Oikeaoppinen valinta

(Kuuntele blogijuttu Selman lukemana)

On taas se aika vuodesta, jolloin teemme valintoja. Valintoja niin maallisessa mielessä kuin kirkollisessakin. Eduskuntavaaleissa valitaan päättäjiä maamme eduskuntaan, korkeimpaan hallinnolliseen päättävään toimielimeen. Suurin piirtein samoihin aikoihin tapahtuu myös edustajien valinta oman kirkkomme – Suomen ortodoksisen kirkon – korkeimpaan päättävään elimeen eli kirkolliskokoukseen.

Vaikka siis valitsemme edustajia korkeisiin toimielimiin, nämä vaalit ovat aivan erilaiset, jos niitä vertaillaan keskenään. Toisessa vaalissa – siis eduskuntavaalissa – valitsemme ihmisiä, joita mahdollisesti tunnemme tai meillä on ainakin mahdollisuus opetella tuntemaan heitä, tietämään heistä jotakin, tietämään minkälaisia he ovat, mitä asioita he pitävät tärkeinä jne.

Toisessa vaalissa – siis kirkolliskokousvaalissa – asia on ihan päinvastoin. Useimpia valittavia emme tunne, emme tiedä heidän taustoistaan tai arvoistaan, ajatuksistaan, oikeastaan paljoakaan. Ja kaiken lisäksi, me emme edes ihan suoraan heitä sinne valitse, vaan valinnan tekevät muut ihmiset, joita me nimitämme valitsijamiehiksi.

Koko valintaprosessi on melko ns. sisäsiittoinen. Varsin pieni ja suljettu piiri valitsee valitsijamiehet ja useimmiten myöskin tämä pieni ja suljettu piiri valitsee ehdokkaat, joista sitten valitaan tai valitsijamiehet valitsevat kirkolliskokousedustajat. Tai ainakin tämä piiri vaikuttaa vahvasti siihen, keitä ehdokkaiksi tulee, keitä siihen pääsee. Ja voisiko sanoa, että joissakin tapauksissa ehdokkaiksi asetetaan henkilöitä ikään kuin palkkioksi jostakin pitkäaikaisesta toiminnasta tai muusta sellaisesta.

Ilman muuta tämän kaltaisen menettelyn voi ohittaa, sillä eihän vaali muuten olisi ns. demokraattinen. Kuka tahansa voi tietynlaisen proseduurin jälkeen asettaa kenet tahansa ehdokkaaksi kirkolliskokousvaaliin. Mutta vaalin jatkoprosessi – nimenomaan valitsijamiehet, jotka sitten valitsevat varsinaiset edustajat – takaa sen, ettei ns. vahinkoja voi tapahtua.

Elämme nyt vuoden 2023 maaliskuun puoltaväliä ja kirkolliskokousvaali tapahtuu kuun lopussa. Kirkolliskokouskausi on 4 vuotta ja se alkaa yleensä valintavuoden marraskuun lopussa pidettävästä kokouksesta. Aiempina vuosina kirkolliskokouksia oli yleensä vain yksi vuodessa aina marraskuussa. Sitä aiempi käytäntö, joka oli käytössä kirkossamme useita vuosia sitten, kirkolliskokous kokoontui muistaakseni suurin piirtein kerran 3 vuodessa.

On toki mahdollista että kirkolliskokous kokoontuu vaikkapa toisenkin tai kolmannenkin kerran vuodessa, jos siihen on tarvetta. Näin kuitenkin tapahtuu todennäköisesti melko harvoin. Nykyisin kirkolliskokousta edeltää aina eräänlainen valmisteleva kokous ja tämä takaa sen, että kirkolliskokousedustajilla on mahdollisuus saada tietää asioista hieman enemmän kokoukseen mennessä ja asioista aikanaan päätettäessä.

Aiemmin tällaista käytäntöä edeltävistä kokouksista ei ollut ja kirkolliskokousedustajat joutuivat itse selvittämään asiansa, valmistelemaan puheenvuoronsa ja tekemään kaiken valmistelutyön joko yksin tai joidenkin muiden ihmisten kanssa. Ollessani itse aikanaan juuri tuollaisena aikana kirkolliskokousedustajana, huomasin, että suuri osa ihmisistä tuli kokouksiin ilmeisen valmistautumattomana ilman ajatustakaan puheenvuoron pitämisestä. Seurauksena tuollaisesta oli usein, etteivät tällaiset edustajat saaneet suutansa auki kokouksessa oikeastaan kertaakaan.

Usein kävi mielessä, miksi kirkolliskokoukseen oli valittu tuollaisia ihmisiä. Muistan puhuneeni ja kirjoittaneeni aiheesta aikanaan jonkin verran, ja halusin saada vaalitapaan muutoksen vaikka niin, että vaali olisi tapahtunut suorana henkilövaalina ja vielä mieluummin niin, että äänestää olisi voinut vaikkapa postiäänestyksenä. Tällaista ei maallikkojen osalta hyväksytty. Pelättiin kenties jonkinlaista kaaosta tai sitä tilannetta, että kirkolliskokous muuttuisi tällaisten edustajien kautta ennalta arvaamattomaksi. Papistolle ja kanttoreille sittemmin tällainen vaalitapa kuitenkin saatiin, maallikoille ei.

Eilen julkaistiin internetissä kirkon nettisivuilla valitsijamiehet ja edustajaehdokkaat. Vaaleihin tai tässä tapauksessa valitsijamiesten toimittamaan vaaliin on aikaa noin 2 viikkoa. Missään vaiheessa silmiini ei ole osunut mitään informaatiota näistä ehdokkaista, jotka ovat ehdolla kirkolliskokoukseen. Kun luin noita nimilistoja, havaintoni oli, että en tuntenut heistä suurinta osaa. Siitäkin huolimatta, että olen touhunnut kirkon kuvioissa jo useita vuosia, kymmeniä vuosia, nimet siis henkilöt suureksi osaksi olivat minulle täysin tuntemattomia.

Tuo tuntemattomuus ei välttämättä ole huono asia. Sehän voi myös tarkoittaa, että sieltä voisi olla tulossa kirkolliskokoukseen hyviä uusia ihmisiä, jotka tekevät hyviä uudenlaisia päätöksiä ja kehittävät kirkkoamme hyvällä tavalla. Mutta minulla – ja mitä tärkeintä valitsijamiehillä – ei todennäköisesti ole paljoakaan tietoa noitten henkilöiden arvoista, miten he aikovat asioita viedä eteenpäin, mitä he pitävät tärkeinä, mitä eivät.

Aiemmin kirkolliskokouksessa – tai ainakin niissä kokouksissa, joissa minä silloin olin ja kuulemani mukaan myöhemminkin – oli monia ongelmia, jotka pitkälti johtuivat eräänlaisesta kuppikuntaisuudesta ja siitä, että tietyt alueet ja henkilöt halusivat ottaa enemmän valtaa koko kirkossa, kuin siihen olisi ollut syytä tai se olisi ollut millään tavalla tarpeellistakaan. Usein henkilökohtainen tai vaikkapa seurakuntakohtainen etu meni koko kirkon edun edelle. Henkilövalinnat olivat yhtä suhmurointia. Yleensä kokouksen tai valiokunnan puheenjohtajiksi tuli vain tietyn alueen edustaja, muiden alueiden edustajien istuessa tuppisuuna.

Uusien ehdokkaiden listaa lukiessani tuli pelko siitä, että sama meno saattaa jatkua tulevassakin kirkolliskokouksessa. Kun edellä harmittelin ehdokkaiden tuntemattomuutta, niin vastapainona sille listalla oli tuttujakin, jotka olivat tuttuja nimenomaan suhmuroinnista ja kotiinpäin vetämisestä. Osa oli jopa ”tuttuja” siitä, että he ovat omissa seurakunnissaan saaneet paljon hämminkiä ja ongelmia aikaan.

Minun mielestäni tällainen toiminta ei sovi kirkolliskokoukseen. Elämme nyt kirkossa sellaista aikaa, että kirkon olemassaololle on olemassa monia haasteita. Kirkon jäsenmäärä vähenee, jäsenet vanhenevat, hautauksia on enemmän kuin syntymiä, eroamisia on enemmän kuin liittymisiä. Jotain tarvitsisi tehdä ja siihen tarvitaan osaavia kirkolliskokousedustajia, joilla ortodoksiset arvot ovat kohdallaan, jotka ajattelevat ensimmäiseksi kirkon parasta, ei välttämättä oman seurakunnan tai edes itsensä parasta toisten kustannuksella.

Toivon kovasti, että valitsijamiehet valintoja tehdessään pohtisivat ja painottaisivat enemmän sitä, mitä nämä ihmiset ovat sanoneet, mitä he ovat tehneet, kuin sitä, mistä he ovat. Ja jos valinta pitää tehdä räyhäävän, ongelmia aiheuttavan henkilön ja maanhiljaisen välillä, valitse maanhiljainen ja toivo, että hän oppisi pian avaamaan suunsa ja näin puolustamaan kirkkoa ja viemään kirkon asiaa eteenpäin myönteisessä hengessä.

Hannu Pyykkönen
Elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kenen ryhmässä seisot!

Korona-aikana oppi pahoille tavoille. Jo entuudestaan liikunnan suhteen laiskana ihmisenä sain hyvän syyn olla liikkumatta ulkona. Jotenkin koronan jo heikennyttyä tuo ”moodi” on jäänyt päälle. Nyt syynä tähän vapaehtoiseen vankeuteen ei enää ole korona tai tarttumis- / tartuttamisuhka, nyt ulkona on liian liukasta, sataa lunta, tuulee kovasti, on kylmä, jne. Lienee vanhuudellakin oma osansa. Eli vanhan suomalaisen sananlaskun tyyliin voi olla tekemättä mitään: ”Joko on kärsä kipeä tai maa roudassa”.

Siispä tällaisten em. tilanteesta johtuvien joutilashetkien täytteeksi piti etsiä tekemistä. Varma konsti on järjestellä vanhoja valokuvia ja nyt sain vielä aivan äskettäin mahdollisuuden suomentaa joidenkin vanhojen kuvien takana olleita vanhan venäjänkielisiä tekstejä venäjää taitavan ystävän avulla. Istuimme tosin sitä tekemässä oman seurakuntani seurakuntasalilla siellä asioivien ukrainalaisten sotapakolaisten keskellä, joten tuossa ”aktiviteetissa” oli toki yllättäen enemmänkin tuota kaivattua liikuntaa ja varsin ajankohtaista sosiaalisuutta.

Sen sijaan kotona tuon istunnon jälkeen iski pian jälleen tekemisen puute, jota tässä nyt paikkaan kirjoittamalla jokseenkin kevyttä blogikirjoitusta, johon aiheen antoi eräs somen kommentti, jossa ihminen toivotti toiselle hyvää ”kirkasta paastoa”. Asia herätti huomiota senkin takia, että olin juuri selvittänyt itselleni, mikä onkaan nyt vietettävään ajanjaksoon, Suureen paastoon kuuluva puhdas maanantai, puhdas tiistai, jne. Mistä tuo nimi siis tulee? No – selvisihän se – paastoon liittyvästä oman ”sisimmän” suursiivouksesta, puhdistaudutaan paaston alussa sen aloittamiseen siis.

No - se siitä ja sitten tähän varsinaiseen kevyeeseen asiaan, josta ajattelin siis tuon kommentin inspiroimana kirjoittaa. Erilaisista ”ortodoksisista arkkityypeistä”. Termin arkkityyppi sanotaan olevan peräisin psykiatri C.G.Jungilta, joka tarkoitti sanalla eräitä piilotajunnan teemoja, jotka sitten ihmisissä ilmenevät. On myös väitetty, että hän näki arkkityypit yleismaailmallisina ajatuksina, joissa menneiden sukupolvien kokemusperintö esiintyy tiivistyneessä muodossa. Mielenkiintoista!

Minua viisaammat selittävät, että arkkityypin varsinainen olemus ei ole näkyvä, eikä rationaalisesti käsiteltävä. Arkkityyppi on tiedostamaton ja apriorinen tajunnansisältö (a prior, siis sellainen, ettei niiden totuusarvon määrittämiseen tarvita aistikokemuksia - sopii siis hyvin juuri minulle). Tuolla sisällöllä on oma psyykkinen energiansa. Arkkityypit sijaitsevat kollektiivisessa piilotajunnassa, ja ne tulevat esiin esimerkiksi unissa tai myyteissä (minullahan jutut syntyvät yleensä aamuyön tunteina). Jung käytti myös erilaisia nimityksiä, kuten mm. vaisto. En tiedä, voinko Jungia mukaillen siis sanoa, että vaistosin asian. No - hän taisi jossain nimittää sitä demoniksikin. Mutta olkoon nyt tuo psykiatrista latinaa sisältävä jakso tuossa ja palaan tuttuun suomen kieleen.

Pysähdyin ajattelemaan tuntemiani ja oletettavasti tuntemiani ortodokseja tuollaisen arkkityypin, ”arkkiortodoksin”, näkökannalta ja yllätin itseni keksimällä hetkessä yli kymmenen erilaista minun mielestäni tunnistettavaa tyyppiä. Todellisia vai ei – päätä itse.

Ensimmäisenä päähän pätkähti tyyppi: besserwisser, jonka sanan alkuun voi sitten tilanteen mukaan laittaa lisämääreen, vaikkapa nyt ajankohtaan sopien: paasto-besserwisser. Siis tuolloin tarkoitetaan henkilöä, joka omasta mielestään tietää kaiken tarvittavan, oleellisen ja hieman ylimääräistäkin ortodoksisesta paastosta ja jakaa sitä mieluusti vapaaehtoisesi tai pakolla muillekin sen, miten ja mitä pitää paastota. Näin etenkin somen keskustelusivuilla.

Toinen heti mieleen tullut oli uskoprofessionisti, dogmi- ja praktiikka-alan "pro", ammatilainen, joka harvoin on sanamukaisesti sellainen, mitä tuo termi oikeasti kuvaa, vaan enemmänkin ja useammin äskettäin ortodoksiksi kääntynyt, katekumeenikurssin diplomilla ja papukaijamerkillä suorittanut, kaiken ortodoksisuudesta tietävä ja osaava, joka ei kuitenkaan ymmärrä, miksi tekee joku jotain tai miksi jotain tehdään juuri tietyllä tavalla. Enemmänkin hän on kiinnostunut asian erikoisuudesta ja mahdollisuudesta erottua erikoisuudella massasta, kuin sen synnystä syvästä.

Seuraava voisi olla sellainen, johon myös harva se päivä somessa törmää: neo-ortodoksi, eli jonkinlainen new age-ortodoksi, joka kaikissa itselle epäselvissä ja hankalissa tai jopa itselle sopimattomissa kirkollisissa ja dogmaattisissa tilanteissa (kuten vaikkapa naispappeus-, eutanasia-, polttohautaus-, samaa sukupuolta olevien kirkollinen vihkimis- jne. asioissa) luo uutta dogmatiikka ja jakaa suurella varmuudella ja varmalla tiedolla sitä mieluusti somessa. Esimerkkinä tällaisesta voisi vielä mainita myös antaumuksella joogaa, taidetanssia tai vaikka jotain muuta liikunnallista tai jopa taiteellista asiaa harrastavat, joka sitten muuttavat harratuksensa niin ortodokisiseksi, niin ortodoksiseksi, että Buddhaakin hymyilyttää, kuten lienet patsaista huomannut.

Real-pure-ortodoksi voisi olla seuraava tyyppi, jollaiseksi harhaoppiseksi tällaisia blogikirjoituksiani kirjoitellessa helposti miellän usein itsenikin. Tyyppi siis uskoo - siis vain uskoo - tietävänsä kaiken ortodoksisuudesta ja siksi arvostelee ja neuvoo helposti muita. Tai sitten kirjoittelee niistä blogijuttuja.

Koska nykyisin yhä suurempi osa ortodokseista tulee muista uskonnollisista ryhmistä, lienee helttarit eli julistajaortodoksit yhä kasvava tyyppiryhmä. Hän siis kertoo uskostaan ja ortodoksisuudestaan kaikille aivan ortodokseille uusin menetelmin ja uudenlaisiin ortodoksisuuteen kuulumattomien seikkojen ja välineiden avulla. Ortodoksista unissa saarnaajaa ei taida vielä löytyä, mutta meitä somessa melkin "sumussa" saarnaajia riittää vaikka pinottavaksi.

Yksi hiljalleen kasvava ryhmä saattaisi olla maallikkoaskeesit, siis kilvoittelevat ortodoksit, jotka pukeutuvat ja elävät kuin luostariasukkaat mutta maailmassa. Heitä saattaa tavata ajoittain kirkossa mustiin pukeutuneina ja huivi tiukasti päässä. Tosin joillakin saattaa vain muuten olla moinen musta maku ja heidän mielestään musta tuntuu hyvältä.

Drop-on-drop-off-ortodoksi on jo astetta voimakkaampi maallikkokilvoittelija, joka ei kuitenkaan uskalla mennä luostariin – joita meillä alkaa olla jo tarjolla monenlaisia, niin naisille kuin miehille muttei vielä toissukupuolisille. Luostariin ei haluta mennä elämäntyylistä huolimatta, koska joku muu määrää siellä, mitä saa tehdä ja mitä ei.

Tuolla aiemmin edellä mainituista tyypeistä saattaa löytyä myös alalaji: lutero eli luterotodoksi, joka saattaa olla juurikin jostain toisesta tunnustuskunnasta ortodoksiksi kääntynyt, joka ei kuitenkaan ole pystynyt irtaantumaan vanhoista tavoistaan ja dogmeistaan ja siksi kertoo meille mieluusti miten meidän tulee viettää vaikkapa adventtia, kiirastorstaita tai kirkasta paastoa.

Joukoomme mahtunee myös jollain tavoin geopoliittisesti suuntautuneita ortodokseja, joita nimitän Joensuu-ortodokseiksi. Heidän mielestään oikeita ortodokseja ei tule muualta kuin Joensuusta ja juurikin seminaarista valmistuneina, muut eivät edes tiedä ortodoksisuudesta oikeastaan mitään ja siksi Joensuu-ortodoksit karttavat heitä ja viihtyvät vain geopoliittisen sisäsiittoisesti yhdessä, samalla ruokakupilla. Jopa menvät keskenään naimisiinkin - ihan vain varmuuden vuoksi.

Tuosta edellisestä ryhmästä usein pakollisen paikkakunnalta muuton tai muun dogmaattis-evolutionaalisen syyn vuoksi saattaa jalostua uusi tyyppi, jota voisi nimittää vaikka nimellä eliittiortodoksi. Tähän tyyppiin kuuluva on usein töissä kirkon hommissa, koska sinne tarvitaan juuri tällaisia ortodoksisen evoluution tuottamia tyyppejä, joka ovat sopivan laiskoja, työtä vieroksuvia tai työt muilla tyhmemmillä teettäviä ja suhteistaan muihin - siis tavalliseen rahvaaseen - laput silmillä eläviä, jotka odottavat vain jonkin tyyppistä – ei kuitenkaan välttämättä kirkollista – palvontaa ja kehumista muilta alemmilta, siis rahvaalta.

Tässä vaiheessa alkaa jo blogikirjoittajan mielikuvitus hiljalleen sakkaamaan ja tiukasti ponnistaen esiin tunkee enää ehkä pari arkkityyppiä, kun oikein pinnistelee. Salaliittoteoriat ja paikalliset Q-anonit eivät ehkä ole kovinkaan paljoa – ainakaan vielä – saaneet elintilaa kirkossamme, paitsi ehkä hieman Savossa, mutta löytyisikö joku sitä hieman muistuttava ryhmä, jolle voisi antaa nimen: Juu-aamen-ortodoksit.

Heistä – todennäköisesti varsin pienestä ja sisäänlämpiävästä ryhmästä – voisi ehkä sanoa, että he pitävät seuraa vain toisilleen, istuva iltaa sormi pysyssä viiniä ”maistellen” ja pohtivat, miten saisi lapsensa, kaverinsa, tuttunsa kirkon hyvä- tai ainakin varmapalkkaisiin hommiin ja mieluusti myös palkoista päättämään hallintoonkin.

Viimeisenä, mutta ei ehkä vähäisimpänä voisi vielä nimetä ryhmän: pakanaortodoksit, jotka usein ovat eronneet jostain kirkosta tai ehkä vielä useammin eivät ole koskaan kuuluneetkaan kirkkoon, mutta sympatiseeraavat jossain määrin vapaamieliseksi luulemaansa ortodoksisuutta ja kertovat sitten meille elintavoillaan, miten sitä – siis uskonnollisuutta, ortodoksisuutta – pitää tulkita ja oikeasti elää. Tähän ryhmään eräänlaisena alkuperäislajina voisivat olla sellaiset kirkkoon kauan - kenties jopa lapuudesta asti - kuuluneet ns. äidinmaito-ortodoksit, joilta monelta on kadonnut täysin kosketus seurakuntaan, kirkkoon, ortodoksisuuteen ja sen tapoihin. Osa heitä on pysynyt tai joskus jopa liitynyt kirkkoon vain puolison pakottamana kirkkohäiden, lasten kasteiden tai oman aikanaan tapahtuvan sosialiseen ympäristöön sopivan, vähemmän paheksuntaa aiheuttavan hautajaisten vuoksi.

Siis – onhan noita tyyppejä. Mitkä sitten ovat todellisia, mitä minun kieroutuneen mielikuvituksen tuotteita – siitäkin saat sitten lopulta ihan itse päättää.

Hannu Pyykkönen
elämä matkaaja
nettihoukka@gmail.com

P.S.
Kirjoitettuani tuon ylläolevan, juttelin joidenkin tuttujen kanssa aiheesta ja sieltä tuli runsaasti elementtejä, joista varmaaan voisi rakentaa vaikka toisen korillisen noita arkkityyppejä. Keskeisiä avainsanoja oli heillä tarjottavana kaksi: liberaali ja konservatiivi, jotka kuulemma ovat joissain keskusteluissa olleet jo esillä. Missä - en tiedä, mutta kerrotun mukaan joku kulemma kehui olevansa konservatiivi, joku taasen liberaali - noissa laineita aiheuttaneissa asiakokonaisuksissa, enkä sitten tiedä oliko tuo kehuja itse mahdollisesti myös ortodoksi. Mutta ilmeisesti kehiin oli vedetty myös mielenkiintoinen termi ekumeenmikko ei kun anteeksi ekumeenikko.
Mutta olkoot - pärjään nyt noilla jo kirjoittamillani.

HAP

Koronapäiväkirja - New Era

Vuoden 2020 keväällä kirjoittelin vapaaehtoisessa vankeudessa ollessani koronapäiväkirjaa tänne blokiini. Silloinhan meidät vanhat ja vaivaiset pakotettiin melkein vapaaehtoisesti kotivankeuteen. No – sellaisessa minäkin elin melkoisen kotvan ja siitä kai alkoi oman vanhenemiseni melkoisen jyrkkä alamäki: fyysinen kunto on huonontunut selvästi ja viimeisimpänä alkaa liikkuminen olla jo kohta ihan vanhuksen oikeasti vaikeaa. Keppiä käytän jo silloin tällöin, muutoin ei-liukkaalla kelillä tai riittävän levänneenä jätän sen ulos mennessä pois.

Viimeisin episodi tällä vanhenemisen ja sairaanhoidon vaivalloisella tiellä oli sitten viimein – noin parin vuoden sitkeän odottelun ja moninaisten oikean elämän hurvituksista luopumisien jälkeen: KORONA. Positiivinen tulos niin koti- kuin virallisessakin sairaalan testissä.

Takana on samaan aikaan viisi Covid 19-rokotusta ja joulukuussa 2022 vielä influenssan kausirokotuskin. Silti ikään kuin salaa hiipien jouluna 2022 sain ylimääräisen joululahjan – en tosin tiedä mistä, keneltä ja tarkasti en edes tiedä, milloin.

Ajella köröttelin joulun jälkeen kotiin joulun vietosta lapsenlapsieni luota, kun suunnilleen seuraavana yönä kotiin palattuani se alkoi ensin kovalla yskällä, sitten omituisena olona ja viimein pahimmillaan yli 40 asteen kuumeena ja muina oireina.

Mikkelissä on koronan hoito alun hässäköiden jälkeen järjestetty näköjään nyt osin puhelinhoitona, etähoitona. Osin se toimii, osin siinä on vielä varmaan tarkistettavaakin. Kun soitin 116117-päivystysapuun, pyydettiin soittamaan koronainfoon, joka tosin ei enää silloin ollut auki. Kun sitten hankalan yön jälkeen soitin koronainfoon, sieltä pyydettiin soittamaan 116117-apuun. Sanottuani, että soitin jo eilen ja pyysivät soittamaan tänne, hana avautui ja alkoikin melkoinen ilotulitus – näin jälkikäteen arvioituna. Kaiken lisäksi ihan hyvä ilotulitus.

Ensin kyseltiin alkuun tarkat tiedot sairauksista, lääkkeistä ja muusta oleellisista tiedoista. Sen päälle ilmoitus, että soitetaan kohta takaisin, kunhan ensin hoitaja keskustelee infektiolääkärin kanssa. Juuri ja juuri ennätin sulkea puhelimen, kun soitettiin: lääkäri ottaa kohta yhteyttä ja kyseessä oli lisäksi vielä kiireinen ylilääkäri: No – hieman ihmettelin – siis että ihan ylilääkäri soittelee.

No kohta tulikin sitten soitto – ei tosin lääkäriltä – mutta hoitajalta ja lisää kysymyksiä ja selvisi, ettei tieto edellisen soiton loppupäätelmästä ollut tavoittanut tätä soittajaa. Siksi pyysi jälleen odottamaan seuraavaa soittoa, joka tulikin sitten taas melko nopsaan – nyt ylilääkäri soitti ja kyseli jälleen jotain ja ilmoitti sitten uudesta lääkityksestä, joka aloitetaan heti. Pyysi, että joku hakisi sen sairaalasta.

Soitin ystävälleni ja pyysin hakemaan lääkkeet. Lupautui ja soitin sairaalaan, mutta siellä ilmoittivat, että hoitaja tuo sen heti itse minulle. Jaa – no, mikä ettei. Hieman ihmettelin tosin, myönnän.

Kohta hoitaja jo seisoikin kotiovellani ja toi mukanaan kaksi erilaista lääkepakettia: aivan uutta suun kautta nautittavaa koronalääkettä ja verenohennuspiikkejä. Pakkauksessa ei ollut minkäänlaisia ohjeita, joten etsin ne netistä. Löytyivät suomeksi ja selvisi, ettei kyseessä ole kovinkaan tavallinen, laajasti ainakaan aiemmin jaeltu, kesällä Suomeen rantautunut lääke, jota siis ei saa apteekista. Kysellessäni aiemmin lääkäriltä, että mitä mahtaa maksaa nuo lääkkeet, hän kertoi niiden olevan ilmaisia. Jaa – katsoin kuitenkin netistä, mitä mahtavat maksaa. Suomessa ei hintaa löytynyt, mutta lontoolaisesta apteekista sitä sai 2100 punnalla eli noin 2500 eurolla – hups! Mites sitä minulle annetaan!

No kohta soi taas puhelin ja sain sieltä ohjeet lääkkeen käyttöön tarkemmin. Aiemmin lääkäri kertoi, mitkä omat lääkkeet piti varalta jättää tauolle haitallisten yhteisvaikutusten vuoksi.

Myönnän, että jo tässä vaiheessa olin päästäni pyörällä: en ollut tottunut omassa terveyskeskuksessani ja sairaalassani suinkaan tällaiseen palveluun. Olin tosin saanut hyvää palvelua useimmiten, vaikka joskus kai istuskelin tuntitolkulla tosi sairaana päivystyksessäkin. Mutta että tällainen hoito kotiin, se oli kyllä uutta.

No – sairastelun aikana ja sen jälkeen selvisi jotain. Essoten eli nykyisen Eloisan hyvinvointialueella soitetaan kaikille yli 66 vuotiaille koronaan sairastuneille ja laaditaan kai jonkinlainen henkilökohtainen hoitosuunnitelma ja soitetaan sitten useamminkin ja kysellään asioiden ja tervehtymisen edistymistä, varmistellaan hoidon sujuvaa edistymistä. Näin siis minullekin tapahtui.

Näin varmaan säästetään sairaalapaikkoja, kenties henkilökuntaakin ja saadaan aikaan melko hyvä efekti potilaalle: sinusta huolehditaan. Puhelinpalveluihin oli selvästi valittu tai ainakin valikoitunut osaavia ja sosiaalisesti taitavia työtekijöitä, joilla riitti aikaa, kykyä ja taitoa keskustella meidän monenlaisten sairastuneiden höpöttäjien kanssa.

Erityinen plus-lisä annettakoon henkilöstölle siksikin, että samaan aikaan oli menossa aikakauden kenties suurin terveydenhoitomuutos uusiksi hyvinvointialueiksi. Moni uudistuksen vaatima muutos laahasi pahasti jäljessä (puhelinkeskus, nettisivu, jne.), monissa asioissa oli epäselvyyksiä ja osin huonosti ja liian myöhään hoidettuja asioitakin, mutta nämä puhelinhoitajat hoitivat hommansa kiitettävästi.

Kun aivan muussa potilasasiassa (ei siis korona-asiassa) yritin soittaa erään poliklinikan osastosihteerille Mikkelin sairaalaan, puhelu meni kahdesti Savonlinnaan, eikä keskus tiennyt, mikä mahtoi olla Mikkelin polin ko. numero ja yhdisteli sitten taas Savonlinnaan. Nettisivulta ei saanut apua ja vielä 3.1.-23 puhelimen tiedotus kertoi, että "katso lisää tietoja Essoten sivuilta".

Kaiken kaikkiaan tämä korona ei ollut pelkkä sairauskokemus – poikani ilahdutti ja lohdutti minua jo taudin alkuvaiheessa sanoen, että näin minä saan kokea ainutlaatuisen sukupolvikokemuksen. Oli oikeassa, mutta ehkä väärin perustein. Ainutlaatuiseksi sen kohdallani teki tämä koko ihmeellinen prosessi, jossa tällainen tavispotilas prosessoitiin ennen kokemattomalla tavalla kotona tosi sairaasta niin terveeksi kuin tällaisen vanhuksen nyt voi saada.

Olen kiitollinen ja kiitän kaikkia prosessointiin osallistuneita ja eritoten kiitoksen vanhaan kunnon tapaan – papukaijamerkillä varustettuna – annan silti Ilmari O:lle, Johanna M:lle ja Hans G:lle. Olette oikealla alalla. Kiitos teille! 

 

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com