 |
| Apostolit Luukas ja Matteus kirjoituspuuhissa Pendelin luostarin seinämaalauksessa. (Kuva: Hannu Pyykkönen) |
Elän tällä hetkellä hieman kummallista ajanjaksoa.
Ortodoksina minun pitäisi – tai sanoisinko, voisin – nyt paastota, sillä elämme pääsiäistä edeltävää Suurta paastoa. Tänä vuonna se ei kuitenkaan ole mahdollista. Valmistaudun terveydellisistä syistä suureen operaatioon, ja siihen valmistautuminen koskee myös ruokaa. Tässä tilanteessa paasto ei yksinkertaisesti sovi suunnitelmiin.
Tämä on saanut pohtimaan, mitä paasto oikeastaan tarkoittaa silloin, kun sitä ei voi toteuttaa tavallisella tavalla.
Voisiko ratkaisu olla esimerkiksi mediapaasto? Ajatus kävi mielessä. Mutta sekään ei oikeastaan sovi omaan tilanteeseeni.
Joudun olemaan jonkin verran eristyksissä, jotta en sairastuisi juuri nyt liikkeellä oleviin ärhäköihin virustauteihin. Flunssat, norovirus ja A-influenssa kiertävät, ja niitä on syytä välttää. Elämä on siksi tällä hetkellä varsin kotikeskeistä. Ruoka tulee verkkokaupasta, ja ulkoilu tarkoittaa useimmiten pientä ajelua kaupungilla mielen virkistämiseksi. Joskus harvoin käyn kahvilla jossakin pienessä kahvilassa.
Aikaa on siis paljon.
Mutta mitä sillä ajalla tekee?
En ole erityinen television ystävä. Katson sieltä lähinnä uutiset ja joskus jonkin hyvän elokuvan. Suuri osa ajasta kuluu kuitenkin aivan muulla tavalla.
Kirjoitan.
En kirjaa, en kirjeitä enkä päiväkirjaa, vaan artikkeleja. Kirjoitan nettisivustoon, jossa toimin sisällöntuottajana ja ylläpitäjänä. Kirjoittaminen täyttää päiviä ja antaa rytmiä arkeen. Samalla se on ollut yllättävän tärkeä apu myös tunteiden vuoristorataan, joka väkisin liittyy tämän operaation odottamiseen.
Odottaminen voi olla oma taiteenlajinsa.
Tätä olen harjoitellut jo pari kolme kuukautta. Tilanne tuo joskus mieleen armeija-ajan. Sielläkin oli usein kova kiire seuraavaan paikkaan – odottelemaan.
Varsinaista mediapaastoa en siis voi oikein pitää. Kirjoittaminen tarvitsee ärsykkeitä, ajatuksia ja aiheita, ja niitä löytyy usein juuri mediasta, kun osaa etsiä.
Myös kirkko voisi tällaisessa tilanteessa olla paikka, johon mennä. Nyt se ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista. Täysi kirkko tarkoittaa samalla riskiä sairastua johonkin virukseen, ja juuri nyt sitä täytyy välttää.
Niinpä kirkko on täytynyt tuoda kotiin.
Se on tapahtunut juuri kirjoittamalla ortodoksisuutta käsitteleviä artikkeleja, tekemällä käännöksiä ja toimittamalla erilaisia tekstejä verkkoon. Huomaan samalla, että oman kirkkoni traditio on tullut näiden kuukausien aikana entistä tutummaksi.
Suurta paastoa kuvataan usein aikana, joka kutsuu ihmisiä hiljaisuuteen.
Sitä olen kyllä saanut oikein roppakaupalla. Yksineläjän elämä tarjoaa siihen luonnostaan tilaa. Hiljaisuudessakin on kuitenkin rajansa. Onneksi saan soitella ja saan videopuheluja lapsiltani ja lapsenlapsiltani. Joskus videopuheluja tulee niin lapsilta kuin ystäviltäkin ulkomaita myöten. Nekin piristävät kummasti pitkää päivää.
Usein sanotaan, että hiljaisuus antaa tilaa kuulla sen, mikä muuten helposti jää melun alle.
Se on totta.
Tilaa se on antanut – joskus ehkä liikaakin. Siksi on täytynyt olla tarkkana, ettei tuo ajoittain liika hiljaisuus ala ottaa ihmistä vangikseen.
Onneksi arjesta löytyy myös muuta täytettä päiville. Lukeminen on lisääntynyt, ja olen löytänyt hyviä kirjoja. Äänikirjoja kuunnellessa aika kuluu helposti, kuten sanotaan, kuin siivillä. Uusin kirja, Joel Haahtelan "Talvikappeli", odottaa jo vuoroaan, Mihail Šiškinin "Tulevaisuus" on vielä kesken.
Myös monet arkiset asiat ovat saaneet uuden merkityksen. Ruoanlaitosta on tullut mukavaa vaihtelua päivään. Se ei ole enää pelkkä välttämättömyys, vaan pieni hetki, joka rytmittää arkea.
Ehkä paasto ei aina ole sitä, mitä ihminen aluksi ajattelee.
Joskus se ei ole niinkään pidättäytymistä ruoasta, vaan oppimista elämään tilanteessa, jossa elämä hidastuu väistämättä. Se voi olla odottamista, hiljaisuutta ja uudenlaista arkea.
Silloinkin paasto voi opettaa jotakin.
Ehkä juuri sitä, että Jumalan läsnäolo ei riipu siitä, missä ihminen on. Joskus kirkko löytyy täynnä olevasta temppelistä, joskus oman kodin hiljaisuudesta.
Ja joskus se löytyy siitä työstä, jota ihminen tekee – vaikka kirjoittamalla.
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti