoittaminen, joka minua on nyt viime aikoina vaivannut ja jonka sitten olen ratkaissut tällaisella käytännöllisellä tavalla: nousen ja kirjoitan.
Sinänsä asia ei – kuten jo aiemmin taisin mainita – ole minulle mikään uusi. Lienen pohdiskellut asiaa useinkin ja miettinyt silloin myös ehkä yhtä usein, että pitäisiköhän omalta osaltani tämä ”häiriköinti” lopettaa, vai mitä tälle toiminnalleni pitäisi tehdä. Lienen tehnytkin monta lopettamispäätöstä – aivan kuten vaikkapa joku addiktoitunut tupakoitsija – mutta aloittanut saman menon aina uudelleen ja uudelleen. En vielä ole siis lopettanut, mutta ikä hiljentää jo vauhtia kuitenkin – ja mene tiedä vaikka se olisi järkikin, joka nyt pääsee jo hieman helpommin puhuttelemaan minua.
Olen yrittänyt aktiivisesti laittaa syrjään noita aiemmin ajattelemiani ihmisten asioita, mutta he itse ovat tehokkaasti pitäneet kuitenkin huolen siitäkin, etten ole siihen pystynyt. Melko säännöllisesti olen joko lukenut tai muuten saanut kuulla heidän kannanotoistaan, joissa ei edellä mainituista ”laatukriteereistäni” asiaa katsoen ole tapahtunut muutosta parempaan, enemmänkin päinvastoin. Some on vain vahvistanut kuristusotettaan heissä.
Kun samalla kuulin tässä päivänä muutamana ihan äskettäin erään ihmisen kertovan minulle toisten ihmisten mielipiteitä minusta ja havaitsin niiden olevan pitkälti juuri edellä mainitun kaltaisia, kuin omia ajatuksiani noista "muista", lienee syytäkin jälleen kirjoittaa itseanalyysi tekemisistään ja pohtia elämäänsä ja tekemisiään. Haenko minä kaikella tällä kiitosta, kunniaa ja mainetta, vai miksi toimin niin, kuin toimin. Omasta mielestäni en hae mainetta, mitaleja tai muuta kunniaa, vaan toimintaani ohjaa ainakin näissäkin asioissa kenties jonkinlainen ylikorostunut tarve oikeudenmukaisuuteen. Varmasti omalla ammatillisella taustallani on melko suuri osuus asiassa. Mihinkäs "koira karvoistaan pääsee". Kirjoitan kenties myös siksi ns. vapaasti, koska minulla ei enää ole ketään ”niskaan-hengittäjää”, tahoa, jota pitäisi pelätä. Minulla ei siltä osin ole enää ns. ”luonnollista vihollista”. Jokainen voi toki olla sitäkin tarvittaessa ihan omasta halustaan, jos niin katsoo ja haluaa. Mutta useimmiten tuollaiset vaikutukset menevät nykyään kohdallani kuin vesi hanhen selästä. Joten sekään ei tilannetta muuta. Itse se on tässä jokaisen ratkaisu tehtävä – mutta milloin, tiedä häntä.
Varmasti tällaisen kirjoitteluni aiheisiin on vaikuttanut vahvasti se, että olen touhunnut niissä kuvioissa jo vuosia erilaisissa tehtävissä ja nähnyt sekä kokenut monenmoisia. Touhuamisen myötä on muodostunut myös laaja verkosto ihmisiä, joita tunnen sen verran hyvin, että voin aina aika ajoin keskustella heidän kanssaan ja peilata omia mielipiteitäni heidän mielipiteisiin.
Osin tämä kirjoittelu nykyään on myös oman psyykkisen kunnon ylläpitämistä. Kirjoittelun kautta luulen ja uskon vakaasti, että pääni pysyy paremmassa kunnossa ja höperöityminen edes hieman hidastuu . Uskon vakaasti, että oma luetun ymmärtämiseni voittaa oman hölmönä kirjoittamiseni ja mahdollinen ristiriita niiden välillä hälyttää hieman aiemmin, ennen julkaise-näppäimen painallusta. Jos se ei sitä tee, onneksi ystävät auttavat silloin asiassa. Tuosta höperöitymisestä kun tuolla nettimaailmassa on turhan paljon pelottavia esimerkkejä ihan luettavaksi asti ja ei oikein huvita liittyä tuohon jaloon joukkoon, vaikka nettihoukka toki olen ollutkin jo vuosia ja mene ja tiedä, vaikka myös valmius asiaan olisi minullakin kovinkin suuri.
Mutta joka tapauksessa sainpa asian jotenkin sanottua ja nyt menen ja keitän kahvit.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka
Olen tietoisesti opetellut viime aikoina luopumaan erilaista asioista. Jo muutaman vuoden työn alla ollut kotini tavaroiden ”hävittäminen” on nytkähtänyt hieman liikkeelle. Erään uskonnollisen ryhmän kirppari on saanut melko hyviä vaatteita myyntiin, mm. pari villapukua, paitoja ja housuja. Olivat kummasti kutistuneet moiset ja eivät siis mahtuneet enää päällekään. Enpä olisi muuten niitä enää tarvinnutkaan.
Olen purkanut (lue: hajottanut) pari vanhaa läppäriä, ottanut niistä kovalevyt ja yrittänyt kopioida ne muualle ja vienyt loput: näytöt, cd-asemat, näppäimet, telakat ja lopun elektroniikkaromun ekotorille hävitettäväksi. Yksi PC ja pari, kolme toimimatonta, mutta täynnä tavaraa olevaa ulkoista kovalevyä odottavat vielä vuoroaan, printterin ja skannerin lahjoitin pois.
Vielä varmaan noin sata kravattia odottaa uutta kotiaan. Niistä olen yhtä tarvinnut viimeisen kymmen vuoden aikana kaksi tai kolme kertaa, muita en kertaakaan. Joten ilmeisesti joutavat. Samoin minulla on vielä liikaa kauluspaitoja, pikkutakkeja ja muutakin vaatetavaraa, jotka tosin mahtuvat päälle, mutta eivät kaappeihin ja joita en ennätä enää käyttää, enkä oikeastaan tarvitsekaan, koska pärjään vähemmälläkin määrällä.
Kuusi kirjahyllyä on täynnä kirjoja ja lukuisa joukko odottelee joissain epämääräisissä kasoissa sinne pääsyä. Joukolle sotahistoriallisia kirjoja, jotka aikanaan hankin ollessani erään sotahistoriallisessa rakennuksessa toimivan joukon esimies, löytävät ilmeisesi kodin erään toisen nuoremman sotahistoriasta kiinnostuneen ja ystäväni luona. Silti paljon kirjoja joutuu oman filosofiani vastaiseen, karmaisevampaan hävitykseen: kannet pois ja sisältö paperikeräykseen.
Hallussani oleva erittäin laaja ortodoksinen kirjasto ei koe tuota kohtaloa. Teen noin joillekin vanhoille, lähinnä lapsuuden kodistani kulkeutuneille teoksille, lähinnä vanhoille romaaneille, joille ei vain enää löydy kotia mistään. Ei antikvariaateista, ei kirjastoista, ei laitoksista. Kaikki paikat pursuavat lahjaksi saatuja kirjoja ja lisää ei enää oteta vastaan. Ihmiset ovat vaihtamassa kirjoja tietokoneruutuihin.
Tuo muutos – ”hävittäminen / häivyttäminen” – ei ole rajoittunut kohdallani vain esineisiin. Olen samaan aikaan yrittänyt häivyttää myös joitain huonoja tapojani ja tottumuksiani mahdollisimman vähiin. Se on ollut huomattavasti paljon vaikeampaa kuin esineiden hävittäminen. Jotain olen oppinut uudelleen, jotain en millään. Vanhana pedagogina tiedän, että uudelleenoppiminen on todella vaikeaa. Vanha sanonta, ettei vanha koira opi uusia temppuja, on melko totta tai vaatii aika lailla ankaraa opettajaa tai ”koirankasvattajaa”, jollaiseksi minusta ei ole.
Yksi tällaisia uudelleen oppimisen paikkoja liittyy varsin oleellisesti tietokoneisiin, joista jo kerroin luopuneeni osin noin fyysisesti, mutta psyykkinen riippuvuus, kenties addikti, on vaikea-asteinen. Lienen sen tuhannen kertaa tehnyt niiltäkin osin erilaisia mm. lopettamispäätöksiä, jotka aina jonkun ajan kuluttua on tullut tavalla jos toisella kierrettyä.
Jotain olen kuitenkin saanut jo pysymään hieman kauemmin poissa. Ylläpitämistäni sosiaalisen median sivustoista on jo moni mennyt somen hautausmaalle, joko lopetettuna, arkistoituna tai muuten ei-avoimena kaikelle kansalle. Olen siirtänyt painopistettä pois mm. Facebookista, lisännyt aktiivisuutta hieman Instagramiin ja erään ylläpitämäni sivuston perussivuille nettiin – ei siis oikeastaan someen ollenkaan, vaikka onhan siitä ”linkki” kyllä some-sivullekin.
Kyllästyminen someen heijastelee siellä viime vuosina tapahtunutta suurta muutosta huonompaan suuntaan. Somesta on tullut valittajien, kolhittujen, kärsivien ja kostoa hautovien, kenties sosiaalisesti rajoittuneiden tai mielenterveydellisistä ongelmista kärsivien ja sellaisia ajatuksia hautovien temmellyskenttä, josta minä en pidä ja johon en halua osallistua – en tiedä, pitäisiköhän tässä kohtaa sanoa ”enää”, vai ”ollenkaan”.
Olen kirjoittanut jokusen some-käyttäytymistä koskevan blogikirjoituksenkin ja ajattelen nyt, ettei se oikeastaan johda mihinkään, kun nykyihmiset ovat sitä, mitä ovat. Heillä ei enää ole oikeita ystäviä, vain some-kavereita, ei luontevia sosiaalisia suhteita, enemmän jotain muuta – mitä lie. Kieroutunut some-käyttäytyminen – oma ja muiden – on paisuttanut joidenkin egoa arvaamattomiin sfääreihin ja silloin, kun se osuu narsistin tai muuten persoonallisuudeltaan häilyvän ihmisen kohdalle, jälki pelottaa. Ja pitäisi pelottaa muitakin, mutta kun lukijoissa on suuri joukko meitä samanlaisia. Eivät tällaiset ihmiset noteeraa kirjoittamiani tekstejä millään lailla, eikä kai minun sellaista pitäisi odottaakaan.
Siksi, ettei minusta enää tulisi tätä kuvaamaani pahempaa tyyppiä, yritän parhaan kykyni mukaan rimpuilla irti tuosta verkosta. Yritän löytää korvikkeen somelle ja sen mukanaan tuomalle aivan turhalle krääsälle. Jättää jäljelle vain sen hyvän, mitä sieltä mahdollisesti löytyy ja mikä siellä jossain myös on, ja keskittyä vain siihen.
Niiden some-sivujen käyttäjäkunta, joissa itsekin huseeraan, on vanhentunutta sakkia, melkein jo seniilejä osa. Ei siellä terveitä nuoria oikeastaan olekaan, kuin korkeintaan manipuloimassa ja valittamassa vaikeaa maailmaa. Vanhukset huseeraavat siellä vaillinaisilla tiedoilla ja taidoilla, joskus jopa siinä määrin että myötähävettää. Niin asiaosaamisen kuin tietojenkäsittelyn ja some-tekniikan osalta on puutteita ja ilmeisesti suuri osa ei niitä halua opetella tai ei siihen enää kykene.
Tehtäväni nyt tässä omassa "missiossani" – häivyttämisessä – ei siis ole helppo. Ei se ole ollut helppo noiden tavaroidenkaan hävittämisen kanssa, koska kasvoin sodan jälkeiseen sukupolveen. Sodan käyneiden vanhempien kasvatuksessa opin siihen, ettei mitään pidä hävittää, sillä saattaa tulla taas huonot ajat ja silloin niitäkin tarvitaan. Yli seitsemänkymmentä vuotta olen odotellut, mutta noita aikoja ei ole vielä tullut. Ei edes koronan mukana.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka
Viime päivät ovat olleet omassa ortodoksisessa kirkossamme sekä masentavia, mutta kenties samalla kiehtovan jännittäviä. Sellaisia omituisia otuksia me ihmiset olemme – pidämme samaan aikaan suolaisesta ja makeasta. Tämä omituinen tila liittyy nyt etenkin nykyisten piispojen keskinäisiin suhteisiin ja sen heijastumisiin kirkkorahvaan parissa ja viimeaikaisiin muihin asiaan liittyviin tapahtumiin.
Kaikki lähti liikkeelle toimessa olevien piispojemme kutsumisella ylimmän maallis-kirkollisen (siis pois lukien taivaallisen) esimiehen kutsusta kauas Konstantinopoliin. Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos kutsui jokaisen piispan erikseen, mutta samaan aikaan, kuultavaksi kirkkomme pääpaikkaan Fanariin. Ihmiset pohtivat päänsä puhki, onko kyseessä Henrik IV:n tekemän Canossan matkan vai Marcus Valerius Corvinuksen tekemän triumfin kaltainen retki.
Kutsusta on julkisuuteen annettu ainakin kaksi erilaista syytä sille, miksi heidät sinne kutsuttiin. Kirkon viralliselta taholta on vakuutettu, että piispat matkaavat Konstantinopoliin ”kertomaan Suomen kirkollisesta tilanteesta Pyhän Synodin jäsenille.” Toisen selityksen mukaan, jota muuten esimerkiksi muuan julkisuushakuisuutta tavoitteleva toimittaja käyttää artikkelissaan, piispojen sanotaan menevän Konstantinopoliin puhuteltavaksi. Samassa artikkelissa hän sanoo piispojen menevän sinne siksi, että patriarkan johtama Pyhä Synodi haluaa selvittää Suomen ortodoksisen kirkon kriisiä, jota kirkko ei itse ole kyennyt ratkaisemaan.
Varmaan kummassakin selityksessä on oma totuutensa ilmaistuna vain ”hieman” eri tavoilla. Piispojen keskinäisten välien epäselvyys on haitannut kirkollista elämää etenkin seurakunnissa. Tällaiselle tavalliselle tallaajalle sillä ei ole ollut suurempaa merkitystä kuin noin yleensäkin ottaen parin kolmen henkilön riitelyllä lähiympäristössä. Ongelma on enemmän esteettinen kuin konkreettinen. Siksi koen tuonkaltaisen repivän keskustelun somessa ja mediassa turhana ja omituisena ilmiönä, mutta niin ihmisyyteen kuuluvana.
Mielenkiintoiseksi tämä tilanne on kuitenkin eskaloitunut asiaan mitenkään sen suuremmin liittymättömien ja mitä ilmeisimmin omia asioitaan, omaa uraansa – ja kuka mitäkin – ajavien ihmisten toiminnasta. Kyseiset tahot eivät yksistään – tai oikeastaan suurimmaksi osaksi – liity aina mediaan, joka tosin on sitten halukkaasti käyttänyt näiden ”käheä-äänisten syväkurkkugurujen” henkilökohtaisesti värittynyttä informaatiota medioissaan. Valitettavasti myös riidan jotkut osapuolet ovat ehkä syyllistyneet samaan.
Mukaan on liittynyt myös ihmisiä, joiden tarttumapinta ortodoksisuuteen tai edes ortodoksiseen kirkkoon on melko ohutta ja enemmän jonkun muun ideologian tai ajatusmallin kautta saatua. Mukana on tietysti aina omia ”paikallisten jeesusten” opetuslapsia, jotka nykypäivän ehkä kieroutuneessa ortodoksisuudessa ovat identifioituneet lähinnä erilaisiksi sosiaalisen median kiusaajien kavereiksi, kannustajiksi, sivustaseuraajiksi ja hiljaisiksi hyväksyjiksi. Sosiaalisesta mediasta on tullut oiva väline purkaa patoutumiaan, kostoaan, kiukkuaan, vääryydeksi kokemiaan asioita ja varmaan monia, monia muita asioita ilman sen suurempaa kontrollia. Ja luulla harhaisesti samalla, että näin saa hyvää julkisuutta itselleen ja aikeilleen.
Somessa voivat mm. vaikka narsistit riehua melkein mieleisellään tavalla. Usein – ovatpa sitten narsisteja tai eivät – he ajattelevat olevansa erityisiä ja heillä on myös suuria kuvitelmia itsestään ja osaamisestaan, minkä he sitten julkituovat varsin näkyvästi. He uskovat olevansa lähes erehtymättömiä, osaavia, kaikkitietäviä ja tuollainen rooli auttaa heitä vaimentamaan häpeää ja itseinhoa tai jotain muuta kokemaansa kielteistä asiaa ja olotilaa, joita he ehkä pohjimmiltaan tuntevat. Tuollainen ihminen ei itse tajua, että kyseessä on suojakuori ja seuraajilta – kavereilta, opetuslapsilta – menee kauan, ennen kuin he tajuavat ”villakoiran ytimen” ja näkevät kuoren sisään.
Tuollaisella somekäyttäytymisellä – tai joskus jopa laajemmalla mediakäyttäytymisellä – asia aiheuttaa usein suurta tuhoa ihmissuhteissa ja sen ohessa monessa muussakin asiassa. Kirkossamme se valitettavasti mm. näkyy siinä, että kirkkoon kuuluminen, siihen sitoutuminen vähenee ja kirkosta erotaan helpommin. Piispa ja jotkut ihmiset yleensä asetetaan Jumalan asemaan ja kun ”jumalan jengiin” vihastutaan, sitä rankaistaan eroamalla kirkosta ajattelematta ollenkaan, miksi kirkkoon kuulutaan ja millaista tuhoa samalla aiheutetaan koko organisaatiolle. Itse katson varsin naivin ideologisesti kirkkoon kuuluttavan oman henkilökohtaisen ja siinä ohessa koko maailman pelastumisen vuoksi ja minulle on pitkälti samantekevää, miten papit tai piispat huseeraavat omassa elämässään. Se ei uskoani heiluta, korkeintaan se heilauttaa suhtautumistani sellaisiin ihmisiin.
En yleensäkään mene erilaisille foorumeille tällaisten uskonasioihin liittyvien pettymysten tai turhautumisien jälkeen riehumaan, vaan asia on henkilökohtainen ja yritän selvitä siitä yli tilanteesta riippuen anteeksiannolla, katumuksella ja mahdollisesti muillakin kirkon minulle antamilla välineillä – vaikka rukouksella. Nyt tein taas pienen poikkeuksen ja kirjoitin – en suinkaan riehu – asiasta, sillä minusta tuntuu, että näillä tapahtumilla ja teoilla, mitkä vaikkapa somessa jylläävät, on niin pahoja vaikutuksia omalle kirkollemme, etten haluaisi antaa pahuudelle sellaista valtaa tuhota ja repiä rakasta kirkkoamme.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
