Joillekin ihmisille sanat vanha ja vanhus ovat epämiellyttäviä, etenkin jos niillä kuvataan henkilöä itseään. Itse en ole pahastunut kummastakaan sanasta, mutta olen kyllä useinkin pohtinut, olenko vanha.
Muistan hyvin omia aiempia ennakkoluulojani vanhoista ihmisistä. Mielessä on joitain muistikuvia ihmisistä, jotka – olipa sitten kesä tai talvi, kevät tai syksy – he istuivat kotona kiikkustuolissa villatakki päällä ja villasukat jalassa. Pidin sitä joskus ehkä hieman höpsähtäneen ihmisen toimintana.
Nykyään, kun menen kylppäriin ja minun pitää ohittaa sinne mennessä iso peili seinällä, sieltä katselee minua hieman tuolla samalla tavalla pukeutunut ihminen – aina ei ole villatakkia päällä, mutta villatöppöset useimmiten. Ja ihan tolkun tyypiltä se kuvastimen henkilö kuitenkin vaikuttaa olevan.
Aiemmin ajattelin, että vanhuuteen kuuluu hidasliikkeisyys. Näin saattaa ollakin, koska en enää jaksa juosta sataa metriä tai oikeastaan en metriäkään, jos ei ole hengen hätä. Sata metriä taittuu kävellen ja joskus jopa pitää kerran levätä välillä, ettei hengästy. Mutta se taittuu kuitenkin. Olenko siis vanha?
Istun usein tietokoneen ääressä ja käytän sitä melkoisen paljon päivän aikana. Ehkä joskus jopa liian paljon. Hallitsen tietokoneet melko hyvin, osaan päivittää sivuja netissä ja tarvittaessa tietokoneenkin, jos joku ohjelma sitä vaatii. Joskus olen selvinnyt todella monimutkaisista asioista koneen kanssa, jopa niin, että itsekin ihmettelen, miten selvisin. Olenko siis vanha?
Aikanaan opettelin erään ohjelmointikielen ja ostin siitä kertovan kirjan. Pian poikani opettelivat tuon saman kielen ja sen jälkeen paljon muutakin. Menivät varsin pian ohi oikealta ja jatkoivat johonkin minulle usein melko tuntemattomaankin. Mutta kumpikin sai sieltä ammatin ja he osaavat nyt useita kieliä – tässä tapauksessa ohjelmointikieliä. Joten ei mennyt hukkaan tuonkaan kirjan ostaminen.
Tapasin äskettäin nuoria poikieni ikäisiä tai nuorempia ihmisiä, ammattilaisia ja minulle jäi sellainen kuva, että noissa pari, kolmekymppisissä oli yllättävän paljon – ehkä jopa liian paljon – ihmisiä, jotka eivät todellakaan osanneet käyttää tai hyödyntää tarvittavalla tietomäärällä tietokonetta ja sen ohjelmia. Siksi heidän ammatinharjoittamisessa on joko ongelmia tai sitten muuten vain turhaa hankaluutta.
Muistan itse omilta ammattivuosiltani, kun työpaikalla oli ihmisiä, joiden tehtävänä oli työskennellä lasten ja nuorten kanssa ja eräitten vielä useita vuosia, jopa kymmeniä vuosia – ja – mitä kuulinkaan liian usein heidän suustaan, ”en tule koskaan tarvitsemaan tietokonetta enkä opettele sen käyttöä”. Silloin en muuten tuntenut itseäni vanhaksi vaikka jo viisikymppinen taisin ollakin.
Tuo sama asenne on vielä monilla työpaikoilla ja tekemättömyyttä tai koskemattomuutta tietokoneisiin ja erilaisiin työtä helpottaviin ohjelmiin perustellaan milloin milläkin tekosyyllä, vaikka sillä, että niiden kautta tarttuu viruksia ja tulee ongelmia mainoksien ja minkä kaiken kanssa tuleekaan, oma identiteetti ja yksityisyys vaarantuu.
Itse koin silloin ja voi olla, jos tuntisin asiaa tarkemmin nykyään, sanoisin kenties nytkin, että tuolla tavalla ihminen tunnustaa suurta osaamattomuuttaan ja oppimiskyvyn puutetta ja haluttomuutta hoitaa työtään kunnolla. Ja samalla – riippuen tietysti, mitä työtä tekee – tällä tavoin tekee omalle työlleen ja ammattikunnalleen suurta vahinkoa ja tuhoaa pikkuhiljaa muru murulta mahdollisesti jopa oman ammattinsa.
Itse tunnen vielä jonkin verran opetusalaa. Siellä on erilaisia ammattiryhmiä riippuen mitä ainetta tai luokkatasoa opettaa. Jotkut opetusalat ja niiden opettajat ovat sellaisia, että ne alkavat muuttuneessa yhteiskunnassa olla yhä harveneva joukko ja heidän töitään joko vähennetään tai jopa lopetetaan tai ne siirtyvät jollekin toisen opetusalan ihmisille tehtäviksi.
Nyt siis juuri tällaisten ”harvinaisten” tai ”harvinaisemmiksi tulevien” alojen ihmisillä on ensiarvoisen tärkeä paikka osoittaa tarpeellisuutensa ja ammattitaitonsa, sillä tavallisia duunareita – ovatpa he sitten lääkäreitä, opettajia, insinöörejä tai mitä vain – on pilvin pimein, mutta tietyn, kenties rajatunkin sektorin erityisosaajia ei kasva joka oksalla. Jos ei arvosta omaa työtään niin, että opiskelee uusia ammatin vaatimia taitoja, syöksee silloin omalta osaltaan omaa ammattikuntaansa ”kadotukseen” – lakkautettaviksi ammateiksi.
Aloitin tämän puheen vanhenemisella. Se ei muuten estä opiskelua ja uuden oppimista mitenkään. Kokemuksesta olen havainnut, että ruumis ja sielu tai pitäisikö sanoa fyysinen ihminen ja psyykkinen ihminen vanhenevat usein aivan eri tahtia. Kerroin tuolla aiemmin siitä sadan metrin juoksemisesta. Kesti aika kauan ja se oli ehkä jopa tuskaisaa tuolle psyykkiselle ihmiselle – minulle – hyväksyä, että tuo fyysinen ihminen ei enää pysty siihen, mihin aiemmin pystyi.
Nykyään on myös jokseenkin helppoa ymmärtää itseäni, jos joskus talvella pakkapäivinä tai syksyllä sade- ja römppäaikaan en saa pyjamaa päältäni koko päivänä ja tulee vietettyä sellainen pyjamapäivä tai jopa pari. Minulla on oikeus tehdä niin. Saan tehdä niin, eikä kukaan marise minulle siitä.
Kysyin – olenko vanha? Olen, olen todella vanha. Seitsenkymppinen ei enää pysty moneen sellaiseen asiaan, jota joko haluaisin tai jota ennen tein. Rajoituksia on paljon ja monenlaisia. Pikkuhiljaa alan oppia hyväksymään ne todellisuudeksi.
Silti en ole luovuttanut. Menen ja tulen sillä tavalla kun huvittaa ja tietysti, miten pystyn ja jaksan. Ajelen puolivuotta matkailuautolla ympäri Eurooppaa joskus jonkun kanssa, joskus yksin. Pisin retki taisi kestää pari vuotta sitten reilun kuukauden ja oli noin 7000 km pitkä reissu. Vuodessa ajelen noin 20 000 km tai hieman enemmän matkailuautolla ja sen lisäksi liikun muillakin matkavälineillä. Paljon on nykyisin matkalla ja matkustamisessa rajoituksia, jotka aiheutuvat erilaisista sairauksista ja vanhenemisesta, mutta yritän jättää ne syrjään, olla ajattelematta niitä liiaksi ja mennä, jos vain suinkin voin. Lääke- ja hoitolaukun koko on kasvanut ja se vie jo ison osaan matkalaukusta, mutta laitan vähemmän t-paitoja tai muita vaatteita mukaan ja ostan niitä tarvittaessa periltä. Asiahan ei ole kuin järjestelykysymys. Ihan niin kuin se sähköavusteinen polkupyöräkin, joka kulkee mukanani matkailuautossa ja auttaa hurjasti laajentamaan reviiriäni.
Joten vastaus kysymykseen omalta kohdaltani todellakin on: kyllä – olen vanha – so what, entäs sitten?
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Muistan hyvin omia aiempia ennakkoluulojani vanhoista ihmisistä. Mielessä on joitain muistikuvia ihmisistä, jotka – olipa sitten kesä tai talvi, kevät tai syksy – he istuivat kotona kiikkustuolissa villatakki päällä ja villasukat jalassa. Pidin sitä joskus ehkä hieman höpsähtäneen ihmisen toimintana.
Nykyään, kun menen kylppäriin ja minun pitää ohittaa sinne mennessä iso peili seinällä, sieltä katselee minua hieman tuolla samalla tavalla pukeutunut ihminen – aina ei ole villatakkia päällä, mutta villatöppöset useimmiten. Ja ihan tolkun tyypiltä se kuvastimen henkilö kuitenkin vaikuttaa olevan.
Aiemmin ajattelin, että vanhuuteen kuuluu hidasliikkeisyys. Näin saattaa ollakin, koska en enää jaksa juosta sataa metriä tai oikeastaan en metriäkään, jos ei ole hengen hätä. Sata metriä taittuu kävellen ja joskus jopa pitää kerran levätä välillä, ettei hengästy. Mutta se taittuu kuitenkin. Olenko siis vanha?
Istun usein tietokoneen ääressä ja käytän sitä melkoisen paljon päivän aikana. Ehkä joskus jopa liian paljon. Hallitsen tietokoneet melko hyvin, osaan päivittää sivuja netissä ja tarvittaessa tietokoneenkin, jos joku ohjelma sitä vaatii. Joskus olen selvinnyt todella monimutkaisista asioista koneen kanssa, jopa niin, että itsekin ihmettelen, miten selvisin. Olenko siis vanha?
Aikanaan opettelin erään ohjelmointikielen ja ostin siitä kertovan kirjan. Pian poikani opettelivat tuon saman kielen ja sen jälkeen paljon muutakin. Menivät varsin pian ohi oikealta ja jatkoivat johonkin minulle usein melko tuntemattomaankin. Mutta kumpikin sai sieltä ammatin ja he osaavat nyt useita kieliä – tässä tapauksessa ohjelmointikieliä. Joten ei mennyt hukkaan tuonkaan kirjan ostaminen.
Tapasin äskettäin nuoria poikieni ikäisiä tai nuorempia ihmisiä, ammattilaisia ja minulle jäi sellainen kuva, että noissa pari, kolmekymppisissä oli yllättävän paljon – ehkä jopa liian paljon – ihmisiä, jotka eivät todellakaan osanneet käyttää tai hyödyntää tarvittavalla tietomäärällä tietokonetta ja sen ohjelmia. Siksi heidän ammatinharjoittamisessa on joko ongelmia tai sitten muuten vain turhaa hankaluutta.
Muistan itse omilta ammattivuosiltani, kun työpaikalla oli ihmisiä, joiden tehtävänä oli työskennellä lasten ja nuorten kanssa ja eräitten vielä useita vuosia, jopa kymmeniä vuosia – ja – mitä kuulinkaan liian usein heidän suustaan, ”en tule koskaan tarvitsemaan tietokonetta enkä opettele sen käyttöä”. Silloin en muuten tuntenut itseäni vanhaksi vaikka jo viisikymppinen taisin ollakin.
Tuo sama asenne on vielä monilla työpaikoilla ja tekemättömyyttä tai koskemattomuutta tietokoneisiin ja erilaisiin työtä helpottaviin ohjelmiin perustellaan milloin milläkin tekosyyllä, vaikka sillä, että niiden kautta tarttuu viruksia ja tulee ongelmia mainoksien ja minkä kaiken kanssa tuleekaan, oma identiteetti ja yksityisyys vaarantuu.
Itse koin silloin ja voi olla, jos tuntisin asiaa tarkemmin nykyään, sanoisin kenties nytkin, että tuolla tavalla ihminen tunnustaa suurta osaamattomuuttaan ja oppimiskyvyn puutetta ja haluttomuutta hoitaa työtään kunnolla. Ja samalla – riippuen tietysti, mitä työtä tekee – tällä tavoin tekee omalle työlleen ja ammattikunnalleen suurta vahinkoa ja tuhoaa pikkuhiljaa muru murulta mahdollisesti jopa oman ammattinsa.
Itse tunnen vielä jonkin verran opetusalaa. Siellä on erilaisia ammattiryhmiä riippuen mitä ainetta tai luokkatasoa opettaa. Jotkut opetusalat ja niiden opettajat ovat sellaisia, että ne alkavat muuttuneessa yhteiskunnassa olla yhä harveneva joukko ja heidän töitään joko vähennetään tai jopa lopetetaan tai ne siirtyvät jollekin toisen opetusalan ihmisille tehtäviksi.
Nyt siis juuri tällaisten ”harvinaisten” tai ”harvinaisemmiksi tulevien” alojen ihmisillä on ensiarvoisen tärkeä paikka osoittaa tarpeellisuutensa ja ammattitaitonsa, sillä tavallisia duunareita – ovatpa he sitten lääkäreitä, opettajia, insinöörejä tai mitä vain – on pilvin pimein, mutta tietyn, kenties rajatunkin sektorin erityisosaajia ei kasva joka oksalla. Jos ei arvosta omaa työtään niin, että opiskelee uusia ammatin vaatimia taitoja, syöksee silloin omalta osaltaan omaa ammattikuntaansa ”kadotukseen” – lakkautettaviksi ammateiksi.
Aloitin tämän puheen vanhenemisella. Se ei muuten estä opiskelua ja uuden oppimista mitenkään. Kokemuksesta olen havainnut, että ruumis ja sielu tai pitäisikö sanoa fyysinen ihminen ja psyykkinen ihminen vanhenevat usein aivan eri tahtia. Kerroin tuolla aiemmin siitä sadan metrin juoksemisesta. Kesti aika kauan ja se oli ehkä jopa tuskaisaa tuolle psyykkiselle ihmiselle – minulle – hyväksyä, että tuo fyysinen ihminen ei enää pysty siihen, mihin aiemmin pystyi.
Nykyään on myös jokseenkin helppoa ymmärtää itseäni, jos joskus talvella pakkapäivinä tai syksyllä sade- ja römppäaikaan en saa pyjamaa päältäni koko päivänä ja tulee vietettyä sellainen pyjamapäivä tai jopa pari. Minulla on oikeus tehdä niin. Saan tehdä niin, eikä kukaan marise minulle siitä.
Kysyin – olenko vanha? Olen, olen todella vanha. Seitsenkymppinen ei enää pysty moneen sellaiseen asiaan, jota joko haluaisin tai jota ennen tein. Rajoituksia on paljon ja monenlaisia. Pikkuhiljaa alan oppia hyväksymään ne todellisuudeksi.
Silti en ole luovuttanut. Menen ja tulen sillä tavalla kun huvittaa ja tietysti, miten pystyn ja jaksan. Ajelen puolivuotta matkailuautolla ympäri Eurooppaa joskus jonkun kanssa, joskus yksin. Pisin retki taisi kestää pari vuotta sitten reilun kuukauden ja oli noin 7000 km pitkä reissu. Vuodessa ajelen noin 20 000 km tai hieman enemmän matkailuautolla ja sen lisäksi liikun muillakin matkavälineillä. Paljon on nykyisin matkalla ja matkustamisessa rajoituksia, jotka aiheutuvat erilaisista sairauksista ja vanhenemisesta, mutta yritän jättää ne syrjään, olla ajattelematta niitä liiaksi ja mennä, jos vain suinkin voin. Lääke- ja hoitolaukun koko on kasvanut ja se vie jo ison osaan matkalaukusta, mutta laitan vähemmän t-paitoja tai muita vaatteita mukaan ja ostan niitä tarvittaessa periltä. Asiahan ei ole kuin järjestelykysymys. Ihan niin kuin se sähköavusteinen polkupyöräkin, joka kulkee mukanani matkailuautossa ja auttaa hurjasti laajentamaan reviiriäni.
Joten vastaus kysymykseen omalta kohdaltani todellakin on: kyllä – olen vanha – so what, entäs sitten?
nettihoukka@gmail.com