Ortodoksista viestintää vai ihan journalismia?

Muutama vuosi sitten toisessa kansakirkossamme keskusteltiin kirkon viestinnästä melko isoilla kirjailmille – tai ainakin jossain keskusteltiin. Aina tuollaiset keskustelut eivät ylitä ns. kaiken kansan uutiskynnystä – meidänkään kirkossamme.

Ainakin silloin luterilaisen kirkon viestintä – millä tässä siis tarkoitan vain virallista evankelis-luterilaista kirkkoa, en sen erilaisia rönsyjä – oli eräänlainen sekamelska maallista ja kirkollista yritysviestintää ja perinteistä journalismia – mitä se sitten kenellekin tarkoittaakaan. Luterilainen Kirkon tiedotuskeskus (KT) teki ja tekee yhä aktiiivisesti erilaisia radio- ja televisio-ohjelmia YLElle.
Erilaisten hartausohjelmien lisäksi on radiossa mm. ohjelma nimeltään Horisontti – ohjelma, jota monet ortodoksit ja muunkin uskoiset kuuntelevat, koska sen aihepiirit, kuten rauhantyö, arvot ja toisinaan myös muut uskonnot kiinnostavat monia. Ja kun sitä tehdään ja tuotetaan journalistisin periaatteiden mukaan, se usein on hyvääkin, vaikka pitää toki sanoa, että toisinaan tietämys toisista uskonnoista – ortodokseistakin – saattaa olla kovinkin heppoista. Ja mahdollisesti entistä heppoisemmaksi käy, jos kaikki pohdiskelut mm. yhteisestä uskonnonopetuksesta kouluissa toteutuu.

Luterilainen kirkko siis käyttää hyväkseen uskontojournalismia, joka näkyy ja vaikuttaa niin heidän omissa seurakunnallisissa julkaisuissa (lehdissä ja netissä) kuin myös muissa kirkollisissa ja kristillisissä medioissa joskus ihan kiusalliseen ylivaltaan asti. Tällä tarkoitan vaikkapa sitä, kun mediassa puhutaan (Suomen) kirkosta ja sillä takoitetaan VAIN luterilaista kirkkoa.

Miten sitten on oman ortodoksisen kirkkomme kanssa? En toki osaa vastata tuohon kysymykseen oikein, koska katselen asiaa hieman eri näkökulmasta, mikä tarkoittaa tässä tapauksessa varmaankin lukuisaa määrää erilaisuuksia tätä työtä työkseen tekevien toiminta- ja ajattelutapojen kanssa. Mutta kerron silti oman mielipiteeni.

Itseäni hätkähdytti jokin aika sitten havaitsemani ilmiö, etteivät oman kirkkomme tiedotuksen parissa touhuavat välttämättä tiedä joistain perusasioista – joilla en tässä siis tarkoita uskon perusasioita – oikein paljoakaan. Strategiat ja journalismin jalot periaatteet saattavat olla pahasti hakusessa. Voivathan ne toki olla hakusessa myös minultakin, mutta minähän en olekaan kirkon virallinen tiedottaja enkä edes työntekijä. Tällainen pelkästään ja onneksi asioita vapaaehtoisuuden pohjalta talkooperiaatteella puuhasteleva, josta eräs pappi sanoi ymmärtäväisesti, ettei hän toki odotakaan parempaa jälkeä, kun minulla ei ole alan koulutusta.

Joka tapauksessa kirkkomme viestinnän pitäisi ainakin omasta katsontakannastani katsoen muuttua. Viime aikoina on ollut useita floppeja, joiden ei koskaan olisi pitänyt päästä julkisuuteeen. Kuten vaikka moninkertainen ja useaan kertaan sisällöltään vaihtunut, osin keskeneräinen ja vääräkin tiedottaminen seurakuntien kirkkojen ja muiten rakennusten poismyymisestä tai muunlaisista luopumisista. Taikka sitten se ihmeellinen eksarkkien vierailu, josta tiedotettiin, mutta kukaan ei silti ymmärtänyt – tiedotuksen perusteelta – miksi he täällä kävivät.

Myös viimeaikaiset oikeudenkäyntien tiedottamiset tai vaikka sitten ihan ne alkusyyt noille asioille – mitä oikein on seurakunnassa tapahtunut ja mistä syytetään ja ketä – ovat olleet lievästi sanottuna omituisia. Eräs professoritason seurakunta-aktiivi sanoikin osuvasti twiitissään, että kun julkisyhteisöllä on mielestään myönteistä tiedotettavaa, on asia minuuteissa julki. Jos ei, syitä viivyttelylle löytyy.

Todennäköisesti kirkkomme tulisi ottaa mallia enemmän maalliselta puolelta ja yritysviestinnästä ja eritoten niiden kokemuksia ns. kriisitiedottamisessa, sillä niitä kriisejä tuntuu kirkkomme parissa olevan ihan riittämiin.

Tiedä häntä pitäisikö kirkkomme viestinnän siirtyä enemmän yritysviestinnän muotoihin, ammattimaisemmaksi. Meillä sitä toteutettaisiin silloin journalistisin muodoin, mutta kirkollisin höystein – kuten eräs ammattilainen asian hauskasti ilmaisi. Kirkon viestintä olisi siis kirkon viestintästrategian – mikä se sitten lieneekin – mukainen ja vahvistaisi tehokkaasti kirkon ydinsanomaa – millaiseksi viestijät senkin sitten kokenevatkin.

Luterilaisella puolella tehtiin jokunen vuosi sitten päätös – tosin äänestyksen jälkeen – että viittaukset muihin uskontoihin ja niiden esillä pitäminen ei oikein kuulu luterilaisen kirkon kuvioon. En tiedä, vieläkö sama linja on voimassa, mutta silloin luterilainen kirkko mielsi itsensä vain oman kirkon asiantuntijaksi, ei kaikkien uskontojen asiantuntijaksi.

Meillä laaja ekumeninen viestintä joka tapauksessa rehottaa ja omat mediamme ovat ajoittain, kun muuta ei ole kerrottavaksi, täynnä erilaisia kukituksia tai muita tempauksia muiden uskontojen parissa, vaikka töitä olisi omissakin. Ei tuollainen ekumenismi toki pahasta ole, mutta johtaako se siihen, mikä on kirkkomme perusajatus. Tiedä sitten!

Ilman muuta muita kirkkoja ja uskontoja on esiteltävä meillekin ja jonkinlaista uskontodialogia on käytävä, mutta ei sellaista, mille ei missään olosuhteissa näyttäisi olevan minkäänlaisia elinmahdollisuuksia tai mikä ei ole kaikkien osapuolien kannalta katsottuna reilua. Luterilaisen kirkon puolelta sellainen mielestäni on vaikkapa Venäjän ortodoksisen kirkon ja Suomen luterilaisen kirkon dialogi. Oman kirkon puolelta en lähde moista edes arvailemaan, mutta yhtenään olen pohtinut, mitä ovatkaan ns. ekumeeniset jumalanpalvelukset ortodoksisine statisteineen.

Kuten eräs minua paljon enemmän asioista tietävä on sanonut, kirkon tiedotuksen pitäisi lähteä – tai itse sanoisin toteutua - uskontojournalistisin keinoin ja siinä ohessa mahdollisimman paljon apologeettisin keinoin eli omaa uskontoa puolustaen ja sitä esille tuoden.

Kirkon resurssointi vietinnän suuntaan on ollut poukkoilevaa , riittämätöntä ja osin outoakin. Ammatilaiset näyttäisi jätetyn syrjään kaikesta suunnittelusta ja vain ”oma napa” on ollut ohjaimena asioita pohdittaessa. Joskus asioita ohjasi jopa periaate "no news, best news". Nykyinen ajatus mm. kirkon yhdestä lehdestä – jota kuten aiemmin toisessa blogijutussa jo mainitsin – olen toki aikoinaan ollut minäkin ajamassa, on vain valitettavasti aikansa elänyt.

Sen ajatuksen hereilläpito kertoo vain mielestäni siitä, että tekijät, suunnittelijat ja päättäjät eivät tunne uusien medioiden toimintatapoja ja käyttöä riittävästi. Perinteinen paperimedian tekeminen on helppoa ja sen osaa huonommallakin ammattitaidolla, nykymedian osaaminen vaatii jo toisenlaista osaamista ja kiinnostusta sekä laajaa harrastuneisuutta siihen.

Suurimmaksi osaksi tulevat viestinnän asiakkaat – kirkkomme jäsenet, seurakuntalaiset, ihan muutamankin vuoden aikajänteellä, eivät ole suuremmin kiinnostuneita kalliista postiluukusta putoavasta kirkon lehdestä, jossa osa tiedoista on jo vanhaa tai muuten paikkansapitämätöntä. He odottavat ja vaativat ihan oikeutetusti enemmän.

Nyt pitää osata yhdistää kristillinen, tässä tapauksessa monipuolinen ja rikas ortodoksinen kulttuuri kristilliseen tai ihan oikeasti apologeettiseen ortodoksiseen journalismiin. Viestinnässä on lisättävä itseymmärrystä niin taloudelliset kuin hengelliset – ja sanoisinko myö henkiset – resurssit huomioiden, ettei tavotella aurinkoa ja saada sitten pelkästään joku asteroidi.

On ryhmityttävä tehokkaasti yhteistyötä tehden eri tahojen – ei pelkästään lähipiirin, kavereiden, seurakuntien tai vain kirkollisten organisaatioiden – kanssa oman asian, ortodoksisen viestinnän ja avoimen kirkollisen tiedottamisen, ympärille ja katkottava turhat, tuhlailevaiset ja toimimattomat rönsyt. Tehtävä sitä, mitä nyt, mutta eritoten myös LÄHITULEVAISUUDESSA tarvitaan. Sellaista, josta on hyötyä minulle ja toki yhä harveneville vain paperisia tiedotteita lukeville isovanhemmille, mutta erityisesti kirkkomme tulevaisuudelle: lapsillemme ja lapsenlapsillemme, niin hengellisessä kuin myös maallisessa, taloudellisessa  mielessä.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka

P.S. Niin – ja suuri kiitos uuden modernin virtuaalikirkon tekijöille. Juuri tuollaista aktiviteettia ehkä hieman tarkennettuna tarvitaan. Oman taustayhteisöni yksi jäsen (miniäni muuten) teki jo – varmaan siitä on kohta 15 vuotta – ensimmäisen virtuaalikirkon Ortodoksi.nettiin. Muistatko? Silloin se tuli tehdyksi yliopiston opinnäytetyönä ja toimi aikansa mainiosti, mutta tekniikka ja ohjemien kehitys olivat nopeita ja niin Joensuun Pyhän Nikolaoksen virtuaalinen kirkko jäi historiaan. Tällaista tarvittaisiin yhä enemmän nykyäänkin.
H@P

Ortodoksinen kupla

Edellisesessä blogijutussani kerroin, että sain idean sen blogijutun aiheeseen yrittäessäni ottaa päikkärit eräänä iltapäivänä. Sitten vain kävi niin, etteivät sormet näppäilleetkään sitä, mitä oli siinä unta maanitellessani pähkäillyt, vaan oikeastaan ihan muuta. Yritän nyt uudestaan.

Aihe, jota siinä pötkötellessäni pohdin, koski enemmän mm. oman kirkkomme hallinnon uudistusta, jossa minäkin pieneltä osin olin 2000-luvun alussa mukana toimiessani kirkolliskokousedustajana. Jo silloin se oli ”kuuma peruna”, jota palloteltiin kädestä toiseen, kun aihe rupesi polttelemaan liiaksi. Aika monta vuotta sitä ennätettiin jahkaillakin, eikä minun edustajakauteni aikana päästy tässäkään asiassa puusta pitkään.

Tarkoitushan siis oli saada aikaiseksi seurakuntalaisia ja koko yhteisöä palvelevia, toimivia ja taloudellisia yksikköjä seurakuntia kätevästi yhdistelemällä. Saada papit ja kanttorit "oikeaan" työhön, siihen, mihin he ovat valmistautuneet, pois "turhista" toimistotöistä ja ympäriinsä autolla ajeluista. Mutta tuhannet detaljit haittasivat muka asian etenemistä, kun kaiketi todellisuudessa ne olivat varmaan vain ne tutut vanhat: ahneus, oman edun ja vallan tavoittelu ja pikkusieluisuus ja siinä ohessa perinteinen muutosvastarinta. Ja oli siinä ohessa varmaan vielä jonkinlainen suomalainen versio ajatuksesta, että "kyllä Stalinin aikaan kaikki oli paremmin".

Raporttia raportin perään syntyi ja sinä aikana, kun olin mukana tässä ”härdelissä” taisi ainakin pari, kolme, eri toimikuntaa pohtia asiaa ilmeisen huonoilla tuloksilla. Vaikea onkin kiteyttää tällalailla nykyisenä sivustaseuraajana, mistä tuolloin ihan ”ortodoksin oikeasti” olikaan kyse. Piispojen välisistä henkilösuhteista ja monesta muusta kovin henkilökohtaisista, mutta kokonaisuuden kannalta vähäpätöisistä asioista, luulen. Mutta myös ehkä oman taloudellisen ja hallinnollisen vallan hupenemisen peloista. Ja taisi siinä joillakin olla ketunhäntäkin kainalossa, kun asioita sopivasti vatvaamalla saattoi byrokratian lumeessa pohjustaa itselleen vihreämmän oksan tai jopa uuden hyväpalkkaisen työpaikan.

Pienillä seurakunnilla alkoi kuitenkin pian olla enenevässä määrin taloudellisia ongelmia, jotka osin johtuivat huonosta talouden pidosta, milloin kenenkin kavalluksista ja vähäisestä ja yhä vähenevästä jäsenmäärästä ja sitä tietä myös vähenevistä tuloista. Näiden ohessa ehkä vielä aikanaan evakkoja varten perustetuista, mutta nykyaikaan ja -tilanteeseen sopimattoman kokoisista ja sopimattomissa paikoissa sijaitsevista seurakunnista ja niiden jäykistä rakenteista, joissa oli liikaa otettu mallia toisen kansankirkon raskaasta organisaatiosta etuineen ja ongelmineen. Niin ja tietysti unohtaen siinä ohessa täysin oma ortodoksinen synodaalinen hallintomalli.

Enää ei toiminut se, että joku – oli se sitten pappi tai joku muu – nappasi palveluksen jälkeen kolehtirahat taskuunsa ja meni Teboilin kautta kotiin. Nykyisin ne jossakin pitää jo oikeasti laskea ja tilittääkin.

Osin jotkut asiat saattoivat jossain johtua sittemmin pelkästään siitä, että asioita ei vain osattu hoitaa nykyajan vaatimilla tavoilla ja menetelmillä. Vaikka moni vanha työntekijä teki töitä aidosti sydänverellä, se ei enää riittänyt, kun seurakuntalaiset muuttuivat liikaa. Entiset paljon kärsineet evakot tyytyivät sodan jälkeen vähään, kunhan saivat kirkon ja seurakunnan ja papin, uudet seurakuntalaiset odottivat ja vaativat jo enemmän kirkolta ja sen työntekijöiltä. Kirkon työ jähmettyi vanhoihin kaavoihin, muuttui kenties nurkkakuntaiseksi ja ”minä, minä, vain me”-henkiseksi, jota omalla tavalla muuttivat myös – niin hyvään kuin huonoon suuntaan – muutamat uudet kirkkoon aikuisena liittyneet, jotka eivät olleet unohtaneet "vanhoja kirkkotapojaan".

Vanhat suvut jylläsivät seurakunnissa olemattomilla lihaksillaan ja nuoret tuoreet voimat laitettiin liian helposti syrjään. Uudistumista ei tapahtunut oikealla tavalla ja vanha kaarti tai oikeammin heidän jälkeläisensä anastivat sen vallan, minkä suinkin voivat, usein vielä vähäisemmillä lihaksilla kuin vanhempansa.

Oikeaoppinen nepotismi, sukulaisten suosiminen, rehotti – mikä sinänsä ei ole ihme tällaisessa pienen joukon organisaatiossa – mutta kun se samalla syrji ei-sukulaisia ja ei-kummilapsia, ei-perhetuttuja – siitä tuli pikku hiljaa rasite koko kirkolle. ”Et ole mitään, ellei sinulla ole oikea sukunimi, oikea sukulainen tai kummi” mafiatyyppinen ajattelu sai toisinaan ylivallan paikoitellen varsinkin pienemmillä nurkkapatrioottisilla paikkakunnilla. Sinänsä siinä ei olisi ollut mitään pahaa, jos lapsi olisi jatkanut vanhempiensa ammattia ja uraa, mutta ongelma siitä muodostui varsinkin silloin, kun lapsi ei koskaan suorittanut kirkollista tai muuta valmistavaa tutkintoa loppuun asti – aloitti kyllä – mutta se sitten riitti ja samalla hän syrjäytti koko tutkinnon suorittaneen ”väärännimisen” mahdollisesti taitavamman ihmisen tästä varsin helposta tosin ei niin rahakkaasta, mutta varmasta "kello kahdeksasta kuuteentoista" -työstä, jonka jälkeen ei enää tarvinnut vastata puhelimeenkaan.

Kun maailmalla – taisi olla 1990-luvun puolenvälin tienoilla – tutut ja hutsit tappoivat toisiaan joukkomurhissa Ruandassa, meillä omat thutut ja muut sellaiset kävivät omia matsejaan ja taistojaan työnhaussa ja paikasta auringossa ja siinä samalla valtasivat merkittäviä asemapaikkoja jatkoa ajatellen jo paljon Ruandaa aikaisemmin. Valitettavasti saman tapaista ajattelua on yhä ilmassa, joskin ehkä hieman muuntuneena. Aktiivikansa jakautuu yhä tuttuihin ja muuten hutseihin – niihin, jotka kuvittelevat olevansa parempia ja tehokkaampia ortodokseja kuin muut eli eräänlaiseen kuplassa elävään suomalais-ortodoksiseen nomenklatuuraan ja sitten niihin toisiin rupu-ortodokseihin, kirkkorahvaaseen, joka sitten maksaa viulut ja kyselemättä tai edes kyseenalaistamatta kaikkea eliitin törttöilyäkin, kuten vaikka turhia oikeudenkäynntejä tai huonoja sijoituksia, väärien rekrytointien aiheuttamia suruja, murheita, kavalluksia, sun muita.

Hämmästyttävää on ainakin minulle ollut, että vaikka tuo aiempi sukurasite on monestakin syystä nuorilta teologian opiskelijoilta jo ilmeisesti aika paljon häviämässä, he edelleen kasvavat – vai kasvatetaanko heitä – oudossa seminaarilaisessa kuplassa, joka sijoittuu vain ja ainoastaan yhteen paikkaa Suomessa, jossa voi elää muka ainoana oikeana ortodoksina ja olla samankaltaisten ortodoksikavereitten kanssa ja vaikuttaa samoin ajattelevien yhteisössä ja seurustella vain samanlaisten kanssa ja josta ei haluta muuttaa pois: Joensuussa. Outoa! Sama nepotismista tai jostain vastaavista muusta oudoista ilmiöistä voimansa saava henki elää ja vaikuttaa siis kai yhä uusien valmistuvien teologien joukoissa. Näin ulkopuolisena katsoen – tiedä häntä sitten, mikä on totuus.

Taas nuo sormet veivät hieman eri teille, mitä haaveilussani tuossa aiemmassa päikkäriyrityksessä tuli esille, joten yritän palata vielä lyhyesti siihenkin – siis asiaan. Minusta maassamme ja vähälukuisessa kirkossamme riitäisi vaikka vain kolme hiippakunnan kokoista seurakuntaa, jota voitaisiin johtaa vaikka sitten piispan johdolla – mikä kyllä nykyoloissa ihan oikeasti hieman arveluttaa – sen myönnän.

Paras malli, jonka tässä nopsaan kehittelin, voisi olla tuollaisessa hiippakunnan kokoisissa seurakunnissa sellainen kaksinapainen hallintomalli, jossa kirkon ja seurakunnan työ olisikin jaettu kahteen aivan erilaiseen osa-alueeseen: teologiseen osaan ja sanon vaikka maalliseen osaan, kun heti parempaakaan keksi. Jonkinlaiseen maalliseen hallinnolliseen osaan.

Teologista osaa johtaisi tietysti hyvin koulutetut piispat ja papit, eikä siihen olisi oikeastaan kenelläkään muulla mitään asiaa. He päättäisivät mm. mitä, missä, milloin ja millä tavoin. Tuo toinen ns. maallinen osa koostuisi taloudesta, hallinnosta, diakoniasta, koulutuksesta ja sitä johtaisi jonkinlainen toiminnanjohtajan tasoinen toimihenkilö ja hänen tukenaan ja kontrollöörinä olisi mahdollisesti erilaisia seurakuntalaisista koottuja luottamustoimisia toimielimiä – hallitus, valtuusto ja toimikuntia tarpeen mukaan.

Ongelmaksi muodostuisi varmaan noiden kahden osan välinen johtosuhde. Johtaako piispa tai pappi myös jollain tavoin tuota maallista osastoa ja millaisin valtuuksin! Mutta tämän kakkososaston tarkoitus olisi joka tapauksessa turvata organisaation taloudellinen ja "maallinen" olemassaolo ja toiminta ja ykkösosasto hoitaisi vain sen, minkä hyvin osaa: varsinaisen ydintoiminnan eli "taivaallisen" olemassaolon ja ihmisten pelastamisen, ei muuta. Tiedä häntä, toimisko näillä meidän ihmisillä!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka

Onko kirkon viestintä hereillä!

Luin erään nettikirjoituksen ja kävin sen jälkeen päikkäreille. Ei toiminut uni, yhtään ei nukuttanut ja asia – tuo lukemani juttu – pyöri mielessäni. Näin minulle yleensä käy näitä blogijuttuja pohtiessani, ne tulevat usein joko aamuyöllä tai juuri nukahtamaisillani ollessani illalla tai toisinaan päikkäreilläkin.

Fb-kaverini, joskus kauan sitten jollain tiedottamiseen liittyvällä kurssilla tapaamani luterilainen pappi, TT Meri-Anna Hintsala, nykyinen Vantaan luterilaisten seurakuntien viestintäpäällikkö, kirjoitti asiaa nettijutussaan. Siteeraan muutamaa kohtaa tässä.

”Seurakuntien toiminnassa viestinnän merkitys on jatkuvasti kasvanut viime vuosikymmeninäa. Samaan aikaan yhteiskunnassa on ollut käynnissä valtava murros, jossa digitalisaatio, kirkon aseman heikkeneminen ja moniarvoistuminen saattoivat kirkon uuteen tilanteeseen.”

”Yhteiskunnassa käytävän keskustelun mediakeskeisyys on saanut organisaatiot tilanteeseen, jossa ne joutuvat mukautumaan median logiikkaan.”

”[Luterilaisen] Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimusten mukaan seurakuntien perustyö tavoittaa jäsenistä noin 20 prosenttia, kun noin 70 prosenttia tavoitetaan vain viestinnän ja median välityksellä.”

Tärkeitä huomioita, jotka ilmeisesti omalta kirkoltamme ovat jääneet lähes huomaamatta. Erääseen jokunen aika sitten käytyyn keskusteluun viitaten muistelen nähneeni jutustelun, jossa eräs kirkon kanssa tekemisissä oleva kyseli kollegoiltaan kirkkomme tiedotusstrategiaa, johon silloin eräs asioista vastaava vastasi: ”Mitä strategiaa?”

Olen itse ollut jossain vaiheessa sellaisessa luottamustehtävässä, että saatoin vaikuttaa vähäiseltä osaltani suoraan tällaisiin asioihin. Silloin – lienee ollut joskus 2000-luvun alkumetreillä – tein kirkolliskokouksessa aloitteen yhteisen kirkon tiedotuslehden perustamisesta. Taustalla oli silloin mm. tuon alussa mainitsemani henkilön tapaaminen eräässä tiedotusta koskevassa seminaarissa ja aktiivisesti parempaa tiedotusta haluavien ortodoksien kokoontuminen muistaakseni Helsingissä pohtimaan tiedotuksen parantamista.

Tuossa jälkimmäisessä tilaisuudessa en jostain syystä ollut – taisin olla silloin sairaana – mutta poikani siihen osallistui ja soitti, että voisinko tehdä nimissäni virallisena edustajana aloitteen tuosta yhteisestä lehdestä. Myönnyin ja sain tekstin allekirjoitettavaksi ja edelleen toimitettavaksi kirkolliskokoukselle, joka ei sitten sillä erää saanut lehteä aikaiseksi, vaikka yritin sitä pehmentää kokouksessa ehdotuksella yhteisestä tiedottamisesta tehokkaammin ja laajemmin alkuun lehdenomaisesti netissä. Ei mennyt läpi, kun oli omia mainoita seurakuntalehtiä, joita ei raskittu lakkauttaa ja perustaa yhtä toimivaa lehteä.

Sittemmin hieman myöhemmin asiaan puuttui yksi piispoistamme, joka melkein diktatorisin toimin lakkautti parhaan silloin ilmestyneen ortodoksisen lehden ja yhdisti sen toiseen – ihan kohtuullisesti toimivaan lehteen – mutta pakolla.

Tällä hetkellä lehtiä taitaa toimia seurakuntatasolla kolme, neljä, joista kaikki yhtä lukuunottamatta leviävät useamman seurakunnan alueelle. Netissä kukkivat kymmenet ”kukkaset”, seurakuntien omat nettisivut, joiden kirjo on melko laaja. Niiden lisäksi on valtakunnallisia ja eri organisaatioiden sivuja sekä joillakin seurakunnilla ja kirkolla vielä muunkielisiä sivuja. Niin ja sitten on noit (tai näit) vapaaehtoisten toimijoiden toimittamia nettisivustoja, joita kai virallisesti ei kirkon silmissä ja mielessä ole olemassakaan.

Melko kirjava käytäntö, josta toki silti löytää helmiäkin, mutta muutoin ainakin joiltain osin tiedotus ja viestintä on tasoa, josta M-A Hintsala kertoo kolumnissaan: ”Maaseutumaisessa yhteiskunnassa seurakunnille riitti ihmisten tavoittamiseen Ilmoitukset paikallislehdissä ja ilmoituslehtiset.”

Niin kauan kuin kirkkomme ei tosissaan satsaa viestintään ja tiedottamiseen, jälki on sitä, miltä se näyttää nyt olevan. Viestinnästä vastaavan tulisi olla entistä enemmän vapaa tiedottamaan ammatillisesti, piispoista tai kenestäkään muista tolkuttomasti riippumatta. Se ei tarkoita suinkaan kirkon vastaista tai kielteistä tiedottamista, vaan rehellistä, ammattimaista tiedottamista. Rehellisessä tiedottamisessa muuten kerrotaan kai se, mitä ihan ”ortodoksin oikeasti” on tapahtunut, ei se, mitä piispa tai kirkkoherra olisi toivonut tapahtuvan, muttei sitten tapahtunutkaan.

Aiemmin erilaisiin kirkkomme hallinnollisiin, ammatillisiin tehtäviin edellytettiin ensin teologista tuntemusta ja vasta sitten vasta ammatillista osaamista. Tilanne johti helposti siihen, etteivät asioita osaavat ammatillisesti pätevimmät suinkaan hakeneet toimia ja sitten tietysti tulleet valituiksi niihin. Saatoi kai pahimmillaan olla, että jouduttiin palkkaamaan vilttiketjusta. Hieman samanlaisia rekrytointeja vaikuttaisi kuulemma tapahtuneen ihan viime päivinäkin – nyt ei tosin viestinnässä.

Jos nyt ajatellaan vaikka viestinnästä päättävää ja sitä johtavaa työntekijää, lienee tärkeintä, että hän osaa hallitsemansa alan melko laajasti. Nykyisin se ei ole enää printtimaailmaa, nyt se on – kuten Hitsalakin tekstissään sen noteeraa – mediamaailmaa, joka vaatii erilaisen ja laajemman osaamistason. On hallittava digilisaation mukanaan tuomat laitteet ja vempaimet, niiden OIKEA käyttä OIKEISSA paikossa OIKEILLA tavoilla. Siis ei riitä, että osaa laittaa kuvan ja tekstin nettiin. Pitää osata enemmän – mihin mediaan, millaisen, milloin, missä formaatissa, jne.

Näiden mediataitojen lisäksi omasta mielestäni muutkin osaamis- ja johtamistaidot korostuvat nykyviestinnässä. Ei ole enää omassa offisissaan jurottavia päätoimittajia, joilla ei ollut suuremmin mitään sosiaalisia taitoja tai sujuvaa kanssakäymistä ympäröivän yhteiskunnan tai edes toisinaan oman edes oman viiteryhmänsä kanssa. Nyt tarvitaan sosiaalisesti taitavia ihmisiä, jotka pärjäävät kaikkien kanssa . Niiden – anteeksi meidän – hankalienkin kanssa.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka   P.S. Lue muuten se artikkeli neistä: https://www.maansuola.fi/kirkon-viestinnan-raju-murros/

P.P.S Joskohan nyt tulisi uni.