14.8.19

Kaaos vai katastrofi?

Viime aikoina on toisen kansallisen kirkkomme, ortodoksisen kirkon piirissä kohistu liian suuresta kirkollisten kiinteistöjen massasta eli toisella tavalla sanottuna, ortodoksisia kirkkoja on Suomessa liikaa jäsenmäärään nähden. Suhdeluku ortodokseilla kirkkojen määrässä suhteutettuna jäsenmäärään on 1:360 eli ortodokseilla on yksi kirkko aina jokaista 360 jäsenen ryhmää kohden. Luterilaisilla suhdeluku on 1:3690. Eli kirkkoa (rakennusta) kohden on luterilaisilla jäseniä noin kymmen kertaa enemmän kuin ortodokseilla.

Ilmeisen tai mahdollisesti ortodoksisen kirkon oloista ja historiasta tietämätön ulkopuolinen taho on tehnyt kirkon hallinnolle kartoituksen, jota voisi kai luonnehtia melko karkeaksi ja ylimalkaiseksi. Tekijä ei todellakaan ole – kuten kulunut sanonta kuuluu – kumartanut kuvia lakkautettavaksi tai myytäväksi tai purettavaksi esitettyjen kirkkojen nimeämisessä. Monessa nykyisessä seurakunnassa ollaan suu soikeana, kun suurehkon kaupungin tai paikkakunnan ainut kirkko on lakkautuslistalla.

Toki on selviö, että ortodoksitkin ovat muuttaneet pois omilta perinteisiltä asuinalueiltaan ja ortodoksinen väestö on keskittynyt suuriin asutuskeskuksiin, Helsinki niistä suurimpana, Tällaisille muuttotappioalueille on aikojen saatossa rakennettu mitä erilaisimpia kirkkoja: jälleenrakennuslain turvaamana ihan oikeita kirkkoja mutta myös rukoushuoneita, jotka sittemmin on muutettu kirkoiksi. Sieltä löytyy myös suuri joukko erilaisten yksityisten tahojen rakentamia pikku tšasounoita – pieniä puisia kappeleita eli rukoushuoneita, joiden ylläpito on erilaisin sopimuksin ja testamentein siirretty seurakunnille ja joissa ei useissakaan toimiteta jumalanpalveluksia kuin ehkä kerran pari vuodessa esimerkiksi tšasounan vuosipäivänä, praasniekkapäivänä.

Näissä pienissä kirkollisissa rakennuksissa ei useinkaan ole minkäänlaista lämmitystä ja niiden hoito on muutenkin ollut muutamien lähellä asuvien aktiivien käsissä. Jos seurakunnan esimies, pappi, ei ole ollut kovin kiinnostunut rakennuksesta, sen käyttö on saattanut jäädä kovinkin vaatimattomaksi. Myös seurakuntien rooli näiden rakennusten vastaanottamisessa niissä lahjoitustilanteissa on ehkä ollut liian höveli – ei todellakaan ole ajateltu kovinkaan pitkälle tulevaisuuteen.

Silti useilla paikkakunnilla on vielä niin tšasounoita kuin myös ehkä enemmän perinteisiä rukoushuoneita, joissa on riittävästi kävijöitä, koska ympärillä on vielä ortodokseja ja sellaisia ihmisiä, jotka haluavat pitää huolta omasta temppelistään. Mutta myös toisin päin. Vanhat ovat kuolleet ja nuoria ei tämäkään kirkollinen asia suuremmin kiinnosta.

Samaa ”nuori~vanha” -ongelmaa on havaittavissa pappien keskuudessa. Nykyisin valmistuvilla ”klo kahdeksasta neljään”-papeilla ei ole sitä samaa ortodoksista palavaa aatetta, joka oli sodanjälkeisillä papeilla, jota sydänverellään tekivät upeaa ortodoksista suomalaista historiaa ja säilyttivät sodan runteleman kirkkomme elinvoimaisena. He liikkuivat polkupyörillä, linja-autoilla, junilla, yöpyivät seurakuntalaisten luona, majataloissa ja kiersivät laajaa seurakuntaa, ja pitivät mahdollisuuksiensa mukaan hyvää huolta seurakuntalaisista, asuivatpa he missä päin tahansa tahansa seurakuntaa.

Nykyisin on jo toisin. Syy ei suinkaan ole yksin noiden nuorten pappien ohuessa aatteessa, vaan syytä pitää myös etsiä yhteiskunnallista muutoksista, joille ei vain voi kenties mitään ja entiseen ei siltä osin ole paluuta. Hieman silti toisinaan ihmetyttää joidenkin nuorien ensikertaa johtavan papin asemassa olevien ylenmääräinen into hävittää kaikki, päästä kaikesta helpommalla, pitää palveluksia siellä, missä ei ole ihmisiä ja lopettaa ne sieltä, missä ihmisiä kirkossakin olisi.

Samoin on tehdyn kirkkojen lahtaamissuunnitelman kanssa. Se perustuu enemmän erilaisiin numeerisiin lukuihin kuin todelliseen olemassa olevaan tilanteeseen. Jos yksi maamme kauniista kirkoista, jonka ikonostaasin on maalannut maailmanlaajuisesti tunnettu ikonimaalari, on laitettu ryhmää: ”ei tuettava kirkko, silti säilytetään”, joku asia suunnittelussa on pahasti metsässä.

Vastaavanlaisia ”kukkaisia” listalla on useita. Ja kauhistuttavaa asiassa on listasta ja prosessista kirkon tiedottaminen. Ensin se suunnilleen salataan ja kerrotaan ylimalkaisesti, että jotain suurta on tekeillä. Sitten tiedotetaan, mutta julkisuuteen annetaan väärä paperi, luonnos, joka aiheuttaa vain lisää hämminkiä. Kun kaikki on sitten mennyt totaalisesti pieleen tiedottamisessa, joutuu tiedotus selkä seinää vasten antamaan pakon edessä julkisuuteen oikeat paperit, mutta antaa ne sen verran epäselvässä kapulakielisessä muodossa, ettei se kaikilta osin tavallisille seurakuntalaisille edes aukea.

Kun samalla erilaiset kirkon omat, toisenlaisesta todellisuudesta peräisin olevat ”ottopojat” huseeraavat aivan käsittämättömin kommentein asiassa ja jopa julkisuudessa ja mediassa, soppa on valmis kiehumaan yli ja seurakuntalaisten kapina alkaa. Heidän tulee nyt ryhdistäytyä ja ottaa ohjat jämäkästi käsiinsä. Silti lopputulos saattaakin sitten olla mikä tahansa kaaoksesta katastrofiin.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com