26.2.15

Olisiko nyt katumuksen paikka!

Nyt olisi taas paikka katumukselle, ripille. Onneksi omassa kirkossani, ortodoksisessa kirkossa on katumuksen sakramentti, mutta osaanko minä ja osaako moni muu käyttää sitä oikein. En tiedä, kun en ole pappi, mutta yritän pohtia asiaa näin tavallisen maallikon näkökulmasta. Niin - ja samalla pohtia, missähän sitä nyt kävisin ripillä. Syytä varmaan olisi.

Ripille menijällä on yleensä rippi-isä, oma tuttu ja luotettava pappi, jonka luona voi käydä saannöllisesti tai ainakin silloin, kun käy ripillä. Kaikilla ei sellaista kuitenkaan ole, koska - olemme vain ihmisiä - emme joskus pidä lähellä, usein juuri omassa seurakunnassamme olevaa pappia sellaiseen kelvollisena ihan vain omista maallisista näkökannoistamme johtuen. Joskus emme ole sellaiseen vielä oikein tottuneet vaikkapa uusina ortodokseina, juuri kirkkoon liittyneinä. Varmaan monenlaisia syitä - tai oikeammin selityksiä - löytyy. Joka tapauksessa jokaisella olisi hyvä olla rippi-isä ja hänen ei suinkaan tarvitse olla välttämättä omasta seurakunnasta, hän voi olla vaikka naapuriseurakunnasta tai jostain muusta seurakunnasta, luostarista tai vaikka eläkkeellä oleva pappi, jos hän vielä jaksaa ottaa vastaa ripittäytyjiä.

Mutta voisihan tuota katumukseen oleellista kuuluvaa nöyrtymistä opetella varsin konkreettisesti valitsemalla rippi-isäkseen juuri hänet, jota jostain syystä ei tehtävään hyväksy. Usko ja siihen liittyvät asiat kun eivät ole sellaista "market-tavaraa", jota valintahyllyltä omien mieltymyksiensä mukaan poimitaan. Näinhän melko moni joissain asioissa kuvittelee olevan.

Katumuksen sakramenttiin osallistuminen, ripillä käynti, ei pitäisi olla koskaan mikään "tuosta vain" -tapahtuma, ei kiireessä huitaistu eikä harkitsematon. Arvelen, ettei tuollaisesta ripillä käynnistä olisi mitään hyötyä ihmisen itsensä hengelliselle kasvulle. Se saattaa olla silloin ehkä jonkinlainen signaali ympärillä oleville seurakuntalaisille, joille halutaan näyttää, että kyllä minäkin ripillä käyn. Rippi ei minusta ole kuitenkaan näyttämisen paikka - ei silloin tarvitse näyttää muille, ei itselle, eikä edes papille hurskaammalta kuin onkaan.

Ripillä käyntiä saattavat haitata monet asiat. Tämän päivän monelle uusortodoksille, joka siis on kääntynyt ortodoksiksi jostain muusta kirkosta tai yhteisöstä, jossa eo ollut rippiä, rippi saattaa tuntua toisinaan vaikealta, henkilökohtaiselta, pelottavalta ja tilanteelta, johon ei hevillä mennä, jos ei ole ihan pakko. Pappia ei silloin ymmärretä siihen rooliin, mikä hänellä rippiä toimittaessa on, välikädeksi ripillä olijan ja Jumalan välissä.

Häntä ei myöskään aina ymmärretä ihmiseksi, jonka omista inhimillisistä avuistaan, ominaisuuksistaan tai edes puutteistaan ei tarvitse välittää. Hän on tuolloin pappi, sakramentin suorittaja, välittäjä, ei mitään muuta. Ei se inhimillinen, mahdollisesti syntinen ihminen, jollaisia me kaikki viime kädessä olemme ja jollainen hän minun tai jonkun muun mielestä saattaisi olla "siviilielämässä". Papin vikojen ja ongelmien tunteminen tai edes pohtiminen ei saisi vaikuttaa millään lailla ripille menoon. Mutta kun vaikuttaa. Minkäs sille teet.

Papilla on ehdoton vaitiolovelvollisuus kaikesta, mitä hän ripillä kuulee. Näinhän se on ja sen pitää olla. Mutta, mutta ... entäpä jos jälleen epäilen. "Eilen pappi jutteli kahvipöydässä sellaisia asioita, ettei hän normaalisti tietäisi tuollaisia, olikohan se kuultu ripillä." -  "Viime sunnuntaina hän katsoi minua ja piti opetuspuhettaan, joka ilmiselvästi oli tarkoitettu minulle." - "Kun kohtasimme kahvilla, hän vihjaisi muitten kuullen jotain sellaista, joka liittyi edelliseen rippiin. Koska muitakin oli paikalla kuulemassa, hävetti." Näin saatamme joskus asioita väärin tulkitessamme ajatella. Tai saattaahan se joskus jopa olla myös sitä synnintuntoa, kun papin sanat kolahtavat itseensä ja ihminen huomaakin, että hänhän onkin syyllinen tuohon, mitä pappi sanoo.

Aika moni pappikin on kääntynyt luterilaisuudesta ortodoksiksi. Joskus tuntuu - vaikkei jälleen pitäisi - että tuollaisella papilla on huomattavasti vaikeampaa itsekin tottua moniin ortodoksisiin perintesiin tapoihin, joskus tuntuu kuin rippiinkin. Kun kuuntelee papin ohjausta ja neuvoja, ripillä ollessa, epäilys hiipii sisimpään - vaikkä jälleen: ei pitäisi. Pappi on "ammattilainen" ja hän selviytyy työtehtävästään omalla tavallaan ja tyylillään ja oleellista ei ole se tapa, miten HÄN selviää, vaan se, miten ME selviämme ja että
todella tunnustamme ja saamme anteeksi pahat teot ja ajatukset.

Oikean ammattilaisen, asianmukaisesti koulutetun ja kokeneen seurakuntapapin, rippi-isän, hoivassa ei ole väliä miten ja mitä kerrotaan ja mitä tunnustetaan, kunhan seuraat hänen ohjeitaan, kuuntelet häntä, vastaat kysymyksiin rehellisesti ja kerrot hänelle niitä asioita, jotka sinua painavat, joitten kohdalla koet, ettet ole toiminut niitten kanssa aivan oikein. Näin itse ajattelen. Mikä on sitten todellisuutta, riippunee meistä kaikista - ripille menijästä ja papista.


Varmasti aika inhimillisiä tunteita, joita jokaisella on jossakin vaiheessa elämäänsä ripille mentäessä ja ennen sitä. Mutta nuo tuntemukset pitää vain ohittaa, unohtaa ja uskoa - uskoa rippiin, uskoa Jumalaan, uskoa siihen, että pappi tekee osuutensa ja lisäksi vieläpä ihan oikein. Ei meillä ole muuta vaihtoehtoa. Jos märehdimme tuollaisilla ajatuksilla, emme koskaan pääse ripille, kun emme uskalla, voi tai mikä syy nyt milloinkin löytyy.

Jos pappi kertoo ripillä kuulemisistaan jollekin ja jää siitä kiinni, se on suuri rike, josta hän joutuu vastaamaan. Toisaalta voisimme kai muutenkin totutella ajatukseen, että asia, jonka kerromme papille ripillä on kerrottu, sovitettu ja sakramentin jälkeen anteeksi saatu. Sillä ei enää ole väliä, vaan voimme jatkaa elämäämme tuostakin asiasta keventyneenä ja huolettomina. Jos vain sitten muistamme ripin lopussa papin sanomat sanat: "... älä häpeä syytä, minkä vuoksi olet tullut Jumalan ja minun eteeni. Sillä et sinä kerro minulle vaan Jumalalle siinä missä seisot."

Ei varmaankaan olisi pahasta muistaa samalla Johanneksen evankeliumin sanat aiheeseen liittyen, kun Jeesus tapasi aviorikoksesta syytetyn naisen. Hän sanoi tälle, jota kaikki ympärillä olevat syyttivät ja Jeesus pyysi näitä muita heittämään ensimmäisen kiven (Joh. 8:7). Kun kaikki syytöksiä huudelleet olivat poistuneet paikalta Jeesus sanoi:

"Nainen, missä ne kaikki ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?" - "Ei, herra", nainen vastasi. Jeesus sanoi: "En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä." (Joh. 8:10)



Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com