Somen autuus ja kauhuus, osa II

Mielipide ei ole sama kuin tieto

Tuo alaotsikon oivallinen toteamus, jonka entinen ministeri ja maaherra Pirkko Työläjärvi lausui Jari Tervon toimittamassa ohjelmasarjassa, joka kertoi presidentti Mauno Koivistosta, on erinomainen sovellettavaksi myös someen.

Olen usein todennut – ainakin mielessäni – että kuinka suuri määrä erilaisten alojen mahdollisia professoreja, tutkijoita, osaajia ja kaikkien tieteiden tohtoreita onkaan some pullollaan. Erityisesti tämä tulee esiin sellaisia aiheita käsittelevissä ryhmissä, joista aiemmissa tätä aihetta käsittelevässä blogijutuissa mainitsin ”hankalina ryhminä”, ryhmät, jotka käsittelevät vaikkapa politiikkaa tai uskontoa. Jos noita aihepiirejä – vaikkapa uskontoa – käsitellään joissain muissa, muita aivan asioita käsittelevissä ryhmissä ja ilman moderointia, efekti on suunnilleen sama: ”sutta ja sekundaa”.

Näin kävi myös tuossa edellisessä blogijutussa mainitsemassani oman paikkakunnan lähihistoriaa käsittelevässä ryhmässä useamman kerran. Se, joka laukaisi tämän kirjoittamisreaktioni, oli jokin aika sitten tuossa ryhmässä ollut ketju, jossa kuvassa oli oman paikkakuntani nykyinen ortodoksinen kirkkomme ja se yhdistettiin sitten eri tavoin vääristellen purettuun ortodoksiseen sotilaskirkkoon, joka tunnetaan paikkakunnallani haukkumanimellä "ryssänkirkkona".

Olen tehnyt tuosta puretusta sotilaskirkosta poikani kanssa kirjan ja sitä tehdessäni tai oikeammin materiaalia kerätessäni ja haastatellessani ihmisiä 1970- ja 1980-luvuilla, opin jonkin verran tuntemaan ko. kirkkoon – niin rakennukseen kuin siinä ohessa sujuvasti koko kirkkokuntaan – liittyneitä ennakkoluuloja ja vääristyneitä ajatuksia. Tuota työtä tehdessäni sodasta oli kulunut silloin ”vasta” noin 30 vuotta ja haavat olivat yhä melko syvät.

Voi olla, että jo silloin syntyi mielessäni ajatus ryhtyä eri tavoin oikomaan noita käsityksiä ja antamaan ihmisille oikeaa tietoa ortodoksisuudesta. En ole pappi, mutta olen opiskellut kuitenkin ammattiini valmistumisen yhteydessä hieman ortodoksista teologiaa ja oma ammatillinen suuntautumiseni kyllä meni silloin ja kai yhä vieläkin eläkkeellä ollessani vahvasti ”kansansivistämisen” puolelle. Perustimme poikieni ja miniäni kanssa muutamia vuosia myöhemmin Internetiin ortodoksisen tietosivuston www.ortodoksi.net ja se on jakanut nyt jo viitisentoista vuotta netissä erilaisissa muodoissaan (perussivuilla ja sosiaalisessa mediassa) mahdollisimman oikeaa tietoa kaikille, jotka ovat ortodoksisuudesta ja ortodoksisesta kirkosta kiinnostuneita.

Laitan tämä kolmen jutun blogisarjan viimeiseen, eli seuraavaan osaan – jos sen saan aikaiseksi ja kirjoitettua – runsaasti linkkejä juuri niihin asioihin, joista näissä kolmessa blogijutussa kirjoitan ja joihin tekstissäni viittaan, niin jokainen voi katsoa ns. oikeaa tietoa asioista ilman disinformaatiota, tarkoituksellista tai tarkoituksetonta väärää tai vääräksi väritettyä tietoa.

Tuo tämän kirjoittamisen laukaissut paikkakuntani lähihistoriaa käsittelevä ryhmä on sellainen, johon aikanaan liityin varmaan yhtä innokkaana kuin monet muutkin. Se tarjosi minullekin, joka en kuitenkaan ole ns. paikkakuntalainen, täällä syntynyt tai lapsuuttani täällä viettänyt, oivallisen mahdollisuuden tutustua oman paikkakuntani lähihistoriaan. Kirjoitinkin sinne, laitoin jopa harvinaisia kuvia ja piirustuksia, joita hallussani on, mutta … poistin ne sittemmin.

Törmäsin siellä – joskaan en itseeni kohdistuvana – melkoiseen nurkkapatriotismiin, joka pian kääntyi jopa sellaiseksi, että itse sanoisin sen olevan jo jonkin asteista vihapuhetta. Nurkkapatriotismi ei ole tällaiselle savolaiselle pikkukaupungille mikään outo ilmiö. Jo 1970-luvun puolivälissä, kun muutimme tänne nuorena avioparina Pohjois-Karjalasta, oli vaikea päästä kiinni paikkakunnan sosiaalisiin ympyröihin, vaikka kuinka sosiaalinen karjalainen olinkin. Silloin täällä merkitsi paljon se, kenen poika tai tyttö olit ja mitä teit työksesi. Oliko työssä omin avuin vai sukulaisten masinoimana, nepotismin, korrruption tai jonkin muun "hauskan" asian siivittämänä. Me olimme tulleet omin avuin – tai kuten paikkakuntalaiset sanoivat: "olimme junantuomia" – ja sukumme asuivat Pohjois-Karjalassa, josta muiden tänne muuttaneiden muiden ”sudeettikarjalaisten” kanssa tutustuimme, ystävystyimme ja loimme omat piirimme, kun emme muualle mukaan mahtuneet.

Vuosien kuluessa etenin "urallani" ja kohosin omassa ammatissani merkittävämpään asemaan. Silloin oli melko outoa huomata, että se nosti minun paikallis-savolaisuuteni astetta selvästi. Meitä alettiin kutsua jo ”aboriginaalien” savolaisten luo kylään, olinhan tämän paikkakunnan historiaan liittyvän merkittävän laitoksen esimies. Onneksi siinä vaiheessa oli jo asia käynyt selväksi, emmekä joutuneet uusimaan omaa sosiaalista ympäristöämme tuon kommerverkin takia. Mutta kaikki tuo on ollut varmaan oppina elämään ja nyt, kun lueskelen noita ko. ryhmän somesivuja, ajattelen asioita myös tuollaisen suodattimen kautta.

Tuo henkilöasia on toinen ko. sivuston suuri ongelma. Siellä kerrotaan paljon tarinoita mm. koulu- ja opiskeluajoista – yhdestä ihmisen elämän tärkeästä ajanjaksosta. Mutta samalla noihin kertomuksiin sisältyy usein morkkausta, halveksuntaa ja pahoja sanoja joistain henkilöistä, jotka eivät enää voi puolustautua, kun ovat kuolleet. Elävät voivat aina nostaa kunnianloukkauksesta prosessin, jos niin katsovat, mutta eivät sitä ehkä kuitenkaan tee. Tuollaisen puheen salliminen oli suuri virhe ylläpidolta. Itsekin luin sellaisia juttuja tutuistani – elävistä ja kuolleista, ja kauhistelin sekä tietysti odotin, milloin kolahtaa omalle kohdalle. Voihan olla, että on jo kolahtanut, koska lopetin sivuston seuraamisen (lukemisen) ajoissa, niin sitä en tiedä. Syitä morkkaamiseeni toki löytyy varmasti, sitä en epäile hetkeäkään.

Tällaisissa asioissa kun aina on ne kaksi puolta – toisen (morkkaajan) näkökanta ja asianosaisen (kohteena olevan) näkökanta ja ne voivat poiketa ”oikeellisuudessaan” melkoisestikin. Opetus- ja lääkintä- sekä sosiaalialan ihmisten kohdalla heitä sitoo lakisääteinen vaitiolovelvollisuus, joka pitää puolustautumisen mahdottomana, vaikka kuinka kyse olisi ollut millaisesta väärästä tai joskus jopa lähes rikollisesta toiminnasta, johon asia saattaa joskus liittyä. Samoin lapsi koulussa, potilas lääkärissä tai asiakas sosiaalitoimessa on varmasti kokenut asiat tapahtumahetkellä aivan toisin, kuin se toinen osapuoli, joten niiden asioiden kaivaminen ei paljon mainetta ja kunnia tuo kenellekään. Lienee siksi turhaa touhua ja vaikeasti todistettavaa niin, että sillä olisi jotain arvoa – muuta kuin häijyn huhun arvo. Siksi ylläpidon tulisi puuttua noihin ylilyönteihin voimakkaasti ja tarmolla.

Niissä ryhmissä, joissa itse toimin, häiriköt tai jopa sellaiset, jotka jossain toisessa ryhmässä on häiriköiksi aiemmin todettuja, jäävät tylysti rannalle. Jos ryhmässä joku häiriköi, asiaan puuttumiskynnys on matala. Ensin varoitus, mykistäminen ja tarvittaessa ensin määräaikainen sitten pysyvä poistaminen ryhmästä. Ja asian varmistaa se, että samoin ajattelevia ylläpitäjiä on ryhmässä useita. Ei tarvitse olla yksin.

Yhden ongelmakohdan otan vielä lyhyesti esiin ennen tämän toisen blogijutun lopettamista. Se on tekijänoikeuksien kunnioittaminen myös someryhmissä. Valokuvilla kaikilla on joku, joka on sen joskus ottanut ja kuvan tekijänoikeuksilla oma määräaikansa. Kuvia ei voi ihan noin vain heittää someen kopioituina kirjoista tai tietämättä se ottajaa. Se voi joskus käydä kalliiksi. Itse olen jossain vaiheessa lähettänyt suolaisen laskun omien kuvieni käyttämisestä luvatta kaupallisilla sivuilla ja toisessa tapauksessa tein jopa rikosilmoituksen poliisille. Moisten tapauksen muistelu on epämiellyttävä muisto, joiden en toivo toistuvan. Siihenkin voivat ylläpitäjät vaikuttaa suuresti. Ylläpitäminenkin on tehtävä, johon pitää kouliutua ja ehkä joskus jopa hieman opiskella. Ja laittaa innostus syrjään, järkevän ajattelun tieltä.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka

Onko sinulla poisluovutettavia ortodoksisia kirjoja?

Ortodoksi.netin yhtenä ylläpitäjänä ja ortodoksisten kirjojen keräilijänä hallussani on laaja ortodoksinen kirjasto. Korkean ikäni ja hiljalleen heikentyvän terveyteni vuoksi olen aloitellut sen järjestämistä, luettelointia ja skannausta, osana ns. ”kuolisiivoustani”. Tarkoitus ei kuitenkaan ole suinkaan kuolla ihan tuosta noin, siitä päättänee Luoja aikanaan. Mutta en jätä tätä asiaa kuitenkaan ihan viime henkäisyyn.

Aikanaan – ehkä kesään mennessä – saan valmiiksi nettiin listat ja skannaukset, joita jo nyt on runsaasti Ortodoksi.netin sivuilla luokassa ”Kirjallisuus” (tällä [26.2.2020] hetkellä 569 teosta, linkistä avautuvassa osoitteessa). Tässä yhteydessä kuolinsiivouksessa skannaus ja listaus on pelkän kuvan ja perustietojen lisäämistä Ortodoksi.netin sivuille. Myöhemmin pitää yrittää lisätä esittelytekstiä lisää tai joku muu tekee ne.

Tämän päivän maailmassa kirja on menettämässä merkitystään, kun kaiken mukamas löytää netistä. Mutta niinhän ei suinkaan ole ja ainakin omassa maailmassani kirja säilyttää sille kuuluvan arvonsa. Toivon, että jälkeeni jäävä kirjasto löytää sitten aikanaan paikan, jossa se kokonaisuutena voi hyödyntää kirjojen ystäviä. Paikka ei ole vielä selvillä, vaikka erilaisia kaavailuja toki onkin. Kirjoja ei joka tapauksessa myydä kirpparilla eikä jaeta ilmaiseksi niitä haluaville, se sijoitetaan mahdollisuuksien mukaan kokonaisuutena jonnekin.

Luulen, että tuo sama ongelma kirjojen kanssa tai oikeammin kirjojen tulevaisuuden kanssa on monella kirjojen ystävällä. Siksi tarjoan apuani ainakin sellaisissa tapauksissa, kun jotkut ortodoksiset suomenkieliset kirjat puuttuvat kirjastostamme. Otan mieluusti vastaan tällaisia PUUTTUVIA kirjoja, muuhun tilani eivät riitä. Jo nyt niitä on ”liikaa” – kuusi kirjahyllyä täynnä – arviolta noin 1000 erilaista kirjaa ja kirjasta sekä noin 2000 ortodoksista lehteä (mm. Aamun Koittoja reilut 1500).

Aamun Koiton numerojen luettelo (jota päivitetään koko ajan) löytyy myös Ortodoksi.netistä ja siitä selviää, mitä numeroja meiltä puuttuu. Lista löytyy oheisesta linkistä. 

Mikäli jollakin siis on tällaisia poisluovutettavia (pääasiassa vanhempia) säilytettäviä kirjoja ja Aamun Koittoja (uudet ovat kirjastossa melko hyvin edustettuina), otan niitä vastaan, mutta en voi kuitenkaan maksaa niistä mitään. Kuljetuskin on hyvä hoitaa noutona tai ystävien kuriiripostina. Joissain tapauksissa niitä voinee postittaakin tai viedä tarvittaessa vaikka vierailulla Valamon kirjastoon ja jättää sinne Ortodoksi.netin nimellä odottamaan noutoa. Olemme muutoinkin tehneet yhteistyötä Heinäveden Valamon luostarin ja Valamon kirjaston kanssa, jossa on hyvä ja laaja ortodoksinen kirjakokoelma.

Mutta ehdottomasti on syytä AINA ensin etukäteen sopia, mitä kirjoja (tai myös lehtiä) lähettää ja miten. Kirjasto sijaitsee tällä hetkellä Mikkelissä kotonani. Minuun saa tässä asiassa yhteyden parhaiten sähköpostilla, joka on joko info@ortodoksi.net tai yllapito.ortodoksinet@gmail.com ja on hyvä muistaa, etten voi aina vastata heti viesteihin, mutta teen parhaani. Viestin yhteydessä voi myös ilmoittaa muiden yhteystietojen ohessa puhelinnumeron, johon voin tarvittaessa soittaa.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka

Muistat sie kun ennen ...

Yritin tässä äskettäin saada ylläpitäjät erottamaan minut eräästä ammatissa toimivien opettajien Facebook-ryhmästä, koska olen ollut nyt eläkkeellä jo noin kymmenen vuotta opetusalan virasta, enkä enää osaa opettaa vaikka kokemusta olisikin. Minusta kun nykyaikainen opetustaito ja -kyky ovat jotain muuta kuin pelkää  elämänkokemusta. Eivät ainakaan heti suostuneet erottamaan, enkä nyt itsekään eroa, vaikka sen voisin ja osaisin tehdä.

Syy tuollaiseen offensiiviin oli vain osaksi omaehtoista, itsestä johtuvaa. Enemmän siihen vaikutti tuo oman ympäröivän maailman katselu ja kuuntelu ja ympäröivän elämän analysointi. Kouluopetus elää valtavassa murroksessa, opetusmenetelmät ovat muuttuneet melko kokonaisvaltaisesti, sisällöt siinä ohessa, välineet ovat täysin muuttuneita, mutta opettajat eivät noin yleensä ottaen ole muuttuneet – mikä on osin hyvä asia, mutta samalla se osin on todella paha asia.

Osin tuota omaa rooliani olla puuttumatta asioihin, joita en enää nykymittarilla mitaten osaa, kuvaa tarina autonasentajasta, joka työskenteli todella modernissa tietokoneistetussa korjaamossa ja jonne vanha asentaja toi oman autonsa huoltoon. Vanha asentaja ei osannut olla hiljaa, kun nuori asentaja teki korjausanalyysia ja töitä tietokoneen avulla, vaan oli yhtenään neuvomassa, miten tuostakin selviydyttiin ennen pelkällä vasaralla ja jakoavaimella.

Samoin se on minulla ja varmaan useimmilla kaltaisillani, vanhat metodimme ovat monin osin jo aikansa eläneitä ja opetuksessa on siirrytty uusiin, usein parempiin menetelmiin. Vanha perinteinen opetustaito on sama nyt kuin se oli ennen, mutta nyt vaaditaan jo ehkä enemmän erilaisten osaajien käsittelyä kuin ennen. Ennen oli oletuksena melkeinpä vain se, että sama setti koko porukalle, oli vastaanottokyky sitten mitä tahansa. Se, missä nykyään on menty ehkä osin takapakkia, on opettajan oman persoonallisuuden merkitys ja sen korostaminen. Nykyisin lienevät opet enemmän robotiikasta puhuvia teknokraatteja kuin elävästä elämästä tarinoivia opettajia, jollainen ainakin uskonnonopettajan mielestäni pitäisi olla.

Toinen tuolla koulumaailmassa suuresti jylläävä asia on kovinkin lähellä sydäntäni, vaikka eläkkeellä olenkin. Se on oman ortodoksisen uskonnon opetus, UO. Se oli – vaikka viimeiset kaksikymmentä vuotta rehtorina toiminkin – toinen erikoistumisaineeni. Se toinen oli muuten matematiikka! Heh!

Siinäkin, kuten kaikessa opetuksessa, kehitys on todella ”kehittynyt” . Tosin mielestäni monelta osin huonoon suuntaan. Lähinnä tarkoitan tällä noita yrityksiä muuttaa opetuksen sisältö enemmän luterilaiseksi sekulaariksi uskontotiedoksi ja liittää Raamatun tutkimisen oheen Koraanin tutkiminen. Ei oikein satu ortodoksiseen pirtaan moinen "ekumenia".

Hieman – tai voihan olla, että enemmänkin kuin hieman – ilkeästi sanottuna tämän päivän uskonnon opetuksessa – ja eritoten toisen ehkä hieman meidänkin oman kansankirkkomme uskonnon opetuksessa – on paljon puutteita osaamisessa, varsinkin kai oman aineen hallinnassa. Syy lienee tämä nykyajan meno ja meininki, maallistumisen korostuminen ja kirkon, uskonnon sekä uskonnollisuuden, uskonnollisten tapojen ja käytänteiden väheneminen jopa loppuminen. Osin tuolla toisen kirkon puolella syitä voisi vaikka etsiä myös opetettavan opin ohuudesta, sen sisällöttömyydestä. Eivät tosin oman UO:nkaan opet paljoa helpommalla pääse, paljon olisi sielläkin petrattavaa, joka voimallisimmin ilmenee hyvän ja toimivan opetusmateriaalin (lue: kirjojen tai opetusohjelmien) puuttumisena ja aivan käsittämättömänä asiasta parkumisena.

Voivottelemalla asiat eivät parane, ongelmiin tulee puuttua ja tehdä jotain konkreettisempaa kuin voivotella. Vaikka juuri tuossa oppimateriaaliasiassa. Siitä huolimatta, että itse olen ”vanhan liiton mies” ja arvostan kirjaa yli kaiken, en välttämättä katsoisi asian olevan sama nykyisten oppilaiden kohdalla. Oma kokemukseni kuitenkin tästä asista on kovinkin ohutta ja perustuu oikeastaan melkeinpä vain oman toisen opettajapoikani (joka tosin ei enää ole vuosiin toiminut koulussa opettajana) ja omien vunukoiden, lapsenlapsieni, kokemuksiin ja heiltä saatuun tietoon ja nähtyyn kokemukseen.

Jos kirkkokunnallamme on varaa tuhlata satojatuhansia euroja aivan käsittämättömiin oikeusprosesseihin, voisiko ajatella, että moiset rahat käytettäisiin opetuksen kehittämiseen, oppimateriaalin tuottamiseen ja opettajien kouluttamiseen.

Puutun vielä tuohon viimeiseen – kouluttamiseen – ja kerron tarinan omasta koetusta elämästä koulussa siinä mielessä, ettei tuolla saralla niin kovin paljoa edistystä ole kuitenkaan tapahtunut. Ollessani rehtorina, odotin ja osin määräsinkin – silloin kun se oli mahdollista ja tarkoituksenmukaista – opettajia erilaisiin jatko- ja lisäkoulutuksiin. Siihen aikaan kuuma kysymys oli tietokoneiden tulo opetukseen. Ette arvaakaan, miten moni opettaja silloin antoi minulle vastauksen, ettei hän tule loppu-uransa aikana edes koskettamaan tietokonetta, joka on ihan turha väline ja jota hän ei myöskään tule koskaan tarvitsemaan elämässään ja työssään.

No – olisin varmasti yrittänyt ymmärtää asian, jos virkavuosia olisi ollut sanojalla pari – kolme, mutta kun niitä pahimmillaan oli pitkälti toistakymmentä tai jopa enemmän. Mutta asenne kertoi jotain ja pelkään, ettei tuota asennevammaa ole kuitenkaan saatu kokonaan häviämään. Minusta tuo parkuminen oppikirja-asiassa viittaa hieman siihen suuntaan.

Samoin voisi sanoa asenteen olevan vinksallaan, kun samaan aikaan opet kouluissa valittavat, etteivät vanhempainiltoihin tule niiden lasten vanhemmat, joiden siellä pitäisi ehdottomasti olla ja vastaavasti opettajia kouluttavat manailevat, ettei koulutuksessa ole ollenkaan niitä opettajia, joiden pitäisi siellä ehdottomasti olla.

Yhteiskunnan teknistyminen ja digilisaatio ovat melkoisesti muuttaneet kaikkien – ei pelkästään uskonnon tai muidenkaan aineiden opettajien – mielipiteitä. Nykyisin ei enää käytetä käteistä niin kuin ennen, matkaliput ja lukuisat muutkin hyödykkeet tai myös turhakkeet ostetaan netistä, rahaa ei saa pankeista, vaan joistain rakosista seinässä, pankkikirjoja ei ole eikä pankkivirkailija (joita ei myöskään enää ole paljoakaan) merkitse joka kerta rahaa nostaessa tai palkan saapuessa ottoa tai panoa pankkikirjaan, vanhempien kanssa ei enää keskustella reissuvihkojen avulla, puhumattakaan, että kasvokkain, vaan nykyään se tekee kai joku Vilma, kaupassa maksetaan matkapuhelinta vilauttamalla, lakupötköjä ei enää saa kymmenellä pennillä, ei edes kymmenellä sentilla ja sen pituuskaan ei enää ole edes tuota kymmentä senttiä. Voi, mitä kaikkea olemmekaan saaneet ja mitä menettäneet. Useimpien perään en kuitenkaan itke, ehkä tuon lakun. Huoh!

Ennen opettajalla oli ihan opettajan oikeasti aikaa tarinoillekin, nyt ne hoitaa älylaite tai tietokone. Tosin ennen oppilaatkin halusivat kuulla tarinoita, nykyisillä ei taida enää riittää siihen kiinnostus eikä pinna, eikä opettajilla aika. Mutta kerronpa kuitenkin tähän loppuun minäkin vielä yhden tarinan, jossa kinkun paiston voi hyvällä mielikuvituksella rinnastaa vaikka …

Aviomies ihmetteli joka joulun alla, miksi vaimo leikkaa kinkusta potkan pois ennen uuniin laittamista. Vastaus oli aina: ”Koska äitikin teki niin.” Koska äiti eli vielä, ei kun hänen luo saman kysymyksen kera. Ja yllätys, yllätys, vastaus oli: ”Koska äitikin teki niin.” Mummo oli vielä teräskunnossa ja porukka marssi hänenkin tykönsä ja teki saman kysymyksen. Nyt tulikin jo erilainen vastaus. Hän kertoi, että siihen aikaan – siis viime sotien aikana – ei ollut hyviä ja tilavia sähköuuneja, kuten nykyään on. Jotta kinkku olisi mahtunut pieneen uuniin, siitä piti leikata potka pois.

Näin siis tytär ja tyttären tytär jatkoivat perinteitä kyselemättä ja pohtimatta sen mielekkyyttä. Tarvittiin – no ainakin tässä asiassa – aviomies selvittämään asian. Näinhän se usein on ja syitä on varmaan monia. Yhden kuulin tänä aamuna telkkarista, jossa aivotutkija taisi sanoa, että mies ajattelee vain toisella aivopuoliskolla ja nainen molemmilla. Näin naiselle tulee laajempi käsitys asiasta, mutta samalla se saattaa olla hieman tunnepitoisempi, kun taas miehellä ajatus pysyy viileän kylmänä. Mutta tuo tarina viekin ajatukset sitten ihan muualle, joten olkoon.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka

Tämän päivän ekumeniaa

Ekumeenista rukousviikkoa vietetään vuosittain kaikkialla maailmassa 18.–25. tammikuuta. Vuoden 2020 kristittyjen ykseyden ekumeenisen rukousviikon teema on ”He kohtelivat meitä tavattoman ystävällisesti” (Apt. 28:2).

Ekumenia lienee melko vaikea sarka useimpien kirkkojen ”kynnettäväksi”, mikäli työtä tehdään syvälle uskonoppiin ja kirkolliseen perinteeseen suuntautuvalla, teologisella ja opillisella saralla. Se on helpompaa ja toimivampaa käytännöllisillä, jokapäiväistä elämää lähellä olevilla saroilla, kuten vaikka nyt tämän vuoden 2020 teeman, ”toistemme ystävällisen kohtelemisen”, saralla.

Siksi monesta meistä – ainakin kai tällaisista vanhakantaisista ortodokseista – tuntuu liian usein melkeinpä vaivaannuttavalta, kun eri kirkkojen edustajia on aseteltu riviin maamme valtauskonnon oman oppinsa mukaiseen ns. ekumeeniseen jumalanpalvelukseen, jonka ekumeenisuus vaikuttaisi olevan pelkästään sitä, että toisten kirkkojen tai suuntausten edustajat lukevat – tai kuten me ortodoksit, resitoivat – tilaisuudessa jonkun Raamatun kohdan ja istuvat tai seistä ”pönöttävät” jossain etualalla.

Sen sijaan on varmasti todella hyödyllistä, kun ”ruohonjuuritasolla” muiden kirkkojen ja suuntausten edustajat osallistuvat tavallisena kirkkokansana – katselijoina ja kuuntelijoina – eri kirkkojen ja suuntausten omiin jumalanpalveluksiin ja oppivat siellä jonkin verran enemmän ymmärtämään ja kunnioittamaan toisten kirkkojen ja suuntausten tapoja ja kirkollisia perinteitä.

Jokaisella kirkolla on oma näkemyksensä ekumeniasta. Ortodoksit – etenkin Kreikassa ja sen alueen luostareissa – puhuvat joskus kahdesta aivan eri asiasta: ekumenismista ja ekumeniasta. Joidenkin ortodoksien mielestä ekumenismi on saanut alkunsa pyrkimyksistä korjata protestanttisten yhteisöjen välinen hajaannus. Heidän mielestään tällä pyrkimyksellä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä sen ekumeenisuuden kanssa, mikä taas liittyy Kirkon katolisuuteen. Joten ei ole helppoa ekumeniallakaan.

Kiihkeimpien ortodoksien mielestä ortodoksisen kirkon ulkopuolella olevat muut kristilliset yhteisöt eivät ole aitoja paikalliskirkkoja, eivätkä ne muodosta sanan mukaisesti kirkkoa siinä merkityksessä, minkä ortodoksinen kirkko käsitteelle antaa. Ne voivat näin ajattelevien mielestä kuitenkin tulla jälleen osalliseksi Kirkon ykseydestä ja katolisuudesta, jos ne palaavat sekä uskossaan että elämässään ortodoksiseen, katoliseen, kirkkoon, joka ei ole ainoastaan oikea Kirkko, vaan ainoa Kirkko. Melko tiukkaa "settiä". Kun mitä ilmeisimmin joku muukin kirkko ajattelee näin tai edes suunnilleen näin, voi todella sanoa, ettei ole helppoa tuo ekumeeninen työ.

Tuo kreikkalaisten munkkien hellimä ekumenismi onkin jossain päin ortodoksista maailmaa nähty lähinnä harhaoppiin verrattavana ilmiönä ja sen vastustajat mielellään kysyvät ekumeenisen liikkeen tuloksista, jollaisiksi he katsovat vain sen, kun joku – yleensä isompi ryhmä – liittyy ortodoksiseen kirkkoon jostain toisesta ryhmästä. Nykyaikainen ekumenia lienee kuitenkin jotain muuta kuin tuolla ekumenismi-sanalla kuvattua toimintaa, Sen tarkoitusperä ei enää liene niinkään ”kiveen hakattuna” kirkkojen yhdistyminen – se on varmasti mukana ”haavetasolla”. Tärkeämmäksi lienevät nykypäivänä ekumeniassakin nousseet toisten sietäminen, toisten ymmärtäminen ja hyväksyminen sellaisina kuin he ovat. Toisten muuttaminen, käännyttäminen kauhistuttaa varmaan kaikkia ja lukuisia suuria esteitä yhdistymiselle – kuten vaikkapa naispappeus ja samaa sukupuolta olevien kirkollinen vihkiminen – on muodostunut kohta niin paljon, ettei niiden yli enää päästä.

"Tiukkisortodoksien" ajatuskantaa edustaa kaiketi melko hyvin serbialaisen ohjaajavanhuksen, Serbian kirkon kanonisoiman pyhittäjä Justin Popovitsin ajatukset. Hänen mukaansa ekumenismi on yleisnimike Länsi-Euroopan pseudokristillisyydelle ja pseudokirkoille. Ekumenismi perustuu eurooppalaiseen humanismiin. Ko. pyhä suhtautuu kirjoituksissaan ehkä turhankin kielteisesti niin roomalaiskatolilaisuuteen kuin siitä erkaantuneisiin prostestanttisiin kirkkoihin ja siinä menee helposti samalla ”lapsi pesuveden mukana”.

Työn vaikeutta pelkästään oman kirkon sisällä meillä Suomessa ja laajemminkin kuvaa hyvin Ortodoksi.netin sivuilta löytyvä isä Jarmon artikkeli ”Ortodoksinen kirkko ja maallistuminen”, jossa hän varsin kriittisesti ja tyylilleen uskollisesti kuvaa omaa käsitystään nykyisestä ortodoksisesta kirkostamme ja sen liiallisesta maallistumisesta. 


Hannu Pyykkönen
nettihoukka

Somen autuus ja kauhuus, osa I

Moderni moderaattori osaa asiansa

Tässä männä viikolla hieman harmittelin erästä asiaa, jossa todella hyvä idea on osin vesittynyt ehkä hieman huonolla toteutuksella. Samalla pitää hieman selitellä omasta puolestani, että kirjoitan tätä kuitenkin nyt tilanteessa, jossa en enää ole seurannut tuon idean (sivuston) toteuttamista kovinkaan ahkerasti eli jotain on tietysti voitu tehdä toisin, paremmin, mutta en vain ole sitä jostain syystä huomannut.

Kyse on Facebookissa olevasta oman paikkakuntani historiasta ja etenkin lähihistoriasta, kertovasta ryhmäsivustosta. Sen perustaminen oli todella mainio idea ja tuli selvästi tarpeeseen. Ihmisillä on tarve tietää omassa lähihistoriassa tapahtuneista asioista, tai missä ovatkaan nyt vanhat kaverit ja muista samanlaisista asioista tyyliin ”muistatko, kun ...”.

"Kansa, joka ei tunne menneisyyttään, ei hallitse nykyisyyttään, eikä ole valmis rakentamaan tulevaisuutta varten." (Kenrl. Adolf Ehrnrooth)

Itse olen ollut kauan kiinnostunut historiasta, niin omasta, suvun kuin vaikka niiden paikkakuntien historiasta, jossa itse tai sukuni on asunut. Olen jopa oman poikani kanssa tehnyt kirjan, joka kertoo eräästä lähihistoriallisesta rakennuksesta omalla paikkakunnallani. Mutta siitä lisää myöhemmin toisessa blogijutussa.

Edustan myös vahvasti sitä katsantokantaa, että tunteakseen itsensä tulee tuntea oma historiansa. Aihe lienee kaiken kaikkiaan melko trendikäs nykyään, kun katselee ympärilleen, missä löytyy vaikka erilaisia tosi-tv-ohjelmia, joissa haetaan kadonnutta isää tai äitiä tai haikaillaan menneiden aikojen ja tapojen perään.

Sosiaalinen mediakin on oivallinen tapa tutustua sellaiseen, mitä ei itse tunne hyvin. Sieltä löytyy suuri määrä erilaisia harrastuksiin tai muihin omiin kiinnostuksen kohteisiin keskittyneitä sivuja. Sieltä ja netistä yleensä saa paljon tietoa tarvittaessa ja osatessaan käyttää niitä välineitä, tietoa saa vaikka omasta suvustaan. Sillä saralla haittana vain on, että kirjallisten tietojen (kirjojen, artikkelien) lisäksi on vaikeaa saada oikeaa tietoa vaikkapa vanhojen valokuvien esittämistä henkilöistä, sukulaisista, naapureista, kylänmiehistä, kun asioista oikeasti tietävät ovat usein jo joko manan maille menneitä tai niin vanhoja, ettei heitä netin äärestä löydä. Siksi on ensiarvoisen tärkeää vaikkapa juuri tuollaiset alussa mainitsemani oman paikkakunnan lähihistoriaa käsittelevät sosiaalisen median ryhmät.

His­to­ria on oh­je­kir­ja tu­le­vai­suu­teen. Jos ei tie­dä, mi­ten ja mis­tä tä­hän het­keen on tul­tu, on vai­ke­aa ym­mär­tää tätä päi­vää ja tu­le­vai­suut­ta. (Tuntematon ajattelija)

Mutta on myös tärkeää osata tehdä tuota työtä, sivustojen, ryhmien moderointia, ylläpitämistä, oikealla tavalla. Tavalla, joka sopii nykyiseen menoon, nykyajan arvoihin, lakeihin ja säädöksiin ja hyviin käytöstapoihin. Puhun itse tästä asiasta siksi, että olen tehnyt sitä nyt jo pitkälti toistakymmentä vuotta. Alkuun erilaisissa netin foorumeissa, joita nimitetiin silloin vain keskusteluryhmiksi, sittemmin nykyaikaisissa somen, sosiaalisen median keskusteluryhmissä mm. Facebookissa ja Twitterissä ja vähän muuallakin.

Hieman ronskisti yleistäen: syntyy helposti melkomoista ”sutta ja sekundaa” kun kaksi ryhmää, ”ne, jotka eivät osaa” ja ”ne, jotka eivät ymmärrä”, kohtaavat somessa kolmannen ryhmän – varsinkin, jos sellaisia kolmasryhmäläisiä on moderoinnissa- eli ”ne, jotka eivät välitä”.

Siksi on äärettömän tärkeää kiinnittää huomiota oman ryhmän arvoihin moderoinnissa, mistä saa puhua, mistä ei, mikä on hyväksyttävää, mikä ei. Kaikestahan saa puhua, mutta ... Kyse ei ole sensuurista tai keskustelun rajoittamisesta, kyse on ryhmän arvoista ja niiden kunnioittamisesta ja noudattamisesta. Arvoista, joiden pitää olla sopusoinnussa oman ryhmän ajatus- tai aatemaailman kanssa. Tänä päivänä useat tunnistavat jo vihapuheen ja tuntui hyvältä, kun toinen paikallinen ryhmä, ns. oman paikkakunnan puskaradioryhmä Fb:ssa, ilmoitti kuvaavansa kaiken kuvakaappauksina vihapuheeksi kokemansa ja antavan kuvat tarvittaessa viranomaisten käyttöön, jos asia niin vaatii. Tuollainen on oivallista ja suoraselkäistä, hyvää toimintaa.

Mielipide ei ole sama kuin tieto. (ministeri ja maaherra Pirkko Työläjärvi)

Itse olen oppinut paljon erilaisista sosiaalisen median ryhmistä. Omalla kohdalla on vielä sekin, että aihepiiri omissa keskusteluissa on se toinen niistä äärimmäisen vaikeista. Toinen on politiikka ja se, joka on mukana omissa ryhmissäni, on: uskonto, tässä tapauksessa vielä ylimääräisiä väristyksiä aiheuttava ortodoksinen uskonto.

Uskonto on oopiumia kansalle. (Karl Marx)
Ja oopiumi saa ihmisen sekaisin. (Tuntematon ajattelija)

Politiikassa ja uskonasioissa löytyy aina ääripäät, melko kaukana toisistaan olevat ja yleensä toisiaan ymmärtämättömät. Omissa ryhmissä vaikeuskerrointa lisää vielä, että kyseessä on sodanjälkeisenä aikana paremmin toisen ninisenä tunnetuksi tullut uskonto. Se tunnetaan kansan keskuudessa ns. ryssänuskontona.

On aika vaikea tai oikeastaan mahdoton moderoida tällaisia ryhmiä siinä tapauksessa, että ryhmät ovat täysin avoimia kaikille keskustelijoille, mikä tietysti olisi ihanne. Se ei vain nykyisessä some-sairastuneessa yhteiskunnassamme enää onnistu. Keskustelukulttuuri on netin myötä muuttunut oudoksi, osin jopa oikeasti sairaaksi ja samaan aikaan yhteiskunnassamme vaikuttava ihmisten huonovointisuus, mielenterveys-, taloudelliset ja sosiaaliset ongelmat ovat paisuneet yli rajojensa ja se vaikuttaa ja näkyy vahvasti myös sosiaalisessa mediassa.

Mutta nyt olen kirjoittanut jo tätä juttua puolentoista arkin verran, joten on aika lopetella tämä juttu. Mutta ei hätää, jatkan samasta aiheesta seuraavassa blogijutussani jonkun ajan, ehkä viikon parin päästä tässä samassa osoitteessa. Joten ”nähdään” viimeistään silloin.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka

”Isä Hannun” seikkailut netin ihmeellisessä maailmassa

Netti on ihmeellinen oma maailmansa, josta saattaa aina silloin tällöin löytyä hauskoja tai vaikka outojakin asioita itsestään. Kannattaa aina silloin tällöin tsekata, mitä siellä on ja kirjoittaa vaikka aluksi Googleen hakusanaksi oma nimi.

Itse olen ollut netin kanssa tekemisissä jo tosi kauan. En ihan tarkalleen muista, milloin se alkoi, mutta joka tapauksessa siitä on jo kauan, kymmeniä vuosia. Muistan sen, miten se alkoi, mutten muista tarkemmin milloin. Joten materiaalia minusta on nettiin kertynyt kohtuullisesti. Olin silloin nettihommien alkaessa aloittelemassa rehtorin virassa eli mahdollisesti aloitin netissä joskus 1980-luvun lopulla tai 1990-luvun alussa.

Ensimmäisiä laajempia kokeilujani oli varmaan freenet-sähköposti 1980-luvulla. Hieman myöhemmin perehdyin sattumien kautta aiheeseen enemmän, kun koulussani oli Ville-niminen oppilas. Vikkelä kuin villikissa tai pitäisikö sanoa kuin elohopea. Kerkisi kaikkeen, niin hyvään kuin pahaankin. Mutta älykäs Ville oli, erottautui selvästi jo tuolloin muista monessa asiassa.

Villen isä oli myös omanlaisensa, enemmän sellainen suomalais-italialainen ”Pelle Peloton”, jolta eivät hyvät ideat ja energia näyttäneet loppuvan koskaan. Kuten ei Villeltäkään. Tämä isä, ”Pelle Peloton”, touhusi mm. elektroniikka-alalla ja hieman sittemmin muuallakin mm. ohjelmistoalalla ja keksijänä ja nykyään hän on kaukana ulkomailla, Aasiassa, eläkkeellä ja yhä töissä. Eräänä päivänä hän tuli luokseni ja kysyi, että haluaisimmeko koululle ilmaiseksi tietokoneen, jollaisia silloin ei vielä ollut millään koululla kotikaupungissani. Halusin. Ehdottomasti halusin.

Niinpä seuraavana päivänä Villen isä kantoi koululle ns. lerppukoneen näyttöineen. Siinä oli siis tallennusvälineenä lerppu, eli muistaakseni 5½ tuuman ohut, taipuisa levyke. Koneen merkkiä en muista, mutta arvelen, että se saattoi olla IBM. Mukana oli joitain ohjelmia, tärkeimpänä tietysti ping-pong-tennis ja tekstinkäsittelyohjelma, joka oli alkuun suomalainen Valtion tietokonekeskuksen kehittelemä Teko, myöhemmin sitten WP eli WorldPerfekt, joita ei tietysti ollut tullut koskaan opiskeltua missään, kuten ei tietysti koko tietokoneen käyttöäkään.

Lerpun kapasiteetti oli silloin jotain 160-360 kilotavua, eli todella vähän, mutta ohjelman simppeliyden takia ei enempää tainnut tarvitakaan normaaliin käyttöön. Kaikki alkoi itselläni silloin heti hillittömästä itseopiskelusta, joka törmäsi todella usein tiiliseinään – osaamattomuuteen. Kone meni jumiin, homma ei edennyt – ei sillä tietenkään mitään virallisia asiakirjoja silloin vielä tehty. Kunhan ensin opettelin.

Jumin tullessa menin keskusradion ääreen ja kuulutin: ”Ville heti rehtorin kansliaan” ja Ville tuli, huokaili ja ratkaisi nips-naps ongelman ja homma jatkui, mutta joku jäi jurppimaan itseäni. Pari kertaa Ville pääsi vielä yllättämään, mutta sitten tajusin istua itse koneen ääressä, kun Ville tuli auttamaan ja ohje oli nyt, että kerro minulle, mitä minun pitää tehdä ja mahdollisuuksien mukaan miksi. Näin tietämyksen määrä hiljalleen eteni ja koheni ja opin joka kerta jotain tietokoneista ja kirjoista sitten opettelin lisää. Kiitos kaikesta tuosta Villelle, joka on nykyään tekniikan tohtorin tutkinnon suorittanut ja viimeksi kun kuulin, hän oli Cayman-saarilla töissä.

Jossain vaiheessa saimme koululle jo ensimmäisen oman koneen, taisi olla Nokian Mikro-Mikko ja samassa vaiheessa myös 5½ tuuman lerput vaihtuivat 3½ tuuman korppuihin, joissa kapasiteetti alkoi kasvaa, ensin 360 kilotavua – sitten 720 kt – 1440 kt. Tuntui melkein siltä, että tuollaiselle korpulle mahtui jo koko maailma. Nykyisihän tosin puhutaan muistikapasiteeteissa jo kilotavujen (1000 tavua) jälkeen aina tuhatkertaa suuremmasta ensin megatavusta (1000 kt), sitten gigatavusta (1000 000 000 kt) ja viimein teratavuista (1 000 000 000 000 kt). Paljon on muuttunut.

Mukaan oli jo jossain vaiheessa tarttunut kirjakaupasta Sami Köykän HTML-ohjelmointikirja, joka tuli opeteltua ja siitä katson jollain tavoin alkaneen oman varsinaisen ”nettiurani”, kun ohjelmoin HTML-kielellä ensimmäisiä sivuja nettiin varmaan yhä joskus 1990-luvulla. Eli voisin kai jossain vaiheessa viettää "nettiurani" 30-vuotistaiteilijajuhlaa.

Vuodesta 2005 alkaen – siis keväällä 2020 tulee 15 vuotta täyteen – olen ollut yhtenä ylläpitäjänä Ortodoksi.net sivustolla, joka onkin saavuttanut melkein kaiken, mitä voi, paitsi kirkon hyväksynnän. Mutta se on sitten toisen jutun aihe, jos on. Alkuun sivuilla oli jopa ihan oma hakukonekin, jonka nuorin poikani – nörtti muuten, tietokoneinsinööri, koodari ja tällä hetkellä töissä Italiassa tietokonehommissa – oli itse ohjelmoinut jo ennen Googlen maailman valloitusta. Hänenkin – kuten vanhemman poikani – robottien ja tietokoneiden parissa pöräävän erään mediakeskuksen projektipäällikön – tietokoneura alkoi muuten tuosta samasta Sami Köykän kirjasta, jonka he ahmivat läpi ja menivät sitten melko nopsaan isänsä ohi tiedoissa ja taidoissa sekä ohjelmointikielissä, mutta ovat olleet koko ajan vanhuksen apuna näissä nettihommissa, Vanhin poikani muuten omistaa tuon laajaksi, hieman yli 13 000 artikkelia, liturgisia tekstejä tai muita sivuja käsittävän ortodoksisen tietosivuston, Ortodoksi.net-brändin.

Tällaisissa tunnelmissa etsin ja yllättäen löysin mielenkiintoisia asioita itsestäni netin tummista syvyyksistä. Ne liittyivät – julkisessa virassa kun aikanaan toimin – tietysti myös Ortodoksi.netin lisäksi työtehtäviini ja osin myös oman ammattijärjestöni kuvioihin, sillä toimin parisenkymmentä vuotta luottamusmiehenä ja pääluottamusmiehenä ennen rehtorin pestiäni. Noissa hommissa sain vuosittain todella paljon koulutusta juuri tietokoneisiin ja tiedottamiseen. Myös myöhempi toimintani oman kirkkoni erilaisissa luottamustehtävissä, mm. kirkolliskokousedustajana ja valiokunnan puheenjohtajana, lisäsi nettitiedon määrää minusta.

Koska olen viime vuosina kirjoittanut useita erinimisiä blogeja – ensimmäinen oli hieman vihaisemman ortodoksin ”Nettihoukan harhoja”, sitten taisivat tulla lievästi iloisempi ”Happy 1” ja lopulta maailmoja syleilevä ”Pyykkönen”, sekä reissaamiseni innostamana matkablogi ”H@P matkalla jonnekin” ja eräs mm. omaa sukuani ja vapaavuottani ulkomailla käsittelevä blogi – niistä on jäänyt paljon jälkiä netin "ikuiseen" muistiin. Ensimmänen blogini - silloin ei tosin tunnettu vielä blogi-sanaa - oli vuonna 2000 vuorotteluvapaalla kirjoittamani matkapäiväkirja Sveitsistä ja Kreikasta (joka muuten nyt on siirretty yhteen uudempaan blogiini).

Osa joistain erikoisimmista nettijäljistä löytyi aivan äskettäin eka kertaa ja ne toivat mieleeni monia mukavia muistoja lähihistoriasta ja yllättäen myös ortodoksisuudesta sisäpiirin (ei tosin minun) silmin katsottuna.

Ne on kirjoittanut henkilö, joka aikanaan oppi tuntemaan oman kirkkomme sananmukaisesti ”kantapään kautta” ja sisältä päin. Siksipä, jos jotakuta kiinnostaa kirkkomme hämärä ja osin outokin lähihistoria, sieltä sitä löytyy ja melko suoraan, ehkä jopa ronskisti sanottuna ja kirjoitettuna. Ko. kirjoittaja itse on monisäikeinen, moneen taipuva ja monesta kiinnostunut kulttuuripersoona, toimttaja, johon suhteeni lienee ollut jonkinlainen mulkvist-rakkaus-suhde, joka kaikesta huolimatta sopii mainiosti minullekin.

Tässä on joitain herkkupaloja noista hänen blogeistaan. Tuo hänen käyttämänsä ilmaisu isä Hannu kuuluu tietoisesti hänen pottuiluunsa, joka ei välttämättä kohdistu ihan aina pelkästään minuun. Hän kyllä hyvin tietää, etten ole pappi.

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2015-06-233504084

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2013-03-1671886788

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2014-01-1865629017

Otsikot noissa blogeissa ovat sen verran raflaavia, että jätin ne kaiken varalta tänne laittamatta.

Mikäli jotakuta laajemminkin kiinnostaa vaikkapa kirkkomme tiedotus ja viestintäpolitiikka, joka aika pitkälti jatkuu hengeltään valitettavasti aika lailla samanlaisena, hänen blogijutuistaan löytyy melko herkullisia otoksia 2000-luvun alkuvuosilta. Hänen kirjoittamiaan juttuja on tosin blogissa tuhottomasti ja kaikkea maan ja taivaan väliltä, mutta kun karsii niistä esille vain uskontoon ja ortodoksisuuteen tai vaikka viestintään liittyvät, oikeatkin saattavat löytyä.

Joten kannattaa siis toisinaan katsoa, mitä netti ja eritoten toiset kirjoittavat sinusta tai minusta. Saatamme yllättyä!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka

Ortodoksinen identiteettikriisi

Olen viime aikoina pohtinut tuota otsikon sanaparia: ortodoksinen identiteettikriisi. Olisi varmaan viisasta yrittää ensin avata jollakin tavoin nuo sanat sana kerrallaan.

Sana ”ortodoksinen” käännetään usein suomalaiseksi versioksi: oikeauskoinen, vaikka mene ja tiedä, olisiko oikeampi muoto oikein uskova tai ehkäpä oikein ylistävä, sillä kreikankielessä ορθός+δόξα (siis orthos+doksa) tarkoittaa ’oikea’ ja ’ylistys’. Oikein ylistävä on siksi minun mielestäni jossain määrin eri kuin oikeauskoinen.

Identiteetti taas johtuu latinasta sanasta idem (’sama’) ja se määritellään usein ihmisen yksilölliseksi käsitykseksi itsestään. Identiteetin perustana ovat ihmisten omat persoonalliset ominaisuudet, jotka voivat muuttua tai kehittyä vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa.

Identiteettikriisi lienee sitten kriisi - ihmisen kohtaama uusi tilanne, jossa aiemmin opitut ongelmanratkaisukeinot eivät välttämättä toimi. Tuo sana on tullut kreikan sanasta krisis (’päätös’) eli se on käännekohta, jossa yksilön tulevaisuuden suunta mahdollisesti määräytyy paremmaksi tai huonommaksi toimiemme mukaan.

Miksi sitten olen pohtinut tuollaista kriisiä? Syyt löytyvät omasta organisaatiostani, Suomen ortodoksisesta kirkosta, johon kuulun ja jonka uskoa tunnustan. Kirkon hallinnossa olevat ihmiset ovat minun – ja varmaan monen muunkin – mielestä toimineet oudosti, sanoisin jopa aivan päättömästi. Minun on vaikea sanoa oikein vai väärin, kun en tunne kuitenkaan asioita riittävästi ja oma suuntautumiseni ei ole juridiikka eikä edes laajemmin teologiakaan. En suinkaan myöskään sanomisillani puolustele sitä, että ne henkilöt, jotka ovat olleet noiden kirkon turbulenssien kohteena, ”uhreina”, olisivat omalta osaltaan täysin syyttömiä – sitä minä en tiedä, enkä osaa sanoa – ja siksi suhtaudun asioihin kuitenkin tietyllä varauksella, uteliaisuudella ja yritän olla sotkematta puuroja ja vellejä keskenään.

Kyseessä ovat siis kirkossamme hallinnolliset asiat, eivät teologiset. Kyse ei ole uskon dogmeista, vaan enemmän byrokraattisista maallisista päätöksistä ja hallinnon jäykkyydestä. Asiat eivät siis ole vähentäneet uskoani kirkkoon – tai me ortodoksit sanomme usein Kirkkoon – vaan enemmänkin kirkon piirissä toimiviin ihmisiin ja kirkon hallintoon.

Siksi pitää heti sanoa sekin, ettei asia ole aiheuttanut uskonkriisiä tai edes identitettikriisiä – ainakaan minulla – vaan epäilyn ihmisten toiminnasta ja sen järkevyydestä joissain tapauksissa, Se, mitä tuollainen sitten aiheuttaa, mihin se johtaa, yritän omalta katsontakannaltani nyt hieman raottaa itselleni ja muille.

Mennäänpä maallisemmalle puolelle. Viime aikoina on ollut uutisia suomalaisista, jotka ovat menneet sananmukaisesti ”retkuun” löytäessään erilaisia rakkauden kohteita netistä tai kuka mistäkin. Rahaa on lähetetty ”unelmien rakkaalle” jopa satoja tuhansia kovin heppoisin perustein. Viimeisimpänä autettiin maineikasta suomalaista artistia selviämään avioerostaan ja laitettiin tilille kymppitonni vai oliko se jopa pari. Onneksi vihmerä pankkivirkailija tajusi vedätyksen ja pelasti hullaantuneen fanin rahat.

Mistä tuollainen toiminta kertoo? Sitä samaa on muuten kirkonkin piirissä. Ollaan sokeita näkemään totuus ihmisestä, jonka asema omista sosiaalisista tai hierarkisista syistä johtuen on korkea – ainakin omassa mielessä. Tällaisia ihmisiä kirkossa ovat piispat ja papit, joiden oletetaan olevan savolaisittain ”kunnon immeisiä”.

Luotamme siis ihmisiin, auktoriteetteihin, joskus jopa ihan sokeasti, tai luottaen ”toisen luotettavan ihmisen” sanaan, ajattelematta tai tutkimatta itse. Luottamus on hieno asia ja toivon sitä olevan maailmassa enemmän, mutta luottamus pitää aina ansaita, se ei tule tittelien ja aseman mukana. Sen ovat hallituksemme ministeritkin viime aikoina huomanneet. Näin on myös piispoilla ja papeilla kuten meillä maallikoillakin.

Nyt sitten on tapahtunut monella taholla niin, että joku on pettänyt luottamuksen – yksi taloudellisilla ratkaisuillaan, toinen hallinnollisilla, kolmas ehkä juridisilla. Yksikään heistä ei kuitenkaan mitä ilmeisimmin ole pettänyt teologisilla, uskonoppiin liittyvillä ratkaisuillaan. Joku voi tietysti väittää, että uskoon liittyy totuus, oikeamielisyys ja monia muita samanlaisia henkisiä arvoja, joita nuo ”luottamuksen menettäneet” on vääristellyt, pettäneet.

Suomessa on oikeuslaitos, joka ratkaisee asioita onneksi vielä oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti kaikkia käsitellen. Meillä ei ole mitään organisaatiota – ei Kirkkoa, eikä muutakaan – joka olisi oikeuslaitoksen yläpuolella tai tavoittamattomissa. Jos kirkon työntekijä tekee taloudellisen rikoksen tai muun rikoksen, häntä rankaistaan samoin, kuin muitakin. Mutta …

Nyt astuu kuvaan tuo idoliksi nostaminen, kädelle suuteleminen ja hierarkkinen asema, jossa me suomalaiset olemme todella outoja. Tai siis tuollaisten ihmisten (idolien) virheiden käsittelyssä me olemme outoja. Idoli ei monien miestä tee virheitä ja jos tekeekin, niistä pitää joko vaieta tai niitä ei saa repostella. Ei vaikka kyseessä olisi sadat tuhannet eurot ja/tai selvästi virkavirheestä omassa työssään. Muut asiat painavat enemmän: hyvä mies, hyvä pappi, hyvä piispa, hyvä ihminen, tehnyt paljon kirkon / seurakunnan / ihmisten eteen ja hyväksi, mutta tehnyt myös virheen, jopa rikoksen. Pitää olla armollinen.

Vankeuteen tuomittu voi seisoa rivistössä, josta valitaan uusi johtaja kirkolle. Asiasta tietävät eivät kerro siitä valitsijoille, se selviää ehkä lehdistä ja somesta. Rahaa voidaan tuhlata kaikenlaiseen muuhun kuin seurakunnalliseen toimintaan, vaikka matkatoimistoon, mutta kun sen tekee kirkon työntekijä, siihen ei voi puuttua. Organisaation johtajalta puuttuu täysin johtajan ominaisuudet ja organisaation asiat saadaan pian sekaisin, mutta johtajan erottamiseen menee liian kauan ja kun se saadaan tehdyksi, johtaja katoaa. Rahaa tuhlataan oikeudenkäynteihin ihan vain periaatteellisista syistä enemmän, kuin mitä olisi mennyt, jos asia olisi soviteltu heti alkuun. Seurakuntalaiset hajaantuvat meihin ja noihin toisiin.

Samaan aikaan somessa taistellaan samojen asioiden tiimoilta ja aiheutetaan lisää ongelmia. Tarkoitus on varmaan aiheuttaa ongelmia väärin tai hölmösti toimineille johtajille ja saada lohtua omaan pahoinvointiin tai väärinkohteluun, mutta ongelmat aiheutuvatkin ihan muualle, Kirkolle. Ihmiset eroavat myötätunnosta kirkosta ja toimivat sitä vastaan. Miksi?

En halua vastata kysymykseen noiden uusien ongelmien aiheuttajien osalta, mutta vastaan meidän niistä "nauttivien" seurakuntalaisten kannalta. Moni meistä – kuten edellä kirjoitin – on kovin ”idoliriippuvainen”, jopa addikti, eikä osaa välttämättä erottaa silloin hengellisyyttä ja pelastusta kirkon hallinnosta ja ihmisistä. Heidän normivastauksensa saattaa olla silloin: ”Eroan Kirkosta!”, kun pitäisi sanoa vain ”En pidä tuosta ihmisestä ja hän tyylistään toimia Kirkossa!”.

Ei Kirkko ole silloin paha, jos ihminen Kirkossa toimii pahasti ja väärin. Kirkko on Kristuksen ruumis ja aina hyvä, me ihmiset olemme langenneita ja voimme toimia väärinkin, meillä on vapaa tahto siihenkin. Kirkko ei toimi väärin. Jos – siis minun mielestäni – jos me toimimme Kirkkoa vastaan ja eroamme Kirkosta IHMISTEN takia, silloin toimimme todella väärin ja emme todellakaan ole silloin olleetkaan mitään oikeita ortodokseja ikinä.

Ei silloin ajatella asioita demokraattisten laitosten tai järjestysten tai elimien kautta, niin tärkeitä ja välttämättömiä kuin ne ovatkin. Ei silloin ajatella suomalaisen protestanttisen hallintokäytännön ja hallinnollisen perinteen mukaisesti. Ei ortodoksi noin toimi. Hän ajattelee – siis ortodoksi – aina omaa, lähimmäistensä ja ihmiskunnan pelastusta oman uskonsa kautta, olkoon se sitten vaikka joidenkin mielestä millaista utopiaa tahansa. Identiteettikriisikin on aina meille kaikille mahdollisuus. Se on sitä uskoa!

Hannu Pyykkönen
nettihoukka