3.5.17

Suku on paras

Isäni täti Akulina ja hänen poikansa Pieta elivät jossain Venäjällä.
(Kuva Hannu Pyykkösen perhealbumista)
Kuten jotkut lähelläni olevista ihmisistä lienevät huomanneet, että yhden toiminnan poistuminen on aiheuttanut minulle tekemistyhjiön, joka ainakin meikäläisellä on sitten täyttynyt melko pian muilla tekemisillä. Nyt olen jälleen innostunut jonkin aikaa – itse asiassa noin 40 vuotta levossa olleesta – sukuni tutkimisesta.

Edellisen kerran tein sitä laajemmin 1970-luvun lopulla, kun laadin omalle isälleni syntymäpäivälahjaksi sukututkimuksen Pyykkösen suvustamme. Siihen oli minulla oivallinen mahdollisuus, koska sukuni suurimmaksi osaksi on luovutetusta Karjalasta ja myös osin Suomeen jääneestä osasta Karjalaa ja kaikki luovutettujen alueiden kirkonkirjat löytyvät Mikkelin maakunta-arkistosta, siis asuinpaikkakunnaltani.

Toinen asiaa sekä helpottava että vaikeuttava seikka oli se, että sukuni lähes kokonaan oli ortodoksinen. Vaikeaksi sen teki se, että vanhat kirkonkirjat melko pitkältä ajalta etenkin juuri kaukaisemmassa historiassa olivat venäjänkielisiä, kyrillisin kirjaimin kirjoitettuja. Asiaa helpotti taasen se, että tunsin aika hyvin ortodoksisuutta ja olin jo varhain opetellut – itse asiassa lapsena ennen näitä latinalaisia, normaalisti käytössämme olevia aakkosia – kyrilliset aakkoset ja osasin jotenkuten lukea venäjänkielistä tekstiä, jopa ns. kaunokirjotettuna. Venäjää en kuitenkaan osannut puhua paljokaan armeijassa opitun ”ruki verin” lisäksi.

Lopputulos oli olosuhteisiin nähden melko hyvä: pääsin sukututkimuksessa vuoteen 1736 saakka ja löysin paljon oman sukuni edustajia. Huomattavaa on lisäksi se, ettei minulla tuolloin ollut mitään tietokoneita ja nettiohjelmia apunani, vaan kaikki piti tehdä ihan oikeista kirkonkirjoista ja pieneltä osin myös mikrofilmeiltä. Ja tietysti pitää huomioida sekin, etten ollut enkä edelleenkään ole mikään kyseisen alan ammattilainen, mutta pyrin jo silloin työssäni mahdollisimman suureen tarkkuuteen.

Joiltain osin on nyt toisin, kun taas olen innostunut aiheesta: nyt on käytössä erilaisia mainioita tietokoneohjelmia netissä, jotka yllättävät minut melkein päivittäin löytämällä monenlaisia ja lukuisan määrän uusia sukulaisia. Hämmästyttävää on ollut esimerkiksi se, että parhaat kaverini, ortodoksipapit, isät Mikko ja Matti, ovat itse asiassa kaukaisia sukulaisiani. Ilmankos meillä on sujunut asioiden hoitaminen niin juohevasti.
Mikko on siis minulle jonkinlainen "4. hyppyserkku". Sukulaisen avioliiton kautta sukua. Piti piirtää tällainen kaavio, jotta asia selvisi ja hahmottui tarkemmin.
Pelkästään hyviin tietokoneohjelmiin ei tuo yllätyksellisyys perustu, apuna on ollut myös tuo vanha tekemäni sukututkimus, jota olen pikkuhiljaa siirtänyt nettiin noihin ohjelmiin. Kun nimet on syötetty nettiin, se vertailee niitä muiden tekemiin lukuisiin sukupuihin ja siihen perustuu nuo löydökset, joita ihan oikeasti on tullut valtavasti. Jossain vaiheessa tietokone ilmoitti, että minulla on löytynyt jo 5000 sukulaista ja vieläkään en ole kirjannut kaikkia paperilla olevia sukulaisiani nettiohjelmaan.

Vaikka tuo tutkiminen on samalla hupia ja ehkä siitä saa jonkinlaista hyötyäkin, se näyttää olevan myös kasvava bisnes suuressa maailmassa. Yksi ilmentymä tuosta bisneksestä on yksittäisten ihmisten mahdollisuus teetättää ns. DNA-tutkimus itsestään tai jostain sukulaisesta. Testejä on monenlaisia ja monentasoisia.

Itse innostuin asiasta oman sukuni sukuseuran (Pyykkö, Pyykönen, Pyykkönen) erään aktiivin aloitteesta ja nyt olen jo alkuun tekemäni testin lisäksi tilannut yhden lisätestin itselleni ja toisen serkulleni. Näistä pitäsi sitten myöhemmin, ehkä noin parin kuukauden kuluttua toisesta, ja mahdollisesti syksyllä toisesta, selvitä ensin ns. isälinjani ja myöhemmin mummini kautta tuleva äitilinjani.

En vielä tunne riittävästi tuon testaustavan ja sen antamien tulosten mahdollisuuksia, mutta olen ymmärtänyt – ja se tuntuu luontevalta – etteivät testit suinkaan ihan suoraan anna mitään uusia sukutauluja nimineen, vaan enemmän jonkinlaisia suvun ”vaellusreittejä” eli mistä suku on lähtöisin, mitä kautta tänne tullut ja siinä ohessa ehkä joitain oikeita osumiakin sukulaisiin, ihmisiin, mikäli hekin ovat tehneet noita testejä itselleen. Testin tehneiden määrä maailmassa ja myös Suomessa onkin kunnioitettavan suuri ja se näyttää kasvavan koko ajan, mikä tietysti edesauttaa tuon bisneksen kehittymistä ja kannattavuutta.

Vielä en ole törmännyt bisneksen lieveilmiöihin, vaikka niistäkin olen kuullut tarinoita. Asiaa on auttanut tämä sukuseurayhteys, joka vaikuttaa luotettavalta ja osaa neuvoa välttämään karikoita. Lisäksi sain hänen kauttaan yhteyden ilmeisesti tällä hetkellä parhaimpaan tutkimuslaitokseen, jonka laboratorio on myös laadukas ja tulokset hyviä – melko lailla luotettavia.

Meillä ihmisillä on usein elämässämme tarve olla parempia kuin oikeasti olemmekaan. Sen huomaa etenkin tässä sukututkimisessa. Kuinka hivelevää onkaan havaita olevansa Ruotsin kuninkaallista tai jopa Ranskan kuninkaallista sukua, Venäjä tsaarin suvusta nyt puhumattakaan. Totuus vain usein on paljon raadollisempi ja maanläheisempi. Itse en vielä (!) ole valitettavasti (!) löytänyt kuninkaallisia sukujuuria, mutta onhan tässä vielä aikaa sellaiseenkin.

Monia muitakin vastaavanlaisia mahdollisesti lieveilmiöitä olen jo taas havainnut, kun sukuja on selvitelty. Joidenkin suvusta on löytynyt jos minkälaisia kuninkaan tai tsaarin virkamiehiä tai ainakin melkein virkamiehiä ja keisarillisia hevosen hännän harjaajia, minulta enimmäkseen kauppiaita ja yllätys, yllätys – pappeja, ortodoksisia pappeja tai muuta kirkollista sakkia yllättävän paljon.

Kun – kuten tuolla alussa mainitsin – minulle on tullut erilaisten manöverien kautta vapaata aikaa, olen arvellut, että voisin siirtää tätä tekemisenergiaa myös suvusta kirjoittamiseen. Sehän saattaa jopa auttaa omia poikiani joskus ymmärtämään isäänsä ja sukuaan paremmin, kun kerron niitä tarinoita – tosia tai legedoja – omasta suvustani, joita olen elämän aikana kuullut vanhemmiltani ja muulta suvulta. Minun jälkeeni ne painuvat näet unholaan.

Kun nyt kuitenkin olen kaiketi tällainen tarinankertoja, niin miksipä ei. En tosin aio kirjoittaa niitä enää tähän blogiin, jonka aihesisällöt ovat olleet pitkälti muilta saroilta. Joten aktivoin uudestaan erään toisen blogini, jossa olen aikaisemmin kirjoittanut tarinoita oman elämäni varrelta ja omista seikkailuista suuressa maailmassa. Se voi olla jopa oikeampi paikka tällaisille sukutarinoille.

Tuolla blogilla on hieman kummallinen nettiosoite: http://hap-dp660.blogspot.com/ koska se aikaisemmin oli alustana tekniselle matkailuautoblogilleni, jonka sitten lopetin ja vaihdoin uudet sisällöt. Nimeen jäi kuitenkin tuon edellisen matkailuautoni Adria DP 660:n nimi, mutta olkoon. Muutoin blogin nimi kuvaa hyvin vaikkapa juuri sukutarinoita: ”Oltiin sitä ennenkin …”.

Yritä kirjoitella tarinoita vanhimmasta sukulaisesta alkaen nuorempiin päin sitä mukaa, kun niitä mieleen tulee tai muualta selviää. Kirjoitan vain, jos nyt jotain tiedän tai sitten hieman yleisemmin niistä, joiden tarinoita en tarkemmin tunne. Eiköhän tuossakin puuhaa riitä. Jutut tosin saattavat olla melko lailla ”sisäsiittoisia” ja antavat – jos nyt jotain antavat – vain sukulaisille ja tutuille, mutta en toki estele muitakaan niitä lukemasta, koska ainakin joku juttu saattaa jopa olla joskus mielenkiintoinen. Kuten vaikkapa tarina kaukopartiomiehestä, joka joutui pakenemaan Suomesta sodan jälkeen.

Juttuja tulee sitä mukaa, kun niitä nyt luontevasti tulee, ilman mitään aikataulua ja lyhyitä juttuja tai sitten pitempiä, ispiksen mukaan. Saa nyt nähdä. En ota suurempaa painetta juttujen laadusta tai määrästäkään. Vastuu näissäkin jutuissa on aina lukijalla.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com