Kotona toipilaana
Tällainen maailmanlaajuinen poikkeustila ja olotila, jossa mikään ei oikeastaan ole enää entisellään, on hyvä tila ja hyvä aika tehdä myös isoja muutoksia omassa elämässä.
Minulle muutokset ovat olleet aina aika vaikeita ja kun muutenkin olen sellainen ihmistyyppi, jolle kaikki käyttäytymistäni muuttavat asiat pitää iskeä vasaralla päähän, nykytilanteessa on paljon hyvää – tuota asiaa ajatellen. Olen varmaan viimeiset kymmenen vuotta ”suunnitellut” kaapeissani olevien xerox-laatikoiden ja muiden boxien läpikäymistä, niiden suunniteltua tuhoamista ja tilan saamista. Melko huonolla menestyksellä ja tuloksella.
Viime viikkoinen sairaalareissu pysäytti. Jos nyt ei ihan kuolema, niin jonkinasteinen vammautuminen kävi melkein iholla. Se sai ajattelemaan asioita eri tavalla – toivottavasti oikeammalla tavalla. Sunnuntain, kotiutumispäivän jälkeen on ollut aikaa pohtia, kuntoutua ja miettiä muutosta – josko nyt olisi niiden paikka.
On. Muutoksia olen elämääni ja rutiineihin jo tehnyt ja uusia on varmaan tulossa. Halusin minä niitä tai en, ne tulevat pitkälti muista asioista kuin itsestäni johtuen. Yhtenä osatekijänä oli tietysti tuo äskeinen sairastelu, mutta muutakin on: ehkä noin parin viikon päässä siintävä, jo pari kertaa siirtynyt isompi leikkaus, joka muuttaa varmasti elämääni – jos ei nyt täysin, niin suuresti.
Tänään sain tiedon, että kaiken mennessä kohdalleen, minulla on tiedossa mielenkiintoinen vappu. Leikkaus olisi tämän tiedon mukaan vappuaattona. Tosin aika tai oikeammin päivämäärä on jo kahdesti muuttunut, joten kolmaskin kerta on toki mahdollinen tällaisena aikana.
Tuollaisen tilanteen edessä olen itse asiassa ollut jo melko kauan ja se myös on ollut tehokas moottori muutoshalukkuudelle tai ainakin -tarpeelle. Kaappien ja laatikoiden järjestämisen lisäksi olen joutunut järjestelemään hieman isompiakin asioita ”kuntoon” eli uudelleen tai parempaan tietoisuuteen. Hoitotahto on valmis, edunvalvontavaltuutuskin melkein ja pari muuta valmistuu tällä viikolla ja ystäväni pääsevät kohta todistamaan allekirjoitukseni ja mielentilani vakavuuden kuin myös kaikenlaisen sielun ja ruumiin terveyden suhteessa kognitiiviseen toimintaani.
Muutos ei koskaan ole helppoa. Minulle lisäksi luopuminen joistain asioista, rutiineista, toimista, on melko vaikeaa. Tulee ihan selvästi jonkinlaisia vieroitusoireita, mutta näin on silti hyvä ja tämä jollain tavalla kaoottinenkin ajanjakso stimuloi sopivasti oikeita aivojen osia tekemään ja toteuttamaan kaiken suunnitellun. Olen usein sanonut monissa yhteyksissä, lähinnä muille, että pakko on paras muusa. Nyt se osuu omallekin kohdalleni.
Elämä siis kuitenkin jatkuu, se on aina enemmän Luojan käsissä kuin meidän ihmisten käsissä. En varsinaisesti pelkää kuolemaa – siltä tällä hetkellä tuntuu – mutta katsotaan sitten, jos katselen sitä silmiin, miten silloin suhtaudun asiaan. Ortodoksina ajattelen toiveikkaana, että kuolema on uuden elämän alku ja sitä ei siksi tarvitse pelätä. En silti toivo tippaakaan kuolemaani, päinvastoin, pursun elämäntarmoa ja -halua.
Silti ei ole pahaksi, jos joku blogini lukija ja ystäväni virittelee mielessään muutaman esirukouksen puolestani. Ne eivät koskaan – onpa sitten terve tai sairas – ole niitä tarvitseville ihmisille pahaksi.
Hannu
nettihoukka
Tällainen maailmanlaajuinen poikkeustila ja olotila, jossa mikään ei oikeastaan ole enää entisellään, on hyvä tila ja hyvä aika tehdä myös isoja muutoksia omassa elämässä.
Minulle muutokset ovat olleet aina aika vaikeita ja kun muutenkin olen sellainen ihmistyyppi, jolle kaikki käyttäytymistäni muuttavat asiat pitää iskeä vasaralla päähän, nykytilanteessa on paljon hyvää – tuota asiaa ajatellen. Olen varmaan viimeiset kymmenen vuotta ”suunnitellut” kaapeissani olevien xerox-laatikoiden ja muiden boxien läpikäymistä, niiden suunniteltua tuhoamista ja tilan saamista. Melko huonolla menestyksellä ja tuloksella.
Viime viikkoinen sairaalareissu pysäytti. Jos nyt ei ihan kuolema, niin jonkinasteinen vammautuminen kävi melkein iholla. Se sai ajattelemaan asioita eri tavalla – toivottavasti oikeammalla tavalla. Sunnuntain, kotiutumispäivän jälkeen on ollut aikaa pohtia, kuntoutua ja miettiä muutosta – josko nyt olisi niiden paikka.
On. Muutoksia olen elämääni ja rutiineihin jo tehnyt ja uusia on varmaan tulossa. Halusin minä niitä tai en, ne tulevat pitkälti muista asioista kuin itsestäni johtuen. Yhtenä osatekijänä oli tietysti tuo äskeinen sairastelu, mutta muutakin on: ehkä noin parin viikon päässä siintävä, jo pari kertaa siirtynyt isompi leikkaus, joka muuttaa varmasti elämääni – jos ei nyt täysin, niin suuresti.
Tänään sain tiedon, että kaiken mennessä kohdalleen, minulla on tiedossa mielenkiintoinen vappu. Leikkaus olisi tämän tiedon mukaan vappuaattona. Tosin aika tai oikeammin päivämäärä on jo kahdesti muuttunut, joten kolmaskin kerta on toki mahdollinen tällaisena aikana.
Tuollaisen tilanteen edessä olen itse asiassa ollut jo melko kauan ja se myös on ollut tehokas moottori muutoshalukkuudelle tai ainakin -tarpeelle. Kaappien ja laatikoiden järjestämisen lisäksi olen joutunut järjestelemään hieman isompiakin asioita ”kuntoon” eli uudelleen tai parempaan tietoisuuteen. Hoitotahto on valmis, edunvalvontavaltuutuskin melkein ja pari muuta valmistuu tällä viikolla ja ystäväni pääsevät kohta todistamaan allekirjoitukseni ja mielentilani vakavuuden kuin myös kaikenlaisen sielun ja ruumiin terveyden suhteessa kognitiiviseen toimintaani.
Muutos ei koskaan ole helppoa. Minulle lisäksi luopuminen joistain asioista, rutiineista, toimista, on melko vaikeaa. Tulee ihan selvästi jonkinlaisia vieroitusoireita, mutta näin on silti hyvä ja tämä jollain tavalla kaoottinenkin ajanjakso stimuloi sopivasti oikeita aivojen osia tekemään ja toteuttamaan kaiken suunnitellun. Olen usein sanonut monissa yhteyksissä, lähinnä muille, että pakko on paras muusa. Nyt se osuu omallekin kohdalleni.
Elämä siis kuitenkin jatkuu, se on aina enemmän Luojan käsissä kuin meidän ihmisten käsissä. En varsinaisesti pelkää kuolemaa – siltä tällä hetkellä tuntuu – mutta katsotaan sitten, jos katselen sitä silmiin, miten silloin suhtaudun asiaan. Ortodoksina ajattelen toiveikkaana, että kuolema on uuden elämän alku ja sitä ei siksi tarvitse pelätä. En silti toivo tippaakaan kuolemaani, päinvastoin, pursun elämäntarmoa ja -halua.
Silti ei ole pahaksi, jos joku blogini lukija ja ystäväni virittelee mielessään muutaman esirukouksen puolestani. Ne eivät koskaan – onpa sitten terve tai sairas – ole niitä tarvitseville ihmisille pahaksi.
nettihoukka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti