En suinkaan ole itse mikään mielenterveyden asiantuntija, vaikka ajattelin nyt pohtia moista asiaa somessa, sosiaalisessa mediassa, tässä omassa blogijutussani. Olen vain somen jonkinlaisena tehokäyttäjänä törmännyt sielläkin sellaisiin asioihin, jotka minusta näyttävät ihan mielenterveysasioilta tai sanoisin jopa -ongelmilta.
Olen toiminut jo vuosia eräitten sivujen ylläpitäjänä tai osassa sivustoja moderaattorina, "nettipaimenena". Noilla sivuilla olen myös havainnut moista ongelmaa. Siksi olen usein pohtinut, mikä vaikutus somella on näihin ongelmiin? Lisääkö some noita ongelmia vai tuoko se vain ne helpommin esiin? Onko nykyään enemmän noita ongelmia kuin ennen ja jos on, mikä on somen osuus siinä mahdollisessa kasvussa?
Kysymyksiä, joihin minulla ei ole vastauksia. Niihin pitäisi kai kysyä vastauksia asiantuntijoilta. Siksi en suinkaan yritä antaa mitään ns. oikeita vastauksia, annan vain omia arvailujani ja pohdiskelujani. Ja jos jotakin näillä ajatuksillani loukkaan, pyydän sitä jo etukäteen anteeksi.
Nykyisin – näin sanoisin – ihmisillä on runsaasti yleensäkin mielenterveysongelmia, ovatpa he sitten tunteettomassa somessa tai elävässä elämässä. Vaikea sanoa, onko ongelmia enemmän kuin ennen muinoin vai tuntuuko siltä vain siksi, että nykyinen viestintätekniikka tuo asioita esille ja julkisuuteen ihan eri tavalla kuin ennen. Oma arvaukseni on, että ongelmia on nykyään paljon enemmän ja ne ovat entistä vaikeampia ja laajalle vaikuttavia.
Jokunen aika sitten kerrottiin melkoisen joukon nuoria ja nuoria aikuisia pohtineen itsemurhaa, Suomen Mielenterveys ry:n (MIELI) mukaan joka kolmas eli yli 30 % kyseisestä 18 – 34-vuotiaitten nuorten ja nuorten aikuisten joukosta oli itsemurhaa pohtinut omalla kohdallaan ja heistäkin 5 % oli sitä yrittänytkin.
Ei tuota asiaa tarvitse someen mennä katsomaan, riittää, kun kävelee kaupungin kadulla. Vastaan tulee paljon sellaisia ihmisiä, joista – ainakin minusta – huokuu jonkinasteiset mielenterveyden ongelmat. He pukeutuvat oudosti, huolimattomasti, epäsiististi. He käyttäytyvät oudosti, häiriköivät tai ovat vain muuten ”outoja”.
Tai sitten eivät ole – aivan äskettäin istuin erään siististi pukeutuneen ”puolitutun” kanssa torikahvilassa ja hän kertoi pohtineensa narun jatkeeksi menemistä. Toisen kanssani samaan aikaan paikalla olleen hänelle tutun ihmisen kanssa puhuimme asiasta tuon itsemurhakanditaatin kanssa ja yritimme omalla vajavaisella tiedoillamme ohjata häntä hoitoon, etsimän apua. Ja tietysti kuuntelimme, joka sekin oli varmasti osa auttamista. Mies ei kuulunut tuohon 18 – 34 -vuotiaitten ryhmään, oli jo jonkin verran yli 60-vuotias eikä mitenkään erottunut muista ihmisistä torilla tai kadulla.
Jos rupeaa sitten arvailemaan ja heittämään erilaisia ennakkoluuloja ilmaan, aika monen meistä voi varmaan lukea noihin outoihin – varmaan tai todennäköisesti minutkin. On sitten makuasia sanoa, kenellä meistä sitten onkaan jonkinlainen mielenterveyden ongelma.
Yritän tässä heittää villejä arvauksia sellaisista seikoista, jotka ainakin minussa herättävät kadulla kulkiessani tai ihmisiä nähdessäni epäilyksiä ongelmista joko nyt tai ihmisen menneisyydessä.
Itsestään puhuminen oli ennen merkki jostakin. Nykyään se voi olla merkki kännykkään puhumisesta ”nappi korvassa ja mikki rinnalla”. Jos kännyä ei ole, merkki voi olla jostain muusta. Aikanaan kerrottiin tarinaa vanhuksen lapsista, jotka olivat huolestuneita isänsä yksin jutustelusta hänen kulkiessaan kaupungilla. Se herätti monen huomion, mutta ihmisten arvostelut loppuivat heti, kun lapset antoivat isälle vanhan kännykän ilman puhelinkorttia ja pyysivät häntä pitämään sitä korvalla kaupungilla kulkiessa. Kukaan ei enää pitänyt häntä outona – päinvastoin – modernina vanhuksena. Itse olen vielä saanut pitää sim-kortin älypuhelimessani.
Ihmisten ulkomuodossa on myös monia asioita, joista joitain voisi varmaan tulkita myös mielenterveydestä johtuviksi. Tosin samalla pitää sanoa, että näin ei ole kaikkien kohdalla ja joillekin se saattaa olla muunlaisen ongelman, vaikkapa ihan erilaisen sairauden tai perinnöllisyyden aiheuttama. Nykyisin silti liian moni kaunis ihminen pilaa ulkomuotonsa vaikkapa lihomalla liikaa – ja näin siis etenkin silloin, kun asiantilaan vaikuttaa itse omista ongelmista pulppuavalla elämäntyylillään syömällä liikaa ja epäterveellisesti. Mutta monesti se on oire tai seuraus ongelmista, yksinäisyydestä tai jostain muusta ja siksi laskisin sen kuuluvaksi noihin mielen ongelmiin. Itselläni pitkä parta yhdistettiin jossain vaiheessa joidenkin taholta mielenterveydelliseen ongelmaan. Pidin parran pitkäni siitä huolimatta ja pidä yhä.
Itse pidän myös erästä toista tapaa ongelmana – anteeksi tällaiset ihmiset – koska se on samalla oman ruumiinsa, Luojan luoman kauniin kehon rumentamista. Kyse on erilaisista lävistyksistä ja jossain määrin myös vaikkapa liiallisesta tatuoinneistakin. Tästä saattaa joku suuttua, kun näin kirjoitan, mutta näin ajattelen. Anteeksi vain. Minusta ei ole kaunista katsella erilaisia hakaneuloja tai piikkejä milloin missäkin osassa kehoa – nenässä, huulessa, kielessä – jopa joillakin nännissäkin. Tämänkin minä lasken noihin ongelmiin ja ehkä useammin kuin itsehankitun tarkoituksellisen liikalihavuuden.
Mutta entäs sitten ne mielenterveyden ongelmat netissä – somessa. Minun mielestäni se ilmenee siellä erilaisena häiriökäyttäytymisenä ja harkitsemattomuutena netin omituisissa sosiaalisissa suhteissa. Häiriökäyttäytymisestä voisi varmaan listata vaikka miten paljon asioita ja jokaisesta joku suuttuu, koska katsoo sen olevan omanlaisensa persoonallinen ominaisuus. Minusta se ei ole.
Jos tavallisissa kasvokkain tapahtuvissa sosiaalisissa kanssakäymisissä on tiettyjä käyttäytymissääntöjä sanomisten, tekemisen jne. suhteen, minusta netissä ja etenkin juuri somessa ovat samat lainalaisuudet voimassa. Ja jos ne unohtaa tai laittaa syrjään, minusta se on merkki ongelmista.
Ymmärtämättömyys – vääränlaisen mallin ottaminen muista ihmisistä – kaikkivoipaisuus – yksinäisyys – sairastelu ja sen aiheuttama hätä – vanhuus ja asioiden tekemisen ja toimimisen hämärtyminen – möläyttely – harkintakyvyn aleneminen – kuplassa eläminen – vastoinkäymisistä murtuminen – heikko itsetunto ja sietokyky - narsismi – ohut ns. sosiaalinen kaveruus somessa eli ei tunneta toisia ollenkaan – "minä tiedän kaiken ja olen aina oikeassa" -ajattelutapa, jne.
Katson kyllä monen edellä luetellun ja varmaan monen muunkin seikan viittaavan usein ongelmiin oman mielen ja itsensä kanssa. Ongelmia yritetään sitten purkaa somessa tuollaisella väärällä käyttäytymisellä muita kohtaan.
Nettiin pitäisi saada käyttöön jokaiselle jonkinlainen etikettisäännöstö, jonka rikkomisesta väline otettaisiin häiriköltä kokonaan tai määräajaksi pois. Mutta tavoittelen tässä varmaan kuuta taivaalta. Se ei enää onnistu ja jos joku tekee asian eteen jotain ongelman edes vähäiseksi korjaamiseksi, häntä syytetään suvaitsemattomaksi tai joksikin muuksi, joka pitää saattaa edesvastuuteen syrjinnästä tai mikä sitten milloinkin onkaan ”rikosnimike”.
Omalla kohdallani olen törmännyt tähänkin seikkaa netissä silloin, kun esimerkiksi emme hyväksi kaikkia väärällä tai puutteelisella nimellä esiintyviä tai aikaisemmin muissa yhteyksissä häiriköiksi osoittautuneita ihmisiä ryhmäsivuillemme keskusteluja lopettamaan sabotoimalla niitä älyttömillä ja aivan ääripään huu-haa-kommenteilla. Arvatkaa vaan, kuinka paljon asiasta saa silloin palautetta usein juuri sellaiselta ”rannalle jääneeltä”. Silloin tosin huomaa usein tehneensä oikean arvion. Toinen seikka, jolla pyrimme myös häiriökäyttäytymisen minimoimiseen, on juuri tuo omalla nimellään esiintyminen ja näin omista ajatuksisa vastaaminen joka hetki.
Mutta voi tässä tehdä virheitäkin – sekin on huomattu – mutta silloin pitää vain ajatella, että tekevälle sattuu ja toivottavasti tuokin teko kaikesta huolimatta koituu hyväksi koko ryhmälle. Ja sekin on hyvä muistaa, että väärän päätöksen voi aina korjata tekemällä uuden - paremman - päätöksen.
Helsingin Sanomat (Tommi Nieminen) kirjoitti 8.9.2019 julkaistussa artikkelissa ”Kansalliskiivailijasta” eli provokaatioistaan tunnetusta historioitsijasta, joka ei ole ollenkaan joutunut vihapuheen kohteeksi. Hän – historioitsija Teemu Keskisarka – uskoo tuon artikkelin mukaan, että se johtuu vain yhdestä syystä: hän ei ole sosiaalisessa mediassa. Hän on osannut ja rohjennut tuotteistaa sekä lukeneisuutensa että kulmikkaan luonteensa ja uskaltaa siksi laukoa tietynlaisia totuuksiaan, jotka kaikesta huolimatta leviävät myös somessa ja netissä. Lainaan tässä vielä lopuksi hänen ajatuksiaan ja sanomisiaan tuosta Hesarin artikkelista:
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Olen toiminut jo vuosia eräitten sivujen ylläpitäjänä tai osassa sivustoja moderaattorina, "nettipaimenena". Noilla sivuilla olen myös havainnut moista ongelmaa. Siksi olen usein pohtinut, mikä vaikutus somella on näihin ongelmiin? Lisääkö some noita ongelmia vai tuoko se vain ne helpommin esiin? Onko nykyään enemmän noita ongelmia kuin ennen ja jos on, mikä on somen osuus siinä mahdollisessa kasvussa?
Kysymyksiä, joihin minulla ei ole vastauksia. Niihin pitäisi kai kysyä vastauksia asiantuntijoilta. Siksi en suinkaan yritä antaa mitään ns. oikeita vastauksia, annan vain omia arvailujani ja pohdiskelujani. Ja jos jotakin näillä ajatuksillani loukkaan, pyydän sitä jo etukäteen anteeksi.
Nykyisin – näin sanoisin – ihmisillä on runsaasti yleensäkin mielenterveysongelmia, ovatpa he sitten tunteettomassa somessa tai elävässä elämässä. Vaikea sanoa, onko ongelmia enemmän kuin ennen muinoin vai tuntuuko siltä vain siksi, että nykyinen viestintätekniikka tuo asioita esille ja julkisuuteen ihan eri tavalla kuin ennen. Oma arvaukseni on, että ongelmia on nykyään paljon enemmän ja ne ovat entistä vaikeampia ja laajalle vaikuttavia.
Jokunen aika sitten kerrottiin melkoisen joukon nuoria ja nuoria aikuisia pohtineen itsemurhaa, Suomen Mielenterveys ry:n (MIELI) mukaan joka kolmas eli yli 30 % kyseisestä 18 – 34-vuotiaitten nuorten ja nuorten aikuisten joukosta oli itsemurhaa pohtinut omalla kohdallaan ja heistäkin 5 % oli sitä yrittänytkin.
Ei tuota asiaa tarvitse someen mennä katsomaan, riittää, kun kävelee kaupungin kadulla. Vastaan tulee paljon sellaisia ihmisiä, joista – ainakin minusta – huokuu jonkinasteiset mielenterveyden ongelmat. He pukeutuvat oudosti, huolimattomasti, epäsiististi. He käyttäytyvät oudosti, häiriköivät tai ovat vain muuten ”outoja”.
Tai sitten eivät ole – aivan äskettäin istuin erään siististi pukeutuneen ”puolitutun” kanssa torikahvilassa ja hän kertoi pohtineensa narun jatkeeksi menemistä. Toisen kanssani samaan aikaan paikalla olleen hänelle tutun ihmisen kanssa puhuimme asiasta tuon itsemurhakanditaatin kanssa ja yritimme omalla vajavaisella tiedoillamme ohjata häntä hoitoon, etsimän apua. Ja tietysti kuuntelimme, joka sekin oli varmasti osa auttamista. Mies ei kuulunut tuohon 18 – 34 -vuotiaitten ryhmään, oli jo jonkin verran yli 60-vuotias eikä mitenkään erottunut muista ihmisistä torilla tai kadulla.
Jos rupeaa sitten arvailemaan ja heittämään erilaisia ennakkoluuloja ilmaan, aika monen meistä voi varmaan lukea noihin outoihin – varmaan tai todennäköisesti minutkin. On sitten makuasia sanoa, kenellä meistä sitten onkaan jonkinlainen mielenterveyden ongelma.
Yritän tässä heittää villejä arvauksia sellaisista seikoista, jotka ainakin minussa herättävät kadulla kulkiessani tai ihmisiä nähdessäni epäilyksiä ongelmista joko nyt tai ihmisen menneisyydessä.
Itsestään puhuminen oli ennen merkki jostakin. Nykyään se voi olla merkki kännykkään puhumisesta ”nappi korvassa ja mikki rinnalla”. Jos kännyä ei ole, merkki voi olla jostain muusta. Aikanaan kerrottiin tarinaa vanhuksen lapsista, jotka olivat huolestuneita isänsä yksin jutustelusta hänen kulkiessaan kaupungilla. Se herätti monen huomion, mutta ihmisten arvostelut loppuivat heti, kun lapset antoivat isälle vanhan kännykän ilman puhelinkorttia ja pyysivät häntä pitämään sitä korvalla kaupungilla kulkiessa. Kukaan ei enää pitänyt häntä outona – päinvastoin – modernina vanhuksena. Itse olen vielä saanut pitää sim-kortin älypuhelimessani.
Ihmisten ulkomuodossa on myös monia asioita, joista joitain voisi varmaan tulkita myös mielenterveydestä johtuviksi. Tosin samalla pitää sanoa, että näin ei ole kaikkien kohdalla ja joillekin se saattaa olla muunlaisen ongelman, vaikkapa ihan erilaisen sairauden tai perinnöllisyyden aiheuttama. Nykyisin silti liian moni kaunis ihminen pilaa ulkomuotonsa vaikkapa lihomalla liikaa – ja näin siis etenkin silloin, kun asiantilaan vaikuttaa itse omista ongelmista pulppuavalla elämäntyylillään syömällä liikaa ja epäterveellisesti. Mutta monesti se on oire tai seuraus ongelmista, yksinäisyydestä tai jostain muusta ja siksi laskisin sen kuuluvaksi noihin mielen ongelmiin. Itselläni pitkä parta yhdistettiin jossain vaiheessa joidenkin taholta mielenterveydelliseen ongelmaan. Pidin parran pitkäni siitä huolimatta ja pidä yhä.
Itse pidän myös erästä toista tapaa ongelmana – anteeksi tällaiset ihmiset – koska se on samalla oman ruumiinsa, Luojan luoman kauniin kehon rumentamista. Kyse on erilaisista lävistyksistä ja jossain määrin myös vaikkapa liiallisesta tatuoinneistakin. Tästä saattaa joku suuttua, kun näin kirjoitan, mutta näin ajattelen. Anteeksi vain. Minusta ei ole kaunista katsella erilaisia hakaneuloja tai piikkejä milloin missäkin osassa kehoa – nenässä, huulessa, kielessä – jopa joillakin nännissäkin. Tämänkin minä lasken noihin ongelmiin ja ehkä useammin kuin itsehankitun tarkoituksellisen liikalihavuuden.
Mutta entäs sitten ne mielenterveyden ongelmat netissä – somessa. Minun mielestäni se ilmenee siellä erilaisena häiriökäyttäytymisenä ja harkitsemattomuutena netin omituisissa sosiaalisissa suhteissa. Häiriökäyttäytymisestä voisi varmaan listata vaikka miten paljon asioita ja jokaisesta joku suuttuu, koska katsoo sen olevan omanlaisensa persoonallinen ominaisuus. Minusta se ei ole.
Jos tavallisissa kasvokkain tapahtuvissa sosiaalisissa kanssakäymisissä on tiettyjä käyttäytymissääntöjä sanomisten, tekemisen jne. suhteen, minusta netissä ja etenkin juuri somessa ovat samat lainalaisuudet voimassa. Ja jos ne unohtaa tai laittaa syrjään, minusta se on merkki ongelmista.
Ymmärtämättömyys – vääränlaisen mallin ottaminen muista ihmisistä – kaikkivoipaisuus – yksinäisyys – sairastelu ja sen aiheuttama hätä – vanhuus ja asioiden tekemisen ja toimimisen hämärtyminen – möläyttely – harkintakyvyn aleneminen – kuplassa eläminen – vastoinkäymisistä murtuminen – heikko itsetunto ja sietokyky - narsismi – ohut ns. sosiaalinen kaveruus somessa eli ei tunneta toisia ollenkaan – "minä tiedän kaiken ja olen aina oikeassa" -ajattelutapa, jne.
Katson kyllä monen edellä luetellun ja varmaan monen muunkin seikan viittaavan usein ongelmiin oman mielen ja itsensä kanssa. Ongelmia yritetään sitten purkaa somessa tuollaisella väärällä käyttäytymisellä muita kohtaan.
Nettiin pitäisi saada käyttöön jokaiselle jonkinlainen etikettisäännöstö, jonka rikkomisesta väline otettaisiin häiriköltä kokonaan tai määräajaksi pois. Mutta tavoittelen tässä varmaan kuuta taivaalta. Se ei enää onnistu ja jos joku tekee asian eteen jotain ongelman edes vähäiseksi korjaamiseksi, häntä syytetään suvaitsemattomaksi tai joksikin muuksi, joka pitää saattaa edesvastuuteen syrjinnästä tai mikä sitten milloinkin onkaan ”rikosnimike”.
Omalla kohdallani olen törmännyt tähänkin seikkaa netissä silloin, kun esimerkiksi emme hyväksi kaikkia väärällä tai puutteelisella nimellä esiintyviä tai aikaisemmin muissa yhteyksissä häiriköiksi osoittautuneita ihmisiä ryhmäsivuillemme keskusteluja lopettamaan sabotoimalla niitä älyttömillä ja aivan ääripään huu-haa-kommenteilla. Arvatkaa vaan, kuinka paljon asiasta saa silloin palautetta usein juuri sellaiselta ”rannalle jääneeltä”. Silloin tosin huomaa usein tehneensä oikean arvion. Toinen seikka, jolla pyrimme myös häiriökäyttäytymisen minimoimiseen, on juuri tuo omalla nimellään esiintyminen ja näin omista ajatuksisa vastaaminen joka hetki.
Mutta voi tässä tehdä virheitäkin – sekin on huomattu – mutta silloin pitää vain ajatella, että tekevälle sattuu ja toivottavasti tuokin teko kaikesta huolimatta koituu hyväksi koko ryhmälle. Ja sekin on hyvä muistaa, että väärän päätöksen voi aina korjata tekemällä uuden - paremman - päätöksen.
Helsingin Sanomat (Tommi Nieminen) kirjoitti 8.9.2019 julkaistussa artikkelissa ”Kansalliskiivailijasta” eli provokaatioistaan tunnetusta historioitsijasta, joka ei ole ollenkaan joutunut vihapuheen kohteeksi. Hän – historioitsija Teemu Keskisarka – uskoo tuon artikkelin mukaan, että se johtuu vain yhdestä syystä: hän ei ole sosiaalisessa mediassa. Hän on osannut ja rohjennut tuotteistaa sekä lukeneisuutensa että kulmikkaan luonteensa ja uskaltaa siksi laukoa tietynlaisia totuuksiaan, jotka kaikesta huolimatta leviävät myös somessa ja netissä. Lainaan tässä vielä lopuksi hänen ajatuksiaan ja sanomisiaan tuosta Hesarin artikkelista:
”Ei kansakunta ole mikään jumalallinen olento, mutta se oli kohtuullisen hyvä yksikkö vaikkapa 1800-luvulla. Kuinka suurenmoisia kirjoja ja tauluja syntyi köyhässä Suomessa. Ei se voinut olla aivan perseestä se 1800-luvun kansallisuusaate”, Keskisarja sanoo.
Jos jokin, niin nationalismi – siis tämä 2010-lukulainen nationalismi – on viime vuodet jakanut suomalaiset. Se kummittelee taustalla, kun on puhe maahanmuutosta, EU:sta ja rahasta tai vaikkapa arvoista, elämäntavoista ja identiteeteistä. Voi hyvin olla, ettei yhtä iso osa suomalaisista ole vannonut yhtä kansallismielisiä arvoja kertaakaan maailmansotien jälkeen.Siinäpä oiva ajatus. Pitäisiköhän se – nationalismi – vielä laittaa tuohon ongelmia tuottavien asioiden listalle? Jään pohtimaan asiaa.
nettihoukka@gmail.com
