23.2.16

Hajoaako Suomen ortodoksinen kirkko?

Oma vastaukseni on melko tyly: se on jo hajonnut. Mistä tällainen synkkä päätelmä? Siihen en tälläkään kertaa tarvitse muita tarkkailijoita, itse olen mielestäni siihen riittävä mittari. Kun tulkitsen erilaisia saamiani palautteita, omia tuntemuksiani ja näkemääni sekä kokemaani, väitän, että kirkkomme on jo hajaantunut. Ja pahasti onkin.

Se ei ole hajaantunut tai jakaantunut sillä tavalla, että maassamme olisi kaksi suomalaista ortodoksista kirkkoa. Kaksi täällä on, mutta toinen on venäläinen ja se on eri asia ja se on kanonisessa mielessä väärin sekin. Oma suomalainen kirkkomme on organisatorisesti toki yksi, mutta henkisesti se on aivan hajalla. Tosin tilanne saattaa muuttua, mikäli jotain ei tehdä. Ja tässä tilanteessa me sitten vielä levittelemme käsiämme ja ihmettelemme, kun venäläiset maahanmuuttajat eivät oikein halua tulla mukaan kirkkomme toimintaan.

Mistä tällainen synkkä näkemykseni pulppuaa? Yritän avata sitä siinä määrin, kuin se tällaisessa julkisessa blogitekstissä on mahdollista. Viimeisimmät tätä tukevat synkät ajatukset olen kokenut melkein päivittäin, kun luen mm. sosiaalisesta mediasta tai myös saamistani viesteistä sellaista, että väkisin tulee mieleeni kysymys, olemmeko me tuon - niissä puhuvan, kirjoittavan, toimivan - toisen ihmisen, toisen ortodoksiksi itseään kutsuvan ihmisen kanssa todellakin samassa kirkossa? Onko meidän uskontomme todellakin sama? Kuulummeko me todellakin molemmat Suomen ortodoksiseen kirkkoon?

Mielipiteemme monista perustavaa laatua olevista uskon asioista poikkeavat lukuisissa kohdissa, liian monissa kohdissa ja lisäksi varsin oleellisissa kohdissa, arvomaailmamme on aivan erilainen ja lisäksi puhumme totaalisen erilaista uskonnollista kieltä.

Olen joissain aiemmissa blogikirjoituksisani vierittänyt silloin tällöin osan syytä kirkkoon liittyvien niskaan ja saanut tuta melkoista kritiikkiä. Aiheesta. Ilman muuta tuollainen yleistävä väite on epäreilua kaikkia liittyjiä kohtaan, mutta sen voin myös "kirkkain silmin" sanoa, että suurin osa nyt ongelmaksi kokemistani asioista kirkossa ovat valitettavasti näiden kirkkoon liittyjien aikaansaannoksia. Se, että puhun siitä näin suurilla kirjaimilla, ei suinkaan tarkoita, että kaikki liittyjät olisivat tällaisia. Se on hyvä pitää mielessä, kun suunnittelet kivittämistäni. Ne ei-kirkkoon liittyneet, joista myös käytetään toisinaan sanontaa "äidinmaito-ortodoksit" eivät kyllä kaikilta osin ole syyttömiä hekään. He usein tietämättöminä, osaamattomina, kirkon asioita seuraamattomina ja asioihin välinpitämättömästi suhtautuvina, melkoiselta osin maallistuneina, osin luterilaistuneina eivät tee mitään - katsovat kuin "lehmät uutta hevosta", passiivisina, sanattomina, typertyneinä.

Otan tähän vielä muutamia esimerkkejä tuon hajaantumisväitteeni tueksi. Olen pahoillani, mutta melkoinen osa niistä sijoittuu melko pienelle maantieteelliselle alueelle maassamme, mistä tietysti voi myös tehdä monenlaisia johtopäätöksiä.

Kirkkomme keskittynyt hiippakunnallinen hallinto ei toimi. Kolmen hiippakunnan johtajat ovat kuin kissat ja koirat - he eivät pärjää pääsääntöisesti keskenään. Parista johtajasta on huhujen ja julkisuudessa liikkuneiden tietojen mukaan jo valitettu korkeimpaan kirkolliseen toimielimeen ja sieltä onkin saatu joku päätös uloskin. Kaikkia päätöksiä ei vain ilmeisesti ole julkistettu, mutta sekin joka on jollain tavoin julkistettu ja josta on puhuttu myös mediassa, ei kelvannut "syytetylle". Tämäkin kertonee omaa karua kieltään tilanteen vakavuudesta. "Syytetty" ei ilmeisesti tunnusta "oikeudenjakajan" arvovaltaa ja päätösvaltaa asiassa ja "syyttäjäkin" arkailee asian kanssa, koska kyseessä on entinen "mallioppilas", Suomen ortodoksinen kirkko, ekumenian ja demokratian kehto, jossa ongelmat - jos niitä vertaa suurten ortodoksimaiden toisenlaisiin ongelmiin - ovat todella vähäisiä ja marginaalisia. Mehän olemme vain pieni osa maailmanlaajuista ortodoksista kirkkoa ja toistaiseksi ei ole - onneksi - mahdollista, että Suomen kirkko olisi ns. "suunnannäyttäjä" maailmanlaajuisen kirkkomme modernisoinnissa ja liberalisoinnissa.

Koska hiippakunnallinen hallinto ei toimi, ei myöskään yhteistyö hiippakuntien välillä toimi, paitsi ehkä parin hiippakunnan kesken. Ja sielläkin ilmeisesti vain johtajien kesken ja kirkon kannalta epäoleellisissa - joku huimapää saattaisi heikkona hetkenään jopa sanoa, että ajoittain hereettisissäkin - asioissa. Valitettavasti välissä vain on se "kolmas pyörä", jonka kanssa ei kumpikaan kahdesta suostu "leikkimään", vaan haluaa - kuten ortodoksiseen kirkolliseen hierarkiaan kuuluu - olla "kukkona tunkiolla" - sananmukaisesti tai "leikkiä omilla leluilla".

Samalla valitettavasti oman hiippakunnan asiat saattavat olla jokseenkin retuperällä - seurakunnat huseeravat, miten tahtovat ja ovat täysin vailla minkäänlaista hiippakunnan johtajan pastoraalista toimintaa. Joku tosin on ihan vakavissaan kysynytkin, kykenevätkö, osaavatko johtajat edes sitä antaa. En tiedä, mutta savolaisen konduktöörin sanoin: "suattaahan se olla niinnii". Mikäli seurakunta on riittävän suuri ja sen "pomo" - "Capo religioso" riittävän härski, homma toimii kuin Ukrainassa tai miksei myös kuin Italiassa, vaikka seurakunnan johtaja olisi suurimman osan sairaanakin ja mukana - yleensä jonkinlaisen "ihmeparannuksen kokeneena" - vain edustustilaisuuksissa ja ulkomaan matkoilla sekä joissain suuremmissa ja näyttävissä kokouksissa. Riittää, kun on "oma porukka" vallassa ja "Capo bastone" johtaa, niin homma toimii tässä "meidän asiassamme" - mitä se muuten olikaan italiaksi.


Keskushallintokin on omituisessa tilassa. Kirkkomme lainsäädäntö perustuu hämärän historiamme luterilaisiin säädöksiin, joita hätäpäissämme otimme käyttöön sotien jälkeen ja se tarjoaa oivan mahdollisuuden tehdä "laillisesti vallankumous", kuten sen olemme jo muutamaan otteeseen saaneet havaita. Yksi hiippakunta - ei edes naapuri - valitsee toiseen hiippakuntaan johtajan kysymättä heiltä, joita asia koskee ja pyrkii nyt dominoimaan samalla tavalla koko kirkkoa valta-asemassaan, joka perustuu sen suuruuteen - valitettavasti ei kuitenkaan kirkolliseen viisauteen eikä edes uskonnolliseen hengellisyyteenkään. Valta-asema, suuruudenhulluus, toisista välittämättömyys, häikäilemättömyys ovat nousseet arvoon arvaamattomaan ja samalla joidenkin "kellokkaiden" päähän, aivan kuten se eräs kuuluisa neste tai kuten nykyään sanotaan: aivan kuten eräällä itäisen naapurivaltiomme päämiehellä. Mistään ei välitetä, nomenklatuura jyllää ja johtaa, henkilöstö voi pahoin, mutta selviää pillereillä ja tarvittaessa vaikka viinan voimalla ja terapeuttien avulla, vaalikarja on vain vaaleja varten ja koska se on maallistunutta ja melko passiivista kaiken lisäksi, se tarjoaa mahdollisuuden tällaisellekin. Rahaa kuluu epäoleelliseen, vuokria pitää korottaa, veroja nostaa, jotta saataisiin kulut peitettyä, vaikka kyseessä on aina ollut rikas seurakunta. Palkataan asioita hoitamaan - Juha Watt Vainion vai oliko se Loirin sanoja hieman soveltaen - tuomareja, kanttoreita, melkein mitä vain ja ne luoda lupaa tuulentupaa pelkkää sanoissaan.

Viimeisin tilanne, muttei suinkaan ensimmäinen kerta, kun tämän havaitsee karmaisevalla tavalla, on jälleen pian koittava kirkolliskokouksen edustajien vaali. Jos henkilö - siis sellainen, jonka seurakunta (eli siis tässä tapauksessa pappi ja nomenklatuura) on hyväksi havainnut (joka on siis ohjailtavissa, nöyrä papille ja piispalle, kunnianhimoinen, muttei silti osaa ajatella omilla aivoillaan, erilaisia etuja ja taloudellisia tai muita etuuksia tavoitteleva, jne.) - pyrkii vaikkapa oman seurakunnan valtuustoon ja ei sinne pääse - mitä tapahtuukaan. Seurakunta (eli siis jälleen tässäkin tapauksessa todellisuudessa pappi ja nomenklatuura, vaikkakin jokin elin nimellisesti sen tekeekin) valitsee hänet seurakunnanneuvostoon tai jopa kirkolliskokousedustajaksi, jonka läpimeno kirkolliskokousedustajaksi turvataan taas uudella valinnalla: valitsijamiehiksi valitaan jälleen vain sopivia, ei ajattelevia ja asiaa tuntevia. Jossain vaiheessa joku esitti - taisi muuten olla toinen niistä järkevistä piispoista - että kirkolliskokoukseen pitäisi laittaa ehdolle vain seurakunnanvaltuuston jäseniä, joilla siis on valtakirja kirkkokansalta (vaikkakin usein valitettavasti melko pienellä äänestysprosentilla) ja joilla on siksi myös juohevampi yhteys omaan seurakuntaan ja joilla on ainakin pieni mahdollisuus ja teoriassa kyky ja taito ajatella omilla aivoilla, eikä suostua nomenklatuuran lobbauksen ja painostuksen uhriksi.

Tässä jokin aika sitten sosiaalisessa mediassa verrattiin tällaista valta-asemaan perustuvaa toimintaa mafiaan ja välittömästi asia korjattiin niin, että sinne laitettiin voimassa olevat säädökset, joista yksiselitteisesti selvisi, että on toimittu oikein. Niin onkin. Mutta voidaan silti aivan aiheellisesti kysyä - onko sittenkään toimittu oikein kokonaisuutta ja koko seurakuntaa ja erityisesti kirkkoamme ja ortodoksisuutta ajatellen. Onko "laillinen oikeus" tällä kertaa sama kuin "moraalinen oikeus"? Onko yhden alueen harvojen oikeus koko kirkon oikeus? Minusta ei ole. Silloin kun jyrätään tällaisin keinoin asioita läpi ja jätetään suuri hiljainen enemmistö, vaalikarja, syrjään, asiat eivät mene niin kuin niiden pitäisi. Ja voin aivan hyvällä syyllä sanoa: kirkkomme on pahasti jakaantunut - mitähän tästä seuraa jatkossa. Ennustan, ettei mitään hyvää.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Tässä kuitenkin vielä piristykseksi yksi musiikkivideo, ettemme nyt ihan synkkyyteen vaipuisi:




3 kommenttia:

Liisa kirjoitti...

Synkistämään onnistut kuitenkin, tahdot tai et.

Unknown kirjoitti...

Niin sairaan totta kaikki!!

Anonyymi kirjoitti...

Synkistää tai ei, mutta: Ah, NIIN totta. Ikävä kyllä. Ja minusta hyvä, että joku sanoo tämän julkisesti ääneen / kirjoittaa julkisesti.