19.7.17

Ortodoksista rekrytointia

Olen viime aikoina pohtinut erilaisten aiheeseen liittyvien tapahtumien kautta oman ortodoksisen kirkkoni työhönottotapoja ja rekrytointia eli työntekijöiden hakemista avoimiin työpaikkoihin tai työtehtäviin. Ainahan nuo haettavat työpaikat eivät ole vakituisia, usein tarvitaan myös sijaisia tai määräaikaisia työntekijöitä. Näin on myös kirkon piirissä.

Ortodoksisen kirkon rekrytoinnissa on monenlaisia ongelmia. Ehkä suurimpana nousee esille se, että jäsenmäärämme on varsin vähäinen, joten johonkin avoimeen erityisosaamista vaativaan tehtävään ei aina ole joko hakijoita tai sitten ei ole tarpeeksi päteviä – tai kuten myös saattaa olla – tarpeeksi sopivia hakijoita. Siksi valintaprosessit ovat liian usein tuskallisia niin hakijoille kuin usein myös sille yhteisölle, johon tekijää haetaan.

Asiaa mutkistaa tietysti vielä se, etteivät nuo valinnat suinkaan aina ole ”tuskallisia” valitsijoille, päätöksen tekijöille, päättäjille. Heitä saattavat ohjailla päätöksen teossa aivan muunlaiset ajatukset.

Oman ortodoksisen kirkkomme piirissä valitaan ihmisiä kirkon palvelukseen, palvelemaan ihmisiä, palvelemaan seurakuntalaisia, kirkon jäseniä. Tuon pitäisi aina olla ensimmäinen kriteeri valinnassa. Ja näinhän sen odottaa tapahtuvan tuo yhteisö, johon ihmistä valitaan. Mutta aina eivät päättäjät toimi yhteisönsä haluamisen mukaisesti.

Päättäjillä on tietysti – tai ainakin pitäisi olla – enemmän perus- ja taustatietoja hakijoista, millä perusteella heidän sitten tulee valita tehtäviin oikeat ihmiset. Usein vain tuossakin asiassa näyttäsi olevan niin, että vain joillakin on sitä ”oikeaa” tietoa ja muita enemmän, ja he vaikuttavat sitten muihin niin voimallisesti, että heikommat jäsenet mukautuvat vahvojen päätöksiin. Tässä edesauttaa vielä tämä oman kirkkomme erittäin voimakas hierarkinen järjestelmämme.

Hirarkialla tarkoitan tässä lähinnä hiippakunnan piispan valtaa ja toisaalta seurakunnan esimiehen valtaa tai ainakin arvovaltaa, joiden yli kävelemiseen tarvitaan päätöksenteossa todella vahvoja ja osaavia henkilöitä. Muutoin se ei yleensä onnistu, vaan koko homma päätyy lopulta ”käden suutelemiseen”.

Voisin tuoda tässä esille lukuisia esimerkkejä pieleen menneistä rekrytoinneista, joissa taustalla on ollut ihmeellistä suhmurointia, nepotismia tai jopa monenlaisia muita kirkkoon kuulumattomia kielteisiä tunteita ja tapahtumia, mutta säästän sormiani ja naputtelen esimerkkinä vain yhden tapauksen, jonka kuvioista kuulin uutta tietoa aivan äskettäin.

Olin mukavalla vierailulla yhdessä oman kirkkomme ”kruununjalokivessä”, Heinäveden Valamon luostarissa oman vanhimman poikani kanssa. Tällä kertaa meillä oli mukavia asioita toimitettavana ja siksi olimme todella onnellisia ja iloisia tästä vierailusta. Vierailusta jäi mukava muisto ja hyvä mieli, mutta hieman sitä vaikeutti yksi kohtaaminen, joka ei mitenkään siis liittynyt luostariin vaan ainoastaan oman kirkkomme toimintaan.

Tapasimme henkilön, jonka molemmat tunnemme hyväksi ja osaavaksi kirkolliseksi ihmiseksi. Luostari oli tarjonnut hänelle mahdollisuuden tehdä vapaaehtoistyötä ja hän esitteli siellä kirkkoja ja muita paikkoja turisteille. Kielitaitokin on hänellä laaja ja hän pystyi tekemään sen usealla kielellä: suomen lisäksi vaikkapa äidinkielellään ruotsiksi tai vaikka englanniksi ja jonkin verran ilmeisesti venäjäksikin. Tuon tapaamisen jälkeen tunsi entistä suurempaa kiitollisuutta luostaria kohtaan. Se sentään osasi arvostaa tuon ihmisen talenttia.

Mutta kuten jo tekstistäni voi mahdollisesti aavistella, kaikki ei ollut kohdallaan. Tuo tapaaminen järkytti minua ja poikaani suuresti. Tämä ihminen oli aivan selvästi Valamossa, jotta saisi toteuttaa kutsumustaan palvella Jumalaa ja auttaa ihmisiä tuntemaan Hänet. Tiesimme tämän tapaamamme ihmisen olevan hyvä juuri noissa asioissa.

Saimme tietää, että hän ei voi tehdä tuota työtä, johon hän on yliopistosta valmistunut ja jota hän on joissain seurakunnissa Suomessa ansiokkaasti tehnyt, koska hänet on asetettu eräänlaiseen ”työhönottokieltoon” omassa seurakunnassa ja en ole varma koskikohan se myös koko hiippakuntaa. Asettajastakaan ei ole tarkempaa tietoa.

Hän ei voi enää hoitaa sijaisuuksia, ei määräaikaisuuksia, hänen toimiminen omassa ammatissaan olisi monella tapaa rajoitettua ja valvottua jopa estettyä. Kirkkomme kanonit tuntevat käsitteen ’toimituskielto’. Piispa voi määrätä piispainkokouksen avulla omassa hiippakunnassaan jonkun tällaiseen toimituskieltoon silloin, kun henkilö on toiminut vastoin annettuja kirkollisia, kanonisia ohjeita ja määräyksiä.

Toimituskiellon syynä voivat olla esimerkiksi kirkolliseen käyttäytymiseen liittyvät ongelmat, alkoholin väärinkäyttö, avioero tai muut vastaavat ongelmat parisuhteessa, rikollinen toiminta, jne. Siis melko järeitä syitä pitää olla, ennen kuin ihminen asetetaan toimituskieltoon, jolloin häneltä estetään samalla tavoin kuin tuolla edellä ammattinsa harjoittaminen kirkon piirissä. Rankimmissa tapauksissa ihmiseltä voidaan ottaa pois hänelle annettu palvelustehtävä (pappeus, diakonisuus) ja hänestä tulee silloin kirkollisessa mielessä maallikko.

Tuon tapaamamme henkilön kohdalla ei ole ollut edellä mainittuja syitä toimituskieltoon, joten samantapaiseen epäkanoniseen ”työhönottokieltoon” määrääminen tuntuu enemmän kuin oudolta. Asia on saamamme tiedon mukaan kirjattu esille jossain muodossa erääseen asiakirjaan, jonka asianomainen on äskettäin saanut. Aiemmin asia ja sen olemassaolo ja tapahtunut kiellettiin kokonaan, eikä edelleenkään ole tiedossa, kuka ja milloin sekä miksi aikaa on tuollainen kielto annettu. Kuten siis ei myöskään ole selvillä mihin moinen kielto oikeasti perustuu, säädöksien osalta tai edes asiantilan osalta.

Siksi minun ainakin pitää arvailla ja voi tietysti olla, että joko osun kohdalleen tai sitten menen harhaan. Päätä itse!

Henkilö on minun ja poikani mielestä osaava, taitava sanan käyttäjä, mutta omista oikeuksistaan kiinni pitävä. Jos joku asia ei mene kohdalleen tai hänen mielestään oikeudenmukaisesti, hän kysyy asian perään ja tarvittaessa vaikka tekee valituksen asiasta. Tällainen ei ilmeisesti sovi kirkkomme piirissä. Jos et ole nöyrä kädelle suutelija, etkä osoita sitä riittävän selvästi, vaikuttaa, että silloin astuu etusijalle periaate: ”jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan”.

Henkilö on kirkossamme yksi niistä, jotka osaavat hoitaa asioita nykyaikaisella tavalla niin, että kirkkomme sanoma menee perille niin vanhoille kuin nuorillekin. Hänellä on kirkossamme harvinainen kyky osata ja käyttää työssään ja kirkkomme opin, evankeliumin, julistamisessa moderneja välineitä: somea (sosiaalista mediaa), blogeja, kuvia, videoita, jne. Tällaisia osaajia kirkossamme on vain kourallinen. Ja etenkin sieltä, missä heitä pitäisi olla, he puuttuvat täysin. Moderni viestintä on lapsenkengissä ja erään vaikutusvaltaisen kirkonmiehen sanojen mukaan – ”no news is good news” – näyttää vallanneen tilaa liiaksi kirkkokunnassa, hiippakunnissa ja jopa joissain seurakunnissa ja kirkko maksaakin palkkaa ihmisille siitä, ettei asioista tiedoteta, vaikka mielestäni palkkaa pitäisi maksaa juuri päinvastaisesta toiminnasta.

Missä on meidän nettipappi? Pappi, joka hoitaisi kirkkomme jäseniä netin kautta ja välityksellä, kiertäisi seurakunnissa neuvomassa tämän välineen – netin – käyttöä, opastaisi, neuvoisi ja toimisi niin, että nuoret ja nuoret aikuiset kiinnostuisivat jälleen kirkon työstä. Nyt asiat menevät ihan väärään suuntaan, kirkosta erotaan vauhdilla, lapsia ei enää kasteta ja kirkko menettää merkitystään, maallistuminen, sekularismi, saa tilaa.

Meillä talentit, mm. tohtorin tutkinnon suorittaneet laitetaan syrjään tai annetaan heille itäsuomalaisen mallin mukaan vain assistentin asema jonkun huonommin koulutetun, aiemmissa tehtävissä huonosti menestyneen, mutta oikean sukunimen ja oikeita päättäjiä tuntevan avustajana. Isän kirkollinen asema tai kummius on vaikuttavampi tekijä, kuin osaaminen, ammatin hallinta ja tietämys. Valitsijoiden henkilökohtaiset mieltymykset, joskus jopa varsin kummallisillakin, jopa epäkirkollisilla, ihmisyyden saroilla, ovat merkittävämpiä tekijöitä valinnassa tai jo ennen sitä ehdokkaaksi hyväksymisessä, kuin ihmisen teot, toiminta, osaaminen ja työn jälki aikaisemmissa kirkon tehtävissä.

Seurakunnat ja ne yhteisöt, jotka tällaisen työntekijän saavat, seisovat ihmetyksen sormi kummastuksen suussa: ”Miten tässä nyt näin kävi?” Ja kauhistuttavinta on, että samaan aikaan kuin toinen kansallinen kirkkomme palkitsee ja arvostaa näitä oman kirkkomme osaajia, talentteja, enemmän kuin oma kirkkomme, nämä asian ytimessä olevat ihmiset joutuvat oman ja perheensä taloudellisen selviytymisen vuoksi etsimään toisarvoisempia töitä ja jopa kouluttautumaan muihin ammatteihin, koska nykyinen osaaminen ei kelpaa omalle kirkolle.

Kirkossamme on piispoja paljon suhteutettuna kirkkomme jäsenmäärään. Luin jostakin, että toisessa kansallisessa kirkossa pitäisi olla noin 300 piispaa, jotta suhdeluku olisi sama meidän kanssamme. Olen iloinen, että piispoja on noin monta, mutta samalla huutaisin ”tuotevastuun” perään. Tekevätkö he oikeita töitä, niitä töitä, jotka heille kuuluvat: huolehtivat kirkkomme jäsenistä ja edesauttavat toiminnallaan evankeliumin levittämistä. Siihen työhön kuuluu myös oikeanlainen hengellinen huolenpito alaisistaan, kirkon muista työntekijöistä. Siihen työhön kuuluu myös seurakuntien esimiesten ja tarvittaessa muidenkin työntekijöiden työnohjaaminen, neuvominen ja hengellisyyden tukeminen, kuunteleminen. Ja siihen työhön kuuluu myös oleellisena osa kirkon jäsenten, seurakuntalaisten kohtaaminen.

Kirkossamme on rahaa työnnetty kohteisiin, joissa se ei tuo meille sitä hyötyä, minkä se toisi, jos sillä tuettaisiin perustehtäväämme. Piispojen määrän kasvaessa on kasvanut myös byrokratian ja sitä pyörittävien kirkon kannalta toisinaan melko tyhjänpäiväisen joukon määrä. Rahaa kuluu organisaation pyörittämiseen oikean toiminnan sijasta. Ja mikä kauhistuttavinta: osaajat laitetaan syrjään ja kirkon tehtäviin otetaan ihmisiä töihin oudoilla tavoilla ja sellaisin perustein, jotka eivät aina päivänvaloa kestä.

Tunnistetaanko kirkossamme lahjakkuuksia ja tarjotaanko siellä heille töitä, jotka hyödyttäisivät meitä kaikkia, vai joutuvatko nämä ihmiset kouluttautumaan muihin ammatteihin ja hakeutumaan töihin sinne, missä heidän osaamistaan ja tekemistään arvostetaan? Siinä kysymyksiä, joita kirkossamme tulisi vakavasti pohtia, ennen kuin on liian myöhäistä tai on tapahtunut liiaksi vahinkoja. Merkkejä mm. taloudellisista vahingoista huonon valvonnan tai jopa epäpätevyyden tai huolimattomuuden vuoksi on jo nähtävissä ja lisää tulee varmasti niin taloudellisella puolella kuin varmasti myös henkisellä saralla, ellei asioihin saada pikaista muutosta.


Hannu Pyykkönen  
nettihoukka@gmail.com