Erityispedagogiikkaa tosielämässä

Toimin noin neljäkymmentä vuotta opetusalalla ennen eläköitymistäni, siitä puolet opettajana, puolet rehtorina. Sinä aikana näki ja koki monenlaisia oppijoita. Toiset ovat yhä mielessä, mutta monet ovat silti jääneet unholaan. Nämä unholaan jääneet käyttäytyivät, elivät ja opiskelivat yleensä kunnolla ja siististi ja keskinkertaisin tuloksin.

Mieleen ovat jääneet veijarit, huipputyypit ja muut sellaiset, jotka jollakin tavalla erottuivat normaalista oppilasjoukosta niin hyvässä kuin pahassa. Monet heistä ovat nyt mielenkiintoisissa jopa jotkut merkittävissä asemissa nyky-yhteiskunnassa.

Ehkä päällimmäisenä mielessäni on eräs erityisluokan poika, joilla useilla muuten oli aivan ihmeellisiä kykyjä. Heillä saattoi olla joitain sellaisia kykyjä ja taitoja, jotka helposti peittyivät vääränlaisen tai oikeammin toisenlaisen käyttäytymisen alle. Tällä pojalla – nimitän hän nyt tässä vaikkapa Valtteriksi – oli kyky hahmottaa vesi- ja muuta putkistoa aivan erityisellä tavalla ja vielä lisäksi – hän osasi purkaa ja kasata niitä aivan ihmeellisellä tavalla.

Voitte uskoa ne hämmästykset, suuttumukset, naurut ja muut reaktiot, kun joku ope tai talkkari tuli kertomaan, että nyt taas käytävän vesiputket on laitettu ”uuteen uskoon” tai oppilaat sanoivat, että juoma-automaatista tulee kuumaa vettä. Kun tai ehkä jos osasi tarkastella tehtyä uudelleen rekonstruktiota oikein, se usein oli varsin innovatiivinen, tosin samalla usein haittaava ja harmillinen.

Valtteri oli erilainen lapsi. Hän puhui hiljaa ja hieman ”sössöttäen”, lapsellisesti. Mutta annapas, kun puhuttiin putkista, niistä hän tiesi jo ekaluokkalaisena ilmeisen paljon. Hän helposti seisoi yksin hiljaa nurkassa ja ei herättänyt silloin suurtakaan huomiota, paheksunnasta nyt puhumattakaan. Mutta annapas olla, kun hän pääsi yksinään putkien pariin, silloin sattui ja tapahtui. Ja pian paheksuntaakin riitti.

Jo pelkästään se voiman käyttö, mitä hän tuolloin joutui tekemään putkien liitoksia aukaistessaan ja uudelleen konstruktoidessaan, ei ollut vähäinen. Aikuiselle miehelle, talkkarillemme Otolle, se oli aina melkoinen urakka. Eikä pelkästään se, vaan myös löytää putkille se entinen ”oikea” konstruktio. Piti myös löytää oikeat työvälineet korjata tehty konstruktio. Valtterilla ne oli itsellään mukana kotoa tuotuna.

Olin opiskellut erityispedagogiikkaa yliopistossa, mutta en suinkaan ollut valmistunut erityisopettajaksi. Oma erikoistumisaineeni oli matematiikka, joten looginen ajattelu auttoi ehkä hieman näissäkin tapauksissa. Mutta kovasti hyötyä noista erityispedan opinnoista oli silloin ja on yhä.

Silloin tällöin sitten rehtorina toimiessani olin erityisluokalla väliaikaisena sijaisena, kun heti ei pätevääkään siihen löytynyt. Melko pian sain varsin konkreettisesti huomata, etteivät ihan kaikki normaalien lasten tavanomaiset opetusmenetelmät oikein tehonneet ja selvästi myös sen, että minulla oli suuria puutteita ymmärtää noita lapsia.

Kerron vielä yhden tapauksen, joka on usein tullut mieleeni ja hieman huvittanutkin kaikessa karuudessaan. Olin kerran pienten alkuopetuslasten erityisopen pikasijaisena ja – kauhistus – lukujärjestyksessä oli liikuntaa. Mitä tehdä, koska tiesin joukossa olevan muutaman hieman reippaamman ihmisalun. Liikkasalissa oli monelaisia vaarallisia telineitä ja muitakin paikkoja, joissa olisi voinut sattua mitä vain.

Menimme liikuntasaliin, raahasimme joukolla ison monta metriä pitkän ja melkein yhtä leveän ja reilut puolimetriä paksun voimistelupatja keskelle salia ja ympärille pienempiä patjoja matoiksi ja pehmikkeeksi. Ja sitten ei kun painiottelu haastesysteemillä ja tarkoilla säännöillä - toista ei saanut millään tavalla vahingoittaa. Kaksi aloitti ja hävinnyt poistui matolta ja voittaja jatkoi.

Hämmästykseni oli suunnaton, kun huomasin, että tämähän toimii. Ei mitään häiriökäyttäytymistä, vaan kaikki sujui kuin rasvattu. Myöhemminkin he aina pyysivät, ettenkö voisi toimia liikkaopen sijaisena ja taas painittaisiin. Opekin – siis heidän ihan oikea erityisope – oli hieman hämillään tilanteesta. En siksi ryhtynyt suuremmin retostelemaan tempullani, ei tainnut olla ihan opsin – opetussunnitelman – mukainen, mutta silti – se toimi silloin.

Nuo monien vuosien takaiset tapahtumat vaikuttavat elämässäni yhä. Eivät ehkä niinkään muistoina, vaan enemmänkin tietynlaisina hankittuina elämänkokemuksina. Ymmärrän, että elämässä on monenlaisia ihmisiä, erilaisia ihmisiä, erilaisia oppijoita, kuitenkin samanlaisia ihmisiä. Ja mikä minun mielestäni vielä tärkeintä – en vain ymmärrä – vaan ehkä osaan hieman jo erottaakin sellaiset ihmiset harmaasta massasta ja suhtautua heihin ainakin useimmiten paremmin, toisin kuin ehkä odotettaisiin. En ehkä aina, mutta edes joskus, sekin on hyvä tulos tällaiselle eläkeläiselle.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Uskontoa laput silmillä

Jouluaika on sujunut melko rauhallisena niin omassa elämässäni kuin omassa maassani, mutta myös maailmanlaajuisella ortodoksisella kirkkokentällä. Pieniä säröjä on silti löytynyt varmaan puolin ja toisin – ainakin maailmalla.

Kiovassa sijaitseva Pyhän Mikaelin kultakupolinen luostari revittiin neuvostovallan aikana maan tasalle, mutta rakennettiin itsenäistyneessä Ukrainassa entiselleen. Se kuvaa hyvin ukrainalaisten vahvaa tahtoa olla muista riipumaton kansa ja kirkko.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Ennen joulua Ukrainan parlamentti hyväksyi lain, jonka perusteella Moskovan patriarkaatin alainen, Venäjän ortodoksiseen kirkkoon autonomisena kirkkona kuuluva Ukrainan ortodoksinen kirkko, joutuu selvittämään yhteytensä ja kytköksensä Venäjään (Moskovan patriarkaattiin) ja muuttamaan nimensä. Siitä tulee mahdollisesti Venäjän ortodoksinen kirkko Ukrainassa, ei siis Ukrainan ortodoksinen kirkko. Aikaa muutoksille annettiin noin yhdeksän kuukautta ja mikäli sinä aikana ei tapahdu toivottuja toimia, kirkon laillisuus alueella lakkaa.

Ukrainan valtiollinen taho on siis edennyt määrätietoisesti oman maansa ortodoksisen kirkon itsenäisyysasiassa. Oma ortodoksinen kirkko ei enää voi kuulua Venäjän alaisuuteen. Nyt se sai laajan itsenäisyytensä eli autokefalian Turkissa sijaitsevalta ortodoksisten paikalliskirkkojen ”puheenjohtajalta”, Konstantinopolin ekumeeniselta patriarkaatilta, jolle tällainen toiminta kirkon sääntöjen, kanonien, mukaan kuuluukin. Melko luonnollisen tuntuinen teko, kun asiaa ajatellaan nykyisen Ukrainan valtiollisen tilanteen kannalta. Maasta on väkivalloin ja vastoin kansainvälisiä sopimuksia, riistetty Venäjälle osa (Krimin niemimaa) ja osassa Ukrainaa (Itä-Ukraina) käydään venäläisin asein ja suurelta osin myös venäläisin joukoin kapinaa maan laillista hallitusta vastaan.

Venäjän väkivaltaiset teot alkavat hiljalleen oikeasti kääntyä tekijöitään vastaan Ukrainassa ja tämä on aiheuttanut maassa uuden uhan seuraavasta väkivaltaisesta invaasiosta, joista merkkejä on koko ajan ollut ilmassa, niin teoissa kuin maallisten ja kirkollisten johtajien puheissa.

Venäjän kirkko ja siinä ohessa Venäjän valtiollinen hallinto eivät ole hyväksyneet Ukrainan kirkon itsenäistymistä ja ovat jo pitkän aikaa käyneet nykyiselle Venäjän valtiolle tyypillistä hybridisodankäyntiä, jossa sanaa ei ole säästelty ja kielenkäyttö on ollut kaukana kristillisistä ihanteista. Aiemmin itsekin järkevinä pitämistäni kirkonmiehistä on tullut lähes räksyttäviä rakkeja, joiden aiemmat sanat ja kirjoitukset ovat räikeässä ristiriidassa nykyisten tekojen kanssa. Vaikea ymmärtää asiaa muuten, kuin että heistä on tehty pakolla valtiollisen propagandan edelleen levittäjiä vanhan venäläisen, lähinnä kai stalinistisen perinteen mukaisesti.

Venäläinen uutistoimisto TASS uutisoi juuri, että Moskovan patriarkka pitää Konstantinopolin patriarkan toimia rikollisina ja ennustaa vaarallisia seurauksia ja verisiä konflikteja. Siis kirkon päämiehen kerrotaan ennustavan tällaista. Aika erikoinen tilanne tämä mielestäni on kaiken kaikkiaan kristilliseksi kirkoksi katsotussa organisaatiossa.

Aikanaan ennen ja jälkeen viime maailmansotien silloinen Venäjän tai oikeammin Neuvostoliiton yksinvaltias, Stalin, pappisseminaaria käynyt gruusialainen, yritti kaikin keinoin musertaa ja lopettaa kirkollisen toiminnan hallitsemassaan maassa. Aie epäonnistui ja pian Stalin huomasi, että kirkon voi suunnilleen samoilla keinoilla, mitä aiemmin käytettiin, valjastaa valtiollisen propagandan ja poliittisten aatteiden ja sorron levittäjäksi. Tuosta tapahtumasta saa kirkko kärsiä yhä, vaikka yksi generalissimus on vaihtunut toiseen ja maan nimikin on palannut entiseen formaattiinsa.

Venäjän kirkkoa tulee oman arvioni mukaan kohtaamaan lähivuosia jäsenkato ja suuret ongelmat. Se on kirkolle elämän ja kuoleman kysymys, vaikka valtio nyt tukeekin kirkkoa runsain ”lahjuksin” osoittamastaan lojaalisuudesta. Jäsenkadon merkki on myös Ukrainan tilanne, jossa ainakin pitkällä aikavälillä venäläisestä kirkosta tulee katoamaan miljoonia ukrainalaisia jäseniä. Nämä ovat kaiken lisäksi ehkä sitä ”parasta A-luokkaa” ortodokseja juuri Venäjän ortodoksisessa kirkossa. Jäljelle jäävät niin Ukrainassa kuin omassa maassaankin ne samat kirkkomummot ja -papat, jotka ovat tiedonsaannissaan vain ja ainoastaan valtiollisen median varassa. Heihin uppoaa valtion tuottama vääristynyt ja usein myös valheellinen, vaihtoehtoisia totuuksia tarjoileva propaganda ja he eivät saa tietoa mistään muualta. Ja jos saavatkin, ”aivopestyinä” eivät enää usko totuutta. He eivät edes yleensä osaa tai heillä ei ole varaa moderneihin medioihin, internetiin ja sosiaaliseen mediaan.

Nuorempi polvi osaa käyttää nykymedioita ja tietää enemmän. Samaan aikaan ehkä juuri tuosta johtuen ortodoksiseen kirkkoon kuuluvien maksavien jäsenten määrä laskee, vaikka samaan aikaan itsensä ortodokseiksi identifioivien määrä muka nousee. Ollaan ortodokseja, koska se on nykyisessä kotimaassa ”poliittisesti viisasta”, mutta todellisuus ja vallitseva tila eivät tässä kohtaa oikeaa rehellistä uskonnollisuutta ja sitä oikeaa ortodoksisuutta, joka toki on olemassa Venäjälläkin, mutta mahdollisesti sorron, painostuksen ja uhkailujen vuoksi kenties piilossa.

Tässäkin venäläisellä kirkolla olisi peiliin katsomisen paikka. Vallitseva ”muka hyvä” olotila ei ole ikuinen. Joidenkin vuosien päästä tilanne voi olla aivan toinen ja jos silloin ollaan vielä poteroissa, kirkon käy huonosti. Länsimainen elämäntapa ja täällä oleva pinnallinen uskonnollisuus ja maallistuminen ovat varoittavia esimerkkejä tulevasta kauhukuvasta Venäjälläkin.

Voihan olla, että osasta nykyisiä aikuisia kasvaa samanlaisia ympärilleen katsomattomia, hevosten kasvatuksessa käytettyjä näköestelappuja kantavia ja yksioikoisesti ajattelevia kirkkomummoja ja -pappoja. Ajanjakso, minkä tämä muutos avoimempaan yhteiskuntaan ja kirkkoon ottaa, kestää jonkin aikaa, mutta on kuitenkin kirkon elämässä lyhyt jakso.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Tämäkin blogikirjoitus ja omat arvioni perustuvat suurelta osin näkemääni ja kokemaani, kun vierailin 7. - 11.12.2018 Ukrainassa.

Ukrainan kirkko myrskyn silmässä

Kiovan Pyhän Sofian katedraali.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Ukrainan uusi yhdistynyt ortodoksinen kirkko on ottanut ensimmäisen todella merkittävän askeleen koti yhtenäistä ortodoksista kirkkoa Ukrainassa. Huolimatta Venäjältä levitettyä ns. vaihtoehtoista totuutta, jota on myös tehokkaasti saatettu Suomessa ns. hyödyllisten hölmöjen (useful idiots) toimesta ihmisten tietoisuuteen, muutos koetaan kuitenkin Ukrainassa tervetulleena, myönteisenä ja hyvänä asiana. Kävin itse toteamassa tuon asiantilan itsenäisyyspäivämme jälkeen vierailemalla Kiovassa ja tavatessani useita ukrainalaisia ihmisiä, ortodokseja ja keskustellessani heidän kanssaan.

Venäjän propaganda perustuu pitkälti asetelmaan, jossa se syyttää maallisia osapuolia kansainvälisten sopimusten rikkomisesta ja kirkollisia osapuolia kanonien vastaisesta toiminnasta, mutta ei huomaa hirttä omassa silmässään. Venäjä, jos kuka on viime aikoina tehokkaasti rikkonut kansainvälisiä sopimuksia mm. Krimin valtauksessa ja Asovan selkkauksessa tai samalla tavalla toiminut törkeästi kanonien vastaisesti jo pitemmän aikaa eri puolilla maailmaa mm. perustaessaan omia kirkkojaan ja seurakuntiaan toisten jurisdiktioiden alueelle, mm. Suomeen, mikä on ankarasti kielletty kanoneissa. Ja nämä rikkomukset lienevät vain jäävuoren huippu.

Lauantaina 15.12.2018 ukrainalaiset ortodoksit kokoontuivat historialliseen, 1000-luvulla alkunsa saaneeseen Pyhän Sofian (Viisauden) katedraaliin valitsemaan kirkolle uutta päämiestä. Tilaisuuteen oli henkilökohtaisesti kutsuttu kaikkien kolmen maassa toimivan ortodoksisen kirkon piispat, jotka voivat ottaa mukaansa yhden papin ja yhden maallikon.

Kaksi ns. skismaattista kirkkoa eli kirkkoa, jotka oli miljoonine jäsenineen jätetty ns. virallisen, kanonisen kirkon ulkopuolelle lähinnä kirkkojen johdon henkilökohtaisista ongelmista johtuen, osallistuivat suurin joukoin yhdistymiskokoukseen. Toisen osapuolen, ns. kanonisen kirkon, mutta Moskovan patriarkaatin alaisuudessa toimivan autonomisen kirkon piispoja paikalla oli vain kaksi. Tämä aiempi ns. kanoninen kirkko lienee hieman suurempi jäsenmäärältään kuin toinen suurista ns. Kiovan patriarkaatti, jota johtaa ongelmainen henkilö patriarkka Filaret (siviilinimeltään Mikhailo Antonovits Denisenko).

Tästä nykyisestä vuonna 1929 syntyneestä jonkinlaisesta ukrainalaisesta ”kunniapatriarkka”-nimityksen saaneesta Filaretista on venäläisessä propagandassa tehty se suuri saatana, jonka syyksi suunnilleen kaikki, mitä Ukrainan kirkossa tapahtuu huonoa, kaadetaan. Hän on toiminut joskus kirkollisen uransa aikana myös lyhyen aikaa ns. Moskovan patriarkkana locum tenens eli eräänlaisena virkaa tekevänä sijaispatriarkkana, mutta joutui eroamaan Venäjän kirkon tehtävistään vaadittuaan Ukrainan kirkolle laajaa itsenäisyyttä eli autokefaliaa, joka nyt vuosikymmeniä myöhemmin myönnettiinkin, mutta ei Moskovan vaan Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin toimesta.

Kaiken kaikkiaan Filaretilla on takanaan melkolailla vaiherikas ja itseasiassa hieno kirkollinen ura mm. Moskovan teologisen akatemian professorina ja erilaisissa tehtävissä myös Saratovin ja Kiovan teologisissa seminaareissa, kirkon diplomaattisissa tehtävissä eri puolilla maailmaa mm. Aleksandrian patriarkaatissa ja Itävallan Wienissä. Kaiken kaikkiaan hänen uransa oli nousujohteinen siihen saakka, kunnes hän ryhtyi pyytämään Ukrainan kirkolle autokefaliaa 1990-luvulla.

Pian sen jälkeen hänestä tuli se ”Suuri Saatana” Venäjän ortodoksiselle kirkolle ja kaikki hänen aikaisemmat saavutuksensa pyrittiin mitätöimään ja aloitettiin maailmanlaajuinen parjauskampanja. Samalla hänet erotettiin Venäjän kirkosta ja ekskommunikoitiin eli erotettiin ehtoollisyhteydestä.

Näiden tapahtumien seurauksena hän perusti 1990-luvun alussa Ukrainaan uuden, Moskovasta riippumattoman ortodoksisen kirkon, jota kutsuttiin nimellä Ukrainan ortodoksinen kirkko – Kiovan patriarkaatti (UOK-KP) ja sen päämieheksi, Kiovan patriarkaksi, tuli vuonna 1995 patriarkka Filaret, joka arvonimellään (patriarkka) ja jopa pukeutumalla samanlaiseen kirkolliseen asuun kuin Moskovan patriarkka ärsytti suunnattomasti etenkin venäläisiä ja heidän propagandansa alaisuudessa olevia muitakin, mm. suomalaisia.

Kaiken tämän, itse asiassa ja loppujen lopuksi henkilökohtaisen kiistelyn, seurauksena useita miljoonia ukrainalaisia ortodokseja jäi ilman ”kanonisen kirkon suojaa”, kun he kuuluivat jäseninä Kiovan patriarkaattiin. Tuo suojan puuttuminen ei heitä suuremmin haitannut, koska kirkko oli täsmälleen sama ja samanlainen kuin aikaisemmin, se noudatti samoja uskonkappeleita ja kirkollisia tapoja kuin aikaisemmin, mutta se oli riidoissa Moskovan kanssa.

Sama tilanne oli pienemmällä joskus ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyissä syntyneellä ns. Ukrainan autokefaalisella ortodoksisella kirkolla (UAOK), joka pienuutensa vuoksi ei noussut ehkä niin voimakkaasti valokeilaan edes venäläisten toimesta. Kumpikin kirkko – UOK-KP ja UAOK – saivat sittemmin ”synninpäästön” Konstantinopolin ekumeeniselta patriarkalta, joka poisti heiltä ekskommunikaation ja nosti piispat ja papit jälleen heidän kirkollisen arvonsa mukaiseen asemaan. Samalla miljoonat ukrainalaiset pääsivät jälleen kanonisen kirkon jäseniksi maailmanlaajuiseen ortodoksiseen kirkkoperheeseen.

Nämä kaksi kirkkoa muodostivat nyt pääasiassa tuon yhdistyneen kirkon ja Moskovan patriarkaatin alaisuudessa toimiva Ukrainan ortodoksinen kirkko (UOK-MP) jäi pääasiassa yhdistymisen ulkopuolelle. Sen seurauksena aivan äskettäin Ukrainan parlamentti, Verkhovna Rada, teki päätöksen, jonka mukaan maan rajojen ulkopuolella toimiva (päämajaansa pitävä) kirkko, joka (maa tai/ja kirkko) kaiken lisäksi on jollakin tavalla ollut mukana Ukrainan alueella tapahtuviin sotilaallisiin ja aggressiivisiin tapahtumiin, joutuu muuttamaan nimensä Venäjän ortodoksiseksi kirkoksi Ukrainassa.

Uuden Ukrainan ortodoksisen kirkon kivinen tie on vasta alkumetreillä, mutta joitain myönteisiä reaktioita on toki tullut ja toisella tavalla ajateltuna, joitain kielteisiä reaktioita ei ole ainakaan vielä kuulunut. Suuri ja vaikutusvaltainen Kreikan ortodoksinen kirkko on antanut ymmärtää, että se rukoilee palveluksissaan nyt uuden Ukrainan kirkon ja sen päämiehen, Kiovan arkkipiispa ja koko Ukrainan metropoliitta Epifanioksen, puolesta. Ekumeenisella puolella myönteisen reaktion valinnalle ja muutokselle ilmaisi myös roomalaiskatolinen kirkko Vatikaanissa.

Sen sijaan suurten paikalliskirkkojen, vanhojen ja ns. uusien patriarkaattien kannanotot puuttuvat. Se voi olla hyvä merkki tai tyyntä myrskyn edellä. Moskovan patriarkaatin slaavilaiset satelliitit – lähinnä kai Serbia, Bulgaria ja Georgia – ilmaissevat paheksuntansa piakkoin, mutta mitä tekevät vanhat bysanttilaiseen perinteeseen sitoutuneet Aleksandria, Antiokia ja Jerusalem. Se nähtäneen pian. Muiden paikalliskirkkojen kuten Romanian, Puolan, Albanian ja Kyproksen mielipiteitä on nähty joitain ja arvoitus ei kokonaan ole siltäkään osin ratkennut.

Venäjän trollitehtaat joka tapauksessa askaroivat voimallisesti tämänkin tapauksen kimpussa ja netti suoltaa suuret määrät vaihtoehtoista totuutta, jossa mm. noin 40 ortodoksisen papin loikkaaminen oman hiippakuntapiispan loikatessa kiellettiin ja heidän ilmoitettiin melkein kaikkien palanneen UOK-MP:n helmoihin. Venäläisillä sivuilla ei ole vielä kuitenkaan nähty miljoonien tyytyväisten ukrainalaisten reaktioita yhdistymiselle. Ukrainalaiset kertoivat, että venäläinen kirkko Ukrainassakin käyttää monesti tapauksissa omia pappejaan kohtaan vanhoja koulumetodeja: uhkausta, lahjontaa, kiristystä ja pelottelua ja tarvittaessa jopa väkivaltaa. Ne toimivat aikanaan Neuvostoliitossa, miksei myös sen perillisvaltiossa.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Luterilainen ortodoksia

Ortodoksisen kirkon sisäkaton (kupolin) ikonikoristelua.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Suomen ortodoksisesta kirkosta on joskus sanottu hieman häijysti, että se on maailman luterilaisin ortodoksinen kirkko. Asiassa lienee jonkinlainen totuuden siemenkin varsinkin, jos asiaa tarkastellaan ihan mitättömien ”nippeli-nappeli” asioiden valossa. Mutta entäpä jos asiaa katselee hieman isompienkin asioiden valossa? Miltä se silloin näyttää?

Ortodoksinen kirkko ja sen perinteet ovat vanhaa perua. Me ortodoksit itse kehuskelemme usein sanomalla omaa kirkkoamme ensimmäiseksi ja vanhimmaksi kirkoksi maailmassa, joka perustettiin kristinuskon alkutaipalella ensimmäisten vuosikymmenien aikana, ensimmäisenä helluntaina, kirkon syntymäpäivänä.

Suomessa ortodoksinen kirkko ja usko ovat huomattavasti nuorempia. Ihan juuri äsken marraskuussa 2018 vietettiin ensimmäisen Suomessa kirkkoamme koskevan asetuksen 100-vuotispäivää. Mutta osaamme me suomalaisetkin retostella ortodoksisella uskonnolla luterilaisessa maassamme, jossa historiankirjat ja siinä ohessa oppikirjatkin yhteen aikaan kertoivat kristinuskon tulleen Suomeen joskus 1200-1300-luvuilla lännestä. Oikaisimme kertojia, että kyllä se usko idästä tuli jo 1000 luvun taitteessa, oli ortodoksista kaiken lisäksi ja ulottui jo varhain melko pitkälle Suomen sisäosiinkin asti kauppiaiden ja munkkien sinne viemänä.

Nuo retostelut tosin ovat aika nuorta perua, sillä oli aika ennen ja jälkeen sotia, jollain asia ei oikein mitenkään ollut framilla. Olimme tyytyväisiä jo siihen, että saimme edes olla olemassa luterilaisessa Suomessa. Ei siinä oikein enää auttanut ryhtyä retostelemaan sillä, että olimme muuten täällä ekana, jos katsoo asiaa uskonnon kannalta.

Viime sotien jälkeen tilanne oli vaikea. Suurin osa ortodoksisen kirkon omaisuudesta jäi Neuvostoliiton puolelle ja Suomessa liikkui eri puolilla maata suuri määrä ortodokseja, jotka tunsivat olonsa kirkollisessa mielessä kovinkin orvoiksi: ei ollut seurakuntia, kirkkoja ja papitkin olivat vähissä ja harvoin käsille saatavissa.

Varmaan silloin tai jo sodan aikana alkoi ensimmäinen luterilaistuttamisen kausi, jota voisi vaikka verrata joskus ennen itsenäisyyttä Suomessa vallinneisiin venäläistyttämisen kausiin. Molemmilla oli loppujen lopuksi sama tarkoitus, vaikka keinoissa oli ehkä hieman eroja.

Suomen valtion tavoite oli yhtenäistää kansa sodan jälkeen suomalaiseksi kansaksi ja siksi se varmaan lähti mukaan tukemaan ortodoksisen kirkon jälleenrakennusprojekteja. Tosin joillakin oli jo silloin varmaan ”ketunhäntä kainalossa”, kuten olemme sittemmin saaneet lukea useista nykyisin tehdyistä tuota aikaa käsittelevistä akateemisista opinnäytetöistä ja väitöskirjoista.

Osa oletti ortodoksisuuden elävä vain jonkin aikaa ja siksi kaikki, mitä heidän eteensä tehtiin, tuli ainakin heidän mielestään palvella lopullista tavoitetta – yhtenäistä luterilaista kansaa. Jälleenrakennuskauden kirkot rakennettiin sellaisiksi, että ne olisi helppo muuttaa myöhemmin luterilaisiksi kirkoiksi tai muuhin käyttöön. Ortodoksisia perinteisiä liekkikupoleita (ns. sipulikupoleja) ja perinteistä ortodoksista kirkkorakennustapaa ei oikein hyväksytty, koska ne muistuttivat liikaa jostain – mistä? Joillekin venäläisyydestä, joillekin ehkä jostain muusta torjuttavasta asiasta.

Painostus ortodokseja kohtaan oli hienostunutta ja osin piilevää. Maassa oli runsaasti ns. seka-avioliitossa eläviä aviopareja ja uusia syntyi tiuhaan tahtiin. Molemmissa ryhmissä kato kävi erityisesti ortodoksien kohdalla, sillä joissain suku ei hyväksynyt perillisen puolisoksi ortodoksia, ”ryssää”, kuten se kauheimmillaan joillekin sanottiin. Tapahtui paljon kirkosta eroamisia ja liittymisiä luterilaiseen kirkkoon, sosiaaline paine oli suuri ortodokseja kohtaan.

Sama nähtiin kastettavien lasten kohdalla, vaikka sääntö oli kauan sodan jälkeen, että lapset kastettiin perinteisesti isän ja isän suvun uskon mukaan, ne kastettiin silti usein luterilaiseksi, oli isä mitä uskoa tahansa. Pian koko lakikin muuttui niin, että kastettiinkin äidin mukaan ja tietysti pääasiassa luterilaisiksi. Kouluissa oli vaikeuksia saada oman uskonnon opetusta ja monella tapaa elämä tehtiin tässä uskontoasiassa vaikeaksi.

Painostusta oli monella taholla niin maallisessa elämässä, mutta myös papistoon kohdistuvana. Papit olivat tottuneet liikkumaan mustat viitat päällä ja ortodoksisen papin mukaisissa vaatteissa. He erottuivat katukuvasta juuri pukeutumisensa suhteen ja usein heillä oli lisäksi pitkä parta. Pian alettiin olettaa, että hekin ajavat ”epäsiistin” partansa ja esiintyvät parrattomina, pukeutuneina pukuun ja kaulasta löytyy luterilaiselle papille tuttu ”sokeripala”, josta selvisi, että kyseessähan on pappi – pastori, kuten haluttiin sanoa, ei ortodoksisesti: isä – uskonto ei tosin aina ollut itsestään selvää eikä niin tarpeenkaan.

Itse sain lapsesta asti kuulla nimityksiä ja haukkumista uskontoni vuoksi ja näin oli monien muidenkin kohdalla. Kaikki eivät sitä kestäneet, vaan luopuivat isiensä uskosta. Useimmat liittyivät luterilaiseen kirkkoon, jotkut eivät enää mihinkään.

Kaikki tämä edellä lueteltu palautui jälleen mieleeni, kun luin äskettäin uutisen ensimmäisistä suomalaisista kanonisoiduista pyhistä – toinen tosin Tverin Karjalassa syntynyt ja sittemmin suomalaistunut ja Suomen kansalaisuuden omannut Valamon luostarissa loppuelämänsä viettänyt ja Heinävedellä kuollut skeemaigumeni Johannes, toinen ihan supisuomalainen, tuupovaaralainen marttyyri ja tunnustaja Johannes Karhapää, josta nyt kuitenkin enemmän tai vähemmän väkisin on tehty ilomantsilainen. Kuulostanee komeammalta.

Kun sata vuotta sitten rakennettiin Suomen ortodoksista kirkkoa lainsäädäntötasollakin pian kansalaissodan jälkeen – jossa muuten toinen noista uusista pyhistä tapettiin uskonsa tähden – ei silloin ilmeisesti suuremmin ajateltu, että Suomestakin saattaisi tulla joku pyhä kanonisoitavaksi. Mutta näin vain kävi ja nyt varmaan sitten pohditaan, mitä laki sanookaan, kun ortodoksisen kanonisointiperinteen mukaisesti näiden kahden haudat – toinen Heinäveden Valamossa, toinen Ilomantsissa – pitäisi avata ja sieltä ottaa reliikit, pyhäinjäännökset, jotka sitten talletettaisiin tiettyihin paikkoihin, yleensä kirkkoihin. Ja hankalinta siinä varmaan on suomalaiselle lainsäätäjälle myöntää ensin lupa haudan avaamiseen ko. tarkoituksessa, antaa ottaa sieltä reliikit, mutta ennen kaikkea se tuottanee ongelmia, että noita reliikkejä jaetaan sitten ympäri maata eri paikkoihin.

Siinä sitä lienee ongelmaa kyllikseen luterilaisessa Suomessa. Saan nähdä kuinka onnistuu ja mistä asti lupa pitää hankkia, vai joudummeko jopa asioiden muuttuessa melkoisesti sadan vuoden takaisista ajoista, laatimaan noilta osin uuden säädöksen lakeihin ja asetuksiin, mikä mahdollistaisi jatkossakin samanlaisen teon. Todennäköistähän on, että pyhiä alkaa ilmaantua vielä lisääkin Suomeenkin, kun nyt pää saatiin auki.

Nyt saattaisi muuten olla muutenkin hyvä ajankohta pohtia muitakin koko suomalaista yhteiskuntaa koskettavia asioita, jotka olisi ehkä hyvä saattaa ajan tasalle ortodoksien kohdalla. Yksi vaikeimmista asioista lienee pääsiäisen ajankohta, jonka osalta Suomen ortodoksinen kirkko on globaalissa ortodoksisessa maailmassa melko yksinäinen joukko, joka viettää pääsiäistä eriaikaan kuin muut ortodoksit. En puutu nyt asian siihen puoleen, onko muutos järkevä, tieteelliseen totuuteen perustuva tai muu vastaava, vaan ainoastaan siihen, että tällainen oman ortodoksisen kirkon välinen ”sisäinen ekumenia” on tuolta osin varsin puutteellinen, kun joissain päin maailmaa suomalaisia ortodokseja ei tuon asian vuoksi pidetä edes oikeina ortodokseina.

Mutta ortodoksina olo umpiluterilaisessa Suomessa on vieläkin, sadan vuoden lainsäädännön jälkeenkin, mielenkiintoista. Olemme yhä jonkinlaisia noin 2000 vuotta vanhoja etnisiä kummajaisia muutaman sata vuotta nuoren kansan keskuudessa ja hyvä ettei päivittäin törmää asioihin, joissa ns. valtaväestö ihmettelee milloin mitäkin – milloin vanhojen sotilaskirkkojen purkamista, milloin pyhiksi julistamista – kukin arvomaailmansa mukaan.

Mutta muutos on vaikea ja viimeisin huomioni asian vaikeudesta juuri Suomessa oli marraskuun lopulla pidetystä kirkkomme kirkolliskokouksesta Valamon luostarista, jossa – sikäli kun nyt omilta touhuiltani oikein kuulin ja oikein ymmärsin – puhuttiin jopa siitä, että Suomen oloissa on välttämätöntä ja ilmeisesti oikein, että länsimainen demokratia jyrää joissain tilanteissa perinteiset kanoniset säännöt. Olen hieman eri mieltä asiasta ja välillä tuntuukin, että elämä tällaisessa luterilaisessa ortodoksisessa kirkossa on eräänlaista oman uskonnonvapauden hienovaraista ja jatkuvaa sekä yhteiskunnan hyväksymää rajoittamista, mikä tällaisessa maallistuneessa yhteiskunnassamme joskus ihan pelottaa.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

KK7 - Mitä sinä tänään opit …

Muistelin, että tuollainen lastenlaulu, ”Mitä sinä tänään koulussa opit”, olisi ollut ennen muinoin. Kun katselin nettiä ja googlasin tuolla nimellä, tuli yksi Pelle Miljoona ja yksi melko suorasanainen laulu. En löytänyt etsimääni.

Arkkipiispan valkoinen hunnullinen klobukki, päällysviitta ja piispansauva Valamon flyygelin päällä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tuon saman kysymyksen tein kuitenkin itselleni kirkolliskokouksen jälkeen: mitä minä tässä kirkolliskokouksessa opin? Sitä jäin pohtimaan ja ajattelin, että jospa saisin vastauksen kaivettua päästäni ja purettua sen blogijuttuun. Tätä tekstiä aloittaessani en tosin vielä tiedä, mitä minä opin.

Eräässä keskustelussa totesin toiselle keskusteluosapuolelle, että kirkolliskokous on usein – ja korostuneesti etenkin tänä vuonna – tilaisuus, jossa aistin jostain kumman syystä konkreettisesti pahuuden, joku varmaan sanoisi paholaisen tai ainakin pahan läsnäolon. Aistin tuon pahan vaikutuksen niin itseeni kuin ehkä jollain tavalla koko ilmapiiriin. Aistin sen muuttuvana käyttäytymisenä, joka ilmenee helposti negatiivisena, kielteisenä toimina ja tekoina ja toisista pahan ajatteluna ja jopa ajoittain puhumisenakin.

En tietenkään voi sanoa, että joku muu toimii samoin tai on vaikka – kuten sanonta kuulunee – ”pahan vallassa”, mutta kun asioita peilaa itsensä kautta, näinkin voisi toki varoen olettaa olevan. En myöskään usko, että oma pahuuteni loisi yksin sen ahdistavan tunnelman, joka monesti vyöryi kokouksen ylle ja otti kylmään syleilyynsä.

Joku teologi tai pappi osaisi varmaan paremmin selittää tilanteen. Ovathan kirkolliskokoukseen kokoontuneet aikeissa tehdä päätöksiä kirkon parhaaksi ja Kristuksen kirkon hyväksi ja siinä ohessa oletettavasti Jumalan kunniaksi, joten voisi kai olla oletettavaa, että tällainen ”otollinen pelto” on paholaiselle miellyttävä temmellyskenttä. Näin minä maallikkona ajattelen.

Kokouspaikkana piispanvaalia lukuunottamatta (joka tapahtui kirkossa) oli tähän tarkoitukseen hyvin toimiva Valamon luostarin kulttuurikeskus, joka on tässä iltavalaistuksessaan.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Muutoin perusolettamukseni kokouksista ja niiden toiminnasta eivät ole vuosien saatossa paljoakaan muuttuneet. Se, minkä huomaa nyt, verrattuna vaikkapa noin kymmen vuotta sitten tapahtuneeseen – aikaan, kun itse istuin edustajana – että suurimmalla osalla edustajia on läppäri edessään ja sen he kantavat mukanaan puhujanpönttöönkin. Vuosia sitten meitä läppärin kanssa toimineita edustajia oli vain kourallinen.

Tuosta sitten johtuu, että ennen edustajat ehkä selvästikin seurasivat kokouksen kulkua kenties intensiivisemmin – tai ainakin se siltä näytti silloin – kuin nyt. Nyt taitavat jotkut selailla kokouksen aikana some-sivuja tai sähköposteja tai mitä sitten selasivatkaan. Ennen ei kokousta myöskään striimattu eli lähetetty maailmalle suorana nettilähetyksenä. Nyt srtiimataan ja sekin aiheuttaa selvästi näkyviä muutoksia edustajien kokouskäyttäytymiseen.

Muistan eräänkin tilaisuuden ihan lähihistoriasta – olisiko peräti ollut edellinen kokous – kun eräälle edustajalle oli melkein järkytys kuulla, että kokous striimataan suorana lähetyksenä maailmaan ja hän ymmärtääkseni jopa yritti saada sen loppumaan – syytä en nyt muista, miksi. Nyt hänenkin kohdallaan oli täysin toisin, hän itse oli osallisena yhteen kokouksen striimausryhmään. Ja käytti tietysti kaiken striimauksen mukanaan tuoman mainosedun todella hyvin: puhui paljon ja asiaa.

Toisenlaisiakin kokemuksia oli striimauksen osalta. Joillekin kamerani läsnäolo ja läheisyys oli melkein liikaa. Siksi – tai mene ja tiedä miksi – kameraani pyydettiin siirtymään pois siitä, missä se on seissyt jo aika monena vuonna. Välillä ei oikein selvinnyt haluttiinko kameran poistuvan koko salista vai takaseinän tuntumaan. Joskus tuntui myös siltä, että "kamera" oli tekosyy minun poistamiselle. Tiedä häntä sitten!

Kaiken kaikkiaan tuollaiset asiat ovat kai kuitenkin sitä pintakuohuntaa, joka syntyy ihan muista paineista kun siitä striimaamisesta ja ne ilmenevät vain tuolla tavalla. Joten siihen voi, jos osaa, toki suhtautua tyynen viileästi, kun omat asiat ovat kunnossa noidenkin asioiden osalta.

Muutoin kokous oli tällaiselle vanhalle miehelle melko sopivan väljä aikataulunsa osalta. Kokouksen järjestelijät olivat ounastelleet, että piispanvalinta vie ”aikaa ja tupakkia” ja niinhän se taisi tehdäkin. Jopa siinä määrin, että meinasivat varsinaiset muut asiat jäädä sen jalkoihin. Harvemmin olen nähnyt noin ”sopuisia” asian esittelyjä ja nopeita istuntoja, joissa käsiteltiin kuitenkin ihan merkittäviä kirkkomme asioita, ei mitään jonninjoutavia.

Tämä kokous oli samalla tämän kokoonpanon viimeinen varsinainen kokous. He eivät kokoonnu enää, ellei jotain merkittävää satu kirkkomme piirissä. Uusi kirkolliskokouksen kokoonpano aloittaa kesällä ja kokoontuu sitten taas varsinaiseen kokoukseensa marraskuun lopussa 2019. Tämä vuosittainen kokoontumisaika on sinänsä mielenkiintoinen, että se sattuu aina ortodoksisen kirkon joulupaaston aikaan. Aikaan, jolloin meidän tulisi välttää monia asioita, ei pelkästään ruuassa ja juomissa, vaan myös elämän muillakin aloilla, vaikkapa pahanpuhumisessa. Selvästi sekin on melko vaikeaa kirkolliskokouksen aikana. Liekö siinäkin Paholaisella sormensa pelissä!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com