28.12.16

Kuplassa vai ulkona

On kaksi asiaa, joista voin ammentaa valtavasti blogijuttuja: sosiaalinen media ja ortodoksinen kirkko. Kun nämä kaksi yhdistyvät jossain, vaikutus on ekspotentiaalinen.

Asiaan liittyy tietysti sitten se nurja puolensa, kun tai jos teen näitä ”omia juttujani” liian usein joittenkin tiettyjen ihmisten innoittamana ja inspiroimana, voi syntyä monenlaisia ristipaineita ja säröjä Facebook-kaveruuteen. Mutta sanon kuitenkin kaiken varalta, että aiheet tulevat vain inspiroimaan minua eivät vaikuttamaan muihin suhteisiini, sellainen kun ei kuulu tapoihini. Ja kaiken varalta vielä anteeksi, kun joku näistä kuitenkin loukkaantuu tai ottaa itseensä.

Se oli varmaan joskus "Nettihoukan harhoja" -blogini aikaan, kun kirjoitin ehkä ensikertaa noista ns. kuplista, joissa osa ihmisistä asuu. Saattaa tosin olla toisinkin, jossain toisessa blogissani, kun näin vanhetessa en enää oikein muista kunnolla, mitä joskus on tullut kirjoitettua. Mutta joka tapauksessa silloin muistaakseni puhuttiin maassamme laajemminkin mm. city-ihmisistä, jotka asuvat city-kuplissaan ja sitten niistä muista siellä kehäkolmosen ulkopuolella.

Tuo aika taisi sijoittua kunnallisvaalien jälkeiseen aikaan, kun osa (ainakin enemmistö noista kuplassa elävistä) oli vahvasti sitä mieltä, että noin neljännes kansasta oli äänestänyt väärin ja heiltä pitäisi mahdollisesti ottaa äänioikeus pois. Noin siis ihan vain hieman karrikoiden. Samaan aikaan alkoi levitä erilaisia uusia haukkumanimiä puolueista, jotka olivat voittaneet, vaikka ei olisi pitänyt. Yksi näistä nimistä muistaakseni muistutti kovasti ihmisen takapuolen nimeä ja sitä käyttivätkin sitten monet kuplissaan elävät sivistyneet ja kultturellit ihmiset hartaasti ikään kuin salakirosanana, luullen ettei kukaan neutraali loukkaannu tai ne jotka loukkaantuvat, ansaitsevat sen. Siis loukkaantumisen. Minusta tuo oli rumaa käytöstä enkä pidä siitä edelleenkään, vaikka en mihinkään puolueeseen kuulukaan, eikä minulla ole sen suurempia sympatioita tai antipatioita mitään puoluetta kohtaan.

Mikä sitten olisikaan sellainen ortodoksinen kupla? Onko sellaista, ja jos on, missä? Yleensähän kaikki jäljet johtavat vanhan urbaanin legendan mukaan ”sylttytehtaalle”. Tiedätkö muuten, että tuo sanonta liittyy vuoden 1931 tapahtumiin, kun Tattarinsuolta löytyi ihmisten ruumiinosia ja tutkinnan yhteydessä eräs Sörnäisissä sijainnut sylttytehdas joutui epäilyksen alaiseksi. Silloinen äärioikeistolainen ”Ajan Sana” (myöhemmin "Ajan Suunta") -niminen sanomalehti repäisi asiasta otsikon: ”Tattarisuon arvoitus selviää. Jäljet johtavat sylttytehtaaseen?” Sittemmin sanonta liitettiin voimallisesti Lapuan liikkeeseen ja sitä käytettiin myös paljon politiikassa. Käytetään toki vieläkin, mutta ehkä hieman vähemmän korneissa yhteyksissä ja hieman keveämmän sävyisenä.

Niin niitä ortodoksisia kuplia löytynee toki maastamme useitakin. Osin ne ainakin omasta mielestäni ovat syntyneet ehkä väärinkäsityksistä, mahdollisesti tarkoituksella, jopa hyvä ettei vahingossa. Ortodoksia ja ortodoksinen kirkko maassamme ovat melkoisen paineen alaisena. Elämme pienenä vähemmistönä maallistuneessa ja yhä enemmän uskonnollisesti liberalisoituvassa enemmistön hallitsemassa maassa. Enemmistö hallitsee niin kirkollista kieltä kuin tapojakin, jotka molemmat ortodokseilla poikkeavat paljonkin enemmistön valtavirrasta. Oman kirkkomme viestintä ei tavoita kansan enemmistöä ikonien kauneutta ja kirkkolaulujen ihanuutta lukuunottamatta.

Joskus tekee väkisin mieli verrata ortodoksisuutta ja tuota jytkyllä voittanutta puoluetta. Niissä kummassakin on jotain yhteistä. Kauniisti sanottuna molemmat ovat kansan, etenkin pienen ihmisen asialla, mutta toimivat kuitenkin vastavirtaan useiden muiden suomalaisten ihmisten – enemmistön kannalta katsottuna. Vastaavasti hieman – ainakin valtavirran kannalta katsottuna – on kummallakin omia "kummallisia" tapojansa, joista he eivät ole valmiita luopumaan, vaikka yhteiskunnan paine niin vaatii tai jopa odottaa. Jopa siinä määrin, että usein vedotaan oikeuteen ja lakiin asioiden yhdenmukaistamiseksi valtavirran kanssa.

Seurasin sivusilmällä erästä some-keskustelua tuollaisessa kuplassa asumisesta ja siinä esitettiin mm. väite, että me kaikki elämme jonkinmoisessa kuplassa. No joo – ainakin tämä ilmakehä on kai jollain tavalla ajateltuna kuplakin, mutta että noin niin kuin yleistäen tuollaisiin city-kupliin ja niissä elämiseen, niin sallinette, että olen eri mieltä. Kuplassa asumisesta näyttäsi kuitenkin joillekin tulleen jo melkein standardi, normi, tapa, miten eletään.
Tuollainen normittaminen kuulunee varsinkin city- eli kaupunkilaiselämään, jossa luonnonläheisyys ja luontainen aitous alkaa hiljalleen olla ”harvinaista kauraa”. Monenlainen uusavuttomuus ja jopa -arvottomuus saa valtaa itsekkyyden ohessa. ”Minä - minä - minä” tai "kaikki - kaikki - kaikki" tai "nyt heti - heti - heti" ovat kaiken A ja O. Yksilöllisyyskin on itsekkyyden palvontaan valjastettu voima, olemalla yksilöllinen, olet jotain. Ei kuten ”landella” tai periferiassa, jossa yleensä voinee jokainen olla ihan vain oma itsensä.

Ihminen alkaa degenoroitua kaupungissa eläessään. Jos tuollainen kaupunki-ihminen – sanoisin joskus, että kupla-ihminen – joutuu vaikka Lappiin, hän ei saata osata tehdä nuotiota ja saattaa kokea jopa nälkää, vaikka painava reppu on täynnä herkkuja – ei ruokaa. Vastaavasti maalla elävät ”landepaukut” erottuvat kyllä melko selvästi kaupungissa kävellessään ulkonäön, joskus jopa hajun perusteella. Tiedä sitten häntä, miten degeneroituja ja elinkelpoisia nuo kylien "uuninpankkopojat" sitten ovatkaan. Saattaisi olla että kumpikin tai ainakin toinen noista ihmisryhmistä tarvitsisi elämäntapaopetuksen lisäksi jonkinlaista geenimanipulaatiota. Mutta molemmissa yhtenä perussyynä koko tilanteeseen on varmaan jokinlainen kulttuurillinen sisäsiittoisuus.

Meillä ortodokseilla syinä vääränlaiseen kehitykseen saattaa olla jonkinlainen ”sosiaalidarvinistinen ortodoksisuus”, jossa ikään kuin Darvinin oppien mukaisesti vahvat alistavat heikommat ja ajatellaan, että evoluutio johtaa väkisin uuteen ortodoksisuuteen. Sosiaalidarvinismissahan suhtauduttiin erityisen suvaitsemattomasti yhteiskunnan vähäosaisiin, köyhiin, sairaisiin, jne. Siis hieman kuten nykyisin tekevät mahdollisesti juuri nämä kuplaortodoksit, jotka kuitenkin itse pitävät itseään erityisen suvaitsevaisina ja ainoina oikean opin levittäjinä. Tuossa edellä mainitussa opissahan hylättiin tietyllä tavalla tasa-arvoisuuskin ja samalla autoritääriset, ei niin kovin demokraattiset (vaikkakin joskus demokraattisesti valitut) tahot ottivat vallan ja hallitsivat muita omalla tavallaan muka-suvaitsevaisina enemmistön turvin.

Nykymedia auttaa paljon tällaisessa kupla-ajattelussa eläviä. Ennen – sanomalehtien aikaan – sanottiin, että kyllä se on totta, olihan se Hesarissakin. Nykyisin, kun ihmetellään, mistä sinä olet saanut tuollaisia hulluja ajatuksia päähäsi, vastaus on: ”Netistä.” Ennen muinoin ne opittiin, osattiin ja koettiin.

Vaikka olihan se ennenkin joissain asioissa toisin kuin uskoimmekaan, miksi ei siis nykyisinkin. Kun Ajan Sana syytti aivan syyttä Sörnäisten sylttytehdasta, sai jopa sakkoa palturin kirjoittamisesta, todellisuus oli jotain muuta, sadunomaisenpaa. Syylliseksi Tattarinsuon ihmisruumiin osien levittelyyn paljastui yksittäinen mielisairas henkilö, joka kuulusteluissa kertoi tavanneensa lähteellä menninkäisen, joka oli luvannut ihmisuhria vastaan paljastaa kulta-aarteen kätköpaikan. Mies ei uskaltanut ryhtyä murhaajaksi, vaan varasti ruumishuoneelta ihmisen osia, jotka uhrasi lähteeseen kultapalkkion toivossa.

Mitäpä ihminen ei tekisi palkkion, kiitoksen ja vallan toivossa!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

19.12.16

Pelin kirkkopolitiikkaa

Se taisi olla maineikas puoluejohtaja, kansanedustaja ja poliitikko Veikko Vennamo, joka aikoinaan keksi termin "pelin politiikka", jolla tarkoitetaan tilannetta, kun jostain asiasta tehdään keinotekoisesti poliittisen kiistelyn aihe. Onko samaa pelin politiikkaa kirkossakin, pelin kirkkopolitiikkaa? No katsotaan kohta.

Minua on viime aikoina melkoisesti ärsyttänyt aivan tyhjänpäiväinen p****n jauhaminen, pelin politiikka mediassa. Aiheena on ollut useimmiten Sipilä ja hänen tekemisensä tai tekemättä jättämisensä. On ilmestynyt milloin minkäkinlaisia ”asiantuntijoita”, jotka ovat laukoneet ”totuuksia” ja vaatineet vaikkapa uusia vaaleja, koska joidenkin asiantuntijoiden mielestä, kansa on äänestänyt väärin ja hallitus on epäonnistunut. Odotan innolla, milloin yliopiston vahtimestarikin vaatii uusia vaaleja.


Mielestäni viimeisin floppi oli oikeuskanslerin ja joidenkin professorien esiintulo politikoimaan tälle samalle haisevalle läjälle. Näin sen ainakin itse koin ja pidin sopimattomana käyttäytymisenä varsinkin, kun sitten heti seuraavana päivänä ainakin oikeuskansleri alkoi heti selitellä sanojaan. Minusta tällainen käyttäytyminen poliittisessa kentässä kertoo jostain suuremmasta ja perustavaa laatua olevasta ongelmasta, joka ei suinkaan ole kansan enemmistön ongelma, vaan jonkun ns. kuplassa elävän eliitiksi kokevan osan ongelma.

Jotain samanlaisia tunteita – vaikkakin ihan eri syistä ja aivan eri ”kuplassa” – olen kokenut oman kirkkoni uutisoinnissa ja asioiden käsittelyssä. Jotain olen siitäkin yrittänyt näissä blogijutuissani kirjoittaa – jopa melko rakentavassakin hengessä. Tilanne alkaa selvästikin joulun vuoksi nyt vaipua sopivuuden ja häveliäisyyden unholaan, kunnes se varmaan taas alkuvuodesta ponnahtaa esiin, kun tiettyjen päätösten aika koittaa.

Viimeisin puheenaihe kirkkomme huhumyllyissä on ollut tuleva erään seurakunnan papinvaali. Olen joskus kertonut erään luterilaisen tuttuni valmistautumisesta papinvaaliin maalismarkkinoiden aikaan Mikkelissä. Hän sanoi silloin vaalisaarnassaan, että kyllä on ollut pirulla töitä viime päivinä, kun on tosiaankin papinvaali ja markkinat yhtä aikaa. Meillä tuo markkina on jatkunut kauan ja jatkunee pian joulun jälkeen. Nyt me ihmiset vedämme henkeä, piru ei vedä.

Yritän kuitenkin kertoa joitain tuntemuksia tästäkin asiasta ihan omasta näkökulmastani katsottuna.

Papin paikkaa tuolla eteläsuomalaisessa seurakunnassa haki neljä teologisen koulutuksen saanutta, joista yhdellä ilmeisesti on vanhamuotoinen pappisseminaarikoulutus ja muilla yliopistokoulutus. Kaikki päteviä hakemaan tointa, vaikka yhtä heistä ei ainakaan vielä ole vihitty papiksi. Diakoni hän nyt jo on ja sehän on pappeuden alin aste ennen varsinaista papiksi vihkimistä. Kaikki hakijat jollakin tavalla tunnen ja olen heidät joskus myös tavannut. Omilla persoonallisilla tavoillaan ihan miellyttäviä ihmisiä.


Mielenkiintoinen tuo asetelma on siltäkin kannalta, että hakijoista kaksi on ensin menettänyt pappeutensa ja sitten saanut sen takaisin, toinen sai sen takaisin noin vuosi sitten, toinen aivan äskettäin. Kummallakin syynä menetykseen oli omat henkilökohtaiset syynsä, joista viime vuosina on paljonkin keskusteltu julkisuudessa etenkin ei-ortodoksien parissa ja osin myös roskamediassa. He – siis nämä ”liberaalit enemmistöläiset” – kas kun katsovat, että papin tai diakonin rankaiseminen joistain oman siviilielämän kriisitilanteista ei ole oikein ja se on heidän mielestään lähes ihmisoikeuskysymys tai oikeammin ihmisoikeusrikkomus.

No tämä ei kerro mitään asian oikeasta, todellisesta ja myös samalla laillisesta laidasta, sillä pappeus ei ortodoksisessa kirkossa ole tuollainen länsimainen, demokraattinen ”ihmisoikeusasia”, se on pyhä sakramentti, jolla on omat sääntönsä ja nämä säännöt jokainen pappeuteen vihittävä tuntee ennen vihkimystä ja tietää seuraukset, jos toimii niitä vastaan. Kirkko kutsuu ja vihkii jonkun miehen pappeuteen ja se voi myös pappeuden ottaa pois. Pappeus kun ei ole mikään oppilaitoksesta saatu oppiarvo.

Kirkko voi käyttää piispojensa kautta kuitenkin myös tarvittaessa ns. ekonomiaa, tässä tapauksessa sen voisi suomentaa armotaloutta ja sallii tietyn katumusajan jälkeen ihmisen palata papiksi jälleen, mikäli hän omilla toimillaan osoittaa katumusta ja haluaa todella palata palvelemaan Jumalaan, kirkkoa ja seurakuntaa. Siis oikeasti haluaa olla mukana niin usein kuin mahdollista jumalanpalveluksissa ja auttamassa seurakuntaa erilaissa toimissa pappina tai diakonina.


Sitten on tietysti niitäkin, jotka eivät tuota katumusta osoita, vaan purnaavat ja taistelevat päätöksiä vastaan. Se on aina tuollaista ”Don Quijote”-taistelua tuulimyllyjä vastaan. Julkisuus ja asioista mediassa paasaaminen ja mellastaminen eivät ole koskaan johtaneet näissä asioissa hyvään, enemmänkin päinvastoin.

Joka tapauksessa nyt vaaliin ilmoittautuneissa oli siis kaksi tuollaisen – pappeutensa menettäneen – tien kulkijaa. Toinen vielä ihan hyvissä voimissa, millä tarkoitan ihan sopivaa ikää hakea tointa. Toinen jo hieman vanhempi, mutta ilmeisesti myös voimissaan, vaikka vielä kuusvitosena mahdollisesti jopa omasta halustaan haluaa päästä taas papin toimeen. Ja kumpikaan ei ollut asioistaan paasannut suuremmin julkisuudessa.

Yksi hakijoista on ns. poikamiespappi, joka kirkossamme tarkoittaa joko munkkia tai ns. selibaattipappia. Nyt kyseessä on jossain Kreikassa munkiksi vihitystä pappismunkista, joka kuitenkaan ei ole viettänyt elämäänsä luostarissa paljoakaan. Tarkemmin en tiedä, mutta hän on papin uran aikana kiertänyt laajalti Suomea erilaisissa tehtävissä niin vakituisissa toimissa että sijaisena. Mielenkiintoiseksi hänen uransa tekee juuri tuo vaihtuvuus, hän ei ole todellakaan vielä juurtunut mihinkään paikkaan ja tehtävään ja monenlaisia – myös henkilökohtaisia – lienevät ne syyt, miksi hän on paikkaa vaihtanut niinkin tiuhaan.

Kaikissa noissa kolmessa hakijassa, jotka nyt sitten ovat päässeet ns. ehdokassijalle hiippakunnan piispan asettamana, taustalla on kenellä enemmän, kenellä vähemmän noita ns. henkilökohtaisia syitä, jotka ovatkin sitten varmaan syystäkin herättäneet jonkin verran keskustelua varsinkin siellä, missä ne tunnetaan paremmin. Tässä ei ole mahdollista suomalaisen intimiteettikäytännön ja yksityisyyden suojan vuoksi niihin tarkemmin perehtyä, mutta valitsijoilla ja toivottavasti etenkin niillä seurakuntalaisilla, keitä palvelemaan valittava tulee, lienee mahdollisuus aikanaan haastatella hakijoita ja kysellä enemmän vaikka näistäkin.

Neljäs hakija poikkeaa noista kolmesta ainakin siinä, että hän on yhä naimisissa saman naisen kanssa, jonka kanssa meni aikanaan naimisiin ja sai muutaman lapsen. Hänellä on myös teologinen loppututkinto yliopistosta ja hän on toiminut myös erilaisissa tehtävissä pappina eri puolilla Suomea ja mm. kirjoittamalla teologisia artikkeleja, osoittanut perehtyneisyytensä asiaan. Mutta ilmeisesti joku tökkii silti ainakin yhtä ”esivalitsijaa” – piispaa – koska hän ei asettanut tätä henkilöä ehdokkaaksi, joista pappi sitten valitaan toimeensa. Mikä on seurakunnan osuus ehdollepanossa, on täysin arvailujen varassa, mutta tässä tapauksessa lienee niinkin, että jonkinlaista viestiä sieltä varmaankin piispalle tullut, koska pappi on toiminut seurakunnassa sijaisena ja hänet kyllä tunnetaan sielläkin.

Jos joku jossain työpaikassani aikoinaan työskennellyt oli joskus ollut ns. poikkiteloin, hankala tai perännyt oikeuksiaan vaikkapa lakiteitse tai muutoin "kovaäänisesti" pääluottamusmiehen tai ammattiyhdistyksen kautta, hänestä helposti jäi tietynlainen "muistijälki" ja ehkä pelko ainakin esimiehen mieleen. Näin muistelen itse aikanaan esimiehenä toimiessani tapahtuneen kovinkin helposti, vaikka aina siihen ei todellista syytä olisi ollutkaan. Tällaisilla syillä saattoi sitten valintatilanteessa joskus kuitenkin olla omat vaikutuksensa.


Kaikista hakijoista liikkuu varmasti erilaisia kertomuksia maailmalla ja mahdollisesti joku muukin tietää enemmän syistä, miksi näin on käynyt. Joka tapauksessa tässä ehdokasasettelun tehnyt piispa pelaa melko kovaa peliä, sanoisin jopa Vennamoa mukaillen "pelin (kirkko)politiikkaa". ”Rannalle jätetty” on suosittu ainakin nuorison keskuudessa ja muut ehdolle laitetut ovat omalla tavallaan ehkä näiden samojen nuorten mielestä vaikkapa ristiriitaisia hahmoja. Tiedä häntä! Asettelu joka tapauksessa kertoo meille sivullisille ja asianosattomille melkoisesta ”sisäpiirin pelistä”, jolle voisi antaa vaikka vanhan lastenpelin nimen: ”puh-pah-pelistä pois”. Tuntuu kuin tietynlaisella asettelulla yritetään turvata jonkun läpimeno, sillä syrjäytettiin yhden – ilmeisen varman läpimenijän pääsy valintaan – ja samalla kuitenkin ehdolle pannut muut hakijat ovat oikeasti melkoisen eriarvoisessa lähtöasetelmassa. Valitsijoiden tehtävä on melko vaikea tai sitten ei. Valitaan vain se, jonka piispa siihen haluaa, mutta haluaako hänet ne ihmiset, joita hän tulee palvelemaan. Shakespearea mukaillen: ”That’s the Question!”


Voisivatko valitsijat toimia sitten jotenkin muutoin? Kyllä, mutta vain ehdolle laitettujen kanssa, ei enää ulkopuolella jätetyn kanssa. Kirkkoherraa valitessa seurakuntalaisen on mahdollista asettaa tietyin reunaehdoin ns. ”musta hevonen”, mutta muissa papin vaaleissa se ei ole mahdollista ja sellaisesta valinnasta on nyt kyse. Joten joku kolmesta valitaan ja siinä se sitten on. Tai sitten ei ole, jos päättävät olla täyttämättä tointa tällä erää.

Joka tapauksessa jo nyt tällainen peli on aiheuttanut sen, ettei kyseinen seurakunta enää ole kovin suosittu työpaikka. En tosin ole ihan varma, onko ollut ennen tätäkään. Huhut kun kertovat jo joidenkin nykyistenkin työntekijöiden halusta päästä pois tavalla tai toisella ja osa lienee saatu pois erilaisilla muilla toimilla ja korvattu uusilla, mieluisemmilla. Ongelmaksi ei suinkaan ole muodostunut vain se, että hiippakunnan piispa pelaa omaa peliään, vaan myös se, että seurakuntaan on syntynyt erilaisia kuppikuntia. Sieltäkin löytynee jopa jonkinlainen sisäpiiri, eliitti, joka melko erikoisin – joidenkin, kuten vaikka minun, mielestä jopa epäeettisin – tavoin on menneinä vuosina johtanut seurakuntaa ja osittain jopa omalla toiminnallaan aiheuttanut hajaannusta ja myös melkoisia taloudellisia rasitteita ja menoja vaikkapa erilaisten oikeustoimien vuoksi, mitkä ovat mahdollisesti tuollaisen johtamistyylin vuoksi syntyneet.

Millaiset ovat kytkökset hiippakunnan ja seurakunnan välillä, sitä en uskalla oikeilla sanoilla ryhtyä edes arvailemaan. Mutta minusta on koko ajan tuntunut, että ”jäljet haisevat”. Missä määrin tilanne rauhoittuu tai jopa muuttuu hiippakunnan päämiehen poistuttua lähiaikoina kuvioista, jää nähtäväksi. Mutta asiaa ei toki helpota sekään, että pahat kielet väittävät kaiken hänen jälkeensä tulevan sovitun jo etukäteen – kuka siis tulee johtamaan asioita jatkossa. Asioihin kun liittyy myös melkoisia taloudellisia intressejä. Huhujen mukaan joku olisi jo ilmoittautunut hommaan. Viime vuosien tapahtumista kirkon hallinnossa voi toki tehdä erilaisia päätelmiä tästäkin, koska eteläsuomalaiset ovat – käyttäisin jo aikaisemmin jossain blogitekstissä omaksumaani sanontaa – ”laillisella enemmistödiktatuurilla” ohjailleet kirkon päätöksiä haluamaansa tai ainakin joidenkin haluamaan suuntaan.

Ongelmaksi tällaisissa asioissa yleensä kaikissa erilaisissa enemmän tai vähemmän despoottisissa organisaatioissa vain helposti tulee se, ettei pelin jatkajiksi enää löydykään asiansa oikeasti osaavia, taitavia ja tehtävän vaatimukset täyttäviä henkilöitä. Kun samaan aikaan eliitin peli ja valintayritykset saada maahan tai organisaatioon heidän ohjailemansa ”nukkehallitsija” alkavat paljastua suurelle kansalle, alkaa ”päiden putoilu”, kun kansa nousee kapinaan. Näinhän on ollut monessa eri organisaatiossa historian saatossa, suuret ja mahtavatkin ovat sortuneet ja näin tapahtuu yhä maailmalla. Nyt on sitten mielenkiintoista nähdä, toistuuko sama kuvio omassa piskuisessa kirkossamme.

Itseäni harmittaa suuresti samalla se, että nyt hakijoina olevista - joista kuten sanoin, tunnen kaikki - osa ainakin on varmasti asialla ihan oikeasti ja vilpittömin mielin. Voi olla, että he eivät tienneet, mihin peliin lähtivät ja joutuivat. Tai sitten he tiesivät. Tiedä nyt sitäkään tällaisessa pelin politiikassa!



Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

13.12.16

Kannattaako panostaa verkostoitumiseen vai ihmissuhteisiin

Kun on monta vuotta seurannut omassa kirkossamme tapahtuvaa toimintaa, joka toisinaan on täysin omia arvoja vastaan ja mielestäni myös osin epäeettistä ja osin jopa raivostuttavaa, on mielenkiintoista tarkkailla itseään ja ympäristöään kuin myös reaktioitaan. Selvästikin on ilmassa merkkejä, että jotain tulee kohta tapahtumaan ja on täysin mahdollista, että nuo väärät, jopa epäeettiset rakennelmat saattavat romahtaa omaan mahdottomuuteensa.

Osaa näihin asioihin liittyvistä tapahtumista olen seurannut varsin läheltä joko ihan itse nähden tai kuullen tai sitten olen saanut niistä tietoja ympärilläni olevilta ihmisiltä. Olen aina ollut kohtuullisen hyvä verkostoitumaan – oma isäni nimitti sitä tosin supliikiksi ja kehotti harrastamaan sitä koko elämän ajan – ja tämä taito on todellakin auttanut myös näkemään ja kuulemaan ja olemaan edes jollakin tavalla ”ajan hermolla”.

Eri asia on sitten, onko tuo verkostoituminen meille kaikille – minullekaan – nykytietämyksen valossa hyvästä. Yritysetiikasta, sosiaalisesti kestävästä työelämästä, yritysvapaaehtoistoiminnasta, prososiaalisista ilmiöistä ja vastuullisesta sijoittamisesta bloggaava Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan etiikan tutkija Anna Seppänen kirjoittaa lokakuussa 2016 julkaistussa ”Parempi Bisnes” blogissaan syitä siihen, miksi verkostoituminen olisi parasta lopettaa. Yritän lukea tuota blogitekstiä hieman itseäni ja etenkin omaa kirkkoani ajatellen.

Seppäsen mielestä ”verkostoitumisen merkitystä korostetaan usein, eikä varmaankaan ihan täysin syyttä, koska ainakin jotkut verkostoitumisen tavat ennakoivat uramenestystä”. Näin on varmaan tapahtunut joskus minullakin, mutta nyt eläkeläisenä ei enää ole suuremmin väliä asialla, aiemmin varmaankin enemmän. Mutta ongelmaksi asia nousee, kun tässä työelämän ”oravanpyörässä” olevista ihmisistä – kuten Seppänen sen sanoo – tulee resursseja. Ihmisellä on vain hyötyarvo. Seppänen sanoo, että ”myötätunto ja myötäinto, kyky vastata toisen aitoon avuntarpeeseen tai iloon, unohtuvat. Ihmisistä tulee resursseja toinen toisilleen.” Siis toisilleen, ei organisaatiolle.

Tällaista toimintaa olen nähnyt ja kokenut jonkin verran viimeisinä vuosina työelämässä, mutta erikoisesti sellaista on ollut nähtävissä oman kirkkoni taholla. Auttamista, jota joskus nimitetään kirkon piirissä vaikka nimellä diakonia, ei tapahdu enää puhtaasti auttamisen halusta vaan toisinaan jopa siksi, että auttaminen tukee omaa toimintaa ja urakehitystä. Sen nojalla pääsee matkustelemaan, saa töitä ja hyvää palkkaa ja päivärahojakin ehkä. ”Nuolaise sinä minua, niin minä nuolaisen sinua”. Tuollaisessa sumuverhossa voidaan toimia ihan miten vain, vaikka väärinkin.


Seppäsen mukaan hyvästä käytöksestä tulee – kuten hän sen taas mielenkiintoisesti kuvaa – strateginen erikoisuus. Saamme ohjeita, joita ei pitäisi edes ollenkaan lausua tai kirjoittaa. Seppänen kysyykin, että ”tahdommeko todella luoda työelämän todellisuuden, jossa yksisuuntainen hyödyn nyhtäminen on standardi ja hyödyllisyyteen palautumatonta ihmisarvoa kunnioittava käytös on taito, jonka opettamiseen tarvitaan konsulttia?” Mielenkiintoista on ajatella ja pohtia syvemmin asiaa myös oman kirkon kannalta.

St. Ambrosen yliopiston professori Monica Forretin vuonna 1997 tekemän väitöstutkimuksen mukaan ”persoonallisuuden piirteistä verkostoitumista edesauttavat ulospäin suuntautuneisuus ja hyvä itsetunto. Aktiivisilla verkostoitujilla oli myös muita useammin hyväosainen sosioekonominen tausta”. Seppäsen mielestä tästä aiheutuukin se kolmas ongelma, jolloin luontaisesti ekstrovertit, ulospäin suuntautuneet ihmiset pärjäävät. Ja voisiko tästä sitten sanoa vastaavasti, että heikommat asetelmat ja ominaisuudet omaavat, vaikkapa ne introvertit, sisäänpäin kääntyneet jäävät jalkoihin! Kirkon piiriin asian voisi siirtää ja todeta, että häviäjiä ovat ne, joilla on kyllä tietoa vaikkapa omasta kirkostaan riittävästi ja halua elää ja jopa toimia siinä, mutta uusiin ihmisiin tutustuminen ottaa aikansa. Kirkkokahvittelu ei aina riitä, kun nuo ekstrovertit vievät kaiken tilan.

Samassa blogijutussa viitataan mielenkiintoiseen ja varsin ajankohtaiseen aiheeseen, joka on ainakin some-keskustelun keskiössä juuri nyt oman kirkkomme piirissä. Sitran laajan työelämätutkimuksen mukaan vain joka neljäs suomalainen on työllistynyt avointa työpaikkaa hakemalla. Alle neljäsosa (23 %) suomalaisista on päätynyt nykyisen työhönsä avointa työpaikkaa hakemalla. Noin 70 % on löytänyt työtä muita polkuja pitkin, ilmenee Sitran "Uuden työn valmiudet ja reitit työelämään" -tutkimuksesta. Mitenkähän tuo on oman kirkkomme piirissä ja mitä ovatkaan nuo Sitran tutkimuksessa esille tulleet ”muut polut” meidän kirkossamme? Siitä voisi kirjoittaa vaikka ihan oman blogijutun.

Seppänen toteaakin oman blogijuttunsa lopiksi varsin lakonisesti, että ”verkostoituminen kannattaakin lopettaa ja panostaa sen sijaan ihmissuhteisiin: työelämässä kuten muussakin elämässä ihmissuhteet voidaan muodostaa yhteisten kiinnostuksen kohteiden, jakamisen, avun antamisen ja saamisen ja yhteisen hyvän edistämisen perustalle. Verkostot eivät tällä ajattelutavan muutoksella katoa, ne syntyvät sivutuotteena jos ovat syntyäkseen.”

Kuten tuossa blogini alussa kirjoitin, viimeaikaiset tapahtumat ja joidenkin asioiden eteneminen myös verkostonoituneessa kirkollisessa mediassa on saanut minussa ja varmaan monessa muussakin ortodoksissa aikaan erilaisia negatiivisia reaktioita – ihmetyksen ohessa raivostumista, turhautumista ja jopa vihaa. Samaa hössötystä on ollut viime päivinä myös muussakin mediassa kuin kirkkoa koskevassa uutisoinnissa.

Poliitikot ovat olleet tikun nenässä siinä missä kirkonmiehetkin ja aiheesta yleensä. Toivottavasti keskustelu kirkon piirissä ei karkaa käsistä samalla tavalla kuin se karkasi "Sipilä vs. YLE" -asiassa. Toivottavasti oikeanlainen ja rehellinen, asioista oikeilla nimillä puhuva keskustelu kirkkomme piirissä johtaa asiat oikealle uralle ja parempiin ratkaisuihin ja etenkin parempiin ja oikeudenmukaisempiin sekä tarkoituksenmukaisempiin ratkaisumalleihin.



Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

9.12.16

Demokratia versus synodaalisuus

Demokratian yksi peruspilareista on, että valta nousee kansasta ja nojautuu kansan tahtoon.

Synodaalisuudesta löytyy erilaisia määritelmiä. Maamme toisen, sen suuremman kansallisen kirkon, luterilaisen kirkon hallinnon yksi perusperiaate on nk. synodaalinen hallinto, jolla tarkoitetaan siellä edustuksellisia luottamuselimiä. Luterilaisen kirkon hallinto eroaa esimerkiksi Suomen valtion ja kunnan hallintojärjestelmästä siten, että edustuksellinen ja piispajohtoinen hallintorakenne on kirkossa rinnakkain hoitaen omia tehtäviään.

Ortodoksisessa kirkossa synodaalisuudella tarkoitetaan vaikkapa sitä, että se suojelee Kirkkoa miltä tahansa uskon asian muuttamiselta, jonka voisi tehdä yksi henkilö (vaikkapa korkea piispa). Synodaalisuutta käytetään tietysti eniten juuri erittäin tärkeissä, koko kirkkoa koskevissa asioissa, mutta kyllä sitä jotenkin pitää ja voidaan toki soveltaa muissakin päätöksissä.

Oman ortodoksisen kirkkomme korkein piispa, Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos on vajaat kaksi vuotta sitten italialaiselle La Civiltà Cattolica-lehdelle antamassaan lausunnossa todennut, että ”Kirkon synodaalisuus edellyttää protoksen eli johtajan hyväksymistä. Ilman protosta ei voi ymmärtää synodaalisuuden mekanismia.” Mutta heti tuon lausuman jälkeen hän myös toteaa, että ”johtajan tehtävä on etsiä konsensusta”. Minä ymmärrän sen niin, ettei johtaja voi toimia aivan diktatoorisesti muita kuulematta. Huolimatta, että juuri piispalle lauletaan häneltä siunausta pyydettäessä, että ”εἰς πολλὰ ἔτη, Δέσποτα” (is polla eti, Despota) eli toivotetaan hänelle – despootille – monia vuosia.

Tällainen suomalainen ortodoksinen demokraattisuus on eräänlainen kummajainen ortodoksisessa maailmassa, jossa tuo kirkollinen synodaalisuus on vallalla, mutta milloin minkäkinlaisissa muodoissa. Voisi kai luokitella kaksi prototyyppiä – joihin en nyt tällä tietomäärällä sen suuremmin mene – ja jotka ovat karkeasti luokitellen ehkä slaavilainen ja bysanttilainen tai toisin sanoilla, venäläinen ja kreikkalainen.

Suomalainen synodaalaisuus onkin sitten ihan oma juttunsa. Siinä on mukana kaiketi ripaus luterilaisuutta, hieman länsimaista demokraattisuutta ja lopputulosta on usein vaikea enää puhtaaksiviljellyksi ortodoksiseksi synodaalisuudeksi tunnistaa.

Tätä kirjoittaessani otsikon asia
– demokraattisuus vastaan synodaalisuus on jälleen tullut esiin eräässä eteläsuomalaisen ortodoksisen seurakunnan papinvaalissa, jossa hiippakunnan piispa on omien kriteeriensä perusteella asettanut neljästä tointa hakeneesta kolme ns. valintasijoille.

Tointa haki kolme papiksi vihittyä ja yksi diakoni, jolla kuitenkin on papin tehtävään vaadittava yliopistollinen koulutus ja hänet voidaan vihkiä mahdollisen valinnan tapahtuessa papiksi. Yksi ehdolle laitetuista on lähellä eläkeikää tai jopa saavuttanut sen, mikä se papilla sitten lieneekään, mutta joka tapauksessa se on hieman alasta riippuen välillä 63 – 68 vuotta. Hänelle palautettiin noin vuosi sitten pappeus, jonka hän jossain vaiheessa henkilökohtaisten syiden vuoksi menetti. Hän toimi ennen tuota palauttamista monelaisissa maallisissa tehtävissä. Yksi ehdolle laitetuista on toiminut merkittävässä kirkollisessa tehtävässä diakonina ja sen jälkeen hänkin menettänyt pappeuden ja jälleen saanut sen takaisin, väliaikana toiminut erilaisissa järjestöllisissä ja oppilaitokseen liittyvissä tehtävissä. Kolmas ehdolle laitetuista on toiminut pappina ja kirkkoherrana useammassa paikassa, mutta joko eronnut tai mahdollisesti joutunut eroamaan tehtävistä erilaisten henkilökohtaisten syiden vuoksi, joista ei ole suuremmin julkisuudessa keskusteltu, vaikka moni sanoo asioista tietävänsä enemmänkin. Syyt lienevät siis varsin henkilökohtaisia, ei julkisuuteen kuuluvia.

Valintasijojen ulkopuolelle jäänyt nuori perheen isä on myös toiminut papin tehtävissä eri puolilla maata ja kuten edellinenkin hakija, myös kirkkoherrana. Paikkakuntien vaihdokset lienevät liittyneet mm. perheen tilanteeseen ja puolison työllistymiseen. Lisäksi kyseinen pappi tunnetaan aktiivisesta osallistumisestaan mm. sosiaalisessa mediassa, missä hän kirjoittaa suosittua papin blogia.

Ehdollepano on herättänyt monenlaisia reaktioita. Itse kyseessä olevan seurakunnan henkilöstö tai seurakunnan luottamushenkilöt ovat nyt kuitenkin vaienneet lähes kokonaan. Syyksi on sosiaalisessa mediassa epäilty pelkoa tai muita vastaavia syitä tai mahdollista rangaistusta, syrjintää tai muuta kielteistä kohtelua, jos osallistuu keskusteluun. Huolimatta siitä, että ennen ehdollepanoa puhetta sosiaalisessa mediassa oli monelta heistä suuresti, myös poisjätetyn ehdokkaan puolesta. Kontrasti siis nyt on melkoinen.

Itse olen viime aikoina tai oikeammin jo viime vuosina kirjoitellut melkoisen paljon ja kriittisesti tuon eteläisen seurakunnan ja hiippakunnan asioista, joissa mielestäni on paljon ongelmallisuutta, joka nytkin jälleen kerran purkautuvat ulos tässä vaaliasiassa melko brutaalilla tavalla. Muutama päivä aikaisemmin jonkin verran yli 70-vuotias hiippakunnan piispa ilmoitti jäävänsä tulevana vuonna eläkkeelle. Syytä päätökseensä hän ei ilmoittanut, mutta sitäkin on monissa keskusteluissa varmasti sivuttu.

Samainen piispa on ollut aikaisemmin ”framilla” useita kertoja sellaisissa asioissa, jotka eivät oikein kuulu ortodoksiseen kirkkoon ja sen perinteeseen. Hänen asioista on kanneltu aina patriarkalle saakka ja patriarkkakin on reagoinut asioihin, mutta mitään suurempaa ”synnintuntoa” ei nuhdeltu ole osoittanut, ei ainakaan julkisuuteen, melkeinpä päinvastoin. Meidät kriittisesti asioita katsovat ja kirjoittavat on monissa tuon eliitin viinikerhoissa ainakin ”ammuttu” noin virtuaalisesti ja manattu varmaan syvimpään koloseen. Nyt kaikesta huolimatta hieman hymyilyttää, mutten silti sano, ”enkös minä sanonut”.

Lainaan tähän loppuun vielä lisää suuresti kunnioittamaani Konstantinopolin ekumeenista patriarkka Bartholomeosta. Hän sanoi tuossa jo edellä siteeraamassani italialaisen lehden haastattelussa:
”Ortodoksisen kirkon panoksessa ajan haasteisiin korostetaan uskollisuutta varhaisen kirkon perinnölle. Ortodoksinen kirkko tarjoaa lännelle ensimmäisen vuosituhannen kirkon kokemuksen. Opetamme sen välityksellä lännelle yksinkertaisen hengellisyyden ja askeettisen moraalin perintöä.”
Nostan tuosta esille mietittäväksi erityisesti sanat: kirkon perintö, kirkon kokemus, hengellisyys, askeettinen moraali.

Hän sanoi vielä asian, joka tässäkin asiassa on syytä visusti muistaa:
”Meidän tulee kantaa rukouksemme aina ensisijaisesti toisten puolesta. Jos sanomme, että rakastamme Jumalaa, mutta emme lähimmäisiämme, olemme valehtelijoita.”


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

4.12.16

Sympatia, empatia, antipatia

Käväisin mukavan ihanan hitaan aamun jälkeen aamukävelyllä, vaikka oli jo keskipäivä ylitetty. Heräsin ensin klo 8, keitin aamukahvin ja katsoin mainion Kimmo Ohtosen luontodokumentin ja painuin takaisin nukkumaan klo 10 maissa. Heräsin uudestaan omasta mielestäni varsin sikeän kaksituntisen unen jälkeen, keitin uudelleen aamukahvin ja päätin lähteä aamulenkille. Kannatti! Oli upea pieni pakkaskeli ja kauniit maisemat.
Keskipäivän hetki omassa satamassani.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Siinä oli kaiken turhan kiireen puuttuessa mukavaa aikaa pohtia viime päivien tapahtumia. Muutama päivä sitten loppui Suomen ortodoksisen kirkon ylimmän päättävän elimen, kirkolliskokouksen istunnot ja ensimmäistä kertaa noin kahteentoista vuoteen, en ollutkaan paikalla joko edustajana tai jonkinlaisia juttuja tekemässä tai kuvaamassa. Osallistuin tapahtumaan kotisohvalta kirjoittelemalla blogijuttujani. Alkuun tuntui oudolta, mutta lopulta melko vapauttavalta kuitenkin. Ainakin minusta!

Samaan aikaan sattui ihan sattumalta yhden merkittävän ortodoksisen tietosivuston kaatuminen, sivuston, jonka toiminnassa olen ollut sen alkuajoista ja synnystä saakka, aina tuolta vuodesta 2005 osin ehkä kauempaakin. Sivustosta kirjoitin edellisen (Onko ortodoksinen tiedottaminen kriisissä?) blogijuttuni, josta on tullut monenlaista palautetta niin sähköpostilla, puhelimella kuin tavatessamme kasvokkain sivuja lukeneiden ja niitä hyödyntäneiden kanssa. En nyt enää palaa siihen, nouseeko sivusto uudelleen toimintaan, koska uskon, toivon ja jopa rukoilen, että nousee. Katsotaan sitten, kuinka käy. Sen tiedon mukaan, mikä minulla on, yritystä korjata tilanne on vahvasti ja koko ajan taustalla työskennellään niiden resurssien rajoissa, mitä käytettävissä on. Liikuttuneena sain kuulla tänään erään vanhan rovastin liittävän yhteisen asiamme omaan esirukousprotokollaansa, niin tärkeänä hänkin sivustoamme pitää.

Ajattelin tässä blogijutussa pohtia niitä tunnelmia ja tunteita, joita tuo asia – kaatuminen – on ihmisissä ja minussakin aiheuttanut. Itsestä on hyvä aloittaa. Olin varmasti melko turhautunut ainakin alkuun, osin varmaan vieläkin. Lisäksi olin sitä aika monesta syystä. Monen vuoden rankka työ näytti ainakin alkuun valuneen hukkaan. No – ei se sitten kai ollut ihan noin dramaattista, sillä sivut ovat tallessa, mutta niiden työstäminen uudelleen vaikuttaa melkoiselta askareelta ja vaati työtä sekä lisää resursseja ja satsauksia.

Olen jokin aika sitten jäänyt eläkkeelle myös tuon sivuston toiminnasta – varsinaisesta leipätyöstäni Päämajakoulun rehtorin virasta sen tein jo kuusi vuotta sitten. Nyt teen sivuston eteen vain joitain pieniä puuhasteluja, lähinnä viime aikoina moderointia eli sosiaalisessa mediassa olevan keskustelusivuston tarkastamista, ettei siellä liiaksi innostuttaisi mauttomuuksiin tai jopa laittomuuksiin. Sekin on välillä ollut ihan ”kovvoo hommoo”, kuten savolaistunut ruåtsalainen sen sanoisi. Aika moni aikaisempi ortodoksisuuteen liittynyt puuhasteluni on nyttemmin jäänyt taka-alalle.

Olen pitkälti viime aikoina purkanut nettitarmoani täällä blogimaailmassa, jossa kirjoittelen tällä erää kahta blogia ainakin ajoittain ahkerasti – toista enemmän vain kesällä, toista muulloinkin ja hieman jotain muutakin siinä sivussa. Mutta tuon kaatuneen sivuston toimet olen suurimmaksi osaksi jättänyt muille ylläpitäjille, ihan vain sivuston maineen vuoksi ja tietysti oman jaksamisenkin vuoksi. Itse, kun olen tällainen äkyröijä  kun nyt olen on parempi, ettei sillä änkyräleimalla leimata myös hyvää sivustoa. Siksi pitää ottaa välimatkaa.

Addiktoituminen tuohon sivustoon on kuitenkin ollut melkoista ja siksi tämä on välillä tuntunut melko vaikealtakin, mutta kaikkeen tottuu – tähänkin. Muiden ihmisten reaktiot – siis lähinnä tuohon kaatumiseen ei niinkään tähän poisjäämiseeni voikin sitten jakaa karkeasti noihin kolmeen osaan, jotka otsikossakin on mainittu: sympatiseeraajiin, empatiseeraajiin ja antipatiseeraajiin. Meniköhän tyo nyt oikein äidinkielellisesti. No – ei syytä, kyllä sen kohta joku korjaa.

Sympatiahan (συμπάθεια / συμ -> yhdessä, πάθεια -> tunne) on myötätuntoa eli toisen henkilön mielihyvän kokemista omana mielihyvänä tai jopa myötäiloa tai vastaavasti tuskan, menetyksen ja mielipahan tuntemista mielipahana. Tuota myötätuntoa on sivusto saanut kohtuullisen paljon, koska sitä luki ja käytti hyväkseen todella valtavan suuri joukko. Suurempi joukko, kuin se, minkä suomalaiset ortodoksit muodostavat. Pelkästään kuukaudessa sitä katseli tai käytti enemmän kuin mitä Suomessa on ortodokseja yhteensä vauvat ja vaarit mukaan lukien eli yli 60 000 ihmistä.

Sivustoa käyttivät ja oikeastaan voisi kai sanoa, hyödynsivät, mm. kirkon työntekijät, luostarit, yliopistojen, korkeakoulujen ja seminaarin opiskelijat, ikonimaalarit, kirkkomuusikot ja tietysti ortodoksit ihmiset tai ortodokseiksi kääntymistä pohtivat ja ortodoksisuudesta kiinnostuneet tai siitä tietoja haluavat. Mutta kyllä sitä käyttivät muiden uskontokuntien ihmiset, toimittajat ja muiden kirkkojen työntekijät halutessaan saada lisätietoa tai ymmärrystä johonkin ortodoksiseen asiaan. Heiltä on sivusto saanut erityisen paljon sympatiaa. Mutta ongelma siinä vain on se, ettei – kuten sanonta kuuluu – sympatialla elä ja tässä tapauksessa ylläpidä sivustoa.

Netin kaikkitietävät tietosanakirjat sanovat empatian olevan kognitiivista roolinottoprosessia eli tietoista rationaalista yritystä asettua toisen asemaan. Heitäkin on löytynyt. Heiltä on tullut monenlaisia tahdonilmaisuja, mm. halusta maksaa jotain, jotta sivusto toimisi tai ehdotuksia, mitä materiaalille pitäisi tehdä. Uskon ylläpitäjien pitävän siitä, että ihmiset ovat reagoineet myönteisesti asiaan ja haluavat auttaa. Siihen tarjoutunee varmasti mahdollisuuksia jatkossa, kunhan asioita saadaan järjestykseen.


Sitten on vielä tuo osasto antipatia, joka tarkoittaa selkeästi sympatian vastakohtaa, mihin tuo anti-alkuliitekin viittaa. Heitäkin jopa noissa julkisesti mielipiteensä ilmaisseissa löytyy, puhumattakaan heistä, jotka mahdollisesti kihertävät tyytyväisyyttään omissa ryhmissään tai ei-julkisissa viinikerhoissaan. Yksi ryhmä heistä ovat ne, joiden mielestä tapahtuma on itse aiheutettua, melkeinpä kuin Jumalan rangaistus tasapuolisuuden ja suvaitsemattomuuden puuttumisesta.

Siis monenlaista tunnetta on nähty ja kuultu. Mutta mitä sitten tapahtuukaan, sen varmaan vain yksi tietää, muttei kerro meille muille. Asiaa pohditaan koko ajan, joitain osia on pystytty korjaamaan, joittekin kohdalla se saattaa olla vaikeampaa tai ainakin aikaa vievempää. Mutta mikä tärkeintä, koko ajan asioista ja tekniikasta paljon paremmin perilläoleva ja tietävä ylläpito selvittelee, etsii ratkaisuja ja yrittää löytää mahdollisimman hyvän ja oikean sekä pitkäjänteisen tavan saada aikaan oikea tulos ja sivut jälleen julkisiksi.

Itse en tiedä tietotekniikasta ja koodaamisesta oikeastaan paljoakaan, vaikka aikanani opettelin HTML-kielen. Sen jälkeen kun on tapahtunut jonkin verran ja minäkin olen vanhentunut ja laiskistunut. Eikä minun tarvitsekaan – enää. Nyt seuraan katseella ja katson, millainen ratkaisu ongelmaan löytyy ja jos siltä tuntuu, kirjoitan siitä jotain.

Mitä nyt kuitenkin voisi asian eteen tai hyväksi tehdä. Niitä voisi varmaan olla paljonkin. Itselleni tulee mieleen muutama. Voisi vaikka perustaa rekisteröidyn tukiyhdistyksen, jonka tarkoituksena olisi tuon sivuston toiminnan turvaaminen resurssien puolesta. Ja samalla kirkko voisi tulla mukaan jotenkin auttamaan niillä keinoilla ja tavoilla, jotka ovat sille mahdollisia ja jonka budjetti sallii.

Rahan kerääminen yleisöltä ei onnistu laillisesti ilman virallista organisaatiota. Epävirallinen ja vapaaehtoisuuden pohjalta toimiva sivusto ei voi pyytää lahjoituksia, niitä voidaan toki antaa, mutta pyytämättä. Asioita voi ja on viisainta hoitaa vain virallisen järjestelmän kautta sekä niiden avustuksella ja tuella, jotka sivustoa tarvitsevat: seurakunnat, luostarit, kirkon keskushallinto (viestintä ja tiedotus), ortodoksiset oppilaitokset, joko ihan taloudellisella avulla tai sitten tukemalla muuten.

Yleensä ihmiset ovat nykyään tottuneet siihen, että netissä kaikki on ilmaista, ja kaikkea saa vapaasti ”lainata” (lue: ottaa luvatta käyttöönsä), ja julkaista melkein missä tahansa. Näinhan ei tietysti ole ja nämäkin seikat ylläpidon pitää varmaan huomioida asioita selvitellessä

Joten ”suo siellä, vetelä täällä”, helppoa ratkaisua ei varmaan ihan helposti löydy. Itse voin vain sanoa, ettei minun onnekseni tarvitsekaan noista neuvotella tai noita edes tuon enempää pohtia, kuin mitä nyt joutessani kirjoitella blogissa. Iloitsen siitä, että virallinen ja toimiva ylläpito tekee koko ajan töitä asioiden eteen ja yrittää löytää kaikkia tyydyttävän ratkaisun. Annan kyllä kaiken tukeni tälle toiminnalle. Niin – ja yritän olla vaikeuttamatta sitä omalla toiminnallani.

Tästä blogikirjoittamisesta haluaisin sanoa vielä jotain. Itse en yleensäkään tällä blogikirjoittelullani pyri korvaamaan mitään – ainakin nyt toistaiseksi sivuun jäänyttä – toimintaa, eikä tätä blogikirjoitteluani pidä tulkita uutisoinniksi tai miksikään muuksikaan ”viralliseksi” kannanotoksi jonkun asian puolesta tai jotain vastaan. Hieman näin olen itse joskus kokenut joidenkin muiden kokeneen vaikkapa lukemissani sosiaalisen median kommenteissa tai muualta kuulemissani kannanotoissa johtuen varmaan menneisyydestäni ja toimintahistoriastani. Nyt kuitenkin toivon tuonkin asian tulleen selväksi.


Minä kirjoittelen blogissani ihan mitä mieleen tulee, mukavia tai epämukavia, miellyttäviä tai epämiellyttäviä, totta tai tarua, pitkiä tai liian pitkiä, mutta toivottavasti en mitään, joka on laitonta tai sopimatonta oman mittatikkuni perusteella. En ota ohjeita virallisilta tai epävirallisilta tahoilta enkä keneltäkään muultakaan. Olen täysin epävirallinen ja vapaa toimija. Joillekin tuo sopivuus / sopimattomuus on konstruktoitu aivan eri "puusta" kuin minulla, joten varaan siis oikeuden omaan ”mittatikkuun”. Jotkut näkevat samat asiat kauniina ja ihanina ja minä taas huomaan niissä paljonkin kritisoitavaa. Joskus se saattaa pettää, joskus yllättää, mutta noin se vain on. Pääsääntö on, että vaikkapa oman kirkkoni asioissa en kritisoi uskoa (dogmia), mutta hallintoa ja organisaatiota kyllä, jos siihen aihetta mielestäni ilmenee. Pyytelen sitten vaikka anteeksi, jos toimin väärin ja sen myöhemmin ymmärrän.

Varaan myös olla erimieltä joidenkin kanssa, jos siihen katson syytä olevan. Pyydän anteeksi vasta sitten, kun ymmärrän ihan oikeasti tehneeni väärin, vastoin arvojani, uskoani ja oppimaani, en silloin, kun joku muu sen sellaiseksi kokee, enkä kaiken varalta. Varaan myös oikeuden olla kriittinen, se kun nyt on melkein toinen luontoni. En noudata kaikella pieteetillä ja tarkasti mitään journalistien ohjeita tai vastaavia, koska en ole journalisti – kuten sen monet ovat jo aiemmin todenneet ja tämä ei ole mikään virallinen media. Minua ei yliopistot tai mitkään akatemiat ole journalistiksi kouluttaneet, noita taitoja olen opetellut muissa yhteyksissä, mutta en ammatikseni, enkä liitä yhteyteeni titteliä "eläkeläistoimittaja". Siksi kirjoittelen varmaan usein varsin epäjournalistisesti, mutta kuten jo sanoin – toistan sen kuitenkin vielä – tämä blogini ei ole journalistikoulutetun ammattitoimittajan uutispalsta. Enemmän se on eräänlainen vaikkapa ortodoksisen valintamyymälän lihatiski.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

2.12.16

Onko ortodoksinen tiedottaminen kriisissä?

Viime aikoina on sosiaalisessa mediassa puhuttu – tosin varsin suppeissa piireissä – ortodoksisen tiedottamisen tilasta. Puhetta on ollut lähinnä virallisesta tiedottamisesta, jota kirkko tekee. En palaa nyt enää siihen, vaan keskityn asian erääseen toiseen puoleen.

Samaan aikaan kas kun sattui, kuin ”Jumalan ruoskan iskuna”, yhden merkittävän ellei peräti merkittävimmän suomalaisen ortodoksisen vapaan median kaatuminen. Ortodoksi.netin ns. perussivut osoitteessa www.ortodoksi.net ovat – kuten tietokonemaailmassa sanotaan – kaatuneet.

Itse olen toiminut Ortodoksi.netin työssä mukana koko sen historian ajan. Tehtäväni on ollut lähinnä sisällöntuottamista ja moderointia. Ortodoksi.netin toiminta alkoi reilut kymmenen vuotta sitten eräänlaisena oman perheen puuhana, "family bisneksenä". Isä ja poika havaitsivat, että perheessä on runsaasti tietokone- ja Internet-osaamista: kaksi opetusalan ammattilaista, toisella erikoistumisalana mm. ortodoksinen uskonto, toisella mm. tietokoneavusteinen opetus, kaksi poikaa, molemmat tietokoneista kiinnostuneita ja jopa alan ammattilaisia, toinen korkeakoulun käynyt tietokoneinsinööri ja vielä miniäkin alan yliopistokoulutuksen saanut ammattilainen tietojenkäsittelyn alalta.

Näin syntyi Ortodoksi.net ja hieman yli kymmenessä vuodessa se kasvoi noin 15 000 sivua käsittäväksi ortodoksiseksi tietopankiksi, josta löytyi tietoa, liturgisia tekstejä, opetuspuheita ja paljon, paljon muuta ortodoksista materiaalia niin opettajille, kirkon työntekijöille kuin varsinaiselle pääryhmälle ortodokseille ja ortodoksisuudesta kiinnostuneille. Sivuilla vieraili parhaimpina aikoina huomattavasti enemmän lukijoita kuukaudessa, kun kirkossamme on jäseniä. Tähän mennessä vierailujen kokonaismäärä lienee joku kahdeksannumeroinen luku.

Alusta alkaen Ortodoksi.netiä on kuitenkin vierastettu kirkon hallinnon ja eritoten viestinnän ja tiedotuksen taholta. Osittain se koettiin jossain vaiheessa todennäköisesti kirkon tiedotuksen kilpailijaksi ja asioiden kärjistyessä jopa hallinnon kritisoijaksi, jota kirkko ei missään tapauksessa silloin voisi tukea, enemmänkin päinvastoin. "Peli" oli melko kaksinapaista: suurin osa kirkon työntekijöistä koki sivuston tärkeäksi ja erittäin hyödylliseksi, mutta pienempi osa vaaralliseksi ja jopa haitalliseksi. Tästä asettelusta alkoi sivuston merkillinen tie yhdeksi maamme merkittävimmistä vapaista ortodoksisista medioista.

Lähes koko ajan – aivan joitain pieniä ja lyhyitä episodeja lukuun ottamatta – sivusto toimi ja toimii yhä yhden ylläpitäjänsä ja perustajansa – ja itse asiassa koko ns. ”brändin omistajan” – varoilla. Vastavalmistuneen nuoren opettajan ja perheenisän varoin. Hän on jo yli kymmenen vuoden ajan maksanut kaikki sivustosta aiheutuneet kulut.

Asioiden sujumista vaikeutti ja edelleen vaikeuttaa jollain tavoin se, että toinen perustajista – allekirjoittanut – oli ja on yhä melko kriittinen sanoissaan ja teksteissään, eikä osaa olla hiljaa ”oikeissa paikoissa”. Hän – siis minä – olen ollut silti mukana sivustoa rakentamassa melkoisella volyymillä. Sivuston nykyhistorian puolivälissä tämä sivustontuottaja – siis minä – vapauduin leipätyöstä eläkkeelle, mutta muut toimijat sitä vastoin alkoivat elää oman elämänsä kiihkeitä ruuhkavuosia perheen, lapsien, työn, talon, harrastuksien ja kaiken muun ihanassa sekamelskassa. Sivuston asiat kasaantuivat liikaa yhden harteille ja samalla myös koko sivusto alkoi liiaksi leimautua tuon henkilön kriittiseen asenteeseen.

Sivustolla on koko ajan ollut ja on yhä muitakin ylläpitäjiä, jotka omalta osaltaan ovat todella kiitettävästi auttaneet ja tukeneet sivustoa sen toiminnan aikana, jotkut pitemmän aikaa, jotkut lyhemmän aikaa ja jotkut yhä vieläkin. Heille kuuluu suuri kiitos avusta, jota ilman työ olisi ollut vielä vaikeampaa ja hankalampaa. Näiden toimituksellisten ja teknisten ylläpitäjien lisäksi vuosien saatossa sivustolla on ollut useita avustajia, joilta on saatu sadoittain, ellei jo tuhansittain tekstejä ja artikkeleja sivuillemme. Myös musiikki ja videot jopa netti-TV ovat olleet suuressa osassa ja sekä nuotteja että jopa äänityksiä ja videoita sekä suoria netti-TV-lähetyksiä on saatu sivuille näiden avustajien avulla.

Ortodoksi.netistä kasvoi huikaiseva tietopankki, josta löytyi niin minea, oktoehos kuin monta, monta muuta tarpeellista tietoa, nuotteja, rukouksia ja jopa koko Euhologionkin silloin, kun se yhdessä vaiheessa oli loppuunmyyty, eikä sitä enää saanut mistään. Sivustolta löytyy kirjaesittelyjä uusista ja vanhoistakin ortodoksista kirjoista, yhteen aikaan siellä oli parhaimmillaan kolmen, neljän seurakunnallisen ortodoksisen lehdenkin nettiversiot. Sieltä löytyi ortodoksinen kuuden kielen sanakirja, ortodoksinen virtuaalikirkko, laaja ikonikuvakokoelma ja tietoa ortodoksista pyhistä. Ja noiden lisäksi paljon muutakin, yhteen aikaan myös uutisia ortodoksisesta maailmasta.

Sivustolla oli kauan oma fooruminsa, ensimmäinen keskustelupalsta, jossa todella moderoituna sai vapaasti keskustella ortodoksisuuteen liittyvistä asioista ja sai vastauksia kysymyksiin. Oman ymmärrykseni mukaan tuo keskustelupalsta on tuonut kirkon piiriin ja ortodokseiksi ihmisiä varmasti yhden hiippakunnallisen katekumeenikerhon verran ellei reilusti enemmänkin.

Tuota kehumista ja ylistämistä voisin varmasti jatkaa pitempäänkin, mutta uskon, että minun ei tarvitse sitä sen enempää tehdä. Teot ovat puhuneet puolestaan.

Koko ajan suurena ongelmana on ollut jo tuolla edellä viittaamani asia, kirkon virallinen suhtautuminen tällaisiin vapaisiin, harrastuspohjaisiin medioihin. Ortodoksi.netiä ei ole ollut olemassa ”virallisesti” kirkon protokollassa. Muistaakseni yhtenäkään vuonna sitä ei ole esimerkiksi mainittu ortodoksisen kalenterin tiedoissa, muuta kuin joidenkin muiden tahojen nettiosoitteessa, ja vain siksi, koska niiden tiedot olivat vain Ortodoksi.netin sivuilla, ei kirkon omilla sivuilla.

Tilanne – vaikka se ehkä oli kiusallinen – ei kuitenkaan haitannut suuremmin toimintaa, joka jatkui innokkaiden ortodoksien tekemänä vapaaehtoistyönä ja talkoilla ahkerasti, eräänlaisena omana diakoniatyönä.

Rahaa kului joka vuosi sivuston ylläpitämiseen eikä siihen saatu suuria avustuksia koko aikana ulkopuolelta. Ehkä pari esimerkkiä sallitaan. Kirkko myönsi 500 euron avustuksen noin 5000 minea-sivun toimittamiseen sivustolle. Ne piti kääntää käsin toisesta formaatista toiseen, editoida ja ns. pölkyttää laulajia varten. Jotain samaa taloudellisen avun luokkaa oli vigilia-käsikirjan saattaminen sivustolle nettiversioksi. Koko kirja piti ensin kirjoittaa käsin sähköiseen muotoon ja sitten muokata materiaali siitä nettiin sopivaksi kokonaisuudeksi. Joten kyllä kirkko on ollut ajoittain ja lyhyen aikaa mukana, joskin melko vähäisellä, sanoisin nyt, että olemattomalla taloudellisella panostuksella. Noitakaan avustuksia ei kuitenkaan voitu käyttää tekijöiden hyväksi, vaan perustoiminnan pyörittämiseen.


Tuon taloudellisen avun puuttuminen johti sitten viimein tilanteeseen, missä sivusto nyt on. Oma ylläpitoryhmä ei ole ennättänyt omilta kiireiltään pohtia ja etenkään tehdä riittävästi ns. ohjelmistojen päivityksiä. Osa – kuten vaikkapa minä – en olisi siihen edes pystynytkään. Sivustojen ohjelmien versiot jäivät jälkeen ja nyt muutosten – palvelimelta toiselle siirron – tapahtuessa ne konkretisoituivat ja ongelma kasvoi suureksi. Vanhoja sivuja – jotka tosin ovat tallessa ei voida käyttää uusilla ohjelmilla ilman melkoista työmäärää.

Melkoisen heikoilla tietoteknisillä taidoilla varustettuna oma valistunut arveluni on, ettei meillä todellakaan ole resursseja saada sivustoa pystyyn. Meillä ei ole riittävästi henkilöitä, jotka osaisivat sen tehdä ja kun se pitää teetättää muilla, jollain ulkopuolisella, meillä ei ole riittävästi varoja sen tekemiseen, työstä maksamiseen. Olemme ehkä jo käyttäneet riittävästi omia varojamme sivuston ylläpitoon. Tarvitsemme myös, mikäli sivuston elämä jatkuisi, jatkuvaa ohjelmien ja sivujen huoltoa ja päivittämisiä, jottei tämä enää toistuisi. Ja tämäkin työ maksaa.

”Brändin omistaja” saa nyt pohtia, mitä tehdään. Vaihtoehtoja ei liene hurjasti tarjolla. Yksi olisi varmasti se, että kirkko tulee apuun tai sitten apuun tulevat jotkut muut ulkopuoliset tahot. Kertaluonteisuus ei pelkästään auta. Tässä tilanteessa se laukaisee kriisin, mutta jatkossa tarvitaan hieman muutakin. Kyse ei kuitenkaan ole hirvittävän suurista taloudellisista uhrauksista, joten oman käsityksen mukaan se kyllä kannattaisi tehdä, sivustosta kun on valtavasti hyötyä myös kirkolle itselleen, sen työntekijöille, opiskelijoille ja tietysti seurakuntalaisille, kirkon jäsenille ja jäseniksi aikoville.

Toinen ja helpompi vaihtoehto olisi varmasti myydä sivusto materiaaleineen jollekin ulkopuoliselle toimijalle, vaikkapa luterilaiselle Kotimaa-yhtymälle tai maalliselle kustannustalolle, kuten vaikkapa Maahengelle. Se ei ehkä olisi se paras vaihtoehto asiasisällön osalta. Ja voihan olla, ettei kauppa heitä suuremmin edes kiinnostaisikaan, kunhan nyt vain arvailen. Nyt sivustoa ovat tehneet – vaikkakin ns. "oikeat" toimittajat sitä jatkuvasti kritisoivat – ammattitaidottomat harrastelijat, mutta asiaansa innostuneet ortodoksit, joilla teknisen ja toiminnallisen osaamisen lisäksi on edes jonkin verran kokemusta tällaisestakin ja mikä tärkeintä ortodoksisen teologiankin osaamista.

Itse olen nyt jo jokin aika sitten vetäytynyt melko laajalti sivuston toiminnasta senkin vuoksi, ettei persoonaani, toimintaani ja erityisesti kritiikkiäni enää väärin yhdistettäisi sivustoon ja syytettäisi sivustoa sellaisesta, mitä minä olen tehnyt ja sivusto ei todellakaan ole tehnyt. Toivon, että sivusto jatkaisi elämäänsä, mutta selvästikin tuntuu siltä, ettei se selviä tästä tilanteesta yksin.

Ja jotten ihan kaikkea kritiikkiäni ja änkyrää luonteenlaatuani olisi myynyt tässäkään tilanteessa edes hyvän asian puolesta, niin pitänee tähän loppuun sanoa, että todennäköisesti kautta Suomen – Helsingistä Valamon kautta pohjoiseen saakka – löytyy henkilöitä, jotka ottavat kriisimme vuoksi ylimääräisen paukun joulupaastosta huolimatta. Harrastelijat ovat heidän toiveensa mukaan hävinneet, eläköön ammattimaisuus! Mutta katsotaan nyt kuitenkin vielä.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

30.11.16

Hirviö tuli mua vastaan


En mahda mitään sille, että tuo Sepi Kumpulaisen lyriikka ja kirkolliskokous kietoutuvat väkisin, lähes maagisesti toisiinsa. Jos ei muuten, niin tuon Sepin musiikin ammatillisuuden kautta. Yksistään tuo Sepin omanlaisensa kitaran soittotyyli kaulan yläpuolelta muistuttaa monesta seikasta. Mutta kuten videosta voidaan nähdä, niinkin on mahdollista soittaa.

Oikeasti minua taitaa jo väsyttää ja jopa hieman tympiä tämä blogikirjoittelu ja toivottavasti pystyn jättämään sen piakkoin ja siirtyä odottamaan joulua. Mutta ennen sitä jos nyt kuitenkin jotain.

Katselin netissä olleita kirkolliskokouskuvia ja yksi merkillinen asia pisti silmään: lehterillä eli salin takaosassa ei ollut paljon ketään. Tavallisesti siellä on yleisöä, joukossa jokunen toimittajakin. Nyt siellä näkyi olevan vain Ari.

Katselin seuraavaksi mediaa hieman laajemmin. Itse en ole median suurkuluttaja, koska luen lehtiä vain kahviloissa ja seuraan satunnaisesti joitain nettilehtiä. Joten tämäkin arvio mediasta on hieman suurpiirteinen, kuten yleensäkin nämä minun blogijutut. Ei näistä kannata suuremmin suivaantua, toimittajienkaan.

Mitään suurempaa uutisointia en ole löytänyt mediasta, jossa olisi käsitelty kirkolliskokouksemme asioita. Eilen taisi olla jotain Savon Sanomissa ja Iltalehdessä. Tänään oli yksi poikkeus harmaudessa, kun löysin YLEn sivuilta uutisen, joka kertoi siitä, että kirkolliskokous selvittää arkkipiispan istuimen mahdollisen Helsinkiin siirron vaikutuksia. Lienee sitten ollut kokouksen merkittävin asia – ainakin helsinkiläisten mielestä.

Eilen valtakunnan uutisissa suurempi uutinen oli se, että ”Pumptsi pum” palaa ruutuun kuin mikään kirkolliskokousasia. MTV ei tainnut edes uutisoida, että oma ”pumptsi-pummimme” poistuu.

Mikä mahtaa olla syynä tuollaiseen kohteluun? Miksi kirkkomme korkeimman päättävän elimen toimet eivät oikein kiinnosta mediaa? Olisiko kirkon syytä mennä itseensä?

Olisi. Olen tässä vuosien saatossa useampaan otteeseen valitellut kirkkomme mediaosaamista. Siinä on ollut ja on yhä suuria puutteita. Täysin mahdollista on, että tiedotus ja viestintä palvelee keskushallintoa ja johtoa, mutta ei se palvele sitä, jota sen pitäisi palvella, kansaa.

Kirkolta puuttuu mediaosaajia ja tekijöitä, jotka saisivat aikaan näyttävää ja haluttavaa uutisointia. Uutisointi on kautta aikain perustunut siihen, että ensin se julkaistaan sensuroituna ja siloteltuna omilla sivuilla ja vasta sitten annetaan muille jotain murusia. Ei se niin toimi, ei ainakaan pitkään. Ja jälki näkyy jo. Siinäkin, että seurakunnat pakenevat kirkon sivustolta ja tekevät omia ratkaisujaan.

Samoin kirkon piirissä on lukuisa joukko asioita, joita enemmänkin piilotellaan, jopa sensuroidaan kuin tiedotetaan. Tässäkin kokouksessa lienee ollut sellaisia asioita. Taisivat liittyä vaikkapa johonkin museobisnekseen. Kalenteristakin jätettiin pois hankalat tyypit ja ikävät asiat.

Sitten on vino pino asioita, joista vain vaietaan jokapäiväisessä viestinnässäkin. Niitä ei ole olemassakaan. Kun yksi merkittävä kirkolliskokouksen osanottaja, julkinen henkilö, on poissa, sitä ei mitenkään selitellä ja kerrota muille, vaikka asia saattaisi olla ihan normaali poisjääminen. Sen sijaan annetaan vain huhujen velloa ja sosiaalisen median pyöritellä asioita laidasta laitaan haluamallaan tavalla, vaikka syy poissaoloon olisi kenties ja mahdollisesti ollut ihan oikea ja hyväksyttävä. Vai olisiko? Nyt siitä on syntynyt ihan erilainen kuva ja mielikuvituksella ei ole ollut rajoja. Mutta onhan tietysti tuokin yksi tapa hankkia julkisuutta. Onko se sitten oikea ja hyväksyttävä tapa, siitä ollaan varmasti montaa mieltä. Ymmärtääkseni tuollainenkin ns. negatiivinen julkisuus on ollut esillä ainakin erään kokousedustajan puheenvuorossa. Olisi ehkä kannattanut kuunnella tarkemmin.

No onneksi on ollut tämä ns. vapaa media, joka on kertonut jotain omalla tyylillään, vapaammin. Kyllähän kirkon viestinnänkin kautta ovat tulleet julki jotkut ns. viralliset asiat, mutta ei silti kaikki mielenkiintoiset nyanssit. Varsinkaan sellaiset, joista johto ei pidä ja joilla silti olisi uutisarvoa.

Tämän päivän maailmassa kaikki on digitaalista. Kokousedustajat pitävät julkisia puheitaan papereista, jotka ovat helposti saatavilla myös ns. nettiversioina, digitaalisina. Miksi niitä ei laiteta suoraan nettiin, jonnekin osioon ”Puheenvuorot kirkolliskokouksessa”. Sieltä jokainen voi käydä lukemassa, mitä ”oma kirkolliskokousedustaja” on kokouksessa sanonut vai onko sanonut yhtään mitään.

Nyt on kuulunut mainintoja, että kokouksen virkailijat sanovat joidenkin asioiden menevän protokollassa tietyllä tavalla, että kokous sujuisi juohevasti ja päätöksenteko olisi hallittavissa. Tuokin kuulostaa oudolta, jos samalla rikotaan yhteisesti sovittuja sääntöjä, kokouksen toimintaohjeita. Silloin ei joku ole tehtävien tasalla, jos pelkää huomauttaa esimiestään siitä, että kokous ei suju sillä tavalla, kuin sen pitäisi.

Kun kaiken lisäksi samaan aikaan eräs ns. vapaan median vahva toimija on ikään kuin ”Jumalan kostona” ja samalla varmaan monen (ainakin helsinkiläisen) toivomana saanut sivustonsa nurin, eikä voi toimia, ovat monet siitä jollain tavalla riippuvaiset kuin halvaantuneita. Opettajat valittavat, ettei materiaalia saa ulos, kanttorit, että minean tekstejä ei voi käyttää ja moni muukin, vaikka toimittajat, ettei ole saatavissa oikeaa tarkkaa tietoa ortodoksisuudesta artikkelien tueksi. Onko näiden yksityisten harrastelijoiden tehtävä ylläpitää tällaista sivustoa? Olisiko kirkon pitänyt olla jollain tavalla vahvemmin mukana tuossa toiminnassa, turvaamassa, auttamassa, tukemassa, ettei tuollaista pääsisi tapahtumaan? Mene ja tiedä!

Kirkko ei tietenkään omasta mielestään (kenen mieli se sitten mahtaa ollakaan) voi tukea sellaista, mikä arvostelee sen toimintaa. Näin siellä kai ajatellaan. Vaikka korulauseissa sanotaan, että toiminta on avointa, kirkko haluaa itse määritellä, miten avointa. Suomeen on kaivattu omaa ortodoksista valtakunnallista mediaa, joka samalla olisi vahvasti kirkkoon sidottu, mutta kuitenkin riippumaton. No, tuo kaatunut sivusto oli sitä, mutta se oli myös ilmeisesti liian riippumaton.

Nyt jäämme odottamaan, mitä tapahtuu. Parantaako hevonen juoksuaan kirkon tiedotuksessa? Tehdäänkö kirkon piirissä samanlaisia ratkaisuja kuin valmentajille urheilujoukkueissa silloin, kun peli ei kulje? Palkataan uusia pelaajia ja potkitaan valmentaja pellolle. Uusiiko kirkko mediatyötään sellaiseksi, mitä tämä aika odottaa ja mitä tämä aika teknisesti tarjoaa? Sen aika näyttää.

Mutta minä taidan kohta siirtyä odottamaan joulupukkia, ellei nyt jotain ihan raflaavaa nyt vielä satu Heinävedellä käytävässä kokouksessa. Katsotaan nyt. Toivottavasti saan mielestäni pois tuon alussa mainitun ja videolta tajuntaani kuusikujaa pitkin syöksyneen ”hirviön”.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

P.S. Nyt muuten huomasin, että tuo Sepihän on jotenkin tutun oloinen.

H@P