Ihania opettajia, ruutia ja tappelua

Kirjoittelenpa vielä lapsuuden maisemistani Tuupovaarasta, kun yhä jotain muistan ja kirjoittamaankin vielä pystyn. Vaikka – kuten edellisessä blogijutussani kerroin – oleskelu jäin monista syistä johtuen melko lyhyeksi ja osin hataraksikin, on Tuupovaaralla silti oma merkittävä osa identiteetissäni.

Veljeni luokkakuva (arvelisin jostain noin 1955-56 tienoilta).
Opettajana oikealla Raisa Ronkainen, mutta tunnistatko oppilaita.
Laita nimiä joko tämän blogijutun kommenttiin tai sähköpostilla:
nettihoukka@gmail-.com
Kerro nimen ohessa mikä on numero pään päällä.

Kerronpa joistakin siellä elämääni vaikuttaneista ihmisistä. Pakko on heti alkuu laittaa omat opettajani, etenkin Raisa ja Tyyne, joilla varmaan oli oma merkittävä osa nykyisenkin minuuteni muotoutumisessa. Heille annan suuren kiitoksen siitä, että he oikealla tavalla säilyttivät oman ortodoksisen uskoni jo lapsuudessa. He eivät sitä tuputtaneet, mutta pitivät huolen, että se säilyi oikeanmuotoisena. Heidän upea työnsä tällä saralla kantoi sitten myöhemmin hedelmää Joensuun Lyseossa, jossa kohtasin erään opettajan, jonka oma elämäntarina oli ortodoksiuutta vastaan ja joka antoi minun – ”ryssän pennun” – tuta ortodoksisuuteni ja jonka kaiken tuon seurauksena oma identiteettini on sitä, mikä se vieläkin on.

Kerron yhden tarinan tuostakin. Poikalyseo oli melko hierarkinen, joiltain osin lähes armeijamainen laitos vielä 1960-luvun alussa. Jos myöhästyit koulusta – kuten minä ja veljeni usein junan ollessa myöhässä – aamulla aamuhartaudesta, ulko-ovi oli lukossa ja vahtimestari avasi sen vasta, kun oppilaat ja opettaja olivat luokassa ja myöhästyminen voitiin käsitellä ja mahdollisesti siitä rankaista.

Tällä minua – tai ehkä vain ortodokseja – ”vainonneella” opettajalla "Piipillä" oli tapana seisoa juhlasalin ovella, kun menimme saliin aamuhartauteen ja tarkistaa, että jokaisella on kädessään ohjeiden mukainen virsikirja. Minulla ortodoksina ei ollut koskaan ja lukuisia olivat ne kerrat, kun sain käskyn mennä rehtorin puhutteluun asiasta. Kerroin tietysti rehtorille, että olin ortodoksi ja en osaa virsiä ja minulla ei edes ole virsikirjaa. Todella hieno rehtorimme, sodan käynyt reservin majuri Aulis Koivusalo, taputti lempeästi olalle ja sanoi: ”Istuhan tuossa hetki ja odotellaan, että tilanne rauhoittuu. Menen sitten kertomaan asian opettajalle ja sinä menet luokkaan ja asia jää siihen.” Näin sitten tapahtui, vaikkakin se kaikesta huolimatta tapahtui vielä monta kertaa sen jälkeen yhä uudestaan ja uudestaan. Mutta kiitos tuolle elämän murjomalle aiemmasta ortodoksista puolisostaan hieman oudolla tavalla eronneelle opettajalle ortodoksisen identiteettini vahvistamisesta niin, että myöhemmin luin yhtenä osana nykyista tai oikeammin työurani aikaista elämääni myös ortodoksisen uskonnon opettajaksi.

Näin siis myöhemmin, itse opetusalan ammattilaisena, sain tuta, että varhaisen lapsuuden ja nuoruuden opettajakokemuksilla on usein valtavan suuri merkitys. Yritin sitten itsekin pitää asian mielessä omassa työssäni aina kun mahdollista ja myöhemmin jopa silloisen tehtäväni vuoksi opastin opettajiakin tekemään asioita lapsen oma tausta ja elämäntilanne huomioiden.

Oli noista lapsuuden opettajista muunkinlaisia muistoja. Eräs – mahdollisesti hän oli vain vuoden sijaisena – mieopettaja oli hieman eräänlaisiin ”virvoitusjuomiin” taipuvainen, vaikken kuitenkaan muista hänen olleen varsinaisesti ainakaan niiden vaikutuksen alaisena koulussa niin, että olisin sen huomannut. Mutta kerran – syystä tai toisesta – hän päätti, että tehdään ruutia, mahdollisesti jonkin rattoisan illanvieton jälkeisissä tunnelmissa. Erilaisista ainesosista – rikistä, hiilestä ja salpietarista – tuli opettajan pöydälle melkoinen keko mustaa ruutia, jonka opettaja sitten havainnollistaakseen sen tarkoituksen sytytti ja seuraukset olivat - sanoisinko – räjähtävät. Valtaisa humahdus, paineaalto, joka avasi jopa luokan oven paukahtaen ja valtava savupilvi säikäyttivat varmasti kaikki koko koulussa olleet, oman luokkani oppilaat piiloutuivat pulpettien alle. Pamahdus kuului kaikkialle ja pian olivat muutkin opettajat katsomassa, mitä oli tapahtunut. Miesope seisoi hengissä, mutta kulmakarvat ja osin hiuksetkin palaneena, opettajan pöydän ääressä ja pahoitteli kaikille aiheuttamaansa hämminkiä: ”Tuli varmaan tehtyä liian iso keko”, hän vain totesi.

Eivät koulupäivät siis tylsiä olleet. Joskus tapahtui todella. Kiusaamistakin varmaan oli, vaikka rehellisesti sanon, etten sitä ilmeisesti itse tunnistanut enkä kai kokenutkaan. Yhden tappelun muistan, johon jouduin sisukkuuttani ja peräänantamattomuuttani, syytä en tosin muista tarkemmin. Ylemmillä luokilla oli eräs Väinö – iso ja vahva oppilas – joka näin jälkeenpäin arvellen ehkä hieman terrorisoi muita. Kerran jouduin jostain asiasta napit vastakkain hänen kanssaan ja kaikki kaverini ehdottivat, että minä – silloin hontelo laiha pikkupoika – jättäisin asian väliin, ettei sattuisi mitään vakavaa. Ei sopinut pirtaani ja hyökkäsin nyrkit pystyssä Väinön kimppuun ja hän heitti minuta pari kolme kertaa todella rajusti lattiaan – nousin ylös ja kävin uudellleen päälle, kunnes Väinö sai kai tarpeekseen ja lähti pois tilanteesta. Minä jäin mukiloituna paikalle, mutta näin jälkeenpäin ajatellen – varmaan joiltain osin tyytyväisenä. Hän ei koskaan enää terrorisoinut minua. Se oli vähän niin kuin Suomen ja Neuvostoliiton sota ”Tuntemattoman” sanoin – ”Suomi tuli maaliin hyvänä kakkosena”.

Oma kotini 1950-luvun alussa ja vasemmalla näkyy isäni Morris Minor van-merkkinen auto.
Morriksia hänellä tai olla parikin, toinen sellainen puureunukset autoa kiertävä malli.
(Hannu Pyykkösen kuvakokelmasta)

Tätä kirjoittaessani huomaan, että tajuntaan tulee paljon muistoja ja niistä voisi kai jotain kirjoittaakin vielä vaikka tänne blogiini, jos vaikka vunukkani joskus niitä lukisivat ja miettisivät, että tuollainenko se ukkikin oli lapsena.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Tuolta Tuupovaarasta …

Kotini muutaman laajennuksen jälkeen ja etupihalla kioski,
jossa olin tosi monena kesänä myymässä.
(Kuva: Hannu Pyykkösen albumista)

Muistatko Pertsa Reposen sanoittaman laulun, joka kertoo tatuoidusta naisesta. Laulun esittää vanhalla vinyylillä maineikas Hootenanny Trio (kuuntele). Olen usein Tuupovaarassa syntyneenä miettinyt, ken mahtoikaan olla tuo nainen, jolla oli ”vatsallaan lippu Ranskanmaan. Mutta paras piirros kuitenkin oli tehty hänen rintoihin: se oli kuva kauniista kodista tuolla Tuupovaarassa.” En lyhyen Tuupovaara-lapsuuteni aikana ennättänyt tavata tai edes identifioida tätä naisellista taideteosta.

Vanhuuden höppänyyden lähestyessä vauhdilla, nykyisin kyllä tulee muisteltua monia muita Tuupovaaran aikoja ja tapahtumia. Elin ”päätoimisesti” Tuupovaarassa 1950-luvun alun noin reilut kymmenen vuotta eli lapsuuden ennen koulua ja kansakouluvaiheen neljä vuotta ennen oppikoulua. 1960-luvulla siteet Tuupovaaraan alkoivat hieman rapistua, koska kävin oppikoulua Joensuussa, jossa johonkin aikaan pitkän ja hankalan koulumatkan takia jouduimme menemään kortteeriin, asumaan alkuun veljeni kanssa, myöhemmin yksin, vieraissan perheissä alivuokralaisena. Silloin tuli vietettyä Tuupovaarassa vain viikonloput ja lomat ja tietysti pitkät kesät.

Hankalaksi tuon matkustamisen teki se, että piti ensin herätä kukonlaulun aikaan ja mennä vanhemman veljeni ajaman mopedin tarakalla ensin noin viisi kilometriä entiselle Tuupovaaran rautatieasemalle ja sitten joka seisakkeella pysähtyvällä lättähatulla noin tunnin verran Joensuuhun. Juosta Joensuun asemalta kiireesti lyseoon usein hieman myöhästyen ja sitten takaisin illalla, kun ensin oli odoteltu jonkin aikaa junan lähtöä – sillä takaisin Tuupovaaran asemalle ja mopolla kotiin. Koulupäivästä tuli aika pitkä ja melko rankkakin ja etenkin talvipakkasella (jolloin isä vei usein autolla) hankalakin. Siksi kortteeri oli varmasti oikea ratkaisu, vaikka ei ehkä kaikista sopivin noin 12-15-vuotiaalle nuorelle pojalle. Ja kortteeripaikka vaihtui usein kesän jälkeen, kun ei enää päässyt entiseen paikkaan.

Sijainti kartalla (klikkaa hiirellä suuremmaksi)

Mutta Joensuun Lyseossa – muistaakseni Suomen toiseksi vanhimmassa poikalyseossa – tulikin sitten käytyä kahdeksan vuotta ja kirjoitettua 1960-luvun lopulla ylioppilaaksikin. Tuolloin minusta tuli varmaan enemmän joensuulainen kuin tuupovaaralainen, vaikka tämä ristiriitainen identiteettikriisi ei liene koskaan oikein selvinnyt. Pidän kuitenkin itseäni nykyisin enemmän joensuulaisena ja siellä on varattuna minulle myös oma loppusijoituspaikkakin. Kerronpa siitä yhden tarinan.

Joensuun Lyseo (nykyisin taidemuseo)
(Kuva: Wikipedia / Purskainen)

Olin kerran ehkä joskus 2000-luvulla Kolilla jollain tylsällä koulutuspäivällä ja päätin lähteä käymään paremman tekemisen puutteessa Joensuussa. Sinne ajaessa muistin, että ortodoksisen seurakunnan kirkkoherranvirasto on auki ja ajattelin käydä varaamassa itselleni hautapaikan vanhempieni grobun viereen. Virastossa väittivät, ettei siinä ole tilaa ja minä väitin toista. Mentiin suntion kanssa katsomaan paikan päälle ja olihan siinä kolme paikkaa vapaana. Sanoin ottavani ne kaikki. Varasin yhden itselleni ja ostin kaksi muuta veljilleni – minua vanhemmalle ja nuoremmalle ja annoin ne sitten seuraavana jouluna heille joululahjaksi. Hieman hämmästyivät lahjasta, mutta molemmat ovat jo paikkansa käyttäneet.

Tuota muutosta aboriginaalista tuupovaaralaisesta joensuulaiseksi vauhditti vielä isäni vakava sairastuminen perinteiseen pohjoiskarjalaisen miehen kansantauttiin – angina pectorikseen – joka pakotti sitten koko perheen muuttamaan Joensuuhun. Siellä tulikin sitten asuttua Kalevankadulla, Kirkkokadulla ja Koulukadulla aina ammattiini valmistumiseen saakka, jolloin muutin ensin Kiteen Närsäkkälään ja sieltä Mikkeliin, jonne olen yhä jumittunut. Siteet ovat kuitenkin säilyneet enemmän Joensuuhun kuin Tuupovaaraan, jossa ei ole kuin sukulaisten hautoja ja niistä tärkein – oma staretsani – rakas Iida Maria-mummoni on haudattu Tuupovaaran hautausmaalle, muita löytyy mm. Pörtsämön erämaakalmistosta. Vanhempani ja veljeni ovat haudatut Joensuun ortodoksiselle hautausmaalle. Isovanhempien haudat jäivät Venäjän puolelle.

Silti vierailuni Tuupovaarassa ja sen lähiympäristössä, Hoilolassa, Öllölässä, Koskenniskassa ja muissa paikoissa läikäyttävät aina sisimpääni ja saavat – ainakin näin vanhemmiten – aikaan muistojen mietiskelyä, mikä kertonee siitä, etten kai sitten ole ihan kokonaan joensuulainen.

Tuupovaarassa juostiin eka kertaa elämässäni tyttöjen perässä Pehkosen Jallun kanssa ja koettiin ensimmäiset tuon saran seikkailut. Monia muistoja on myös naapurin lapsista: Kinnasniemen tien toisella puolella oli apteekkari Paavo Varpio ja heidän lapsistaan ennätin tutustua paremmin pariin nuorimpaan, Heikkiin ja Annaliisaan. Sisä-Karjalan yläkerrassa oli paikallinen vallesmanni Elfvengren, joiden sittemmin sotamuseossa tutkijauransa tehnyt Eero-poika oli monissa leikeissä mukana. Monia muitakin mukavia muistoja on vaikkapa äitini sukulaisen Mustosten tytöistä, Seijasta ja Maijusta, opettajani Kolehmaisen tytöistä ja monesta muustakin, joista osan tapasin sitten myös Joensuussa riehuessani omassa jengissäni, kulman kundeissa.

Joensuussa tapasin sitten myös lapsieni äidin, jonka kanssa tein sittemmin pari poikaa – nyt jo neljäkymmenen molemmin puolin olevia aikamiehiä, valmistuin silloisesta Joensuun korkeakoulusta (nykyisestä Itä-Suomen yliopistosta), hengailin kavereitten kanssa mm. Teräksen kongissa ja pienssä Kulmabaarissa Kauppakadulla ja muualla kaupungilla ja viimein sitten lähdin maailmalle leipää tienaamaan. Ja sille tielle jäin.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kaihomielellä

Kirjoitin jo viime blogissa joitain tuntemuksia siitä, että nykyinen matkustaminen tuntuu jo iänkin puolesta hieman erilaiselta, kuin nuoruuden ryntäilyt. Tuo tunne vahvistui taas kovin viime matkallani Pohjois-Karjalaan – lapsuuteni maisemiin. Lienee noissakin tuntemuksissa oma syynsä myös ikääntymisellä.

Olen siis syntynyt Pohjois-Karjalassa, nykyisin Joensuuhun kuuluvassa Tuupovaarassa – siihen aikaan tosin se oli itsenäinen kunta. Isäni oli Karjalan evakkoja, siirtynyt sodan jälkeen muutama vuosi ennen syntymääni Korpiselästä – melko läheltä nykyistä Venäjän rajaa – Tuupovaaraan ja hän jatkoi siellä jo Korpiselässä oman isänsä aloittamaa ja isäni jatkamaa kauppatoimintaa. Tuo kaupanteko lienee ollut melko laajaa suvussamme niin isoisäni kuin hänen veljiensä toimesta. Sittemmin olin sitä ensimmäistä sukupolvea, joka laittoi tuollekin toiminnalle lopun, vaikka tietty kauppiashenkisyys lienee säilynyt minussakin melko vahvana.

Isäni V.A.Pyykkösen kauppa kuvattuna joskus hieman ennen syntymääni
1940-luvun loppupuolella. Kuvassa vanhenpieni lisäksi vanhin veljeni.
(Kuva: Hannu Pyykkösen kokoelmista)

Isäni piti kauppaa keskellä Tuupovaaran kirkonkylää – neljän tien risteyksessä, jossa sittemmin alkuun oli toinenkin kauppa – osuuskauppa – ja hieman myöhemmin vielä kolmaskin – T-kauppa – ja Varpion apteekki. Kaupan ulkopuolella oli iso kyltti, jossa oli teksti: V.A.Pyykkönen eli Viktor Aleksanterinpoika Pyykkönen ja isäni oli koko ikänsä K-kauppias.

Kauppa syntyi vanhaan sodanjälkeen hankittuun omakotitaloon, jota ajan saatossa laajennettiin muutaman kerran ja pihapiiriin rakennettiin siellä olevan liiterin ja saunan lisäksi mm. iso varastorakennus. Tuosta sittemmin minun aikanani jo kaksikerroksesiksi saneeratusta talosta olisi vaikka kuinka paljon kerrottavaa, mutta jääköön tällä kertaa. Se vain sanon, että harmittaa, etten ollut paikalla, kun talo purettiin. Siellä olisi ollut vinttikomeroiden piilossa paljon aarteita.

Jo 50-luvulla isäni aloitti paljon ennen sitä, kun laajemmin aloitettiin ns. kauppa-autotoiminnat, oman kauppa-autoilunsa. Ensin se tapahtui vanhalla Fordson-merkkisellä isolla pakettiautolla, myöhemmin auto muuttui modernimmaksi – muistaakseni se saattoi olla punainen Fiat. En ole varma, oliko tuo eka auto vuoden 1950 malli Fordson Thames E83W, joka on kuvattu nettikuvassa (kts. kuva).

Paljon olin jo ennen kouluikää tuon auton kyydissä isäni mukana ja ajoimme sillä pitkiä matkoja ympäri pitäjää. Isällä oli runsaasti asiakastuttavuuksia jo Korpiselän peruna ja kun ihmiset muuttivat sotaa pakoon ja kotiseutunsa menettäneinä lähiseudulle, asiakassuhteet säilyivät ja uusia tuli runsaasti. Jo tuohon aikaan isäni oli nykymittapuun mukaan modernisti verkostoitunut, vaikka termiä ei vielä silloin tiedetty, mutta asia kylläkin.

Noiden lukuisien kauppamatkojen seurauksena tuli minunkin vierailtua melkoisen monessa pohjoiskarjalaisessa kodissa ja sivutuotteena oli sitten myös se, että vielä aikuisena – kun tuon ajan vanhuksia oli vielä elossa – suuri joukko "tunsi apinan, mutta apina ei välttämättä kaikkia" eli olin se monelle tuttu pikkuinen Hannu-poika, jonka kaikki tunsivat ja jolle silloin, kun isälle tarjottiin kahvit, tarjottiin aina pullaa ja maukasta kotona tehtyä mehua ja jonka siksi monet muistivat.

Mietinkin, olisiko minun autoilusta pitäminen – siis tämä automatkailu – perua tuolta lapsuudesta, jolloin sitä paljon tein ja josta kovasti myös tykkäsin. Nytkin tutuilla teillä ajaessani ohitse vilahtivat lapsuudesta ja nuoruudesta tutut paikat – se hyvä sienimetsä, jossa perheemme kanssa kävimme aina sienestämässä, Kotajoki, jossa usein pysähdyttiin vaikka uimaan ja myöhemmin melon sitä pitkin kanootillakin ja monet monet muut paikat, joihin liittyy tarinoita ja muistoja: Tsiikon mylly, Vekarus, Koskenniska, Öllölän tanssilava ja mitä niitä kaikkia onkaan.

Edelleen – useiden kymmenien vuosien jälkeenkin – muistan töräyttää auton äänitorvea Hoilolan hautausmaan kohdalla. Miksi? No, kun isäkin teki niin. Kun kysyin häneltä syytä siihen, hän käski minunkin töräyttämään aina ohi ajaessani ja näin tervehtimään hautausmaalla lepäävää isäni kauppiastuttua ja ystävää Saukkosen Villeä.

Saarivaaran Kristuksen kirkastumisen tsasouna
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Tällaisia ajatuksia vilisi mielessäni käydessäni taas elokuun alussa Saarivaaran tsasounan praasniekkajuhlallisuuksissa. Kaikkeen siihen, mitä muutama vuosi sitten vielä jaksoin ja kykenin tekemään, vaivainen jalka ei enää taittunut ja "ryntäilyn" tilalle nousi selvästi tällaista kaihomieltä, joka sai aikaiseksi kirjoittaa joitan muistiin nyt, kun vielä jotain muistankin.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja