30.3.15

Kommentti blogikirjoitukseeni ortodoksisesta rautalankamallista: "Ortodoksiset lapset luopuvat - luterilaiset saavat"

Palmusunnuntai meni ja toi taas mukanaan ikuisen väittelyn itä- ja länsisuomalaisen virpomaperinteen eroista. Ortodoksina ei voi kuin ihmetellä niitä, jotka haluavat unohtaa pääsiäisen merkityksen. Sama on jo tehty joululle, joka nykyään on joulupukin syntymäpäivä. Tämä kirjoitus on apologia yhteiskuntamme maallistumista vastaan.

Erikoista Suomessa on se, että vietämme pääsiäistä monella tapaa väärään aikaan. Ensinnäkin ortodoksinen kirkko viettää muualla maailmassa pääsiäistä eri aikaan kuin Suomessa, johtuen siitä, että Suomessa on käytössä eri kirkollinen kalenteri kuin muualla. Tämä johtuu siitä, että ortodoksinen kirkko on Suomessa vähemmistökirkko ja on katsottu, että ekumeenisten perheiden kannalta ei ole hyvä asia, että perheissä joudutaan viettämään pääsiäistä eri aikaan.

Tämä asia on itse asiassa hyvin helposti korjattu. Nyt kun ortodoksit ovat joutuneet viettämään pääsiäistä väärään aikaan, ekumenian nimissä on välillä luterilaisten vuoro. Suurin osa luterilaisista ei kuitenkaan tiedä, miksi he viettävät pääsiäistä juuri silloin, kun he sitä viettävät, joten heillä tuskin on mitään tätä vastaan. Kukahan ilmoittautuisi tekemään kirkolliskokousaloitteen asiasta, jotta saisimme asian liikkeelle.

Olen aikaisemmin kannattanut suomalaista pääsiäisaikaa, mutta eräs asia sai minut muuttamaan mieleni. Me vietämme jo tällä hetkellä pääsiäistä eri aikaan Suomessa, myös ekumeenisissa perheissä. Ortodokseilla pääsiäisaika alkaa pääsiäisestä ja luterilaisilla se loppuu pääsiäiseen. Ortodoksit viettävät ennen pääsiäistä Suuren paaston aikaa, jolla valmistaudutaan pääsiäiseen.

Tämä asia kirkastui minulle, kun olin kuusivuotiaan poikani kanssa kaupassa pari viikkoa sitten. Kodissamme myös lapset paastoavat, mutta ulkoisesti vain karkkipaastolla eli luopumalla karkeista. Olisittepa nähneet poikani ilmeen, kun hän huomasi kaupassa myytävän pääsiäismunia ja tähän hän totesi huutaen: "Isi, onks nää ihan tyhmiä, kun myyvät suklaamunia nyt? Eihän näitä kukaan osta - nythän on paastoaika."

Tähän ei voinut muuta sanoa, kuin todeta poikani oivaltaneen totuuden. Minua hävetti ensin hiukan, kun poikani kovaan ääneen tämän asian huusi kaupassa niin, että muut asiakkaat sen varmasti kuulivat. Sitten heräsin hänen kutsuun ja ymmärsin, että minä en ole se, jota tämän asian pitäisi hävettää. Suklaamunia oli ripoteltu eri puolille kauppaa myynnin lisäämiseksi ja jokaisen kohdalla poikani huusi samaa ihmetystään. Toisella kerralla tunsin jo ylpeyttä asiasta ja nyt jo itse huutelen koko maailmalle asiasta.

Pääsiäismunien osalta ortodoksit ovat myös onnellisessa asemassa. Koska luterilaisten pääsiäisaika loppuu pääsiäiseen, munia myydään ortodoksien pääsiäisaikaan alennuksella - joka vuosi. Tämä ei kuitenkaan yksin riitä syyksi pitäytyä nykyisessä pääsiäisen viettoajassa.

No sitten tuli Palmusunnuntain ja taas ihmeteltiin radiossa ja sosiaalisessa mediassa kuinka törkeitä osa virpojista on käytöstavoiltaan. Monet lapset, varsinkin suurkaupungeissa, olivat lähteneet "virpomaan" vain palkkion toivossa. Tästä erikoisesta ilmiöstä meille raportoivat esimerkiksi Sarasvuon perhe (kts. Iltasanomat: Virpojat järjestivät melkoisen yllätyksen Jari Sarasvuolle: "Olihan se pöyristyttävä hetki").

Vaikka kyseessä ei ole kaikkien suomalaisten lasten tapa, jouduin taas huomamaan perinpohjaisen näkemyseron suomalaisen ja ortodoksisen kulttuurin välillä. Suomalaisille lapsille palmusunnuntaista on tullut toinen halloween-päivä, jolloin saadaan paljon karkkia ja nautiskellaan ne sitten heti. Ortodoksisessa perheessä on yhä menossa paastoaika ja kuten äsken kerroin, meidän perheessä lapset osallistuvat paastoon ulkoisesti luopumalla karkeista. Luterilaiset lapset saavat ja kuluttavat nopeasti, kun taas ortodoksiset lapset opettelevat luopumaan. Kumman tavan sinä haluaisit opettaa omille lapsillesi?

Kyllä meidänkin perheessä saadaan suklaamunia virpomapalkkioksi, mutta ne laitetaan säästöön viikoksi ja syödään vasta, kun alkaa pääsiäisaika eli juhla-aika. Tämä tapa opettaa lapsille itsehillintää ja heille tärkeistä asioista pidättäytymistä sen lisäksi, että he myös oppivat arvostamaan pääsiäistä, koska siihen valmistaudutaan. En ole koskaan kuullut kenenkään ortodoksilapsen tästä ikinä kärsineen. Kaikille suomalaisille lapsille olisi hyväksi jättää karkit hetkeksi pois.

Se, että osa suomalaisista lapsista juoksee virpomassa pukeutuneena pahan lähettiläiksi, ei sinällään ole ortodoksisuuden kannalta kovin suuri asia, vaikka kyllähän se todella ristiriitaista on sen asian kanssa, että palmusunnuntaina muistelemme Herramme ratsastusta Jerusalemiin. Näitä hybridiperinteitä on muodostunut Suomeen jo pitkän aikaa, eikä niissä ole mitään pahaa taustalla, vain ymmärtämättömyyttä. Lapsille on hyvä selittää tällaisissa tapauksissa eri kulttuurien erot ja mistä ne ovat peräisin.

Enemmän olisin huolissani noista Sarasvuon perheen kohtaamien virpojien kaltaisista lapsista, jotka aiheuttavat sen, että yhä useampi alkaa inhota virpomisperinnettä ja oikeat virpojat eivät enää pääse sisään. Paras ratkaisu tähän olisi se, että vanhemmat olisivat mukana virpomassa, jolloin ylilyöntejä ei pääsisi tapahtumaan.

Petja Pyykkönen

(Kirjoittaja on blogistin vanhin poika)

Voiko ortodoksisuuden vääntää rautalankamalliksi?

Olen aina aika ajoin miettinyt ja yrittänyt vääntää itselleni jonkinlaista rautalankamallia ortodoksisuudesta tai oikeastaan siitä, mikä Suomen ortodoksisessa kirkossa oikein tällä hetkellä mättää, koska meillä aina silloin tällöin tulee tällaisia erilaisia konflikteja, jotka usein - ainakin asioista tarkemmin tietämättömistä kirkon ulkopuolisista - vaikuttavat melko oudoilta jutuilta.

En tiedä, olenko oikeasti onnistunut vääntämään mitään ymmärrettävää mallia itsellenikään ja onko vika sitten omassa ymmärryksessäni vai ilmaisukyvyssäni vaiko molemmissa, mutta pohdiskelen tässä nyt vielä kaiken uhallanikin ääneen jotain, josko se auttaisi yhtään asian selviämistä edes itselleni.

Aloitetaan historiasta. Ortodoksinen kirkko Suomessa on organisaationa varsin nuori ortodoksiseksi kirkoksi. Kuuluimme aikanaan tsaarin Venäjän vallan aikana Venäjän ortodoksiseen kirkkoon ja osan aikaa jopa omana hiippakuntana (perustettiin 1892). Suurruhtinaskunnan aikana (1809-1917) meillä oli jopa lopun aikaa oma arkkipiispakin, tosin venäläinen. Samoin Suomen itsenäistyttyä 1917, venäläinen arkkipiispa Serafim toimi kirkkomme johdossa pitkälle 1920-luvulle saakka, kunnes tehtävään valittiin monenlaisten, ja myös monella tapaa mielenkiintoisten kuvioiden kautta virolainen Herman Aav vuonna 1924. Hän oli alkuun (1922-) Sortavalan piispa, sitten (1924-) Karjalan piispa ja lopulta Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa.

Sitten tuli Venäjän vallankumous, Neuvostoliitto ja Suomen ortodoksisen kirkon erkaantuminen Venäjän kirkosta ja liittyminen 1923 Konstantinopolin ekumeeniseen patriarkaattiin, jonka keskuspaikka sijaitsee Turkin Istanbulissa. Liittyminen oli ehkä jollain tavalla osa eräänlaista "puhdistautumisriittiä", jossa etenkin suomalaismieliset yrittivät karistaa yltään kaiken venäläisyyden, siinä kuitenkaan täysin onnistumatta. Suhteemme karjalaisuuteen ja sitä tietä venäläisyyteen tai oikeastaan slaavilaisuuteen ja Venäjän ortodoksiseen kirkkoon on ollut erittäin läheinen ja olemme olleet "aina" naapureita tai joskus myös samaa maata, samaa valtiota. Ja kanssakäyminen on yhä läheistä huolimatta maamme itsenäistymisestä, viime sodista tai uudesta Venäjästä ja sen valtiollisista ihmeellisyyksistä tai edes Konstantinopoliin kuulumisesta.

Liittyminen Konstantinopoliin autonomisena kirkkona teki meistä joidenkin mielestä kenties "hovikelpoisemman" Suomen sen aikaiselle valtiojohdolle, mutta välimatka ja kreikan kieli olivat ja ovat yhä melkoisen erottavia asioita, vaikka oma, suosittu patriarkkamme puhuukin lukuisia eri kieliä, mutta ei suomea. Onneksi meillä melko moni osaa kreikkaakin eikä venäjääkään ole unohdettu.

Sitten lyhyen historian saatossa maassamme on ollut itsenäisyyden aikana monenlaisia arkkipiispoja, siis tämän oman autonomisen kirkkomme paikallisia päämiehiä. Arkkipiispa Paavali, jolla oli hyvät suhteet Venäjälle ja joka osasi hyvin venäjää ja sitten arkkipiispa Johannes, jolla oli hyvät suhteet Kreikan ja Turkin suuntaan ja joka osasi hyvin kreikkaa. Välillä mentiin itään, välillä länteen.

Nyt olemme arkkipiispa Leon valtakaudella enemmänkin suomalainen ortodoksinen kirkko, joka toisaalta on pieni kummajainen koko ortodoksisessa maailmassa. Ei suinkaan arkkipiispamme vuoksi, vaan kenties historiamme vuoksi. Miksi? No - mm. siksi, että olemme suunnilleen ainut ortodoksinen kirkko, joka noudattaa pelkästään uutta eli gregoriaanista kirkkokalenteria, kun muut pääosin noudattavat joko vanhaa eli juliaanista tai siitä sovellettua versiota. Lisäksi me olemme olosuhteiden pakosta melko ekumeeninen kirkko, jopa niin, että tuhmat pojat aina välillä kutsuvat kirkkoamme luterilaisimmaksi ortodoksiseksi kirkoksi maailmassa.

Meiltä löytyy kirkostamme yhä suuri joukko parrattomia, hiukset lyhyeksi leikattuja, "sliipattuja" ortodoksisia pappeja ns. luterilainen "sokeripala" kaulassa leuan alla, jotka eivät "uskalla" liikkua kaupungilla viitta päällä ja risti rinnalla. Siis ulkoisesti pappeja, jotka yrittävät olla luterilaisten pappien näköisiä, mutta ovat useiden ortodoksisten mielestä enemmänkin "outoja". Minustakin!

Tuo on mielestäni jonkinlaista sosiaalisen pakon tai ainakin oman sisäisen pakon sanelemaa ehkä hieman vääränlaista ekumeniaa yhdistettynä henkilökohtaiseen ortodoksiseen identiteettikriisiin ja jonkinasteiseen "ortodoksisuuden syvimmän olemuksen tietämättömyyteen". Ekumenia voisi kaikesta huolimatta olla viisautta eikä ollenkaan pahaa, jos sen oikein ymmärtää ja jos toimii oikein. Mutta aina ei ole ymmärretty eikä toimittu, ei puolin eikä toisin.

Kirkkomme alkuvuodet meni taistellessa olemassaolostamme, sitten viime sodat jatkoivat tuota selviytymistaistelua vielä potenssiin korotettuna ja kaikki - siis muut kuin ortodoksit - odottivat vain koko ortodoksisen kirkon kuolemaa. Jopa siinä määrin, että säälistä ja muista hellistä tunteista huolimatta kirkon - siis kirkkorakennusten ja koko organisaation - uudelleenrakentamiseen annetut valtiolliset varat suunnattiin osin sillä tavalla, että tehdyt rakenteet olisi sitten helppo muutaman vuoden päästä luterilaistaa, kun ortodoksinen kirkko on kokonaan kuihtunut maastamme.

Saattoihan siinä taustalla olla vaikkapa kansallismielinen ajatus siitä, että näin voidaan myös rauhoittaa laajaa kovia kokenutta siirtolaisporukkaa, ettei se vain äityisi tekemään vallankumousta Venäjän malliin tai sen avustuksella. Mene ja tiedä! Mörköjä nähtiin kaikkialla, kommunisteista ortodokseihin. Kanta-Suomeen pakkosiirretyt ortodoksit yritettiin siis nykytermein "integroida yhteiskuntaan", suomalaistaa tai kotouttaa aivan kun nykyisille maahanmuuttajillekin tehdäään. Tasapäistää, sanoisi joku.


Valtava joukko ortodoksisia evakkoja siirrettiin Karjalasta eri puolelle Suomea. Heidät ripoteltiin, hajasijoitettiin suuremman haitan minimoimiseksi Kainuun korpiin ja Savon metsiin. Yksi sinne, toinen tänne ja vain aivan muutama "Pohojanmaalle" ja ruotsalaisalueille ei suuremmin heitä siirrelty - kun siellä korpialueiden puutteessa ruåtsinkielisistä olisi mennyt osa heidän hyvistä ja tuottavista viljelysmaitaan evakoille.

Mitään suurempaa keskittymää ei syntynyt näille uusille evakkoalueilla ja se aiheutti heille - yksinäisille ortodoksiparoille, jotka jo muutenkin olivat menettäneet sodan ja sitä seurannneen rauhan tiimellyksessä - sitä kuuluisaa maitohinkkiä myöten - lähes kaiken - jälleen omia inhimillisiä identiteettiongelmia. Moni luopui isien uskostaan valtauskonnon vyöryessä joka paikassa ahdistavana ja syrjivänä päälle ja joskus jopa sen painostuksen alla. Ortodoksinen väestö alkoi huolestuttavasti huveta ja jälleen odotettiin kirkon kuolemaa ja kuihtumista.


Mutta emmepä kuolleetkaan. Ortodoksisuus pysyi. Identiteettiongelmatkin alkoivat parantua kirkon suomalaistuessa. Hyvä tuote myy aina. Kirkossa pysyttiin paremmin ja jopa siihen liityttiin takaisin. Myöhemmin viime vuosina maahamme on alkanut tulla myös ortodoksisia - tosin vieraskielisiä - maahanmuuttajia, jotka lisäävät seurakuntien jäsenmääriä. Myös viime vuosina toisen valtiollisen kirkon monien - etenkin ortodoksien - mielestä eriskummalliset toimet lisäsivät tuosta kirkosta eroamista ja liittymistä ortodoksiseen kirkkoon.

Aina ei liittymiselle ole ollut ihan "oikeita" syitä. Liityttiin ihmisten tähden, suutuspäissään ja protestina, ei niinkään uskon tai Jumalan tai edes oman pelastuksen tähden. Ja tällainen tietää takuuvarmasti ongelmia, varsinkin, jos "kotouttaminen" - katekumeeniopetus - on jäänyt tekemättä tai se on ollut niukkaa tai peräti huonoa.


Mutta samalla tuokin tilanne toi muunkinlaisia ongelmia. Lapsesta asti ortodokseina olleiden määrä ei kasvanut, pienen syntyvyyden ja luterilaiseksi kastamisen myötä, mutta kirkkoon liittyneiden määrä sitä vastoin kasvoi. Vaikka suurin osa kirkkoon liittyneistä "uusista ortodokseista" oli ja on yhä, aitoja ja usein myös hurskaita ortodokseja, pieni äänekäs osa heistä ei silti ole koskaan päässyt irti vanhasta uskostaan, entisen kirkkonsa opista ja tavoista, jotka osin ovat ortodoksisuudelle vieraita tai jopa joskus haitallisia, uskoa ja oppia sekä koko ortodoksisuutta rapauttavia.

Ja ongelmallista on tietysti sitten se, että jotkut heistä ovat yrittäneet liittymisen jälkeen modernisoida, luterilaistaa tai mitä se nyt onkin - pitäisikö sanoa ihan "suomalaistaa" ortodoksista kirkkoa mieleisekseen, ymmärtämättä, että jos niin oikeasti tapahtuisi, koko meidän kirkkomme erotettaisiin skismaattisena kirkkona pois maailmanlaajuisesta ortodoksisesta yhteisöstä.

Tuollainen muutos ei siis mitenkään ole mahdollista tehdä Suomessa eikä yleensäkään ortodoksisessa kirkossa. Mutta tällainen (toive)ajattelutapa kertoo samalla karua kieltään katekumeeniopetuksen
kenties heikosta tasosta ja sitä tietä joidenkin kirkkoon liittyneiden valitettavan pienestä (ortodoksisesta) kirkollisesta tietämyksestä. Samaan aikaan yhteiskunnassa tapahtuu suuria muutoksia ja sekularisoitumista valtauskonnon helmoissa, jossa kaikki on mahdollista, katto korkealla ja seinät leveällä. Elämme yhteiskunnassa, jossa jokainen muokkaa (tai ainakin yrittää muokata) kirkkoaan mieleisekseen ja näköisekseen omista joskus jopa narsistisista tai ainakin liberaaleista, toisinaan myös seksuaalisista syistään johtuen.

Ongelma pulppuaa koko läntisen maailman ja myös Suomen sekularisoitumisesta, maallistumisesta. Suomalaiset (lähinnä muut kuin ortodoksit) eivät siis tunne edes omaa kirkkoaan, tuota valtakirkkoa, saati sitten toista valtion kirkkoa, ortodoksista kirkkoa ja sen oppia ja tapoja. Media ja ulkopuoliset ovat tuon tuostaan muuttamassa milloin alkukirkon aikaisia kanoneja, milloin muuta oppia mieleisekseen, ymmärtämättä, ettei se siis ole mahdollista. "H-moilasina" he vain kyselevät: "Miksi ei muka ole mahdollsta? Demokraattisessa Suomessa? Hourit vain!" Selitä se nyt sitten tällaisille sekularisoituneille ja uskonnollisesti lukutaidottomille.

Näin palmusunnuntain aikoihin kuulee sanottavan: "Mitä pahaa siinä on, että noidat virpovat?" - "Älkää nyt nipottako pienistä!" - "Haluatteko viedä lapsilta kaiken kivan?" - "Minulle on ihan sama, miten Jumalaa palvellaan." - "Kaikilla on sama jumala." jne. jne. Minulle ei ole ihan sama, miten palvellaan, eikä tule koskaan olemaan ja Jumala ei todellakaan ole opillisesti sama kaikilla. Eroja on paljon ja osa niistä on todella suurta. On niin helppoa laittaa puurot ja vellit sekaisin ja heittää sotku sitten lusikalla suuhun, kun ei ymmärretä, mistä puhutaan, vaan lauotaan asioita tunteenomaisesti lähes pers'tuntumalta.


Hiljalleen luterilaisuudesta kääntyneet ja kirkkoomme liittyneet tai muualta tänne aikuisena  muuttaneet alkoivat olla myös lähes enemmistönä vaikkapa papistossa. Nykyisinkin neljästä tai oikeammin viidestä elossa olevasta (yksi on eläkkeellä) piispasta taitaa vain yksi olla sellainen, joka on lapsena kastettu, muut ovat liittyneet kirkkoon aikuisena. Samoin oli edellisen, nyt jo kuolleen arkkipiispan osaltakin. Hän oli muuten entinen luterilainen pappi, kuten on nykyään myös yksi elossa olevista hiippakuntapiispoistakin. Tosin hän oli opiskellut ortodoksista teologiaakin.

Osalla piispoista ja joillakin papeistakaan ei siis aina ole suuremmin suoritettuja ortodoksisia opintoja kirkollisen sivistyksen taustanaan, tai jos on, jotain vähäisiä tai ne ovat luterilaisen teologian puolelta. Osalla on opillista osaamista, mutta heiltä puuttuu lapsuuden ja nuoruuden  aikainen käytännön eläminen Suomessa, kokemus siitä, mitä on olla suomalainen ortodoksi, vähemmistökirkon edustaja Suomessa. Ja sitä tietä saattaa puuttua suuri osa tietynlaisesta kokemuksesta, suomalaisesta ortodoksisesta ns. hiljaisesta tiedosta.

Osalla sen sijaan on vankka, hyvä ja toimiva ortodoksinen ja akateeminen koulutus takanaan ja riittävästi ortodoksista elämänkokemustakin onneksi.  Mutta heiltäkin ehkä pieneltä osalta saattaa sitten sitä "muuta osaamista" löytyä teologian sijaan mitä erilaisimmilta aloilta. Pitää sanoa kuten eräs viisastelija: "Kielitaito ei yksin riitä tekemään teologia ja lauman johtajaa eikä edes piispaa", siihen tarvitaan teologisia ja hengellisiä taitoja ja osaamista sekä vankkaa ja jämäkkää johtajuutta ja esimerkkinä olemista.

Enimmältä osaltaan sellainen ortodoksinen oppi, joka on vain "kantapään" ja pelkän harrastuneisuuden kautta hankittua, ei ole aina välttämättä niin ortodoksista, eikä myöskään aina edes perinteeseen pitäytyvää, jos asioiden, opin syvempiä perusteita ei tunneta riittävän hyvin. Ja sitähän tämä ortodoksinen oppimme suuresti on ja sitä sen - ainakin minun mielestäni - pitääkin olla. Perinteeseen nojautuvaa, siitä voimansa ammentavaa. Edellinen, nyt jo edesmennyt arkkipiispamme oli henkeen ja vereen kaikessa ortodoksisen perinteen jämäkkä kannattaja, lähes "ortodoksinen kirkkoruhtinas", kunnes vanheni ja kuoli ja haudattiin aivan epä-ortodoksisella tavalla. Vaikka henkilöä suuresti eläessä arvostin, silti en oikein tiennyt, mitä asiasta olisi pitänyt ajatella.


Samoin kun kuulin, mitä hänen todella arvokkaalle teologiselle ja muullekin kirjastolleen oli kuoleman jälkeen tapahtunut, melkein itkin. Myöskään en tiedä, missä on hänen kirjeenvaihtonsa ja arkistonsa. Kirkon hallussa sen pitäisi olla, mutta ei taida olla. Joten nämä tapahtumat hieman hämmensivät ajatuksiani hänestä. Silti pidän häntä yhä jämäkkänä arkkipiispana, lauman johtajana, vaikka en kaikkia hänen se aikaisia tekojaan ihan purematta nielaise. Mutta se onkin sitten oma asiansa se.

Myös tai etenkin viimepäiväiset tapahtumat ovat olleet minusta erittäin huolestuttavia tapahtumia kirkkomme piirissä Nyt ei ole enää kyse kuolleista vaan yhä elossa olevista ja asioihin vaikuttavista piispoista. Uspenskissa tapahtunut jupakka on kummallinen ja en voi sille mitään, että ajattelen yhä kaiken mediakohun ja selittelyjen jälkeenkin, että se oli molempien osapuolten taholta tarkoituksellista provokaatiota. Ei voi olla niin, että kumpikin oli tietämätön ortodoksisesta perinteestä ja tavoista, oli sitten ortodoksinen piispa tai luterilainen piispa. Jos oli ja jos teki kaiken, kun ei muuta voinut, tai kohteliaisuudesta isäntää kohtaa, niin silloin on toisella hukassa uskonnollinen lukutaito ja toisella muistin lisäksi ortodoksinen puhetaito.

Asian virallinen kirkollinen käsittely on kesken ja siitä ei enää tämän enempää. Mutta melkoisen vyöryn asia aiheutti ja osoitti kummaltakin piispalta "terveen harkintakyvyn" puuttumista ja myös ortodoksiselta piispalta ylimielisyyttä ja oikeanlaisen, piispallekin kuuluvan nöyryyden ja esikuvana olemisen puuttumista. Sitä itse pidän suurempana rikkeenä tässä asiassa.

Tässä nyt alkuun jotain rautalankavääntelyä ja itsekseen jupisemista. En tiedä selviääkö asia joskus mielessäni jotenkin sellaiseen tilaan, jonka kanssa voisin olla rauhassa. Toivottavasti. Tällä hetkellä suomalainen kirkkomme kriisiytyy huolestuttavasti. Syynä eivät ole yksin nuo edellä mainitut asiat, syitä on muitakin ja osittain ne myös liittyvät samoihin ihmisiin, mutta kirjoitan joskus niistä toisen jutun, vaikka kai osa on jo aikaisemmistakin jutuista hieman selvinnyt. Mutta palataan asiaan taas, kun on sen aika, ja kun tai oikeastaan jos jaksan asiasta taas jotain vielä jauhaa.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

27.3.15

Mitä tulikaan luvattua?

Kun ortodoksinen piispa vihitään tehtäväänsä, hän antaa vihkimyksen yhteydessä ns. piispalliset lupauksensa, joita ei nykyisin löydä enää mistään julkisesta lähteestä suomeksi kirjoitettuna. Aiemmin ne olivat eräällä ortodoksisella sivustolla, mutta eräiden tahojen pyynnöstä sivusto poisti ne sieltä.

Kun nämä tekstit löytyvät monella muulla kielellä Internetistä, tuntuu epäreilulta, että ne ihmiset, jotka eivät kieliä osaa tai eivät osaa etsiä noita tekstejä muualta, eivät voi tutustua niihin. Toisaalta, kun ajattelee Suomea ja valtaosaa suomalaisista, joille tuollainen ortodoksinen teksti on jotain sellaista, joka menee puolimetriä yli hiusrajan, saattaa hieman ymmärtääkin tuota "salaamistarvetta".


Silti poistoon johtaneet syyt ja tahot eivät allekirjoittaneelle ole ihan täysin selvinneet, vaikka ko. asioitten äärellä olen askarrellut. Kyseltyäni sittemmin asiaa muiltakin asiaan liittyviltä ja heiltä, jotka tuntevat asiaa minua paremmin, minulle kerrottiin, ettei poistamiselle ja salaamiselle ole oikein perusteita. Siis ainakaan sellaisia, mitä poiston yhteydessä esitettiin.

En nyt kuitenkaan laita tänne koko komeaa lupaustekstiä, mutta siteeraan kuitenkin joitain keskeisiä osia siksikin, koska asia on eräällä tavalla ollut ajankohtainen viime aikoina, kun on keskusteltu piispojen tehtävistä olla uskomme esikuvina.

Piispaksi vihkiminen on todella juhlallinen toimitus, joka viimeksi nähtiin Oulussa vuoden 2015 alkupuolella, kun uusi Oulun metropoliitta vihittiin tehtäväänsä. Myös tuolloin kaikella kansalla oli mahdollisuus kuulla nuo lupaukset. He voivat katsella ja kuunnella niitä vielä myöhemminkin videolta. Siksikään tekstin poistamiselle ei ole mielestäni oikein perusteita, koska eiväthän nuo tekstit enää salaisiakaan ole. Ja turha salailu vain pahentaa asiaa - tai ainakin tätä nyt akuuttia ongelmaa - jos ihmiset eivät tiedä, mitä piispa on aikanaan luvannut. Esitetään aivan aiheellisesti "miksi" -kysymyksiä.

Vihittävältä piispalta kysytään vihkimyksen yhteydessä erilaisia asioita ja hän vastaa niihin valmiilla tekstillä, ei siis millään "omasta päästään" tehdyillä vastauksilla. Sen jälkeen, kun hän on vastannut siihen, miksi hän on tuohon tilaisuuteen (piispaksi vihkimykseen) tullut, hän lukee uskontunnustuksen, jota vielä laajennetaan lisätekstillä, jossa tunnustetaan uskoa tutkimattoman Jumaluuden kolmen persoonan ominaisuuksiin sekä Jumalan persoonallisen Pojan ja Sanan ihmiseksi tulemiseen.

Sen jälkeen lupauksissa seuraakin sitten nyt esillä olevan tapauksen valossa mielenkiintoisin vaihe. Kun häntä kehotetaan:

"Ilmoita meille vieläkin, missä arvossa pidät pyhien apostolien ja pyhien kirkkoisien sääntöjä sekä Kirkon perimäoppeja ja säädöksiä",
hän vastaa mm.:
"Pyhän uskontunnustukseni lisäksi lupaan pitää ja täyttää pyhien apostolien ja seitsemän yleisen kirkolliskokouksen sekä jumalisten paikallisten kokousten kanonit kuin myös pyhien kirkkoisien säännöt. Kaiken sen, minkä ne ovat hyväksyneet, hyväksyn minäkin, ja minkä ne ovat hylänneet, hylkään minäkin."

"Vielä lupaan muuttamattomina säilyttää katolisen itämaisen ortodoksisen Kirkon perinnäistavat, asetukset ja kaikki säännöt."

"Lupaan koko elinaikani säilyttää ja lujasti ylläpitää Kirkon rauhaa sekä olla millään tavoin väittämättä mitään ortodoksista katolista itämaista kristillistä uskonkappaletta vastaan."

"Lupaan olla aina kuuliainen, sekä olla kaikessa yksimielinen veljieni, pyhitettyjen piispojen, kanssa ja menetellä heidän kanssaan jumalallisen lain sekä pyhien apostolien ja pyhien isien sääntöjen mukaisesti. Lupaan koko sielullani rakastaa heitä hengellisellä rakkaudella ja kunnioittaa heitä veljinäni."

"Lupaan Jumalan pelossa sekä Jumalalle otollisella tavalla ohjata ja ahkerasti opettaa minulle uskottua hengellistä laumaa sekä hartaalla huolellisuudella varjella sitä kaikista harhaopeista."

"Vielä vakuutan, etten tule tähän palvelukseen lupaamalla tai antamalla kultaa tai hopeaa, vaan tulen ilman mitään lahjomista, yksinomaan Ekumeenisen Patriarkaatin Pyhän Synodin valitsemana."

"Tämän lisäksi lupaan olla tekemättä voimakkaitten ihmisten tai kansanjoukon pakotuksesta mitään sellaista, mikä on ristiriidassa jumalallisten pyhien sääntöjen kanssa, vaikkapa minulta sitä kuolemanuhkauksinkin vaadittaisiin."

"Lupaan, etten tule toimittamaan liturgiapalveluksia enkä mitään pyhiä menoja ilman asianomaisen piispan lupaa, samoin en tule kätteni päällepanemisen kautta vihkimään pappia enkä diakonia enkä mitään muuta kirkonpalvelijaa ilman asianomaisen piispan lupakirjaa."

