30.9.14

Aivoton keveys

Luin jokin aika sitten YLEn uutissivulta jutun "ysärimusiikista". Tällä termillä tarkoitettiin näemmä jotain 90-luvun musiikkia. Opin siis taas uuden musiikkitermin pianissimon oheen. Tuon jutun yhteydessä kerrottiin tuota ysärimusiikkia soittavan tiskijukan - erään DJ:n - tanssittavan yleisöä "We love the 90's" -festivaalilla ja tuo DJ käytti soittamastaan musiikista hauskaa termiä, "aivoton keveys", joka hänen mielestään oli parasta juuri tuossa 90-luvun tanssimusiikissa ja joka saa edelleen yleisön sekoamaan tanssilavalla. Mielenkiintoista.

Minusta tuo termi - aivoton keveys - sopisi todella moneen nykyajan ilmiöön. Monesta muustakin asiasta, ilmiöstä, tapahtumasta, telkkariohjelmasta ja jopa julkisuudessa vilisevistä henkilöistä, eikä pelkästään tuosta tietystä 90-luvun musiikista, voitaisiin aivan hyvällä syyllä sanoa sen olevan "aivottoman kevyttä". Joku voisi pitää myös tätä blogijuttua sellaisena. Miksipäs ei!

Etenkin useat televiso-ohjelmat ovat - hyvä ettei ilta illan jälkeen - täynnä tuota aivotonta keveyttä. Kukkasena kaiken keskellä on varmaankin ohjelma, jota en ihan aikuisen oikeasti vapaaehtoisesti edes suostuisi katsomaan. Joskus kanavaa vaihtaessani olen vahingossa joutunut hämmentyneenä ko. kanavalle kyseistä ohjelmaa ihmettelemään, mutta en onneksi kauaksi aikaa. Tuo ohjelma on kaikkien aivottoman kevyeiden turhakkeiden ikioma ohjelma BB eli Big Brother.

Tuollaiseen persoonaan, ihmiseen sisältyvään aivottomaan keveyteen kuuluu minusta juuri tuon tyyppinen käyttäytyminen kuin tuossa ohjelmassa markkinoidaan ja siellä esiintyvät tuovat tykö: aggressiivinen esille ja julkisuuteen pyrkiminen keinoilla millä tahansa, kaikki omat arvot voidaan heittää romukoppaan. Sivistyksen pintakuorrutus - jos sitä nyt alkuaan kaikilla on edes ollutkaan - karistellaan roskikseen ja annetaan mennä ja lujaa. Kuvitellaan kuuluisuuden tai paremminkin kaiketi tässä tapauksessa tökerön julkisuuden tuovan jotain aivan käsittämättömän ihanaa. Ja kuitenkin melko pian huomataan, ettei näin ollutkaan ja eväät useimmilla näillä aivottoman keveillä eivät vain sitten useinkaan riitä tuon raa'an julkisuuden järkevään hallintaan ja sillä rahan tai uran - mikä se sitten olisikaan - tekemiseen.

Silti meillä on vino pino tuollaisia turhia julkkiksia. Mistähän sekin kertoo? Osa heistä on kunnostautunut useimmiten jollain muulla saralla - ja on saattanut olla jopa aivan maailmanluokan osaaja omassa lajissaan - mutta tähden sammuttua sortunut tusinaiskelmälaulajaksi tai joksikin muuksi julkisuushakuiseksi turhakkeeksi, josta sensaatiolehdet suoltavat sitten juttuja painopaperille ja kansa ostaa, lukee tai ilmeisesti jopa ahmii niitä. Aivan kuten kai tekevät noiden BB-tyyppienkin kanssa. On niin mukavaa katsoa, kun toinen mokaa julkisesti telkkarissa ja sitä voi sitten ilkkua ja julkisesti kritisoida tyhmäksi, typeräksi ja vaikka miksi oman "huippu-superälykkyyden" vimmalla. Omat vastaavat tapahtumat ja mokailut kummasti laimenevat niitä katsellessa. Tai mistä se mahtaakaan sitten johtuakaan, mene ja tiedä häntä sitten!

Joillekin on kaiketi hauskaa lukea lehdestä tai usein nykyään netistä, kun vähäpukeinen tukevassa lihassa oleva paklattu naisihminen hakkaa nykyisen - tai itse asiassa melko pian entisen - aviopuolisonsa  varsin pian häiden jälkeen kännipäissään lehden maksamassa lukusushuoneistossa sairaalakuntoon. Tai entinen supermies - huippu-urheilija - eroaa ja menee naimisiin ja eroaa ja menee naimisiin ja eroaa ja ... Siinä kaiketi sitten unohtuu lukijan tai katselijan oma tylsä elämä ja  avioliittokin ja toisen mokailuista ja tirkistelystä saa kummasti elvyttävää elinvoimaa jatkaa edes hiukan taas eteenpäin tuossa jatkuvassa upottavassa suossa, siis omassa elämässään. Ihan oikeasti en minä tätäkään asiaa tiedä, miten se sitten ihan oikeasti onkaan! Mutta näin nyt arvelen joutessani.

Kauhistuttavaa on myös huomata, että tuollainen aivoton keveys on vallannut jo melkoisen suuren osan omista poliitikoistammekin. Onhan meillä jo vuosia ollut omia erilaisia asioita, kuten vaikkapa "huonompaa ainesta" parjaavia tai muita kosken kuohuja tai erilaisia sammakoita, mustissa paidoissaan esitteleviä nuorisopoliitikkoja tai jopa omia pitkälle päässeitä "entisiä nuorisopoliitikkoja". Erilaisia pia-metri nappula-kutreja huikeine ajatuksineen taikka arja meilauksia avoautoineen. Mutta silti hieman kauhistuttaa ajatella tai jopa kauhuskenaariomaisesti katsella jotain oman puolueensa kultturelliksi tekemää ministeriä lentopallokatsomossa ihan pallo hukassa kaunita silmiä trendisilmälasien takana pyörittämässä taikka koko kansan perusteellista edustajaa Helvetin enkelien kanssa puku päällä ja kravatti kaulassa kaljoilla rönyämässä. Sellainenkin esimerkkejä lienee kai nyky-Suomessa tukuttain saatavilla ja tyrkyllä erilaisiin vastuullisiin tehtäviin. Tietenkin vastuullisten puolueiden tuella.


Hieman tuntuu siltäkin, että tuo aivoton keveys on saanut aivan liian valtaisan sijan nykyisin perinteisessä viestinnässä ja nyt se on jo jonkin aikaa levinnyt myös sosiaaliseen mediaaan. Tavat ja keinot ovat itse asiassa melko samoja sovellettuina vain tällaiseen nykyaikaiseen ja nopeaan "soft-seksikkäämpään" mediaan kuten vaikka Facebookiin, jossa nyt ei voi kuitenkaan ihan mitä vain julkaista, vaikka mieli tekisi.

Mutta paljon siellä julkaistaan ja lisäksi melko usein aivan kökköä asiaa omasta elämästä ja muidenkin. Nostetaan itseä jalustalle. Yritetään tehdä itsestä "tees-se-itse-julkkis" tai joku sellainen. Näin sitten muokataan tällä modernilla "jokamiehen kansanmedialla" itsestä parempaa ja siloteltua kuvaa muille kanssaihmisille. Viisaasta, taitavasta, kauniista, rikkaasta, hyvässä avioliitossa elävästä, kauniit ja huippuälykkäät lapset omaavasta ja heidät hyviin ammatteihin ohjaavista / ohjanneista ihmisistä, jotka asuvat tiilitalossa ja omistavat kesämökin, veneen ja ajavat Volvolla. Siis aivan ilmiselvää kuvaa minusta, sinusta ja hänestä.


Hannu Pyykkönen 
nettihoukka@gmail.com

12.9.14

Rauhoittamista vai rajoittamista

Ortodoksinen näkökulma.
Kuvan alkuperäisaihe löytyy Lauri Järvilehdon kirjasta "Monenkirjavia kuvitelmia".
Tässä männä viikolla oli netissä mielenkiintoinen uutinen, johon ortodoksisen kirkon tiedottajalta oli päässyt - kuten joku sen sanoi jollain somen sivuilla - freudilainen lipsahdus. Kirkon uutinen kertoi siitä, kun eräs äskettäin perustettu ortodoksinen verkkolehti oli anonut rahaa toimintansa pyörittämiseen ja kirkollishallitus vastasi kahdelle henkilölle - siis ei verkkolehdelle itselleen, koska sitä kai ei kirkollishallituksen mielestä ole olemassakaan. Kirkon nettisivuilla julkaistussa ko. asiasta kertovassa uutisessa luki jonkin aikaa: "Vuoden 2014 talousarviossa ei ole varausta ulkoisten viestintäprojektien rajoittamiseen." Päätöksessä lehden toimittaminen ja sen tukeminen  ja apurahan anominen oli pyörähtänyt viestintäprojektiksi, kuten verkkolehdessä myöhemmin kirjoitettiin ja samalla apurahan hakija personoitu lehden sijasta henkilöihin.

No - jonkin ajan kuluttua, kun joku - siis joku mahdollisesti sellainen henkilö, joka lukee tätä tavallisen kansan suosimaa ortodoksista somesivua - oli todennäköisesti kertonut tiedottajallekin, että eräällä somesivulla ko. typosta kirjoitettiin ja hän muutti uutisessa olevan J-kirjaimen H-kirjaimeksi.

Keskustelu asiasta on toki jatkunut netissä. Minusta itse asiassa tuo kirjaimen muutos olisi voinut jäädä tekemättäkin. Näin uutinen olisi ollut tiedottavampi ja kertonut mahdollisesti ko. asiasta sen oikealla nimellä. Rajoittamisesta siis.

Viime päivinä on saatu oikein roppakaupalla lukea erilaisia ortodoksisen kirkon piirissä tapahtuneita rajoittamisuutisia. Tuon verkkolehtiuutisen lisäksi mediassa on kerrottu piispan rajoittamistoimista erään seurakunnan papin toimeen haluavien esikarsinnassa. Piispalle ei kelvannut eräs seurakunnassa jo työskentelevä ja monen mielestä ansioitunut hakija. Sen sijaan hän antoi julkisuuteen melko tylyn - minunkin mielestäni lähes herjaavan arvion kyseisestä papista - eikä hän asettanut pappia ehdokassijalle, josta sitten pappi vapaana olevaan toimeen kansanvaalilla valitaan. Ei tehnyt sitä toisellakaan kierroksella, kun lähes 300 seurakuntalaista pyysi sitä piispalta allekirjoittamalla hakemuksen, että tämä oman seurakunnan pappi laitettaisiin listalle ylimääräisenä ehdokkaana.

Mielenkiintoisia ovat olleet kommentit, joita asian tiimoilta on netissä näkynyt. Kaikista niistä välittyi sama viesti: piispalle ei kelpaa ehdokas, jonka seurakuntalaiset haluaisivat. Ketä varten pappi, seurakunnan paimen, valitaan? Piispaa varten vai seurakuntalaisia varten? Siinä ei auta modernissa, länsimaista demokratiaa toteuttavassa Suomessa suuremmin vertailla tilannetta vaikka teokraattisiin Kreikkaan tai Venäjään, joissa maissa piispa suvereenisti ja despoottina - kuten kirkkolaulussa häntä nimitetään - valitsee itse, yksin pappinsa hiippakuntaansa. Tuollainenkin menettely saattaa kaiken lisäksi helposti johtaa pahoihin vääristymiin, kuten esimerkiksi eräässä tuoreessa EU-maassa, jossa sama järjestelmä toimii ja nimittäjä saattaa rahastaa nimityksillä hieman ekstraa hakijoilta. Jos maksat paljon, pääset papiksi, jos et, et pääse. Tyly linja. Näin pahat kielet kertovat sieltä. Mikä lie sitten totuus niin siellä kuin Suomessakin? Mitä on asioiden takana?

Omasta mielestäni tämän asian tekee vielä kiusallisemmaksi kyseiselle piispalle ja hänen kauttaan koko kirkolle, kun luin asiasta käydyt keskustelut piispan ja hakemuksen jättäneiden, aivan fiksuilta vaikuttaneiden ihmisten välillä. En millään voinut välttyä ajatukselta, että joku puhuu nyt omiaan ja paksua puppua, koska ainakin noiden asiansa edestä puhuneiden mielestä moni asia, joka oli eväämisen perusteena, ilmenikin sitten varmistamisen jälkeen puppupuheeksi. Väkisin nousi mieleeni kysymyksiä: miksi, miksi, miksi? Monenlaisia tarinoita on kuultu ja kukaan ei tiedä takuuvarmasti perimmäisiä syitä. Voidaan vain arvailla aikaisempien tapahtumien ja tekojen valossa. Niin - ja kauhistella siinä ohessa. Hyvää mainosta tämä ei kuitenkaan kirkolle ole. Liekö se jälleen tämänkin offensiivin tarkoitus.

Jospa vielä palaisin tuohon viestinnän rajoittamiseen. Itselläni on useamman vuoden kokemus ortodoksisesta "viestinnästä". Laitan sen varmuudeksi lainausmerkkeihin, etteivät ainakin pari ihmistä - toinen idässä ja toinen etelässä - hermostuisi turhaan (jos nyt kuitenkin sattuvat lukemaan tämän jutun). Heidän mielestään kun noilla sivuillamme esitetty viestintä ei ole ollut mitään oikeaa viestintää, se on vain mielipiteiden kertomista. No niinhän se toki onkin. Ei sitä ole koskaan yritetty piilottaakaan minkään neutraalin, maailmoja syleilevän hömpsönpömpsön oheen. Se on yksiselitteisesti ollut ortodoksista viestintää, koska sitä tehtiin ortodoksisella sivustolla, suomalaisen etnisen vähemmistöryhmän sivustolla, jota suuri enemmistökin lukee. Tehtiin ja tehdään omasta ortodoksisesta näkökulmasta katsoen.

Sitäkään jo vuosia toiminutta ortodoksista mediaa ei kirkon päättäjät ole oikeastaan koskaan katsoneet todelliseksi ortodoksiseksi sivustoksi - aivan kuten nyt kävi tuolle uudelle ortodoksiselle verkkolehdelle. Ei sitäkään heidän mielestään oikeasti ole olemassakaan. Toreilla ja turuilla kerrotun kaupunkilegendan mukaan eräs aiemmin ilmeisesti pääasiassa konkurssiasioita hoitanut kirkon työntekijä olikin kysellyt joitain aikoja sitten kahvipöydässä, että liekö niillä (siis meillä) oikeuttakaan käyttää sivustossamme ortodoksi-sanaa. Hänen mielestään sanan tekijänoikeus on mahdollisesti kirkolla itsellään. Sitä legenda ei kuitenkaan kerro, onko kyseinen työntekijä jo lähestynyt asiassa myös ortodoksijuutalaisia ja vaatinut heiltä korvauksia sanan väärinkäytöstä.

Tuosta olemassa olemattomuudesta on muuten ihan aihetodisteitakin. Kirkko ei ole lähettänyt ainuttakaan lehdistötiedotetta ko. sivustolle. Tai sitten kirkko ei tee lehdistötiedotteita. Mene ja tiedä! Ko. sivuston artikkeleita ei ole pahemmin siteerattu tai lainattu kirkon sivuille. Mieluummin on aina tehty oma juttu, jonka lähde usein on paljastunut kuitenkin kovin lähelle. Kun sivusto on kertonut jostain ortodoksisesta asiasta ensimmäisenä, kirkko muutaman päivän päästä tekee oman juttunsa omille sivuilleen - ihan kuin uutena ja ennen kuulumattomana.

Seurakunnista joku on kyllä lainannut artikkeleja useinkin, muttei keskushallinto ja kirkon virallinen tiedotus. Saa nyt sitten nähdä rajoittaako kirkko vai ainoastaan rahoittaa ja rauhoittaa seurakuntien viestintää ja loppuuko tämän jälkeen seurakuntien lainailu, kun tämän lukevat (jos lukevat).



Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

8.9.14

Pikaunohtamisen torjuntaa

Lappeenrannan ortodoksisen hautausmaan muistelupaikka.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Muistan joskus hymyilleeni ihmisille, jotka kävelivät hautausmaalla hautoja katsellen. Nyt teen sitä jo täyttä päätä itsekin - siis kävelen hautausmaalla ja toki hymyilenkin yhä. Sielläkin.

Hautausmaa kertoo minulle aina jotain kyseisen paikan - joko kylän tai kaupungin - kulttuurista. Sieltä näkee yllättävän paljon asioita ihmisistä. Elävistäkin.
Hovineuvoksetarkin oli kuollut.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kävelin jälleen yhdellä tai itse asiassa kahdella hautausmaalla, sillä en ensin löytänyt sitä oikeaa ja menin "väärälle hautausmaalle". Olin käymässä vunukoitteni luona pikavierailulla Lappeenrannassa ja ajattelin samalla tiellä käydä kuvaamassa ortodoksisen hautausmaan erikoista tuohusten sytyttämispaikkaa. Pientä kirkkotornin muotoista rakennusta hautausmaan keskellä.
... ja lentomestari, jonka hautamuistomerkissä oli vanha suomalainen symboli, jota ei saa sekoittaa Natsi-Saksan symboliin. Tämä merkki oli vuosina 1918-1945 Suomen ilmavoimien koneen tunnuksena ja vasta toisen maailmansodan jälkeen sen merkitys natsien vuoksi pilattiin. Aiemmin se on hyvin vanha onnen vertauskuva, jota on käytetty onnen tunnuksena monissa eri kulttuureissa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tapasin samalla reissulla ihania ihmisiä, jotka ystävällisesti opastivat oikealle hautausmaalle. Lähtivät jopa autolla näyttämään paikan. Tämän eläkkeellä olevan avioparin "harrastuksena" oli kunnostaa omien sukulaistensa unohdettuja hautoja. Rouva oli tutkinut sukuaan, josta oma äiti oli eläessään vaiennut tyystin ja nyt hän oli löytänyt lukuisia "uusia" sukulaisia - niin eläviä kuin kuolleitakin - joista hänellä ei ollut aiemmin mitään tietoa.

Juttelimme tavatessamme hautausmaiden siisteydestä, niiden luonnontilaisuudesta kontra sliippausuudesta ja hautamuistomerkkien säilyttämisestä. Pitkälti olimme samaa mieltä siitä, että silloin kun haudalla ei enää käy kukaan sitä hoitamassa, sen voisi varmaan ottaa "uusiokäyttöön" - haudata siihen siis uusi vainaja.

Tosin tuollakin hautausmaalla huomasi eron rikkaan ja vähemmän rikkaan kohdalla. Rikkaiden haudat olivat hoidettuja, vaikka kuolemasta oli kulunut todella paljon. Sitten oli hautoja, jotka olivat aivan hoitamattomia, vaikka kuolema oli ollut "vasta" 1980-luvulla. Toisilla oli siis varaa maksaa pitkästä haudan hoidosta, toisilla ei. Tai sitten kyse on periaatteesta. Tarvitseeko vainajaa muistella haudalla vuosikymmeniä? Milloin haudasta tulee kulttuurimuistomerkki?

Muistutus katoavaisuudesta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Itse edustan hieman sellaista ajattelutapaa, joka voisi olla perua vaikka ortodoksisuudesta. Kun haudalla oleva puuristi happanee ja kaatuu, on aika haudata siihen uusi vainaja. Haudalle ei pitäisi laittaa järkälemäisiä hautamuistomerkkejä, kivisiä kauhistuksia, jotka hiljalleen sammaloituvat ja harmaantuvat, mutta pysyvät pystyssä varmaan vaikka satoja vuosia, jos on tarvis. Jossain vaiheessa vainajastakin pitää "päästää irti". Se ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa, että hänet unohdetaan kokonaan.

Ortodoksisessa perinteessä on erilaisia tapoja muistaa omaa kuollutta läheistään. Haudalla tai myös usein kirkossa voidaan toimittaa vaikka panihida, vainajan muistopalvelus, ja muistella näin omaa sukulaistaan vaikka hänen syntymäpäivänään tai vaikka sitten kuolinpäivänään. Slaaveilla ja sitä myötä myös karjalaisilla oli omat mielenkiintoiset tapansa muistella vainajia. He ottivat eväät mukaan haudalle ja siellä sitten muisteltiin oikein kunnolla tätä kuollutta sukulaista ottamalla jopa vodkaryyppy hänen muistokseen ja usein vielä kaadettiin haudallekin oma ryyppynsä myös vainajalle itselleen.

Grobu Joensuun ortodoksiselta hautausmaalta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ortodoksiselle haudalle on joskus rakennettu pieni "maja", jota nimitetään grobuksi. Grobussa saattaa olla etuikkunan luukkuna pieni kääntyvä taso, johon sitten laitetaan ruokaa ja juomaa vainajallekin vainajien muistelupäivinä. Aiemmin tuo oli käytännössä hyvin hienovarainen tapa hoitaa sosiaalista köyhäinhoitoa, sillä eihän toki vainaja tuota evästä syönyt. Sen söivät hautausmaalle myöhemmin tulevat elämän murjomat ihmiset, mikäli nyt oravilta ja muilta eläimiltä ennättivät. Oravatkin saattoivat myös täydentää varastojaan noilla eväillä.

Paljon on tyyli muuttunut nykypäivinä. Enää harvemmin näkee eväiden syöjiä haudoilla. Eipä siellä näy ihmisiä oikein muutenkaan enää montaakaan. Unohdus on nykyisin huomattavasti pikaisempaa kuin ennen. Siksi kai minäkin kävin hautausmaalla, jotten unohtaisi.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com