9.6.22

Mummosome - osa I

"Give me five"

Olen viime aikoina huomannut usein ajattelevani, millaiseksi onkaan tuo aikanaan ihan mukavaksi kokemani some, sosiaalinen media, muodostunut viime vuosina. Yritin etsiä jonkinlaista kuvaavaa sanaa sille ja tuo otsikossa oleva lienee paras tämän asti löytämistäni.

Sosiaalisen median suosittuja ja helpoimmin käytettäviä alustoja (Facebook, Instagram, Twitter) on alkanut pikkuhiljaa valloittamaan suurten ikäpolvien huonotaitoiset vanhukset. Nuoriso on hakeutunut jo kauan sitten muille alustoille. Vanholta alustoille jääneiltä puutuu usein digiosaamisen jalo taito, mutta heillä yhä on taito roikkua jossain määrin ajassa mukana. Tai ainakin heillä on suuri halu roikkua siinä mukana. Digiosaamisen ohessa toki moni muukin mediataito – mukaan lukien liian usein lukeminen ja kirjoittaminenkin – ovat osalta pahasti hukassa tai mahdollisesti unohtuneet.

Netissä julkaistavaa tekstiä ei jakseta lukea, teksti on liian pientä tai sitä on liikaa. Katsellaan pelkästään kuvia ja tehdään mielipiteen muodostus sillä (kuvien) perusteella. Ja yleensä metsään menee. Samalla kun siinä on siis tuo jalo lukutaito rapistunut, se alkaa näkyä myös kirjoituksen poisjäämisenä ja teksti korvataan tyhmillä GIF-kuvilla tai muilla hymiöillä, joiden merkitystä ja käyttötarkoitusta ei edes täysin tunneta. Käytetään, miten käytetään, kun halutaan olla muka freesejä.


Hyvänä esimerkkinä ”give me five” eli ”heitetäänpä vitoset” hymiön käyttö rukoilemista tarkoittavana kuvana. Melko irvokas kommentti vaikkapa toisen sairauteen tai kuolemaan – heitetäänpä siis vitoset asian johdosta ja ollaan siis tyytyväisiä ja pidetään hauskaa - niinkö. Miten olisi, jos kuvan korvaisi vaikka huokauksella ”Herra armahda!”

Jotenkin on väkisin tullut tunne, onko vanhoista ihmisistä tosiaan tullut vanhetessaan hölmömpiä kuin ovatkaan. Oikeasti en haluaisi näin uskoa. Uskoisin, että vanhuksilla on elämänkokemusta ja osaamista, mutta ehkä ”väärällä sektorilla” nykyaikaa ja nykymediaa ajatellen.

Kun katselee nykyisin asiapitoista jotain somekanavaa, jonka tarkoitus on levittää tietoa jostain erityisestä tai tietysstä aiheesta, huomaa helposti noita vanhusten ”mediatiivisia oireita”. Julkaistua tekstiä ei lueta alkua pidemmälle, ei edes katsota onko aiheesta kirjoitettu jotain jo aiemmin tai jopa julkaistu sama juttu jo kertaalleen. Joten julkaistaanpa siis taas uudestaan.

Mielenkiintoinen tekstiuutinen ei herätä kiinnostusta, ellei siihen laita raflaavaa kuvaa. Ennen sanottiin, että luettava teksti ei koskaan saa ylittää yhtä A4-sivua. Nyt tuo hymyilyttää, kun yläraja lienee viidessä kuudessa rivissä. Joskus jopa pelkkä otsikko on tarpeeksi ellei jopa liikaa.

Pitänee tässä välissä myös sanoa ennen kuin tämän blogijutun kirjoittaja manataan syvimpää manalaan, ettei tämä kritisoimani käyttäytyminen suinkaan koske kaikkia vanhoja ihmisiä. Kyse on siis suurista ikäpolvista, laajoista ihmisjoukoista, jonne mahtuu monenlaisia ihmisiä.

Edelleen on tiukasti ja tyylillä ajassa mukana olevia vanhuksiakin – ja sanoisin että enemmän kuin ennen, mikä lienee normaalia, kun vanhustenkin määrä on kasvanut. Mutta paljon on myös sellaisia turhaantuneita, väsähtäneitä, yksinäisiä vanhuksia, joille netti tai tarkemmin ehkä some on jonkinlainen viihdyke, seuralainen ja kavereiden korvike tai joillekin jopa jälkipätemisen paikka, jossa voi näytää muille yhteiskunnan hänessä hukkaan heittämää, eläkkeelle siirretyn vanhuksen osaamista. Tällaiset vahukset eivät kuitenkaan usein suuremmin ole kehittäneet itseään vanhuuden aikana nykyisin vaadittavissa taidoissa, eivät osaa käyttää kunnolla erilaisia älylaitteita ja ovat kenties niitä, jotka muutama vuosi sitten vielä töissä ollessaan sanoivat, etteivät koskaan käytä tietokonetta, vaan pärjäävät kyllä ”vanhoilla konsteilla”.

Heistä alkaa tulla osa jonkinlaista ”diginiroitunutta massaa”, joka helposti määrittee kohta kaikki vanhuksille tarkoitetun informaation laadun, mediatarjonnan. Usein kuulee, kuin sanotaan, etteivät suuret joukot vanhuksia osaa käyttää laitteita, heillä ei ole laitteita tai he eivät halua käyttää laitteita – ja !!! mikä oudointa - heille pitää tuottaa kaikki media ja informaatio vanhoilla ja ajastaan jälkeen jääneillä konsteilla, yleensä paperilehdillä ja muutenkin kalliisti paperille painettuina ja kotiin kannettuina, ja joita he eivät sitten kuitenkaan osaa sen paremmin hyötykäyttää ja valittavat, kun se pitää ajoittain kantaa lehtiroskikseen. Eli hukkaan menee kallis ja aikaa sekä rahaa ja materiaalia nielevä homma.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

P.S. Jatkan seuraavassa blogijutussa aihetta hieman toiseltakin näkökannalta.

24.4.22

Somen välitestamentti

Some- ja sotaväsymys yhdistettynä iän mukanaan tuomaan vanhenemiseen, vaivojen lisääntymiseen ja voimien heikkenemiseen, mutta toivottavasti kenties myös ajan myötä selkeentyneenpään elämänkokemukseen, on syynä siihen, että allekirjoittanut alkaa nyt jälleen – varmaan sadannen kerran – jäähdytellä toimintaansa julkisessa somessa ja yleisemminkin netissä.

Noin parin vuoden koronavankeuden jälkeen on tulossa taas kesä, yksi niistä harvoista jäljellä olevista, jotka voin vielä elää ja nauttia melko terveenä tai ainakin liikuntakykyisenä. Sen voi varmaan käyttää paremminkin kuin istumalla tietokoneen ääressä.

Olen ollut mukana ortodoksisen tietosivuston Ortodoksi.netin toiminnassa sen alusta alkaen eli 2000 luvun alkuvuosilta. Varsinainen ensimmäinen nettisivu avattiin 2005, mutta olihan sitä jonkinlaista pöhinää toki jo ennen sitäkin. Eli kaksikymmentä vuotta nettitoimintaa – voi olla että – riittänee minun kohdallani ja voin ansaitusti ainakin vähän hellittää. Näin yritän uskotella itselleni.

Tämä ei tarkoita suinkaan Ortodoksi.netin loppumista tai lopettamista. Ei todellakaan, se ei ole edes minusta kiinni. Varsinainen perussivusto ja siellä oleva materiaali osoitteessa www.ortodoksi.net on ja säilyy ja kenties jopa lisääntyy turvallisessa ympäristössä ja meidän ulkopuolella, mutta ystävällisen yhteistyötahon palvelimella. Toimintaa sosiaalisessakin mediassa säilyy jonkin verran, mutta joitain rönsyjä on pakko leikata. Kaikkeen ei ylläpitäjien – tai tässä tapauksessa ainakaan minun – aika ja energia enää riitä – eikä oikein halukaan. Mutta onneksi on muitakin ylläpitäjiä kuin minä ja he jatkavat ja toiminta jatkuu, joskin ei ehkä ihan yhtä tiiviinä kuin ennen.

Somen sivuista väheneminen näkyy ensin lähinnä allekirjoittaneen huolta pitämissä Twitterissä ja Instagramissa. Nuo mediat ovat kumpikin aika lailla erilaisia. Noin ihan ”puskista otetulla” ja tarkoituksellisesti hieman hurtilla arviolla sanoen, Twitterissä olevat yrittävät olla enemmän ”akateemisia hifistelijöitä” ja Instagramissa enemmän ”sarjakuvien lukijoita”. Molempien ryhmien palveleminen on aika iso juttu ja ei välttämättä toimi samalla sapluunalla.

Twitterin vaste eli lukijoiden reaktiot tuotettuun materiaaliin eivät ole oikein vastanneet odotuksia ja siihen käytettyä aikaa ja energiaa. Ei siis ilmeisesti oltu tarpeeksi akateemisia. Instagramissa ongelma – jos nyt sellaiseksi voisi asiantilaa nimittää – on hieman toisenlainen. Lukijoiden mielenkiinto on enemmän – jälleen hieman ronskisti sanottuna – ”sarjakuvatasoa”, kun ylläpito sen sijaan haluaisi tuottaa sivulle enemmän asiaa. Kauniit kuvat ”myyvät” enemmän kuin kuvien sisällöt ja selitystekstit. Osittain asiaa vaikeutti vielä koko alustan julkaisutekniikan puutteet. Siksi sielläkin on syytä tasapainottaa vapaaehtoispohjalta tapahtuneen tuottamisen ja siihen käytetyn ajan ja energian suhdetta. Instagramissa – sen käyttöliittymän ”köpsyydestä” johtuen, käyttäjien netin osaamistaso vaikuttaa myös enemmän lukijamääriin.

Koko somehistorian ajan ainakin allekirjoittanutta on haitannut jatkuvasti vanhenevan netin käyttäjäkunnan passiivisuus ja jonkinlainen näköalattomuus uuden median funktiosta sekä osin ehkä meidän vanhojen ihmisten – tai ainakin suuren osan meistä – nettiosaamattomuudesta johtuva toiminta. Liian suuri joukko ei osaa käyttää nettiä ja eritoten somea riittävän monipuolisesti ja keskustelu – jos sitä nyt jotenkin saadaan aikaiseksi – on enemmän ”kuvakorttitasoa”, erilaisten hymiöiden ja gif-kuvien postittelua kauniiden suomalaisten sanojen sijaan.

Viestejäkin toki kirjoitetaan, mutta liian suuri osa kirjoittajista ei osaa korjata mahdollisesti viestiin luiskahtaneita kirjoitusvirheitä, saati sitten jotenkin muuten editoida viestiään, jos siihen syytä ilmenee. Jopa oman viestin poistaminen (jos siihen ilmenee syytä) on joillekin joskus ylivoimainen toimitus.

Nettiä pidetään liian usein Avun, Seuran tai jopa Seiskan ilmaisena korvikkeena, josta käydään hakemassa ilman sen suurempaa kritiikkiä täytettä lisääntyneelle vapaa-ajalle, lueskelemista jouten olon oheen. Sen merkitys monelle on kaikesta huolimatta enemmän viihteellinen kuin asiapitoinen. Siitä on tullut monelle enemmän viihdyttäjä, ei enää asiatiedonjakaja. Jakaja tosin siinä mielessä, että sivuilta on mukava jakaa viestejä ja asioita omalle sivulle jakolähdettä mainitsematta ja näin näyttää viisaammalta ja osaavammalta. Efekti on suunnilleen samanlainen kuin käytäisiin maitokaupassa näyttämisen halusta naapurin Teslalla eikä omalla pikku-Fiiulla.

Suomalainen somekeskustelu on myös ajoittain omituista. Tuo edellä mainittu addiktinomainen "kirotusvirheiden" korjaaminen liittyy myös siihen. Asiasisällön sijaan muutamat kyttäävät netissä enemmän sitä, onko pilkku oikeassa paikassa ja sana oikein kirjoitettu. Tämä aiheuttaa tietysti paineita joissain lukijoissakin kirjoittaa mitään vastauksia viesteihimme, ettei joutuisi heti ”pilkunnykyttäjien” hampaisiin. Sama efekti saattaa vaikuttaa toki joskus meihin karaistuneisiin sisällöntuottajiinkin.

Tällaisille ”nykyttäjille” suosittelen fb-ryhmää ”Aristoteleen kantapää” – sieltä löytyy vino pino kaltaisianne ja saatte pitää siellä hauskaa ihan keskenänne.

Samalla on kyllä sanottava sekin, että kirjoittamisen taito on myös taantunut, virheitä tehdään – joko ihan itse tai puhelimen automaattisen tekstin tunnistamisen avulla – ihan "älypuhelimen oikeasti" ja useasti viestin asiasisältö on joskus melko ”kryptinen” eikä julkaiseminenkaan aina katso sitä ympäristöä, mihin se kirjoitetaan. Piispan valintauutisen kommenttiin voidaan kertoa ilo lapsen silmälasien saamisesta. Iloinen asia todella, mutta kenties väärä paikka ilmaista tuota iloa. Jos ei ole luontevia paikkoja tuollaisten asioiden, ilojen, surujen ilmaisuun, eikä kykyä luoda sellaisia tai edes etsiä, näin helposti käy ja se on kiusallista jokaiselle – etenkin ylläpidolle.

Vihapuhetta olemme onnistuneet sivuillamme melko hyvin torjumaan, mutta emme perisuomalaisia älyttömyyksiä. Ne lienevät sitä aitoa suomalaisuutta, josta joku käyttää nimitystä ”suomalainen suoruus”. Turhan usein niissä näkyy melkoinen tahdittomuus ja jopa tahallinen tai ymmärtämätön ilkeys ja jonkinlainen älyttömyys vai olisiko se joskus vain oman pahanmielen purkamista – mene ja tiedä.

Hanna Vuorinen kirjoitti tuossa jo edellä kehutussa ”Aristoteleen kantapää” -sivustolla asiasta mukavan osuvasti:
”Väärään asiaan kommentointi vain sanomisen ilosta”
... Jos siis kirjoitan kokkikeskusteluun, että "kertokaa paras maito/kermapohjaisen lohikeiton resepti" niin heti joku vastaa: "Itse teen keiton aina veteen". Siis mitä hemmettiä? Tai toinen: "Mitä kivoja ja nättejä talvikenkiä suosittelisitte ekaluokkalaiselle tytölle?" Ja vastaus: "Mun pojalla on Kuomat." Paras oli ehkä se, kun joku kysyi nopeaa apua: "Miten sanotaan espanjaksi: toivottavasti myrsky laantuu yöksi" ja joku ehätti kommentoimaan: "Itse osaan vain saksaa, englantia ja vähän venäjää". Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa?

Tuollaisessa kovin perisuomalaisessa somemaailmassa siis elämme. Lienen viimeiset viisi vuotta jo silloin tällöin – vähintään kerran vuodessa – kertonut siksi halustani lopettaa, mutta sitten aina vain jatkanut kuitenkin jollakin tavalla toimintaa. Nyt yritän enemmän ja paremmin ja todella pyrin vähentämään toimiani netissä ja keskittymään enemmän muihin mukaviin asioihin, joita onneksi vielä on ja joita vielä tiedostan. Etenkin haluan tehdä näin, koska viimeiset pari vuotta olen istunut kotona ”vapaaehtoisessa koronavankilassa” ja on ollut liiaksikin aikaa nettityöskentelyyn. Nyt voisin tehdä ihan eläkeläisen oikeasti jotain muutakin.

Yksi syy aikaisempiin jatkuviin uudelleen jatkamisiini lienee ollut myös se, että en ole ollut tyytyväinen oman ortodoksisen kirkkoni (siis ei ortodoksikirkkoni) tekemään viestintään, jota normaalisti tapahtuu vain arkisin ma-pe klo 9-15 pois lukien (hieman häijysti sanottuna): aurinkoiset päivät, lasten juhlat, lounasaika, kahvitauot, avantouinnit ja muut rupatteluhetket. Viikonloppuisin, pyhinä ja juhlina, jolloin kirkko oikeasti elää, ei viestitä yleensä mitään yleensä teknisesti huonotasoisia, joskus jopa äänettömiä striimauksia lukuun ottamatta ja niitäkin tehdään täysin koordinoimatta, yhtenä pyhänä viisi, toisena ei yhtään.

Ehkä juuri siksi olen itse yrittänyt tuoda Ortodoksi.netin julkisessa viestinnässä esille mahdollisuuksien mukaan, että ortodoksinen kirkkomme (ei siis ortodoksikirkkomme) on globaali vaikuttaja maailmassa ja muuallakin kuin Suomessa tapahtuu ortodoksisessa maailmassa ja oikeastaan tapahtuu joka päivä – viikonloppuisinkin – paljon enemmän ja mielenkiintoisia asioita, joista on syytä kertoa myös suomalaisille. Hyvä esimerkki on nyt tapahtunut ortodoksinen sota kahden ortodoksisen valtion välillä. Kovin ovat olleet vähäisiä ne viestit tai piispojen tai patriarkan tai muiden kannanotot, joita kirkon virallisen viestinnän tai edes kirkon oman epävirallisemman someviestinnän kautta sodasta on meille välitetty.

Vaikea sanoa syytä tuohon, mutta arvailla voi – ja se sitten joko osuu tai ei. Viestinnän keskittyminen ja keskittäminen harvojen, eliitiksi itseään luulevan ”kirkollisen nomenklatuuran” monopoliksi liian vähäiselle henkilömäärälle – jopa pahimmillaan vain yhdelle – on suuri virhe ja liian usein sellainen haitta, joka karkottaa muut talon sisässä asiasta kiinnostuneet osaajat muualle puuhastelemaan muuta. Samalla tämän ainoan viestijän väsymisen ja turhautumisen osuus näkyy ja tuntuu ja vaikuttaa selvemmin. Viestinnän toteuttaminen ”muka muinaisten journalistisin” periaattein ("eihän tämä kuulu kirkolle") on joissain tapauksissa mielestäni enemmän laiskuuden peittelyä ja yliherkkää reagoimista mahdolliseen palautteeseen kuin oikeata asiaa. Se voi olla myös sumuverho jollekin muullekin – mutta mille? Siinäpä pulma!

Jo pelkästään itsepäinen hyvälle paperille painetun ”pressitiedottamisen” korostaminen ja innokas halu satsata siihen nykyisenä digiaikana kirkkomme vähäisiä ja hupenevia varojemme, osoittaa joko sen, ettei joko osata digitiedottamista ja on puutteita työajan järkevässä käytössä tai sitten on jotain muuta osaamisvajetta, jota näin peitellään. En tiedä mitä – kunhan arvailen joutessani ja harmissani. Sillä ihan eläkeläisen oikeasti: harmittaa!

Kirkon viestinnän yhteistyö ns. vapaaehtoispohjalta tapahtuvan kirkon ulkopuolisen someviestinnän kanssa on ollut vuosia täysin ala-arvoista ja asenteellista sekä henkilöön käypää. Siltoja on menneinä vuosina poltettu kuin Ukrainassa nykyään, ja aiheutettu sellaisia ”jumeja”, ettei niistä enää voi oikein selvitä näillä henkilöillä. Henkilökemia ei vain toimi ja ennustekin on huono. Siksikin ainakin minun on syytä astua syrjään.

Kuluneiden vuosien aikana on mennyt ja tullut niin somessa kuin muillakin erilaisilla alustoilla monenlaisia sosiaalisen median foorumeja, joista suurin osa on kuollut melko alkumetreillä. Useimmiten syynä on ollut keskusteluun osallistuneiden heikot sosiaaliset valmiudet ja asiaosaaminen ortodoksisuudesta keskusteluissa tai myös ylläpidon moderoinnin puute, ortodoksisen kirkon asioiden tai jopa netin syvimmän olemuksen osaamattomuus tai asenteellisuus, jopa joskus varmaan myös väsymys jankkaamiseen. Ryhmään ängenneet häiriköt, äärimmäisyysajattelijat, trollit, muutokseen kykenemättömät käännynäiset ja muut vastaavat, ovat melko pian tuhonneet keskusteluryhmän ”hengen” ja saaneet aikaiseksi ko. median loppumisen. Esimerkiksi kirkollemme tyypillinen ajattelu ”venäläisvastaisuus vai -myönteisyys” on jakanut somekansaa ja jakaa yhä jopa erilaisia keskustelufoorumeita ja valitettavasti myös niiden ylläpitäjiä.

Foorumeilla on usein ollut sama efekti nähtävillä kuin TV:n "Sana on vapaa" ohjelmassa ollut Ruben Stiller sen sanoi suunnilleen näin: "Nopeat tai kovaäänisimmät syövät hitaat ja hiljaiset!"

Toinen erottava tekijä niin tässäkin, samoin kuin joidenkin mukaan koko Suomen ortodoksisessa kirkossa, on jako ”Joensuu-ortodokseihin” ja ”muihin oikeisiin ortodokseihin” ja hännänhuippuna vielä niihin "mahdollisiin muihin ortodokseihin". Mitä tuo sitten oikeasti tarkoittaneekaan, sitä en tässä oikein uskalla julkisesti ryhtyä pohtimaan, koska tietoni tämän asian ”villakoiran ytimestä” lienevät vaillinaisia, epä-älyllisiä ja ilmeisesti vähemmän akateemisia – niin arvelen. Aiheesta olen tosin kuullut usein ”isojen poikien” paljonkin keskustelevan heidän mennessään nurkan taa tupakalle.

Parinkymmenen vuoden aikana noissa monissa muissa somekeskusteluissa jollakin tapaa mukana olleena on hiljalleen oppinut erottamaan jollain tavoin ”jyvät akanoista” ja tunnistamaan suurimmaksi osaksi ns. häiriköt tai vastaavat, joiden määritteleminen tosin lienee varsin henkilökohtainen ja siksi vaikea ja kentis jopa kiistanalainen asia. Ortodoksi.netin linja onkin tässä asiassa ollut tiukka. Jossain ryhmässä aiemmin häiriköineellä ei yleensä ole ollut asiaa ryhmiimme tai jos on päässyt sisälle ja jatkanut samanlaista laajemmin negatiiviseksi koettua toimintaa, henkilö on poistettu ryhmästä melko nopsaan. Riitely, ”bannaaminen” ja välien katkaiseminen jonkun ylläpitäjän kanssa on varmasti johtanut väliaikaiseen tai pysyvämpään nettiryhmästä erottamiseen, sillä silloin ylläpitäjä ei yleensä ole pystynyt moderoimaan tuon poistettavan henkilön viestejä bannauksen vuoksi.

Siitäkin huolimatta, että tällainen toiminta on aiheuttanut syytöksiä diktatoorisesta sensuroinnista, keskustelun rajaamisesta ja mielipide- ja sananvapauden rajoittamisesta, katsomme sen onnistuneen nykyisessä keskusteluryhmässämme tosi hyvin ja tuottaneen odotettua tulosta. Ryhmissämme ei suuremmin riidellä, ei panetella toisia ja käytös on ollut yleensä melko hyvää. Kritiikki toki sallitaan, mutta ei riitelyä eikä repivää ”eipäs-juupas”-keskustelua. Ja mikä tärkeintä, ylläpitoa ei suuremmin ole laitettu ”hirteen” tällaisesta toiminasta – enemmätkin päinvastoin.

Tämä tosin vaati alkuun melkoisen rajaamisen siitä, kuka saa aloittaa keskustelun ryhmässä. Pitkään oli niin, että sen voivat tehdä vain ylläpitäjät, nyt sen voivat tehdä kaikki, kunhan harkitsevat, mitä sinne ihan oikeasti saa ja voi laittaa ja mitä ei. Ei vihapuhetta, ei riitelyä, ei mainoksia, ei panettelua, ei asian vierestä olevaa henkilökohtaista, ortodoksisuudesta kaukana olevaa asiaa, jne. Samoin on viisasta välttää liian henkilökohtaisia purkauksia oman elämän vaiheista, suruista, murheista ja joskus ilostakin. Ne eivät oikein varsinaisesti ole yleisen – tässä tapauksessa ortodoksisuutta käsittelevän – ryhmän asioita, vaan ne on viisainta jättää omille sivuillensa ja keskustella niistä siellä omien nettituttujensa kanssa. Niin ja kannattaa tietysti seurata, mistä ryhmässä yleensäkin keskustellaan, jottei sitten laita samoja asioita taas uudelleen keskusteluun, vaan jatkaa jo aiemmin ko. asiasta aloitettua keskusteluketjua.

Joka tapauksessa näin mennään taas siihen asti, kun se toimii. Sitten kun ei toimi, hengissä olevat ylläpitäjät toimivat asian vaatimalla tavalla ja moderoivat.

Kiitoksia kaikille joka tapauksessa yhteistyöstä. Omat yhteystietoni ovat ennallaan ja tekemäni yhteistyö- ja avunantosopimukset eri ihmisten kanssa ovat edelleen voimassa ja ryhmän toiminta jatkuu kohdaltani hieman erilaisessa moodissa, mutta se jatkuu – osaltani ainakin jonkin aikaa, jos Luoja suo elinpäiviä ja voimia. 

 

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com


P.S.
Jutusta tuli hieman liian pitkä, mutta sekin on sitä itteäni ja voi olla että tällaisetkin vähenevät, tekstit lyhenevät tai jopa loppuvat ajan kanssa.

H@P


26.3.22

Minun maailmani


Olen surullisena seurannut tätä viimeisintä ”etnistä sotaa” tai millä nimillä sitä nyt nimittäisinkään, joka tapauksessa veristä sotaa, jossa erilaisten keksittyjen ja melkoisten ”huu-haa-teorioiden” pohjalta on käyty nytkin jonkinlaista ”puhdistussotaa”. Samalla tavoin kuin joskus kahdeksankymmentä vuotta sitten. Nyt tosin moderneilla tuhoaseilla, jotka ovat muuttaneet kauniita ukrainalaisia kaupunkeja ja kulttuurikohteita sora- ja tilliläjiksi. Ja samalla uhataan vielä kauheammilla, joilla voitaisiin tuhota vaikka koko planeetta.

Surulliseksi minut on etenkin tehnyt tietoisuus siitä, että oman kirkkoni eräät venäläiset edustajat ovat olleet nyt vuorostaan tuon ”modernin gestapon” miehiä, joka silmittömästi ja raakalaimaisesti ovat pommittaneet siviilejä ja siviilikohteita – jopa sairaaloita, kouluja, päiväkoteja ja rakennuksia, joissa selvästi on ilmoitettu olevan sisällä turvassa lapsia.

Suruani ei suuremmin ole lieventänyt tietoisuus siitä, että suunnilleen kaikki muut ortodoksiset maat ovat tuomineet sodan ja hyökkäykset. Ilahtuneena olen huomaannut, että oman kirkkoni päämies – niin täällä Suomessa – arkkipiispa Leo, kuin Konstantinopolissa – patriarkka Barthlomeos, ovat selkeäsanaisesti tuominneet niin sodan maalliset aloittajat kuin myös sen kirkolliset ”sponsorit” ja myötäilijät.

Asioiden vaikeutta ja herkkyytä kuvastaa se, että suurin osa ortodoksisten kirkkojen päämiehistä on tuominnut sodan, mutta ei ole esimerkiksi nimennyt kirkon piirissä olevaa tai olevia syyllisiä eikä tuominut heitäkin selkeäsanaiesti – aivan kuten oma arkkipiispamme sen teki.

Hieman on myös pohdituttanut roomalaiskatolisen kirkon päämiehen, paavin, suhtautuminen ja lausunnot asian tiimoilta. Eivät ole kaikilta osin minua miellyttäneet eivätkä tyydyttäneet. Olisin kyllä ehkä odottanut jotain voimakkaampaa kannan ottamista ja ulostuloa.

Toinen asia, jota olen katsellut mediasta ja siinä ohessa miettinyt paljon, on tuo ukrainalaisten sotapakolaisuus. Jotenkin se on evakkojen lapsena koskettanut vahvasti ja repinyt auki vanhoja haavoja, kun on televisiosta ja netistä nähnyt, keitä nuo pakolaiset nyt suurimmaksi osaksi ovat: naisia ja lapsia sekä vanhuksia, koska miehet ovat omaa maataan puolustamassa. Tulijat ovat siis juuri niitä, joita olisin aikaisemmiltakin pakolaisaalloiltakin odottanut enemmän kuin riskejä nuoria miehiä.

En muista olisiko menneiden vuosien pakolaisissa ollut montaakaan pakolaista, joka tuli maahamme silmät itkusta punaisina tai nallekarhua käsissään riiputtaen tai sitä rintaansa vastaan painaen. Taisi aiemmin tulijoilla nallen korvata kallis älypuhelin.

Monta muutakin asiaa on toisin näiden uusien pakolaisten osalla. He haluavat heti töihin ja lapset kouluun tai päiväkotiin. He haluavat palata kotiin heti, kun se on mahdollista. He eivät ensimmäisenä ole menossa sosiaaliluukulle, vaikka heillä olisi siihen oikeus ja kenties tarvekin. Tuntuu häijyltä sanoa, mutta tällainen asenne minusta on oikealla pakolaisella, joita ainakin minä ja kuten olemme huomanneet suurin osa kansastamme haluaa mielellään auttaa. Emme siis ole mitään pakolaisvastaisia. Varmasti samalla asenteella on toki tultu aiemminkin maahamme pakolaisena, mutta valtavirta on ehkä ollut toisinaan jotain muuta.

Surullista on samalla huomata toisen naapurissa sijaitsevan kulttuurikansan tilanne, joka median kertomien uutisten mukaan alkaa yhä enemmän muistuttaa Pohjois-Koreaa. Saa nähdä milloin sielläkin kielletään nauraminen, viitteitä ilmeisesti jo on, ettei kaiken värisiä – etenkään sini-keltaisia – vaatteita oikein hyväksytä ja jossa vankilassa voi vanki näköjään tehdä kavalluksen ja saada lisävuosia istuttavakseen, mutta jossa samalla ihmisoikeuksista puhuminen katsotaan suureksi rikokseksi, josta voi saada vuosia vankilaa. Häpeällistä ja surullista.

Luin äskettäin mielenkiintoisen artikkelin, jonka oli kirjoittanut kreikkalainen Petros Vassiliadis, joka on Thessalonikin Aristoteles-yliopiston teologian laitoksen emeritusprofessori, osaamisaloina mm. ekumenia, missiologa ja ympäristötutkimus.

Hän lainasi tekstissää toisen maailmansodan aikaisten juutalaisvainojen tilanteita ja rinnasti ne tähän päivään. Hän kehotti vain muuttamaan joitakin ajatuksia nykypäivään. Vassiliadis oli löytänyt evankelisen pastori Martin Niemöllerin tuolta toisen maaailmansodan ajalta peräisin olevan tekstin, joka tähän hetkeen sovellettuna – kuten sanotaan – osui ja upposi:
”Ensin he tulivat hakemaan kommunisteja, enkä puhunut ääneen, koska en ollut kommunisti.

Sitten he tulivat hakemaan juutalaisia, enkä puhunut, koska en ollut juutalainen.

Sitten he tulivat hakemaan ammattiyhdistysjäseniä, enkä puhunut ääneen, koska en ollut ammattiyhdistysaktivisti.

Sitten he hakivat katolilaisia, enkä puhunut edelleenkään ääneen, koska olin protestantti.

Sitten he tulivat hakemaan minua, eikä enää ollut ketään, joka olisi puhunut puolestani."

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

20.3.22

Natsi-Saksa vs. tämän päivän ortodoksinen maailma

Olen usein pohtinut mielessäni, mikä sai aikanaan melkein koko Euroopan tai ainakin suuren osan siitä hyväksymään ne hirmuteot, joita Hitlerin Saksassa tehtiin. En ole osannut oikein päästä lopulliseen päätökseen asiasta ja se vaivannee minua lopun elämän.

Tai niin luulin. Nyt kun Ukrainan sotaa on käyty jo melko pitkä aika, on asia kummasi palautunut pohdiskeluihini. Pohdiskeluja ovat vahvistaneet ja kenties edistäneetkin jotkut analyysit tästä uudesta sodasta. Usein tosin on vaikeaa erottaa, mikä on sotapropagandaa ja mikä ei. Olen myös kaikin tavoin yrittänyt olla höyrähtämättä erilaisiin salaliittoteorioihin tai vastaaviin. Tiedä sitten, olenko onnistunut siinä.

Kaksi erillististä analyysia on saanut minut pohtimaan ihan tosissaan, millainen sota on oikeastaan käynnissä. Tuota pohditaa on vauhdittanut uutiset, joiden mukaan sotaa käydään siviileistä ja siviiliuhreista – olivat he sitten lapsia, aikuisia, raskaanaolevia, vanhuksia tai sairaita, keitä vain – huolimatta, suurin tappioin puolin ja toisin. Sota on väkisin näyttäytynyt hulluna, järjettömänä, ikään kuin mielipuolen tekosena.

Ensimmäisiä analyysejä, jotka laitoivat minut todella ajattelemaan, mitä oikeastaan on tapahtumassa, oli nykyisin lännessä asuvan arkkimandriitta, PhD, Cyril (oikeammin Kirill) Hovorunin, ukrainalaissyntyisen teologin kirjoittama analyysi, joka muuten löytyy suomeksi referoimanani Ortodoksi.netin sivuilta osoitteesta:
https://www.ortodoksi.net/index.php/Venäläinen_maailma

Kirjoittaja on jossain vaiheessa ollut merkittävässä asemassa Moskovan patriarkaatissa ja Ukrainan kirkossakin ja ymmärtääkseni jonkinlaisen välirikon jälkeen hän lähti opiskelemaan länteen ja toimii nyt monissa yliopistoissa opettajana ja luennoitsijana sekä mm. mediassa kommentaattorina. Suomessakin hän on käynyt luennoimassa mm. ortodoksisen papiston päivillä.

Hänen analyysinsa mukaan kyseessä on eräänlainen Putinin ”pyhä sota” länttä vastaan. Hovorunin mukaan vastakkain ovat "pyhä Venäjä" ja "jumalaton länsi". Hovorun rinnastaa nyt käydyn sodan länttä vastaan 1800-luvulla ortodoksisissa kirkolliskokouksissa tuomittuun kansallisuusperiaatteeseen, fyletismiin, josta käytetään joskus myös nimitystä etnofyletimi (kreikaksi ἔθνος / etnos "kansa" ja φυλετισμός / fyletismos "tribalismi", heimokuntaisuus). Sen mukaan – ”hieman mutkia oikoen” – kirkon sanotaan perustuvan kansallisiin ja kielellisiin periaatteisiin, ei siis pelkkään paikalliseen omaan kirkkoon.

Joka tapauksessa yleisortodoksinen synodi (kirkolliskokous) tuomitsi tuon opin 1872 Konstantinopolissa harhaopiksi. Sellaisena Hovorun pitää myös tätä Putnin oppia ”venäläisestä maailmasta”. Samaa mieltä ovat laajasti useat teologit kautta maailman ja he ovatkin antaneet asiasta oman julkilausumansa, joka senkin löytyy jo suomeksi netistä, Suomen ortodoksisen kirkon omilta sivuilta osoitteesta:
https://www.ort.fi/uutishuone/2022-03-15/teologiryhman-julistus-venalainen-maailma-russkij-mir-opetuksesta

Koko tämä kohlaaminen liittyy myös varsin läheisesti viime vuosien aikana käytyyn Konstantinopolin ja Moskovan patriarkaattien skismaan, välirikkoon, Ukrainan kirkon asemasta syntyneessä tilanteessa. Riita sai jo ennen sotaa rumia ja epäkanonisia, kirkon oppien vastaisia, piirteitä. Näin jälkikäteen olen todella tyytyväinen oman patriarkaattini johtajan, Konstantinopolin ekumeenisen patriarkka Bartholomeoksen, ennaltanäkökykyyn ja viisauteen asiassa. Hänen arvostuksensa nousi silmissäni ja ajatuksissani hetkessä suuresti.

Toinen analyysi, jonka äskettäin luin ja myös omille Facebook-sivuilleni referoin oli pitkäaikaisen Euraasian etnisten ja uskonnollisten kysymysten asiantuntijan, Paul Goblen, laatima. Siinä analyysiään hän mm. sano, että ”Putinin sota Ukrainassa on "vain osa hänen maailmanlaajuista sotaansa valtioiden välisten sivistyneiden suhteiden perusperiaatteita vastaan", ja tämä tarkoittaa, että mikä tahansa sopimus hänen kanssaan, joka hyväksyy minkä tahansa hänen vaatimuksensa, merkitsee lännen ja sen luoman maailman loppua.”
Kylmäävää tekstiä.

Goble kirjoittaa mm. erästä venäläistä ihmisoikeusaktivisia siteeraten, että ”Putin käy sotaa "uuden maailmanjärjestyksen" puolesta, joka laillistaa hänen "oikeutensa" sanella tahtonsa" Venäjän naapureille ja maailmalle.”

Sinänsä tuo Goblen analyysi on kylmäävä siltäkin osin, että se maalaa väkisin kuvan syntyvästä ”kolmannesta maailmansodasta”, joka alkaa tai pahimmillaan: on jo alkanut. Suosittelen lukemaan tuon analyysin. Se löytyy Fb-kavereilleni suomeksi sivuiltani ja englanniksi se löytyy euromaidanpress.com-sivustolta tai hänen blogistaan osoitteesta:
http://windowoneurasia2.blogspot.com/2022/03/any-concessions-to-putin-on-ukraine.html
lisäksi hänenkin artikkelejaan on myös laajalti netissä.

Hannu Pyykkönen
elämänmakaaja
nettihoukka@gmail.com

P.S.
En antanut selkeää vastausta esittämääni kysymykseen, mutta hieman ajateltuani, päätin kuitenkin kirjoittaa sen:
"Näin tapahtui, koska kansa vaikeni, pelkäsi eikä puuttunut epäkohtiin, vääryyteen ja vihaan."

26.2.22

Suru, viha, ahdistus

Kuulun siihen ikäpolveen, jolle sota ja sodan kauhut ovat olleet tuttuja jo lapsesta alkaen. Synnyin heti sodan jälkeen - en siis itse ole kokenut varsinaista sota-aikaa – isäni, enoni ja muita sukulaisia oli sotimassa sodassa. Sodan kauhut olivat silti konkreettisesti läsnä vielä kauan sodan jälkeenkin. En luonnollisesti aivan pienenä ymmärtänyt kaikkia asioita, mutta jo varsin pian ymmärsin, miksi naapurin Väinöllä ei ollut toista jalkaa, miksi Paavo riehui humalassa aivan päättömäsi ja miksi Heikillä oli musta silmälappu. Sota traumatisoi sen kokeneita ihmisiä – niin miehiä kuin naisiakin – ja traumat näkyivät ja tuntuivat koko kylässä ja sen elämässä pitkään.

Siksi sota Ukrainassa on tuntunut jälleen pahalta ja olen selvästi voinut pahoin niin psyykkisestsi kuin melkeinpä fyysisestikin. Suru ja samalla viha on tuntunut koko ruumiissa. Itkukin on ollut herkässä.

Surua ja huolta lisäsi sekin seikka, että Kiovassa oli ystäviä sodan keskellä ja huoli heistä oli suuri. En saanut alkuun mitään yhteyttä heihin. Sitten sain netin kautta tiedon, että olivat hengissä, mutta en vielä tiennyt, missä. Eilen soitin ja sain lyhyeksi aikaa yhteyden, mutta puhelu katkesi kesken. Soitin myöhemmin uudestaan ja kuulin, että ovat turvassa koko perhe Länsi-Ukrainassa. Itkin ilosta surun keskellä.

Olen seurannut sodan etenemistä ehkä liian intensiivisesti netistä ja televisiosta. Nykyinen moderni sota tulee jo aamiaispöytäänkin ja kotisohvalle. Siksi varmaan ahdistus ja henkinen pahoinvointi lisääntyy meillä kaikilla entisestään ja pysyy tiukasti ja koko ajan kiinni vartalossa. Nyt päätin siksi vähentää sodan katselua, jotta olo paranisi ja keskittyä muihin, mukavampiin asioihin.

Samalla on vaikea olo muustakin. Ukrainalaisten lisäksi minulla on myös tuttuja venäläisiä. Kesti jonkin aikaa ymmärtää kaiken vihan ja surun keskellä, etteivät he suinkaan ole syyllisiä sotaan – aivan päinvastoin – hekin kärsivät siitä. Siksi olen vakuutellut itselleni: älä syyllistä syyttömiä.

Ja jotta elämä ei olisi niin helppoa, samalla tupsahtaa näyttöruudulle viesti yhdeltä venäläiseltä, joka ylistää maansa presidenttiä ja aloitettua natsijoukkojen eliminointia Ukrainassa ja moittii minua siitä, että seuraan vääriä tietolähteitä. Lisäksi lyhyt vierailu netissä tuo eteeni videon, jossa venäläinen panssarivaunu ajaa Ukrainan kadulla täysin satunnaisesti syyttömän siviiliauton romuläjäksi ja auton sisässä oli ihminen tai ihmisiä.

Silloin huomaan, etten ole vielä saanut nujerrettua sitä sisälläni riehuvaa vihaa, joka pyrki taas uudelleen esille lähes väkisin. Jaoin videon nettisivulleni ja itkin.

Hetken rauhoittumisen jälkeen poistin videon, aloin purkaa ahdistustani kirjoittamiseen, tähän blogijutuun ja päätin, että lähden hieman kävelylle. Herra armahda!

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

24.2.22

Oi, Ukraina, oi, Ukraina

Torstaiaamu 24.2.2022 oli kauhea. Heti aamulla herättyäni ja katsottuani puhelimeeni tulleita viestejä, sain tietää, että diktaattori on määrännyt hyökkäyksen Ukrainaan alkavaksi. Ensireaktio kauhun jälkeen oli ajatus, kuinka ystäväni Viktor ja Liudmyla voivat, missä he ovat ja ovatko he turvassa.

Pian noiden ajatusten jälkeen seurasivat valtaisat vihan tunteet ja kohteet vaihtelivat. Syyllistin melko pian myös kaikki venäläiset tapahtuneesta.

Alkoi herkeämätön television seuraaminen. Jälleen kerran moderni sota eteni reaaliajassa televisiossa ja netissä minun juodessa aamukahviani - kammottavaa. En liene ainut suomalainen, joka moisesta ahdistui. Tunteet heittelehtivät puolelta toiselle. Onneksi oli Erkka Mikkonen, joka jossain raportissaan kertoi tavallisten venäläistenkin olevan melken shokissa tapahtuneesta, jota he eivät propagandasta huolimatta uskoneet tapahtuvan. Se sai ajattelemaan hieman tarkemmin asiaa ja lauhduin hieman suhteessa muihin venäläisiin.

Seuraava vihastukseni kohde oli Venäjän ortodoksinen kirkko, jonka on kerrottu myötäilleen Putinia ja nyt tehtyä päätöstä. Tuo vihastus ei ole vieläkään laantunut ja yritän nyt koko ajan vakuuttaa itselleni, etteivät suinkaan kaikki venäläiset ortodoksit ajattele noin. On siellä hyviäkin ihmisiä.

Tuotakin liennyttävää ajatusta häiritsivät tosin tutuilta tulleet tiedot, joissa he kertoivat venäläisten tuttujensa ajatuksia, noiden tavallisten venäläisten: todella suuri määrä heistä hurrasi Putinin teolle ja syyttivät viesteissään meitä ahdasmielisiksi, jotka katsevat ja kuuntelevat aivan vääriä medioita. Tuli tunne siitä, että aivopesu oli tominut, vaikka kyseessä oli jopa sellaisia muka fiksuja ihmisiä, jotka ovat ”oikeasti” näneet laajemminkin maailmaa tai jopa asuneet kauan Suomessa.

Koko päivä on mennyt murehtiessa ja ajatukset ovat Ukrainassa Viktorin ja Liudmylan luona. Iltapäiväll uutisvirta alkoi taas hiljeä ja odotus on kauheinta tällaisessa tilanteessa. Sain viimein viestini läpi netissä ja hieman lohdullisia tietoja: he ovat hengissä, mutta en vielä tiedä, missä.

Paikallisen ortodoksisen kirkonkin osalta on kuultu monelaisia viestejä, joista ei aina tiedä, mikä on totta, mikä valetta. Valehtelua kun tässä tapauksessa on ollut jo riittämiin, melkein kaikki aiemmat puheet ova olleet valetta. Joku kehuu Ukrainan moskovalaisen kirkon johtajaa Onufria, että hän on rohkeasti tullut esiin ja kirjoittanut Ukrainaa puolustavia lausuntoja. Voisiko hän oikeasti muuta tehdäkään? Kysyn vain. Paitsi, että jotkut kertovat hänen olleen ensimmäisiä, jotka pakeniva maasta ennen invaasiota. Mikä on totta, mikä ei? Siinäpä kysymys.

Siitä olen tällä hetkellä melko varmaa, että tämä Kirillin siunaama Putinin invaasio oli jonkinlainen niiti tuolle moskovalaiselle kirkolle Ukrainassa. Sen verran isänmaallisia ukrainalaiset mielestäni kuitenkin ovat. Tilanne voi toki muodostua muuksikin, jos Ukraina miehitetään ja kuten Putin sen puheessa sanoi: ”puhdistetaan natseista ja laitetaan rikolliset oikeuteen”. Silloi kirkon tilanne muodostuu samanlaiseksi kun se oli Neuvostoliitossa Stalinin aikaan ja vainot alkavat.

Jo nuo lausunnot natseista, oikeustapauksista ja siitä, että nämä Putinin ”rauhanturvajoukot” menivät muka estämään venäläisten kansanmurhan murhaamalla ukrainalaisia, on aivan absurdia ja niin vahetta kuin voi olla. Tuntuu ihmeelliseltä, että jotkut todella siihen vielä uskovat. Toivottavasti eivät pitkään, vaan heräisivät nopsaan todellisuuteen, oikeaan elämään.

Hannu Pyykkönen
elämämatkaaja
nettihoukka@gmail.com

18.1.22

Keleinonunnat ja -munkit Suomessa

Törmäsin jälleen otsikossa mainittuun termiin ”keleino” selvitellessäni joitain vanhoja valokuvia. Yritin ensin ilman kirjoja tutkiskella, mitä netti tietää aiheesta. Ainakaan suomeksi ei löytynyt mitään tai sitten vain en osunut oikeaan ”suoneen”.

Kyselin seuraavaksi asiaa tutuilta ortodoksisilta ”käveleviltä tietopankeilta” ja tuloksena oli oikeastaan kahdenlaisia vastauksia hieman karrikoiden sanottuna: pikkasen hymistellen annettuja ja jossain määrin ylistäen annettuja, molemmat kuitenkin hyviä ja asiallisia vastauksia. Asia rupesi kiinnostamaan entistä enemmän. Asiaa mahdollisesti käsitteleviin kirjoihin asti en suuremmin ole vielä päässyt, mutta pikasilmäyksellä ei paljoa ole ainakaan vielä löytynyt. Väitöskirjasta "Valamo - karjalaisten luostari" on löytynyt joitain viitteitä asian olemassaoloon.

Yritän jälleen selvitää asiaa itselleni tutulla tavalla, kirjoittamalla tämän blogijutun siitä, mitä oikein tarkoitan, kun vaaikkapa kirjoitin edellä nuo kaksi erilaista vastausta kuvaavaa sanaa: hymistelevän ja ylistävän. Minulla ei ole tarvetta eikä edes haluakaan kirjoittaa aiheesta akateemisesti, sen tehkööt jotkut nuoremmat joskus – toivottavasti kuitenkin joku tekisi.

Väitöskirjassaan ("Valamo - Karjalaisetn luostari") TT Hannu Kilpeläinen on laittanut ko. sanan (muodossa kelejno) lopussa olevaan termioppaaseen ja kertoo tällaiseen salaiseen vihkimykseen osallistuneiden olleen sellaisia Suomessa asuvia ilman Suomen kansalaisuutta olevia, joita ei ainakaan silloisen laisäädännön mukaan voitu vihkiä munkeiksi tai nunniksi.

Itselläni on käsitys, että noita salanunnia lienee ollut Suomessa enemmän kuin salamunkkeja. En äkkisiltään nyt muista kuulleeni Suomesta ainuttakaan salamunkkia, mutta syy voi tosin olla myös ikäni ja huonon muistin. Salanunniin olen sen sijaan tärmännyt joissain erilaisten "projektieni" kääneissä. Viimeisin rypäs oli ns. ”Valamon nunnat”, joista aikalailla yleistettynä on käytetty myös nimitystä ”pyykkärinunnat” ja joista jotain jo aiemmin pohdiskelinkin joissain blogijutuissani.

Valamohan ei ole naisluostari, eikä edes ns. sekaluostari. Siksi siellä ei siis voi olla naispuolisia ”nunnia”, siis noita Valamon nunnia. Mutta kun vaan oli, ainakin joissain yhteyksissä tuohon nimeen – Valamon nunnat –
asiakirjoissa ja muissa teksteissä törmäsin. Näiden omien vähäisten kokemuksieni perusteella heitä oli kahta eri sorttia. Toisesta voisi toisaan käyttää tuota jo edellä mainittua nimitystä ”pyykkärinunnat”, vaikka heidän tehtävinään oli paljon muutakin: ruuanlaittoon, ompelimoon, kasvihuoneisiin, siivoukseen ja kaikkiin ns. naistentöihin liityvät toimet miesluostarissa, Valamossa.

Asiakirjoista mm. selviää, että Valamon luostarin väen (eli veljestöön kuuluneet sekä työväki ja muut luostarissa asuneet) joukossa olleista ns. Valamon nunnista seuraavat nunnavihkimyksen (tai ainakin nunnanimen omanneet) kuolivat Kannonkoskella ja ovat sinne haudatut:

* nunna Nina (siviilinimeltään Natalia Jakovlevna Nikolajeva, 1859/1863-1943)
* nunna Anonina (siv. Anna Sergejevna Malju
škina, 1861-1945)
* nunna Valentina (siv. Vassa Vasilievna Djatsihina, 1870-1945)
* nunna Fotina (siv. Juliana Jakovlevna Varganova, 1861-1947)

Heidän lisäkseen Kannonkosken mullissa lepäävät seuraavat samaan ryhmään kuuluneet naiset ilman nunnanimeä:

* Aleksandra Petrova Antru
šina (1871-1940)
* Agripina Ivanova Ivanova (1861/1866 - 1942)
* Matrona U
šanova (1884-1943)

Näiden lisäksi asikirjoissa sanotaan pappismunkki Savvan tuoneen mukanaan Kannonoskelta Heinäveden Valamoon heinäkuussa 1947 seuraavat naiset:

* nunna Taisia (siv. Tatjana Vasilijevna Vasilijevna, 1883-1959)
* Evgenia Komylina (1883-1949)
* Marfa Jer
šova (ei synt. tai kuolintietoja)
* Justina
Ševeleva (ei tietoja)

Näiden naisten lisäksi lienee Valamossa ollut vielä muitakin sekä nunnavihkimyksen saaneita että siviinimellä eläviä naisia, joista joidenkin nimiin olen joissain muissa yhteydessä törmännyt (mm. nunnat Sofia, Maria ja Melania).


Tuntemattomaksi jäänyt nunna.
Valokuvan takana teksti: Valamon nunna.
(Kuva: VLKA / ON)

Toisen salanunnien "ryhmän" nimeksi olen tässä vaiheessa antanut hieman tuota ensimmäistä nimitystä vastakkaisesti mukaillen ”ylimystönunnat”, sillä he todellakaan eivät olleet pyykkäreita tai ompelijoita. Tämän ryhmän edustajista olen tässä vaiheessa projektiani oppinut tuntemaan ja hieman jotain tietämäänkin vasta kahdesta: nunna Mariasta ja nunna Sergiasta. Erotuksena "pyykkärinunnista" he eivät asuneet Valamossa.

Nunna Maria eli Anna Vyrubova
(Kuva yksityissestä kokoelmasta)

Toinen heistä oli Venäjän tsaarin hovin ja tsaarittaren hovineito, joka kantoi siviilissä nimeä Anna Aleksandrovna Vyrubova, os. Tanejeva ja josta olen myös jossain vaiheessa jo aiemmin kirjoittanut ihan oman blogijutunkin yhteen näistä monista blogeistani: ”Anna Virubova, keisarinnan hovineiti”.

Hänen elämänvaiheitaan selviää tarkemmin tuosta blogikirjoituksesta ja siksi en siihen enää täällä sen suuremmin palaa. Hauta löytyy Helsingin ortodoksiselta hautausmaalta samoin kuin tuon seuraavankin salanunnan, nunna Sergian.

Nunna Sergia
(Kuva VLKA / ON)

Nunna Sergia, siviilinimeltään
jota muuten hänkin käytti kuitenkin enemmän kuin nunnanimeään oli Antonina Komarov tai ilmeisesti tuon ajan mukaisesti Komaroff. Hänen isänä Matfei lienee ollut kauppias – näin tarina kertoo.

Antonina Komaroff siviiliasussa (vas.), keskellä tuleva Laatokan piispa Markus.
(Kuva VLKA / ON)

Nunna Sergia oli kerrotun mukaan ollut aiemmin oopperalaulaja, kaunisääninen altto, jonka voimakas ääni myös ortodoksisen kirkon kuorossa, joissa hän myös mm. Uspenskin katedraalissa  lauloi, soi kuuluvasti, mutta ei kuulemma häiritsevästi. Tarina kertoo, että hän lopetti laulamisen oopperassa, kun hänen rippi-isänsä sanoi sen olevan sopimatonta, kentis hän on käyttänyt jopa sanaa ”syntiä”.

Tuo rippi-isä, Valamon luostarin laajalti kuuluisuutta saanut skeemapappimunkki Jefrem, liittyy kumpaankin salanunnaan, sillä hän on vihkinyt heidät nunniksi.

Skeemapappismunkki Jefrem
(Kuva: VLKA / ON)

Munkiksi vihkimisen voi tietämäni mukaan tehdä joko piispa tai luostarin johtaja, usein igumeni arvoltaan. Nunnavihkimyksen voi tehdä pappikin, siis vihittävän oma rippi-isä ja sen voi tehdä salaisesti, ”keleino” – sana tarkoittanee suomeksi jotain sellaista kuin "salaisesti" tai ”kahden kesken”. Kumpikin nainen on vihitty tiettävästi nunniksi Valamossa, mutta he eivät siis kuitenkaan kuulu Valamon ”sisaristoon” tai edes ole kirjoilla luotariseurakunnassa, kuten eräät ns. Valamon nunnat olivat. Sen lisäksi vihkimystä ei yleensäkään ole rekisteröity mihinkään viralliseen paikkaan – luostariin tai seurakuntaan eli siitä ei välttämättä ole olemassa mitään kirjallista dokumenttia.

Antonina Komaroffin kuolinilmoitus
oli siviilinimellä.

Ilmeisesti kumpikin näistä salanunnista käytti siviilissä normaalia, sein tummaa siviiliasua, joka ei siis ollut ”virallinen” nunnan asu. Nunnan viittaan ja muihin asuun kuuluviin asusteisiin he pukeutuivat vieraillessaan luostarissa – useimmiten juuri Valamossa, jossa ainakin nunna Sergia vietti kesäisin pari viikkoa tai joskus pidemmänkin ajan auttaen erilaisissa töissä kaupassa, kirkossa, kuorossa, jne. Tämä tosin tapahtui aikana, jolloin alkoivat jo kaikki vanhan Laatokan Valamon munkit olla kuolleita, sillä suurelle osalle heistä tällainen olisi ollut jopa kauhistus.

Yhden "Valamon nunnan", tgarinan mukaan pyhiinvaellusretkellä Laatokan Valamoon vallankumouksen pyörteissä jumiin jääneen valkovenäläisen Serafima Zhukin, myöhemmin keleinonunnaksi eli ns. salanunnaksi vihityn Sofian hauta Heinäveden Valamon veljestön hautojen joukossa.
(
Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tuohon edellä mainittuun ensimmäiseen – pyykkärinunnien – ryhmään kuului enemmän naisia, joiden kohtalosta yhden, valkovenäläisen nunna Sofian eli Serafima Zhukin kohtalosta olen kirjoittanut ainakin yhteen blogijuttuun jotain: ”Valamon nunnat 4/4”.

Kun ainakin toisen edellä mainitun keleinonunnan haudasta on muodostunut lähes – tai oikeastaan jo täysin – eräänlainen pyhiinvaelluskohde, vastaavasti noiden jälkimmäiseen ryhmään kuuluvien nunnien kohtaloista ei sitten tiedetä paljoakaan. Vielä jokunen vuosi sitten evakossa Kannonkoskella kuolleiden nunnien ja muiden naisten haudalla ei ollut edes merkkiä ja miten lienee nykysin, tiedetäänköhän edes, missä hauta sijaitsee.

Jos vielä lyhyesti tuosta ”ylimystönunnien” nunnaksi vihkijästä, skeemapappismunkki Jefremistä. Hän tuli laajalti Venäjällä tunnetuksi jo ollessaan ns. tavallinen pappismunkki – siis ennen suureen skeemaan vihikiytymistään. Isä Jefrem, siviilinimeltään Grigori Hrobostov (1875-1947) oli silloin nimeltään pappismunkki Georgi ja hän toimi mm. joidenkin tsaariperheen ja hovin jäsenien ”omana rippi-isänä” ja tätä kautta sai runsaasti mainetta ja samalla myös mitä ilmeisimmin maallista mammonaa lahjoina tsaariperheeltä – mm. keisarillisten rippilasten isä Georgille teettämän Fabergen valmistaman koruristin vuonna 1915. Tuon ajan keisarillinen ”käytäytymiskoodisto” lienee jäänyt jollain tavalla ”päälle” tasavaltalaisessa Suomessakin sodan jälkeen tänne evakkoon siirtyneelle rukoukseen keskittyneelle skeemamunkille ja hän jatkoi noita venäläisten emigranttien tapaamisia ja siihen liittyviä toimia aktiivisesti täälläkin.

Jottei tämä ääneen kirjoittaminen/ajattelu tulisi liian pitkäksi, vielä lyhyesti muutama sana tästä päivästä. Onko vielä nykyään salanunnia, keleinonunnia tai -munkkeja. Kenties, mutta jos on, luulen, ettei heistäkään samalla tavalla ole olemassa mitään rekisteriä, jos heitä siis todella on. Maailmassa eläviä munkkeja ja nunnia toki löytyy enemmänkin, mutta heistä ei ehkä voi käyttää sanaa keleino. He elävät maailmassa eli poissa mahdollisesta luostaristaan – jos sellaista nyt edes on – toisaalta melko tavallisen näköistä elämää, jos sitä vertaa muihin maailmassa eläviin ihmisiin 
ja toisaalta melkolailla erilaista elämää luostariasukkaisiin verrattuna. Pitänee kuitenkin samalla sanoa, että tuo "oikea tai väärä" näkemys perustuu siihen kuvaan, mikä meillä mahdollisesti siitä on omissa mielikuvissamme muodostunut. Heidän pukeumisensa riippunee paljon tilanteesta, missä kulloinkin ovat. Kuulin, että eräs – luvan saaneena – normaalissa töissä käynyt keleino pukeutui siviiliasuun töissään, mutta pääasiassa muutoin luostariasuun. Näin lienee suurimman osan kanssa, pukeudutaan tilanteen tai tehtävän mukaan.

Mielenkiintoinen yksityikohta heidän kohdallaan on oman luostarin "kirjavuus”, jollakin se on toisessa maassa, jollakin erakkola, jollakin aiempi luostainomainen yhteisö, jota ei enää ole, joillakin nykyinen luostari, mutta jonka veljestöön tai sisaristoon he eivät kuitenkaan enää virallisesti kuulu, jne. Luostarissa heillä ei ole omaa keljaa, kotia, vaan he asuvat omassa kodissaan "siviilimaailmassa". Pääsääntöisesti he ovat kirkollisessa mielessä yleensä oman alueensa (hiippakunnan) piispan alaisia, toisinaan jopa heidän vihkimiään.

Kuten sanottu – aiheesta olisi paljonkin tutkittavaa. Kunhan vain joku sen tekisi. Toivotaan, että Itä-Suomen yliopisto tai miksei joku muukin yliopisto, jossa valmistuu teologeja, ottaisi aiheen työn alle ja omakseen vaikka sitten alemman tason pro-gradu-tutkimuksissa.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com








11.1.22

Kirkko krimihatussa

Olen viime aikoina seurannut mediaa huolestuneena. Tapahtumat, joista olen saanut lukea lehdistä tai katsella telkkarista, ovat usein pahoittaneet mieleni. Ne ovat tuoneet mieleen muistoja joiltain menneiltä sodan ajoilta ja valtioista, tapahtumista, jolloin mikään ei ollut enää pyhää, ei totta eikä aina oikeinkaan. Ajalta, johon en enää toivoisi koskaan palattavan.

Itse olen syntynyt heti kohta sotien jälkeen ja elin omien vanhempieni ja koko pohjoiskarjalaisen kyläyhteisön kokeman kollektiivisen vääryyden tunteen joutuessamme mm. luovuttamaan oman isäni asuinpaikan toiselle valtiolle, joka minun ja monen muun mielestä oli hyökännyt maahamme vääryydellä ja kavaluudella – väärin perustein, petoksella, ilman oikeaa, hyväksyttävää syytä.

Sodassa tai sen seurauksissa menettivät henkensä useat sukulaiseni, mm. toinen ukkini ja muita äitini lähisukua, heidän joukossaan äitini ensimmäinen aviomies, jonka jälkeen äidille, sotaleskelle, jäi kaksi pientä alle 3-vuotiasta lasta, sisarpuoleni. Onneksi hän löysi isäni ja niin minunkin ja veljieni elämä mahdollistui, mutta ympäristössä, jossa oli paljon surua, jopa vihaa ja katkeruutta tapahtuneista vääryyksistä, jotka olisi sen aikaisen politiikan mukaan muka pitänyt hymyillen ja vaieten hyväksyä.

Tuossa ympäristössä yritin kasvaa tasapainoiseksi ortodoksiksi, vaikka jotkut haukkuivat minua ryssäksikin. En silloin edes tajunnut alkuun, mikä se oli ja myöhemmin, kun tajusin, en ymmärtänyt: miksi haukuttiin. Nyt saatan jo hieman ymmärtää, että taustalla oli tuo koettu vääryys ja epäoikeudenmukaisuus ja se tarvitsi vain kanavan purkautua, kanavan, joka ei voinut aina puolustautua tai sanoa vastaan ja jonka haukkuminen ei vienyt vankilaan. Mutta minusta se kasvatti ortodoksin.

Kaiken tuon kokeneena joskus ihmettelen, kuinka suvaitsevainen minusta kuitenkin on tullut naapurimaamme ihmisiä kohtaan; ihmisiä, joista olen löytänyt paljon hyviä ihmisiä, toisista välittäviä ihmisiä ja jopa voisi sanoa samanmielisiä ihmisiä ja mikä tärkeintä: syyttömiä ihmisiä tapahtuneisiin. Viime aikoina on kuitenkin tuo usko hieman horjunut ja syy ei välttämättä ole näissä ihmisissä itsessään, vaan aivan muussa – koko valtion, sen johtajien ja eliitin toiminnassa.

Viimeisiä pisaroita tuossa ”projektissa” on ollut mm. oman naapurikirkkomme toimet Aleksandriassa ja kyseisen maan maallisen hallinnon toimet Kazakstanissa, jonne heitä lähetettiin ”rauhanturvaajina” ampumaan meidän kaltaisiamme syyttömiä ihmisiä, jotka protestoivat korrputiota ja omia kehnoja elinolojaan vastaan. Jos rauhanturvaaminen on tuota tai kirkonkin lähetystyö toisten alueiden brutaalia rahan avulla valloitamista, kaikki ei mielestäni ole kohdallaan. Joku – tässä tapauksessa vielä oma kirkkoni, vaikkakin toisessa maassa – toimii täysin vastoin arvojani ja oikeustajuani, samalla kun se toimii vastoin kirkon omia ikiaikaisia sääntöjä ja lakeja ja jopa mielestäni kirkon omia arvoja vastaan.

Itse en yksittäisenä tavallisena ihmisenä voi toimia paljoakaan tällaista toimintaa vastaan. Korkeintaan murista. Tällaisen blogijutun kirjoittaminen on kuin pisara meressä, mutta teen sen silti. En hyväksy tuollaista maallista enkä kirkkopolitiikkaa. Ja sanon sen ääneen ja julkisesi. Tuolainen toiminta on mielestäni väärin – todella väärin ja vastoin kaikkea inhimillisyyttä ja ihmisoikeuksia ja niitä arvoja, joita pidän tärkeinä.

Huolestuttavaksi tämän tekee lisäksi se ajaus, että milloin tahansa oma maammekin tai oma suomalainen ortodoksinen kirkkokin saataa olla seuraava invaasion, valloituksen kohde. Nyt vain odotellaan tilanteen kärjistymistä – ei tehdä itse kuitenkaan mitään kirkkona sen estämiseksi – ja astumalla sitten oikean ajan koittaessa kaootiselle estraadille, kun asiat eskaloituvat ja konkretisoituvat. Viime aikaiset keskustelut vaikkapa liitttymisestä Natoon, tuovat väkisin mieleen kysymyksen: miksi. Mitä vaikkapa Suomi on tehnyt rauhanturvaajana esiintyvälle naapurillemme, että sen edes tavitsee ajatella asiaa tuollaiselta viholliskuvan kannalta ja saa sitten meidätkin ajattelemaan samalta kannalta.

Samoin se saa ajattelemaan, milloin on Suomen kirkon vuoro joutua ulkoisen invaasion kohteeksi. Milloin maassamme kirkon piirissä ilmenneet hallinnolliset ja riitaisten ihmisten aiheuttamat – eivät siis kirkon opilliset vaan inhimilliset – epäkohdat konkretisoituvat siihen pisteeseen, että ryhmä ihmisiä alkaa huutaa joidenkin kiihottamina kuin aikoinaan Barabbasta: EROTAAN Konstantinopolista ja … Merkkejä on jo ollut tällaisestakin.

Ja milloin vieras kirkko maallista hallintoa myötäillen ja sen mallin mukaan laittaa ”krimihatun” päähän ja ottaa kirkkomme tai ainakin kirkollisen alueemme hallintaansa tavalla tai toisella tai ainakin hajottaa sen Aleksandrian tapaan kahteen tai jopa useampaan osaan. Jossain määrin ilmeisesti vainoharhaisena voin vaikka nähdä jo nyt valitettavasti joitain merkkejä tuostakin.

Useat kirkkomme johtavat työntekijät ja etenkin kirkon viestintä ovat oikeastaan lopettaneet puhumisen Konstantinopolista ja kertomasta edes, miten koronaan sairastunut patriarkkamme voi. Jotkut ovat alkaneet jo viettää jouluakin naapurimme aikataulun mukaan ja toivottavat joulutervehdykset kyrillisin kirjaimin. Pahimmillaan tällaisessa vainoharhaisessa, tarkoitushakuisen, propagandistisen maallisen ja kirkollisen median muokkaamassa tilassa mörköjä voi siis nähdä vaikka missä, jopa sellaisessakin, missä en ainakaan minä sitä aiemmin ole millään uskonut olevan. Kauhistuttaa, että minäkin ajattelen noin, mutta lohdullista silti: minä en oikeasti vielä usko noin.

Kysellään, valitiinko apulaispiispaksi Moskova-myönteinen vai Konstantinopoli-myönteinen, missä määrin moinen asia oli taustalla vaikuttamassa, kuka tuli ehdolle. Jäikö K-myönteinen pois siksi vai jostain muusta henkilökohtaisemmasta syystä. Niin tai näin – mielestäni paras ja sopivin joka tapauksessa valittiin ja olen tuosta valinnasta iloinen – ja siksi, onneksi, ajatukseeni voin vielä suhtautua vain harhaisena päähänpistona. Mutta silti se pelottaa.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com