Poikkeusajat ovat kamalia: sota, kaaos, pandemia … mutta samalla ne kumma kyllä antavat uutta ja kehittävää ajateltavaa, pakottavat toisenlaisiin ajatuksiin ja sovelluksiin – luovat uutta – hyvääkin.
Sellaisista on paljon merkkejä myös koronakriisin tuloksena. Kun alta häviää työ ja elääkin pitäisi, saattaakin joku vanha idea – tai vaikka juuri keksitty – saada siivet alleen ja uutta työtä syntyy.
Samoin on näköjään kulttuurin alalla. Olen vähälle aikaa katsonut kaksi upeaa työtä, jotka ovat syntyneet koronakaranteenin pakottamina. Toinen oli Vaskivuoren lukion nuoren kamarikuoron upea esitys ”Pelottomien riemulaulu” (https://youtu.be/jal21nwCOhI) ja toinen löytyi eilen: Lahden kaupunginorkesterin, Sinfonia Lahden esitys "Finlandiasta" (https://youtu.be/Sh1L-8T5hu0).
Hiljalleen taitojen ja osaamisen karttuessa samanlaista uuden löytämistä on toki havaittavissa muuallakin, jopa jokseenkin luutuneessa ortodoksisessa kirkossa, jossa pakko on ajanut ajattelemaan ja tekemään asioita toisin ja jossain se uusi on onnistunut isolla rahalla toteutettuna, jossakin vielä hapuillaan ja opetellaan, mutta kyllä sieltäkin hyvää aikanaan tulee, kunhan kokemusta kertyy. Yritys ja erehdys ovat kautta aikain olleet oivallisia motivoijia.
Kirkon kohdalla tilanteeseen ajoi se, ettei ”keskuskonttorijohtoista” kriisinhallintaa löytynyt ja osin ei ole vieläkään löydetty ja seurakunnissa jouduttiin pohtimaan omia luovia ratkaisuja. Piispathan eivät ole koskaan osanneet tehdä ”oikeita maallisia päätöksiä”, hengellisiä kenties. Kirkon tiedotus on enemmän suuntautunut hallelujaan, kun nyt tarvittaisiin aivan muuta. Kriiseihin kouluttautuminen ja harjoitteleminen lienee jäänyt tekemättä suurimmalta osalta työntekijöitä ja valitettavasti jälki näkyy. Mutta aikaa on riittävästi harjoitella ja opetella, jos kriisi kestää sen, mitä yleisesti arvellaan – kuukausia.
Palmusunnuntai ja siihen oleellisesti liittynyt perinne – virpominen – oli mukava koetinkivi, josta aika moni selvisi. Niin jumalanpalvelusten osalta kuin jopa virtuaalivirvonnasta. Myös tavallisissa perheissä jouduttiin pohtimaan asiaa, miten virpoa ukki ja mummi, kun sinne ei nyt oikein voi mennä virpomaan kotiin.
Itse ilahduin aamusella, kun puhelin soi ja siellä oli WhattsAppin videoyhteyden päässä omat iloiset vunukkani, jotka rapsauttivat virpoa ukin ihan tuosta vain – ikään kuin olisivat aina niin tehneet.
Lisäksi mausteena oli muutakin ukin kannalta mukavaa. Vunukat ovat nyt olleet jo monta päivää etäopetuksessa, pois koulusta, kotona. Ilman koulukavereita, opettajia ja laajaa sosiaalista verkkoa, ja siksi ukin tai mummin seura maittoi. Oli aikaa rupatella niitä noita ja katsella kameraa viiden sentin päästä ja tutkia, minkä väriset silmät on kullakin. Ja kun huomasivat, että ukki oli aikeissa juoda aamukahvit herkullisten keksien kera, pyysivät panemaan muutaman keksin jemmaan heillekin seuraavaa tapaamista varten.
Toivat samalla suuren ilon ukin mieleen ja päivään niin, että koko päivän on hymyilyttänyt ja ollut hyvä mieli. Olen alkanut kerätä jo jokin aika sitten ”päivän vunukoita”, sattuvia sanontoja karanteenipäivien saatosta. Tänään se tuli juuri noista kekseistä, jotka nähtyään nuorempi vunukka – muutenkin hieman perso makealle sekä pääsiäisen odotuksen vuoksi karkki- ja makeapaastossa tällä hetkellä – totesi heti: ”Mulle sitten kolme”.
Aikaisempi sanonta tallentui keskustelusta mummin kanssa, kun hän kysyi vunukoilta karanteeniin viitaten, mitähän mummin pitäisi ottaa mukaan autiolle saarelle, jos hän sinne joutuisi. Nuorempi vunukka – se sanavalmiimpi ja ilmeisen itsevarmempi – laukaisi heti totuuden: ”Minut!”. Mummi kas kun on hyvä leipoja ja ruuanlaittaja.
Hannu
nettihoukka
Sellaisista on paljon merkkejä myös koronakriisin tuloksena. Kun alta häviää työ ja elääkin pitäisi, saattaakin joku vanha idea – tai vaikka juuri keksitty – saada siivet alleen ja uutta työtä syntyy.
Samoin on näköjään kulttuurin alalla. Olen vähälle aikaa katsonut kaksi upeaa työtä, jotka ovat syntyneet koronakaranteenin pakottamina. Toinen oli Vaskivuoren lukion nuoren kamarikuoron upea esitys ”Pelottomien riemulaulu” (https://youtu.be/jal21nwCOhI) ja toinen löytyi eilen: Lahden kaupunginorkesterin, Sinfonia Lahden esitys "Finlandiasta" (https://youtu.be/Sh1L-8T5hu0).
Hiljalleen taitojen ja osaamisen karttuessa samanlaista uuden löytämistä on toki havaittavissa muuallakin, jopa jokseenkin luutuneessa ortodoksisessa kirkossa, jossa pakko on ajanut ajattelemaan ja tekemään asioita toisin ja jossain se uusi on onnistunut isolla rahalla toteutettuna, jossakin vielä hapuillaan ja opetellaan, mutta kyllä sieltäkin hyvää aikanaan tulee, kunhan kokemusta kertyy. Yritys ja erehdys ovat kautta aikain olleet oivallisia motivoijia.
Kirkon kohdalla tilanteeseen ajoi se, ettei ”keskuskonttorijohtoista” kriisinhallintaa löytynyt ja osin ei ole vieläkään löydetty ja seurakunnissa jouduttiin pohtimaan omia luovia ratkaisuja. Piispathan eivät ole koskaan osanneet tehdä ”oikeita maallisia päätöksiä”, hengellisiä kenties. Kirkon tiedotus on enemmän suuntautunut hallelujaan, kun nyt tarvittaisiin aivan muuta. Kriiseihin kouluttautuminen ja harjoitteleminen lienee jäänyt tekemättä suurimmalta osalta työntekijöitä ja valitettavasti jälki näkyy. Mutta aikaa on riittävästi harjoitella ja opetella, jos kriisi kestää sen, mitä yleisesti arvellaan – kuukausia.
Palmusunnuntai ja siihen oleellisesti liittynyt perinne – virpominen – oli mukava koetinkivi, josta aika moni selvisi. Niin jumalanpalvelusten osalta kuin jopa virtuaalivirvonnasta. Myös tavallisissa perheissä jouduttiin pohtimaan asiaa, miten virpoa ukki ja mummi, kun sinne ei nyt oikein voi mennä virpomaan kotiin.
Itse ilahduin aamusella, kun puhelin soi ja siellä oli WhattsAppin videoyhteyden päässä omat iloiset vunukkani, jotka rapsauttivat virpoa ukin ihan tuosta vain – ikään kuin olisivat aina niin tehneet.
Lisäksi mausteena oli muutakin ukin kannalta mukavaa. Vunukat ovat nyt olleet jo monta päivää etäopetuksessa, pois koulusta, kotona. Ilman koulukavereita, opettajia ja laajaa sosiaalista verkkoa, ja siksi ukin tai mummin seura maittoi. Oli aikaa rupatella niitä noita ja katsella kameraa viiden sentin päästä ja tutkia, minkä väriset silmät on kullakin. Ja kun huomasivat, että ukki oli aikeissa juoda aamukahvit herkullisten keksien kera, pyysivät panemaan muutaman keksin jemmaan heillekin seuraavaa tapaamista varten.
Toivat samalla suuren ilon ukin mieleen ja päivään niin, että koko päivän on hymyilyttänyt ja ollut hyvä mieli. Olen alkanut kerätä jo jokin aika sitten ”päivän vunukoita”, sattuvia sanontoja karanteenipäivien saatosta. Tänään se tuli juuri noista kekseistä, jotka nähtyään nuorempi vunukka – muutenkin hieman perso makealle sekä pääsiäisen odotuksen vuoksi karkki- ja makeapaastossa tällä hetkellä – totesi heti: ”Mulle sitten kolme”.
Aikaisempi sanonta tallentui keskustelusta mummin kanssa, kun hän kysyi vunukoilta karanteeniin viitaten, mitähän mummin pitäisi ottaa mukaan autiolle saarelle, jos hän sinne joutuisi. Nuorempi vunukka – se sanavalmiimpi ja ilmeisen itsevarmempi – laukaisi heti totuuden: ”Minut!”. Mummi kas kun on hyvä leipoja ja ruuanlaittaja.
nettihoukka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti