29.3.16

Nikolaoksen ikoni

Ikoniseinääni.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Luin äskettäin mielenkiintoisen kirjan. Sen on kirjoittanut Merete Mazzarella ja sen nimi on "Ainoat todelliset asiat - Vuosi elämästä". Kirja kertoo työstä, elämästä ja rakkaudesta sekä siitä, kun siirrytään eläkkeelle. Hieman poikkoilevaa kerronta tosin on välillä, mutta monesti kyllä oikein kiinnostavakin. Ja siitä hyvä kirja, että sitä voi lukea vaikka sivun kerrallaan, juoni ei suuremmin kärsi.

Yksi luku käsitteli ihmisen suhdetta materiaan, tavaroihin. Se on mielenkiintoinen aihe minulle, kaiken maailman tavaroiden keräilijälle. Ei siis millekään numismaatikolle tai postimerkkien keräilijälle, vaan kaikenlaisen joutavan roinan kerääjälle. Minut on näet kasvatettu heti sodan jälkeen syntyneenä periaatteella: "älä heitä mitään pois, sitä saattaa joskus tarvita".

Isäni oli keräilijä ja minusta tuli keräilijä. Poikani onneksi eivät ole keräilijöitä, joten se ongelma on katkennut tähän sukupolveen. Mutta ongelma on vielä minulla. Minulla on kaiken maailman krääsää ihan liian paljon ja en osaa luopua niistä. Erittäin harvoin minulle tulee sellainen äkillinen "mielenhäiriö", että kannan pussikaupalla rojua roskikseen ja jätän ne sinne. Toisinaan, vaikka joskus tekee tiukkaa. Siis jättää ne sinne. Useammin tulee sen sijaan melkein mieli ottaa roskiksesta, kun siellä jotain mielenkiintoista näen. Vielä olen onneksi saanut hillittyä itseni moisesta.

Merete Mazzarella pohtii sitä, mistä ihminen tulee onnelliseksi. Tuleeko hän onnelliseksi jostain tavarasta, kun hän saa sellaisen vai jostain muusta? Hän toteaakin - ja voin itsekin sen allekirjoittaa - että hän tulee onnelliseksi, kun on kaunis ilma, saa nukkua hyvin ja kun saa olla sellaisten ihmisten kanssa, joista pitää. Minäkin iloitsen samoista asioista, enkä onneksi enää vuosiin ole haalinut erilaisia tavaroita kuin äärimmäisessä ja todellisessa tarpeessa. Olen siis oppinut, etten hanki lisää, mutta en ole oppinut vielä luopumaan entisistä.

Tavara on usein sellainen, että sitä haluaa ja sen hankkimisesta unelmoi, mutta saatuaan sen, sen arvo romahtaa ja se jokapäiväistyy ja menettää arvonsa ja jopa merkityksensä. Hieman samanlaisin ajatuksin olen siis joskus saanut tavaroita vietyä roskikseen, kun olen miettinyt, milloin viimeksi tarvitsin tuota tai tätä. Jos en tiedä vastausta, koska siitä on liian pitkä aika, tavara joutaa pois.

Toinen hyvä kriteeri pois heittämiselle tuli ystävältäni Mikolta. Hänen mielestään tavarat on hyvä joko heittää pois tai viedä jollekin, joka niitä tarvitsee ja arvostaa, ennen omaa kuolemaa, sillä perikunta ei tuota asiaa enää osaa tehdä. He ovat liian kaukana tavaran ideasta ja heittävät sen varmasti suoraan roskiin. Jos siis haluat tavaran säilyvän, mieti, kenelle sen annat vai mitä sille teet.

Kun joitakin vuosia sitten muutin pois omakotitalosta kerrostaloon, melkoinen määrä tavaroitani oli vuoden pari hajasijoitettuna noin 4-5 varastoon. Kesti melko kauan, ennekuin sain "purettua" nuo varastot ja hävitettyä tai siirrettyä tavarat. Siinä tosin tarvittiin poikieni apua. Itse on olisi siihen henkisesti pystynyt, patologinen keräilijä ja säilyttäjä kun olen.

Tuon jälkeen en ole enää muuttanut ja muutto olisi kyllä hyvä syy hävittää osa tavaroista, joita ei ole aikoihin tarvinnut. Näin poikani tekevät ja heillä on siedettävä määrä tavaraa kotonaan. Sinne mahtuu muutakin kuin ne.

Brittiläinen antropologi Daniel Miller teki kerran haastattelututkimuksen ja kysyi ihmisiltä, mikä heidän esineistään on korvaamaton, siis sellainen, jota ilman olisi vaikea elää. Yllätykseksi tai sitten ei, monille se oli tietokone, josta oli tullut heille lähes kodin symboli. Missä tietokone, siellä koti. Tietokoneessa ovat valokuvat, dokumentit ja tietysti se nettiyhteys, jolla hoidetaan pankkiasiat ja matkojen tilaukset sekä tietysti viestintä toisten ihmisten kanssa.

Tuon luettuani mietin, mikä mahtaisi olla minun esineistäni korvaamaton. Onneksi en edes ajatellut sen olevan tietokoneeni tai joku niistä kolmesta, neljästä kanettavasta, joita raahailen mukanani minne menen. Ei se ole yksikään kamerani tai älypuhelinkaan. Se on esine, joka on seurannut minua suunnilleen koko elämäni ajan. Se on oma ikonini.

Sain tuon pyhän Nikolaos Ihmeidentekijän ikonin kummiltani Aarne Vornaselta, isän sotakaverilta, karjalaiselta evakolta. Hän oli hankkinut tuon joulupukin alkukuvaksikin mainitun pyhän Nikolaoksen ikonin jostain sotareissullaan, en tiedä mistä, mutta kuvittelen yhä, että hän on ottanut sen talteen jostain Neuvostoliiton puolelle jääneestä tšasounasta ja ajatellut viedä turvaan. Antoi sitten minulle, kummipojalleen, kummilahjaksi.

Ikoni on melkein A4-paperin kokoinen kullattu, kaunis puulle käsinmaalattu pyhä kuva, jossa pyhä Nikolaos on piispan mitra päässään keskellä ja hänen päänsä vierellä ovat vasemmalla Kristus ja oikealla Jumalansynnyttäjä. Ollessani pieni poika, ehkä jotain 6-8 vuoden ikäinen, joensuulaisen sanomalehti Karjalaisen silloinen pääomistaja Kosti Aaltonen, isäni kaveri, oli kylässä ja näki ikonin. Hän halusi ostaa ikonin ja tarjosi siitä sellaisen summan, joka oli pienelle pojalle tähtitieteellinen summa, 3000 markkaa, suuri summa silloin aikuisellekin. Isäni, joka oli kauppias, sanoi, ettei hän voi sitä myydä, kun se on Hannun. Kysy häneltä.

Muistan vielä isäni katseen, kun he tulivat luokseni ja kysyivät, myynkö ikonin. Isälläni oli hieman huvittunut ja odottava ilme, joka suli kauniiksi hymyksi, kun hän kuuli vastaukseni: "En ikinä!" Sen jälkeen se onkin sitten seurannut minua sinne, minne minäkin olen kulloinkin muuttanut: Tuupovaarasta Joensuuhun, sieltä Kiteen Närsäkkälään ja viimein Mikkeliin. Ja se on esine, josta en luovu. Kuolemani jälkeen vanhin poikani saa sen perinnöksi ja toivottavasti hän jättää sen sitten taas aikanaan vanhimmalle lapselleen, vunukalleni, siihen saakka se on minulla.

Tiedä häntä, joko tuolloin noin 60 vuotta sitten oivalsin ikonin merkityksen täysin ja sillä tavalla, kuin nyt sen oivallan, mutta elämä on opettanut toki paljon ja toivottavasti ainakin nyt oivallan, ettei elämän tarkoitusta etsitä vaan se luodaan. Sitä ei etsitä materiasta, vaan aivan jostain muusta.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

23.3.16

Älypuhelin ja kreivi vs. televiso ja igumenia - satuja, tarinoita ja muistoja

Muistatko kansansadun, jossa hiiri toimii kissalle räätälinä. Melko moni nykynuori ei taida enää tietää paljoakaan noista vanhoista kansansaduista, jotka ainakin - siis meidän lapsuudessamme - kuuluivat oleellisena osana tuon ajan lasten elämään. Omassa perheessämme yritimme edes pienessä määrin siirtää tuota vanhaa perinnettä omille lapsillemme ja nyt vielä lapsenlapsillekin, vaikka näyttäähän tuo poikakin sen osaavan - sen perinteen siirtämisen omille lapsilleen, vunukoilleni.

Tuossa räätälisadussahan kävi sitten niin, ettei tullut takkia, eikä tullut housuja, ei liivejä, ei vanttuita, eikä edes tuluskukkaroakaan, vaan kissa söi lopuksi hiiren. Tosin jossain kiltimmässä versiossa sadusta hiiri pääsi pakoon ja siitä lähtien ne ovat olleet vihamiehiä keskenään - kissa ja hiiri.

Tuo satu ja varmaan joku muukin perinteisiin liittyvä asia käväisi mielessäni tässä äskettäin, kun istuin - sananmukaisesti kaikenikäisten - mikkeliläisten eläkeläisten olohuoneessa, upeassa ja melko uudessa kauppakeskus Stellan avarassa sisäaulassa. Olin siellä kahvilla kauppakeskuksen sisään jätetyn vanhan Mikkelin kauppahallin Siiskosen leipämyymälän kahviossa, missä saa hyviä kahvipullia. Täällähän tällä mainetta niittäneellä Siiskosella on leipomo tuossa Mikkelin ja Juvan välillä. Tekee mm. niitä maankuuluja Siiskosen kauraleipiä.

Istuimme siellä vanhan työtoverini Pertin kanssa ja mukana oli myös hänen ystävänsä ja hyvä paikallishistorian harrastaja ja tuntija Eero, joka esitteli minulle innostuneena mielenkiintoisen historiallisen henkilön, josta en ollut koskaan kuullut mitään. Omanlaatuisen erakon, joka asui Puumalan Himalansaaressa ja käytti itsestään nimitystä kreivi Montegroff.

Tällä kotitekoisella "kreivillä" oli kuulemma ollut aina yllään itse tehty sotilasasu kunniamerkkeineen. Hän kantoi usein mukanaan miekkaa ja päässään hänellä oli aito amerikkalainen lakki, joka lienee ollut ainoa aito asia tuossa asukokonaisuudessa.

Eero tiesi "kreivin" oikeasta nimestä jotain - se oli Tobias ja hän käytti myös nimeä Mikkelsson. Joskus oli kuultu myös sukunimi Suokas. Kirjoittamalla kaikki Googleen - tuohon Internetin ihmeelliseen tietovarastoon - se antoi vastauksen sivustolta, jonka nimi "Geni" viittasi jotenkin sukututkimukseen. "Kreivi" oli tuon sivuston mukaan syntynyt nyttemmin Venäjälle kuuluvassa, Karjalankannaksen Muolaassa, Punnusjärven länsirannalla, kylässä nimeltään Himala, joka sittemmin mahdollisesti on antanut nimen myös Puumalan Himalansaarelle, jonne ihmiset aikanaan pakenivat ja muuttivat sinne tuolta Muolaan Himalasta. Aivan kuten tämä kreivi Montegroffkin.

Ei nuo tiedot kaikki tietysti ihan tuolta yhdeltä sivulta löytyneet, mutta siitä "lähettyviltä" erilaisin hakusanoin. Kyllä oli hauska katsoa noin kahdeksankymppisen Eeron ilmeitä, kun minä, toinen vanha mies, joka en lisäksi tiennyt mitään koko kreivi Montegroffista, katsoin omasta pienestä älypuhelimestani kauppahallin kahviossa tietoja, joita hän tarvitsi ja kaipasi ja jotka oletettavasti olivat lisäksi melko oikeita, ja joita hän oli jo aikaa etsiskellyt muualta.

Miten tuo sitten liittyy siihen satuun kissasta ja hiirestä? No ainakin siten, että voitte arvata niiden kysymysten määrää, mikä sikisi tuosta tiedosta ja menetelmästä. Katsopa se, katsopa tuo, mitenkähän oli se tai tuo? Entäs tuo, tai tuo? Tulisikohan siitä tuo?

Eihän siinä lopulta sitten kuitenkaan tullut "takkia, eikä tullut housuja, ei liivejä, ei vanttuita, eikä edes tuluskukkaroakaan", koska älypuhelin on älypuhelin ja sen käyttö - varsinkin tällaisella vanhalla miehellä - on toki rajattua. Kyllä oikea käsinkosketeltava kirja, vaikkapa sellainen aito, vanha, Mikkelin maakunta-arkiston metrika, aina älypuhelimen silti voittaa, jos ei muussa niin ainakin aitoudessa. Kun pidät kirjaa kädessä tietoa hakiessasi, tuntu on ihan toinen, vaikka kyllähän sekin on totta, että puhelin saattaa joskus voittaa tiedon määrässä ja nopeudessakin kirjan. Mutta joka tapauksessa monta asiaa selvisi ja Eero on hymyillyt paljon sen jälkeen aina, kun tapaamme kaupungilla. Ja kysellyt lisää. Tuntui hyvältä, kun saatoin olla avuksi ja sekin, että oli mahdollisuus näyttää, että kyllä näistä älypuhelimista on hyötyäkin - muussakin kuin soittamisessa. Myös meille iäkkäämmillekin.

Tuon tapauksen johdosta mieleeni palautui toinenkin tarina. Tämä myös todella tapahtunut tarina sattui Heinävedellä, Pyhän Kolminaisuuden nunnaluostarissa, jossa silloin oli johtajattarena eli igumeniana ystäväni, äiti Marina. Olimme käymässä luostarissa hyvän ystäväni, isä Mikon kanssa ja koska äiti Marina tunsi meidät molemmat hyvin, hän pyysi kahville kirkkosalin eteisen vieressä olevaan edustustilaan.

Siinä istuessamme, nyt jo edesmennyt äiti Marina harmitteli, että viereisen piispan huoneen televisio ei toimi. Voisimmekohan me - Mikko ja minä - katsoa sitä ja yrittää korjata. Mikäpä siinä. Huoneesta, jossa siis piispa - useimmiten silloinen eläkkeellä oleva arkkipiispamme Johannes - usein asui luostarissa vieraillessaan, oli ilmeisesti luostarin ainoa televisio, musta-valkoinen viiksiantenneilla varustettu vanha matkatelevisio, jonka kuva ei oikein kunnolla näkynyt.

Siinä sitten kaksi raavasta miestä kanteli televisiota paikasta toiseen pään päällä ja etsi parasta mahdollista paikkaa, missä kuva näkyisi selvimmin. Kas kun luostarissa ei ollut katolla omaa televisioantennia, haravaa. Piti siis katsella vain noita viiksiantenneja käyttäen. Niin ja eihän tuo televisiokaan todellakaan ihan uusikaan tainnut olla. Minä pitempänä kanniskelin televisiota ja Mikko tarkkaili tilannetta ja tarvittaessa hieman sääti kanavia ja "syötti" sähköjohtoa, jotta saataisiin virtaa huoneen eri paikkoihin.

Vihdoin löysimme sille kohtuullisen paikan kaapin päältä, mistä sitten - kertoman mukaan - emeritus-arkkipiispa (tai hän oli silloin jo varmaan eläkkeellä ollessaan Nikean metropoliitta) saattoi nyt katsoa ne uutiset, jotka hän meille kerrotun mukaan halusi aina iltaisin katsoa.

Tuokin tositarina liittyy löysästi sitten johonkin vanhaan kansansatuun. Kun palasimme kahvipöytään, äiti Marina oli ylen tyytyväinen ja hymyili onnellisena. Kohta hän nousi pöydästä ja pyysi meitä odottamaan hetken. Hän haki huoneestaan rikkimenneet silmälasit, joista sanka oli irronnut. Tyytyväisenä hän ojensi lasit meille ja totesi: "Kun kerran osasitte korjata television, osaatte varmaan korjata nämä silmälasitkin!"

Tuohon television tarinaan saatoin palata vielä kerran Lintulassa, kun siellä vietettiin jokin aika sitten Lintulan Palokissa olon juhlapäivää ja kesäisenä hetkenä saimme muistella lammikon rannalle laitetussa luostariterassin kahvilassa tapahtumia Lintulasta. Kerroin siellä tuon saman tarinan ja olisikohan ollut äiti Ksenia vai Kristodulikohan se oli tai saattoi se olla Marinan jälkeen valittu uusi igumeniakin, äiti Mikaela, joka kohta nousi ja sanoi - hieman nolona - että nyt lienee jo aika kertoa "totuus" television käytöstä.

Kuten jo edellä tässä tarinassa mainitsin, luostarissa ei tietääkseni - ainakaan silloin - ollut muita televisioita sisarien käytössä kuin tuo. Tai ei sekään nyt ihan "sisarien käytössä" ollut, oli tarkoitettu enemmän luostarin vieraille - piispoille ja papeille. Mutta kuinka ollakaan, sisaretkin taisivat käyttää toisinaan tuota vehjettä tai ainakin äiti Marina, joka halusi katsella siitä aina silloin tällöin oman suosikkinsa. En nyt muista oliko se "Salatut elämät" vai "Kotikatu",  vai mikä ohjelma se nyt olikaan. Tuollainen kotimainen sarja joka tapauksessa. Äiti Marina ei oikein viitsinyt silloin korjaustilanteessa meille sitä kertoa, että hänellehän sitä oikeasti korjattiinkin, eikä metropoliitta Johannekselle, tai sitten ehkä kuitenkin - mene ja tiedä - ihan oikeammin molemmille.

Sadusta poiketen emme suinkaan olleet tuon jälkeen keskenään vihamiehiä vaan ihan päin vastoin, hyviä ystäviä loppuun saakka. Aina sinne saakka, kun äiti Marina menehtyi kesäkuussa 2012 autokolarissa saamiinsa vammoihin. Ikuinen muisto äiti Marinalle.


Hannu Pyykkönen 
nettihoukka@gmail.com

P.S. Tuon saman muiston näytän kirjoittaneeni muiden muistojen ohessa vuonna 2012 kirjoittamaani Nettihoukan harhoja -blogiini otsikolla: "41. Igumenia Marina in Memoriam". 
 H@P

18.3.16

Onko kirkolliskokousvaaleissa valuvika?

Suomen ortodoksisen kirkon korkeimman päättävän elimen, kirkolliskokouksen edustajat vuosille 2016 - 2019 on valittu. Kuten eräs toinen asioita lähetä seuraava blogisti tai oikeammin plokisti - kuten hän itse sanoo - kirjoitti omassa maallikkoplokissaan:
"Nykyinen maallikkoedustajien valintamenettely ei ole kunniaksi kenellekään. Se ei yksinkertaisesti sovi julkisyhteisölle, jollainen kirkkokin on suomalaisessa yhteiskunnassa."
Edellisessä lauseessaan hän ehdottaa, että vaalitapaan tehtäisiin muutos ja vaali toteutettaisiin posti- ja nettiäänestyksenä. Ko. asiasta tein muutama vuosi sitten kirkolliskokousedustajana ollessani aloitteen, jota kuitenkaan jälleen erilaisista ortodoksista lakiteknisistä syistä johtuen ei otettu edes käsittelyyn, vaikka olin sitä tehdessäni laillisesti valittu ja tehtävässään yhä oleva edustaja ja tein sen laillisesti edustajakauteni aikana. Mutta säädökset ovat ortodoksisessa kirkossa tehty sovellettaviksi ilmeisesti tarkoitusperän mukaan. Muutoshan olisi saattanut tuoda vaaleihin uuden ennalta arvaamattoman elementin ja valituksi olisi voinut tulla kuka vain. Ja vieläpä demokraattisesti, siis ihan aikuisen oikean demokraattisesti.

Joten kai se tuokin oli jonkinlainen ortodoksisen säädöstulkinnan malliesimerkki, mistä olen tässä jo aikaisemminkin omassa blogissani kirjoittanut. Säädöksiä tulkitaan tai voidaan tulkita melko erikoisesti tai ainakin omalla tavallaan, joka tapa ei tällaiselle nelisenkymmentä vuotta julkisyhteisön palveluksessa olleelle ja suuren osan työaikaa erilaisten säädösten mukaan eläneelle oikein auennut.

Ehdotus näet raukesi ennen kuin se ennätti edes alkaakaan. Kirkollishallitus tyrmäsi aloitteen eikä vienyt sitä eteenpäin seuraavaan kirkolliskokoukseen. Joten se siitä, mutta ainakin minulle sekin kertoo jostain, josta en nyt ihan hirvittävästi pidä.

Joka tapauksessa muutos olisi saatava aikaiseksi kirkolliskokousedustajien vaalitavassa ja monessa siihen liittyvässä asiassa. Niistäkin tuo toinen plokisti kirjoittaa omassa plogissaan osuvasti, kun hän sanoo:
"Ehdokkaitahan ei esitelty missään, ei julkaistu edes nimilistaa kirkon sivuilla. ...Tavallisella kirkollisveron maksajalla ei ole mitään tietoa suuresta osasta ehdolle asetetuista, eikä myöskään heidän kokemuksestaan kirkon asioiden hoidossa. ... Näissä vaaleissa ei kampanjoida – ei ainakaan julkisesti."
Kirkkomme valintaprosesseihin on kautta aikain liittynyt yksi kirkkomme syvimmistä olemuksista - mystisyys. Parempi, ettei kansa tiedä liikaa, sehän voi muuten tehdä muutoksia asioihin ja asiat eivät silloin ole ollenkaan ennakoitavissa. No - voihan se olla jossain asioissa hyvä, näin ainakin pysyy oikea usko ja oppi, eikä se muutu kaikissa mutkissa ja tuulissa. Tosin se saattoi olla näin ennen, mutta nyt tuo "jalo" periaate saattaa jopa olla kääntynyt itseään ja koko kirkkokansaa vastaan. Oppi ja moni muukin asia muutetaankin lähes salassa "enemmistödiktatuurilla", kun kansalle, kirkkorahvaalle, ei kerrota mitään. Esitellään korkeintaan nimet, ei perusteita, miksi heidät on listalle valittu tms. Ei sitä, millaisia ihmisiä sinne oikein valitaan ja mitä he oikeasti ajattelevatkaan ortodoksisuudesta ja sen syvimmästä olemuksesta ja millä tiedoilla. Siis melko mystistä.

Plokisti kertoi omassa plokissaan, ettei hän tunne valituista kuin noin puolet. Laskin saman asian itsekin ja kuten plokisti - kumpikin olemme olleet melko lähellä kirkkoamme jo jonkin aikaa ja oppineet tuntemaan ja usein myös tavanneet paljon sen parissa olevia ihmisiä.

Karjalan hiippakunnasta en tietääkseni ole tavannut kahta valittua ihmistä, enkä tunne heitä ollenkaan. Muut olen tavannut ja tunnen melko hyvinkin.

Helsingin hiippakunnasta en myöskään ole tavannut kahta valittua, muut sen sijaan tunnen. Joitakin liian hyvin, vaikka olen eri hiippakunnasta.

Oulun hiippakunnasta en tunne tarkemmin yhtä valittua, josta olen tosin kuullut pelkkää hyvää - muut tunnen ja olen tavannut.

Joten siis uudessa kirkolliskokouksessa on ymmärtääkseni viisi ihmistä, joita en tunne enkä ole myöskään tavannut. Siksi katson, koska olen nähnyt melko monen heistä - siis valituista - toiminnassa jossain kirkon tehtävässä, että uskallan jatkossakin sanoa jotain kirkolliskokouksen työskentelystä. Joskus jopa melkein henkilötasolla. Lisäksi olen itsekin siellä pari kautta istunut, toisen vielä yhden valiokunnan puheenjohtajana, joten ehkä tiedän hieman jotain myös kokousten "mekaniikasta".

Yleensä vaalien jälkeen tai oikeastaan heti sen jälkeen, kun on katsottu, pääsikö joku tietty henkilö läpi, katsotaan seuraavaksi, kuka ei päässyt. Niin tein minäkin ja oikeastaan hieman jopa yllätyin. Oma olettamukseni on - vaikka tiedän jollakin alueella lobbaamisen olevan varsin voimakasta ja lähes aukotonta - että hieman ilmeisesti myös valitsijat olivat kuunnelleet muutakin liikkeellä olevaa informaatiota, kuin mitä saivat omasta seurakunnasta ja voisin siis aivan vilpittömästi sanoa, että valitsijat hieman jopa yllättivät. Mutta vain hieman.

Osassa alueita valinnat eri sektoreilla - papisto, kanttorit, maallikot - olivat, kuten plokisti sanoo jo otsikossaan: sopuvaalien tuntuiset. Valittavia ehdokkaita oli ehkä yksi enemmän kuin tarvittiin ja näin vaali saatiin jopa näyttämään vaalilta. Tosin se ehdokkaiden esitteleminen sitten lienee ihan oma juttunsa.

Olen toiminut itsekin ainakin kaksi kertaa ns. kirkolliskokousedustajien valitsijamiehenä. Hehän - tässä tarkoitan vain maallikkoja - kokoontuvat siis "varsin demokraattisin toimin" alueittain valitsemaan oman alueen, hiippakunnan tai sen osa-alueen, kirkolliskokousedustajat. Silloin, kun itse toimin tehtävässä, ehdokkaiden nimet kuultiin vasta kokouksessa. Joitain huhuja saattoi olla ilmassa ennen sitä, mutta virallisesti heidän nimensä kerrottiin vasta kokouksessa. En tiedä, miten on nykyisin. Seurakunnat heidät nimeävät, mutta sekin on jäänyt melko lailla epäselväksi, miten, milloin siitä kerrotaan ja keille.

Siihen aikaan, kun olin noissa armoitetuissa valitsijoissa, siellä huseerasi myös toisinaan itse kirkolliskokousehdokkaita, kirkolliskokoukseen haluavia, jotka oli valittu myös valitsijamiehiksi. Siinä se oli demokraattisuus ja jääviys tiukoilla, kun sitten ehdoteltiin ja valittiin itseään. Minun en onneksi koskaan tarvinnut tehdä näin. Molemmilla kerroilla mukaan saatuna "eväänä" oli toinen ehdokas, lisäksi nainen, joka muuten meni läpi molemmilla kerroilla varsin pienestä seurakunnasta, jossa oli noin 1000 jäsentä. Ihan hyvä tulos sanoisin, vaikka itse sen sanonkin.

Silloin noissa kokouksissa sai esitellä ehdokkaan, kehua häntä ja pitää "vaalipuheen" hänen puolestaan tai kuten jo sanoin, toisinaan hän teki sen itse. Aika ällöä tuo jälkimmäinen! Sittemmin olen kuullut - en tosin tiedä varmaksi, kun en ole enää itse ollut siellä - että ehdokkaita ei enää saa vaalitilaisuudessa esitellä, siis kehua. Riitti, kun sanoi vain nimen ja seurakunnan, sitten äänestettiin kuin "sikaa säkissä". Lieneekö vielä sama käytäntö, sitä en tiedä. Noista vaaleista kun ei turuilla pahemmin jutella.

Valitsijamiehet olivat menneinä vuosina ennen vaalitilaisuutta mahdollisesti keskustelleet puhelimitse valituista tyyliin, jos äänestät minun ehdokastani, minä äänestän sinun ehdokasta. Kauppaa käytiin ja näin joitain tiputettiin pois. Homma oli melko helppoa. Kun sillä alueella, missä olin, oli melko vähän valitsijamiehiä ja heidän käytössään olevia ääniä, jotka täysin riippuivat seurakunnan koosta, usein myönteisen tuloksen sai kaksi isoa tai kaksi pientä ja yksi iso yhdessä. Kaikki oli kiinni pelkästään puhelahjoista. No - omalla kohdalla ammattini auttoi ehkä hieman ja sekin, että isäni oli kauppias, joka oli opettanut monet varsin oleelliset asiat markkinoinnista minullekin.

Kun tässä nyt melko reippaasti arvostelen ja kritisoin maallikkojen vaalitapaa, perustelen sitä silläkin, että todellakin olen itse toiminut kaikissa asiaan vaikuttavissa toimielimissä seurakunnanneuvostoa lukuun ottamatta. Sinne minua ei koskaan ole valittu, mutta seurakunnanvaltuustossa, valitsijamiehenä ja myös asian varsinaisena kohteena eli kirkolliskokousedustajana.

Minulla olisi myös varmaan jotain sanottavaa papiston ja kanttorien vaaleista, jotka kuitenkin ovat suomalaisittain katsottuna melko demokraattiset. Vaalit tapahtuvat postiäänestyksenä ja ehdokkaina ovat kaikki ryhmän jäsenet. Siinä voi siis huoleti äänestää vaikka itseään ja usein sellainen ajatus tuleekin mieleen, kun katsoo äänimääriä, joissa jotkut ovat saaneet vain yhden äänen. En kuitenkaan ainakaan tällä kertaa puutu tuohon sen enempää.

Vaalit ovat joka tapauksessa ohi ja näillä mennään toukokuun loppuun 2019. Mahdollista on, että seuraavaan koostumukseen valitaankin edustajat 2019 keväällä jo neljäksi vuodeksi. Asia on jo hyväksytty kirkolliskokouksessa, mutta säädöstä ei ole vielä saatettu lainvoimaiseksi eduskunnassa. Nyt voi uusi ja entistä ehompi Suomen ortodoksinen kirkolliskokous käsitellä asioita ja tehdä päätöksi tyyliin: Pyhä Henki ja me olemme päättäneet!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

LISÄYS 20.3.2016:

Minuta on kysytty tuota tekemääni kirkolliskokousaloitetta vuodelta 2013. Se löytyy edelleen netistä ja jos joku uusi kirkolliskokousedustaja haluaa käyttää sitä apunaan tehdessään aloitetta samasta aiheesta, niin ole hyvä vaan. Mielenkiintoista olisi nähdä, mitä nyt vastataan.
Aloite löytyy osoitteesta:
http://hannu.pyykkonen.net/kk/aloite_vaali2.pdf

H@P

15.3.16

Nuivalistolainen - vähemmistön vähemmistöläinen, mutta silti oikeakätinen

Muistelen joskus kirjoittaneeni jossain blogissani eräästä ajatusleikistäni: mikä tai millainen onkaan tosi vähemmistöläinen. Silloin pohdin joitain esimerkkejä ja löysin mm. vasenkätisen ruotsinkielisen ortodoksin, siis ainakin kolminkertainen vähemmistöläinen.

Viimeaikoina minuakin on kuulemma ryhdytty nimittämään lähes julkisesti vähemmistöläiseksi. Olenhan sitä toki jo kertaalleen oman uskonnollisen taustani vuoksi, sillä ortodokseja on Suomessa vain noin reilun yhden prosentin verran, suunnilleen 60 000, maailmassa meitä on toki enemmän, vajaat kolmesataa miljoonaa (300 000 000). Mutta nyt ilmeisesti olen joidenkin mielestä vielä täällä Suomessa äänekäs vähemmistöläinen vähemmistössä. Olen tosin vahvasti oikeakätinen ja puhun äidinkielenäni äänekästä suomea, muita kieliä harvemmin. Venättä vain pienessä hiprakassa.

En kylläkään ole mistään nähnyt tutkimusta tai muutakaan tehtyä selvitystä, jonka perusteella minut olisi siirretty johonkin vähemmistön vähemmistöön, mutta koska niin sanotaan sosiaalisessa mediassa, niin kai se sitten on niin. Eikös se aiemmin ollut niin, että kun asia oli sanomalehdessä, se oli totta. Lehdet ovat vain nykyään useimmilla vaihtuneet sosiaalisen median välineiksi.

Meillä oli muutama vuosi sitten Suomessa eräs poliittinen äärilaidan puolue, jossa oli enemmistö ja vähemmistö. Taisivat erottuakin hieman toisistaan jopa pukeutumalla eri värisiin paitoihin. Tuon puolueen yhdessä ryhmässä - niissä vähemmistöläisissä - oli mukana monenlaista porukkaa: luokkakantaisia ja terveitä voimia, kuten he itseään nimittivät. Ryhmä syntyi, kun puolueelle valittiin uudistusmielinen johto ja tämä vähemmistö ryhtyi kritisoimaan uutta johtoa. Kysymys oli sekä aatteesta että politiikasta. Kuulostaa tutulta - eikös vain?

Entäs tämä "oma harvalukuinen, äänekäs vähemmistöni", johon vaikkapa minun nyt sanotaan kuuluvan. Meillä ei kaiketi ole vielä valittu paitojen väriä, mutta varmaan meilläkin - jos tuollainen ryhmä ihan oikeasti olisi - saattaisi kyse olla aatteesta ja politiikasta. Nyt vain suuntautuneena hieman toisenlaisiin, monella tapaa perinteisempiin asioihin kuin noilla puolueihmisillä.

Meidän asiaa ei mitenkään paranna se, että tuo toinen ryhmä - se joka kokee olevansa enemmistö, vaikkei sitä olekaan - nonsoleeraa, väheksyy ja lyttää täysin tämän ns. vähemmistön - joka ei sitten kuitenkaan koe olevansa vähemmistö ja ehkei sitä oikeasti olekaan. Lisäksi vaikuttaa siltä, että tämä ns. enemmistö johtaa - tai ainakin yrittää johtaa - tätä uutta "liberaalia liikettä" ja siinä ohessa koko organisaatiota "laillisesti hankitun diktatuurin" avulla. "Diktatuurin", joka perustuu täysin läntisen demokratian laillisiin sääntöihin, mutta jotka säädökset ovat niin epäselviä ja tulkinnanvaraisia, että niitä voidaan käyttää tarvittaessa härskisti väärin, toimimatta kuitenkaan väärin tai laittomasti. Ainakaan noissa kohdin säädöksiä kun ei ole sanottu mitään niiden eettisestä vaikuttavuudesta ja moraalisesta velvoitteista, vaikka koko organisaation toiminta perustuu juuri noille arvoille.

Toki hekin ovat keksineet omalle toiminalleen jonkinlaisen legitimiteetin, hyväksynnän kansalaisten silmissä. Se  on heidän mukaansa raha: he - siis edustamansa seurakunnat ja hiippakunta - kun kuulemma maksavat suurimman osan koko organisaation kuluista. Silloin loogisesti suurin osa vallastakin kuuluu heidän mielestään heille - tälle alueelle, "demokraattisesti" valituille "valaistunelle". Ja samalla "viitataan kintaalla" muiden alueiden tarpeisiin, haluihin, oikeuksiin - varsinkin, jos ne eivät ole "linjassa" valtapiirin halujen ja tarpeiden kanssa.


Hankalaksi - tai jotkut sanoisivat ehkä myös vaikeaksi ja jopa kiusalliseksi - asian käsittelyn tekee se, että tuossa ryhmässä, joka kuitenkin kokee olevansa enemmistö koko maassa - vaikkei siis olekaan - on ihmisiä, jotka ovat tulleen mukaan sen toimintaan ns. ulkopuolelta. Kilpailevasta "puolueesta", voisi kai joku sanoa. Joillekin - ei tosin onneksi kaikille - on jäänyt vanhan "puolueen" ohjelmanjulistus mieleen eikä uutta ole opeteltu ja sisäistetty riittävästi, jotta ymmärrettäisiin, missä ryhmässä sitä oikeasti ollaan ja millainen on tämän ryhmän alkuperäinen ja aito agenda. Siksi monet tuon liberaalin - jotkut ova antaneet myös määreitä: ekumenistisen, modernisointiin pyrkivän, nepotistisen, elitistisen, jne. - liikkeen kannattajat ovat varsinaisen, jotkut sanoisivat - oikeaoppisen, aateen perusolemuksesta ja sisällöistä - kuten nykyisin hauskasti sanotaan - "pihalla kuin lumiukot". He ovat tosin muokanneet ja tuoneet organisaatioon omia "prinsiippejään" omien halujensa mukaan ja ne ovat monen "luokkakantaisen traditionilistin" mielestä lähes heresiaa. Tuon tosiasian kertominen heille ei ole kuitenkaan helppoa, sillä he ihan oikeasti luulevat olevansa oikeassa, kun he yrittävät muuttaa orginisaation ideologiaa haluamaansa - omasta mielestään oikeaan - suuntaan. Se on hieman samanlaista, kuin joku yrittäisi vakuutella värisokealle, ettei tuotos ole ruskea vaan puna-vihreä ja siinä on joku ongelma.

Seuraus kaikesta tällaisesta on varsin normaali: uusi ryhmä, johon on liitytty jostain muualta, yritetään muokata entisen, äsken jätetyn ryhmän kaltaiseksi tai ainakin saman tyyppiseksi, sellaiseksi, missä on opittu toimimaan. Ongelmineen ja kaikkineen. Unohdetaan vain - ja melko nopsaan kaiken lisäksi - että tällainen ei ole tuolle uudelle ryhmälle ollenkaan luonteenomaista eikä kuulu sen vuosituhantisiin tapoihin. 

Ristiriita onkin silloin valmis ja tulos saattaa olla saman kaltainen kuin tuossa mainitussa poliittisessa puolueessa: hajaannus ja tuho. Tässä pitää oman mielenterveyden vuoksi sanoa vielä uudestaan, etteivät kaikki uuteen ryhmään jostain vanhasta ryhmästä liittyneet noin toimi ja lisäksi mukana tässä mielestäni hajottavassa toiminnassa - siis tuossa aatteelisessa "uudelleenkasvatuksessa", muutostyössä - on myös ikänsä ryhmässä olleita, eräänlaisia "ab-ortonaaleja". Ei siis ollenkaan helppo yhtälö.

Usein joillakin uuteen ryhmään liittymisen yhtenä pontimena on saattanut olla täydellisen väärä harhakuva uuden organisaation "mukamas-liberaalista" olemuksesta, jonka kuvan useat ovat saaneet vaikkapa joidenkin johtohenkilöiden aatteen vastaisista toimista ja elämäntavasta. Useilla liittyjillä ne onneksi ovat olleet ihan oikeasti aatteelisia ja oikeita. Mutta tuo edellä mainittu "jokin seikka" ja siihen suhtautuminen, suvaitseminen - kuten nykyään herkästi sanotaan - on saattanut olla juuri se, joka on joillakin hiertänyt vanhassa organisaatiossa ja siksi on hakeuduttu ja liitytty uuteen, jota kuvitellaan liberaalimmaksi. Ei toki kaikilla - sitä pitää kaiken varalta toistaa - mutta ilmeisesti joillakin kovaäänisimmillä hieman ajoittain se vaikuttaisi siltä
. Ja mikä kauhistuttavinta: jotkut heistä alkavat heti "aidoksi muututtuaan" ja "kaikki opittuaan" muuttaa tätä vanhaa, traditionaalista organisaatiota mieleisekseen,  omien mielihalujen ja ajatusten sekä suuntautumisiensa mukaiseksi. Ja saavat siinä ohessa jo organisaatioon ujuttautuneilta aatetovereiltaan, "ideologiselta viidenneltä kolonnalta", vahvaa tukea, keltä mistäkin syystä ja minkäkinlaisin tatkoitusperin.

Tuohan alkaa melkein jo kuulostaa jonkinlaiselta salaliittoteorialta, joihin muuten en ihan oikeasti usko. Mutta yhtäläisyyksiä on, sitä ei voi kieltää. Omat "illuminantimme" kai kirkkommekin piiristä löytyvät, ketkä minkäkinlaisin tarkoitusperin "valaistuneita". Usein toivon, että se olisi vain pahaa unta ja kohta heräisin ja asia olisi poissa. Mutta valitettavasti näin ei ole ollut - vielä.


Tämän kaltaisissa asioissa on monesti tuttu kuvio: uusi asia uitetaan vaikka riidellen, väkipakolla, juonitellen uuteen organisaatioon sisälle ja laitetaan joku riittävän iso "pamppu" tai joutava julkkis sitä kehumaan. Kun aikaa on kulunut riittävästi, siitä tulee lähes traditionaalista toimintaa - perinne tai kuten me sen sanomme: traditio (tosin tässä tapauksessa pienellä t-kirjaimella) - ja sen vastustajista vaarallisia konservatiiveja, joista pitää päästä mahdollisimman pian eroon tai "uudelleenkasvattaa". Otanpa esimerkin vaikka toisen kansankirkkomme piiristä, jonne uitettiin muutama kymmenen vuotta sitten ajatus naispappeudesta.

Tuon uskonnollisen liikkeen perustaja ei joskus 1500-luvulla ajatellut lainkaan, että moinen - naispappeus - olisi mahdollista "perustamassaan" protestiliikkeessä. Hänen mielestään se oli vastoin Raamattua ja Jumalan säätämää luonnollista lakia. Mutta niin vain oli että "kehitys kehittyi" tuossakin liikkeessä ja jo noin 400 vuotta myöhemmin, unohdettiin monen muun idean ohessa tämäkin ja ensimmäinen naispappi vihittiin Tanskassa (1948) ja Suomeen se rantautui Ruotsin (1958) kautta 1986. Ok - mitäs sitten. Sitten tapeltiin, riideltiin, syyteltiin, erottiin alkuperäisestä liikkeestä ja perustettiin uusia organisaatioita. Ensin annettiin kaikille "toisinajattelijoille" jonkinlainen omantunnonvapaus asiassa, mutta melko pian siitä tuli "pakkolaki" kaikille: hyväksy tai eroa. Aivopesu oli saavuttanut huippunsa.

Entäs nykyään? Eräässä melko laajalle leviävässä ko. tunnuskunnan nettimediassa asia ilmaistiin maaliskuussa 2016 melko hyvin jo artikkelin otsikossa uutena "totuutena": "Yhä harvempi suomalainen ymmärtää naispappeuden vastustajia". Siis - tavoite lähes saavutettu, kirkko pirstaloitettu ja uudet, perustetut ja sivuun laitetut ja osin jopa syrjityt ryhmät jatkavat entistä perinteistä ja omasta mielestään oikeaa käytäntöä, niin kauan kuin nyt jaksavat. Sitten edessä voi olla tuon poliittisen puolueen kohtalo. Enää ei puhuta mistään omantunnon vapaudesta, nyt oleellinen sana päättäjillä on: suvaitsevaisuus, jota viljellään joka käänteessä. Tosin tuonkin sanan merkityskin on tässä matkan varrella muokattu omien tavoitteiden ja tarkoitusperien suuntaiseksi ja toisinajattelijoiden tyrmäämiseksi.

Me ns. vähemmistöläiset jotka kuitenkin olemme osa enemmistöä - meille on jo annettu kuvaava nimikin: nuivalisto, koska suhtaudumme nuivasti asiaan ja emme halua, emmekä ole muuttaneet mitään vanhasta aatteestamme. Emme vain ole hyväksyneet kaikkea uutta, ja meistä tehdään uudistajien, suvakkien, kirjoituksissa ja puheissa lahkolaisia, hereetikkoja. Keksitään puolin ja toisin tuollaisia omalla tavallaan hauskojakin, mutta toisaalta erittäin leimaavia "haukkumanimiä". Meitä pyydetään olemaan hiljaa ja lähes neuvostotyyliin, ryhtymään rakentamaan tuota uutta, uljasta, suvaitsevaista, maailmaa syleilevää, liberaalia aatetta, joka kuitenkaan ei ole kaikelta osin, eikä etenkään monelta oleelliselta osaltaan, se sama, jota meille on noin parituhatta vuotta opetettu ja johon me yhä uskomme. Ja jota ei oman käsityksemme mukaan voida muuttaa niin kuin nyt tehdään: Suomessa ja suomalaisen metodin mukaan.

Ei - näin joudumme eroon muista kaltaisistamme, joita tässä globaalissa maailmassa on meidän piskuisen joukkomme lisäksi ne pari, kolmesataa miljoonaa muuta, jotka eivät tuota aatettaan noin vain muuta, eivätkä voikaan muuttaa, sillä muutokseen tarvitaan aivan erilainen mekanismi ja toimintatapa. Se ei ole demokratiaa
sanan varsinaisessa mielessä vaan enemmäkin synodaalisuutta.

Tästäkin on löydettävissä se "villakoiran ydin": meillä muutoksia haluavat eivät ole enää - tai eivät ole koskaan oikeasti olleetkaan - osa maailmanlaajuista ortodoksisuutta, vaan haluavat olla ns. suomalaisia aatteen uudistajia. Ortodoksisuuden sisäistämisessä heillä mahdollisesti on jokin paha henkilökohtainen ongelma.

Muutosten vaikeudesta tai siitä, että muutokseen ei näytä kaikilla olevan tarvetta, kertoo omaa kieltään tulevana kesänä (2016) Kreetalla pidettävä uusi ekumeeninen kirkolliskokous, joista viimeisin pidettiin joskus 700-luvulla. Uusin kokous - tai oikeammin vasta sen valmistelussa mukana olevat paikalliskirkot - kiistelevät voimakkaasti monesta sellaisesta asiasta, joita - yllätys, yllätys - meillä Suomessa pidetään jo melkein "sovittuna" ja lähes kirkon "hyväksymänä käytäntönä
ja toimintatapana". Tällainen on vaikkapa ekumenia, jota jossain päin ortodoksista maailmaa melkein pahansuopaisesti nimitetään "ekumenismiksi". Muitakin näyttäsi nousevan esille. Pahalta näyttää.

Mitenkäs muuten sitten kävikään tuossa alussa mainitussa puolueessa, joka silloin 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla oli voimissaan ja sitten jakaantuneena samalla tavoin kuin nyt näyttää käyvän meille: ns. vähemmistöön ja ns. enemmistöön. Se hävisi puoluekartalta melko nopsaan. Ensin siitä tuli tynkäpuolue, poliittinen "paperitiikeri", joka yritti epätoivoisesti pitää kiinni entisen ajan tiukasta ideologiastaan, kulisseistaan ja manöövereistään, mutta joka kuihtui jokseenkin pian melko turhaksi porukaksi, kun kaikki oleelliset henkilöt olivat joko kuolleet tai lähteneet pois organisaatiosta. He vain jättivät tuon turhan joukon ja liittyivät mahdollisesti muihin ryhmiin tai jäivät "vapaalle". Voihan olla, että hajoamiselle ja häviämiselle oli joku muukin, esimerkiksi historiallinen tilaus, mutta varmaan tuo hajaannus sitä kovinkin edesauttoi.

Samaa historiaa muuten tarjotaan meille ortodokseillekin: jotkut asiat ovat kuulemma jo antiikinaikaisia ja eivät sovi moderniin yhteiskuntaan, moderniin kirkkoon. Samoin siis saattaa käydä varmaan tässä meidänkin omassa aatteessamme, jota tässä nyt hieman kierrellen kaarrellen rinnastan noihin muutaman kymmenen vuoden takaisiin asioihin. Joku voisi varmaan väittää, että aatteissamme on paljonkin yhtäläisyyksiä, mutta joka tapauksessa myös meillä hajaannus on oikeasti jo alkanut ja tuleva tie pelottaa - ainakin minua - ihan oikeasti. Se ei todellakaan näytä hyvältä. Ihmiset haikailevat jo kuka liittyisi mihinkin maassamme olevien samankaltaisten organisaatioiden "helmoihin" ja se on alkavan tuhon tien ensimmäinen konkreettinen tulos ja tuo tie näkyy jo.



Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

8.3.16

Hätähuuto oman ortodoksisen kirkon puolesta: Tehkää jotain!

Maaliskuun alussa (8.3.) alkavat kirkolliskokousedustajien vaalit. Näistä vaaleista on tehty nykyisissä laillisesti hyväksytyissä säädöksissä sellainen prosessi, että mielestäni siitä on nykyään oikea ja aito demokratia kaukana. Selvitä hieman, miksi minusta tuntuu tällaiselta.

Tarina alkaa ensin ns. seurakuntavaaleista, joissa oman seurakunnan täysi-ikäiset ja äänestämään vaivautuneet harvat seurakuntalaiset äänestävät oman ortodoksisen seurakuntansa valtuuston jäsenet. Usein äänestysprosentti jää todella alhaiseksi. Kovin tavallista on, että se on alle 10 %, mutta alhaisempiakin prosenttilukuja nähtiin viime vaaleissa. Siis jos vaikka jossain kuvitteellisessa seurakunnassa on 1500 jäsentä ja heistä 1000 on sellaisia, jotka saavat äänestää, 10 % tarkoittaa 100 äänestäjää tai 5 % tarkoittaa 50 äänestäjää, jotka siis tekevät tärkeät valinnat - demokraattisesti. Voidaan sanoa, että yleensä nykyisenä maallistumisen aikana, kun seurakunta ja kirkon tekemä työ ei suuremmin kiinnosta useimpia ihmisiä, todellisten valitsijoiden määrä on todella vähäinen. Jos heistä (äänestäjistä) vielä poistettaisiin kaikki seurakuntaan työ- tai jossain vastaavassa riippuvuussuhteessa olevat ja heidän puolisonsa, määrä jää todella vähäiseksi. Vaikka pitää tietysti sanoa, että työntekijöilläkin on ääni, mutta kuten ehkä kohta huomaat, melko vahva ääni onkin.

Kun sitten on valittu valtuusto - jonka ehdokkaiden valinnastakin voisi kirjoittaa ihan oman juttunsa - tämä valittu valtuusto kirkkoherran suuremmassa tai pienemmässä ohjauksessa valitsee sitten neuvoston. Liian usein valtuusto saa eteensä valmiiksi kirjoitetun nimilistan "sopivista" ehdokkaista, joilta kaikilta "on kysytty suostumus". Melko harvoin joku valtuuston jäsenistä - varsinkin, jos he ovat uusia - esittää ketään muuta neuvostoon. Ei osaa, ei uskalla, katsoo paremmaksi vaieta, tulevaisuutta ajatellen "terveellisemmäksi" tehdä noin.

Näin alkaa kirkkoherran tai jonkin muun taustalla olevan vahvan persoonan vaikuttaminen. Vaaleilla demokraattisesti valittu valtuusto valitsee täysin laillisesti ja "demokraattisesti" neuvoston, jossa parhaimmillaan - tai siis pahimmillaan - voi olla sellaisiakin, jotka yrittivät valtuustoon, mutta eivät sinne päässeet vaaleillakaan. Tietysti siellä on sellaisia, jotka katsotaan yhteistyökykyisiksi ja soveliaiksi, jotka pystyvät toimimaan seurakunnan työntekijöiden kanssa. Hyvä kriteeri, mutta jos se on ainoa - huh! Kas seurakunnassakin on hyvä olla päättäjiä, jotka ajattelevat ensin omilla aivoillaan ja sitten kuuntelevat, mitä pappi tai muu seurakunnan "kellokas" mahtaa asiasta sanoa ja viimein tekevät päätöksen, joka on seurakunnan ja kirkon parhaaksi.

Asiat seurakuntien tehtävien hoidossakin ovat viime aikoina mutkistuneet - siitä kertoo mm. vaikkapa "tapaus Iisalmi" tai vaikkapa aiempi "tapaus Lahti" ja muutama muukin - joten siellä pitää nykyään jo tietää jotain ja osata monenlaisia asioita, taloudesta, hallinnosta, ihmissuhteista, lainsäädännöstä, jne. Jos kaikki tapahtuu vain ja ainoastaan papin ohjauksella, hänen esittelystään ja hänen arvovaltaansa tukeutuen tai jopa sillä jyräten, helposti mennään metsään. Senkin Iisalmi ja joku muukin paikka ovat osoittaneet. Siksi toivoisi, että seurakuntien päättäjiksi tulisi monenlaisia taitoja omaavia, asiansa osaavia ja seurakunnan parhaaksi toimivia ja tietysti niistä kiinnostuneita.

Nyt tietysti voidaan kysyä, toimiiko sitten pappi vastoin noita esittämiäni ajatuksia. Ei varmaankaan, mutta usein asioissa saattaa olla jonkinlainen eturistiriita tai jopa henkilökohtainen etu taustalla - vaikutti se sitten tai ei - jokatapauksessa silloin tarvittaisiin puolueetonta ajattelua ja päätöksentekoa. Etenkään, jos asianosainen ei osaa eikä halua jäävätä itseään tai jotain muuta seurakunnan kellokasta.

Joensuun nyt jo eläkkeelle jäänyt kirkkoherra, isä Iivo kirjoitti jokin aika sitten julkiseen viestiin liittyvässä yhtä julkisessa kommentissaan todella varsin osuvasti. Lainaan tässä hänen mainiota tekstiään, joka löytyy kenen tahansa luettavaksi sosiaalisesta mediasta minun Facebook-sivuiltani erään blogikirjoitukseni kommentoinnista:
"Ei kaikki, mitä laki ei kiellä, ole välttämättä oikein ja eettisesti kestävää. Ihmettelen sitä, kuinka pieni sisäpiiri päättää suurimman seurakuntamme ja sitä kautta myös kirkkomme asioista. Kun kyseessä on maamme hallinnon ja koulutuksen suurin keskittymä, luulisi löytyvän pienen sisäpiirin ulkopuoleltakin pätevää ja sopivaa väkeä. Jotain ihmeen kautta olen tällä hetkellä tekemisissä myös finanssimaailman kanssa. Siellä ollaan hyvin tarkkoja eturistiriitojen suhteen. Läheissuhteessa keskenään olevat eivät saa olla samaan aikaan toinen työsuhteessa ja toinen hallinnossa. Jos tällainen tilanne syntyy, hallinnossa oleva väistyy. Läheissuhteessa olevat eivät saa olla esimies-alainen suhteessa. Ellei toinen voi väistyä – työsuhteen purkaminen olisi kohtuuton ratkaisu – järjestetään tehtävät siten, ettei esimies-alainen -suhdetta synny. Muutenkin eturistiriitoja koskeva ohjeistus on hyvin tiukkaa. Seurakunnan ja kirkon kaltaisessa julkisyhteisössä eivät noin tiukat rajoitukset ehkä ole paikallaan, mutta jotain mallia voisimme ottaa pankki- ja vakuutusmaailmasta."
Hyvä havaintoja ja ehdotuksia, joiden toivoisi toteutuvan käytännössäkin omassa kirkossamme mahdollisimman pian ja laajasti.

Itseni sai liikkeelle kirjoittamaan tätä jälleen ilmeisen kriittistä blogitekstiäni viimeaikaiset puheet, joita olen eripuolilta maatamme kuullut. Jo seurakuntavaaleissa tuli esille, että joku tai kenties peräti jotkut kirkkoherrat melko ronskilla tavalla masinoivat vaalia. Jonkun kerrotaan puhuneen jumalanpalveluksen loputtua tai jossain muussa seurakunnallisessa tilaisuudessa, ketä ei pidä äänestää ja ketä pitää. Tietääkseni asia tuotiin myös piispan tietoon, mutta asialle ei oikein enää voitu mitään: äänestäjät vain olivat sitten toimineet kirkkoherran ohjeen mukaisesti ja tulos tyydytti kirkkoherraakin ja Hectorin laulun sanoin "lumi teki enkelin eteiseen ja pappikin sai kahvia juodakseen".

Viimeisin puhe, jonka kuulin koski kirkolliskokousedustajien valintaa. Siitä kohta enemmän, kerron ensin, miten mahdottoman "demokraattinen" tuokin valinta onkaan.

Edellä kuvatun kaltainen seurakunnanvaltuusto valitsee seurakunnanneuvoston päätösesityksen pohjalta kokouksessaan oman seurakuntansa kirkolliskokousehdokkaat, siis henkilöt, jotka seurakunta asettaa ehdolle kirkolliskokoukseen. Sinne ei voi pyrkiä, sinne valitaan - ehdokkaaksikin, josta sitten valitaan varsinaiset edustajat. Henkilöiden valinta tapahtuu pitkälti edellä mainitun neuvoston henkilöiden valintatavan mukaisesti. Aiemmin sinne valittiin seurakunnan luottamustehtävissä pitkään toimineet ja alkavan seniiliyden kynnyksellä olevat, joiden oletettiin toimivan niin, etteivät he sotke suuremmin kirkolliskokouksen töitä: pappien ja piispojen valtaa. Se olikin silloin eräänlainen luottamustehtävien päätös - elefanttien hautausmaa - jossa varsinaisesti asioista päättivät piispat, papit ja harvat seurakuntien äänekkäät kellokkaat.

Nyt, kun kirkolliskokous kokoontuu vuosittain ja sillä alkaa olla todella valtaa, jota käyttää, kriteerit ovat hieman muuttuneet, mutta valintatapa ei suuremmin. Se kun on säädöksissä. Mekaniikka on yhtä laillinen ja demokraattinen, kuin se on voimassaoleviin säädöksiin kirjoitettu ja jota sitten vapaasti sovelletaan seurakunnissa haluamillaan tavoilla. Seurakunnanneuvoston esityksestä valtuusto valitsee oman seurakuntansa valitsijamiehet - ne henkilöt, jotka sitten toimittavat maallikkojen kirkolliskokousedustajien valinnan alueellaan hiippakunnassa. Siis jokseenkin pienellä äänestysprosentilla valitut luottamusmiehet valitsevat kirkkoherran esittelystä pienestä piiristä ehdokkaat ja samasta piiristä vielä heidän valitsijansa, jota sitten kirkkoherran tai jonkun muun toimesta ohjeistetaan toimimaan halutulla tavalla.

Siitä on kuulkaa minun mielestäni demokratia kaukana, mutta kaikki on niiiiiin laillista kuin olla osaa ja ne, jotka näin toimivat, osaavat. Ei ole oikein sanoa, että näin toimitaan kaikissa seurakunnissa. Useissa ns. yksipappisissa seurakunnissa saattaa kuvio olla toinenkin, mutta usein pappi joutuu olemaan jonkinlainen "promus motor", jotta edes jotain tapahtuisi tuollakin saralla. Ihmiset kun tuppaavat olemaan melko passiivisia. Ei näillä sanoillani saa eikä pidä syyllistää eikä leimata kaikkia seurakuntia eikä kaikkia kirkkoherroja tai pappeja tai muita toimijoita. Varmasti jossakin toimitaan oikeinkin. En ole kuitenkaan niin tarkasti seurannut koko kirkkomme kenttää, että osaisin heti sanoa jonkun, missä on toimittu "ihan oikein", siis ei vain laillisesti vaan myös moraalisesti oikein.

Muutoinkin nämä puheeni kuuluvat sarjaan: "olen kuullut puhuttavan" - niiden todistaminen olisi varmaan melko työlästä ja usein turhaakin. Se ei auttaisi ilmeisesti asiaa, jossa voidaan toimia niin monella tapaa - väärinkin. Ainut, mikä voisi asian muuttaa, on säädösten muuttaminen, mutta sitä olen itse kerran - ollessani silloin vielä kirkolliskokouksessa laillisesti valittuna edustajana - tehnyt, mutta silloin asia ei edennyt kokoukseen asti vaan se tyrmättiin muodollisiin seikkoihin vedoten jo ennen sitä - siis jälleen kerran aivan "ortodoksisen" laillisesti.

Papisto ja kanttorit valitsevat edustajansa suoralla vaalilla postitse ja hieman oikeudenmukaisemmin ja demokraattisemmin, paitsi että sielläkin juntataan koko ajan ja kovasti. Viimeisimmät huhut kertovat, että junttaus ulottuu jo maallikkojen puolelle, eikä rajoitu pelkästään omiin ehdotettuihin listoihin. Kuulin, että jossain päin maata maallikkovalitsijamiestä ohjeistettiin äänestämään tietyllä sovitulla tavalla, tiettyjä henkilöitä, sanomalla, että kirkkoherrat olivat asiasta päättäneet. Tiedä häntä, miten tuokin nyt sitten on, mutta karmeaa kuultavaa joka tapauksessa demokratina kannalta.

Junttausta tapahtuu monessa paikassa, seurakunnissa ja hiippakunnissa. Junttakokoukset tai joku pieni piiri päättää, ketkä asetetaan ehdokkaiksi, ketä tulee äänestää ja ketkä pudotetaan pois listoilta, siis jo ehdokkaana olemisesta. Kaikki tämä on valitettavaa lieveilmiötä, johon nykyiset säädökset antavat mahdollisuuden ja jota käytetään melko härskisti niiden taholta, jotka homman osaavat. Samalla tuo nepotismi - sukulaisten suosiminen valinnoissa, sotkee asioita, tässä tapauksessa vielä yhdistettynä siihen, että nuo nepotisoijat usein ovat itse seurakunnan työntekijöitä tai heidän lähipiiriään. Jälleen joku sanoo, että heilläkin on oikeutensa olla seurakuntansa jäseniä ja vaikuttaa, mutta viittaan tässä vielä tuolla edellä olevaan isä Iivon tekstiin, jossa puhutaan eturistiriidoista ja läheissuhteista.

Tällä hetkellä on hieman masentava olo. Noin reilun viikon päästä selviää, onko asiaan syytä. Silloin julistetaan kirkolliskokousvaalien tulos, ketkä on valittu. Heillä tulee olemaan edessään monta todella merkittävää päätöksentekohetkeä. Täysin mahdollista on, että he valitsevat yhden tai useamman piispan tehtäväänsä ja hallinnonuudistus, jonka taival katkesi ilmeisesti kuin kanan lento, jatkanee lentoaan tai sitten ei. Monet muutkin asiat tulevat vielä varmaan framille uudestaan tai ensikertaa: kirkkomuseo, seminaari, seurakuntien yhdistäminen, talousvaikeudet, jne. Suuria asioita, joista toivoisin päätettävän ihan oikeasti demokraattisesti ja kestävästi oikein. Mutta sanon rehellisesti: hirvittää ja pelottaa! Mitenkähän me tavalliset veronmaksajaseurakuntalaiset oikein reagoisimme? Voisimmekohan me liittyä Skandinavian hiippakuntaan?


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
EDIT (8.3. / 19:27): Tekstiin korjattu:
"ehdokkaat ja valitsijamiehet valitsee valtuusto neuvoston päätösesittelyn pohjalta."

3.3.16

Änkyrät keskuudessamme

Olen itsekin viljellyt paljon sanontaa "Köyhät meillä on aina keskuudessamme". Tuo sanontahan on alkuaan peräisin Raamatusta, Markuksen evankeliumista, sen 14. luvussa 7. jakeessa sanotaan:
"Köyhät teillä on luonanne aina, ja te voitte tehdä heille hyvää milloin tahdotte, mutta minua teillä ei aina ole." 
Myös 5. Mooseksen kirja (5.Moos.15:11) sanoo:
"Köyhiä tulee maassanne olemaan aina."
Oikeampi muoto olisi siis minunkin kai sanoa "köyhät teillä on aina keskuudessanne". Olen nyt tämän blogijuttuni otsikossa muuttanut tuota "köyhä"-sanaa hieman toisenlaiseen suuntaan ja vaihtanut se "änkyräksi".

Urbaanisanakirja määrittelee tuon "änkyrä"-sanan seuraavasti:
  1. muita vastustava, asiasta tai sitä koskevasta keskustelusta vikoja etsivä, pääsääntöisesti haittapuoliin keskittyvä ja niitä korostava henkilö, vastarannankiiski
  2. vähemmistöön kuuluva, enemmistön kantaa vastustava
  3. kirkollisessa keskustelussa: vanhoillinen, konservatiivi, uudistuksia vastustava.
Kun ajattelen sanan "änkyrä" sopivuutta itseeni, kaikista kolmesta urbaanisanakirjan kohdasta vain ehkä kaksi sopii melko sutjakkaasti kohdalleni. Tuo kakkoskohta onkin sitten hieman tulkintakysymys. Mihin sitä kohdallani verrataan: koko populaatioon, suomalaisiin vaiko vaikkapa ortodokseihin. Tulos saattaa olla erilainen suhteessa vähemmistöön ~ enemmistöön. 

Mutta varmaan ihan aiheesta minuakin voinee nimittää - ainakin ajoittain - änkyräksi. Enkä oikeastaan edes loukkaannu tuosta nimittelystä. Voisin vaikka olla "ykköstyypin änkyrä" ja tuo numero ei nyt ihan välttämättä viittaa tuohon urbaanin sanankirjan numerointiin. Rinnastus tässä on ihan muu.

Mutta on sitä muunkinlaisia änkyröitä, sellaisia, jollaiseksi minä en ainakaan itseäni tunnista. Tällainen änkyrä vastustaa melkein kaikkea "liikkuvaa". Mikään ei koskaan ole hyvin. Kaikki on pielessä. Ja hän kertoo tai jotenkin muuten tuo sen esille kaikille ja herkästi.

Tällaisiakin änkyröitä netin ihmeellisessä maailmassa liikkuu yllättävän paljon. Osaa jopa minä - yhdenlainen änkyrä siis itsekin - pidän melkein häirikköinä. Sosiaalisen median keskusteluissa tällainen "kakkostyypin änkyrä" nonsoleeraa, pitää arvottomana, suurinta osaa siellä julkaistavista asioista ja tuo tämän seikan lisäksi "suurssa viisaudessaan" esille. Kuka selvemmin ja brutaalimmin jopa typerästi, kuka hienostelevammin.

Tällainen nonsoleeraava kakkostyypin änkyrä saa melko nopsaan keskustelun loppumaan, tyrehtymään. Usein käy niin, että viisaammat, varovaisemmat - ne paljon puhutut "tolokun immeiset" - hiljenevät tai poistuvat kyseisestä keskustelusta muualle. Ja tämä nonsoleeraava kakkostyypin änkyrä lilluu tyytyväisenä liemessään. Hän onnistui - niin hän kai ajattelee, jos yleensä ajattelee.

Joskus olen yrittänyt pohtia eräänlaisen savolais-karjalaisen "kyökkivilosohvian" avulla syitä moiseen. Aina en niitä kuitenkaan ymmärrä, vaikka kaiketi melko usein jäljet johtavat sylttytehtaalle: elämän mukanaan tuomiin kolhuihin, mitä ne nyt sitten kenelläkin ovatkaan. Niitä voisivat varmaan olla vaikka pettymykset ihmis- ja työsuhteisiin, katkeruus joihinkin tapahtumiin, tunne, että on jäänyt ilman jotain, minkä olisi ansainnut, jne. Varmaan syitä on lukuisia, erilaisia ja ne vaihtelevat ihmisillä. Mutta jos joku punainen lanka noista syistä pitäisi nostaa edelle muita, ne voisivat olla vaikka katkeruus ja pettymys.

Tosin on melko vaikea lähteä arvailemaan kenenkään katkeruuden tai pettymysten syitä ja astetta, sillä siinäkin meidän ihmisten - kuten joku biologi sanoisi - biodiversiteetti, elämänkirjo, monimuotoisuus on todella monimutkainen ja kirjava. Kuitenkin näin iän kertyessä olen ollut havaitsevani, että yhteen asiaan aika selvästi liittyy tuo lisääntyvä katkeruus ja kärttyisyys, ellei sitä voimallisin toimin yritä itse estää ja pitää loitolla: vanhenemiseen, vanhuuteen.

Vanheneminen tuo mukanaan monenlaisia "kotkotuksia". Itsellänikin niitä varmaan jo on, mutta mikäpä on sen mukavampaa, kuin seurata ja tutkiskella muiden kotkotuksia. Usein olen päätynyt näissä tarkkailuissani sellaiseen lopputulemaan, että joku ihminen on ihan väärässä "kuosissa", väärän "nahkan alla". Hänen nykyinen elämäntilansa ei millään sovi siihen, mikä hän haluaisi olla, mihin hänen ominaisuudet, taipumuksensa ja kaikki ympärillä oleva elämäntyyli viittaavat. Niin - ja usein myös, mihin hänen resurssinsa ja taloudelliset varansa riittävät.

Tällaisen ihmisen elämä on varmaan melko katkeraa. Hän helposti syyttää muita siitä, ettei itse voi, kykene tai jopa osaa. Hän haluaa elää kuin kuningas tai kuningatar, mutta eläkkeen tai palkan suuruus ei siihen oikeasti riitä. Ja ristiriidat ovat valmiit. Tai hän ei oikeasti - joskus jopa vanhuutaan - tiedosta omaa tilaansa vaikkapa sosiaalisissa, tiedollisissa tai joskus jopa sanoisin älyllisissä suhteissa ja saa aikaan helposti jos ei nyt ihan katastrofia niin ainakin jonkinmoisen kalabaliikin.

Kuten edellä mainitsin tuollaiset vaikeammat, vähitellen kehittyneet, "kakkostyypin änkyrät" terrorisoivat usein erilaisia sosiaalisia medioita. Etenkin juuri uskonnollisilla areenoilla tuota änkyröintiä on joskua tolkuttomasti. Meillä on Suomessa selvästikin kahdenlaisia areenoita, joissa voidaan keskustella uskonnollisista asioista:
* avoimet ja usein ns. moderoimattomat eli siellä ei ole ylläpitäjää ja
* moderoidut, jossa on ylläpito ja jotka voivat olla avoimia tai suljettuja.
Tuollaisesta avoimesta moderoimattomasta palstasta lienee malliesimerkki Suomi24-palsta, jossa oikeastaan minkä tahansa uskonnollisen ryhmittymän sivut ovat mielestäni aivan kauheat. Itse katselen joskus silloin tällöin ortodoksisuus-osiota ja aina kauhistelen siellä vallitsevaa "hulluutta ja mielipuolisuutta", joita erilaiset - ajoittain ilmeisen sairaat tai juopuneet - ihmiset ylläpitävät. Jos haluan itseni pahalle päälle, sen saa helposti menemällä tuonne ns. suoli24-palstalle.

Sitten on erilaisia joko avoimia tai suljettuja - myös uskontoon keskittyviä - palstoja mm. Facebookissa. Olen itse mukana yhden uskonnollisen suuntauksen - ortodoksisuuden - mukaisilla sivuilla myös osa-aikaisena ylläpitäjänä. Homma ei ole niitä hauskimpia, sillä ei ortodoksitkaan tai näillä palstoilla huseeraavat ihmiset - olivatpa he ortodokseja tai mitä - poikkea suurestikaan maan valtavirrasta.

Samanlaiset "hullut" änkyrät kuin myös vastapainoksi ihanuudet löytyvät sieltäkin ja niiden kanssa pitäisi siten pärjätä. No - pärjäähän sitä, jos niin haluaa. Ja asiaa kohdallani ovat auttaneet - ainakin ajoittain - omat lehmän hermoni. Välillä tosin nekin remppaavat ja vanhetessa sietokyky ja oikeastaan viitsiminen vähenee. Viitsiminen siinä mielessä, että miksi ihmeessä minä teen tällaista, kun helpommallakin elämästä selviää.

Tällaisten asioiden kanssa olen aina silloin tällöin askaroinut ja pohtinut samalla omaa tietäni, jota haluan kulkea. Olen hieman yli kymmenen vuotta ollut aktiivisesti mukana osan aikaa ihan kilttinä osan aikaa - tiedä häntä vaikka lie suurimman osan aikaa - "ykköstyypin änkyränä" monessa sosiaalisen median välineessä. Nyt alkaa kuitenkin jo hieman hohde himmentyä niin minun pinnaltani kuin tuosta mediastakin ja koko homma alkaa välillä tympiä - sekä minun kohdallani että muiden kohdalla, eli minua tympii koko homma ja ainakin joitain muitakin tympii ehkä juuri minun osuuteni siinä.

Yllättävän usein löydän nykyään itseni kirjan äärestä nauttimasta hyvästä ja viihdyttävästä tekstistä ja huomaan netin jääneen avaamatta koko päivän. Koskaan en ole ollut mikään kova telkkarin tuijottaja. Minulla on todennäköisesti muutama vuorokausi, siis hieman vajaa tera (tuhat gigaa eli miljoona megaa), tallennettuja elokuvia kovalevyllä, joita katselen lähinnä silloin, kun en pääse olohuoneen sohvalta ylös ja ei ole todellakaan muuta tekemistä. Niitäkin kykenen tällä vajavaisella kärsivällisyydelläni katselemaan yleensä noin 15-30 minuuttia kerrallaan ja sitten pitää tehdä jotain muuta. Vaikka saunoa. Kirjaa pystyn - varsinkin jos se on hyvä - lukemaan noin kaksi vuorokautta melkein putkeensa.

Joten jotain tässä on tehtävä, jotta en omilla ratkaisuillani ihan passivoituisi, sillä tietokoneilla toimiminen pitää kyllä ne Poirotinkin paljon mainostamat "harmaat aivosolut" liikkeessä enkä mahdollisesti pääse niin nopeaan henkisesti tai jopa älyllisesti rappeutumaan. Yhtenä sparrausmuotona pidän itselläni yhä tätä blogi- ja muuta kirjoittamista, vaikka tyylini kirjoittaa ei aina joitakin oikein miellytä. Se ei nyt suuremmin ole haitannut, koska - kuten lienen jo riittävän usein kirjoittanut - en kirjoita varsinaisesti kenellekään suoranaisesti, vaan selkiytän kirjoittamalla omia ajatuksiani ja jos joku näitä hajatelmia ihan aikuisen oikeasti haluaa lukea, niin ole hyvä vain. Toki negatiivinen palaute kalvaa aina vähitellen, jos sitä yhtenään saa ulkoa päin. Onneksi en sitä saa ainakaan liikaa. Sopivasti, että pysyn vireänä ja hereillä.

Tosin pitäisi varmaan aina aika ajoin ajatella toisinkin päin: annanko itse VAIN negatiivista palautetta kirjoituksillani. Silläkin kun on samanlainen kalvava vaikutus - nyt vain toisiin tai ainakin tuollaisen kirjoitteluni kohteeseen. Vai onko se tarkoituskin?


Aihepiirini kirjoittelussani sijoittuvat omaan elinpiiriini ja mm. melko paljon ortodoksisuuteen, jota kaiketi tunnen jonkin verran. Tuossa ortodoksisuudesta kirjoittamisessa on vain se oma mielenkiintoinen puolensa, että ortodoksisuus on tuohon urbaanin sanakirjan änkyrä-määritelmään viitaten sananmukaisesti vähemmistö, toisinaan jopa enemmistön änkyrävähemmistöksi kokema Suomessa, mutta ei kaikkialla maailmassa, jossain se on jopa enemmistö.

Se on samalla ideologia, jossa Suomessakin on oma sisäinen enemmistö ja vähemmistö, joiden välinen raja on kuitenkin eräänlainen veteen piirretty viiva. Raja, joka ei erota ryhmiä selkeästi, eikä aina tiedä, kuka on milläkin puolella rajaa: vähemmistössä vai enemmistössä. Suuri "oikea enemmistö", "tolokun immeiset", kun ovat viisaasti hiljaa.

Mutta näillä ajatuksille etenen taas ja katson yhä edelleen toiveikkaana, mitä elämä tuo mukanaan. Eläkkeellä on ihana olla ja siihen eivät useimmat maailma myrskyt ja tuulet vaikuta. Eivät ajatteluun eivätkä toimintaan. Niihin vaikuttavat eniten omat tuntemukset ja oma elämänasenne ja minun kohdallani myös vunukat. Ja niiden kaikkien pitää aina ollakin ensisijalla: oman elämä ja sen oikea eläminen.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com