Se on asenteesta kiinni, koronapäiväkirja 290420

Tänään oli taas mukava päivä näissä mittasuhteissa, mitä nyt voi ylipäätänsä olla. Kipuja ja vaivoja oli sen verran vähän, että päätin taas lähteä kaupungille ”asioille”. Ei minulla kai mitään tarvetta moiseen ollut, mutta oli vaan mukava mennä jonnekin pois karanteenista.

Ensimmäisenä ajattelin etsiä taas jonkun uuden ruokapaikan. Suuntasin heti yhteen alueen parhaimmista ruokapaikoista, Tertin kartanoon, jossa kyselin, mitähän heillä olisi tarjolla tällaiselle koronatapaukselle. Ja olihan heillä, makoisaa ja maittavaa ja lisäksi oivallisen kauniisti laitettua. Palaan aiheeseen tarkemmin mahdollisesti myöhemmin toisessa blogijutussani.

Ulkoilutin ilman sen kummempaa suunnitelmaa Kiaani kaupungilla ja ajelin sinne, tänne ilman mitään päämäärää, kun yhtäkkiä havahduin jälleen – kuinka ollakaan – ravintolan kohdalla. Ajoin ravintola Vinon ohi ja kun en ollut vielä hankkinut päivän lämmintä lounasta, meninkin sinne ja ostin makoisan leikkeen päiväruuakseni.

Pakkohan oli tietysti koukata vielä Kaupan kautta ja ostaa ruokaan sopivaa ruokajuomaa ja mennä kotiin aterialle. Täytyy rehellisesti myöntää, että ei siinä aterialla oikein huomannut, että elän karanteenissa, sen verran nautiskelun puolelle se kääntyi. Mutta hyvä niin, että ikävät asiatkin voi tarvittaessa näin sysätä syrjään ainakin hetkeksi.

Melko harvoin tulee kotona lounasaikaan nautiskeltua tällaisia ruokajuomia, joita nyt antaumuksella nautin. Ja kaiken lisäksi ilman minkäänlaisia omantunnon tuskia, aivan aidosti siis.

Ruokailun päälle varmistin vielä – kun tällainen varman päälle pelaaja olen – muutaman tulevan ajan hoitoasian kotihoidosta, joka todennäköisesti tulee minua ainakin osan aikaa hoitamaan kotona. Jotenkin rauhoitti asiansa osaavan asiakaspalvelijan ammattitaitoinen ote tällaisen varmistelijan kysymyksiin ja huoliin. Levollisin mielin menin sen jälkeen päikkäreille ja kummastihan nuo ruokajuomat nukuttivatkin.

Onneksi on tällaisia parempiakin päiviä kunnon ja kipujen suhteen, näillä mennään mukavasti eteenpäin kohti tulevaa. Kaiken kaikkiaan on hyvä, jos mahdollisimman usein keksii jotain uutta tekemistä, se selvästikin piristää arkea.

Tässä päivänä muutamana ihan äskettäin soitin nuorimmaiselleni, joka myös ”viettää aikaansa” neljän seinän sisällä työskennellen. Poikkeuksellisesti otin videopuhelun, nähdäkseni itse ihan omin silmin, kuinka hän voi. Yllätyksekseni poikani oli ajanut pois pitkän partansa ja kesti hieman aikaa, ennen kuin rekisteröin asian. Hän ei näyttänyt yhtään hassummalta, nuoremmalta kylläkin.

Asian innostamana menin itsekin heti puhelun jälkeen kylppäriini ja leikkasin heti noin viisi senttiä pois leukapartani pituudesta ja muotoilin koko parran sen mukaan. Lopputulos oli samanmoinen kuin pojallani, nuorruin silmissä vuosia ja itse asiassa olin aika tyytyväinen lopputulemaan. Samalla tuli muuten lyhennettyä hieman otsatukkaakin.

Mitä kaikista näistä voikaan oppia? Ainakin sen, että ei kannata jäädä poteroon, tuleen makaamaan, vaan aina kannattaa tehdä jotain uutta ja tuoretta. Se todellakin on korvien välistä melko pitkälti kiinni, jos joku asia alkaa potuttamaan. Sille voi parhaiten vain itse tekemällä jotain uutta ja virkistävää ja useinkaan sen ei edes tarvitse olla mitään maata mullistavaa.

Hannu
nettihoukka

Raitista ilmaa, koronapäiväkirja 270420

Tänään taisi tulla täyteen viikko, kun en ole käynyt ulkona. Olisin toki käynyt, mutta kipeä selkä on sen estänyt. Tänään selkä oli jo parempi, vain pientä kipua ja siksi päätin mennä ulos ja käydä asioilla eri paikoissa, jotka olivat jääneet käymättä ja tekemättä.

H-hetkeen eli todennäköiseen leikkaukseen on vielä melko pitkä aika. Saamani neljäs leikkauspäivä on toukokuun puolenvälin jälkeen ja sinne on vielä kolmisen viikkoa. Pitkä aika, kun jo nyt takana on pari kuukautta enemmän, vähemmän tiukkaa karanteenia ja jakso sairaalassakin.

Olen yrittänyt olla nöyrä tuon karanteenin suhteen ja en ota turhia riskejä, sillä en ihan oikeasti halua saada koronaa. Se saattaisi olla minulle melkoinen ongelma mm. astmani takia. Siksi olen jättänyt ohjelmastani pois kaikki mahdolliset kohtaamiset ihmisten kanssa. Silti on jotain, joita ei voi välttää.

Tänään hain apuvälineyksiköstä erilaisia vempaimia helpottamaan leikkauksen jälkeistä elämääni. Välineet kantoi nuori mies autooni ilman, että minun tarvitsi mennä sisälle niitä hakemaan. Minulla on jo valmiiksi omat kyynärsauvat nuorimman poikani jäljiltä kotona ja niitä olenkin käyttänyt tämän selkäongelman kanssa kulkemisessa. Onpa myös pientä harjoitusta tulevaan.

Nyt minulla on erilaisia korokkeita toilettiin, suihkuun ja tuoleihin, jotta istuminen ja etenkin nouseminen helpottuu hieman. Lisäksi sain ”jatkokäden”, jolla voin nostaa maasta esineitä kumartumatta ja vielä sain sellaisen "sukan jalkaan pujottimen", jota en tosin osaa vielä edes käyttää. Sukka jäi lattialle, kun laitetta kokeilin. Joka tapauksessa kyllä tämä suomalainen terveydenhoitojärjestelmä toimii. Sain kaikki nämä ilmaiseksi lainaan.

Tänään päätin hieman repäistä elämääni muutenkin. Marssin rohkeasti henkeäni pidätellen syrjäiseen Alkoon ja ostin lääkettä pullollisen ja samalla tiellä hieman saunajuomaakin. Sitten marssin yhteen paikallisista suosikkiravintoloistani, asemaravintola Vaihaan, ja ostin annoksen ”take away”-ruokaa, maittavaa pariloitua lohta, parsariisiä ja erilaisia lisäkkeitä, salaattia ja maittava jälkkärikin – ja hintana kokonaista yhdeksän euroa. Hieno homma! Toivottavasti ravintola pysyy pystyssä tämän poikkeusajan ja pääsen taas joskus syömään siellä ihan livenäkin ystävieni kanssa. Ostan kyllä ruokaa sieltä aina, kun vain voin tänä poikkeusaikanakin.

Tein nuo kaikki noudattaen turvallisia välimatkoja, rykimättä ja mahdollisimman nopsaan, toivottavasti myös terveyden kannalta turvallisesti. Kaiken kaikkiaan raitis ilma ja kävely ulkona teki hyvää. Mieli parani ja olo siinä ohessa. En ollenkaan tuntenut itseäni niin sairaaksi kuin sisällä ollessani. Päätin siksi ulkoilla useammin, muinakin tulevina päivinä niin kauan, kuin se vielä on mahdollista. Jonkin ajan kuluttua siihen joka tapauksessa tulee epämääräisen ajan kestävä, melko pitkä tauko.

Nyt on joka tapauksessa tehty kaikki voitava etukäteen ennen leikkausta. Se voisi minun puolesta jo vaikka tullakin, mutta odotetaan nyt vielä hieman. Ruokahuolto pelaa verkkokaupan kautta, valmistakin ruokaa saa kotiin kannettuna ja kaapit ovat täynnä kuivamuonaa ja säilykkeitä. Ei pitäisi tulla ongelmia. Juomaosastokin on kunnossa, se kun ei suuria tällaisessa tilanteessa edes vaadikaan. Yksi terveydenhoitoon liittyvä hankinta on vielä vireillä, mutta sekin ratkeaa kotiin kannettuna keskiviikkona ja voin aloittaa ensin vapun ja sitten leikkauksen odottelun. Ja onhan tässä toki jo odoteltukin.

Hannu
nettihoukka

Posessa, koronapäiväkirja 240420

Tänään sain taas ruokalähetyksen verkkokaupasta. Sekin alkaa jo jostain syystä tuntua oudolta, että minulle tuodaan ruoka kotiin, ihan kuin olisin vanha. Vaikka toisaalta, sehän on oikein oivallinen mahdollisuus, joka saattaa jäädä vaikka pysyväksi koronan jälkeenkin tällaiselle laiskalle miehelle.

Muutenkin tänään ajattelin paljon tätä karanteenissa oloa. Mielessä kävi sellainenkin ajatus, että nyt aika moni meistä karanteenilaisista saattaa jopa ymmärtää, mitä voisi tarkoittaa olla vankilassa, posessa. Neljän seinän sisässä, josta et saa mennä ulos kuin korkeintaan kävelylle pihamaalle.

Luin jokin aika sitten netistä Hurriganesin rumpalin ja ”nimimiehen”, Remu Aaltosen, haastattelun. Hänellähän muistaakseni on elämänsä varrelta myös kokemuksia posesta "reippaan" nuoruutensa ajoilta. Hän sanoi tähän tilanteeseen oivallisesti, kun kysyttiin, miltä tällainen karanteeni hänestä tuntuu. Hän oli siihen oikein tyytyväinen ja lisäsi vielä: ”Ja kaiken lisäksi minulla on omat avaimetkin.”

Niin on minullakin, mutta silti ulos ei oikein osaa mennä. Silloin tällöin kävelen hieman ja joskus ulkoilutan Kiaa – autoani. Mutta siihen se jää. Mieli tekisi ajella pitemmällekin, käydä vaikka katsomassa vunukoita, mutta kun ei oikein saa, niin ei sitten saa.

Onhan tästä karanteenista monenlaista hyötyäkin – ainakin noin taloudellisesti. Rahaa ei kulu polttoaineeseen ja kauppareissukin netissä on huomattavasti kurinalaisempi kuin kävellä pitkin kaikenlaisten houkutusten täyttämiä hyllyjä marketissa. Näin säästyy kummasti rahaa, vaikka jossain määrin ne säästöt menevät sitten vekkokaupan toimitusmaksuun. Läppärini pankkiohjelma kertoo minulle aina siellä vieraillessani, kuinka paljon olen vinguttanut pankkikorttia, käteistähän en käytä oikeastaan ollenkaan. Tässä kuussa, kun olemme melkein kuun lopussa, rahaa on kulunut yksi kolmasosa normaalista kuukaudesta, joten säästöä todella syntyy. En tosin vielä tiedä, mitä sillä teksin.

Säästöä syntyy varmaan monellakin muulla tavalla. Ei pahemmin tule hurviteltua erilaisissa riennoissa ja kotonakin eivät vaatteetkaan kulu, kun suuren ajan siellä olosta tulee oltua pyjamassa tai jopa ihan kalsareissa. Mitäpä sitä herrastelemaan, kun ei kuitenkaan ketään tule vierailulle, lukuun ottamatta verkkokaupan kuskia, joka noin kerran viikossa kantaa kassit ovelle. Ja videopuheluissa voi aina laittaa vaikka paidan päällensä.

Kyllähän minäkin olen jo mielessäni pohtinut monta kertaa, mitä teen ensimmäiseksi, kun karanteeni poistuu ja muutenkin olen tulevan ison operaation jälkeen liikuntakykyinen. Vanha vitsi kertoo talvisodasta palaavasta sotilaasta, kun hän palasi hiihtäen korvessa olevalle kotitilalleen vaimonsa luo. Vitsissä kysyttiin arvoituksellisesti, mitä sotilas teki toiseksi? Ei siis ekaksi. No, vastaa siihen jutun lopussa, jos et tiedä.

Kyllä tämä karanteeni monella tapaa rapauttaa ihmisiä. Minulla tilannetta pahentaa vielä jo muutaman päivän kestänyt noidannuoli, joka on rampauttanut lisää elämääni. Alkuun kävelin pitkin seiniä vessaankin ja myöhemmin otin käyttöön kyynärsauvat, joiden opettelua on syytä tässä jo hiljalleen opetella.

Tuo pahuksen kipeä selkä ei oikein anna tehdä mitään sellaista, mitä olin hieman edes ajatellut. Tekemiset ovat jääneet melko yksipuolisiksi ja suuntautuneet juuri siihen, josta olisin halunnut pitkälti vähentää toimintaani ja osin jopa lopetella – tietokoneen ääressä istumiseen. Mutta minkäs mahdat, kun muu ei oikein onnistu.

Nyt pääsen jo toki kävelemään ilman keppejä ja seinää, vaikka pieni kivun tunne selässä silloin tällöin tuntuukin. Parempaan olen menossa selvästi ja onneksi on aikaa ennen operaatiota parantua tästäkin täysin.

Operaatiokin viivähtää mielessäni aina aika ajoin ja se on saanut aikaiseksi sen, että vihdoin viimein olen saanut valmiiksi hoitotahdon ja edunvalvontavaltuutuksen – kaiken varalta. Nyt se on ollut siltäkin osin helpompaa, kun tosiaankin olen joutunut istumaan tietokoneen ääressä. Noiden kahden paperin tekeminen on muuten mielestäni melko lailla tärkeää meille jokaiselle. Netistä löytyvät hyvät ohjeet niiden tekemiseen ja asiakirjat pitää todistaa kahden esteettömän todistajan, aivan kuten testamentinkin. Kannattaa siis pohtia niiden tekeminen siinä vaiheessa, kun itse vielä osaa ja voi. Sitten, kun ei voi ja jos ne ovat tekemättä, ongelmia tulee aika paljon monissa käytännön asioissa.

Tällaisessa tämä karanteeni sujuu. Telkkaria en edelleenkään katsele paljoakaan enempää, koska sieltä tulee tolkuttoman paljon melkoista roskaa, jonka roska-arvo näkyy – kumma kyllä – nyt vielä selvemmin kuin ennen. Välillä tulee pohdittua, mikä noissa ohjelmissa ihan oikeasti ihmisiä kiinnostaa, kun itse en kestä katsella niitä edes minuuttia, kun pitää jo vaihtaa kanavaa tai sulkea koko toosa.

Mutta onneksi ainakin vielä olen keksinyt jotain pientä askaretta ajankuluksi. Edessä tosin on vielä ainakin noin parin kuukauden eristys ellei pitempikin, joten mietittävää tulee kyllä jatkossakin olemaan. Niin – ja se talvisodasta palannut sotilas, mitä hän tekikään toiseksi – no tietysti otti sukset jalastaan.

Hannu
nettihoukka

Turhautunut olo, koronapäiväkirja 220420

Aloitin tämän ns. koronapäiväkirjan pitämisen reilu kuukausi sitten, maaliskuun alkuviikoilla lähinnä tiedoksi läheisilleni ja ystävilleni. Koko sen ajan eli useita viikkoja olen ollut melko tiukassa karanteenissa, en siis ollenkaan oman koronan takia, vaan siksi, että varmasti välttyisin itse koronalta. Syy välttämiseen on tietysti tulevaisuudessa häämöttävä iso leikkausoperaatio.

Leikkauspäiviä, jolloin ajateltiin tehdä moinen operaatio, minulla on jo ollut kolme ohimennyttä ja yksi tuleva todennäköinen. Joten hieman on siltäkin osin turhautunut olo, joskin selitän sitä itselleni, että kaikki tämä on parhaakseni.

Syyt päivämäärän siirtoon eivät suinkaan johdu sairaalasta, vaan minusta itsestäni. Ensin piti poistaa hammas, tuli reilut kaksi viikkoa lisää ja hieman enemmänkin muutenkin jonoa järjestellessä, sitten sairastuin rankkaan tautiin, taas päivä liikkui eteenpäin ja lopuksi lääkäri teki vielä lykkäyspäätöksen, jotta voidaan olla varma, että olen parantunut riittävästi tuosta edellisestä taudistani.

Hankalaa tämä on ollut siksikin, että olen siis jo kolme kertaa, ja nyt menee jo neljäskin, valmistautunut melko laajasti ja tomerasti sekä fyysisesti että psyykkisesti tuohon isoon operaatioon, jossa kaikesta huolimatta on joitain ominaisuuksia, jotka ehkä jonkin verran arveluttavat vai pitäisikö jopa sanoa, pelottavat. Jos ei operaatiossa itsessään niin ainakin sen jälkeisessä elämässä.

Olen monin erilaisin toimin yrittänyt tehdä elämäni sellaiseksi, etten suuremmin pitkästyisi ja pääni pysyisi edes jonkinmoisessa kondiksessa. Siinä olen ainakin omasta mielestäni onnistunut, muiden arvioinnit jäävät sitten siihen, kunhan tavataan. Katsotaan sitten, saanko "puhtaat paperit".

Nyt parin päivän ajan olen kuitenkin turhaantunut ehkä enemmän kuin koko parin kuukauden aikana muuten. Kaiken tämän kohellukseni keskelle sain nimittäin vielä noidannuolen, issiasvaivan, joka on pakottanut minut kulkemaan hieman kumarassa ja joko seiniä pitkin tai keppien kanssa. En tiedä, mikä tällä kertaa laukaisi tuon vaivan, mutta onneksi se nyt on poistumassa taas.

Niin tai näin – tällainen passiivisuus, minkä tuo vaiva tilapäisesti aiheutti, turhauttaa. En voi tehdä ”täydellä teholla” niitä toimia, joilla olin ajatellut täyttää tylsyyttä – kirjoja luetteloimalla, nettipäivityksillä, skannauksilla ja muita tietokonehommilla. Osaa on toki voinut tehdä, osaa ei, mutta turhautuminen lyö helposti läpi ja se saa aikaan aivan turhaa passivoitumista. Mutta taistelen sitä vastaan ja näyttäsi siltä, että olen mahdollisesti voittanut sen.

Tällaiseen turhautumispassiivisuuteen näyttää kuuluvan sekin, että viikonpäivät katoavat. Onneksi on dosetti, josta sen heti aamulla näkee, mutta sitten päivän mittaan saattaa jo höperyyttään toki unohtaakin sen. Voihan sen toki aina katsoa puhelimesta tai telkkarin vieressä olevasta päivyrikellosta, mutta silti ajoittain elän viikonloppua, vaikka on tiistai tai toisin päin.

Varsinaisesti tämä karanteeni on estänyt melko pienen osan elämästäni, mutta melko tärkeän osan: sosiaaliset live-kontaktit. Puhelin, sähköposti ja WhattsApp eivät korvaa puutteesta kuin pienen osan, mutta onneksi ne kuitenkin ovat käytettävissä.

Joku totesikin osuvasti telkkarissa, kun siellä pohdittiin nuorten, teini-ikäisten selviytymistä karanteenista, että asia olisi ollut katastrofaalinen, jos ei olisi älypuhelimia ja nettiä. Kyllä tuo arvio osin pätee meihin vanhempiinkin ihmisiin.

Kummallisesti sitä kuitenkin on sopeutunut näihin poikkeusoloihin. Syön ehkä jopa paremmin, kun on aikaa tehdä hyvää ruokaa itse, eikä tarvitse aina syödä eineksiä. Kauppareissut ovat vaihtuneet verkko-ostamiseen, joka Mikkelissä toimii mainiosti. Saunakaljoja jossain vaiheessa kaipasin, kun kauppa ei niitä kotiin kanna, mutta apuun riensi ystäväni, jolta trokasi minulle sikspäkin. Joitain muitakin ongelmia on ilmennyt, mm. posti ei yrityksistä huolimatta kantanut kirjapakettia kotiin, vaan vei sen pakettiautomaattiin, josta sen illan hiljaisina hetkinä sitten kävin maski päällä ja hanskat kädessä hakemassa.

Nyt olisi vielä vajaa kuukausi taas odoteltava uutta leikkauspäivää. Onneksi ei tarvitse tehdä kaikkia niitä manoverejä uudestaan, jotka tein jo aiemmin, nyt selviän vähemmällä. Mutta kun H-hetki koittaa, olen ollut karanteenissa neljän seinän sisällä noin kaksi ja puoli kuukautta – olo voi olla outo, varsinkin kun leikkauksen jälkeinen aika arveluttaa kovastikin.

Olin alkuun ajatellut mennä kuukaudeksi tai pariksi johonkin hoitokotiin, jossa saisin ravinto-, hoito- ja terveyspalvelut helposti, mutta mediaa seurattuani, halu mennä moiseen "kuolemanpaikkaan" on kummasti laantunut. Siispä kaikki pitää nyt järjestää kotiin ja siinä riittänee pohdittavaa ja puuhaa.

Hannu
nettihoukka

Pitkittynyt odotus, koronapäiväkirja 200420

Viikko alkoi odotuksessa, sillä alkuperäiset kaksi aiempaa leikkauspäivää olivat muuttuneet ja kolmas oli tiedossa vappuaattona. No niinhän siinä sitten kävi – sekään ei nyt toteutunut, turvallisuuteen liittyvistä syistä, jotka minunkin on helppo hyväksyä, vaikka harmittaakin.

Sain tänään uuden ajan, neljännen, toukokuun puolenvälin tienoille ja syy siirtoon oli tuo aiemmissa jutuissani jo mainitsema sairastamani vakavahko infektio. Kirurgi ja anestesialääkäri halusivat, että olen leikkaukseen mennessä terve ja se voidaan silloin tehdä ilman ylimääräisiä riskejä. Riskejä kun jo muutenkin on riittävästi, niin ei ole syytä enää niitä lisätä.

Onhan tämä omalla tavallaan kuitenkin piinaavaa odottaa leikkausta. Tuon ensimmäisen ja viimeisen aikanaan sovitun leikkauspäivämäärän välissä on noin kaksi kuukautta. Se on pitkä aika karanteenissa. Koettelee enemmän päätä kuin ruumista.

Mutta en purnaa, sillä kyse on omasta hyvinvoinnistani ja terveydestä. Asiaa hieman lohduttaa se ajatus, että muutenkin taitaa koko kesä olla erilainen kuin olin alkuaan toiveikkaana ajatellut. Joten menköön samaan murheiden kasaan tämäkin ”murhe”.

Verkkokauppaostokset ruokatavaroissa alkavat sujua ja viive täällä Mikkelissä on vain muutama, pari, kolme päivää, tilauksen ja toimituksen välillä. Saattaa muuten jäädä koko hankintatapa pysyväksi minulle, sen verran helppoa se on.

Muutoinkin – kuten jo aiemmin olen kirjoittanut – muutoksen tuulet puhaltavat ja alan jo selvästi nähdä muutoksia niin omassa jokapäiväisessä käyttäytymisessäni kuin saman näkee – sitten kun heitä näkee – todennäköisesti muissakin.

Luin äskettäin netistä erään artikkelin, jossa muistaakseni luterilainen pappi pohti näitä samoja asioita – muutosta. Hänen mielestään – ja siitä on hyvä olla samaa mieltä – kevään ja kesän aikana moni asia muuttuu parempaan suuntaan, kun joudumme tarkkailemaan itseämme suhteessa muihin ja sopeuttamaan käyttäytymistämme, rutiineja ja toimintaamme uuteen tilanteeseen.

Muutoksia ei tapahdu vain ulkoisissa asioissa, niitä tapahtuu tuolla päänkin sisässä runsaasti. Yksi, minkä itse ainakin olen havainnut, on rakkauden lisääntyminen - rakkaus läheisiä ihmisiä kohtaan ja samalla myös omalla tavalla todellisia ystäviään kohtaan. Elämän melskeissä jonnekin kadonnut yhteisöllisyys, talkoohenki ja auttaminen ovat alkaneet sarastaa uudella tavalla – hyvällä tavalla. Voi, kun vain muistaisimme ja osaisimme kertoa sen useammin näille läheisille ihmisille. Kuinka tärkeitä ja rakkaita ihmisiä he minulle tai meille ovat.

Moni muukin asia on kaiken ohessa muuttunut – tai ainakin minulla on muuttunut. Suhtautuminen ruokaan, kuluttaminen, tietokoneet ja netti, matkustaminen, luonnon merkitys. Mitenkähän paljon noita osaisikaan luetella, jos rupeaisi ihan urakalla miettimään. Paljon joka tapauksessa. Samalla on ollut mielenkiintoista nähdä, miten jotkut asiat ovat vajonneet pohjamutiin ja niiden olematon arvostus on kadonnut tyystin. En esimerkiksi katsellut ennen koronaakaan kaikkia hömppäohjelmia, joita muuten tulee tuutin täydeltä telkkarista. Nyt ne tuntuvat entistä hömpemmiltä jopa typeriltä.

Alamme – tai siis ainakin minä alan – etsiä telkkarista sisältörikkaampia ja kasvattavia, opettavia ja elämyksiä antavia ohjelmia. Hömppien tyhjyys ja sisällöttömyys ja turhuus tulevat voimallisesti julki ja en lakkaa lopettamasta ihmettelyä, mikä saa ihmiset ensinnäkin katselemaan moisia ja toisekseen jopa osallistumaan tuollaisten ohjelmien tekoon Julkisuusko?

Samalla moni minun lisäksi on varmaan löytänyt taas kirjat, musiikin ja hyvät kulttuuriharrastukset, jotka tosin on viime päivinä pitänyt katsoa vain telkkarista tai tietokoneelta. Noillakin aloilla on tapahtunut upeaa innovaatiosuutta, kun kotoa käsin on ison kuoron pitänyt tehdä vaikka kuoroesityksiä – ja kaiken lisäksi aivan upeita sellaisia.

Netistä on viime päivinä tullut koronakriisiin liittyen tuhottoman paljon sellaistakin, joka ei välttämättä johdakaan sitten siihen tarkoitettuun hyvään, vaikka siltä alkuun tuntui. Pääsiäisen molemmin puolin on tullut erilaisia nettijumalanpalveluksia eri puolilta Suomea ja eri kirkkojen toimesta. Nyt tuntuu jo, että liiaksikin.

Jos samaan aikaan kilahtaa tieto puhelimeeni alkavasta jumalanpalveluksesta Jyväskylässä, Tampereella, Nurmeksessa, Mikkelissä ja Helsingissä ja kenties vielä muuallakin, pitää sanoa, että tarjontaa on liiaksi ja se ei pitkän päälle johda hyvään lopputulokseen. Tässä jälleen peräänkuuluttaisin sitä aiemminkin esiin huhuilemaani kirkon viestinnän koordinointia. Mutta kun ei niin ei.

Helposti alkueuforian jälkeen, jossa kaikki olivat ihastuksissaan, kun omasta kirkosta striimattiin jotain – tosin erittäin vaihtelevalla laatutasolla – se kohta kääntyykin itseään vastaan liiallisen ja laadullisesti epätasaisen tarjonnan vuoksi. Ihmiset alkavat ensin surffailla jumalanpalveluksissa, katsovat minuutin yhtä ja toisen minuutin toista ja sitten häipyvät kahville. Ja eivät kaikki muutenkaan pidä nettiä live-tapahtuman veroisena, se on aina korvike, joka tosin sattuu monelle kiireiselle ihmiselle hyvinkin, kun palvelukseen voi osallistua milloin vain. Mutta silti, olisikohan seurakunnissa ollut jotain tärkeämpää työtä tarjolla papeille, kanttoreille ja diakoniatyöntekijöille, kun pitää palveluksia tyhjille seinille enempi vähempi pakonomaisesti?

Hyvää tuossa tarjonnan runsaudessa voisi olla sen oheistuote: ihmiset koronankin vuoksi ovat vahvistuneet jumaluskossaan ja alkavat hiljalleen uskaltaa sanoa sen ääneenkin ja jopa rukoilemaan useammin.

Mutta joka tapauksessa muutoksia on tapahtunut ja tapahtuu – hyviä ja pahoja. Itse en vielä ole ihan varma, onko tuo leikkausajan muutos itselleni jompaakumpaa. Tällä hetkellä veikkaisin, että hyväksi se on. Näin leikkauksesta tulee turvallisempi ja sain samalla lisäaikaa tsempata itseäni paremmin henkisesti ja miksei ruumiillisestikin tuohon ”koettelemukseen”. Vaikka onhan tässä jo odoteltukin.

Hannu
nettihoukka

Pyhän Fjodor Kuzmitšin mysteeri

Hyvä ystäväni, [EDIT 2019 edesmennyt,]toimittaja (evp) Kalle Fröjd on jo kauan puhunut minulle, että meidän pitää mennä Heinäveden Valamon luostariin etsimään erästä kuvaa, joka ainakin hänen tietojensa mukaan pitäisi olla siellä. Esittääkö kuva autuaaksi julistettua munkki Feodor Tomskilaista vai erästä toista henkilöä, onkin sitten oma tarinansa, joka on jo vuosia, kymmeniä vuosia, kiehtonut ihmisten mielikuvitusta kaikkialla maailmassa, mutta erityisesti Venäjällä ja Venäjän ortodoksisen kirkonkin piirissä. Niin se on kiehtonut myös meidän, Kallen ja minun, mielikuvitusta.

Pyhä Feodor Kuzmitš

Siksipä yritin paneutua asiaan ja etsiä kaikenlaisia mahdollisia tarinoita kirjoista, netistä, mistä vain, niin tuosta pyhästä Feodor vai olisikohan se venäläisittäin Fjodor Tomskilaisesta eli Feodor Kuzmitšistä. Ja löytyihän sitä. Noista löydöistä ja eritoten venäläisistä ja englanninkielisistä teksteistä ja omasta vilkkaasta mielikuvituksesta sitten yhdistelin oheisen tarinan. Se perustuu siis pitkälti muiden kirjoituksiin, joita sitten tässä olen vain kääntänyt suomeksi ja yhdistellyt mahdollisimman sujuvasanaiseksi.
* Syksyllä 1825 ns. dekabristikapinan aikana, kun liberaalit upseerit kapinoivat Venäjällä, keisarikunnan yksinvaltainen hallitsija, tšaari Aleksanteri I matkusti kaukaiseen etelävenäläiseen Taganrogin (Таганрог) kaupunkiin. Kuukauden sisällä kotoa lähdöstä Pietariin kiiri uutinen tšaarin kuolemasta malariaan.

Tšaari Aleksanteri I

Lähes välittömästi alkoivat huhut velloa ja levitä pitkin valtakuntaa siitä, mitä tšaarille oli ihan oikeasti tapahtunut. Venäjän hallitsijaperheessä tällaiset kertomukset ovat olleet aina varsin tavallisia. Ja melko värikkäitä ne olivat aina 1900-luvulle asti ja eritoten ne olivat sitä vallankumouksen jälkeen. Meillä Suomessakin on niistä saatu nauttia, kun aikanaan vaikkapa pohdittiin, oliko tšaari Nikolai II muuttamassa perheineen Mikkelin lähistölle, nykyisen Anttolan hovin tienoille. Kirjoitin tuostakin huhusta jotain blogissani vuodelta 2013: ”Ortodoksisen emigrantin tie palatsista sikalaan”. Joten huhuja on riittänyt ja kaikista ei aina tiedä, ovatko ne totta vai ei.

Tšaari Nikolai II:stä (hallitsijana 1894-1917) paljon aiempaan tšaari Aleksanteri I:een (hallitsijana 1801-1825) liittyy sitkeitä huhuja. Useiden huhujen mukaan Aleksanteri I järjesti oman kuolemansa vuonna 1825 ja hänestä tuli tämän jälkeen Fjodor (Feodor) Kuzmitš (Фёдор Кузьмич, k. 1864), joka tunnetaan myös nimellä Feodor Tomskilainen (Феодор Томский), jonka Venäjän ortodoksinen kirkko on sitten vuonna 1984 kanonisoinut pyhäksi eli lukenut pyhien joukkoon kuuluvaksi. On oletettu joidenkin teorioitten mukaan, että tšaari Aleksanteri I halusi irtaantua kaikista hallitsijaan liittyvistä tehtävistään ja rooleistaan, joiden mukaan hänet oli jollakin tavalla myös sotkettu mm. oman isänsä, hirmuhallitsijana tunnetun tšaari Paavali I:n (Павел I Петрович, hallitsijana 1796-1801) salaliittoon ja -murhaan vuonna 1801.

Huhuttiin, että tšaari Aleksanteri I olisi harkinnut jo aiemmin julkisesti vallasta luopumista, jotta voisi mennä erakoksi. Kun keisaria suuresti muistuttava sotilas sitten kuoli taistelussa, erään tarinan mukaan hänellä korvattiin silloin tšaarin mukamas kuollut ruumis. Asian todenperäisyyttä ei koskaan selvitetty.

Myös kirjailija Leo Tolstoi selvitteli huhuja fiktiivisessä päiväkirjassa, joka oli otsikoitu Посмертные записки старца Федора Кузьмича (Vanhus Feodor Kuzmitšin postuumeja merkintöjä). Päiväkirjamerkinnöistä tiedetään, että Tolstoi oli suunnitellut kirjoittavansa lyhyen kertomuksen, joka perustui tarinaan. Vuosina 1891-94 hän hahmotteli luonnoksen, mutta hän ei sitten aloittanut työtään ennen vuotta 1905. Vaikka osittaiset ja epätäydelliset merkinnät Fedor Kuzmitšin päiväkirjassa ennakoivat erakoksi tulemista, Aleksanterin julkinen asemansa esti häntä tekemästä niin.

Silloinkin, kun munkki Feodor Kuzmitš oli elossa – hän tuli Siperiaan vuonna 1836 ja asui siellä 27 vuotta eri paikoissa – siellä huhuttiin voimakkaasti, koska hän ei kerro omaa nimeään ja asemaansa, että hän olisikin keisari Aleksanteri I. Munkin kuoleman jälkeen nämä huhut vain entisestään levisivät ja vahvistuivat. Ei vain ns. tavallinen kansa uskonut niihin, vaan myös eliitti, mukaan lukien tšaari Aleksanteri III:n kuninkaallinen perhe.

Näiden huhujen leviämiselle oli selvät syyt: Aleksanteri kuoli äkisti ja yllättäen, hän ei kärsinyt mistään näkyvästä sairaudesta ennen kuolemaansa, hän kuoli kaukana kotoa Taganrogin syrjäisellä paikkakunnalla ja kun hänet oli asetettu arkkuun, monet, jotka näkivät hänet, sanoivat hänen muuttuneen paljon ja siksi arkku suljettiin nopeasti.

Tiedettiin, että Aleksanteri oli puhunut ja kirjoittanut paljon siitä, että hän halusi mieluusti luopua tehtävästään hallitsijana ja että hän halusi erkaantua tällaisesta maailmasta. Ja vielä yksi tosiseikka, joka lienee vähemmän tunnettu on se, että virallisessa julkilausumassa, jossa kuvaillaan Aleksanterin kuollutta ruumista, kerrotaan, että hänen takanaan, arkun pohjalla oli tavallinen tummanpunainen kangas. Se ei siis mitä todennäköisimmin ollut ollenkaan kuvaus todellisen hallitsijan, keisarin ruumiista.

Miksi Kuzmitšia sitten pidettiin Aleksanterina? Ensinnäkin munkin pituus ja ulkonäkö muistuttivat kovasti keisarin ulkonäköä niin, että useat ihmiset vahvistivat Kuzmitšin olevan todella Aleksanteri. Ihmiset, jotka olivat nähneet sekä Aleksanterin tai hänen muotokuvansa ja Kuzmitšin, pitivät heitä identtisinä. Ikä oli sama, samanlaiset vartalon muodot.

Toisekseen tämä Kuzmitš, joka siis oli koditon kulkija, ja joka ei muistanut perheestään mitään, osasi vieraita kieliä ja oli jalolla tavalla lempeä tavatessaan muita ihmisiä. Tämä monen mielestä selvästikin tarkoitti, että hän oli henkilö, jolla oli korkea asema yhteiskunnassa.

Kolmanneksi munkki ei koskaan ilmoittanut nimeään ja asemaansa kenellekään, mutta silti joskus hän käyttäytyi, kuin olisi korkeampi asemaltaan kuin muut ihmiset.

Neljänneksi, hän ennen kuolemaansa tuhosi papereita, mutta yksi paperiarkki oli jäänyt jäljelle ja siinä oli koodattu viesti, johon oli merkitty alkukirjaimet A ja P, jotka teorian mukaan tukevat oletusta, että ne tarkoittavat Aleksander Pavlovitšia eli hänen etunimeään ja patronomia, isännimeään.

Viidenneksi, huolimatta ortodoksisesta uskostaan, hän ei koskaan paastonnut. Kun arkkipiispa yritti taivutella munkkia seuraamaan uskovaisten velvoitetta, hän sanoi: ”Jos en olisi tunnustanut totuutta itsessäni, taivas olisi yllättynyt, jos olisin tunnustanut sen, maa olisi yllättynyt.”

Mikä tahansa sitten kätkeytyykään tyon mystisen Feodor-erakon taakse, tämän elämän draama on perinpohjaisesti familiaarinen (sukuun liittyvä), jossa on syvällisiä ja henkilökohtaisia yhteyksiä Venäjän kansalliseen sieluun ja henkeen. Joten jäädään odottamaan, kun tai jos historialliset todisteet selvittävät Aleksanterin ja Kuzmitšin yhteyden. Legenda joka tapauksessa elää kaikessa kauneudessaan ja vilpittömyydessään koko ajan.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Vaikeiden asioiden edessä, koronapäiväkirja 160420

Kotona toipilaana

Tällainen maailmanlaajuinen poikkeustila ja olotila, jossa mikään ei oikeastaan ole enää entisellään, on hyvä tila ja hyvä aika tehdä myös isoja muutoksia omassa elämässä.

Minulle muutokset ovat olleet aina aika vaikeita ja kun muutenkin olen sellainen ihmistyyppi, jolle kaikki käyttäytymistäni muuttavat asiat pitää iskeä vasaralla päähän, nykytilanteessa on paljon hyvää – tuota asiaa ajatellen. Olen varmaan viimeiset kymmenen vuotta ”suunnitellut” kaapeissani olevien xerox-laatikoiden ja muiden boxien läpikäymistä, niiden suunniteltua tuhoamista ja tilan saamista. Melko huonolla menestyksellä ja tuloksella.

Viime viikkoinen sairaalareissu pysäytti. Jos nyt ei ihan kuolema, niin jonkinasteinen vammautuminen kävi melkein iholla. Se sai ajattelemaan asioita eri tavalla – toivottavasti oikeammalla tavalla. Sunnuntain, kotiutumispäivän jälkeen on ollut aikaa pohtia, kuntoutua ja miettiä muutosta – josko nyt olisi niiden paikka.

On. Muutoksia olen elämääni ja rutiineihin jo tehnyt ja uusia on varmaan tulossa. Halusin minä niitä tai en, ne tulevat pitkälti muista asioista kuin itsestäni johtuen. Yhtenä osatekijänä oli tietysti tuo äskeinen sairastelu, mutta muutakin on: ehkä noin parin viikon päässä siintävä, jo pari kertaa siirtynyt isompi leikkaus, joka muuttaa varmasti elämääni – jos ei nyt täysin, niin suuresti.

Tänään sain tiedon, että kaiken mennessä kohdalleen, minulla on tiedossa mielenkiintoinen vappu. Leikkaus olisi tämän tiedon mukaan vappuaattona. Tosin aika tai oikeammin päivämäärä on jo kahdesti muuttunut, joten kolmaskin kerta on toki mahdollinen tällaisena aikana.

Tuollaisen tilanteen edessä olen itse asiassa ollut jo melko kauan ja se myös on ollut tehokas moottori muutoshalukkuudelle tai ainakin -tarpeelle. Kaappien ja laatikoiden järjestämisen lisäksi olen joutunut järjestelemään hieman isompiakin asioita ”kuntoon” eli uudelleen tai parempaan tietoisuuteen. Hoitotahto on valmis, edunvalvontavaltuutuskin melkein ja pari muuta valmistuu tällä viikolla ja ystäväni pääsevät kohta todistamaan allekirjoitukseni ja mielentilani vakavuuden kuin myös kaikenlaisen sielun ja ruumiin terveyden suhteessa kognitiiviseen toimintaani.

Muutos ei koskaan ole helppoa. Minulle lisäksi luopuminen joistain asioista, rutiineista, toimista, on melko vaikeaa. Tulee ihan selvästi jonkinlaisia vieroitusoireita, mutta näin on silti hyvä ja tämä jollain tavalla kaoottinenkin ajanjakso stimuloi sopivasti oikeita aivojen osia tekemään ja toteuttamaan kaiken suunnitellun. Olen usein sanonut monissa yhteyksissä, lähinnä muille, että pakko on paras muusa. Nyt se osuu omallekin kohdalleni.

Elämä siis kuitenkin jatkuu, se on aina enemmän Luojan käsissä kuin meidän ihmisten käsissä. En varsinaisesti pelkää kuolemaa – siltä tällä hetkellä tuntuu – mutta katsotaan sitten, jos katselen sitä silmiin, miten silloin suhtaudun asiaan. Ortodoksina ajattelen toiveikkaana, että kuolema on uuden elämän alku ja sitä ei siksi tarvitse pelätä. En silti toivo tippaakaan kuolemaani, päinvastoin, pursun elämäntarmoa ja -halua.

Silti ei ole pahaksi, jos joku blogini lukija ja ystäväni virittelee mielessään muutaman esirukouksen puolestani. Ne eivät koskaan – onpa sitten terve tai sairas – ole niitä tarvitseville ihmisille pahaksi.

Hannu
nettihoukka

Muutunko minä, koronapäiväkirja 130420

Kotona

On monella tapaa ihanaa olla kotona. Toki majailu luksuskämpässä sairaalassa oli mukavaa, mutta mukavaa ei ollut se sairastelu ja heikko olo. Hieman heikohko olo vieläkin on, mutta selviän. Jos en olisi ollut sairas ja olisin voinut olla luksusmajoituksessa yksin mieleni mukaan, olisivat varmaan jossain vaiheessa joutuneet kantamaan minut pois sairaalasta.

Kotona pitää tehdä itse ruoka, vuoteen petaan ja lakanat vaihdan huomattavasti harvemmin kuin se sairaalassa tehtiin toisten toimesta, sähkösänky oli oivallinen vempain, vessa ja suihku sängyn vieressä ja apua sain mihin pyysin ja lisäksi kauniilta naisilta. Mutta tämä on koti, oma koti, jossa olen asunut nyt kaksikymmentä vuotta. Kerrostalo Saimaan rannalla kauppakeskuksen lähistöllä, ihan rauhallisella alueella. Mikä tässä on eläessä.

Olen varmaan jo useassa viimeaikojen tekstissäni puhunut muutoksesta tyyliin: maailma ei ole samanlainen koronakriisin jälkeen. Kun tässä on ollut jostain kumman syystä ylimääräistä aikaa pohtia kaikenlaisia – jopa kuunnellen mielensäpahoittajaa ja hänen enemmän vähemmän änkyrämielipiteitä äänikirjalta – olen alkanut päätyä enemmän ajatukseen, että todellisuudessa maailma sinänsä ei ehkä muutu, mutta me ihmiset kyllä muutumme – minä siinä muiden mukana.

Minä en koskaan ole ollut tämän kaltaisissa muutosasioissa se paras oppilas. Kuulun varmaan tällaisissa asioissa itsekin jonkinlaiseen änkyröitten alaheimoon, vaikka kaiketi muuten olen melko humaani ja jopa liian herkkä asioille tai oikeammin niitä käsittelemään. Mutta nyt jotenkin tuntuu, että kyllä minä muutun. Ilmassa on jo selvästi lukuisia merkkejä siitä.

Minulla on lukuisia turhia pinttymiä elämässäni. En osaa heittää pois turhia tavaroita, kerään kaikenlaista turhaa ja monia muita tuollaisia ns. tyypillisiä sodankokeneiden vanhempien sodan jälkeen syntyneelle lapselle siirtämiä selviytymisarvoja ja -ajatuksia. ”Laita nyt tuokin talteen, et tiedä, milloin tulee poikkeusaika ja tarvitset sitä, eikä niitä saa mistään”. Tuossa tiivistettynä tätä koskeva vanhempieni opetus.

Onhan nuo tavat, ajatukset, käytännöt ja periaatteessa lähes kaikki elämään liittyvät rutiininomaiset asiat muuttuneet sitten sodan jälkeisen ajan. Perusarvot eivät kuitenkaan. Ne ovat ja pysyvät, kuten vaikka käyttäytyminen, kohteliaisuus, usko, kiitollisuus, toisesta ihmisestä huolehtiminen jne.

Oltuani noin neljäkymmentä vuotta työelämässä, ennen sitä armeija-aika oli varmaan ensimmäinen vuosi viidentoista ikävuoden jälkeen, kun en ollut kesätöissä ja työuran jälkeen olen nyt ollut eläkkeellä kymmenen vuotta. Alun euforian jälkeen elämä on jo tasaantunut ja alkanut hiljalleen löytää uomansa, missä virrata. Mutta sitten tulee korona ja sanoo, että olisi ehkä muututtava, muutettava tapojaan, käytäntöjään, rutiinejaan.

Muutunko minä? En tiedä oikeasti, mutta yritän parhaani, sillä näen kyllä muutoksen mukanaan tuomat edut ja nykyisen tilan haitat. Miksi siis en muuttuisi!


Hannu
nettihoukka

Tästä maailmasta ja toisesta, koronapäiväkirjan 120420 II-osa

Pääsiäisena 2020 sairaalassa

Kerron vielä näistä sairaalassa kohtaamistani vanhoista ihmisistä, joista yleensä ottaen olen monesta oikeasti huolissani tällaisena aikana, kuin nyt elämme. Meidän ei anneta enää kunniallisesti kuolla, vaan pidetään keinotekoisesti hengissä täysin seniileinä ja lähes kasveina, hoitopaikkojen taso vaihtelee suuresti ja hoitotyötä tekevien työtä ei riittävästi arvosteta.

Kun seurasin noita ”kaveripotilaita”, samassa paikassa olleita minua vanhempia ihmisiä, joita en ollut koskaan ennen tavannut ja joita en tuntenut, monet asiat, joita en ehkä ollut tullut ajatelleeksi loksahtivat uudella tavalla kohdilleen.

Mietin kovasti, miksi he ”voivat vanhuudessaan henkisesti pahoin”, mitä on ehkä tehty väärin. On varmaan lukuisia asioita, joita he itse ovat joko tehneet väärin tai olosuhteiden pakosta ovat joutuneet tekemään vaikkapa työssä ja elantoa hankkiessa väärin. Väärin työtavoin, vääränlaisten aineiden kanssa jne.

Mutta lie joitain asioita yhteiskunnassa ja meissä kaikissa, mitä me heidän suhteen olemme tehneet väärin. Laittaneet syrjään, unohtaneet heidän osaamisen, hiljaisen tiedon ja taidon, tehneet heistä ensin tarpeettomia ja pian riesoja. Yhteiskunta on yrittänyt kaikkensa, että he olisivat mahdollisimman pitkään tuottavia yksiköitä – ei siis yksilöitä.

Samalla ympärillä ovat kaikki oleelliset asiat muuttuneet: tavat, arvot, kunnia, kiinnostus, jopa ihmisyys ja varmaan mieletön määrä erilaisia asioita, joiden kohdalla vanhukset eivät joko ole osanneet, halunneet tai voineet tai jopa joiden osalta heidän ei edes ole annettu mahdollisuutta muuttua, seurata aikaansa ja elää normaalia täyspäiväistä elämää.

”Vanhan ajan vanhus” ei saa enää rahaa pankkikirjalla, joista näki, paljonko rahaa tilillä oli – toisin eivät sieltä pankeista kohta saa rahaa ketkään muutkaan – matkalippua ei saa linja-autosta, junasta, se pitää ostaa netistä. Nyt kun on poikkeusaika, kauppaan ja apteekkiin ei pääse ja nekin ostokset pitäisi hoitaa netin kautta, mutta kun A) ei ole nettiä ja vaikka olisi, B) ei sitä osaa käyttää.

Kotioven takana juoksee jos minkälaista huijaria ja rosvoa vanhusten rahoja kyttäämässä, turvallisuus on vaarantunut, turvattomuus kasvanut. Lapset asuvat kaukana ja käyvät harvoin, kaikilla ei ole edes lapsia, mahdollisesti vain joku kaukainen sukulainen, joka toivoo pikaista kuolemaa perinnön toivossa. Vanhuksia löytyy muumioituneena kotoaan, kun heitä ei kukaan kaipaa kuoleman jälkeenkään.

Tällaisia vanhuksia meillä hoidetaan myös hoitokodeissa ja sairaaloissa. Heitä tapasin tuollakin.

Ensireaktio oli jonkinlainen hylkimisreaktio, pakenin, en halunnut kontaktia, en auttaa, eihän asia minulle mitenkään kuulunut. Kun siinä sitten näin sen valtavan työmäärän, jota hoitohenkilöstö yritti oman mielenterveytensä säilyttäen tehdä, mieli hieman muuttui. No voinhan minä auttaa hoitajan kutsumisessa. Mutta kun sekään ei oikein riittänyt, kun kutsuja alkoi tulla ehkä liikaakin ja hoitajat väsyivät korjaamaan lakanan paikalleen tai muuta pientä, kun olisi ollut paljon muutakin. Niin ajattelin voinhan minä nyt antaa nenäliinan tai sylkykupin, jos hän sitä pyytää. Pyysi yhden kerran, toisen kerran, kolmannen kerran – tämähän on oudosti kiinnostunut minusta – neljännen kerran, ei se kiinnostunut ole, yksinäinen vain ja stop. Hei, minäkin olin potilas, en hoitaja, tämän on loputtava.

Tällaisten asioiden ja ajatusten kanssa taiteilin muutaman päivän ja väsyin aivan kamalasti. Olin nimittäin itsekin ihan kohtuullisen vakavasti sairas. Kuumetta oli parhaimmillaan melkein 40 astetta ja tulehdusarvot taivaissa. Melkoisen osan nukuin väsyneenä melkein horroksessa ja saatoin pyynnöstä soittaa naapurille hoitajan, sitten laitoin korvatulpat ja silmälapun ja en enää nähnyt enkä kuullut mitään ja yritin itse keskittyä itseni paranemiseen.

Paranin ja halusin heti kotiin, vaikka kyllä tuolla luksushuoneessa – ainakin yksin – oli todella lokoisaa. Onneksi hoito- ja muu henkilökunta olivat huomaavaisia minuakin kohtaan ja sain olla se, mitä halusin olla. Hoitajat osasivat asiansa, lääkärit tiesivät ja jakoivat tietojaan, huoltohenkilökunta siivosi paikat ja toi maittavaa ruokaa ja siinä ohessa hiljaa hoitivat ahdistunutta mieltäkin.

Tapasin kolmena neljänä päivänä varmaan joka päivä noin kymmenkunta työntekijää, jotka pääasiassa vaihtuivat joka päivä eli varmaan noin 30-40 ihmistä ja heistä ei löytynyt yhtään mätämunaa. Heikkoja astioita on joka paikassa, mutta vahvat astiat tukevat heikkoja ja yhteisö toimii. Jotain tekisin toki toisin, mutta mikä minä olen sanomaan, kun olen eläkeläinen aivan toisenlaiselta työsasaralta.

Mutta yhden neuvon antaisin: muista aina – sinä heikkona hetkenäkin, kun vit***aa – että se hankala vanhus ei tee sitä välttämättä ollenkaan tahallaan. Hänen todellisuutensa vain on aivan erilainen kuin minulla, sinulla, muilla ja hän voi jopa kertoa jonkun asian kirkkain silmin ensi toisella tavalla toiselle ja heti kohta toisella tavalla toiselle ja kumpikin on hänelle totta. Silloin älä hylkää häntä vessan pöntölle ja sano, että vedä tuosta punaisesta narusta, niin tulen apuun. Jää ja hoida homma loppuun siinä heti.

Hannu
nettihoukka

P.S. Kiitos yököt Petra ja Sinä, toinen, jonka nimi minulta vanhalta mieheltä hävisi – olette vakuuttava parivaljakko. Ihanaa, että teidänlaisia on olemassa. Ja kiitos Lääkärit Kalevi ja Antti – kokemus ja nuoruus yhdistettyinä osaamiseen ja huumoriin - se auttaa kaikissa tilanteissa ja aina. Ja kiitos te ruuantuojat ja etenkin Sinä, joka annoit teetä ahdistuneelle aulassa ja toit huoneeseen kaksi maukasta voileipää – tuollakin tavalla parannetaan ihmisiä. Ja kiitos te monet muutkin, ihanat hoitajat, joiden nimiä en, vanha mies, oppinut tuntemaan, kun olin joko väsynyt, tokkurassa tai muuten muissa maailmoissa, olette mukavia ihmisiä. Minä olen nyt aika terve ikäiseksi, enkä muuten lähtenyt sieltä pois pelkästään terveenä vaan myös muuttuneena.

HP

Paskaa ja pääsiäisiloa, koronapäiväkirja 120420

Pääsiäisenä 2020 Mikkelin keskussairaalassa

Otsikossa ei ole kirjoitusvirhettä, sillä pashaa H-oolla täällä ei saa, mutta sen sijaan runsaasti K-oolla. Nämä päivät sairaalassa ikäisteni joukossa ovat opettaneet suomalaisesta terveydenhuollosta ja meistä potilaista ehkä enemmän kuin aiemmat seitsemänkymmentä vuotta.

Itsestäni ei koskaan olisi varmaankaan voinut tulla terveydenhoidon ammattilasta ainakaan tällaiselle hoitoalalle eikä oikeastaan useimpiin muihinkaan, koska minun on aika vaikea katsoa veristä haavaa, avointa leikkaushaavaa tms. Samoin minulla on selvä tiettyjen eritteiden hajujen jonkinlainen ”hajuallergia”.

Muistan, kun kerran eräässä kreikkalaisessa luostarissa jouduin käyttämään ns. yleisövessaa, kun tuli yllättäen kakkoshätä. Etelässä menee joskus maha helposti sekaisin ja pakko sinne oli mennä ja heti. No – vessassa oli vain itämainen jalanjälki ja muutama sentti virtsaa lattialla. Housuja ylhäällä pidellen oli pakko kyykistyä maanrajaan, mutta seuraus oli, että tuli tyhjennettyä sisimpäni molemmista aukoista – yhdestä alhaalla ja yhdestä ylhäällä. Sen jälkeen oli kieltämättä "tyhjä olo".

Täällä pääsin kuitenkin pakenemaan huoneestani pahimmalla hetkellä ja sain aulassa ihanilta ruokahuollon ihmisiltä teetä ja hunajaa ja terapoida asiaa rauhallisessa tilassa puhelimessa erään tuttuni kanssa. Pyysin teen tuojaa jättämään loput iltapalan rekvisiitat huoneeseen ja syön ne sitten siellä, kun tilanne rauhoittuu.

Mennessäni huoneeseen tämä ihana palveleva ihminen toi toisen kupillisen ja kaksi voileipää sekä mehukeittoa iltapalaksi. Laitoin kuulokkeet korville ja aloin kuunnella jälleen mielimusiikkiani: Phil Coulteria. Onneksi Aaro-ystäväni toi jo ekana iltana minulle läppärin ja sen varusteet tänne, niin voin nauttia mm. musiikista ja äänikirjoista noin.

Sen, minkä täällä opin, on varmaan jonkinlainen aavistus maamme yhdenlaisen vanhushoidon todellisuudesta ja ehkä samalla sen sotkeentumisen seurauksista nyt tähän kauhistuttavaan koronavirusperiodiin. Kuten olemme mediasta lukeneet kauheista asioista Pohjois-Savosta ja Etelä-Suomesta koronaviruksen iskiessä sinne, en kyllä yhtään ihmettele asiaa, kun katsoo nyt läheltä tällaista hyvin varustettua ja hyvin varustautunutta sairaalaa, osaavista ihmisistä koostuvaa henkilökuntaa, ja täällä ihan muista syistä ja sairauksista hoidettavana olevia vanhuksia ja heidän peruskuntoaan.

Eivät ne ongelmat välttämättä ollenkaan johdu henkilökunnan toimista, eikä oikeastaan potilaiden iästäkään, vaan enemmänkin heidän henkisestä vireystilastaan ja kaikista eniten päällä olevan mahdollisen vaikeankin sairauden tuottamista kivuista, säryistä, harhakuvista, pelkotiloista ja kauhusta – ajan ja paikan tilannetajun tilapäisestä tai toisinaan varmaan myös lopullisesta katoamisesta.

Jotenkin kaikesta huolimatta tunnen – matemaattinen humanisti vaikka olenkin – suurta sympatiaa äskettäin kuolleen Pentti Linkolan joihinkin ajatuksiin. Hänellehän yksinkertaisesti ”ihminen oli evoluution erehdys.” Hänelle ”kaikki elämää säilyttävä oli äärimmäisen epäpopulääriä.” Vaikka ajatukset tuntuvat meistä monesta, minustakin, melko lailla vääriltä, siinä valitettavasti vain on jonkinlainen totuuden siemenkin, joka karmaisevalla tavalla konkretisoituu näinä päivinä eri puolilla maailmaa, ei pelkästään Suomessa.

Taitoni eivät riitä enempään filosofointiin asiasta, kun en siihen kuitenkaan pysty enkä oikein haluakaan. Mutta nämä ajatukset palasivat mieleeni näissä oloissa ja tilanteissa ja muistanpa nyt jälleen hyvin oman isäni ohjeen, kun hän leikkauksen komplikaation seurauksena pitkällisen taistelun jälkeen menetti henkensä, mutta sanoi minulle ennen leikkausta: ”Katsokin, Hannu, etten koneisiin kuole.” Siksi oli helppo sanoa lääkärille, kun hän ilmoitti, ettei isäni jatka hengityskoneessa ja se hoito lopetetaan. Kerroin heille sen olevan myös isäni tahto.

Varmaan noistakin syistä silloin, sitä täysin tiedostamatta, miksi, laitoin pari juttua sitten blogiini linkin Phil Coulterin kappaleeseen ”The Old Man” (https://youtu.be/GqnhDBiTjvg).

Oma kärsivällisyyteni ja siinä ohessa moni muu sisäinen tunteeni on joutunut melkoiseen testiin ja prässiin, koetukselle, jopa opetukseen, kun haluamatta, mutta filantropian vuoksi kuitenkin, olen joutunut varsin lähelle huonenaapurini sairaanhoitoa: neuvomaan, antamaan hoitovälineitä, kun hän niitä pyysi, varoittamaan harkitsemattomista teoista, hakemaan apua hoitajilta ja loppujen lopuksi ihan turhaan. Lopputuloksena oli kaikista letkuista ja piuhoista itsensä irti repinyt verinen mies vessassa.

Luulenpa, että motivaatio päästä kotiin ei voi enää tästä nousta. Se on varmasti saavuttanut lakipisteensä.

Yrittäkää jaksaa lääkärit, hoitajat, lähihoitajat, siistijät, ruokahuollon ja muu henkilökunta, teillä on kyllä laaja kansan tuki apunanne.


Hannu
nettihoukka

Jaettu luksushuone, koronapäiväkirja 110420

Suurena lauantaina, Pääsiäisen aattona 2020 Mikkelin sairaalassa

Voisin varmaan aloittaa tämänkin tarinani samalla tavalla kuin edellisen – olipa yö. Siitä tämä kiihkeä sairaalaelämä pitää huolen, että näemmä aina sattuu ja tapahtuu. Sain nukkua klo kahteen aamuyöllä melko rauhassa, mutta sitten alkoi jälleen tapahtua.

Sain uuden huonekaverin jakamaan luksuskämppäni. Laatu edelliseen naapuriini parani kenties hieman, puhe ainakin on selvempää, mutta ajan ja paikan taju on tai ainakin oli häneltäkin melko kauan kadoksissa. Kun siinä kaiken kohelluksen keskellä tilanne rauhoittui ja pienen tauon jälkeen käväisin vessassa ja palattuani sieltä sänkyyni, hän katseli minua hieman hämmästyneenä silmät sepposellaan vai liekö paremminkin kauhistuneena ja kyseli, kuka, mitä, missä ja sitten heti, että olinko ollut koiraa kusettamassa. En oikein alkuun tajunnut asiaa ja sanoin olleeni vain itseäni kusettamassa.

Seuraavaksi hän luuli – ja siitä kai se kauhu – että olin hänen vaimonsa Sofia (nimi muutettu) ja Sofia olisi siis nyt palaamassa siltä koirankusetusretkeltä ja tässä seisoikin partainen vanha ukko hänen sijastaan tunkemassa viereiselle pedille. Kyllä kai siinä tilanteessa minullakin varmaan olisi ollut pupu pöksyssä hänen asemassaan. Kun kuitenkin samalla häneltä selvästikin oli kadoksissa tieto, missäs sitä oikein ollaan.

No – siinä olikin sitten loppuyön ohjelmat plakkarissa. Onneksi täällä on olosuhteiden pakosta tullut hieman erilainen nukkumisaikataulu – unten maille, tai ainakin sänkyyn yrittämään saada unen päästä kiinni menen täällä jo ilta yhdeksän maissa. Jossain puolenyön tienoilla laitetaan tippa käteen ja nautin hoitavan iltacocktailin ja loppuaamuyö onkin sitten vaihdellen näemmä aina erilainen.

En taidakaan lähteä vielä tänään kotiin, kuten eilen arvelin. Kuumetta on vielä kohtuullisen paljon. Se laskee kyllä kuumeen alentamislääkkeellä, mutta antibiootti ei ilmeisesti vaikuta vielä koko tehollaan. Veriarvot alkavat lähestyä normaaleja, tulehdusarvo CRP on vielä normaalia korkeampi, mutta jo yli puolittunut aiemmasta ja leukosyytit ohjearvojen välissä. Nestettä joudun tosin juomaan kohtuullisen paljon, mutta meneehän tuo, kun ei ole muutakaan tekemistä, kun juoda ja juosta vessassa.

Tänään kehottivat menemään "lenkille" ja löntystelin kipeän jalkani kanssa pitkiä käytäviä päästä toiseen useampaan kertaan, ja havaitsin monta itselleni merkillistä asiaa, jotka suuresti lisäsivät hoitajien ja lähihoitajien sekä siistijien meitä ruokkivien työn arvostusta. Nämä oheiset seuraavat asiat ovat täysin omia arvelujani, eivätkä perustu mihinkään tarkkaan monitorointiin tai kyyläämiseen. Kunhan kuljeskelin ja katselin ympärilleni.

Osasto, jolla olin oli melko täynnä, ei siellä montaa vapaata sänkyä näyttänyt olevan. Olemme siis sairaalan ns. puhtaalla alueella, jossa ei tarvitse enää käyttää kasvomaskeja. Potilaat noin silmämääräisesti pienten ikkunoiden läpi ohi kulkiessa nähtynä olivat pääasiassa vanhempaa, siis oikeasti melko iäkästä joukkoa. Liikkeellä näkemistäni potilasta olin varmaan nuorin - siis nuori seitsenkymppinen.

Kävellessä – vaikken sitä suuremmin ja tarkoituksellisesti halunnutkaan – ei voinut välttyä kuulemasta joitain henkilökunnan kommentteja ja se lisäsi entisestään arvostusta heitä kohtaan. Miten he jaksavatkaan! Kommentit tukivat omia havaintojani huonetovereista, jonka kaltaisia osastolla oli kaiketi melkoinen määrä – vanhuuden höppänöitä, seniilejä, muistinsa menettäneitä ja meitä muita minun kaltaisiani muuongelmaisia. Kysyttyäni asiaa siinä kävellessä eräältä ihanalta hoitajaltani, hän vastasi ykskantaan, että se on pelkästään näkökulmakysymys – kaikella on hyvät ja huonot puolensa. Mainiota positiivisuutta, jota kaiken kaikkiaan sain runsaasti lähes kaikilta.

Lääkäri oli sama nuori osaava ja huumoria hyvin ketävä mies, joka kävi aamukierroksella eilenkin, ja sopuisasti kysellen ilmoitti, että jospa nyt olisin osastolla vielä ainakin seuraavan yön, kun tuo kuumekin oli vielä kohtuullisen korkea. Minulla ei ollut asiaa vastaan mitään vastaan sanomista. Naapuri oli kuitenkin kohtuullisen rauhallinen huonekaveri ja ylläpito sekä muu hoito lähes luksusta, mikäs tässä on ollessa. Kotona pitisi itse tehdä ruoka ja moni muu asia sen ohessa. Varalta tilasin kuitenkin lääkäriltä seuraavan päivän lounaalle – siis pääsiäisaterialle muuten – pienen lasillisen lääkeviiniä. Hän kysyi, eikö lääkekonjakki kelpaisi ja vastasin, että pidän sitä pääsiäisaterialla liian vahvana juomana. Hän lupasi tutkia sairaalan nurkkia, josko viiniä jostain löytyisi.


Hannu
nettihoukka

Pääsisikö kohta kotiin, koronapäiväkirja 100420

Pitkäperjantaina 2020 Mikkelin sairaalassa.

Olihan yö. Aamulla heräsin märässä sängyssä pyjama märkänä. Onneksi pääsin suihkuun, kun tuo uusi vierellä kulkeva helposti ohjailtava vastaan sanomaton seuralaiseni, tippateline, ei ollut sillä hetkellä käytössä. Kuume heittelee, ensin sitä on kohtuullisesti, enää jonkin verran päälle 38, sitten se taas laskee lääkkeen ansiosta.

Käytän silmälappua ja korvatulppia täällä nukkuessani, hyvä, että ovat mukana. Viereisessä sängyssä sairasteleva pääsee tänään kotiin. Hyvä niin, antaa toivoa, että täältä pääsee poiskin. Ja on siinä sellainen inhimillinenkin piirre mukana – tuossa toteamuksessani – kun hän on melko seniilin oloinen ja koettelee kovin myös hoitajia.

Tänään oli eka lääkärikierros ja osaavan oloinen nuori lääkäri oli sitä mieltä, että siirretään ison operaation päivämäärää eteenpäin. Varmaan hyvä tehdä niin monestakin syystä. Samalla selvisi, että saatan jopa päästä kotiin huomenna, Pääsiäisen aattona, Suurena lauantaina. Katsotaan nyt, asettuuko tämä kuumeen sahaaminen.

Labratulokset ovat olleet maallikkoa mykistäviä, mutta hengissä olen silti. Ja vahva usko on siihenkin, ettei täältä sairaana lähetetä kotiin. On mahdollista, että huomenna loppuu suonensisäisen antibiootin antaminen ja se saattaa tarkoittaa kotiin lähtöä ja samalla minulle varsin konkreettista symboloivaa tapahtumaa pääsiäisen ylösnousemuksesta.

Muutenhan olo on tällaiselle laiskansutjakalle vanhalle ukolle, kuin majailisi luksushotellissa. Tällä hetkellä minulla on siis oma huone sairaalan upouudessa, varsin modernissa osassa, sänkynä sähkösänky, ruokahuolto pelaa mainiosti, syötävää ja juotavaa tulee viisi kertaa päivässä, läppäristäni voin kuunnella hyvää musiikkia. Nyt listan kärjessä on Phil Coulterin ”Take me home” (https://youtu.be/4lZZ5ef3Vh8), jonka voi tietysti ymmärtää monellakin tavalla, mutta elämänhalua en toki ole kadottanut. Luulenpa vain että päinvastoin.

Olen ollut suuresti liikuttunut ystävieni ja fb-kavereitteni myötäelämisestä. Viestejä, kyselyjä ja esirukouslupauksia on tullut ystäviltäni ympäri maailman Romaniasta, Kreikasta, Kanadasta, Armeniasta ja puhumattakaan sitten Suomesta, josta niitä on todellakin tullut niin paljon, että niitä lukiessani todellakin on tullut jostain syystä silmät kosteiksi. Asian ”vakavuutta” on vielä lisännyt se seikka, että olen jo muutenkin itkuherkkä ja viimeaikaiset tapahtumat ovat vain lisänneet tuota herkkyyttä.

Alan hiljalleen tajuta, miten vaarallisen tilanteen äärellä olin sairastumiseni kanssa ja – Luojalle kiitos – että hakeuduin hoitoon ajoissa, enkä kuten tyypillinen suomalainen mies. Hieman kai suhtautumiseeni vaikutti tämä koronatilanne, joten jotain hyvää siitäkin.

Olen ihan varma – omaan kokemukseeni perustuen – että maailma ei ole samanlainen koronan jälkeen. Kunpa nyt vaan erilaiset tahot osaisivat ”hyödyntää” tilanteen oikein ja ottaa asiasta opiksi. Sellaisia, joita tämä mm. koskee, ovat esimerkiksi kirkot ja koulut. Kirkot siinä mielessä, että ne lienevät lyhyessä ajassa saaneet lukuisia uusia ystäviä striimausten avulla. Ja on siinä sekin mielenkiintoinen asia, että oikeasti kuitenkaan monikaan esimerkiksi ns. ”tavallinen ortodoksi” ei useinkaan ole osallistunut kaikkiin kauniisiin ja erilaisiin Suuren viikon palveluksiin, mutta nyt siihen on tarjoutunut mahdollisuus – ja vieläpä voi valita jonkun sellaisen kirkon, jossa ei ole koskaan käynyt.

Hieman hirvittää ajatus, kuinka jotkut vähemmistöryhmien – vaikkapa ortodoksisen uskonnon opettajat – kouluissa kautta maan, mutta erityisesti haja-asutusalueilla selviävät jatkosta. Itse antaisin saman lääkkeen, jota tarjoilin kaikille opettajille jo 15-20 vuotta sitten: kiinnostu tietotekniikasta ja tietokoneiden käytöstä opetuksessa, hanki koulutusta siihen, jos se puutteellista ja toimi niin, kuin nyky-yhteiskunta itseasiassa edellyttää ja odottaa.

Tämä koronaepisodi tulee monella tapaa muuttamaan monen ammatin rutiineja ja se on varmaan suurelta osalta hyvä. Mutta aina on pelkona sekin, että tilannetta ja muutosta käytetään pelkästään säästöjä tuomaan. Siksi minun mielestäni monen ammattilaisen kannattaa nyt pysähtyä ja miettiä, mitä isona tekisi.


Minä mietin vain kotiin pääsyä oheisen vaikuttavan Phil Coulterin upean toisen koskettavan laulun kera samalla kuitenkin hieman itkua tihuuttaen, sitkeää isääni, jolta varmaan olen perinyt oman sitkeän luontoni, tuli ikävä: https://youtu.be/GQnhDBiTjvg

Hannu
nettihoukka

Sairaalassa, koronapäiväkirja 090420

Enpä eilen tai jopa edes tänä aamuna kuvitellut, että makailen nyt Mikkelin keskussairaalassa. Onneksi en kuitenkaan koronan vuoksi. Minut kohtasi eilen melko roisin menetelmin päälle käynyt paha infektio, joka aina aika ajoin osuu kohdalleni, muttei ne kaksi edellistä kertaa, jolloin on osunut, olleet ollenkaan näin rajuja. Tämän kertaiseen liittyi hitonmoinen horkka, kuumehourailua ja jopa jonkinlaisia hallusinaatioita. Mutta pahimpana, että se laukasi minulle verenmyrkytyksen – aika vaarallinen yhdistelmä kaikkiaan.

Kumma, kun tällaisena korona-aikana voi kuitenkin lohduttautua ajatuksella, ettei se kuitenkaan ole koronaa. Minulle astmaatikkona korona saattaisi olla vaikea.

Lähdin aamulla päivystykseen jo varhain ja siirryin ensin ns. puhtaalle alueelle hoitajan hoiviin ja tarkoitus oli tehdä pari hoitotoimenpidettä, mutta tilanne muuttui täysin, kun hoitaja mittasi kuumeen: 39.5 ºC. Silloin ilmestyi maski hänelle ja minullekin ja minut siirrettiin sille ei-niin-puhtaalle eli kontaminoituneelle alueelle, vaikka putipuhdashan seki toki oli.

Avaruuspukuun pukeutuneelta näyttävä hoitaja oli ulko-ovella vastassa ja vei minut suoraan ikiomaan tarkkailuhuoneeseen, kytki erilaisiin laitteisiin ja sitten aloinkin odotella. Olin siis ensiapuosastolle ja siellä oli varmaan muitakin, paitsi että tarkkailussa oli minun lisäkseni vai yksi huomattavasti minua vaivaisemman oloinen.

Olin aamulla syönyt kahvin kanssa pari pientä korvapuustia ja puolen päivän aikoihin alkoi jo olla hieman nälkä. Mainitsin asiasta lääkärille ja kohta minulle kannettiin kanakolmioleipä, jogurttia ja mehua, vaikkei tuolla ensiavussa mitään ruokatarjoilua olekaan. Ottivat kai omasta jääkaapista.

Koko ajan minusta pidettiin tosi hyvä huoli, lääkittiin heti kuumetta alentavalla lääkkeellä ja kohta uudella antibiootilla suoraan suoneen, joka nyt sitten kai aiheuttaa pienen ongelman, oloni täällä venyy pitemmäksi kun olin arvannut.

Iltaruuan aikaan minut siirrettiin osastolle ja sain yhden hengen, vessalla ja suihkulla varustetun huoneen, jossa tosin makasi kaverina yksi melko hijainen kirurginen potilas. Kohta tuli tervehtimään tuttu hoitaja työvuosien takaa ja asiantila korjaantui huomattavasti kun ystäväni Aaro – jolla on avain kotiini – kävi hakemassa sieltä niitä tavaroita ja lääkkeitä, mitä en arvannut ottaa mukaan aamulla sairaalaan lähtiessä.

Parasta tietysti on, että sain läppärin. Puhelimen ja latauspiuhan tajusin ottaa mukaani kotoa, mutta astmalääkkeitä en – ovat kuulemma liian kalliita jaettavaksi sairaalassa tai jotain sellaista. Ruokaakin sain osastolla heti, vaikken ollut alkuun muonavahvuudessa. Ja tuttuun tyyliin, ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi.

Yllätys oli se, että johtuen lähinnä tuosta suonensisäisestä antibioottilääkityksestä, saatan siis viettää koko kuurin ajan sairaalassa. Katsotaan nyt, ainakin se sujuu paremmin kun sain läppärin ja muuta rekvisiittaa. Pääsiäinen, ylösnousemuksen juhla, saattaa tällä kertaa konkretisoitua kohdallani todelliseksi ylösnousemukseksi – sairaalasängystä.

Hannu
nettihoukka

Hieman väl’roknoosia

Yritin ottaa päikkärit, mutta ei oikein onnistunut, kun ajatukset myllersivät päässäni ja pyrkivät ihan selvästi ulos. Viime aikoina olen kirjoitellut enemmänkin sellaisia päivittäisiä päiväkirjajuttuja läheisilleni ja kavereille, on niitä tietysti saattanut joku muukin lukea ja siinä ohessa pahastua, mutta haitanneeko tuo.

Tämä toisenlainen juttu, ”roknoosi”, pyrki vimmalla ulos ja pahasti tuntuu siltä, että siitä tulee pitempi juttu kuin yksi A4, joten jos et ole tottunut lukemaan pitempiä kirjoituksia, kannattaa lopettaa tähän.

Yrittäessäni päikkäreillä saada unen päästä kiinni, mieleeni tulvi väkisin tämän ”kruunajaisturneen” aiheuttamat seikat ja mielialat omalle elämälleni ja siihen ympäristöön, jossa elän ja jollakin tavoin vaikutankin, omaan kirkkooni.

Olen joissain aiemmissa päiväkirjajutuissani ja mahdollisesti muuallakin kritisoinut sitä, että nämä ”kruunajaiset” – koronavirus ja sen aiheuttamat asiat – tulivat monelle taholle, omalle kirkollekin, suurena yllätyksenä ja kirkko oli asioiden keskellä – kuten sanonta kuuluu - ”housut kintussa”.

Siinä vaiheessa kun yhdessä kirkon nurkassa jo paloi roihuten, saatiin vasta kasaan oma ”palokunta”, joka ensin selvitteli, miten toisessa kansankirkossa on tuollaista paloa torjuttu ja miten muualla ortodoksisessa maailmassa ja sitten viimein ahkerien avustajien – ei niinkään varsinaisten päättäjien tai asioista vastaavien – toimesta saatiinkin jotain ensiapua pahimpaan.

Ne, joille asioista päättäminen tällaisessa tilanteessa kuuluu, olivat kaiketi melko pihalla tilanteesta. Siihen on varmaan monta ”hyvää” syytä: he eivät ole tottuneet tekemään tällaisia oikeita maallisia päätöksiä, ajatusmaailma on paljolti tällaiseen tilanteeseen ehkä sopimaton, "hieman" karrikoiden sanottuna ”kyllä Herra hulluistaan huolen pitää” ja lisäksi ehkä vaikeimpana seikkana keskinäisen yhteistyökyvyn totaalinen puuttuminen ja vallitseva jonkinasteinen eripura tai mikä se sitten lieneekään.

Melko kauan usko ja tiede kinasivat keskenään monen ajatuksissa. Suojeleeko oikea usko ehtoolliselle menijää koronalta, vaikka edellinen ehtoollisen saaja olisi ollut taudin kantaja ja nyt he ottivat ehtoollisen samasta lusikasta. Siinä saattoi silloin joillakin änkyröillä niin meillä kuin etenkin maailmalla olla hieman sitä ajatusmaailmaa, jota Brasilian presidentti puhtaaksi viljellyimpänä edustaa. Hänen mukaansa heidän jumalansa on brasilialainen ja suojelee sekä pelastaa brasilialaisia, vaikka heitä uittaisi Rio de Janeiron likavesiviemärissä.

Tietyllä viiveellä meillekin saatiin ohjeet, jollaisia alkoi olla ympäri maailmaa kaikissa kirkoissa. Jokunen änkyrä toki oli vielä siellä täällä, mutta poliisin puututtua asioihin, nekin vähenivät. Kirkot menivät kiinni ja ehtoollista jaettiin kertakäyttöisin välinein ja jumalanpalveluksia pidettiin ilman kirkkokansaa. Kauheimmillaan joissain maissa kiellettiin jopa hautajaiset ja jäähalleista tehtiin väliaikaisia ruumishuoneita. Meillä Suomessa selvittiin paljon vähemmällä.

Tuossa vaiheessa olisi tarvittu meilläkin kirkossamme kriisijohtajaa tai edes kriisitiedottajaa, joka jakaisi kriisitietoutta ei vain sisäpiirille vaan kaikille jäsenille. Mutta kun sellaista ei oikein löytynyt erilaisista syistä johtuen, ei ilmeisesti ollut osaajia.

Meillä haikailtiin – tai oikeammin ihasteltiin – että saamme kohta yhteisen ortodoksisen valtakunnallisen lehden. Mitenkähän olisi käynyt, jos sellainen viisi, kuusi kertaa ilmestyvä lehti olisi ollut toiminnassa ja seuraava ilmestyisi vasta parin kuukauden kuluttua, kun kriisi just alkoi. Tilanteessa, jossa ohjeet vaihtuivat melkein päivittäin ja tilanne eli vahvasti koko ajan. Ei siinä silloin valtakunnallinen lehti paljoa olisi lämmittänyt, muuta kuin takan sytykkeenä.

Silloin olisi – siis ehdottomasti olisi – tarvittu nykyaikaisten medioitten toimintaa ja sen toiminnan osaamista ja jämäkkää johtamista – kriisitiedotusta ja kriisijohtamista. Mutta kun ...

En tunne riittävästi tekijöitä, heidän taustojaan ja enkä oikeastaan tekemisiäänkään enkä sen lisäksi ole mikään tiedotusopin taitaja, ammattijournalisti tai mikään sellainen, pelkästään noilla aloilla pitkäaikainen harrastelija, mutta ennen kaikkea – juuri tässä asiassa – pelkästään kirkon jäsen, seurakuntalainen, aktiivisesti oman kirkon piirissä toimiva. Katson siis tätä asiaa seurakuntalaisena, kirkon aktiisena jäsenenä ja arvioin tulosta siltä pohjalta.

Kirkkomme olisi huomattavasti kaoottisemmassa tilassa, ellei meillä olisi eri seurakunnissa niin työntekijöiden kuin maallikkojen joukossa alan osaajia. He pelastivat monet seurakunnat ja siinä ohessa koko kirkon täydelliseltä nöyryytykseltä tiedottamisessa. Heiltä, ei kirkon palkkalistoilla olevilta, on tullut videoita ja muuta materiaalia runsaasti vaikkapa opettajille, he ovat hoitaneet videointeja ja striimauksia jumalanpalveluksista.

Mutta kokonaiskuva on silti – ainakin tällaisen tavallisen seurakuntalaisen silmin katsottuna – lievästi sanottuna jossain päin maata melko kaoottinen. Osa seurakunnista on hoitanut asian suurella rahalla ostamalla video- ja muut palvelut ammattilaisilta, osa on tuhlannut rahansa kalliisiin laitteisiin osaamatta käyttää niitä. Ja kaikkea muuta sitten noiden kahden väliltä. Upeitakin esimerkkejä löytyy, vaikkapa pienestä Taipaleen seurakunnasta, joka kelpaisi malliksi monelle muulle.

Kun ennen saimme odotella kuukausia omia TV-jumalanpalveluksia, nyt niitä tulee melkeinpä joka päivä ja useita samaan aikaan eri puolilta maata. On siinä hyvät puolensa, jos lie muutakin. Hyvää on vaikkapa se, että nyt niillä, jotka eivät ole paljoa maamme kirkoissa käyneet, on oiva tilaisuus nähdä kirkkoja livenä. Tai hyvää on sekin, kun oman seurakunnan palvelus ei ”oikein toimi”, voi katsoa jonkun toisen seurakunnan palvelusta, kun tekstit siellä ovat kuitenkin pääasiassa samoja, mitä papit ja kanttorit tuottavat. Huonoa minusta siinä on asioiden koordinoimattomuus, joka kuuluisi varmaan viestinnästä vastaaville ja toinen heikkous on palvelusten tuottaminen parilla, kolmella erilaisella tavalla ja eri medioihin. Lisäksi osa tuotoksista on kovin "minä-minä-minä"-keskeisiä, kun parempi olisi varmaan etenkin tällaisessa tilanteessa seurakuntakeskeisyys, yhteisöllisyys.

Selitys, että kaikilla ei ole Facebookia, ei ole kaikkein paras selitys, varsinkin, jos se toinen menetelmä ei oikein ota toimiakseen. Ei kannata tällaisissa asioissa jakaa seurakuntalaisia esimerkiksi iän tai muun ominaisuuden perusteella vuohiin ja lampaisiin, niihin jotka osaavat käyttää somea ja niihin jotka eivät osaa. Jos asia katsotaan niin tärkeäksi, että kaikille pitää yrittää tarjota jotain, silloin olisi varminta kaiketi tallettaa palvelukset kahdellakin eri tavalla ja julkaista toinen ns. suorana live-lähetyksenä ja toinen nauhoitettuna, jonka voi katsella milloin vain. Tuon ensimmäisenkin yleensä – jos osaa – voi tehdä niin, että sen voi katsella jälkeenpäinkin. Ja vaikka noin tehtäisiinkin, aina jää osa kaiken ulkopuolelle. Netti kun ei suuremmin heitä kiinnosta.

Minun mielestäni tällaisessa tilanteessa pitää käyttää sellaista menetelmää, joka on helppo ja joka leviää laajalle ja – vielä ehkä se tärkein – jota käyttävät nuoret ja nuoret aikuiset, he, jotka ovat jo melkein kadotettu joukko kirkoistamme. Minun ikäiset vanhukset joko osaamme tai sitten emme osaa käyttää somea – siinäpä sarkaa seurakunnille tulevaisuudessa – ja olemme sitä vakiporukkaa, joka ei ensimmäisenä ole todennäköisesti kirkkoa jättämässä, jos ei ole palveluja tai palveluksia. Haudan läheisyys kovasti rauhoittaa ajatteluamme ja toimintaamme näissä asioissa.

No – tulihan tuota pari A4-sivullista, joten mielenkiintoista olisi tietää, kuinka moni jaksoi lukea loppuun ja kuinka moni ei sen lisäksi polttanut ”pelihousujaan” kirjoitukseni vuoksi. Mutta tätä mieltä minä ihan aidosti olen ja tuo ajatus pyrki ulos päästä eikä antanut minun ottaa päikkäreitä. Taidanpa kuitenkin kokeilla kohta uudestaan.

Hannu
nettihoukka