26.3.22

Minun maailmani


Olen surullisena seurannut tätä viimeisintä ”etnistä sotaa” tai millä nimillä sitä nyt nimittäisinkään, joka tapauksessa veristä sotaa, jossa erilaisten keksittyjen ja melkoisten ”huu-haa-teorioiden” pohjalta on käyty nytkin jonkinlaista ”puhdistussotaa”. Samalla tavoin kuin joskus kahdeksankymmentä vuotta sitten. Nyt tosin moderneilla tuhoaseilla, jotka ovat muuttaneet kauniita ukrainalaisia kaupunkeja ja kulttuurikohteita sora- ja tilliläjiksi. Ja samalla uhataan vielä kauheammilla, joilla voitaisiin tuhota vaikka koko planeetta.

Surulliseksi minut on etenkin tehnyt tietoisuus siitä, että oman kirkkoni eräät venäläiset edustajat ovat olleet nyt vuorostaan tuon ”modernin gestapon” miehiä, joka silmittömästi ja raakalaimaisesti ovat pommittaneet siviilejä ja siviilikohteita – jopa sairaaloita, kouluja, päiväkoteja ja rakennuksia, joissa selvästi on ilmoitettu olevan sisällä turvassa lapsia.

Suruani ei suuremmin ole lieventänyt tietoisuus siitä, että suunnilleen kaikki muut ortodoksiset maat ovat tuomineet sodan ja hyökkäykset. Ilahtuneena olen huomaannut, että oman kirkkoni päämies – niin täällä Suomessa – arkkipiispa Leo, kuin Konstantinopolissa – patriarkka Barthlomeos, ovat selkeäsanaisesti tuominneet niin sodan maalliset aloittajat kuin myös sen kirkolliset ”sponsorit” ja myötäilijät.

Asioiden vaikeutta ja herkkyytä kuvastaa se, että suurin osa ortodoksisten kirkkojen päämiehistä on tuominnut sodan, mutta ei ole esimerkiksi nimennyt kirkon piirissä olevaa tai olevia syyllisiä eikä tuominut heitäkin selkeäsanaiesti – aivan kuten oma arkkipiispamme sen teki.

Hieman on myös pohdituttanut roomalaiskatolisen kirkon päämiehen, paavin, suhtautuminen ja lausunnot asian tiimoilta. Eivät ole kaikilta osin minua miellyttäneet eivätkä tyydyttäneet. Olisin kyllä ehkä odottanut jotain voimakkaampaa kannan ottamista ja ulostuloa.

Toinen asia, jota olen katsellut mediasta ja siinä ohessa miettinyt paljon, on tuo ukrainalaisten sotapakolaisuus. Jotenkin se on evakkojen lapsena koskettanut vahvasti ja repinyt auki vanhoja haavoja, kun on televisiosta ja netistä nähnyt, keitä nuo pakolaiset nyt suurimmaksi osaksi ovat: naisia ja lapsia sekä vanhuksia, koska miehet ovat omaa maataan puolustamassa. Tulijat ovat siis juuri niitä, joita olisin aikaisemmiltakin pakolaisaalloiltakin odottanut enemmän kuin riskejä nuoria miehiä.

En muista olisiko menneiden vuosien pakolaisissa ollut montaakaan pakolaista, joka tuli maahamme silmät itkusta punaisina tai nallekarhua käsissään riiputtaen tai sitä rintaansa vastaan painaen. Taisi aiemmin tulijoilla nallen korvata kallis älypuhelin.

Monta muutakin asiaa on toisin näiden uusien pakolaisten osalla. He haluavat heti töihin ja lapset kouluun tai päiväkotiin. He haluavat palata kotiin heti, kun se on mahdollista. He eivät ensimmäisenä ole menossa sosiaaliluukulle, vaikka heillä olisi siihen oikeus ja kenties tarvekin. Tuntuu häijyltä sanoa, mutta tällainen asenne minusta on oikealla pakolaisella, joita ainakin minä ja kuten olemme huomanneet suurin osa kansastamme haluaa mielellään auttaa. Emme siis ole mitään pakolaisvastaisia. Varmasti samalla asenteella on toki tultu aiemminkin maahamme pakolaisena, mutta valtavirta on ehkä ollut toisinaan jotain muuta.

Surullista on samalla huomata toisen naapurissa sijaitsevan kulttuurikansan tilanne, joka median kertomien uutisten mukaan alkaa yhä enemmän muistuttaa Pohjois-Koreaa. Saa nähdä milloin sielläkin kielletään nauraminen, viitteitä ilmeisesti jo on, ettei kaiken värisiä – etenkään sini-keltaisia – vaatteita oikein hyväksytä ja jossa vankilassa voi vanki näköjään tehdä kavalluksen ja saada lisävuosia istuttavakseen, mutta jossa samalla ihmisoikeuksista puhuminen katsotaan suureksi rikokseksi, josta voi saada vuosia vankilaa. Häpeällistä ja surullista.

Luin äskettäin mielenkiintoisen artikkelin, jonka oli kirjoittanut kreikkalainen Petros Vassiliadis, joka on Thessalonikin Aristoteles-yliopiston teologian laitoksen emeritusprofessori, osaamisaloina mm. ekumenia, missiologa ja ympäristötutkimus.

Hän lainasi tekstissää toisen maailmansodan aikaisten juutalaisvainojen tilanteita ja rinnasti ne tähän päivään. Hän kehotti vain muuttamaan joitakin ajatuksia nykypäivään. Vassiliadis oli löytänyt evankelisen pastori Martin Niemöllerin tuolta toisen maaailmansodan ajalta peräisin olevan tekstin, joka tähän hetkeen sovellettuna – kuten sanotaan – osui ja upposi:
”Ensin he tulivat hakemaan kommunisteja, enkä puhunut ääneen, koska en ollut kommunisti.

Sitten he tulivat hakemaan juutalaisia, enkä puhunut, koska en ollut juutalainen.

Sitten he tulivat hakemaan ammattiyhdistysjäseniä, enkä puhunut ääneen, koska en ollut ammattiyhdistysaktivisti.

Sitten he hakivat katolilaisia, enkä puhunut edelleenkään ääneen, koska olin protestantti.

Sitten he tulivat hakemaan minua, eikä enää ollut ketään, joka olisi puhunut puolestani."

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

20.3.22

Natsi-Saksa vs. tämän päivän ortodoksinen maailma

Olen usein pohtinut mielessäni, mikä sai aikanaan melkein koko Euroopan tai ainakin suuren osan siitä hyväksymään ne hirmuteot, joita Hitlerin Saksassa tehtiin. En ole osannut oikein päästä lopulliseen päätökseen asiasta ja se vaivannee minua lopun elämän.

Tai niin luulin. Nyt kun Ukrainan sotaa on käyty jo melko pitkä aika, on asia kummasi palautunut pohdiskeluihini. Pohdiskeluja ovat vahvistaneet ja kenties edistäneetkin jotkut analyysit tästä uudesta sodasta. Usein tosin on vaikeaa erottaa, mikä on sotapropagandaa ja mikä ei. Olen myös kaikin tavoin yrittänyt olla höyrähtämättä erilaisiin salaliittoteorioihin tai vastaaviin. Tiedä sitten, olenko onnistunut siinä.

Kaksi erillististä analyysia on saanut minut pohtimaan ihan tosissaan, millainen sota on oikeastaan käynnissä. Tuota pohditaa on vauhdittanut uutiset, joiden mukaan sotaa käydään siviileistä ja siviiliuhreista – olivat he sitten lapsia, aikuisia, raskaanaolevia, vanhuksia tai sairaita, keitä vain – huolimatta, suurin tappioin puolin ja toisin. Sota on väkisin näyttäytynyt hulluna, järjettömänä, ikään kuin mielipuolen tekosena.

Ensimmäisiä analyysejä, jotka laitoivat minut todella ajattelemaan, mitä oikeastaan on tapahtumassa, oli nykyisin lännessä asuvan arkkimandriitta, PhD, Cyril (oikeammin Kirill) Hovorunin, ukrainalaissyntyisen teologin kirjoittama analyysi, joka muuten löytyy suomeksi referoimanani Ortodoksi.netin sivuilta osoitteesta:
https://www.ortodoksi.net/index.php/Venäläinen_maailma

Kirjoittaja on jossain vaiheessa ollut merkittävässä asemassa Moskovan patriarkaatissa ja Ukrainan kirkossakin ja ymmärtääkseni jonkinlaisen välirikon jälkeen hän lähti opiskelemaan länteen ja toimii nyt monissa yliopistoissa opettajana ja luennoitsijana sekä mm. mediassa kommentaattorina. Suomessakin hän on käynyt luennoimassa mm. ortodoksisen papiston päivillä.

Hänen analyysinsa mukaan kyseessä on eräänlainen Putinin ”pyhä sota” länttä vastaan. Hovorunin mukaan vastakkain ovat "pyhä Venäjä" ja "jumalaton länsi". Hovorun rinnastaa nyt käydyn sodan länttä vastaan 1800-luvulla ortodoksisissa kirkolliskokouksissa tuomittuun kansallisuusperiaatteeseen, fyletismiin, josta käytetään joskus myös nimitystä etnofyletimi (kreikaksi ἔθνος / etnos "kansa" ja φυλετισμός / fyletismos "tribalismi", heimokuntaisuus). Sen mukaan – ”hieman mutkia oikoen” – kirkon sanotaan perustuvan kansallisiin ja kielellisiin periaatteisiin, ei siis pelkkään paikalliseen omaan kirkkoon.

Joka tapauksessa yleisortodoksinen synodi (kirkolliskokous) tuomitsi tuon opin 1872 Konstantinopolissa harhaopiksi. Sellaisena Hovorun pitää myös tätä Putnin oppia ”venäläisestä maailmasta”. Samaa mieltä ovat laajasti useat teologit kautta maailman ja he ovatkin antaneet asiasta oman julkilausumansa, joka senkin löytyy jo suomeksi netistä, Suomen ortodoksisen kirkon omilta sivuilta osoitteesta:
https://www.ort.fi/uutishuone/2022-03-15/teologiryhman-julistus-venalainen-maailma-russkij-mir-opetuksesta

Koko tämä kohlaaminen liittyy myös varsin läheisesti viime vuosien aikana käytyyn Konstantinopolin ja Moskovan patriarkaattien skismaan, välirikkoon, Ukrainan kirkon asemasta syntyneessä tilanteessa. Riita sai jo ennen sotaa rumia ja epäkanonisia, kirkon oppien vastaisia, piirteitä. Näin jälkikäteen olen todella tyytyväinen oman patriarkaattini johtajan, Konstantinopolin ekumeenisen patriarkka Bartholomeoksen, ennaltanäkökykyyn ja viisauteen asiassa. Hänen arvostuksensa nousi silmissäni ja ajatuksissani hetkessä suuresti.

Toinen analyysi, jonka äskettäin luin ja myös omille Facebook-sivuilleni referoin oli pitkäaikaisen Euraasian etnisten ja uskonnollisten kysymysten asiantuntijan, Paul Goblen, laatima. Siinä analyysiään hän mm. sano, että ”Putinin sota Ukrainassa on "vain osa hänen maailmanlaajuista sotaansa valtioiden välisten sivistyneiden suhteiden perusperiaatteita vastaan", ja tämä tarkoittaa, että mikä tahansa sopimus hänen kanssaan, joka hyväksyy minkä tahansa hänen vaatimuksensa, merkitsee lännen ja sen luoman maailman loppua.”
Kylmäävää tekstiä.

Goble kirjoittaa mm. erästä venäläistä ihmisoikeusaktivisia siteeraten, että ”Putin käy sotaa "uuden maailmanjärjestyksen" puolesta, joka laillistaa hänen "oikeutensa" sanella tahtonsa" Venäjän naapureille ja maailmalle.”

Sinänsä tuo Goblen analyysi on kylmäävä siltäkin osin, että se maalaa väkisin kuvan syntyvästä ”kolmannesta maailmansodasta”, joka alkaa tai pahimmillaan: on jo alkanut. Suosittelen lukemaan tuon analyysin. Se löytyy Fb-kavereilleni suomeksi sivuiltani ja englanniksi se löytyy euromaidanpress.com-sivustolta tai hänen blogistaan osoitteesta:
http://windowoneurasia2.blogspot.com/2022/03/any-concessions-to-putin-on-ukraine.html
lisäksi hänenkin artikkelejaan on myös laajalti netissä.

Hannu Pyykkönen
elämänmakaaja
nettihoukka@gmail.com

P.S.
En antanut selkeää vastausta esittämääni kysymykseen, mutta hieman ajateltuani, päätin kuitenkin kirjoittaa sen:
"Näin tapahtui, koska kansa vaikeni, pelkäsi eikä puuttunut epäkohtiin, vääryyteen ja vihaan."