"Lupaan käydä apostolien tavan mukaan katsomassa minulle kulloinkin uskottua hengellistä paimenaluettani ja tarkastaa, kuinka uskovaiset ja varsinkin sielunpaimenet pysyvät uskossa ja harrastavat hyviä tekoja. Lupaan ahkerasti valvoa, opettaa ja varoittaa, etteivät lahkolaisuus, taikausko ja harhaopit pääsisi leviämään ja etteivät kristillistä hurskautta ja siveyttä loukkaavat tavat pääsisi vahingoittamaan kristillistä elämää."

"Niitä, jotka pyhää Kirkkoa vastustavat, lupaan kohdella harkinnalla ja sävyisästi, sillä apostoli Paavalin sanojen mukaan “Herran palvelija ei saa riidellä, vaan hänen on oltava ystävällinen kaikille, taitava opettamaan ja kärsivällinen, niin että hän lempeästi ojentaa vastustelevia. Ehkäpä Jumala antaa heidän mielensä muuttua, niin että he tulevat tuntemaan totuuden”. (2 Tim. 2: 24-25)

"Vielä noudattaen Herran käskyä: “Antakaa keisarille, mikä keisarille kuuluu”, lupaan olla Suomen Tasavallan uskollisena ja hyvänä kansalaisena."
Melkoisia lupauksia ja jokainen nämä nyt lukenut voi omalta osaltaan miettiä, missä määrin lupaukset on piisppoillamme tullut joko pidettyä tai laistettua. Meidän maallikkojen ei kuitenkaan ole määrä eikä lupa tuomita piispaa, mikäli lupauksista joku on tullut rikotuksi. Mutta myöskään mikään (ei aika, paikka, eikä henkilö) ei estä viemästä tarvittaessa ja haluttaessaan asiaa eteenpäin arkkipiispalle tai/ja ekumeeniselle patriarkalle, jos asian tila näin omasta mielestä ja oman kirkon kannalta asiaa katsoen sitä vaatii. Nämä asiaa tutkivat korkea-arvoiset piispat tekevät asiassa sitten omat ratkaisunsa, joihin meidän kaikkien on sitten aikanaan tyytyminen.

Voimme vain miettiä asiaa vielä piispallisten lupausten lopussa olevan tekstin valossa:
"Kaiken tämän, minkä olen tänään luvannut, lupaan noudattaa tulevien hyvyyksien tähden aina viimeiseen hengenvetooni asti. Olkoon sydäntentuntija Jumala lupaukseni todistaja."


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

26.3.15

Ortodoksinen demokratia ja sananvapaus

Ortodoksisuus on mielenkiintoinen ilmiö - ainakin täällä Suomessa, vaikka taitaa se ajoittain olla sitä myös jossain muuallakin, vaikkapa tuolla lähinaapurissa.

Suomessa, jossa yhteiskuntajärjestys on länsimaiseen demokratiaan perustuva, on mielenkiintoista kuvitella, että tällainen ideologia ihan oikeasti toimii täälläkin. Ideologia, joka perustuu samaan aikaan sekä hierarkiaan että synodaalisuuteen ja jonka perustavaa laatua olevat säännöt ovat peräisin ensimmäisiltä vuosisadoilta. Ja kaiken lisäksi se ei suinkaan toimi oman maan sisällä vaan laajemmissa ympyröissä - viisaat sanoisivat "globaalissa kontekstissa". Organisaatioon kuuluva ihminen ei ole - kuten oma arkkipiispamme sen äskettäin eräässä lausunnossaan kiteytti - ensisijaisesti suomalainen vaan ortodoksi.

Muualla ortodoksisessa maailmassa kirkon piispat tai peräti yksi piispa määrää suurelta osin, miten kirkossa toimitaan. Meillä Suomessa ihmisiä valitaan vaaleilla tekemään päätöksiä erilaisiin tehtäviin niin maallisissa kuin myös kirkollisissa piireissä. Yleensä vaalit ovat lisäksi demokraattiset, vaikka joskus sitä piirrettä tosin saa hakea ihan suurennuslasilla.

Tällainen tilanne on mm. ortodoksisen kirkon kirkolliskokouksen maallikkojen valinnassa, jossa seurakunnallisissa vaaleissa (joihin yleensä osallistuu vai muutaman prosentti yhteisöstä) valitaan ensin
seurakunnan edustajat valtuustoon. Sitten nämä pienellä porukalla (siis vähäisellä äänestysprosentilla, mutta silti demokraattisesti) valitut valitsevat ensin uudet valitsijat (ns. valitsijamiehet) valitsemaan kirkolliskokousedustajia ja sitten vielä omasta seurakunnasta valittavat (mahdolliset ehdokkaat, kandidaatit, kirkolliskokoukseen) ja sitten tuo uusi pienen porukan valitsema vielä pienempi porukka valitsee varsinaiset oman, hieman suuremman alueensa kirkolliskokousedustajat yleensä melko sekavassa kokouksessa ja tilanteessa, jossa ketään ehdokasta ei saa esitellä, kehua tai mitenkään tuoda esille valitsijoille. He valitsevat kuten sananlasku sanoo "kuin sikaa säkissä". Tätä on siis "ortodoksinen demokratia" parhaimmillaan. Järjestelmän varmistusta varmistuksen päälle.

Vain maallikoilla on tällainen "varmistettu" järjestelmä, ettei vain joku änkyrä tai kirkon asioita oikeasti tietävä, ja omilla aivoillaan ajatteleva luiskahtaisi läpi systeemin ja pääsisi kirkolliskokoukseen. Joskus tosin on sattunut vahinkojakin ja näin on joskus saattanut käydä. Nykyisin kuitenkin harvemmin.

Papeilla sen sijaan on ainakin oikeasti demokraattiselta näyttävä postiäänestys, johon osallistuvat (jos haluavat) kaikki oman ryhmän jäsenet. Aktiivisesti (?!) työssä oleville piispolle taas on varattu ikioma ohituskaista, jota pitkin he rymistelevät ilman vaaleja kirkolliskokoukseen edustajiksi.


Länsimaiseen demokratiaan liittyy myös sananvapaus. Vapaus sanoa mielipiteensä vapaasti. Se ei kuitenkaan pidä sisällään sitä, että saa sanoa ihan mitä vain. Kyllä sanomisessa pitää jokin roti olla, eli ei saa valehdella, eikä panetella syyttä tai kertoa sellaisia asioita, jotka eivät ole välttämättä totta. Mielipiteitä - yleisen valtavirran vastaisiakin - kuitenkin saa esittää, olivat ne sitten yhteneviä kritiikin esittäjän tai kritiikin kohteen kanssa tai sitten ei. Se on juuri sitä sananvapautta ja demokratiaa.

Aikanaan, kun Suomen ortodoksista kirkkoa rakennetiin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä organisaationa, hallinto- ja päätöksentekomalleja otettiin äskettäin itsenäistyneeltä Suomen valtiolta, kunnista ja tietenkin valtakirkostamme, luterilaisesta kirkosta. Suomalainen (nuori) ortodoksisuus muodostuikin melko nopsaan aika lailla erilaiseksi, mitä (vanha) ortodoksisuus on yleensä maailmalla. Joissain asioissa se on hyvä, joissain ei ehkä aina ihan niin hyvä.

Samalla kirkosta muodostui ikäänkuin "oma kuntansa", itsenäisiä yksikköjä - seurakuntia - täynnä oleva kirkko, jossa nuo yksiköt eivät olleet ollenkaan "normaalissa, perinteisessä ortodoksisessa" yhteydessä seuraavaan tasoon, hiippakuntaan. Niistä muodostui melko pian joidenkin mielestä liian itsenäisiä. Ainakin taloudellisesti, jota seurakunnan veronkanto-oikeus vielä korosti.

Alkuun tällainen "vapaa" taloudellinen itsenäisyys saattoi luoda myös jos jonkinlaisia lieveilmiöitä, joissa asianomaiset eivät aina tienneet, mikä on omaa ja minä vierasta, mutta tilintarkastuksien ja lakien sekä säädösten muuttuessa väärät käytännöt alkavat hiljalleen hävitä. Joskus tosin melko repivien oikeuskäsittelyjenkin kautta. Ongelmaksi saattoi tosin silloin - ja osin vieläkin - muodostua, ettei korkeamman hierarkisen tason valvontaa ollut oikeastaan lainkaan tai sitten se oli varsin epäkuranttia, eikä todellisia ongelmia löydetty tai haluttu löytää tai asioita sotki jokin muu häikkä, jota ei haluttu tuoda julkisesti esille.

Kun tuo demokratia on siis kuitenkin hieman outoa kirkolle, tai oikeammin ortodoksisuudelle, kuten tuossa edellä kerroin, niin siinä ohessa jotkut demokratian elementitkin näyttävät aina aika ajoin olevan outoja. Se sananvapauskin. Itse olen sen varsin konkreettisesti kokenut melko monta kertaa.


Olen viime vuosina kirjoitellut aika paljon, kun ollut aikaa sellaiseenkin. Sekä asiatekstejä että mielipiteitä - joku varmaan nyt sanoo, että asiaa ja asiattomuutta - mutta sanokoon. Hänelläkin on sananvapaus ja kaiken lisäksi saattaa hyvinkin olla oikeassa. Kirjoituksia on ollut erään yhteisön sivuilla, jota olen auttanut vapaaehtoisena jo muutaman vuoden, mutta myös omilla henkilökohtaisilla sivuillani Internetissä, kuten esimerkiksi täällä blogeissa. Tämä on aiheuttanut ongelman. Ei niinkään minulle, vaan joillekin toisille.

Jotkut eivät ehkä osaa nykyaikaista medialukutaitoa tai edes aina oikeaakaan lukutaitoa ja nämä kaksi asiaa (julkinen tai oikeammin yhteisöllinen minä ja yksityinen minä) sekoitetaan tahallaan tai tarkoituksella. Jos sanon jotain yksityisesti, se siirretään heti yhteisön sanomiseksi ja yhteisö tuomitaan siinä minun ohessa maan rakoon. Pisimmilleen se kuitenkin viedään silloin, kun minua lähes kielletään sanomasta yksityisesti mitään ja joskus jopa uhkaillaan tai sitten vain pilkataan ja morkataan sanomisistani. Usein se tietysti näkyy myös siinä, että minun tekemisistäni rankaistaan myös täysin asiaan syyttömiä, yhteisöä tai muita ihmisiä. Sitä on siis minun mielestäni tuo ortodoksinen sananvapaus, sillä useimmiten nuo morkkaajat ovat juuri ortodokseja tai ortodokseiksi äskettäin liittyneitä ja koko prosessi pulppuaa tavalla tai toisella, oikeasta tai väärästä, oikeaksi tai vääräksi koetusta ortodoksisuudesta.

Mielipiteiden kertominen - ja miksei, mielipiteillä vaikuttaminen - on tätä päivää. Se on nykyisin helppoa ja oikeastaan myös yleistä. Tällainen some tarjoaa siihen oivat puitteet, loput onkin sitten kiinni jokaisesta itsestään. Kaikki ihmiset eivät vai ole siihen ajatukseen vielä tottuneet. Monet ovat kangistuneet vanhoihin kaavoihin ja katsovat kaikkea tällaista toimintaa omanlaistensa silmälasien läpi. Tai sitten ajatellaan niin, että itse (ns. päättäjä) saa näin vaikuttaa ja toimia, mutta ei missään nimessä toinen, tavallinen ihminen. Some vaikuttaminen tai sanoisin oikeastaan kuitenkin omalla kohdallani kirjoittaminen, koetaan jotenkin virallisesti tai joskus jopa virallisena kirjoittamisena. Jos joku sanoo olevansa jonkun aatteen kannattaja ja kirjoittaa tuo aate taustanaan omia mielipiteitään, hänestä tehdään joko tuon aatteen agentti tai vastustaja - valinta riippuu vähän vastaanottajasta.

Niin on minullekin käynyt. Kun esiinnyn - oikeastaan aina - yhden aatteen, siis ortodoksisuuden, tavallisena edustajana tai ainakin aktiivisena maallikkojäsenenä, joku katsoo melko pian minun edustavan jotain virallista tahoa. Mikä se sitten onkaan, kun en edusta tällöin millään lailla omaa kirkkoani, enkä sen tiedottamista tai muutakaan osaa sen organisaatiosta, vaikka puhun kyllä - ainakin omasta mielestäni - kirkon aatteen mukaisesti, en sen vastaisesti? Sitä en tiedä. Tietänevätkö kritisoijatkaan ja kirveiden heittäjät. Ongelma kai on se, että en aina puhu samalla tavalla kuin ne, en edusta samaa mielipidettä kuin ne, joita ehkä kritisoin. Tai sitten se on juuri tuo viimeinen: henkilöiden tekemisiä, vaikka he tekisivät kovinkin väärin, ei vain saa kirkossamme kritisoida. Ja se ei sovi ortodokseille - ei sitten mitenkään.

Milloin on syynä kritisoitavan henkilön "pyhä" asema, ajankohdan "pyhyys", eettiset säännöt, joita yhtäkkiä sovelletaan juuri tähän, ei tapahtuneisiin, luutuneet käsitykset organisaatiosta ja sen erehtymättömyydestä, jne. Organisaatio, Kirkko, voi olla erehtymätön, mutta siinä työskentelevät henkilöt ovat vain ihmisiä hekin ja erehtyväisiä siinä kuin muutkin. Tosin moni heistä ei useinkaan osaa tunnustaa erehtyvänsä, eikä osaa nöyrtyä sen edessä, kun siihen on tarvis. 


Monella tapaa ajateltuna organisaatio ei ole sama kuin siinä toimivat henkilöt, vaikka henkilöt muodostavat osan tuosta organisaatiosta. Henkilön kritisoiminen ei tarkoita välttämättä aina organisaation kritisoimista. Myöskään paha olo, kiukku, joka syntyy henkilöstä tai hänen tekemisistään, ei saa kohdistua organisaatioon tai yhteisöön. Kaikilla tasoilla. Myös minun kohdalla sinne päin ja minuun päin.

Asiaa sotkevat vielä omalla maukaalla tavallaan ne täysin ulkopuoliset, organisaatiota ja sen ideologiaa tuntemattomat, lisäksi usein omasta uskonnollisesta ideologiastaan erkaantuneet ja sekularisoituneet ihmiset, jotka tulevat "ortodoksien tontille" neuvomaan ja jakamaan ohjeitaan, miten ortodoksien tulee heidän mielestään harjoittaa uskontoa, siis ortodoksista uskoa. Siinä menevät sitten ihanasti sekaisin puurot ja vellit, niin demokratia kuin ortodoksinen ideologiakin ja media saa aiheita maukkaisiin otsikkoihin. Niin ja tietysti neuvojen jakamiseen siinä ohessa. Sehän on tietty. Toimittajathan osaavat kaiken ja tietävät kaiken, jopa Konstantinopolin nykyisen sijainnin.


Voihan olla, että samanlainen toimintatapa tällaisissa asioissa sopii monelle muullekin ryhmälle, olipa sitten kyse uskonnosta, politiikasta tai mistä vain aatteellisesta toiminnasta, mutta kerron nyt tällä kertaa vain tästä, koska "sen leipää syön, kenen lauluja laulan" vai olisikohan se sittenkin "sitä kuusta kuuntelen, jonka juurella asun".

Paljon olisi vielä tässä ortodoksisessa demokratissa tekemistä, mutta sen tekevät toivottavasti aikanaan ne, joilla on siihen valta ja voima. "Karavaani kulkee ja koirat sen kun haukkuvat" - tälläkin saralla.



Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

18.3.15

Koraania vai läskisoosia

Viime aikoina on keskustelu paljon Koraanin lukemisesta suomalaisessa radiossa. YLE ilmoitti jokin aika sitten, että YLE Radio 1-kanavalla aletaan lukea tämä muslimien pyhä kirja, Koraani suomeksi kannesta kanteen. Ilmoitus kirvoitti melko nopsaan monenlaisia mielipiteitä.

Mielipiteet jakaantuivat perinteisesti noin kolmeen pääryhmään: niihin, jotka vastustivat, niihin, jotka hyväksyivät ja niihin, jotka vaikenivat. Ketkä mistäkin syystä.

Mielenkiintoiseksi asian tietysti tekee sekin tosiasia, että Suomi yhä (ilmeisesti) on kristitty maa ja vieläpä melko protestanttinen - umpiluterilainen. Tällaisia vähemmistöläisiä - kuten vaikkapa minä ortodoksina - ei ole paljoa. Hieman vähemmistöjen lukumäärä tai ainakin prosentuaalinen osuus on noussut, kun maahan on muuttanut jos jonkinlaista uskontokuntaa edustavia maahanmuuttajia ja samaan aikaan toisesta päästä putkea porukkaa lappaa ulos luterilaisesta kirkosta. Mutta silti: maa on yhä mielestäni melko luterilainen.

Olen elänyt tässä luterilaisessa enemmistön valtakulttuurissa nyt jo reilusti yli 60 vuotta. Osan aikaa minua on haukuttu, nykyisin vähemmän - siis uskonnon vuoksi. Muista syistä - joista tosin joku liittyy nykyisin uskontoonkin, muttei ilmeisesti vakaumukseeni - toki haukkuja tulee yhä - hyvä ettei päivittäin. Mutta nyt syyt ovat - kuten sanoin - hieman toisia.

Muistan, kun lapsena - siihen aikaan meillä oli Suomessa käytössä ns. rinnakkaiskoulujärjestelmä - minä olin oppikoulussa Joensuussa. Maineikkaassa Joensuun lyseossa, joka ilmeisesti jonkin muotoisena kouluna on olemassa yhä. Silloin se oli perinteinen poikalyseo, entinen klassillinen lyseo. Joensuussakin - vaikka se itäsuomalaisena kaupunkina on melko ortodoksista aluetta - saimme osamme ortodokseihin kohdistuneesta ryssävihasta. Myös koulussa.

Koulussa oli mm. eräs ruotsinkielen opettaja, joka jatkuvasti nälväili minulle omasta uskonnostani. Siis silloiselle 11 - 12-vuotiaalle pojalle. Se oli aikaa, jolloin suuri joukko vanhempia muutti uskontoaan juuri tällaisten asioiden vuoksi. He eivät halunneet lapsilleen moista kohtelua. Onneksi isäni ei toiminut samoin ja pysyin ortodoksina. Ja kiitos myös tuolle nälväilijäopettajalle. Hän vahvisti varsin konkreettisella tavalla omaa ortodoksista identiteettiäni.

Nuoruudessani ja varhaisaikuisuudessani en enää suuremmin kohdannut nälväilyä. Syy sen puuttumiseen tai vähäisyyteen oli osittain sekin, että osasin antaa takaisin, jos oli aihetta. Joskus oli. Valmistuttuani ammattiini, edelleenkään en kohdannut nälväilyä, mutta kun nyt arvioin tilannetta jälkikäteen, sieltäkin löytyy mielenkiintoisia piirteitä.

Me suomalaiset olemme hyviä suomettumisessa, jonka mm. nettitietosanakirja rajaa vain valtioiden väliseksi asiaksi. Sen mukaan voimakkaampi valtio vaikuttaa heikomman valtion asioihin ja heikompi suomettuu - alkaa nöyristellä. Minusta termiä voi käyttää hyvin monessa muussakin asiassa.

Minusta suomettAmista ja suomettUmista on nähty mm. uskontojen välisissä asioissa ja jollakin tapaa myös vaikkapa maahanmuuttaja-asioissa. On siis huomattava ero sanoilla suomettuminen (joka on maan/ryhmän itsensä tekemää, se siis suomettuu) ja suomettaminen (jota joku muu tekee maalle/ryhmälle, se siis yrittää suomettaa jotain).

Uskonnoissa meillä voisi käyttää suomettamisen sijasta myös ihan hyvin sanaa luterilaistaminen, jota mm. luterilainen kirkko teki voimakkaasti myös - tai etenkin - ortodokseille viime vuosisadan alussa ja sotien aikana, osin sen jälkeenkin. Ihmisiä lähes pakkokäännytettiin, ortodoksisia kirkkoja rakennettiin (siis annettiin lupa rakentaa) vain luterilaiseen tyyliin rakennettuina, jotta ne voitaisiin myöhemmin muuttaa ortodoksisista kirkoista luterilaisiksi.

Nykyisin tuollainen suuntaus on vähäisempää. Silloin tällöin vielä kuulee, kun joku ortodoksi pakkohaudataan luterilaisin menoin tai jotain vastaavaa. Luterilaistaminen on tosin joidenkin mielestä siirtynyt nyt enemmän ortodoksisen kirkon sisälle. Jotkut ortodoksit yrittävät omilla tulkinnoillaan ja muuttuneilla käytännöillään tehdä Suomen ortodoksisesta kirkosta luterilaisempaa, yleiskristillisempää. Modernimpaa, kuten kai joku sanoisi ja siten erottaa kirkkomme kansainvälisestä ortodoksisesta kirkkoyhteisöstä. Ilmeisesti omaksi skismaattiseksi luterilais-ortodoksiseksi kirkokseen, tiedä häntä!

Samalla tuo suomettaminen on osittain muuttanut omaa toimintaperustettaan, sillä se tapahtuu monesti siksi, ettei ortodoksisuutta ja sen tapoja ja opin perusteita tunneta oikeastaan ollenkaan. Valitettavaksi asian tältä kannalta tekee vielä sekin karmaiseva tosia-asia, että tuollaisia uskonnollisesti lukutaidottomia, opista tietämättömiä tai siitä välittämättömiä alkaa olla oman kirkkomme piirissä jo pilvin pimein. Ongelma ei suinkaan yksin ole kirkkoon liittyneiden parissa, samaan ongelmaan törmää jo koko ikänsä ortodokseina olleissakin. Maallistuminen  jyllää joka paikassa.


Tuohon maahanmuuttaja-asiaan liittyy oma sivujuonteensa tässä suomettumiskysymyksessä. Viittasin siihen jo tuossa blogijuttuni alussa. Meillä on jo kauan vallinnut - aika pitkälti tuossa samaisessa yltiöekumeenishenkisessä tai jos käyttäisin arkkipiispamme sanaa populistisekumeenisessa porukassa - varsin liberaali linja. Kirkkoja on annettu ei-kristillisten ryhmien uskonnolliseen käyttöön ja ekumenia on ajoittain saanut varsin - sanoisin jopa - harhaoppisia piirteitä. Veljeillään ja yhteisiä palveluksia toimitetaan mitä erilaisimpien uskonnon edustajien kanssa varsin kritiikittömästi. Ekumenia on muuttunut usein ekumenismiksi.

Tällä kritiikilläni en suinkaan tarkoita, etteikö heidän kanssaan voisi elää ihan normaalisti jokapäiväistä elämää. Kritiikki kohdistuu vain ja ainoastaan uskonnon harjoittamiseen heidän ja joidenkin muiden ryhmien KANSSA. Mielelläni soisin - ja tiedän että näin tapahtuukin - että Suomen ortodoksinen kirkko tekee jumalanpalveluksiin ja kirkollisiin toimituksiinkin liittyvää ekumeenista yhteistyötä niiden ryhmien kanssa, jotka ovat lähellä kirkkoamme, mutta eivät vaikkapa silti edes ehtoollisyhteydessä. Tällaisia ryhmiä ovat mm. jotkut orientaaliortodoksit.

Mutta vastaavasti en oikein ymmärrä, miksi pitäisi tehdä kirkollista yhteistyötä niiden ryhmittymien kanssa, joita ortodoksinen kirkko ei edes katso kristillisiksi tai katsoo jopa lähes hereettisiksi, harhaoppisiksi. Vanha humanismin viittaan verhottu slogan "Meillä kaikilla on sama Jumala" ei oikein aina toimi tällaisissa kuvioissa.

Tämän kaiken vuodatuksen jälkeen voin taas palata tuohon Koraanin lukemiseen suomeksi YLEn aalloilla. Minusta asia on osittain ok, sillä meille kaikille - myös muslimeille itselleen - on hyväksi tuntea Koraani ja sen teksti. Ja omalta osaltaan se edistää suvaitsevaisuuttakin.

Mutta samalla olisi hyvä pohtia, onko olemassa joitain muitakin ryhmiä, joitten pyhiä tekstejä ja kirjoituksia pitäisi lukea radiossa. Otan taas esimerkiksi ortodoksit. Vaikkakin meillä olosuhteiden pakosta on samanlainen Raamattu (käännös ja sisältö) kuin luterilaisilla, on meillä myös ihan ikiomia pyhiä tekstejämme ja pyhien isien kirjoituksia, joita mielestäni voisi aivan yhtä hyvin lukea radiossa. Ilahtuisin kovin, jos YLE Radio 1:ssä alettaisiin lukea vaikkapa Filokaliaa.

Mutta tässä kuten niin monessa muussakin asiassa se suomettuminen ja "kukkahattutätikäytös" pulpahtaa pinnalle ja saa mitä ihmeellisimpiä muotoja ja toteutuksia. Osa ihan hyviä, osa - no - ainakin kysymyksiä herättäviä.

Muistanpa omilta kouluajoiltani - siis niiltä, kun itse kävin oppilaana koulua - että ei siellä kukaan henkilökunnasta (opettajista tai keittiöhenkilökunnasta) tiennyt eikä välittänyt ortodoksisen kirkon paastosäännöistä ja -ajoista. Suurena paastona söimme antaumuksella läskisoosia, niin että napa ryskyi. Mutta, mutta ... kun sitten olin samassa instituutiossa (tosin toisella paikkakunnalla) aikuisena töissä, kun kouluun tuli ensimmäiset muslimilapset, heille tarjottiin välittömästi mahdollisuus paastoruokaan ja moniin muihin uskonnosta johtuvista ruokarajoitteisuudesta perustuviin käytäntöihin. Samaan aikaan sai kyllä sitten lähes ortodoksista paastoruokaa, kun sitä erikseen pyysin keskuskeittiöltä. Mutta pyytää piti, ei se tullut automaattisesti tai edes niin, että olisi minulta kyselty. Ortodoksithan meillä ovat olleet aina joukossamme!



Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

12.3.15

Avoimesta suljettuun - mutta saiko keisari silti vaatteensa

Omakuva
(Kuva © J.Pyykkönen)


Suvussamme on aina ollut tarinankertojia. Ilokseni huomasin, että oma vunukkani mahdollisesti jatkaa tätä perinnettä. Jo kuusivuotiaana hän osaa kertoa tarinoita ja joskus hän jopa piirtää niitä. Kuuntelen tarinoita mielelläni, hänen ja muidenkin. Ja kerron myös itse mielelläni tarinoita. Tässä teille yksi ukin kertoma aikuistarina, jonka ainekset ovat ainakin parista sadusta ja liekö jotain todellisuudestakin. Mutta uskomaton se on, kuten tarinat monesti ovat.
---
Muutamia vuosia sitten tässä valtakunnassa sana avoimuus oli hyvä slogan, iskulause, monessa asiassa. Näin oli monessa julkisessa organisaatiossa, niin miksi sitten ei myös kirkoissa ja seurakunnissa. Jossain päin Suomea taidettiin jopa perustaa joitain ryhmiä, joiden nimeen laitettiin tavalla tai toisella sana 'avoin' - avoin ryhmä - kuvaamaan organisaation lisääntyvää tarvetta avautua yhteiskuntaan, tulla avoimemmaksi yhteisöksi. Modernisoitua. Tulla pois keskiajalta - sanottiin. Haluttiin hurskaasti - mutta nyt jälkeenpäin arvioiden myös populistisesti - avointa hallintokulttuuria ja kaiketi hieman muutenkin avoimempaa toimintaa vanhan tilalle. Kaikille ei tosin välttämättä aina kerrottu, missä asioissa, eikä miten, eikä oikeastaan myöskään: miksi.


Avoimuuden nimissä tehtiin jopa jonkinlaisia "vallankeikauksia". Laitettiin näiden avointen ryhmien mielestä vähemmän avoimet tyypit väkisin eläkkeelle tai kilometritehtaalle ja vaihdettiin mieleiset ihmiset remmiin entisten tilalle. Asia ei tainnut silloin mennä ihan riidoitta. Joillekin paikoille kun "piti" kiireessä valita ihmisiä, joilla ei ollut edes paikallisissa omissa vaaleissa kannatusta, osaamisesta nyt puhumattakaan.

Mutta eihän tuo nyt outoa ole ollut. Harvoin tuossa organisaatiossa on koulutusta - etenkään oman alan ja niiden asioiden koulutusta, joiden kanssa touhutaan tai laitetaan vaikka ns. harrastuksen kautta touhuamaan - arvostettu, saati sitten hankittu. Porukkaa asetetaan erilaisiin paimennustehtäviin lähes pystymetsästä ja varsin oudoin perustein ja ajoittain jopa arveluttavin - ihan organisaation perusidean vastaisin - syin. Mutta jos tehtävään asettajalla ei itsellään ole asiaan kuuluvaa koulutusta asioihin, työnjälki näkyy kyllä pian alaisissakin. Niilläkin, joilla koulutusta on. He kun käyttävät tätä muodostunutta valta- ja arvotyhjiötä hyväkseen.


Mutta palatakseni varsinaiseen asiaan - ei siis mennyt kauaa, kun avoimista tuli itsestään suljettuja. Ihmiset alkoivat käyttäytyä ihan samalla tavalla kuin ne, jotka oli vast'ikään syrjäytetty. Hieman niin kuin aikanaan suuren Konstantinuksen aikana, kun kristinusko tuli koko valtakunnan uskoksi. Silloinhan kristityt alkoivat vainota ei-kristittyjä ja pakanoita, kun ennen sitä pakanat vainosivat kristittyjä. Samoin taisi käydä jossain tuolla muillakin suurilla kirkollisilla areenoillakin, jossa muutamassa hetkessä monesta "vanhasta hurskaasta" tuli suvaitsematon uudistusten vastustaja, lähes paarialuokan jäsen, jotka eivät enää kelvanneet mihinkään. Taikka kyllähän he yhteen kelpasivat - veronmaksajiksi, koko lystin kustantajiksi.

Tällaisissa asioissa tuppaa sitten usein käymään niin, kuin yleensä totalitaarisessa järjestelmässä käy: vallan ottivat varsin nopsaan harvat ja valitut, tuon uuden nomenklatuuran, valtaapitävän ryhmän jäsenet. Näinhän se meni suuressa ja mahtavassa naapurissammekin. Hekin saivat siellä kaikki edut toisten kustannuksella: ilmaiset lounaat, matkat ja monet muut muiden kustantamat - naapurissa jopa toisten omistamat - asiat palkkioksi uskollisuudestaan ja lojaalisuudestaan suurelle johtajalle.

Tällaisissa tapauksissa on usein tapana, että organisaatio muuttuu melko pian sellaiseksi, joissa ei suuremmin välitetä mistään jääviyssäännöistä eikä aina oikein laillisuudestakaan. Muista - siis nomenklatuuran ulkopuolisista ihmisista, noista kaiken maksajista - ei välitetä oikeasti tippaakaan. He ovat pelkkää massaa, karjaa, höynäytettäviä.

Asian vääristyneen tilan voi silloin usein todeta muutamien harvalukuisten, mutta onneksi äänekkäiden, mutta samalla toreilla ja turuilla parjattujen toisinajattelijoiden oikeuslaitokselle tekemistä valituksista, joista kaiken lisäksi - ja onneksi - moni todetaan usein aiheellisiksikin.


Siskot ja veljet, lapset, kummin kaimat ja kaikki mahdolliset, jopa samalla tavalla seksuaalisesti käyttäytyvät samoin kuin lipevät hännystelijät otetaan remmiin mukaan. Näitä sitten laitetaan merkittäville paikoille niin koko paikallisessa organisaatiossa kuin laajemmankin yhteisön hallinnossa, siis merkittävää taloudellista ja muuta valtaa käyttäville paikoille. Jotkut heistä saattavat mahdollisesti olla itsenäiseenkin ajatteluun pystyviä, mutta kummiuden tai jonkun muun syyn (sukulaisuuden, kaveruuden, seksuaalisuuden, alisteisen oman tai puolison työsuhteen tms.) kautta "makealla viinillä kastaen" heidät on asian piiriin "vihitty". Mutta vastaavasti jotkut heistä ovat sitten pelkkiä sätkynukkeja, jotka heiluttavat raajojaan pakon edessä tai hölmöyttään ja tietämättömyyttään, kun narusta vedetään.

Surullista. Surullista. Joskus tarinat ovat tosi surullisia. Mutta tässä tarinassa saattaisi olla jollain tavalla hyvääkin, jos tällaisten vallanhamuajien tavoite teoilleen olisi hyvä ja arvokas ja pulppuaisi organisaation omista oikeista perusarvoista ja koko toiminta tähtäisi toiminnan ja organisaation laadun parantamiseen ja sen todelliseen tehostamiseen. Mutta jos tavoite on itsekäs, organisaation tai joskus jopa koko perusideologian arvojen vastainen ja ilmiselvästi johonkin muuhun ratkaisuun tähtäävä, kuin mikä on organisaation perusajatus, se on usein koko organisaatiolle tuhoisaa. Etenkin se on sitä organisaation hiljaisille jäsenille - niille aidoille ja rehellisille ihmisille, jotka kaiken maksavat.

Uskon, että monessa asiassa tällaissa organisaatioissa tullaan hiljalleen sellaiseen pisteeseen, jossa voidaan jo sanoa, että mitta on nyt täynnä. "Nyt riittää," he sanovat. "Hyssyttely saa olla, nyt toimitaan." - "Asioita on katsottava silmiin ja niistä on puhuttava. Oikeilla nimillä."

On toki olemassa keinoja, joilla suunta voidaan oikaista. Ihan laillisia keinoja, vaikka olisi kuinka autoritäärinen ja jähmeä organisaatio tahansa. Avainasia on tässäkin kuten myös valtiollisissa asioissa piakkoin: vapaat vaalit. Vaaleilla jokainen organisaatio voi valita mieleisensä ihmiset edustamaan ryhmää ja käyttämään taloudellista ja hallinnollista valtaa tällaisissa ryhmässä, koska ne ovat ns. julkisia, yleishyödyllisiä, verorahoin ylläpidettyjä. Ja valinnat ovat vääjäämättömästi lähestymässä. Nyt pitää jäsenten vain herätä ajoissa ja nähdä asioiden todellinen tila. Ja myös - mikä oleellisinta - asioista tietävien tulee kertoa laajasti kaikille organisaation jäsenille, missä mennään ja miksi. Rehellisesti, kiertelemättä, asioita hyssyttelemättä. Oikeilla nimillä.

Keskustelua ei saa tyrehdyttää vanhoilla fraaseilla. Väärin toimineiden johtohenkilöiden aseman korkeus, hierarkinen asema ja suojaksi rakennettu pyhyyden tai koskemattomuuden harha, ei saa estää asioiden etenemistä ja oikeuden voittamista. Totuuden esiin tulemista, vaikka se tekisi kipeääkin. Käyttäsin mieluusti tässä sanaa - puhdistus - ellei sitä olisi jo käytetty ja ihmisten tietoisuuteen saatettu toisessa yhteydessä. Asioiden käsittelyn oikea tai väärä ajankohta, sen vaikutukset muuhun ympäristöön, vaikutukset yhteistyötahoihin tai mitkään muutkaan syyt eivät saa estää asioista keskustelemista ja oikeaan ratkaisuun pyrkimistä. Ratkaisun löytymistä - sillä ratkaisu kaikkiin asoihin on olemassa.


Toisinaan tuntuu, kun kuuntelee vuodesta toiseen tarinoita tästä ihmeellisestä mikä-mikä-organisaatiosta, että on kuin eläisimme jossain toisessa todellisuudessa, missä nämä ns. avoimet (itse he käyttävät termiä suvaitsevaiset) ihmiset mystisen kapteeni Koukun avustuksella ovat oikeasti lisänneet todellisia fyysisiä tai henkisiä väliseiniä ihmisten välille - jopa niin, että lähin toisinajatteleva oman organisaation kanssakulkija pannaan sananmukaisesti - henkisesti ja fyysisesti - huoneiden väliin rakennettavan väliseinän taakse, omaan kopperoonsa. Silloin asiat ovat kyllä oikeasti huonolla mallilla.

Jos nämä maan hiljaiset organisaatiossa työtä tekevät ihmiset selviävät jokapäiväisistä töistään vain mielialapillereiden tai muun lääkityksen ja terapian avulla, asiat ovat huonolla mallilla.

Jos organisaatiota ja työnjakoa täytyy muuttaa johtajan toimesta lähes diktatoorisesti niin, että ne, jotka asian osaavat ja ovat asiat ennen tehneet, suunnitelleet ja päättäneet, eivät voi enää päättää edes omista asioistaan, vaan päätöksen tekee asioista usein mitään tietämätön johtajan suosikki, asiat ovat huonolla mallilla.

Jos työntekijät, jotka erilaisten säädösten ja olosuhteiden vuoksi täytyy joka tapauksessa palkata (koska muuten joku nomenklatuurasta joutuisi tekemään tuon raskaan työn), ja jotka eivät kuitenkaan kuulu "eliitin" lähipiiriin, jätetään vaille mitään työnohjausta ja työhön perehdyttämistä jopa niin, että he joutuvat pian eroamaan tehtävistään uuvuttuaan, asiat ovat huonolla mallilla.

Jos koko lafkan ylin esimies ei kykene asioihin puuttumaan, vaan päinvastoin omalla toiminnallaan aiheuttaa lisää ja toistuvasti maailmanlaajuista kalabaliikkia, ajatuksia ja keskustelua, kuuluuko koko organisaatio vai ei maailmanlaajuiseen yhteisöön, asiat ovat todella huonolla mallilla.

Silloin pitää pikaisesti saada muutoksia aikaan. Ja muutoksen tekevät vain ja ainoastaan ne, jotka siinä organisaatiossa ovat ja äänestävät. Eivät tällaiset blogikirjoittelijat ja tarinan iskijät eivätkä edes paikallisestikaan ne, jotka ovat eniten äänessä ja kirjoittelevat omaa propagandaa omissa tiukasti ylhäältä ohjatuissa julkaisuissaan ja mediossaan. Ei, muutoksen tekevat vain ne, jotka vaikenevat, ovat hiljaa, mutta joilla on ääni valinnan hetkellä. Ääni, jota jokaisen tulee käyttää.

Tosin varoituksen sanakin on paikallaan, sillä onhan meillä huonoja esimerkkejäkin tapahtuneista ja vieläpä kovin läheltä. On siis vältettävä samojen virheiden tekemistä. Suuressa naapurissakin tapahtui muutoksia, kun asiat menivät siellä riittävän solmuun. Muutoksia näytti tapahtuvan vallanasiirrossa, mutta todellisuudessa suurin osa vanhasta nomenklatuurasta vallankeikauksen tapahduttua vain käänsi takkinsa nurin. Ja koska he tunsivat organisaation ja tavat sekä käytännöt, muutos ei ollut todellinen, eikä pitkä eikä - ainakaan nyt arvioituna - kestävä. Mutta sielläkin muutokset - oikeat sellaiset - ovat mahdollisia. Ne vain odottavat oikeaa aikaa ja ihmisten, todellisten päätöksen tekijöiden heräämistä. Ihmisten heräämistä näkemään, ettei keisarilla ihan oikeasti ole sielläkään vaatteita, omoforista nyt puhumattakaan.
---
Nyt lienee minullakin aika herätä tästä tarinan kerronnan piikikkään (rentun)ruusun unesta todellisuuteen ja miettiä - näinkö ihan oikeasti unta, vai oliko se sittenkin totta?



Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

9.3.15

Ensitreffit alttarissa

Olipa mielenkiintoinen - vai pitäisiköhän ennemminkin sanoa kummallinen - viikko, Suuren paaston kolmas paastoviikko, joka sijoittuu pitkän ja joskus jopa uuvuttavan, mutta myös hengellisesti antavan, pääsiäistä edeltävän paaston puoliväliin. Silti en osaa sanoa, onko näiden mielenkiintoisten tapahtuneiden syynä tuo paasto vai aivan joku muu, paljon maallisempi syy. Veikkaisin tuota jälkimmäistä.

Kaikki alkoi yllättävästä tiedosta, joka levisi "puskaradiossa" läpi maan kulovalkean tavoin: toisuskoinen naispiispa oli mennyt ortodoksisen piispan pyynnöstä ortodoksisen kirkon kaikkein pyhimpään, alttariin, jonne - ainakin minulle opetetun tiedon mukaan - naisella ei monestikaan ole asiaa. Ei etenkään toisuskoisella naispapilla.

Varsinainen kohuasia on jo moneen kertaan käsitelty niin somessa kuin joissain lehdissäkin ulkomaita myöten, joten en palaa enää siihen, vaan pohdin nyt kuohuntaa sen ympärillä sellaisena, kuin sen itse täältä kauempaa - periferiasta - olen nähnyt. En ollut paikalla, kun kaikki tapahtui ja olen siis vain kerrottujen ja muualta luettujen ns.toisenkäden tietojen varassa.

Mutta suunnilleen seuraavastihan tuo prosessi eteni:

Kun tieto tapahtuneesta oli saavuttanut minutkin ja postiini ja puhelimeeni alkoi tulvia kysymyksiä ja kannanottoja asian tiimoilta, mietin, pitäisikö tuo asia ottaa esille jotenkin julkaisemillamme ortodoksisilla sivuilla. Pikaisen harkinnan jälkeen kerroin aluksi vain noista tulleista kysymyksistä ja siitä, ettei meillä ole kompetenssia vastata noihin kysymyksiin. Näin tieto asiasta samalla tosin lähti varmaan liikkeelle ja alkoi elää omaa elämäänsä. Sivuja kun lukee melko suuri joukko ihmisiä.

Seuraavaksi - kun asiaa oli pienissä piireissä huhuina keskusteltu - laitoin asiasta "uutismaisen tiedotteen" ko. sivuille, jossa kerroin noista kysymyksistä ja siitä, mikä kysymystulvan oli aiheuttanut. Samalla tuossakin "tiedotteessa" kerrottiin, ettei julkaisemamme sivuston taholta voida vastata kysymyksiin, vaan asian käsittely kuuluu mm. piispainkokoukselle tai patriarkalle.

Samalla asian yhteydessä tuotiin esille joitain vallitsevia ortodoksisia käytäntöjä, jotka määrittelevät asian käsittelyä virallisissa puitteissa ja samalla tuotiin esille huoli kirkon jäsenten hämmennyksestä ja sen aiheuttamasta jonkinlaisesta hajaannuksestakin. Tiedotteessa ei suuremmin ollut omia mielipiteitä, vaan lähinnä tapahtuneiden toteamista ja perusteita, miksi asia mahdollisesti aiheuttaa keskustelua.

Koska laineet kävivät kovina ja asia paisui paisumistaan ainakin somessa käydyn keskustelun perusteella, seuraavana päivänä julkaistiin toinen samankaltainen uutisluontoinen tiedote ko. asiasta, jossa lähinnä kerrottiin asian aiheuttamasta hämmennyksestä kirkkokansan parissa ja siteerattiin somessa käytyjä keskusteluja ja mielipiteitä - siis lähinnä muiden mielipiteitä.

Samalla asiasta annettiin uudestaan joitain tietoja ortodoksisesta käytännöistä mm. jumalanpalveluksissa ja alttariin menemisissä ja todettiin tapahtuneen olevan ristiriidassa noiden uskontokirjoista koulussa opittujen asioiden kanssa. Myös ihmeteltiin, etteikö asianosaisilla ollut omaa akateemisissa oppilaitoksissa opittua tietoa asian tiimoilta niin, että tällainen olisi jätetty tekemättä ja vältytty hirvittävältä kalabakiikilta kirkkokansan ja kirkon jäsenten kontra asian hyväksyvien kesken.

Pitkälti tuo toinen tiedote asiasta oli tapahtuneiden kertomista ja toteamista sovitettuna siihen tietoon, joka useimmilla ortodokseilla on kyseisestä käyttäytymisestä kirkossa yleensä.

Kumpikin uutisluonteinen tiedote aiheutti oman kalabakiikinsa ja kirjoittajaa - tässä tapauksessa minua - syytettiin vääränlaisesta uutisoinnista, asioiden värittämisestä ja epäasiallisesta ja ammattitaidottomasta tiedottamisesta - tai voisiko asian kuitata sanomalla ainakin "yrityksestä sammuttaa tulipalo väärällä tavalla" - siis "väärin sammutettu" - kuten jossain muualla kuin tässä asiassa sanottiin hämmentävän asiantilan toteamiseksi.

Tuollainen suhtautuminen loppui sitten lyhyeen, kun arkkipiispa julkaisi tiedotteensa. Kiitos siitä. Jämerää ja poikkeuksellisen nopeaa toimintaa kirkon tiedotuksen osalta. Moni näkikin nyt, että olimmekin puhuneet totta. Totuus oli vain karvasta joillekin.

Sitten alkoikin mielenkiintoinen vaihe. Joukoittain muita kuin ortodokseja tunki ortodoksiselle somen keskustelupalstalle ja soppa alkoi kiehua oikein voimalla yli. Muunuskoiset neuvoivat niin somessa kuin muunuskoisten medioissa, miten ortodoksien tulisi elää, toimia ja reagoida tässä asiassa. Pitkälti annettu ohjeistus perustui oman kirkon meille vieraaseen oppiin ja käytäntöihin ja siihen, ettei samalla ortodoksista oppia ja uskoa tunnettu oikein nimeksikään. Samaan kattilaan heitettiin niin sukupuolten välinen tasa-arvo, feminismi, demokratia ja monet muut ortodoksiseen kirkkoon kuulumattomat asiat ja niiden avulla yritettiin kaataa asia sitä vastustavan "konservatiivisen ja fundamentalistisen" pienen marginaalisen ryhmän niskaan. Ryhmän, joka ei edusta vastustajien mielestä laajempaa ortodoksista näkemystä. Syyllistää heidät, kun ovat noin suvaitsemattomia ja vanhanaikaisia ja koska "he imevät vaikutteita konservatiivisista kreikkalaisista ja venäläisistä luostareista", kuten toisuskoisten media väitti. Hah!

Ortodoksisissa keskustelijoissa oli onneksi mukana myös sellaisia, jotka pystyivät tuomaan asian selkeästi ja analyyttisesti esille ja perustelemaan väitteensä, ettei tapahtunut ollut oikein ortodoksiselta kannalta katsottuna. Tosin muitakin mielipiteitä - omituisiakin ja varsin epäortodoksisia - tuli sieltäkin - siis ortodoksiselta - taholta. Uhattiin mm. eroamisella kirkosta, joka ortodoksisesti ajateltuna on varsin epämiellyttävää toisesta kansankirkostamme olevaa heijastumaa ja viimeaikaisten kirkkokeskustelujen hysteriaa. Onneksi mukana oli myös ns. tavallista ortodoksista kirkkokansaa, jolle oma kirkko ja siihen kuuluminen on tärkeä asia ja he toivat sen esille hyvällä tavalla.

Keskustelu jumittui kuitenkin ajoittain melkoiseksi eipäs-juupas-väittelyksi ja välillä sekin sai sellaisia piirteitä, että toisinaan tunki ajatukseen väkisin tunne: onko tämäkin provokaatiota, kuten mahdollisesti koko alkuperäinen tapahtumakin oli. Noin "pers'tuntumalta" tehdyn "pseudoempiirisen" tutkimuksen mukaan vastustajat ko. somekeskustelussa olivat pääasiassa tai ainakin suureksi osaksi toisen kansankirkkomme jäseniä tai äskettäin sieltä poistuneita ja mahdollisesti toiseen kirkkoon liittyneitä. Samoin selvästi keskustelujen "taustapiruna" oli ajatus, että aika moni keskustelussa tapahtuneen hyväksyvä liittyi jotenkin myös aikaisemmin julkisuudessa käytyyn keskusteluun mm. sukupuolineutraalista avioliitosta ja seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksista mm. vaikkapa kirkolliseen avioliittoon tai adoptioon.

Pitää kuitenkin sanoa, etten syyllistä kaikkia liittyneitä, että kyllä joukossa oli asiaan varsin ortodoksisesti suhtautuvia kirkkoon  liittyneitäkin, jotka toivat asian esille upeasti usein myös rakentavassa ja hyvässä hengessä. Eivät kaikki repineet "pelihousujaan", vaan ymmärsivät, miksi ihmiset olivat huolissaan asiasta ja suhtautuvat asiaan "ortodoksisten lasien" läpi katsoen, ei vanhaan turvautuen.


Vastaavasti asian (siis tuon alttari-invaasion) tuominneet edustivat joiltain osin sitä samaa ihmisryhmää, joka tuomitsi myös tuo edellä mainitun toisen keskusteluaiheen ortodoksisuuteen ja yleensä kristilliseen uskoon sopimattomana.

Viimeisimpänä vaiheena asiassa on ilmennyt jälleen uusia käänteitä. Mm. polttopisteessä olevan alueen johtavan papiston taholta on nostettu julkisesti - ihan pyhässä liturgiassa - esille aikaisemmat vastaavat "synnit" ja syytetty toista "pata kattilaa soimaa" -tyyliin. Lainaan tässä ulkomuistista tuohon suhtautumiseen reagoineen, asioita lähellä olevan tahon sometekstiä, jolla tätä asiaa (toisen syyttelyä) myös ihmeteltiin: "jos jää kiinni rattijuopumuksesta, sen voi aina selitellä sillä, että muutkin kylällä ajelevat humalassa".

Asian tekee mielenkiintoiseksi se tieto (mikäli sen nyt on sitten ihan totta), että asia tuotiin esille julkisessa jumalanpalveluksessa koko kirkkokansalle. Siis eräällä tavalla kiihotettiin kirkkokansaa omaa (tosin naapurihiippakunnan) esipaimenta vastaan - näin minä sen näen. Samalla asian tekee - sanoisinko mielenkiintoiseksi - se, että sanojalla on itsellään melko suora yhteys monella tasolla - esimies ~ alainen-suhteen, lähisukulaisen työpaikan, jne. kautta - nyt viimeksi perinteitä vastaan toimineeseen - siis kansanomaisesti sanottuna töpikseneeseen - esipaimeneen. Joten ainakin minä olisin kyllä tuossa tilanteessa vaiennut ihan jääviyssyistä, vaikka olisi vaikenemisen syyksi varmaan riittänyt asian kanoninen, juridinen ja teologinen absurdisuuskin.

Muutoinkin keskustelussa on jälleen nostettu esille tyypillisiä kortteja, joilla keskustelua yritetään vaientaa: on paastoaika ja ei ole sopivaa keskustella tällaisesta, piispaa ei saa arvostella vaan häntä pitää joka tilanteessa kunnioittaa esipaimenena. Niin ja tietysti se tyypillisin temppu: syyllinen etsitään jostain muusta, kuin asian kanssa varsinaisesti töpeksineestä. Nyt näyttäsi ilmeisesti tuon johtavan papin osalta syyttävän sormen osittavan someen ja siellä käytyyn keskusteluun tai ainakin siis niihin, jotka sen keskustelun aloittivat ja asiasta kertoivat julkisuuteen. Siis minuun, meihin.

Samalla hän ihmeellisesti - ainakin minun mielestäni - lietsoo somessa keskustelua hyydyttävää ja tarkoitushakuista hysteriaa siitä, että ihmisiä eroaa tämän asian johdosta ja kehottaa (jälleen siksi) selvittämään asian omassa piirissä. Samalla on vastapuoli (asian tuominnut ryhmä) tuonut esille tapauksia, joiden mukaan tapahtunut ei ollutkaan ainutlaatuista tuon nyt väärin toimineen esipaimenen osalta. Hän oli toiminut samankaltaisesti jo aikaisemminkin niin tässä kuin eräissä muissa hieman erilaisissa, mutta samalla kyseenalaisissa asioissa, joita myös ihmeteltiin.

Moni asia silti edelleen ihmetyttää. Toimiiko papisto oikeasti kirkossa niin, etteivät he tiedä, kuka palvelusta johtaa ja "hengen vallassa" sanovat, mitä mieleen tulee? Vai onko palvelus aina esipaimenen johtama toimitus, jossa hän ja liturgiset ohjekirjat yksinomaan määräävät, mitä sanotaan ja milloin? Näin minä olen luullut.

Hämmentävintä on - ainakin sattuneesta syystä juuri minusta - että keskustelun epäkohdista ja tapahtuneista mahdollisista rikkeistä avanneita ja ns. avoimeen tiedottamiseen pyrkiviä kirkon jäseniä tuomitaan niiden taholta, jotka tuota samaa avoimuutta ovat monessa muussa asiassa peräänkuuluttaneet toisaalla - varsin merkittävillä hallinnollisisilla paikoilla. Mutta tietoisuus tästäkin asiasta kertookin sitten aivan jostain muusta, mikä lienee "mörkönä" näiden asioiden taustalla ja joka saa sitten olla vaikka uuden tarinan aihe.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com