28.1.16

Ortodoksien yhtenäisyys

Blogistikin on joskus vieraillut nyt ortodoksisen maailman keskipisteessä olleessa Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin Chambésyn ortodoksisessa keskuksessa Sveitsin Genevessä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
---

Ortodoksien kansainvälinen, maailmalaajuinen yhtenäisyys on viime aikoina ollut paljon mediassa esillä - ei tosin paljoakaan Suomessa eikä etenkään Suomen ortodoksisen kirkon viestinnässä vaan - kansainvälisessä ortodoksisessa mediassa ja onneksi täällä Suomessa mm. tapahtumia seuraavalla yksityisellä suomalaisella ortodoksisella sivustolla.  Kirkkomme virallista viestintää asia ei ilmeisesti ole jostain syystä suuremmin kiinnostanut - siltä se on ainakin tuntunut -  ja samaa ilmiötä on ollut havaittavissa yleensäkin hieman laajemmin suomalaisten ortodoksien keskuudessa. Se, mitä Turkissa tai Venäjällä tapahtuu, ei useinkaan suuremmin hetkauta "tavisortodoksia" Suomessa, varsinkin jos hän on suuresti oman kirkkomme historiasta osin tietämätön. Näinhän saattaa toisinaan olla kirkkoon liittyneidenkin kohdalla. Hehän saavat oletettavasti katekumeeniopetuksessa opetusta todennäköisesti vain uskonopista ja kirkollista tavoista, enemmän kuin kirkkomme historiasta. En tosin tunne noiden kurssien sisältöjä riittävästi, voidakseni puhua niistä ihan syvällä rintaäänellä.

Oman kirkkomme historiaa opetetaan toki - ainakin vielä jonkin aikaa - kouluissa ortodoksisille oppilaille. Usein myöhemmin, aikuisiällä kirkkoon liittyneiltä tämä vaihe on jäänyt pois ja he ovat sitten saaneet koulussa oman aiemman tunnustuskuntansa mukaista opetusta, jos asia on kiinnostanut. Jos ei - mihin tietysti viittaa se, että kirkkoa on myöhemmin vaihdettu - sekin vähä - vaikkapa nyt kirkkohistorian osuus - on saattanut jäädä varsin ohueksi.

Tämä kokonaisuus - tietynlainen tietämättömyys osasta omaan kirkkoomme liittyvistä varsin oleellisista asioista - on itse asiassa mielestäni aika ongelmallista. Tämä iänikuinen vastakkainasettelu "äidinmaito-ortodoksien" ja kirkkoon liittyneiden välillä saa helposti tuosta kenties oman historian tietämättömyydestä ja liittyneiden tämän osa-alueen
mahdollisesta osaamattomuudesta, lisää vettä myllyynsä. Vaikka pitänee samalla rehellisesti tunnustaa, että samanlaisia puutteita toki on usein myös niillä, jotka ovat lapsesta ja kasteestaan asti olleet ortodokseja. Kenellä mistäkin syystä. Historian tietämättömyys ei ole siis vai yhden ryhmän ongelma, se on melko laaja ja yleinen ongelma. No, onko ongelma sitten se, ettei sitä edes sitten myöhemminkään selvitetä kirkkoon liittäjien toimesta, on sitten eri asia.

Meillähän lienee useita lentäviä lauseita historian tuntemisen tarpeellisuudesta. "Tunne historiasi, niin tiedät tänään jotain huomisesta" tai vaikka sitten antiikin ajan mietelmä: "Joka ei tiedä mitä maailmassa on tapahtunut ennen hänen syntymäänsä, pysyy lapsena koko ikänsä." Joka tapauksessa asia ei kaikkia kiinnosta, tässä sekularistisessa, maallistuneessa maailmassa kiinnostaa vain tämä hetki ja oma "napa", oma hyvinvointi ja oma hyvä tai kenties parempi tulevaisuus vihreämmällä oksalla. Usein ei ajatella, että tämän päivän tapahtumat, ja erikoisesti ongelmat, ovat historian heijastuksia ja ne vaikuttavat vahvasti omaan nykyisyyteemme ja tulevaisuuteemme ja sitä kautta hyvinvointiimme. Näin myös ortodoksisuudessa.

Osin varmasti asioihin on vaikuttamassa heikentävästi oman maamme ja tässä tapauksessa siis oman kirkkomme, ortodoksisen kirkon, vaikea "sisäpoliittinen" tilanne, joka on - suoraan sanoen - melko sekava. Ei siinäkään voida puhua yhtenäisyydestä alkuunkaan. Piispat kiistelevät keskenään, eivät tule toimeen keskenään, piispojen teologinen osaaminen vaihtelee liian paljon, piispuus ei enää ole kaikille "oma kutsumus" vaan enemmänkin "toisten tekemä kutsumus" ja paikka "patsatella", vaikka eväät koko homman hoitamiseen tyylikkäästi ja kunnialla lähes puuttuvat tai ainakin ovat liian vajavaiset.

Siinä ohessa kirkkokansa - kirkkorahvas - on jakaantunut myös rankasti. Osa pitää jotain ihmistä aivan mahdottomana hyväksyä, toinen pitää häntä lähes "Kristuksen inkarnaationa" maanpäällä. Kun joku sitten kertoo oman (tietämänsä, kuulemansa, kokemansa) mahdollisesti rosoisen totuuden tuosta, valtaisa kalabaliikki on valmis. Mielenkiintoisinta asiassa on tietysti sekin, että noita totuuksia ei sitten edes tuoda esiin, ei selvitetä, niistä ei puhuta, niistä ei kerrota, ovatko ne siis totta vai valetta. Onko joku vaikka lähes lainvastaisesti paennut Suomesta asepalvelusta ja toimii nyt jossain vastuullisessa virassa, jossa pitäisi olla taustaltaan ja asenteiltaan vastuullinen niin maalliselle kuin kirkon piirissä kirkolliselle esivallalle sekä sille joukolle, laumalle, jota palvelee? Kenpä tuonkaan tietää, kun tällaisia asioita ei edes yritetä selvittää, niistä ei puhuta, niillä ei ole mitään merkitystä, mitä joku on tehnyt elämänsä aikana, historiassa, oikeaa tai väärää. Joku hämmentynyt saattaa pohtia jopa sitäkin varsin maallista asiaa, miksi joku kirkon piirissä toimiva on vaihtanut sukunimensä? Mitä hän haluaa sillä peittää? Keneltä uusi nimi on saatu? Mikä on aiheuttanut nimen muutoksen? Tällaisiakin voisi kysellä, vaikka vaihtaahan nuo ortodoksiset munkit nimeään joskus jopa kaksi, kolme kertaa. Tosin etunimeään, ei sukunimeään. Eikä sitä kysellä, eikä myöskään kyseenalaisteta - ihan aiheesta vielä.

Joten historialla ja sen tuntemisella - niin kirkon historialla, kuin omalla ja miksei toistenkin historialla - on suuri merkitys tähän päivään ja tulevaisuuteenkin. Koko oman kirkkomme - ortodoksisuuden - historian tunteminenkin on yleissivistystä, jota meidän jokaisen tulisi edes hieman hankkia ja tuntea. Ja minun mielestäni siitä pitäisi myös jossain määrin olla kiinnostunut koko ajan, samoin kuin siitä, mitä kirkossa nyt tapahtuu niin maailmanlaajuisesti kuin paikallisesti.

Kun tänä päivänä puhumme esimerkiksi maahanmuuttajista tai vaikka naapurivaltioiden välisestä yhteistyöstä ja oman kirkkomme suhtautumisesta näihin asioihin, on hyvä tiedostaa myös se, miten olemme tuon aatelajin ihmiset aiemmin historiamme aikana kohdanneet ja miten olemme noista kohtaamisista selvinneet ja mitä niistä oppineet. Ja ovatko ne tapahtumat ja historia opettaneet meille jotain.

Kun nyt äskettäin kaikkien ortodoksisten paikalliskirkkojen päämiehet ja valtuuskunnat osallistuivat Sveitsissä suuren yhteiseen neuvonpitoon, meidän pitää samalla pohtia, mikä vaikutus sillä on omaan ortodoksiseen elämäämme tulevaisuudessa? Sillä kun on monessa asiassa melko merkittäviä vaikutuksia meille jokaiselle: ekumeniassa, avioliitossa luterilaisten kanssa, viikottaisissa keskiviikko- ja perjantaipaastoissa ja vaikkapa laajemmin koko paikalliskirkkomme tai jopa vaikka seurakuntiemme itsenäisyydessä. Mielenkiinnottomuus kaikkia näitä asioita kohtaa osoittaa minun mielestäni jotain. Onko se omaan napaan tuijottamista vai mitä? Tiedä häntä. Joku voi tietysti tehdä lisäkysymyksen: tuijotanko minä vai joku muu - siihen napaan ja kenen napaan? "Noli turbare circulos meos!"

Joka tapauksessa kesäkuussa kokoontuva yleisortodoksinen kirkolliskokous on todella iso asia meille jokaiselle. Ja pitäisi se olla sitä omalle paikalliselle kirkollemmekin. Sen vaikutukset heijastuvat ei vain ortodokseille, vaan myös luterilaisille ja koko kristitylle ja osin muullekin uskonnolliselle maailmalle. Ei vaan Suomessa, Venäjällä, vaan kaikkialla. Jos kaikki menee siellä hyvin, maailma on toisenlainen kesäkuun jälkeen. Jos moni asia menee siellä pieleen, ortodoksisuus tai ainakin kirkkomme on toisenlainen kesäkuun jälkeen.

Siksi yhtenäisyys olisi valttia, mutta miten sen saamme aikaan, siihen minulla ei ole vastausta. Kas kun tuo paikallinenkaan yhtenäisyys, johon edes hieman voisin ajatella vaikuttavan, on näköjään todella vaikeaa. Joutessani olen tosin viime aikoina pohtinut, että siihenkin voitaisiin käyttää täällä Suomessakin virolaista mallia. Virossa eli Eestissä - kuten he itse sitä nimittävät - asia hoidettiin tyylikkäästi. Kun sieltä ei löytynyt aikanaan siihen hetkeen sopivaa ja mittoja täyttävää paikalliskirkon johtajaa, hänet tuotiin ulkomailta - Belgiassa ja Kongossa asunut kreikkalaissyntyinen piispa, joka nyt johtaa Viron kirkkoa ja toinen samanmoinen odottaa vuoroaan lähituntumassa. Hänkään ei ole virolainen, vaan mm. Yhdysvalloissa ja useissa yliopistoissa palvellut kreikkalaistaustainen piispa.

Vaikka Virossa on muutama oman maan alkuperäiskansalainen piispana, kirkko ei kuitenkaan katsonut mahdottomaksi sitäkään, että kirkon päämies valittiin muualta kuin heidän joukostaan. Näin voitaisiin ajatella myös Suomessa, jossa noin 60 000 ihmisen ortodoksinen pieni populaatio ei välttämättä tuota aina sopivaa ihmistä valinkauhaan: hänen kun pitäisi olla oikeasti naimaton tai leski, suuremmin kompleksiton, riittävän älykäs, mieluummin ortodoksisesti (teologisesti) ja muutenkin koulutettu, oikealla tavalla ihmisläheinen, helposti lähestyttävä, ulospäin suuntautuva, omasta laumastaan huolta pitävä, ilman luurankoja kaapissa oleva ihminen - tietysti mieluusti pappiskoulutuksen saanut. Kai sellaisiakin jossain on. Kertoisiko vain joku, missä!

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

24.1.16

Tekisitkö ortodoksisuustestin!

Ortodoksista diversiteettiä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tekisitkö ortodoksisuustestin, jos sellainen jostain löytyisi? Mitenkähän siinä kävisikään? Olisitko se perusteella persuortodoksi vai kulpaortodoksi. Entäpä kumpi olet, äidinmaito-ortodoksi vai plug-in-ortodoksi eli liitännäinen vaiko jopa ihan, theo-liidokki eli ortogiro [theo-liitäjä tulee sanoista θεολογία (muinaiskr.) ja pintaliitäjä (suom.); ortogiro sen sijaan on sukua sanalle autogiro] vai jotain ihan muuta? Luulen, että tuollainen testi suosittelisi useimmille meistä pyrkimistä mahdollisimman pian patriarkaksi tai ainakin nyt hiippakuntapiispaksi, jos nyt ei ihan Konstantinopoliin, niin voihan sellaisia aina tänne Suomeen pykätä. Yksi vaikka Ruuhka-Suomeen, toinen pohjoiseen, Jäkälä-Suomeen, jne.

Olen lähes raivostumiseen asti joutunut aina aika ajoin seuraamaan joidenkin mediasokeitten kavereitteni pelottavaa hapuilua, kun he yhä - jotkut vielä jopa myöhäisessä eläkemurkkuiässäkin - etsivät itseään näiden testien kautta. Moni tosin väittää noiden jonnin joutavien testien olevan horoskooppitasoa ja viatonta viihdykettä. No jos ei muuta, ainakin he loukkaavat tuolla sanonnalla horoskooppien vakavamielisiä tekijöitä, jotka itse uskovat tähtien liikeisiin. Planeetat sentään liikkuvat, mutta noissa toisissa testeissä kun ei ole yhtään mitään, ei rahtuakaan liikuttavaa, uskottavasta nyt puhumattakaan. Ne on tehty yksinomaan petkuttamaan monesti jo hieman vanhentunutta, jossain määrin höperöitynyttä, usein yksinäistä suorittajaansa. Tuomaan hänelle häneltä kenties puuttuvaa hetkellistä mielihyvää kehumalla kauneutta, älykkyyttä, persoonallisuutta tai jotain muuta henkilökohtaista piirrettäsi, jota monen mielestä muut eivät ole huomanneet ja joka erottaa sinut massasta.

Siis ihan sitä samaa, kun laitat oman uuden profiilikuvasi Facebookiin ja kuva esittää naapurin tatuoitua linnakundia, niin sosiaalisen median sinua tuntemattomien kavereiden - joskus jopa tuntevienkin - kommentithan ovat yleensä sellaisia kuin: komea, wau-mikä mies, oletpa itsesi näköinen, kyllä kelpaa, upea tai naisilla nuo kommentit ovat yleensä hieman hieman pehmoisemia - siis muodoltaan ja tyyliltään jopa laadultaan.

Noista hömppätesteistä on varoiteltu monissa media- ja tietotekniikkajulkaisuissa, että niiden avulla ja niiden kautta testien hämäräperäiset ja psykologisessa mielessä puoskaroivat järjestäjät kalastavat ihmisten tietoja, joita sitten käytetään monesti heitä vastaan lähinnä kai kohdennetussa mainonnassa. Joidenkin tietojen mukaan osallistuminen tuollaiseen hömppätestiin ei pelkästään kaappaa kyseisen testin höperön tekijän tietoja (sähköpostia tai muita henkilökohtaisia tietoja), samalla menevät myös hänen kenties vähemmän höperöjen kavereittensa tiedot.

Ihmeellistä on myös se, että monet testien tekijät uskovat ilmeisesti ihan vakavissaan, että netistä löytyy tällaisia ihania firmoja, jotka tarjoavat heille vaaratonta hömppää ilmaiseksi, ilman mitään vastinetta, viihdykkeeksi.


Eihän tuollainen testien suorittaminen tietenkään niin äärettömän vaarallista ole, mutta kyllä ainakin minua harmittaa, jos minun tietojani levitellään typeryyttään tällä tavalla. Ihan samalla tavalla, jos kaverini hakkaisi päätään mäntyyn. Eihän sekään minua nyt suuremmin haittaa, mutta ei sekään oikein ole mukavaa katseltavaa, jos tuollainen tyyppi on oikeasti kaverini. Varsinkaan sen jyskyttelyn ja sen aiheuttamien jälkiseurausten jälkeen. Olen tietenkin yrittänyt jollain tavoin vältellä sitä, että omia tietojani nyt ylipäätään on sosiaalisessa mediassa paljoakaan. Tai että niitä on ainakaan liikaa tai että ne olisivat jotenkin sellaisia henkilökohtaisia, joita en haluaisi siellä leviteltävän.

Mutta nykyihminen omassa, modernissa sosiaalisen median yksinäisyydessään kertoo tänä päivänä näissä nyky-äly-vempaimissaan syömisensä, juomisensa, riitansa, halinsa, vessakäynnit ja nukkumisen ongelmat, sairaudet, pariongelmat ja kaiken muun mahdollisen ja mahdottoman, hieman yksinäisyyden ja höperyyden asteesta riippuen. Ja jos ei kerro, saattaa tulla toinen samanlainen ja kyselllä, mikä tauti vaivaa ja millainen on lääkitys.

Useimmille tuollaisten asioiden kertominen tai kyseleminen ei ole edes outoa. Monesta se on ihan luonnollista kysyä: vaivaako sinua kuppa vai ADHD, koska noin "julkisuudessa" toimit? Ei se minusta luonnollista ole, vaikkei kumpikaan ainakaan vielä vaivaa. Siis noista taudeista, sen sijaan noita vaivaajia riittää pilvin pimein sosiaalisessa mediassa.

Olisiko sitten oma uskonnollinen vakaumus sellainen asia, josta pitäisi vaieta. Mielestäni ei. Tai ainakaan minä en ole vaiennut, sillä olen ihan aidosti ylpeä ortodoksisuudestani. Samaa "vikaa" olen havainnut kyllä melko monessa, joten ihmiset eivät todellakaan vaikene useinkaan siitä, vaikka me ortodoksit olemme Suomessa etninen vähemmistö, entisiä "ryssänkirkkolaisia", todella suuren ja ajoittain jopa musertavan, epävakaan ja usein melko erilaisen arvomaailman omaavan enemmistön kainalossa.

Monessa muussa maassa on viisaampaa vaieta, olla kertomatta edes sitä, että on jonkin kristityn kirkon jäsen. Siinä saattaa pahimmillaan nykyäänkin mennä henki, vaikka elämme 2010-luvulla, emme jollain 1200-luvulla, kun Konstantinopoli vallattiin. Ainut "lohtu" saattaa joillekin olla, että usein pääsee samalla julkisuuteen myös YouTube-videolle. Onneksi tällainen ei ole tavallista Suomessa, täällä menee nykyään pahimmillaan kenties joskus maine ja kunnia tai kenties välit piispan kanssa, jos kerrot olevasi oikea "hetero-ortodoksi" etkä esimerkiksi "luteri-ortodoksi", jostain muusta poikkeamasta nyt puhumattakaan.

Tuossa ortodoksisuudessakin kun on melkoisia aste-eroja. Tuolla alussa lueteltiin joitain niistä, mikä saattaisi tulla jonkun hömppätestin tuloksena, jos sellainen oikeasti kehiteltäisiin. Tai tiedä häntä, vaikka olisi jo kehitelty ja kohta samme lukea Facebookin sivuilta onnellisten "testattujen" veljien ja sisarten iloisia todistuksia, joita he yhtä innolla ja onnella levittelevät toisten ortodoksien, ortodoksisuutta harkitsevien mutta usein myös toisuskoisten sivuilla: "Olen theo-liidokki. Mikä sinä olet?"


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

16.1.16

Turvapaikanhakijat illallisella

Ruoka on valmista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
En ole ollut koskaan kovin aktiivinen puoleen enkä toiseen näissä maahanmuuttaja- ja turvapaikka-asioissa. Olen enemmän ollut jonkinlainen seuraaja, observoija, kuten kai muutenkin monessa muussakin asiassa olen yrittänyt olla. Nyt kuitenkin tässä eräänä päivänä jouduin tai pääsin - ihan miten vain - mukaan tähänkin touhuun ihan lähelle. Ja seurauksena oli kyllä osittain myös ajatusten ja toiminnan muuttuminenkin.

Ystäväni soitti minulle ja pyysi tulemaan kuvaamaan seurakunnan miehille tarkoitettuun ruokakerhoon, jonne kerhon vetäjät olivat kutsuneet vieraaksi ja laittamaan ruokaa yhdessä kansamme Mikkelin Suonsaaren vastaanottokeskukseen majoitettuja turvapaikanhakijoita. Heistä suurin osa oli Irakista ja yksi Syyriasta.

Iältään ehkä noin väliltä 20 -40 vuotta olevat pakolaiset tulivat joukolla ja ilmeisen innostuneina, sillä tällainen ohjelma varmasti toi mukavaa vaihtelua heidän kenties ajoittain varsin turruttavaan toimettomuuteensa vastaanottokeskuksessa. Samalla - koska teimme kerhossa irakilaista ruokaa - heillä oli mahdollisuus saada ihan oman kulttuurin mukaista ruokaa, vieläpä itse laitettuna, alusta alkaen, Mikkelistä saaduista ja hankituista raaka-aineista ja mausteista lähtien, itse tehtynä, siis itse tehtyä "kaukoruokaa".

Paikalla oli noin hieman yli 20 ihmistä, miehiä, koska kerho oli miesten ruokakerho. Monet niin turvapaikanhakijoista kuin kerholaisistakin ovat naimisissa ja perheet olivat tietysti kotona tai irakilaisilla vastaanottokeskuksessa. Noin puolet oli turvapaikanhakijoita ja puolet kerholaisia. Turvapaikanhakijoiden ammattikirjo oli laaja. Keskusteltuani heidän kanssa, selvisi, että mukana oli yksi ravintoloitsija Bagdadista, irakilaisia ravintolatyöntekijöitä, mekaanikko, autonasentaja, leipuri, talonrakentaja, poliisi ja syyrialainen kokki. Varsin kirjava ammattikunta, mutta kaikki osasivat tehdä ruokaa ja sitä tehtiin innolla.

Mikkelin ortodoksisessa seurakuntasalissa ja sen varsin modernissa ja käytännöllisessä valmistuskeittiössä kävi melkoinen huiske ja kolmen kielen sekasotku: arabiaa, englantia ja suomea kuului joka paikasta. Suurin osa osasi vain yhtä kieltä, joku kahta. Yksi kysyi, toinen tulkkasi, kolmas vastasi. Kun sanat loppuivat, otettiin kädet apuun.

Viisituntinen rupeama meni siivillä ja siihen kuului siis ruuan laittaminen alusta, mahdollisimman aidoista raaka-aineista alkaen, loppuun saakka, pöydän kattaminen, ruuan siunaaminen, syöminen ja siivoustyöt. Ja tietysti runsas jutustelu ja ystävystyminen siinä ohessa.

Luulen, että tapaaminen oli monella tapaa merkityksellinen meille kaikille, molemmille osapuolille. Ehkä osin eri tavalla, osin samalla tavalla. Ennakkoluuloja karisteltiin pois niskoistamme puolin ja toisin. Ehkä meillä kantasuomalaisilla niitä oli enemmän, ehkä jotain vielä jäi, mutta lopputulos oli kuitenkin erittäin positiivinen. Tuttavuussuhteita solmittiin, Facebook-kavereita saatiin ja luvattiin moikata ja jutella, kun kaupungilla tavataan.

Ihmisten nimet olivat meille supisuomalaisille monet kovin vaikeita niin sanoa kuin muistaakin puhumattakaan että selvittää arabiankielisistä kirjaimista, kyllä vaikkapa Ahmedin, Alin ja Mohamedin muistaa, kun sen kuulee, mutta entäpä vaikka Obeadea ja moni muu. Vaikeuksia oli. Mutta ei se menoa haitannut. Moni meistä havaitsi varsin konkreettisesti, että nämä miehet olivat samanlaisia ihmisiä kuin vaikka omat poikamme, joista osa varmaan olikin ihan samanikäisiä heidän kanssaan. Samanlaisia ajatuksia maailmasta, elämästä, tulevaisuudesta, naisista, avioliitosta, työstä, ammatista ja monesta muusta. Tietysti moni asia oli eritavallakin, koska näin ne ovat heidän kulttuurissaan.

Mutta vaikka se paljon puhuttu suomalainen ruoka, jota media reposteli jokin aika sitten, kun väitettiin, ettei se kelpaa turvapaikanhakijoille. Ei se ollut ongelma kenellekään. Tietysti siihen oli totuteltava, kuten kaikkeen muuhunkin, asioihin, tapoihin ja maut ja tottumukset ovat monella tapaa toisenlaisia Irakissa ja Syyriassa kuin Suomessa. Senkin mekin huomasimme ja varsin konkreettisella tavalla tuona iltana, kun söimme irakilaista ruokaa. Mausteita ja vieraita makuja, voimakkaita makuja, jotka joko miellyttivät tai sitten mietityttivät. Mutta ruoka oli hyvää, todella hyvää.

Pääruokana oli uunissa paistettua kalkkunaa, jonka höysteenä oli vaikka mitä: riisiä, vihanneksia laitettuina eritavoin ja eritoten maustettuna irakilaiseen tapaan, erilaisia keittoja, irakilaista leipää, jolle annoimme nimen "tyynyleipä", koska se käsissä "pyörittelyn ja hyppyyttelyn" jälkeen asetettiin ensin tyynylle ja siitä uniin. Leivän lisäksi oli toisenlaista täytettyä leipää, ikään kuin pizzaa ja tietysti maittavaa jälkiruokaa: maitokiisseliä ja hieman makeaksi sokerilla, hunajalla ja inkiväärillä maustettua nuudelia. Ruokaa oli niin paljon, että sitä jäi jäljelle vielä melkoisesti ja loput vietiinkin hyvään käyttöön mm. vastaanottokeskukseen.

Kun itse olen kasvattanut kaksi poikaa, olen nähnyt nuorten raavaiden miesten ruokahalun. Muistan kun uupuneena perjantaina kävimme kaupassa töitten jälkeen, laitoimme ruuat jääkaappiin ja henkäisimme, niin kohta poikieni tultua jostain liikuntaharjoituksistaan, he menivät jääkaapille ja tyhjensivät sen sananmukaisesti. Jotain samanlaista koin nyt, kun katselin näiden nuorten miesten lautasia. Minä olisin syönyt jotain annosta pari, kolme päivää. Mutta nyt se tuntui ihanalta katsoa ja kokea.

Mutta ei se pelkästään nuoruudesta johtunut, varmasti osansa oli sillä, että he saivat nyt syödä omaa, ja vieläpä itse tehtyä, irakilaista ruokaa, jota he eivät ehkä ole ihan äsken saaneet. Tai tiedä häntä, kun en tiedä, tekevätkö he sitä vastaanottokeskuksissa.

Mielenkiintoista on ollut myös seurata ympärillä olevien ihmisten, siis sellaisten, jotka eivät suinkaan olleet kerhossa mukana, reaktioita. Ihmisten, joita en tunne hyvin tai tunnen vain hieman tai jopa ihan tuntemattomien. Posti minulle päin on jonkin verran lisääntynyt ja arvatkaa vain, millainen posti. Yksistään negatiivinen. Sosiaalisessa mediassa on tullut ehkä enemmän positiivista viestiä, mutta suorat viestit ovat lähes pääsääntöisesti olleet negatiivisia, jopa sairaanloisia.

Eihän tuollainen posti minua mitenkään ole aiemminkaan säikäyttänyt tai edes suuremmin hätkäyttänyt, ainoastaan hämmästyttänyt. Kriittisenä ortodoksina saa tottua kaikkeen. Mutta olen toki myös seurannut sitä valtaisaa vihapuheiden määrää, mitä netti suoltaa ympärilleen mm. tästä maahanmuuttaja-asiasta, mutta olen monta kertaa pitänyt sitä enemmän tai vähemmän häiriintyneiden ihmisten touhuna. No - edelleen mielestäni suurin osa näistä reagoijista on tavalla tai toisella häiriintyneitä, sellaista tuo sanan käyttö on ollut, ettei se oikein normaaleille ihmisille sovi. Ainakaan minun mittapuissani.

Hämmästyttävää oli havaita joidenkin "puolituttujen" reaktioita, ihmisten jotka eivät nyt kuulu mihinkään kaveripiiriini, mutta jotka silti jollain tavalla tunnen ja olen ajatellut heidän olevan jotenkin "normaaleja". Hämmästys oli enemmän kuin hämmästystä, ajoittain se oli suurta "suu-auki-ihmetystä" ja en voinut välttyä ajatukselta, olikohan noilla joillakin ns. "kaikki muumit kotona". Ei niinkään sen heidän mielipiteensä vuoksi - kaikilla voi ajoittain olla ankaria, äkkivääriä, oikeita tai vääriä, voimakaitakin - tunteita ja mielipiteitä, vaan sen suhteen, miten, millä tavoin, ne julki tuodaan, se erottaa minun mielestäni sairaat ja terveet. Hörhöt ja normaalit.

No - kaiken kaikkiaan erittäin opettavainen tarina tämä on ollut minulle monella tapaa. Facebook-profiilini on ajoittain täynnä arabiankielisiä viestejä, joihinkin omiin viesteihini tulee mielenkiintoisia google-käännettyjä viestejä, joissa ei aina ole oikein päätä ei häntää, mutta ei ole elämääni haitannut mikään niistä. En ole vielä ennättänyt tavata ketään noista kerhossa näkemistäni kaupungilla, mutta varmaan sekin aika koittaa pian.

Kuten alussa sanoin, olen ollut melko neutraali - tai ehkä rehellisesti sanottuna joskus myös hieman epäileväinen - näissä turvapaikka-asioissa ja suhtautumisessani näihin ihmisiin. Media antaa asioista erittäin sekavan ja mediasta riippuen, erittäin väritetyn, osin jopa väärän, yleistävän kuvan. Koko ryhmä tuomitaan eräiden yksilöiden vuoksi. Kun nyt tapasin isän, jonka lapsista joku pyrki Mikkelissä ammattikorkeakouluun tai muita perheenisiä, aviopuolisoita, rakastuneita sulhasia, jotka hätäilivät oman perheensä, puolisonsa, morsiamensa asioista ihan samalla tavalla kuin me suomalaiset, huomasin, miten väärää kuvaa jotkut mediat heistä antavat.

Eräällä Fb-sivulla, jonka toiminnassa olin mukana, suomalainen nainen kysyi: "Missä olivat naiset?" No, minkä minä voin, jos suomalainen nainen ei ymmärrä kirjoitettuakaan tekstiä, mitä tarkoittaa "Herrasmiesten ruokakerho", joka on siis seurakuntamme kerhon nimi. Tosin - ensihämmästyksen jälkeen - yritin lieventää kantaani sillä, että ehkä tuo sana "herrasmies" on joillekin nykysuomalaisille jäänyt hieman tuntemattomammaksi.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
P.S.
Otin tilaisuudesta useita kuvia, jotka ovat vapaasti kaikkien katseltavissa Facebook-sivuillani. Niitä voi katsella oheisen linkin kautta, vaikka ei olisi Fb-profiilia. Ne löytyvät osoitteesta:
https://www.facebook.com/media/set/?set=a.1100031420030821.1073741898.100000719198037&type=1&l=ebc80a0707 H@P

13.1.16

Ortodoksinen ongelma



Otsikko on yksikkömuodossa, mutta sen pitäisi varmaan olla monikossa, koska ei kai niitä ongelmia ortodoksisessa kirkossa vain yhtä ole. Kyllä niitä riittää melkein jokaiselle jaettavaksi aina yksi mukaansa, jos vain haluaa. Mutta otetaan tässä nyt esille vaikka sitten vain yksi ongelma, joka tosin ei taida olla edes kaikille ongelma.

Mitenkähän tuota ongelmaa kuvailisi? Sitä miettiessäni muistin nähneeni netissä tuon yllä olevan kuvan ja etsin sen tähän esille, sillä se kuvaa noin symbolisesti varsin hyvin sen ongelman, josta ajattelin jotain kirjoittaa.

Olen itse näissä blogeissani kirjoitellut ajoittain varsin kriittisesti joistain oman ortodoksisen kirkkoni asioista, myös näistä ongelmista. Joten jos niitä ongelmia haluaa etsiä, sen kun lukee blogijuttujani. Sieltä niitä löytyy. En sitten tiedä, löytyykö sieltä paljon ratkaisuja ongelmiin. Niinhän noin kohtuudella voisi odottaa, sillä helppoahan on näistä ongelmista puhua ja kirjoittaa, mutta annas olla niiden korjaaminen.

Olen elämäni aikana usein varsin konkreettisin tavoin oppinut, että ongelma on hyvin erilainen eri ihmisille. Se mikä minulle on ongelma, saattaa toiselle olla hyve, tapa, tottumus, normaalia. Ja joskus ongelma on ongelma, vasta kun joku kertoo siitä. Otan esimerkin peruskoulusta, josta yleensä löytyy paljon ongelmia, koska koolla on runsaasti ihmisiä. Ja missä ihmisiä, siellä ongelmiakin. Näinhän se on koulussa kuin kirkossakin. Tämä ongelma liittyy yhteen aikaisempaan kirjoitukseenikin, jossa kirjoitin kiusaamisesta.

Muistan kun eräs oppilas kerran valitti, että häntä kiusataan. Tutkittuaan asiaa opettaja sai selville, että kiusattu koki kiusaamiseksi sen, että hänen edessään istuva oppilas lainasi luvatta ja usein pyyhekumia selän takana istuvalta, tältä kiusatulta. Siinäpä sitä ongelmaa sitten tuli opettajallekin ja siinä ohessa rehtorille, kun kumpikaan ei oikein ensi istumalta osannut kuvitella tuota tapahtumaa kiusaamiseksi.

Mutta oleellisista oli, että tuo toinen - kiusattu - koki sen kiusaamiseksi. Sillä periaatehan on, että ei meidän muiden pidä määritellä, mikä on kiusaamista kenellekin. Se kun on kovin persoonallista. Mutkat oikoen voidaan sanoa, että kiusaamista on se, minkä joku kokee kiusaamiseksi. Ongelma ratkesi onneksi sitten sillä, että opettaja antoi tuolle toiselle - edessä istuvalle kiusaajalle - oman pyyhekumin, jolla hän sai pyyhkiä tekemiään virheitä.

Samanlaiset ongelmat kohtaavat meitä usein myös kirkon piirissä. Toinen näkee asian valkoisena, toinen mustana ja joskus jopa joku harmaanakin. Toinen kokee jonkun syntinä, toinen ei. Toinen kokee jonkun lähes harhaoppina, joku pitää tuollaista tekijää ihanana, liberaalina ja humaanina, jopa huumorintajuisena ihmisenä. Voi hän sitä toki ollakin, mutta, mutta ... Selitä siinä sitten, että asia, teko tai jopa ihminen saattaa olla ongelma minulle tai jollekin muulle, kun se tuolle toiselle saattaa olla "Bruce". Muistathan sinä tuon Brucen, "taivaan lahjan". Elokuvassa, jonka alkuperäinen nimi on "Bruce - Allmighty", Bruce Nolan (Jim Carrey), jonka valittamisesta suivaantunut Jumala (Morgan Freeman) antaa omat tehtävänsä hetkeksi tämän harteille. Mielenkiintoisin tuloksin.

Ei se tainnut kuitenkaan olla paras mahdollinen ongelmanratkaisu tuokaan, kuten elokuvan katsoneet sen muistavat. Vaikka yleensähän elokuvissa on hyvä loppu. Todellisessa elämässä ei aina käy kuten elokuvissa. Täällä joku aina silloin tällöin unohtaa, ettei suinkaan ole Jumala eikä edes Bruce eikä suinkaan ole saanut kaikkia oikeuksiaan - kuten Venäjän tsaari aikoinaan - tehdä melkein mitä vain, suoraan Jumalalta. Sekin uhohtuu usein, että paikkakaan Taivaassa ei taida olla meille kenellekään varma, ei edes kirkollisen asemansa perusteella. Puhumattakaan sitten teoistamme.

Meillä omassa hierarkisessa kirkossamme noiden omien Bruciemme, "taivaan lahjojen", kirkollinen kunnioittaminen on saanut monenmoisia piirteitä, joita kaikkia ei aina voi kutsua hyviksi tai edes (jälleen hieman kornisti sanottuna) terveiksi piirteiksi ihmisissä. Tällainen kunnioittamisen tyyli kirkossamme muistuttaa toisinaan Thaimaata, muinaista Siamina, jossa kuninkaan (versus hierarkkimme) lemmikin loukkaaminenkin sanallisesti vie sanojan linnaan. Meillä kirkon puolella se saattaa johtaa "some-anateemaan" tai vähintään "some-ekskommunioon", syrjintään, mollaamiseen, panetteluun ja vähättelyyn. Loukkaajasta tulee yhtäkkiä näkymätön ja hajuton; mauton hän on ollut jo kauan. 

Meillä ei kuulu arvostella tai saati sitten tuomita esimerkiksi kirkollista johtajaa mistään, emme voi suinkaan sanoa, että "keisarilla ei ole (v)aatteita", on hän sitten hierarkki tai vain tavallinen lammaspaimen. Hehän ovat - kuten monelle suomalaiselle ovat erilaiset julkisuuden idolit ja kuuluisuuden henkilöt - erehtymättömiä, kaiken osaavia ja tietäviä ja kaiken maallisen arvostelun yläpuolella. He voivat ja saavat tehdä melkein mitä vain ja kukaan ei voi arvostella heitä, ei edes patriarkka. Ja jos arvostelee, on tyhmä, moukka, vanhanaikainen, suvaitsematon (sic!) tai mitä kaikkia laatusanoja sitä nyt keksitäänkään. Ja mikä kumminta, se sanotaan jopa ääneen, mediassakin.


Vaikka henkilö alkaisi olla kykenemätön hoitamaan tehtäviään, tai toisinaan ihan perustiedon puuttumisen vuoksi jo alusta alkaen on ollut sellainen, niin lähipiiri ja hänestä kaiken hyödyn ottavat - usein myös ne, jotka tietävät tällaisen ihmisen todellisen tilankin - vakuuttavat kaiken olevan kunnossa ja ihmisen pystyvän hoitamaan tehtäviään mainiosti. Muistaakohan kukaan enää niitä vanhan tasavallan presidenttimme ympärillä hyörineitä (vallan)haltijoita, keiju-einoja ja paavo-peikkoja, jotka vielä siinä vaiheessa, kun presidentillä ei enää olleet "kaikki muumit kotona", ja adjutantti joutui kantamaan laukussaan varavaatteita, erityisesti housuja, he ehdottivat hänelle lisäkautta valtion johdossa.

Eipä tuo samanlainen mentaliteetti mihinkään maastamme ole hävinnyt, onhan siitä toki tarvittaessa muitakin esimerkkejä, mutta omassa kirkossamme se alkaa saada jo surkuhupaisia ilmenemismuotoja. Asioita salaillaan, kähmitään, avoinmuus on tipotiessään, vähemmän legaali esikunta on vallankahvassa, vallanhamuajat - nuo keijut - johtavat sivusta ja moni ympärillä oleva ja "hengellinen alamainen" voi pahoin.

Katselin tuossa äskettäin joitain uutisia, joissa eräs paikallinen kirkollinen laumanjohtaja patsasteli edustustilaisuudessa ulkomailla. Tämä on kovin yleistä jossain päin maata: arkityön saa hoitaa sijainen, varsinainen on tai saattaa olla pitkiä aikoja virkavapaa milloin mistäkin syystä, mutta edustustilaisuudessa hän on aina mukana, varsinkin jos kamera on paikalla. Ja kukapas muu siellä sitten on kuin "kellokas ja (kameraa pitävä) lakeija", todellista valtaa kabineteissaan pitävät. Ei suinkaan se, joka työn noin yleensä arkena tekee, puhumattakaan, että tehtävä kulkisi noin niin kuin kiertona, vuoronperään eri ihmisillä samassa organisaatiossa.


Joskus olen miettinyt, miksi historian saatossa Saksassa Hitler oli vallassa ja pystyi toimimaan, niin kuin toimi. Miten Stalin Neuvostoliitossa pystyi myös murhaamaan miljoonittain ihmisiä ja häntä pidetään yhä "hyvänä johtajana ja hyvänä ihmisenä". Kieltämättä hieman samantyyppisiä ajatuksia on noussut aina ajoittain mieleen toisesta näistä valtioista yhä nykyäänkin. Miten se on oikein mahdollista? Luulisi maassa olevan edes jokunen järkevä ihminen?

Mutta samanlainen efekti pienemmässä mittakaavassa se on kirkossakin, kuin on valtioissakin, mikä järjestelmää ylläpitää. En silti suinkaan vertaa ketään nykyistä ihmistä noihin hirmuhallitsijoihin. Pois tällainen ajattelu! Vertaan vain heidän kehittämäänsä hallintajärjestelmää, salailua, manipulointia, tiivistä vallankahvassa olevaa ja siitä loppuun asti kiinnipitävää lähipiiriä, nomenklatuuraa, joka hyötyy jollain tavalla johtajan heikkoudesta. Myös toisin päin, heikentynyt, vanheneva, vallanhaluinen, mutta laitostunut johtaja hyötyy tällaisesta lähipiiristään, joka hoitaa asiat ja johtaja pysyy turvallisesti vallassa.

No sekö se on se ongelma - yksikössä - josta nyt halusin kirjoittaa. Ei, ei. Se ongelma selviää parhaiten - kuten jo kirjoitin - tuosta ylinnä olevasta kuvasta. Kas meitä ihmisiä kun on maailmassa monenlaisia. Yksi näkee puolillaan olevan lasin lähes tyhjänä ("sehän on kohta loppu"), toinen melkein täytenä ("siitä on vasta puolet juotu"). Näkökulma asioihin on niin erilainen riippuen monista minulle toisinaan ehkä osin tuntemattomaksikin jääneistä asioista. Ehkä kasvatuksesta, koulutuksesta, älykyydestä, sukupuolisesta identiteetistä, arvomaailmasta ja monenlaisista matkan varrella ihmiseen tarttuneista asioista ja opeista. Tiedä häntä! Ongelma on siis näkökulma, joka ei välttämättä aina ole oikea, ortodoksinen ja kirkon opin mukainen. Se on se varsinainen ongelma.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

7.1.16

Kirkon ja keisarin uudet (v)aatteet

Koulukiusaamisesta on suomalainen Mannerheimin lastensuojeluliitto (MLL) listannut nettisivuilla olevaan infoon seuraavia rooleja:
  • kiusaajan ja
  • kiusatun lisäksi:
  • apuri, joka ei aloita kiusaamista, mutta menee silti helposti mukaan tilanteeseen kiusaajan avuksi 
  • vahvistaja eli kannustaja, joka voi nauraa ja kannustaa kiusaajaa
  • sivustakatsoja eli hiljainen hyväksyjä näkee kaiken, mutta pysyttelee taustalla ja vaikenee, mutta samalla hän huomaamattaan hyväksyy ja osallistuu kiusaamiseen - ja ehkä pelkää, että joutuu itse kiusaamisen kohteeksi
  • kiusatun puolustaja yrittää lopettaa kiusaamisen ja on kiusatun puolella.
Omassa työssäni jouduin aikanaan usein pohtimaan noita kiusaamisasioita, koska työskentelin koulussa, ja kouluissa tuota toimintaa on joka puolella aivan koulusta itsestään riippumatta. Koulun toimin sitä pitää ja sitä voidaan vähentää huomattavastikin, mutta harvoin sitä saadaan täysin loppumaan. Ihmisluonto kun kaiketi vain on tällainen: "Homo homini lupus."

Kiusaamista tapahtuu myös työpaikoilla ja niistäkin on lukuisia esimerkkejä mm. vaikka oikeuden päätöksistä, kun erään ammattiliiton pomo ensin erotettiin ja sitten vielä tuomittiin oikeudessa naispuolisen työntekijän kiusaamisesta. Julkisuudessa ja kaiken maailman mediassa hänet oli tuomittu jo paljon aiemmin, koska oli "hankalan ammattiyhdistyksen" ilmeisen "hankala pomon" maineessa. Tiedä sitten, kun en häntä tunne.

Uskonnollisissa yhteisöissä kiusaamista tapahtuu samalla tavoin tai joskus tulee ihan sellainen vaikutelma, että melkeinpä suhteessa enemmän kuin maallisissa. Mieleeni tulee eräskin tapahtuma kotipaikkakunnaltani, jossa sanan (mutta ei onneksi  Sanan) mukaisesti seurakunnan pappi löi toista pappia (lyöty oli kaiken lisäksi nainen) Raamatulla, Pyhällä Sanalla, päähän ja asiaa selviteltiin sitten maallisessa oikeudessa maallisena pahoinpitelynä, ei hengellisenä.

Samalla pitänee selvyyden vuoksi ja väärinkäsitysten välttämiseksi tässä ja nyt, ennen kuin etenemme blogissa eteenpäin, myös todeta, että tuo käsite kiusaaja uskonnollisessa kontekstissa tarkoittaa kaiketi sitten hieman muuta, kuin mistä tässä blogijutussani puhutaan.

Tällä blogijutullani en nyt myöskään halua mitenkään rinnastaa kiusaamista ja niihin mahdollisesti liittyviä tapahtumia, tai em. raamatullista kiusaajaa ja tässä kerrottuja todellisia tai kuviteltuja henkilöitä, joista - tapahtumista, henkilöistä - nyt mielipiteitäni ja kokemuksiani kerron, muuten, kuin ehkä aiheen terminologian ja aiheen luoman tunnelman osalta. Kaikki muu mahdollinen yhteneväisyys on lukijan itsensä silmässä ja en ota siihen mitään kantaa. Jokainen saa ajatella haluamallaan tavalla asioista. Minäkin.

Kun tarkastellaan noita MLL:n luettelemia rooleja: kiusaaja, kiusattu, apuri, vahvistaja, sivustakatsoja ja puolustaja, kaikki roolihahmot on löydettävissä tarvittaessa myös niin ortodoksisen kuin vaikka luterilaisen ja monen muunkin kirkon sisältä, seurakunnista tai jopa vaikka kirkon hallinnollisista elimistä. Ehkä nuo termit pitäisi noissa tapauksessa kuitenkin hieman loiventaa ja kohdentaa ja puhua vaikka hajottajista, yhdistäjistä, opetuslapsista, tukijoista, sivullisista, vaikenijoista, ulkopuolisista puolustajista tai mahdollisesti joillain muilla nimillä. Tiedä häntä taas! Purnarikin olisi osuva nimitys meihin joihinkin asiaan sekaantuviin.

Kuuluisa ja toimiensa vuoksi huhtikuussa 1968 murhattu ihmisoikeustaistelija ja babtistipastori Martin Luther King Jr. on sanonut joskus, että "pahinta ei ole pahojen ihmisten pahuus vaan hyvien ihmisten hiljaisuus", vaikeneminen. Siksi kai minäkin omalla vaatimattomalla äänelläni yritän sanoa usein oman mielipiteeni monista asioista. Joku tosin sanoo heti: liian usein. Yritän kuitenkin olla vaikenematta, vaikka vaikeneminen olisi kyllä helppoa ja saattaisi jopa tehdä elämäni mukavammaksikin. Moni niin tekeekin turvallisuus- ja monenmoisista muista, pieteetti- tai ns. kaveruus- tai muista syistä johtuen. Minä en, huolimatta, että moni sitä ehkä varmasti toivoisikin.

Minulle on tietyllä tavalla yhdentekevää, missä asemassa mielestäni väärintekevä ihminen on. Ei ole väliä, onko hän kaveri tai ei-kaveri, tuttu tai tuntematon taikka jopa jonkun lapsen kummi tai kirkollisen viiniseuran jäsen. Jos henkilö aiheuttaa omilla toimillaan jotain sellaista, mikä ihmetyttää ja kummastuttaa minua, mikä tuntuu minusta väärältä, en voi sivuuttaa asiaa olan kohautuksella.


Itse olen melko usein pohtinut, onko meille omaan kirkkoomme tai peräti molempiin kirkkoihimme - käyttäisinkö tässä ihan oikeasti hieman kornia sanaa - "pesiytynyt" joukkio, joka ainakin minun mielestäni yrittää usein hajottaa kirkko(j)amme ja vie silloin kummankin kirkon asioita uskonnollisessa mielessä todella huonoon suuntaan. Kauaksi perustehtävästään, ihmisten pelastamisesta. Suuntaan, joka johtaa ihmisten eripuraan ja jopa kirkosta eroamisiin ja kirkon tai ortodokseilla myös patriarkaatin vaihtoihin. Ja kaikki tämä näyttäisi tapahtuvan usein ulospäin hymyillen ja suurelle yleisölle - sisäpiirin asioista tietämättömälle ns. "vaalikarjalle" - hyväntahtoisuutta ja hyviä tarkoitusperiä vakuutellen.

Kuitenkin aika monen muunkin - näin olen ymmärtänyt, siis ei vain minun - mielestä ilmiselvästi he tekevät tämän ns. ketunhäntä kainalossa, mahdollisesti omat kirkon kannalta vaaralliset tai jopa haitalliset tarkoitusperät tai tiedä häntä mitkä, itsellä päällimmäisinä ja usein vielä muilta piilossa. Ja noilla "omilla" voitaneen tässä tarkoittaa aivan henkilökohtaisia tai sitten oman ryhmittymän, klikin, suuntauksen, tms. tarkoitusperiä ja etuja. Mitä lie! Ken sen oikeasti tietäneekään.

Tällaisella lausumalla en kuitenkaan halua ollenkaan epäillä kaikkien, tässä tapauksessa vaikka seurakuntalaisten ja jopa melko suuren osan työntekijöiden, osuutta ja tekoja. Eivät kaikki tällaisessa toiminnassa suinkaan ole onneksi mukana eikä kaikissa seurakunnissakaan. Tuollaisissa, joissa näin mahdollisesti tapahtuu, on varmasti useitakin hyviä ihmisiä pitämässä huolta sellaisista ihmisistä, jotka sitä tarvitsevat. Sieltä löytyy paljon työntekijöitä, joitten todelliset teot - siis hyvät teot, lähimmäisistä huolen pitäminen, hyvän sanoman levittäminen - kertovat paljon, enemmän kuin maallistuneiden liberaalien tai muiden haihattelijoiden ontot sanat.

Moni ajattelee, että "onttoja puhuvia" kohdatessa on vain parempi vaieta omassa seurakunnassaan ongelmista ja vääristä käytänteistä joskus oman työpaikan säilymisen, mielenterveyden, jaksamisen ja monen sen kaltaisen syyn vuoksi. Näin vältyy helposti ylimääräisten henkisten tai jopa konkreettisten väliseinien rakentelulta, työtehtävien muutoksilta, tehtäväsiirroilta tai jopa potkuilta ja joissain tapauksessa myös pitkäaikaiselta mielialalääkkeiden syömiseltä.

Mutta löytyy niistä seurakunnista
valitettavasti sitten aivan toisenlaisiakin, jotka sanovat ja puhuvat enemmän kuin oikeasti tekevät, vai olisiko se tietävät. Toisinaan sanovat, puhuvat, kirjoittavat jopa ihan asian vierestä, jopa julkisissa esiintymisissään tai vaikka juhlapäiväviesteissäänkin. Niin ja rakentelevat niitä väliseiniä. Yllättävän harvoin näistä teoista nousee julkisuudessa jonkinmoinen ihmetys tai häly. Todella harvoin joku uskaltaa sanoa asian mahdollisesti jopa ääneen. Siis hieman Andersenin tyyliin: "keisarilla ei muuten ole (v)aatteita".

Väkisinkin minusta on liian usein tuntunut, että ongelmaksi on noussut ehkä se, että tällaiset satusetä H.C. Andersenin tarinoissaan kuvaamat  "ilman (v)aatteita olevat keisarit", "despootit", asioista ehkä oikeasti varsin vähän tietämättömät (=perinnettä ja aitoa ortodoksiaa tuntemattomat, ja oman kirkkomme osalta ortodoksista teologiaa vähäisesti opiskelleet), vanhaan ja jo normaalielämässä kuopattuun "kähmintäpolitiikkaan" tottuneet, vallanhaluiset ihmiset ovat yhä sen verran merkittävillä paikoilla, että koko seurakunnan tai ehkäpä hiippakunnan ja siinä ohessa sivutuotteena koko kirkon maine, kirkon tulevaisuuden suunta ja toisinaan sen perusidea, oppi, ovat ajoittain suuressa vaarassa. Jos nyt ei ortodoksisessa kirkossa ihan maailmanlaajuisesti, niin ainakin paikallisesti.

Luterilaisessa kirkossa monelta osin peli on jo pahasti menetetty ja paluu entiseen on vaikeaa tai jopa mahdotonta. Mikä pahinta: epäsopu, hajaannus, kyräily, viha ja sekularismi sen kun lisääntyvät kirkoissa, eikä ihmisten oma kirkko silloin anna useille niitä tarvitseville oikeita hengellisiä eväitä oikein mihinkään. Ja sitten ihmetellään, miksi ihmiset eroavat kirkosta ja liittyvät vaikka erilaisiin vapaisiin ns. karismaattisiin suuntauksiin.

Jos olisin tässä väitteessäni aivan väärässä oman ortodoksisen kirkkoni osalta, johon itse kuulun, miksi ihmeessä myös muun maailman ortodoksit ovat kiinnittäneet huomionsa Suomen ortodoksiseen kirkkoon ja joidenkin ihmisten toimiin siellä. Ja jopa kirkkomme ylin piispa, kanonisessa mielessä kirkon päämies, Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka ja hänen johtamansa, piispoista koostuva Pyhä synodi on joutunut puutumaan maamme autonomisen kirkon asioihin ja jopa antamaan varoituksia ja tiukkoja ohjeita toiminnalle ainakin parissa hiippakunnassa.

Jos ajattelet minun olevan väärässä, "haukkuvan väärää puuta" - kuten oletettavasti joukko ihmisiä ajattelee - oletko ihan aikuisen oikeasti ja tarvittaessa turhat löpinät ja kirkolliset p-puheet suodattaen seurannut ihmisten järkyttyneitä mielipiteitä oman kirkkosi, tai piispasi, seurakuntasi tai jonkun muun asiaan liittyvän osalta vaikkapa sosiaalisessa mediassa, jossa niiden kertominen on nykyään helpompaa ja monet niin tekevätkin. Vai nyhjötätkö kotona omassa nurkassasi ajatellen, ettei asia sinulle kuulu tai et halua sekaantua siihen. Joskus lienee myös vaikea tunnustaa itselleen saati sitten muille - varsinkin jos on eronnut toisesta ja liittynyt toiseen kirkkoon äskettäin - että täällähän on melkein samanlaista riitelyä kuin entisessä. Aiheet ja tavat vain toisinaan vaihtelevat.

Minusta selitykseksi ei myöskään riitä se, että vakuutellaan noiden Suomessa tapahtuneiden väärien asioiden arvostelijoiden ja väärät teot tuomitsevien edustavan taantumuksellisuutta, konservatiiveja ja ajasta jälkeen jääneitä. Kun sen sijaan samaan hengen vetoon "väärintekijöitä" nimitetään moderneiksi, liberaaleiksi, edistyksellisiksi ja tietysti sillä melkoisen inflaation kokeneella citi-kupla-suomalaisten ikiomalla sanalla: suvaitsevaisiksi, josta tosin on jo tehty mielestäni todella ruma suomenkielen uussana, "suvakeiksi".

Hirvittäväksi asian tekee ortodoksisessa kirkossa vielä sekin, että patriarkan ja Pyhän synodin antaman varoituksen - tai mikä se nyt juridisesti tai kanonisesti onkaan - saajat (ja HUOM! myös häntä tukevat seuralaiset) ilmeisesti eivät tunne edes tehneensä väärin ja he ortodoksisine ja luterilaisine tukijoukkoineen ja opetuslapsineen purnaavat ilman katumuksen häivääkään julkisesti annetusta päätöksestä. Oli se nyt siis varoitus, määräys, ohje tai mikä nyt tahansa, mutta kuitenkin patriarkan ja Pyhän synodin vakavaa puuttumista väärään, ortodoksisuuteen kuulumattomaan toimintaan, sen kieltämistä ja tuomitsemista. Asioita perustellaan täällä kotomaassamme, maailmanlaajuisesti katsottuna pikkuruisessa arkkihiippakunnassa, mm. kirkon tarpeella uudistua, ekumenialla ja sillä, että näin halutaan estää Suomen kirkon ghettoutuminen. Aito ja alkuperäinen, oikea - toisinaan kuten jo kirjoitin: liittymisen kautta saatu, mutta väärin opittu - ortodoksisuus karisee hetkessä, kun päälle laitetaan hujauksessa olemattomat liberalismin "keisarin uudet (v)aatteet".

Mutta mihin suuntaan pitää uudistua, miten pitkälle mennä ekumeniassa, synnin tai väärintekojen hyväksymisessä - siinäpä kysymys - jossa usein samalla unohdetaan, kenen ehdoilla ja kenen toimesta. Ortodoksista kirkkoamme voidaan uudistaa vain synodaalisesti ja maailmanlaajuisesti koko maailmanlaajuisen ortodoksisen kirkon ehdoilla ja päätöksellä.

Me emme Suomessa voi ottaa erilaisia käytäntöjä keskeisissä kirkkoamme ja uskoamme koskevissa asioissa eikä myöskään kirkon perinteessä, Traditiossa, ei kanoneissa eikä poiketa yleisortodoksisesta linjasta. Päätökset näistä tehdään vain ja ainoastaan patriarkaatissa ja yleisortodoksisissa kokouksissa, jos siihen yhteisesti katsotaan olevan tarvetta. Niitä ei voi tehdä yksin Venäjän kirkko, ei Konstantinopoli, eikä mikään muukaan paikalliskirkko. Sitä on oikea ortodoksisuus, ei tuuliviiriuskoa, joka vaihtaa suuntaa tuulten ja ihmisten erilaisten mielihalujen ja suuntausten mukaan. Ortodoksisuus edustaa pysyviä ja kestäviä arvoja, jotka perityvät alkukirkosta ja Traditiosta - Raamatusta. Luterilaisessa kirkossa moni asia on toisin ja en tunne luterilaisuutta riittävästi siitä enempää kertoakseni.

Selittelyiksi ei myöskään riitä, että muutetaanhan meillä ortodoksisessa kirkossa liturgisia tekstejäkin tai lyhennellään melko usein väärin jumalanpalveluksia. Kun verrataan niitä opin ja uskon keskeisiin sisältöihin, joissa noita virheitä ja vääriä käytäntöjä myös tehdään, tuollaiset ensin mainitut muutokset ovat mitättömiä ja jopa merkityksettömiä uskonopin sisältöihin puuttumiseen verrattuna, enemmän ihmisten haihattelua, joskus laiskuutta tai myös tietämättömyyttä, osaamattomuutta. Kaiken lisäksi moiset liturgiset säännöt ovat varsin nuorta perinnettä, joita on aikojen saatossa muutettu silloin, kun siihen on katsottu olevan perusteltua syytä. Tuollaiset tavat ja käytänteet ovat siis saattaneet muuttua, uskon sisältö, oppi, ei.

Samalla tavalla nyt kuin ennekin: synti on synti, vaikka sen voissa paistaisi - vanhaa sananpartta hieman muuttaen lainatekseni. Ja yksilöllinen, omasta päästä revitty kirkollisesta maailmanlaajuisesta ja suurelta osin myös paikallisesta perinteestä, kanoneista, säännöistä ja tavoista poikkeaminen ei ole ortodoksisen kirkon tapa ratkaista asioita.

Jo nyt tosin poikkeamme yhdessä merkittävässä asiassa maailmanlaajuisesta ortodoksisuudesta: kalenterikysymyksessä - tosin hieman hatarien perusteiden ja osin vaiettujen vanhojen päätösten perusteella - ja sekin on aiheuttanut ja tullee aiheuttamaan melkoista purnausta molemmin puolin - niin Suomessa kuin muualla ortodoksisessa maailmassa. Puolesta ja vastaan.

Mutta kuten joku on jo sanonutkin, tämäkin kysymys tai oikeastaan sen nykyinen ratkaisu osoittaa oman suomalaisen
ortodoksisen kirkkomme laadun. Onko se maallistunutta, onko se luterilaistunutta, onko se ekumeenista, onko se osoitus hyvästä sopeutumisesta yhteiskuntaan vai mitä se on, sanokoon jokainen itse oman määreensä, jos haluaa. Vai onko se vanhaan perinteeseen ja kirkon omiin kanoneihin nojautuvan ortodoksisuuden hylkäämistä, jossa moni Suomen ulkopuolinen valitettavasti näkee usein omituisuuksia ja poikkeavuuksia. Kirkossa, joka silti kaikesta huolimatta on tai ainakin pitäisi olla osa tätä Kristuksen perustamaa kirkkoa, ortodoksista kirkkoa.

Yhtenä selityksenä olen nähnyt myös yrityksen vähätellä omia ongelmiamme: "Katso mitä muissa patriarkaateissa tai kirkoissa tapahtuu. Meidän ongelmat ovat pieniä niihin verrattuna." Hups! Muitten virheilläkö selittelemme omia virheitä? Jos joku varastaa, oikeuttaako se meidätkin varastamaan?

Vielä yksi ja ehkä samalla myös toisenlainen "ongelma" ortodoksisessa kirkossamme mielestäni on. Se pulppuaa paljolti tämän kirkon hierarkisuudesta. Kirkkomme piispojen, hierarkkien, asema on vakaa. Se näkyy omalla tavallaan myös yhdessä "yksinvaltiaalle" piispalle laulettavassa laulussa, "Ton despotin", jossa lauletaan (kreikaksi) "... εἰς πολλὰ ἔτη, Δέσποτα" (is pollá eti, Déspota), toivotetaan siis monia vuosia "despootille". Piispa on siis eräänlainen "despootti", herra, mestari, hiippakunnassaan ja yleensä - osin myös Suomessa - niin kauan kuin "henki" pihisee. Nytkään tuota "henkeä" ei pidä ymmärtää tässä väärin, ei teologisesti. Yleinen piispojen eläkkeelle siirtymisikä on säädetty Suomessa vasta uusille piispoille, ei vanhemmille.

Tämäkin on aiheuttanut omat kiemuransa Suomen ortodoksisessa kirkossa. Pari vanhempaa ja hiljalleen yhä enemmän ja enemmän vanhenevaa ja pian - tai mahdollisesti jo - erilaisista alkavan vanhuuden ongelmista kärsivää piispaa kyttää toistensa eläkkeelle lähtöä. Toinen mahdollisesti siksi, että toivoisi vielä pääsevänsä korkeampaan kirkolliseen asemaan ja toinen mahdollisesti siksi, että toivoisi, ettei tuo toinen pääse siihen. Tiedä häntä kuitenkin, mitä mietivät, mutta itse näitäkin pohdiskelen, kun tilanne joka
tapauksessa näyttää ja on kiusallinen.

Samalla tuo tapahtuma on kuitenkin todellinen tai se käy ainakin tavalla tai toisella toteen - mahdollisesti jopa lyhyen - kenties muutaman vuoden, kuluessa ja siksi siihen pitää näköjään puolin ja toisin varustautua. Tässä on myös yksi "villakoiran ydin" monelle äskettäiselle "oudolle" tapahtumalle kirkossamme. Jotkut ovat nähneet mm. viimeisimmän piispavalinnan enteilevän jollakin tapaa tuota odotettavissa olevaa tapahtumaa, muutosta. Ja olihan tuo viimeisin valinta oikeasti melkoisen erikoinen ajatellen ortodoksista perinnettä.

Yleensä kirkossamme - tai ainakin monessa ortodoksisessa kirkossa muulla päin maailmaa - valitaan ylempään tehtävään entisessä, siis jossain vastaavanlaisessa tehtävässä toiminut, asioihin hyvin perehtynyt ja ne osaava saman tason tai hieman alemman tason henkilö, jos kerran sellainen on saatavilla. Arkkipiispaksi hiippakuntapiispa, hiippakuntapiispaksi apulaispiispa, piispaksi arkkimandriitta tai leskirovasti, jne. Jos tuo ketju katkaistaan, siihen on oltava hyvät ja perustellut syyt. Nyt on niin tapahtunut - vaikkakaan hyvistä syistä nyt en tiedä - ja saa nähdä toistuuko sama kaava aikanaan uuden arkkipiispan valinnassa. Näin voisi olettaa.

Usein valinnassa - etenkin nykyisin, kun elämme koulutetussa ja koulutusta arvostavassa maailmassa - katsotaan myös valittavan kirkollista, teologista osaamista, siinä suoritettuja tutkintoja ja akateemisia suorituksia, kiinnostusta jatko-opintoihin, kirjoitettuja teologisia, uskonnollisia, kirkkoon liittyviä teoksia, jne. Piispuus kun ei ole mikään kunniavirka, johon mennään pelkästään patsastelemaan. Piispuus on nöyrä paimenvirka, jossa on pidettävä paljon yhteyksiä kaitsettaviinsa omassa hiippakunnassa, eikä niinkään muiden hiippakunnissa, jonne tosin ei pääsekään ilman tuon toisen hiippakunnan piispan lupaa.

Piispan on nautittava luottamusta juuri oman hiippakuntansa ihmisten parissa niin osaamisessaan sekä tiedollisissa että uskonnollisissa, so. teologisissa asioissa kuin ihmisten kanssa pärjäämisessään, ihmissuhdeasioissa, pastoraalisissa asioissa. Piispalla ei tietyllä tapaa voi ns. "normaalin ihmisen" tavoin olla henkilökohtaisia antipatioita tai ihastumisia keihinkään yksittäisiin ihmisiin, vaan hänen on eräänlaisena "uskonnollisena instituutiona", kirkon ja alueensa keulakuvana oltava melko neutraali noissa äärilaidoissa. Niin ja tietysti piispan on oltava esimerkillinen ihminen elintavoissaan ja elämässään. Hän on alueellaan oikean uskon, ortodoksian ylläpitäjä, kreikaksi episkopos (ἐπίσκοπος), valvoja ja "päältäkatsoja", henkilö, joka pitää harhaopit ja väärät tavat poissa seurakunnista eikä tuo niitä sinne. Hän on taustaltaan ja oman elämän historialtaan moitteeton, lainkuuliainen, mahdollisimman hurskas ihminen, jolla ei saisi olla minkäänlaisia "luurankoja kaapissa".

Ei todellakaan ole helppoa olla episkopos, jos sen oikealla ja tehtävään astuessaan antamiensa lupausten mukaisella tavalla ottaa ja niiden mukaisesti toimii. Ihan sama se on monessa muussa vastuullisessa johtotehtävässä maallisissakin tehtävissä. Tai kummassa kirkossa tahansa. Siksi kai avonna olevaan - usein hyväpalkkaiseen - tehtävään - onpa se sitten maailmassa tai kirkossa - ei yleensä valita ihmisiä ihan mistä vain, puskista, vaan valitaan koeteltu ja mahdollisimman kokenut, paras ehdokkaista. Valintaan tosin maallisellakin puolella vaikuttavat monenlaiset henkilökohtaiset asiat - kuten raha, työsuhteen edut, vaikutusvalta, firman henkilösuhteet, politiikka, jne. - ja sieltä ne valitettavasti ovat usein siirtyneet myös kirkollisiin valintoihin, joita sitten mahdollisesti joudutaan selvittelemään patriarkaattia myöten. Sekularismi ja materialismi monen muun ismin kanssa yhdessä ovat tältäkin osin saaneet melkoisen niskalenkin molemmista kirkoistamme.

Kovin synkän kuvan näytän taas tällä blogijutullani tähän ruudulle maalanneeni, mutta sellaista se elämä vain on. Onneksi kaikki ei ole ihan aina sellaista, mitä kirjoittelen. Usein seurakunnista - kuten jo edellä kirjoitin - löytyy myös oikeita, ihania ihmisiä. Heitäkin on ja ilmeisesti kutenkin hiljainen enemmistö. Heidän kanssaan toimiminen on hedelmällistä ja heiltä saa usein apua ja voimaa tehdä omalta osaltaan oikeitakin asioita. Ja mikä tärkeintä, ainakin ortodoksinen kirkko ja sen jumalanpalvelukset ovat aina voimaannuttavia asioita. Liturgia - toimitti sen kuka tahansa - ei ole ihmisten ylistystä, se on Jumalan ylistystä. Ja jos ihminen haluaa voimaantua, etsiä parannusta, tietoa ja oikeaa suuntaa, oikea paikka on juuri jumalanpalvelukset, jonne pitää silloin mennä.

Tämä mustansävyinen "maalaukseni", jonka edellä esitin, koskee vain kovin harvoja asioita ja yleensä vielä sellaisia, millä ei ole useinkaan paljoakaan tekemistä Jumalan palvelemisen, Hänen kunnioittamisensa, kanssa. Kertomani todelliset tai fiktiiviset tapahtumat ja ajatukset edustavat enemmän ihmisten palvelemisen ja vääränlaisen, vinoutuneen kunnioittamisen, mahdollisesti nepotismin ja henkilökultin outoutta ja monesti kirkollisen kulttuurin "metsään mennyttä" toteuttamistapaa ja väärien ismien tuomista kirkon opetukseen.

Jokainen meistä voi omalta osaltaan vaikuttaa siihen, että paluu perinteiseen kirkollisuuteen olisi mahdollista kaikille ja kaikkialla. Yksi tapa on ajatellen, selvitellen, tutkiskellen äänestää kirkollisissa vaaleissa ja vaikuttaa, puhua ja toimia aktiivisesti omassa seurakunnassa, toinen tapa on vaieta ja - vaikka lukemalla hyvää kristillistä kirjallisuutta, jota meiltä Suomesta onneksi löytyy - pitää huolta itsestään ja omasta uskostaan ja sen vahvuudesta ja oikeellisuudesta. Ja siinä ohessa pieneltä osin myös huolta omasta kirkostaan.

Niin - ja onhan se sitten vielä yksi tapa vaikuttaa: tämä blogeissa kirjoittelukin, mutta mene ja tiedä, kuinka tehokas se on. Kaikki kun kuitenkin on kiinni viime kädessä sinusta, ei minusta.

Oikea tapa ei ole puolustaa sokeasti, omiin ennakkoluuloihin ja etenkään väärään - mahdollisesti edelliseen, menneeseen ja nyt jo muuttuneeseen elämäntilanteen ja sieltä jääneeseen - tietoon perustuen vääryyttä tai väärintekijöitä. Ortodoksisuus, oikeaoppisuus, ei mielestäni ole sokeutta vääryyttä kohtaan, ei vääränlaista ihmisten kunnoittamista ja etenkään niitä kohtaan, jotka toimivat väärin, ovatpa he sitten missä tehtävässä tahansa. Se on rukoilemista kaikkien, myös väärintekijöiden puolesta ja samoin anteeksiantamista, jos toinen selvästi katuu tekojaan. Se on siis myös parannuksen tekemistä omalla kohdallaan ja rukoilemista omasta ja toisen puolesta, siitä, että itsensä lisäksi toinenkin tekisi parannuksen ja katuisi. Mutta oikeaa tietoa ei saa koskaan korvata väärällä. Synti on aina syntiä ja vääryys on vääryyttä ajankohdasta tai vuodesta, saatikka sitten tekijästä riippumatta.

Oikeaa tietoa saa enemmän muualta kuin tällaisista yksittäisten ihmisten ääneen ajatteluista, blogeista. Ne saattavat tosin joskus ohjata oikean puron äärelle, herättää tunteita - myönteisiä tai kielteisiä - jotka saattavat johtaa totuuden etsimiseen, mutta oikeasti - kaikkea tuota saa paljon enemmän kristillisistä kirjoista, kyselemällä asioista tietäviltä, tutkimalla ja selvittämällä asioita ja ongelmia itsenäisesti, ennakkoluulottomasti ja avoimin silmin sekä tietysti: käymällä usein kirkossa.

Oikeaa tietoa uskon asioista saa aina papilta, mutta pappi ei aina ole oikea henkilö kertomaan oikeaa tietoa vaikkapa hallinnollisista asioista. Hän saattaa tietää siitä jotain, mutta asiantuntija hän on yleensä vain teologissa asioissa, mikäli hänen omaa kirkkoansa koskeva koulutuksensa suinkin on riittävä. Oma kysymyksensä taas on: mikä on riittävä. Siihen voisi kai palata joskus. Yleinen teologinen sivistys ja tietämys vain luterilaisesta kirkosta ei vain valitettavasti aina ole ortodoksisen sivistyksen ja tietämyksen tae. Eikä toisin päin, pelkkä ortodoksisen kirkon tunteminen ei riitä luterilaisuuden arviointiin.

Oikeaa tietoa oman kirkkonsa opista ja tavoista saa varmaankin myös suhtautumalla asioihin avoimen tiedonhaluisesti, oikealla tavalla uteliaasti, vertailemalla julkisia ja yksityisiä mielipiteitä, kuuntelemalla paljon ja arvioimalla asioita toisten kanssa tai vaikka yhdessä ystävien tai oman, aidosti omaan kirkkoonsa juurtuneen ja sen tuntevan rippi-isänsä kanssa. Niin, ja rukoilemalla
sekä - tietysti - luottamalla rukouksen voimaan.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com