 |
| YouTube-valikko |
Vuoden 2025 kirkolliskokous on jälleen ohi. Seurasin suurimman osan julkisista täysistunnoista kotona, ja täytyy sanoa, että olohuoneen nojatuoli oli huomattavasti miellyttävämpi paikka kuin menneiden vuosien kokoussalit kaikkine välttämättömine juoksuineen. Äänitekniset ongelmat ja ehkä tuo ”yhden kameran taktiikka” striimissä hieman ihmetyttivät, etenkin kun ääniongelmien korjaamiseen olisi riittänyt etukäteistestaus.
Kokouksen
sisällöstä julkaistiin uutiset kirkon sivuilla melko nopeasti,
mutta tiedot olivat paastoaikaan kai sopivat, askeettisen niukat. Ei ilmeisesti vaatinut kovin
kummoista toimittamista, kun vain siirsi edustajien ja valiokuntasihteerien tuottaman
kokousmateriaalin melkein sellaisenaan nettiin.
Olisi kuitenkin ollut tärkeää kertoa joistain tarkemmin, taustoista tai miten
päätöksiä tehtiin ja miksi. Itse istunnot eivät myöskään
tarjonneet varsinaisia yllätyksiä: päätöksiä nuijittiin läpi
rutiinilla, ja todellisia äänestyksiä oli vain kourallinen.
Puheenvuoroissa nähtiin jälleen sama kuvio: tietyt nimet
hallitsivat, ja suuri osa edustajista jäi kameran jäykän
kuvakulman taakse näkymättömiin. Ruudun kautta oli mahdotonta
arvioida, olikovatko he edes salissa paikalla ja miten moni oli.
Päätöksistä tärkein oli tuleva Kuopion keskustalon myynti. Kirkko luopuu rakennuksesta, mutta kukaan ei vielä tiedä, minne sen toiminnot (mm. RIISA) ja kirkon työntekijät sijoittuvat. Tämä epävarmuus jäi kokouksen jälkeenkin ilmaan. Sama koski hiippakuntarakennetta: yleinen käsitys kahdesta hiippakunnasta vaikutti vahvalta, ja Oulu jätettiin odottamaan tulevaa, Haminan piispa jatkaa sijaisena. Ulkopuolisena katsottaessa oli vaikea ymmärtää, millaiseksi keskushallinnon työntekijämäärä tai työnjako, ja itse asiassa koko työpaikan sijaintikin, lopulta muotoutuu.
Leikkauspaineista
toki puhuttiin, mutta puheiden perusteella vaikutti siltä, että
säästöjä siirrettiin sinne, missä ei ollut äänekkäitä puolustajia. Oikeasti olisi pitänyt arvioida joidenkin toimintojen todellinen tarpeellisuus ja tarvittava laajuus, ja jopa se, ostetaanko se ulkoa tai tuntityönä vai tehdäänkö
itse kuukausipalkalla.
Moni
koki myös varmasti sen, että kokous oli jälleen kerran pitkälti
muodollisuus, kun merkittävät päätökset oli tehty jo muualla.
Silloin on helppo kysyä, miksi kallista kokousta tarvitaan, jos sen
tehtävä on vain sinetöidä se, mikä on ennalta pienessä piirissä
sovittu.
Arkkipiispan lopetuspuhe – missä onnistuttiin ja missä ei
Arkkipiispan lopetuspuhe oli odotetusti pastoraalinen ja tunnevoimainen. Siinä oli enemmän hengellistä sävyä kuin avauspuheessa, joka jäi abstraktimmaksi ja rakenteisiin keskittyneeksi. Lopetuspuheen vahvin kohta oli selvästi kolttasaamelaisia käsittelevä osuus. Lause “emme aina ole puhuneet heidän kanssaan – vaan heistä” oli koko puheen rehellisin ja teologisesti paras hetki.
Kielellisesti puhe oli huolellisesti laadittu: turhia fraaseja oli karsittu, ja kokonaisuus oli helppo lukea ääneen. Jälleen hyvää työtä avustajilta. Silti se sisälti tyypillisiä kirkolliskokouskliseitä kuten “olemme keskustelleet”, “kannamme taakkaa yhdessä”, jotka eivät täysin kohtaa kokouksessa ehkä läsnä olleita ristiriitoja. Ne jättävät kuulijalle tunteen, että todellisuuden terävin särmä oli jo hiottu pois.
Erityisesti työntekijävähennyksistä puhuessaan arkkipiispa ilmaisi empatiaa, mutta ei kertonut, mihin päätökset tarkalleen perustuvat tai mitä vaihtoehtoja arvioitiin. Lause “päätökset merkitsevät ihmisiä” on tosi, mutta se on toistunut vuosien ajan ilman, että käytännöt olisivat muuttuneet. Siksi vastuunkanto jäi ohueksi.
Keskustalon myyntiä käsittelevä kielikuva, “kehyksistä voidaan luopua, kunhan emme kadota itse kuvaa”, oli taitava, mutta sekin kiersi varsinaisen kysymyksen: mikä on ”kuva”, ja millä rakenteilla se tulevaisuudessa pysyy ”seinällä”? Tässä olisi odottanut selkeämpää näkemystä kirkon johtajalta.
Kiitososa kuuluu asiaan, mutta se venyi tällä kertaa hieman pitkäksi. Ambrosiuksen erityinen korostus herätti kysymyksiä, ja Baabel-viittaus oli sinänsä humoristinen, mutta mahdollisesti väärin ajoitettu, jos kokouksen ilmapiiri ei kaikilta osin ollut harmoninen.
Lopetuspuhe oli avauspuhetta parempi: eheämpi, inhimillisempi ja hengellisempi. Silti se kärsi samasta ongelmasta kuin koko kokous: todellisuuden kiillottamisesta. Moni asia jäi tarkoituksella tai tahattomasti sanomatta. Siksi kuva kirkolliskokouksesta jää edelleen osittain epätarkaksi, kehysten varjoon.
Hannu
Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti