Hildan ja Feodorin rakkaustarina

Ns. venäläistämiskausi alkoi Suomessa ja pian Mikkelissäkin, kun Venäjän keisari Nikolai II antoi helmikuun manifestin vuonna 1899. Hilda oli vastikään syntynyt Ristiinassa.

Venäjän tšaarin armeijan sotilaita Mikkelin vanhalla kasarmialueella 1900-luvun alussa.

Tuossa keisarin antamassa manifestissa rajoitettiin suomalaisten oikeutta säätää omia lakejaan. Tuon lisäksi keisari nimitti Suomen uudeksi kenraalikuvernööriksi Nikolai Bobrikovin. Hänen tehtäväkseen määrättiin Suomen muuttaminen venäläiseksi.

Suomalaiset järkyttyivät tapahtuneista, niin mahdollisesti – ainakin hieman – myös mikkeliläiset, vaikka kaiketi ei Mikkelissä tuollaiset asiat silloin paljoakaan heilauttaneet. Olihan Mikkeli tuolloin melko pieni maalaispaikkakunta. Joka tapauksessa Suomessa kerättiin nimiä adressiin asian vastustamiseksi, mutta keisari ei suostunut ottamaan vastaan koko adressia.

Pian tapahtumien jälkeen vuonna 1903 kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov sai diktaattorin oikeudet. Hän antoi lisää maamme autonomiaa rajoittavia määräyksiä. Suomen armeija lakkautettiin – näin tapahtui myös Mikkelissä tuolla nykyisin melkein keskustassa sijaitsevassa varuskunnassa, ja suomalaisten miesten piti mennä Venäjän armeijaan. Seurasi vaikeita aikoja monelle suomalaisille ja erityisesti venäläisyyttä vastustaville.

Monenlaisia hirveitä tekoja tehtiin puolin ja toisin. Vuonna 1904 kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov salamurhattiin senaatin talossa. Mutta samoihin aikoihin Jean Sibelius sävelsi Finlandia-hymnin. Kansallisromantiikka näkyi kuvataiteissa ja Albert Edelfelt sekä Akseli Gallen-Kallela maalasivat kuvia suomalaisesta luonnosta ja kansasta. Suomi oli käymistilassa.

Mikkelissä ei loppujen lopuksi oltu kovinkaan kiinnostuneita helmikuun manifestista. Varsinkaan köyhät ihmiset eivät suuremmin välittäneet koko asiasta. Se ei vaikuttanut heidän elämäänsä juuri mitenkään.

Venäjä joutui sotaan Japania vastaan ja oikeastaan hävisi sodan ja Venäjällä alkoi yleislakko, joka sitten 1905 levisi Suomeenkin nimellä suurlakko. Venäläistämistä vaadittiin lopetettavaksi ja haluttiin oma eduskunta. Se saatiinkin 1906.

Seurasi lyhyt hieman rauhallisempi kausi, kunnes vuosina 1908 – 1917 oli ns. toinen venäläistämiskausi tai toiselta nimeltään sortokausi, johon aika pitkälti tämäkin tarina sitten liittyy. Mikkelissä oli paljon tšaarin armeijan sotilaita monista laajan maan eri kolkista. He elivät kasarmeillaan melko ankeissa oloissa ainakin perussotilaiden osalta. Sotilailla oli kerrotun mukaan suurempi riski kuolla kasarmilla epähygieenisissä oloissa kuin taisteluissa, joissa heitä toki kaatui myös, sillä 1914 alkoi ensimmäinen maailmansota.

Myös Mikkelissä alkoi maailmanpoliittisesti melko sekava aika, jossa toinen toistaan seurasi merkittäviä asioita myös mikkeliläisille: Venäjän vallankumous ja Suomen itsenäistyminen niistä oleellisimpina.

Mutta edelleen Mikkelissä oli ”tšaarin armeijan” sotilaita tai kenen nyt sitten olivatkaan, eläviä Mikkelin varuskunnassa ja kuolleita ortodoksisen sotilaskirkon hautausmaalla, jota mikkeliläiset yhä nimittävät mielestäni melko epäkohteliaalla nimellä ”ryssän kirkonmäeksi”.

Noista edellä luetelluista oudoista ja ainakin valtakunnallisesti epävakaista oloista huolimatta Ristiinan Hartikkalassa 1800-luvun lopulla syntynyt ja mikkeliläistynyt Hilda Maria ja mitä ilmeisimmin ukrainalainen, Mikkeliin aikanaan komennettu ja tänne varmaan enemmän tai vähemmän pakolla rahdattu alikapteeni Feodor rakastuivat, menivät naimisiin ja saivat sitten lapsen. En ole ihan varma tuosta järjestyksestä, mutta suunnilleen se kai noin meni, eikä se kaiketi ollut kovinkaan epätavallista tuohon aikaankaan. Nuoret kun tuppasivat rakastumaan ja jos kohteena oli tummia slaaveja, mikäänhän ei estänyt heitä. Ei edes vieras uskonto tai muut oudot tavat. Niinhän se osin on yhä vieläkin.

Outoa siinä kuitenkin oli – kuten oli myös muuten eräässä toisessakin avioliitossa, joka tapahtui hieman korkeammalla sotilaallisessa hierarkiassa – että Venäjän armeijan sotilas, ortodoksi, tai kuten suomalaiset tuolloin heitä nykykäsityksen mukaan virheellisesti nimittivät kreikkalais-katolisiksi tai lähes oikein kreikanuskoisiksi, meni naimisiin mikkeliläisen luterilaisen kanssa. Se ei toki ollut umpiluterilaisessa Mikkelissä kovin tavanomaista.

Tuossa ylemmän upseerin – taisi olla tšaarin armeijan everstiluutnantti – tapauksessa hän meni naimisiin Mikkelin maalaiskunnan luterilaisen seurakunnan kappalaisen tyttären kanssa ja sekös se vasta keskustelua mikkeliläisessä ”sosaietissa” aiheuttikin. Lisää keskustelua aiheutui vielä siitä, että tuo upseeri sitten tapettiin 1. maailman sodassa jossain Tannebergin soilla ja haudattiin sitten Mikkeliin – alkuun varuskunnan vieressä olevalle sotilaskirkon hautausmaalle, myöhemmin sitten siirrettiin nykyiselle Harjun hautausmaan ortodoksiselle osastolle. Parin muun upseerin ja myöhemmin ilmeisesti vielä oman lapsensakin kanssa.

No joka tapauksessa Venäjän ortodoksisen kirkon rovasti Aleksander Borotinski vihki kaiken tuon kaaoksen keskellä Hilda Marian ja Feodorin avioliittoon tuossa silloin vielä komeana seisovassa Mikkelin ortodoksisessa sotilaskirkossa, Pyhän Georgios Voittajan kirkossa Hilda Marian vanhempien ja sukulaisten ihmetellessä omituisia hääseremonioita varmaan hieman ahdistuneena ja Feodorin aseveljien juhliessa perinteiseen venäläiseen tapaansa sen sijaan melko riehakkaasti. Vihkimispäivä oli kesäkuun alussa 1917.

Mikkelin ortodoksinen sotilaskirkko,
Pyhän Georgios Voittajan kirkko,
suomalaiseen ikipostimerkkiin kuvattuna.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Vihkiraamattu kertoo sitten, että kaikki olikin mennyt melko säälliseen tapaansa, sillä poika syntyi vasta loppukesällä 1922. Äiti oli työskennellyt kasarmialueella olleessa venäläisessä sotilassairaalassa, sairastanut Espanjan taudin ja selvinnyt siitä hengissä, vaikka menetti joitain työtovereitaan. Kaiken kaikkiaan tuo aika tätä hieman epätavallista avioliittoa on osittain hämäränkin peitossa, sillä Venäjällä oli sitten siis tapahtunut avioliiton solmimisvuonna vallankumous ja maa oli melkoisessa kaaoksessa. Suomessa oli runsaasti tänne jääneitä sotilaita, joilla joillain paikkakunnilla oli jonkinmoista osuutta myös oman maamme itsenäistymiseen ja Suomen sisällissotaan, jossa hallituksen valkoisia joukkoja vastaan taistelivat Suomen kansanvaltuuskunnan punaiset joukot, Punainen kaarti.

Saksalaiset tukivat valkoisia ja Neuvosto-Venäjä punaisia. Mikä olikaan sitten Feodorin – täysin epäpoliittisen Suomeen rahdatun ja täällä suomalaisen kanssa avioituneen sotilaan – rooli? Hän yritti kai kaikin mahdollisin tavoin olla mahdollisimman näkymätön, poliittisesti hajuton ja mauton. Sehän ei varmaan loppujen lopuksi liene ainakaan alkuun ollut silloisessa pienessä maalaiskaupungissa Mikkelissä edes vaikeaa, varsinkaan kun vaimon sukulaisista löytyi maalla asuvia Läsäkoskelta ja Vuolingolta. Noista vaiheista vuosista aina tuonne vuoteen 1928 saakka ei ole kuin arvailuja mahdollisista piileskelyistä ja muusta vastaavasta sisällissodan jälkeisessä Suomessa.

Hildan ja Feodorin hääkuva.

Seuraava selkeä merkintä löytyykin sitten myöhäiskeväältä vuodelta 1928, jolloin ilmeisesti Hilda Maria, kuusivuotiaan pojan äiti ja entisen tšaarin armeijan aliupseerin puoliso merkitsi sydän verta itkien vihkiraamattuun merkinnän ko. päivälle: Feodorin lähtöpäivä.

Mihin Feodor meni, sitä poika ei noin 80 vuotta myöhemminkään tiennyt. Joitain yhteyksiä äidillä häneen lienee ollut lyhyen aikaa, kunnes nekin katkesivat ja Feodorin kohtalosta ei ainakaan pojalla ollut mitään tietoa.

Hilda Marialla sen sijaan oli erilainen tie edessään. Hänen avioliittonsa ilmeisesti peruttiin tai mitätöitiin puolison katoamisen vuoksi ja hän avioitui uudestaan, nyt suomalaisen kanssa ja varmuuden vuoksi vielä luterilaisen kanssa sekä eli elämänsä loppuun asti Mikkelin seudulla, missä kuoli 1960-luvulla jonkin verran yli kuudenkymmenen vuoden iässä. Sukulaiset kirjoittivat kuolinilmoitukseen seuraavan värssyn:

"Ett’ koskaan näyttänyt sä maailmalle,
et elon taakka tuntui raskahalle,
vaan aina kuljit sä hymyillen,
apuasi antaen.''

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Keitä te olittekaan?

Valamon luostarin hautausmaan ristejä Heinävedellä

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Olen viime aikoina herännyt usein aamulla puoliuneen, siis sellaiseen olotilaan, jossa olen samaan aikaan kuin unessa, mutta samalla hereillä. Pötköttelen sängyssä silmät kiinni, enkä nouse ylös – vain ajattelen, pohdin asioita, jotka usein vaikuttavat oudoilta, jopa ylitsepääsemättömistä ja kummallisilta ja yritän löytää niihin vastauksia ja ratkaisuja.

Tänään, perjantaiaamuna, pohdin kahden ihmisen elämää, heidän kohtaloaan ja kummallisia elämän käänteitä. Keitä te oikein olittekaan, Kornili ja Tihon?

Pari päivää tätä ennen olin lukenut, kuunnellut paljon, puhunut heistä toisten kanssa ja samalla näitä prosessoidessani olen jälleen palannut moniin sellaisiin asioihin, jotka jo melkein olen unohtanut. Venäjän vallankumouksen aiheuttamiin muutoksiin kirkossamme niin täällä kotimaassa kuin muualla, erilaisten ortodoksisten ryhmien syntyyn ja niiden syntymisen syihin: mitä, missä, miksi. Silti moni asia on jäänyt yhä ilman vastausta, kuva on melko rakeinen, täynnä aukkoja.

Se, mitä teistä – Kornili ja Tihon – nyt tiedän tai kuvittelen tietäväni – ei vielä alkuunkaan kerro, keitä te olittekaan. Ja voihan olla, etten sitä koskaan saa tietääkään, siksi se kai kiehtoo kovin mielikuvitustani.

Te kaksi olitte samanlaisia ja erilaisia – kumpikin ominaisuus löytyy molemmilta. Olitte samanlaisia siinäkin mielessä, että olitte oleellinen ja kiinteä osa tuota yhteisöä – Laatokan Valamosta Heinävedelle sotaa paenneita, evakossa olevia veljestön jäseniä tai luostarissa asuneita ja siellä työskennelleitä. Mutta samalla te olitte erilaisia, ette toimineet kaikessa samalla tavalla kuin muut, ette osallistuneet luostarin jumalanpalveluksiin ettekä ehtoollisiin, ette käyneet synnintunnustuksella tai mitenkään muutenkaan olleet osallisena siitä, mikä oli tuon yhteisön – luostarin – peruskuvioita, ydintehtävä. Ei suinkaan siksi, että ette olisi uskoneet asiaan, vaan siksi, että te uskoitte eri tavalla ja ilmeisen vahvasti uskoittekin. Te olitte niitä, joita me suomalaiset tunsimme paremmin termillä karlovitsit. Tai me harvat, jotka yleensäkään tuon termin edes jollain tavalla tunnistimme.

Sana ei liity niinkään kehenkään Kaarloon tai edes yhteenkään kuningas Kaarleen, vaan johonkin kummalliseen paikkaan, Sremsky Karlovtsyyn Jugoslaviassa, maassa, jonka olemassaoloa tämän päivän nuori ei edes oikein tiedä, missä koko maa on sijainnut. Sekin kertoo omalla tavallaan muutoksien rajuudesta. Muutokset, jotka muuttivat maita ja niiden rajoja ja nimiä, muuttivat myös ihmisiä ja heidän uskomuksiaan – uskontoa. Ja muuttavat muuten yhä.

Itsekin yritin osan päivästä palauttaa mieleeni, keitä ja mitä oli karlovitsit. Se oli yksi niistä ryhmistä, jotka syntyivät Venäjän vallankumouksen seurauksena ortodoksisessa kirkossa ja niiden ihmisten joukossa, jotka pakenivat vallankumousta muihin maihin – Suomeenkin. Ihan rehellisesti minäkään en saanut kunnon otetta tuosta aateryhmästä ja taitaa olla niin, että sen syntyhistoria ja kehityshistoria ryhmän aktiivisimmalta ajalta – kai jostain 1920- ja 1930-luvuilta – ei ole vielä oikein selvinnyt kokonaisuudessaan historioitsijoillekaan.

Itse ajattelen yksinkertaisesti – etenkin juuri suhteutettuna Suomeen ja Suomessa oleviin emigrantteihin ja muihin ortodoksisiin vallankumouspakolaisiin – että heitä oli ja kenties vieläkin on – tiedä häntä – kolmea ryhmää: suomalaismielisiä ja venäläismielisiä, joista tuo jälkimmäinen oli taas jakaantunut kahtia: moskovamielisiin ja ei-moskovamielisiin, siis niihin, jotka eivät missään nimessä halunneet olla osa Neuvostoliiton kirkkoa.

Kaikkia heitä oli mitä ilmeisimmin sodan jälkeisessä Valamon luostarissa Heinävedellä. Suomalaismieliset, jotka usein olivat karjalaisia ja olivat olleet paljon tekemisissä sodan aikana suomalaisten kanssa, puhuivat tai opettelivat puhumaan suomea ja sopeutuivat melko hyvin maan tapoihin, moskovamieliset lähtivät 1950-luvulla joukolla takaisin Neuvostoliittoon ja ei-moskovamieliset jäivät ja joko vaikenivat, olivat maanhiljaisia, sopeutuivat jollain tavoin tai sitten eivät, kuten Kornili ja Tihon, jota hänen eläessään ilmeisesti oikein kukaan ei tuntenut Tihonina, vaan munkki Trifilinä.

Kuuliaisuusveli Kornilin hauta Heinävedellä Valamon luostarin hautausmaalla.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kuuliaisuusveli Kornili, oikealta nimeltään Kornei Zaišlyi, syntyi 14.9.1883 hieman lähteestä riippuen joko Ukrainassa tai Valko-Venäjällä ja oli siis sodan jälkeen täällä kenties enemmänkin sotapakolaisena kuin Valamon veljestöön kiinteästi kuuluvana. Hän kuoli sitten Heinävedellä 11.3.1972 ja on haudattu Valamon hautausmaalle. Hänen on sanottu työskennelleen ainakin keittiöpäällikkönä ja mielenkiintoinen on myös tieto siitä, että kauan hänen kuolemansa jälkeen olisivat hänen sukulaisensa kyselleet kirjeitse Kornilin kohtalosta ja kuolemasta. Mahdollisesti joku sukulainen sitten jopa vieraili haudallakin.

Skeemamunkki Tihonin hauta Heinävedellä Valamon hautausmaalla.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Vanhan munkkilan pihalle ja kuusikujalle avautuvassa kulmahuoneessa asuva skeemamunkki Tihon sen sijaan tunnettiin luostarissa nimellä munkki Trifili. Hänen siviilinimensä ei ole vielä selvinnyt minulle, mutta hän syntyi 25.2.1877 ja kuoli Heinävedellä 30.4.1971 ja on haudattu myös Valamon hautausmaalle – ovat vierekkäin molemmat henkilöt – Korneli ja Tihon. He pitivät yhtä myös luostarissa eläessään, he lukivat paljon karlovitsien lehtiä ja keskustelivat sitten aiheista kahdestaan. Vähäpuheinen, mutta ystävällinen munkki Trifili, josta sittemmin kuoleman jälkeen selvisi, että hän olikin vihitty suureen skeemaan ja oli siis skeemamunkki nimeltään Tihon, toimi luostarissa taitavana ja työlleen omistautuneena putkimiehenä ja palokuntavastaavana. Hän sai itselleen järkytykseksi silmiinsä harmaakaihin, jota ei tuohon aikaan leikattu, vaan erilaisten hoidollisten toimien jälkeen hän joutui sitten pitämään silmillään ns. pullonpohjalaseja, todella voimakkaita silmälaseja.

Munkki Trifili ei osallistunut, kuten ei kuuliaisuusveli Kornilikaan, luostarin jumalanpalveluksiin eikä muuhunkaan kirkolliseen toimintaan. He eivät käyneet luostarin ehtoollisella eivätkä synnintunnustuksella. Nämä asiat hoidettiin ulkomailta käsin tuolle ajalle melko erikoisilla ratkaisuilla, joilla tuotiin heille edes jonkinlaista lohtua uskonasioihin, joista nämä kaksi usein sitten keskustelivat keskenään yön hiljaisina hetkinä ja munkki Trifilikin kävi tiettävästi salaa rukoilemassa yksinään kirkossa.

Vaikka he tällä tavalla erottautuivat joukosta, he silti olivat oleellinen osa kiinteätä yhteisöä, joka suunnilleen kaikessa muussa mahdollisessa pitivät yhtä ja jopa tukivat toisiaan noina vaikeina aikoina ja odottivat kuolemaa ja koko luostarin loppumista. Ilmeisesti vain munkki Trifili kuului virallisesti veljestöön ja Kornili ei, mutta tuohon aikaan luostarissa oli paljon muitakin veljestöön kuulumattomia sotapakolaisia ja joko palkattuja tai talkoolaisia työntekijöinä. Luostarissa asui ortodoksiseen miesluostariin täysin ennenkuulumattomalla tavalla luostarin asuinrakennuksissa jopa naispuolisia asukkeja, joista mm. Valamon nunna Sofiasta olenkin kertonut jossain Facebookissa jo aiemmin. Mutta sodan jälkeen tilanteet olivat toisenlaisia ja siksi myös ratkaisut niihin olivat toisenlaisia ja usein pakon sanelemia sovelluksia.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka

Tervetuloa hautajaisiini

Sukuhauta Pörtsämössä.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kello on neljä aamulla elokuun alussa maanantaina armon vuonna 2020. Heräsin jo joku aika sitten, mutta en malttanut vielä nousta ylös, kun suunnittelu oli kesken. Suunnittelin omia hautajaisiani.

Kenenkään ei silti tarvitse huolestua, tarkoitus ei ole vielä kuolla, mikäli asia suinkin on minusta kiinni. Mutta suunnittelua se ei haittaa. Eikä myöskään kannata kutsua ambulanssia tai hoitajaa luokseni, en mielestäni ole sen suuremmin masentunut, kuin mitä nyt tämä korona on hieman aiheuttanut meille kaikille. Lisäksi tällainen unien näkeminen on minulle tavanomaista.

Joku varmaan sanookin nyt myös, että voisin varmaan vähentää hautausmailla juoksentelua ja kuolleista juttujen tekemistä tänne blogiin, kun kerran alan jo omia hautajaisiani miettiä. No – ei hätää tuostakaan, asia ei liene ihan noinkaan, vaikka voihan kaikella tällaisella olla aina omat yhteytensä. Kaikki toki vaikuttaa ihan kaikkeen.

Siitä on jo nimittäin vuosia, kun ensi kerran ajattelin omia hautajaisiani. Silloin pohdin, että teen videon vuokrattavassa elokuvateatterissa pidettävään muistotilaisuuteeni, jossa vastaan valkokankaalla kaikille haudalle kukkia laittaneelle tai adressin lähettäneille henkilökohtaisesti ja jokaiselle. Tuosta ajasta on jo kulunut sen verran kauan, että taitaa jo osa silloin ajatelluista kukkien tuojistakin olla jo itse haudassa, joten varmaan olisi aika päivittää suunnitelmat. Enkä kai silloinkaan ollut sen suuremmin depression kourissa. Minulle vain on ominaista pohtia tuollaisiakin asioita.

Kovin oli selvää hautajaisten kulku tänä aamuna unessa ollessani ja sitä seuranneessa puoliunessa. Tämän suunnitelman mukaan teen hautajaisiin nyt videon sijasta ääninauhoituksen ja hautajaisten seremoniamestarille etenemiskartan ja nauhoituskokoelman, jossa on nauhoitus jokaiseen mahdolliseen tilanteeseen hautajaisissa erilaiset vaihtoehdot huomioiden. Tätä sitten seremoniamestari seuraa ja suoltaa kaiuttimen kautta ulos haudan takaista puhettani hautajaisvieraille aina tilanteen mukaan.

Jos nyt joku tilanne esimerkiksi muistotilaisuudessa kuitenkin tulee "puskista", annan seremoniamestarille vapauden inspiroida tilanteen mukaan toimintansa.

Sen verran ajattelin antaa periksi tuolle videoinnille, että ehkä nykyelämääni jollain tavoin kuvaten, hautajaiset voisi kuitenkin striimata suorana Facebook-sivulleni, niin sellaisetkin, jotka eivät esteen tai asenteen vuoksi halua tai eivät vain muuten voi tulla hautajaisiini, voisivat niihin osallistua virtuaalisesti.

Tarkoitus olisi joka tapauksessa riittävän ajoissa ennen kuolemaani postittaa kaikille hautajaisiini osallistuville – tai siis tarkennettuna: sellaisille, joiden minä oikeasti haluaisin niihin osallistuvan – selkeät allekirjoittamani kutsut, josta selviäisi hautajaisten kulku ja mihin toivon kunkin osallistuvan:

1. ruumiinsiunaus ja hautauspalvelus Mikkelin ortodoksisessa kirkossa
2. muistotilaisuus seremoniamestarin valitsemassa paikassa
3. hautaan lasku Joensuun ortodoksisella hautausmaalla.

Kutsuttavat jakautuvat kolmeen ryhmään: A, B ja C, joissa A muodostuu lähiomaisista ja läheisimmistä hyvistä ystävistä, B muista ystäviksi katsottavista ja C muista "kylänmiehistä" ja uteliaista. Ensimmäiseen seremonian osaan voivat osallistua kaikki, kakkososaan vain A-ryhmä ja kolmososaan ne, jotka viitsivät ajaa sen takia Joensuuhun ja joilla vielä on ajokortti voimassa tai saavat jostain kuskin. C-ryhmälle en laita edes kutsuja. Kenties mukana saattaisi tavalla tai toisella roikkua jotain vielä yhden ryhmän eli D-ryhmän jäseniä, joita en nyt tässä ala sen suuremmin identifioida.

Puheet tulivat aamuyön tunteina suunnilleen valmiiksi ja sekin, miten hautajaisissa normaalien seremonioiden lisäksi käyttäydytään, puhutaan tai osallistutaan, siis miten minä toivon toisten tekevän. Mutta jääkööt nuo sitten tarkempaan tutkiskeluun paikan päälle itse tapahtumaan, kunhan ensin kuolen. Suunnitelmissa asia - siis kuolemani – ei tälläkään hetkellä ole tavoitteena lähiajalle, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Kuten eräs tuttuni äskettäin siitä sanoi, että "tuossahan se ihan lähellä luuraa".

Muistotilaisuuden loppulaulu on vielä harkinnassa, mutta vahvalla sijalla sellaiseksi olisi kuitenkin oheinen Rexin laulama laulu ”Puhtaat purjeet”. Kenenkään ei katseltuaan videon pidä vetää mitään yhtäläisyyksiä minun ja säveltäjän (elämän) välille, ainoa yhteys on sanallinen ja sekin minun ja laulajan välillä. Joitain samalaisuuksia löytynee kuitenkin sanoituksesta ja elämästäni.

Mutta toki otan mieluusti vastaan myös hyviä ehdotuksia. Joten palataan mahdollisesti asiaan ennen hautajaisia.

Niitä ja hautajaiskutsuja odotellessa, hyvää loppukesää ja ikuisena optimistina, riemuisaa kakkosaallon odottelua meille kaikille.
Hannu
nettihoukka

Kuka olikaan sisar Olga?

Hautausmaakierrokset jatkuvat. Nyt oli vuorossa Mikkelin lähistöllä sijaitsevan vanhan emäpitäjän, Juvan, luterilainen suuri hautausmaa, jossa ystäväni Liisa kertoi olevan yksi nunnan hauta. Ei kun autoon ja nokka kohti Juvaa, jossa oli tarkoitus tavata marjastamassa olleet Liisa ja Ahti.

Olin ennakkoon kysellyt asiaa jo luterilaisen seurakunnan erittäin ystävälliseltä ja palvelevalta seurakuntamestari Petriltä, joka olikin sitten vastassa hautausmaalla ja jolta sain joitain lisätietoja haudasta tai oikeammin haudoista. Sieltä löytyi tässä vaiheessa viisi, kuusi sellaista hautaa, joista teki mieli saada lisätietoja. Osasta sain, osasta en vielä.

Kipeällä jalallani linkkasin jonnekin hautausmaan puolenvälin tienoille, josta loivasta rinteestä löytyikin puinen ortodoksinen risti ja siinä kiinni oleva metallinen nimilaatta, josta tiedot olivat jo melkein kadonneet hapettumisen ja kulumisen vuoksi.

Sisar Olgan haudan nimikilpi oli jo vaikeasti luettava.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Mutta minulla oli jo ennakkotietoa Lintulan luostarin igumenia Mikaelalta, mitä siinä mahdollisesti lukee ja niinhän siinä sitten lukikin:

Jumalan palvelija
Lintulan luostarin sisar
Olga Korsakow
k. 20.2.1940

Mutta sitten alkoivatkin tiedot loppua ja hämärtyä. Lintulan luostarista ei ole ainakaan vielä vahvistettu, että ko. henkilön nimi olisi löytynyt heidän asiakirjoistaan. Se ei tietysti tarkoita sitä, etteikö sisar Olga olisi mahdollisesti kuulunut sisaristoon. Tuo aika oli evakkoretkineen vain mahdottoman sekavaa aikaa ja kaikkea ei ole voitu kirjata ylös tai jos on kirjattukin, kaikkea ei ole vielä löydetty.

Nytkin Juvan luterilaisen seurakunnan hautauskirjassa oli joitain kohtia, joita ihmettelin. Sieltä toki löytyi merkintä Olgasta, jonka sukunimi tuon aikaisen tavan mukaan oli kirjoitettu Korsakoff. Mutta asiakirjoista löytyi myös henkilö, jonka kohdalla luki vain ”Siirtolainen” ja ”Kreikkalais kat hautaan”. Ei nimeä eikä synnyin- tai kuolinaikoja. Eikä sitäkään, minne oli haudattu. Samoin sieltä löytyi yksi nimi, jota en löytänyt minäkään haudalla käydessäni. Nimi on mahdollisesti (mikäli sen oikein paperista luin): Paranovsky, jolla oli myös nuo kaksi em. merkintää eikä muuta. Lisäksi silmääni sattui hautausmaalla vielä pari muuta ortodoksista vanhaa hautaa, mutta niistä ehkä joskus lisää.

Olgan haudalla oli risti ja vieressä kolme ortodoksista hautaa.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Olgan hautaristin vieressä oli kolme muuta ortodoksista hautaa, joista yhdessä oli mies ja kahdessa nainen. Miehen nimi oli kirjoitettu latinalaisin kirjaimin maanrajassa olevaan pieneen melko huonokuntoiseen hautakiveen. Siinä luki:

Matvei Schavkin
* 1853 + 1940

Kahden muun haudan – kahden naisen – samanlaisissa kivissä teksti oli kyrillisin kirjaimin (venäjäksi). Niissä luki:

Валентина Степаноvна Паншина
(eli Valentina Stepanovna Panshina, vanhan venäjän kirjaimiston mukaisesti kyrillinen B oli korvattu kirjaimella V)
* 2.4.1899 + 17.12.1939

ja toisessa hautakivessä teksti:

Вера Исакоvна Калядина
(eli Vera Isakovna Kaljadina)
* 5.9.1856 + 30.11.1939
(kuolinajassa oli hautakivessä virhe, kun kuukaudesta oli jäänyt pois yksi ykkönen, asia selvisi myöhemmin)

Heistä vain Veran kohtalo selkiintyi hieman ja siitä kohta lisää. Mutta ensin vielä se, mitä tähän mennessä on selvinnyt Olgasta.

Lintulan luostarin hierarkia on ollut seuraavanlainen. Ylinnä hierarkiassa on tietysti luostarin johtajatar, joka useimmiten sai arvonimekseen myös igumenia. Igumenia valittiin usein alemmasta hierarkialuokasta tai hän tuli luostariin muualta. Johtajattarien ja tavallisten luostariasukkaitten välissä oli harvinaisempi luokka, skeemanunnat, jotka siis olivat suureen skeemaan vihittyjä ja luopuneet täydellisesti maailmasta ja keskittyivät yksinomaan rukoukseen. Skeemanunna sai vihkimyksessä jälleen uuden nimen (entisen nunnanimen tilalle), merkkinä siitä, että eroaa maailmasta.

Nunnat olivat tavanomaisin hierarkialuokka, johon kuuluivat pieneen skeemaan vihityt luostarin asukkaat, joita nimitettiin myös nimellä mantiankantajat. Nunna on anatanut tavanomaiset nunnalupaukset (mm. naimattomuudessa eläminen, maallisesta omistamisesta luopuminen ja kuuliaisuus luostarin johtajaa kohtaan) ja heille on siviilinimen lisäksi annettu uusi kirkollinen nimi.

Seuraava kategoria on noviisit (kokelaat) ja viitankantajasisaret. He käyttävät nunnanpukua, mutta heitä ei vielä ole vihitty nunniksi. Kokelaan on oltava luostarissa jonkin aikaa, ennen kuin hänet vihitään viitankantajaksi.

Aiemmin Lintulan luostarissa oli edellisten lisäksi myös useita kuuliaisuussisaria, jotka silloin olivat yleensä lähtöisin talonpoikaisperheistä ja tulleet luostariin lähinnä taloudellisista syistä. Joskus tulon syynä oli innostus tai joku seurasi vaikkapa sisartaan luostariin tai joskus oli jopa äitejä, jotka tulivat luostariin tyttärineen leskeksi jäätyään. Tässä kategoriassa saattoi aikanaan olla myös luostariin jääneitä siellä orpokodissa kasvaneita naisia, jotka jäivät asumaan luostariin pysyvästi. Kuuliassisaria lähtikin sitten usein pois luostarista, kun he esimerkiksi havaitsevat kilvoittelun vaikeuden ja työnteon raskauden.

Nyt ei vielä ole selvillä, mihin kategoriaan sisar Olga mahdollisesti kuului. Joka tapauksessa hänen hautaristinsä nimikilvessä lukee: Lintulan luostarin sisar.

Mutta sitten vielä tuosta yhdestä haudasta ja siinä lepäävästä vainajasta, Vera Isakovna Kaljadinasta. Tutkiessani hautojen historiaa kyselin asiaa myös Juvalla asuvalta iäkkäältä tutultani Sera Kivelältä, ja hän tiesi kertoa, että yhdessä haudoista lepää toisen tuttuni Pauli Telsavaaran sukulainen, mahdollisesti ukki. Soitto Paulille toi tiedon, ettei se olekaan ukki vaan äidin-äidin-äiti, Vera Isakovna Kaljadina, joka oli samoihin aikoihin Lintulan sisarien kanssa lähtenyt evakkoon Terijoelta.

Lähettyviltä löytyi Aleksanteri Vornasen hauta ja on vielä selvittämättö onko hän tämä:
https://www.geni.com/people/Aleksanteri-Vornanen/6000000020359563394
Jos on, silloin on verisukulainen Kononoffien ja Shemeikoiden kautta.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Toinen vielä selvitettävä hauta oli mielenkiintoinen betoninen ortodoksinen risti,
jossa oli teksti:
Ivan Ranta synt. Salmi, kuollut Juva
ja alla olevassa hautakivessä oli alinna
Johannes (* 16.91880 ja + 17.6.1950)
olisikohan sama henkilö

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

 Juttelu Paulin kanssa toi esille monenlaisia elämänkohtaloita, joita hänenkin sukuun on sattunut. Nämä evakkoon lähdöt lienevät olleen niistä pienimpiä. Hurjimpia olivat sisarusten erot rajan sulkeutuessa ja yhden sisarista jääminen Leningradiin ja se piirityksestä selviäminen ja myöhempi tapaaminen sisarusten kanssa. Mutta ne ovat jo sitten uutta tarinaa, joista joku toivottavasti kertoo enemmän.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka