Oikeaoppinen valinta

(Kuuntele blogijuttu Selman lukemana)

On taas se aika vuodesta, jolloin teemme valintoja. Valintoja niin maallisessa mielessä kuin kirkollisessakin. Eduskuntavaaleissa valitaan päättäjiä maamme eduskuntaan, korkeimpaan hallinnolliseen päättävään toimielimeen. Suurin piirtein samoihin aikoihin tapahtuu myös edustajien valinta oman kirkkomme – Suomen ortodoksisen kirkon – korkeimpaan päättävään elimeen eli kirkolliskokoukseen.

Vaikka siis valitsemme edustajia korkeisiin toimielimiin, nämä vaalit ovat aivan erilaiset, jos niitä vertaillaan keskenään. Toisessa vaalissa – siis eduskuntavaalissa – valitsemme ihmisiä, joita mahdollisesti tunnemme tai meillä on ainakin mahdollisuus opetella tuntemaan heitä, tietämään heistä jotakin, tietämään minkälaisia he ovat, mitä asioita he pitävät tärkeinä jne.

Toisessa vaalissa – siis kirkolliskokousvaalissa – asia on ihan päinvastoin. Useimpia valittavia emme tunne, emme tiedä heidän taustoistaan tai arvoistaan, ajatuksistaan, oikeastaan paljoakaan. Ja kaiken lisäksi, me emme edes ihan suoraan heitä sinne valitse, vaan valinnan tekevät muut ihmiset, joita me nimitämme valitsijamiehiksi.

Koko valintaprosessi on melko ns. sisäsiittoinen. Varsin pieni ja suljettu piiri valitsee valitsijamiehet ja useimmiten myöskin tämä pieni ja suljettu piiri valitsee ehdokkaat, joista sitten valitaan tai valitsijamiehet valitsevat kirkolliskokousedustajat. Tai ainakin tämä piiri vaikuttaa vahvasti siihen, keitä ehdokkaiksi tulee, keitä siihen pääsee. Ja voisiko sanoa, että joissakin tapauksissa ehdokkaiksi asetetaan henkilöitä ikään kuin palkkioksi jostakin pitkäaikaisesta toiminnasta tai muusta sellaisesta.

Ilman muuta tämän kaltaisen menettelyn voi ohittaa, sillä eihän vaali muuten olisi ns. demokraattinen. Kuka tahansa voi tietynlaisen proseduurin jälkeen asettaa kenet tahansa ehdokkaaksi kirkolliskokousvaaliin. Mutta vaalin jatkoprosessi – nimenomaan valitsijamiehet, jotka sitten valitsevat varsinaiset edustajat – takaa sen, ettei ns. vahinkoja voi tapahtua.

Elämme nyt vuoden 2023 maaliskuun puoltaväliä ja kirkolliskokousvaali tapahtuu kuun lopussa. Kirkolliskokouskausi on 4 vuotta ja se alkaa yleensä valintavuoden marraskuun lopussa pidettävästä kokouksesta. Aiempina vuosina kirkolliskokouksia oli yleensä vain yksi vuodessa aina marraskuussa. Sitä aiempi käytäntö, joka oli käytössä kirkossamme useita vuosia sitten, kirkolliskokous kokoontui muistaakseni suurin piirtein kerran 3 vuodessa.

On toki mahdollista että kirkolliskokous kokoontuu vaikkapa toisenkin tai kolmannenkin kerran vuodessa, jos siihen on tarvetta. Näin kuitenkin tapahtuu todennäköisesti melko harvoin. Nykyisin kirkolliskokousta edeltää aina eräänlainen valmisteleva kokous ja tämä takaa sen, että kirkolliskokousedustajilla on mahdollisuus saada tietää asioista hieman enemmän kokoukseen mennessä ja asioista aikanaan päätettäessä.

Aiemmin tällaista käytäntöä edeltävistä kokouksista ei ollut ja kirkolliskokousedustajat joutuivat itse selvittämään asiansa, valmistelemaan puheenvuoronsa ja tekemään kaiken valmistelutyön joko yksin tai joidenkin muiden ihmisten kanssa. Ollessani itse aikanaan juuri tuollaisena aikana kirkolliskokousedustajana, huomasin, että suuri osa ihmisistä tuli kokouksiin ilmeisen valmistautumattomana ilman ajatustakaan puheenvuoron pitämisestä. Seurauksena tuollaisesta oli usein, etteivät tällaiset edustajat saaneet suutansa auki kokouksessa oikeastaan kertaakaan.

Usein kävi mielessä, miksi kirkolliskokoukseen oli valittu tuollaisia ihmisiä. Muistan puhuneeni ja kirjoittaneeni aiheesta aikanaan jonkin verran, ja halusin saada vaalitapaan muutoksen vaikka niin, että vaali olisi tapahtunut suorana henkilövaalina ja vielä mieluummin niin, että äänestää olisi voinut vaikkapa postiäänestyksenä. Tällaista ei maallikkojen osalta hyväksytty. Pelättiin kenties jonkinlaista kaaosta tai sitä tilannetta, että kirkolliskokous muuttuisi tällaisten edustajien kautta ennalta arvaamattomaksi. Papistolle ja kanttoreille sittemmin tällainen vaalitapa kuitenkin saatiin, maallikoille ei.

Eilen julkaistiin internetissä kirkon nettisivuilla valitsijamiehet ja edustajaehdokkaat. Vaaleihin tai tässä tapauksessa valitsijamiesten toimittamaan vaaliin on aikaa noin 2 viikkoa. Missään vaiheessa silmiini ei ole osunut mitään informaatiota näistä ehdokkaista, jotka ovat ehdolla kirkolliskokoukseen. Kun luin noita nimilistoja, havaintoni oli, että en tuntenut heistä suurinta osaa. Siitäkin huolimatta, että olen touhunnut kirkon kuvioissa jo useita vuosia, kymmeniä vuosia, nimet siis henkilöt suureksi osaksi olivat minulle täysin tuntemattomia.

Tuo tuntemattomuus ei välttämättä ole huono asia. Sehän voi myös tarkoittaa, että sieltä voisi olla tulossa kirkolliskokoukseen hyviä uusia ihmisiä, jotka tekevät hyviä uudenlaisia päätöksiä ja kehittävät kirkkoamme hyvällä tavalla. Mutta minulla – ja mitä tärkeintä valitsijamiehillä – ei todennäköisesti ole paljoakaan tietoa noitten henkilöiden arvoista, miten he aikovat asioita viedä eteenpäin, mitä he pitävät tärkeinä, mitä eivät.

Aiemmin kirkolliskokouksessa – tai ainakin niissä kokouksissa, joissa minä silloin olin ja kuulemani mukaan myöhemminkin – oli monia ongelmia, jotka pitkälti johtuivat eräänlaisesta kuppikuntaisuudesta ja siitä, että tietyt alueet ja henkilöt halusivat ottaa enemmän valtaa koko kirkossa, kuin siihen olisi ollut syytä tai se olisi ollut millään tavalla tarpeellistakaan. Usein henkilökohtainen tai vaikkapa seurakuntakohtainen etu meni koko kirkon edun edelle. Henkilövalinnat olivat yhtä suhmurointia. Yleensä kokouksen tai valiokunnan puheenjohtajiksi tuli vain tietyn alueen edustaja, muiden alueiden edustajien istuessa tuppisuuna.

Uusien ehdokkaiden listaa lukiessani tuli pelko siitä, että sama meno saattaa jatkua tulevassakin kirkolliskokouksessa. Kun edellä harmittelin ehdokkaiden tuntemattomuutta, niin vastapainona sille listalla oli tuttujakin, jotka olivat tuttuja nimenomaan suhmuroinnista ja kotiinpäin vetämisestä. Osa oli jopa ”tuttuja” siitä, että he ovat omissa seurakunnissaan saaneet paljon hämminkiä ja ongelmia aikaan.

Minun mielestäni tällainen toiminta ei sovi kirkolliskokoukseen. Elämme nyt kirkossa sellaista aikaa, että kirkon olemassaololle on olemassa monia haasteita. Kirkon jäsenmäärä vähenee, jäsenet vanhenevat, hautauksia on enemmän kuin syntymiä, eroamisia on enemmän kuin liittymisiä. Jotain tarvitsisi tehdä ja siihen tarvitaan osaavia kirkolliskokousedustajia, joilla ortodoksiset arvot ovat kohdallaan, jotka ajattelevat ensimmäiseksi kirkon parasta, ei välttämättä oman seurakunnan tai edes itsensä parasta toisten kustannuksella.

Toivon kovasti, että valitsijamiehet valintoja tehdessään pohtisivat ja painottaisivat enemmän sitä, mitä nämä ihmiset ovat sanoneet, mitä he ovat tehneet, kuin sitä, mistä he ovat. Ja jos valinta pitää tehdä räyhäävän, ongelmia aiheuttavan henkilön ja maanhiljaisen välillä, valitse maanhiljainen ja toivo, että hän oppisi pian avaamaan suunsa ja näin puolustamaan kirkkoa ja viemään kirkon asiaa eteenpäin myönteisessä hengessä.

Hannu Pyykkönen
Elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kenen ryhmässä seisot!

Korona-aikana oppi pahoille tavoille. Jo entuudestaan liikunnan suhteen laiskana ihmisenä sain hyvän syyn olla liikkumatta ulkona. Jotenkin koronan jo heikennyttyä tuo ”moodi” on jäänyt päälle. Nyt syynä tähän vapaehtoiseen vankeuteen ei enää ole korona tai tarttumis- / tartuttamisuhka, nyt ulkona on liian liukasta, sataa lunta, tuulee kovasti, on kylmä, jne. Lienee vanhuudellakin oma osansa. Eli vanhan suomalaisen sananlaskun tyyliin voi olla tekemättä mitään: ”Joko on kärsä kipeä tai maa roudassa”.

Siispä tällaisten em. tilanteesta johtuvien joutilashetkien täytteeksi piti etsiä tekemistä. Varma konsti on järjestellä vanhoja valokuvia ja nyt sain vielä aivan äskettäin mahdollisuuden suomentaa joidenkin vanhojen kuvien takana olleita vanhan venäjänkielisiä tekstejä venäjää taitavan ystävän avulla. Istuimme tosin sitä tekemässä oman seurakuntani seurakuntasalilla siellä asioivien ukrainalaisten sotapakolaisten keskellä, joten tuossa ”aktiviteetissa” oli toki yllättäen enemmänkin tuota kaivattua liikuntaa ja varsin ajankohtaista sosiaalisuutta.

Sen sijaan kotona tuon istunnon jälkeen iski pian jälleen tekemisen puute, jota tässä nyt paikkaan kirjoittamalla jokseenkin kevyttä blogikirjoitusta, johon aiheen antoi eräs somen kommentti, jossa ihminen toivotti toiselle hyvää ”kirkasta paastoa”. Asia herätti huomiota senkin takia, että olin juuri selvittänyt itselleni, mikä onkaan nyt vietettävään ajanjaksoon, Suureen paastoon kuuluva puhdas maanantai, puhdas tiistai, jne. Mistä tuo nimi siis tulee? No – selvisihän se – paastoon liittyvästä oman ”sisimmän” suursiivouksesta, puhdistaudutaan paaston alussa sen aloittamiseen siis.

No - se siitä ja sitten tähän varsinaiseen kevyeeseen asiaan, josta ajattelin siis tuon kommentin inspiroimana kirjoittaa. Erilaisista ”ortodoksisista arkkityypeistä”. Termin arkkityyppi sanotaan olevan peräisin psykiatri C.G.Jungilta, joka tarkoitti sanalla eräitä piilotajunnan teemoja, jotka sitten ihmisissä ilmenevät. On myös väitetty, että hän näki arkkityypit yleismaailmallisina ajatuksina, joissa menneiden sukupolvien kokemusperintö esiintyy tiivistyneessä muodossa. Mielenkiintoista!

Minua viisaammat selittävät, että arkkityypin varsinainen olemus ei ole näkyvä, eikä rationaalisesti käsiteltävä. Arkkityyppi on tiedostamaton ja apriorinen tajunnansisältö (a prior, siis sellainen, ettei niiden totuusarvon määrittämiseen tarvita aistikokemuksia - sopii siis hyvin juuri minulle). Tuolla sisällöllä on oma psyykkinen energiansa. Arkkityypit sijaitsevat kollektiivisessa piilotajunnassa, ja ne tulevat esiin esimerkiksi unissa tai myyteissä (minullahan jutut syntyvät yleensä aamuyön tunteina). Jung käytti myös erilaisia nimityksiä, kuten mm. vaisto. En tiedä, voinko Jungia mukaillen siis sanoa, että vaistosin asian. No - hän taisi jossain nimittää sitä demoniksikin. Mutta olkoon nyt tuo psykiatrista latinaa sisältävä jakso tuossa ja palaan tuttuun suomen kieleen.

Pysähdyin ajattelemaan tuntemiani ja oletettavasti tuntemiani ortodokseja tuollaisen arkkityypin, ”arkkiortodoksin”, näkökannalta ja yllätin itseni keksimällä hetkessä yli kymmenen erilaista minun mielestäni tunnistettavaa tyyppiä. Todellisia vai ei – päätä itse.

Ensimmäisenä päähän pätkähti tyyppi: besserwisser, jonka sanan alkuun voi sitten tilanteen mukaan laittaa lisämääreen, vaikkapa nyt ajankohtaan sopien: paasto-besserwisser. Siis tuolloin tarkoitetaan henkilöä, joka omasta mielestään tietää kaiken tarvittavan, oleellisen ja hieman ylimääräistäkin ortodoksisesta paastosta ja jakaa sitä mieluusti vapaaehtoisesi tai pakolla muillekin sen, miten ja mitä pitää paastota. Näin etenkin somen keskustelusivuilla.

Toinen heti mieleen tullut oli uskoprofessionisti, dogmi- ja praktiikka-alan "pro", ammatilainen, joka harvoin on sanamukaisesti sellainen, mitä tuo termi oikeasti kuvaa, vaan enemmänkin ja useammin äskettäin ortodoksiksi kääntynyt, katekumeenikurssin diplomilla ja papukaijamerkillä suorittanut, kaiken ortodoksisuudesta tietävä ja osaava, joka ei kuitenkaan ymmärrä, miksi tekee joku jotain tai miksi jotain tehdään juuri tietyllä tavalla. Enemmänkin hän on kiinnostunut asian erikoisuudesta ja mahdollisuudesta erottua erikoisuudella massasta, kuin sen synnystä syvästä.

Seuraava voisi olla sellainen, johon myös harva se päivä somessa törmää: neo-ortodoksi, eli jonkinlainen new age-ortodoksi, joka kaikissa itselle epäselvissä ja hankalissa tai jopa itselle sopimattomissa kirkollisissa ja dogmaattisissa tilanteissa (kuten vaikkapa naispappeus-, eutanasia-, polttohautaus-, samaa sukupuolta olevien kirkollinen vihkimis- jne. asioissa) luo uutta dogmatiikka ja jakaa suurella varmuudella ja varmalla tiedolla sitä mieluusti somessa. Esimerkkinä tällaisesta voisi vielä mainita myös antaumuksella joogaa, taidetanssia tai vaikka jotain muuta liikunnallista tai jopa taiteellista asiaa harrastavat, joka sitten muuttavat harratuksensa niin ortodokisiseksi, niin ortodoksiseksi, että Buddhaakin hymyilyttää, kuten lienet patsaista huomannut.

Real-pure-ortodoksi voisi olla seuraava tyyppi, jollaiseksi harhaoppiseksi tällaisia blogikirjoituksiani kirjoitellessa helposti miellän usein itsenikin. Tyyppi siis uskoo - siis vain uskoo - tietävänsä kaiken ortodoksisuudesta ja siksi arvostelee ja neuvoo helposti muita. Tai sitten kirjoittelee niistä blogijuttuja.

Koska nykyisin yhä suurempi osa ortodokseista tulee muista uskonnollisista ryhmistä, lienee helttarit eli julistajaortodoksit yhä kasvava tyyppiryhmä. Hän siis kertoo uskostaan ja ortodoksisuudestaan kaikille aivan ortodokseille uusin menetelmin ja uudenlaisiin ortodoksisuuteen kuulumattomien seikkojen ja välineiden avulla. Ortodoksista unissa saarnaajaa ei taida vielä löytyä, mutta meitä somessa melkin "sumussa" saarnaajia riittää vaikka pinottavaksi.

Yksi hiljalleen kasvava ryhmä saattaisi olla maallikkoaskeesit, siis kilvoittelevat ortodoksit, jotka pukeutuvat ja elävät kuin luostariasukkaat mutta maailmassa. Heitä saattaa tavata ajoittain kirkossa mustiin pukeutuneina ja huivi tiukasti päässä. Tosin joillakin saattaa vain muuten olla moinen musta maku ja heidän mielestään musta tuntuu hyvältä.

Drop-on-drop-off-ortodoksi on jo astetta voimakkaampi maallikkokilvoittelija, joka ei kuitenkaan uskalla mennä luostariin – joita meillä alkaa olla jo tarjolla monenlaisia, niin naisille kuin miehille muttei vielä toissukupuolisille. Luostariin ei haluta mennä elämäntyylistä huolimatta, koska joku muu määrää siellä, mitä saa tehdä ja mitä ei.

Tuolla aiemmin edellä mainituista tyypeistä saattaa löytyä myös alalaji: lutero eli luterotodoksi, joka saattaa olla juurikin jostain toisesta tunnustuskunnasta ortodoksiksi kääntynyt, joka ei kuitenkaan ole pystynyt irtaantumaan vanhoista tavoistaan ja dogmeistaan ja siksi kertoo meille mieluusti miten meidän tulee viettää vaikkapa adventtia, kiirastorstaita tai kirkasta paastoa.

Joukoomme mahtunee myös jollain tavoin geopoliittisesti suuntautuneita ortodokseja, joita nimitän Joensuu-ortodokseiksi. Heidän mielestään oikeita ortodokseja ei tule muualta kuin Joensuusta ja juurikin seminaarista valmistuneina, muut eivät edes tiedä ortodoksisuudesta oikeastaan mitään ja siksi Joensuu-ortodoksit karttavat heitä ja viihtyvät vain geopoliittisen sisäsiittoisesti yhdessä, samalla ruokakupilla. Jopa menvät keskenään naimisiinkin - ihan vain varmuuden vuoksi.

Tuosta edellisestä ryhmästä usein pakollisen paikkakunnalta muuton tai muun dogmaattis-evolutionaalisen syyn vuoksi saattaa jalostua uusi tyyppi, jota voisi nimittää vaikka nimellä eliittiortodoksi. Tähän tyyppiin kuuluva on usein töissä kirkon hommissa, koska sinne tarvitaan juuri tällaisia ortodoksisen evoluution tuottamia tyyppejä, joka ovat sopivan laiskoja, työtä vieroksuvia tai työt muilla tyhmemmillä teettäviä ja suhteistaan muihin - siis tavalliseen rahvaaseen - laput silmillä eläviä, jotka odottavat vain jonkin tyyppistä – ei kuitenkaan välttämättä kirkollista – palvontaa ja kehumista muilta alemmilta, siis rahvaalta.

Tässä vaiheessa alkaa jo blogikirjoittajan mielikuvitus hiljalleen sakkaamaan ja tiukasti ponnistaen esiin tunkee enää ehkä pari arkkityyppiä, kun oikein pinnistelee. Salaliittoteoriat ja paikalliset Q-anonit eivät ehkä ole kovinkaan paljoa – ainakaan vielä – saaneet elintilaa kirkossamme, paitsi ehkä hieman Savossa, mutta löytyisikö joku sitä hieman muistuttava ryhmä, jolle voisi antaa nimen: Juu-aamen-ortodoksit.

Heistä – todennäköisesti varsin pienestä ja sisäänlämpiävästä ryhmästä – voisi ehkä sanoa, että he pitävät seuraa vain toisilleen, istuva iltaa sormi pysyssä viiniä ”maistellen” ja pohtivat, miten saisi lapsensa, kaverinsa, tuttunsa kirkon hyvä- tai ainakin varmapalkkaisiin hommiin ja mieluusti myös palkoista päättämään hallintoonkin.

Viimeisenä, mutta ei ehkä vähäisimpänä voisi vielä nimetä ryhmän: pakanaortodoksit, jotka usein ovat eronneet jostain kirkosta tai ehkä vielä useammin eivät ole koskaan kuuluneetkaan kirkkoon, mutta sympatiseeraavat jossain määrin vapaamieliseksi luulemaansa ortodoksisuutta ja kertovat sitten meille elintavoillaan, miten sitä – siis uskonnollisuutta, ortodoksisuutta – pitää tulkita ja oikeasti elää. Tähän ryhmään eräänlaisena alkuperäislajina voisivat olla sellaiset kirkkoon kauan - kenties jopa lapuudesta asti - kuuluneet ns. äidinmaito-ortodoksit, joilta monelta on kadonnut täysin kosketus seurakuntaan, kirkkoon, ortodoksisuuteen ja sen tapoihin. Osa heitä on pysynyt tai joskus jopa liitynyt kirkkoon vain puolison pakottamana kirkkohäiden, lasten kasteiden tai oman aikanaan tapahtuvan sosialiseen ympäristöön sopivan, vähemmän paheksuntaa aiheuttavan hautajaisten vuoksi.

Siis – onhan noita tyyppejä. Mitkä sitten ovat todellisia, mitä minun kieroutuneen mielikuvituksen tuotteita – siitäkin saat sitten lopulta ihan itse päättää.

Hannu Pyykkönen
elämä matkaaja
nettihoukka@gmail.com

P.S.
Kirjoitettuani tuon ylläolevan, juttelin joidenkin tuttujen kanssa aiheesta ja sieltä tuli runsaasti elementtejä, joista varmaaan voisi rakentaa vaikka toisen korillisen noita arkkityyppejä. Keskeisiä avainsanoja oli heillä tarjottavana kaksi: liberaali ja konservatiivi, jotka kuulemma ovat joissain keskusteluissa olleet jo esillä. Missä - en tiedä, mutta kerrotun mukaan joku kulemma kehui olevansa konservatiivi, joku taasen liberaali - noissa laineita aiheuttaneissa asiakokonaisuksissa, enkä sitten tiedä oliko tuo kehuja itse mahdollisesti myös ortodoksi. Mutta ilmeisesti kehiin oli vedetty myös mielenkiintoinen termi ekumeenmikko ei kun anteeksi ekumeenikko.
Mutta olkoot - pärjään nyt noilla jo kirjoittamillani.

HAP

Koronapäiväkirja - New Era

Vuoden 2020 keväällä kirjoittelin vapaaehtoisessa vankeudessa ollessani koronapäiväkirjaa tänne blokiini. Silloinhan meidät vanhat ja vaivaiset pakotettiin melkein vapaaehtoisesti kotivankeuteen. No – sellaisessa minäkin elin melkoisen kotvan ja siitä kai alkoi oman vanhenemiseni melkoisen jyrkkä alamäki: fyysinen kunto on huonontunut selvästi ja viimeisimpänä alkaa liikkuminen olla jo kohta ihan vanhuksen oikeasti vaikeaa. Keppiä käytän jo silloin tällöin, muutoin ei-liukkaalla kelillä tai riittävän levänneenä jätän sen ulos mennessä pois.

Viimeisin episodi tällä vanhenemisen ja sairaanhoidon vaivalloisella tiellä oli sitten viimein – noin parin vuoden sitkeän odottelun ja moninaisten oikean elämän hurvituksista luopumisien jälkeen: KORONA. Positiivinen tulos niin koti- kuin virallisessakin sairaalan testissä.

Takana on samaan aikaan viisi Covid 19-rokotusta ja joulukuussa 2022 vielä influenssan kausirokotuskin. Silti ikään kuin salaa hiipien jouluna 2022 sain ylimääräisen joululahjan – en tosin tiedä mistä, keneltä ja tarkasti en edes tiedä, milloin.

Ajella köröttelin joulun jälkeen kotiin joulun vietosta lapsenlapsieni luota, kun suunnilleen seuraavana yönä kotiin palattuani se alkoi ensin kovalla yskällä, sitten omituisena olona ja viimein pahimmillaan yli 40 asteen kuumeena ja muina oireina.

Mikkelissä on koronan hoito alun hässäköiden jälkeen järjestetty näköjään nyt osin puhelinhoitona, etähoitona. Osin se toimii, osin siinä on vielä varmaan tarkistettavaakin. Kun soitin 116117-päivystysapuun, pyydettiin soittamaan koronainfoon, joka tosin ei enää silloin ollut auki. Kun sitten hankalan yön jälkeen soitin koronainfoon, sieltä pyydettiin soittamaan 116117-apuun. Sanottuani, että soitin jo eilen ja pyysivät soittamaan tänne, hana avautui ja alkoikin melkoinen ilotulitus – näin jälkikäteen arvioituna. Kaiken lisäksi ihan hyvä ilotulitus.

Ensin kyseltiin alkuun tarkat tiedot sairauksista, lääkkeistä ja muusta oleellisista tiedoista. Sen päälle ilmoitus, että soitetaan kohta takaisin, kunhan ensin hoitaja keskustelee infektiolääkärin kanssa. Juuri ja juuri ennätin sulkea puhelimen, kun soitettiin: lääkäri ottaa kohta yhteyttä ja kyseessä oli lisäksi vielä kiireinen ylilääkäri: No – hieman ihmettelin – siis että ihan ylilääkäri soittelee.

No kohta tulikin sitten soitto – ei tosin lääkäriltä – mutta hoitajalta ja lisää kysymyksiä ja selvisi, ettei tieto edellisen soiton loppupäätelmästä ollut tavoittanut tätä soittajaa. Siksi pyysi jälleen odottamaan seuraavaa soittoa, joka tulikin sitten taas melko nopsaan – nyt ylilääkäri soitti ja kyseli jälleen jotain ja ilmoitti sitten uudesta lääkityksestä, joka aloitetaan heti. Pyysi, että joku hakisi sen sairaalasta.

Soitin ystävälleni ja pyysin hakemaan lääkkeet. Lupautui ja soitin sairaalaan, mutta siellä ilmoittivat, että hoitaja tuo sen heti itse minulle. Jaa – no, mikä ettei. Hieman ihmettelin tosin, myönnän.

Kohta hoitaja jo seisoikin kotiovellani ja toi mukanaan kaksi erilaista lääkepakettia: aivan uutta suun kautta nautittavaa koronalääkettä ja verenohennuspiikkejä. Pakkauksessa ei ollut minkäänlaisia ohjeita, joten etsin ne netistä. Löytyivät suomeksi ja selvisi, ettei kyseessä ole kovinkaan tavallinen, laajasti ainakaan aiemmin jaeltu, kesällä Suomeen rantautunut lääke, jota siis ei saa apteekista. Kysellessäni aiemmin lääkäriltä, että mitä mahtaa maksaa nuo lääkkeet, hän kertoi niiden olevan ilmaisia. Jaa – katsoin kuitenkin netistä, mitä mahtavat maksaa. Suomessa ei hintaa löytynyt, mutta lontoolaisesta apteekista sitä sai 2100 punnalla eli noin 2500 eurolla – hups! Mites sitä minulle annetaan!

No kohta soi taas puhelin ja sain sieltä ohjeet lääkkeen käyttöön tarkemmin. Aiemmin lääkäri kertoi, mitkä omat lääkkeet piti varalta jättää tauolle haitallisten yhteisvaikutusten vuoksi.

Myönnän, että jo tässä vaiheessa olin päästäni pyörällä: en ollut tottunut omassa terveyskeskuksessani ja sairaalassani suinkaan tällaiseen palveluun. Olin tosin saanut hyvää palvelua useimmiten, vaikka joskus kai istuskelin tuntitolkulla tosi sairaana päivystyksessäkin. Mutta että tällainen hoito kotiin, se oli kyllä uutta.

No – sairastelun aikana ja sen jälkeen selvisi jotain. Essoten eli nykyisen Eloisan hyvinvointialueella soitetaan kaikille yli 66 vuotiaille koronaan sairastuneille ja laaditaan kai jonkinlainen henkilökohtainen hoitosuunnitelma ja soitetaan sitten useamminkin ja kysellään asioiden ja tervehtymisen edistymistä, varmistellaan hoidon sujuvaa edistymistä. Näin siis minullekin tapahtui.

Näin varmaan säästetään sairaalapaikkoja, kenties henkilökuntaakin ja saadaan aikaan melko hyvä efekti potilaalle: sinusta huolehditaan. Puhelinpalveluihin oli selvästi valittu tai ainakin valikoitunut osaavia ja sosiaalisesti taitavia työtekijöitä, joilla riitti aikaa, kykyä ja taitoa keskustella meidän monenlaisten sairastuneiden höpöttäjien kanssa.

Erityinen plus-lisä annettakoon henkilöstölle siksikin, että samaan aikaan oli menossa aikakauden kenties suurin terveydenhoitomuutos uusiksi hyvinvointialueiksi. Moni uudistuksen vaatima muutos laahasi pahasti jäljessä (puhelinkeskus, nettisivu, jne.), monissa asioissa oli epäselvyyksiä ja osin huonosti ja liian myöhään hoidettuja asioitakin, mutta nämä puhelinhoitajat hoitivat hommansa kiitettävästi.

Kun aivan muussa potilasasiassa (ei siis korona-asiassa) yritin soittaa erään poliklinikan osastosihteerille Mikkelin sairaalaan, puhelu meni kahdesti Savonlinnaan, eikä keskus tiennyt, mikä mahtoi olla Mikkelin polin ko. numero ja yhdisteli sitten taas Savonlinnaan. Nettisivulta ei saanut apua ja vielä 3.1.-23 puhelimen tiedotus kertoi, että "katso lisää tietoja Essoten sivuilta".

Kaiken kaikkiaan tämä korona ei ollut pelkkä sairauskokemus – poikani ilahdutti ja lohdutti minua jo taudin alkuvaiheessa sanoen, että näin minä saan kokea ainutlaatuisen sukupolvikokemuksen. Oli oikeassa, mutta ehkä väärin perustein. Ainutlaatuiseksi sen kohdallani teki tämä koko ihmeellinen prosessi, jossa tällainen tavispotilas prosessoitiin ennen kokemattomalla tavalla kotona tosi sairaasta niin terveeksi kuin tällaisen vanhuksen nyt voi saada.

Olen kiitollinen ja kiitän kaikkia prosessointiin osallistuneita ja eritoten kiitoksen vanhaan kunnon tapaan – papukaijamerkillä varustettuna – annan silti Ilmari O:lle, Johanna M:lle ja Hans G:lle. Olette oikealla alalla. Kiitos teille! 

 

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Muistamaton normaali

Kirjoitin edellisessä blogijutussani ”sivistyneestä hullusta”, joka ei ymmärrä sairautensa vuoksi olevansa ”hullu”. Entäs kun ei alkavan tai jo päällä olevan muistisairauden vuoksi ei enää muista olevansa normaali.

Dementia on nykyisin yhä useammin monen perheen ”uusi perheenjäsen". Oma isä tai äiti dementoituu, milloin mistäkin syystä – useimmiten Alzheimerin taudin vuoksi, mutta muitakin syitä on. Näin oli mm. oman äitini kohdalla.

Äitini muistisairauden syyksi kerrottiin vuosia sitten erilaiset multi-infarktit, jotka vaurioittivat aivoja pikkuhiljaa, ei siis yhtä suoraviivaisesti kuin mahdollisesti se Alzheimer. Taudin alku ja kulku lienee kuitenkin olut tavanomainen: se alkoi kukkaron etsimisestä.

Äitini hävitti alkuun siis usein rahakukkaronsa ja sitten he etsivät sitä isäni kanssa. Usein se löytyi heti, koska isä tiesi, että äidin tapana oli jättää kukkaro kirjahyllylle kirjojen päälle talteen. Alun hauskuus meni kuitenkin pian aivan muuksi, kun äidin mielestä kukkaron häviäminen oli isän syytä: isä oli hänen mielestään ottanut sen, varastanut rahat.

Tuo taudin kulun osa on hirvittävä asia avioliitossa. Se todella koettelee sitä. Isän ja äidin kohdalla evakkouden ja sotien jälkeen syntynyt liitto kesti kaikesta huolimatta, vaikka isä oli usein kovinkin väsynyt ja jopa turhautunut ja valmis vaikka eroamaan.

Nyt asiasta on jo kauan ja olen voinut seurata erilaisten tuttujeni kohdalla samojen oireiden ilmaantumista ja puolison tai lähipiirin suhtautumista tapahtuneisiin. Vaikka lääketiede on kehittynyt ja lääkkeet auttavat jo jonkin verran sairauden oireisiinkin ja etenkin etenemiseen, samanlaisia tuntemuksia olen ollut havaitsevani puolisoissa ja joskus sairastuneen ystävissäkin.

Tieto sairauden vaikutuksista ja oireista on lisääntynyt, mutta silti ne aina suurimmaksi osaksi yllättävät läheiset. Vaikka sanotaan, että esimerkiksi Alzheimer alkaa kehittyä jo monia, monia vuosia aikaisemmin, sitä ei useinkaan heti havaita ja aina se silloin yllättää ainakin vierellä kulkevan lähipiirin.

Hieman tietysti persoonasta itsestään on kiinni, havaitaanko muutoksia helposti vai ei. Jos on jo valmiiksi räiskyvä luonne, helposti hiiltyvä, epävakaa tai jotain vastaavaa, asian huomaaminen saattaa kestää. Sen sijaan meillä vakailla ja jäyhillä suomalaisilla, tapoihimme juurtuneilla ihmisillä sen saattaa havaita aikaisemmin outona käytöksenä.

Maailmalle lähteneet lapset, joka aikuisina näkevät vanhempiaan harvoin silmäkkäin, eivät aina erota tapausta, vaikka se olisi jo melko pitkällä. Usein lähellä ja melkein päivittäisissä tai ainakin viikottaisissa yhteyksissä olevat ystävät näkevät sen ensimmäisinä.

Mistä sen sitten huomaa? En ole asiantuntija tuohon vastaamaan, mutta joitain kokemuksia minullakin toki on ja niiden perusteella voisin arvailla. Monesi sairaudesta kertovat oireet jäävät tavallisten vanhuudesta kertovien oireiden taakse tai niitä siis pidetään vain vanhuuden aiheuttamina höperöitymisinä, ei muistisairautena.

Vanhuuteen liitetään usein lähes normaalisuutena kärttyisyys tai jopa ilkeilyn lisääntyminen. Mutta kun niiden oheen tulee mukaan kateutta, katkeruutta ja henkilöön menevää ilkeyttä, pitäisi hälytyskellojen ehkä soida. En ole oikea ihminen kertomaan, mitä silloin pitäisi tehdä, mutta itse – jos vielä olisin siinä tilanteessa – soittaisin terveydenhoidon ammattilaisille, joita nykyään on jo muistisairauksienkin osalta runsaasti.

Itse elin noita kokiessani ruuhkavuosia ja urakehitystä eläen ja kaikki piti kestää itse ilman mitään tai kenenkään neuvoja. Osin jopa oman äidin sairastuminenkin oli hyvä ettei salassa pidettävä ja hävettävä asia, jonka tiesivät vain harvat.

Hoitokodista, jossa äitini oli, en saanut mitään apua tai neuvoja. Usein äidin luota lähdettyäni – äiti oli kahden tunnin ajomatkan päässä kotoani – ensin itkin autossani parkkipaikalla rauhoittuakseni tapaamisen tuskasta ja surusta ja vasta sitten lähdin ajamaan kotiin. Silti yhdellä paluumatkalla ajoin auton tieltä osin liukkauden ja sohjon sekä väsymyksen vuoksi, mutta varmasti tapaamisen tuottamalla tunteella oli oma osansa. Tahallani tai tarkoituksella sitä en silti tehnyt, vahinko se oli ja melkein uusi auto meni lunastukseen.

Kun nyt olen seurannut sivusta joidenkin ystävieni kipuilua omien ystäviensä sairauksista, joita ei kuitenkaan ole vielä diagnostisoitu sairauksiksi ja siksi tilanne on terveen ystävän osalta hirveä. Edelleenkään tiedon lisääntymisestä huolimatta meillä ei ole aina eväitä suhtautua asiaan oikein eikä etenkään toimia jotenkin ystävää auttaen, hänen terveyttään ja elämäänsä parantaen ja siinä ohessa omaakin elämää kohentaen.

Itse kaiken edellä mainitun kokeneena en vieläkään osaa neuvoa tarpeeksi hyvin toista, mitä tämän tulisi tehdä. Asia on edelleen kipeä ja vaikea minullekin ja yhä usein palaan ajatuksissa äitini huoneeseen, jossa yhdellä käynnillä olen hänen poikansa, toisella käynnillä hänen puolisonsa ja kolmannella käynnillä tuiki tuntematon – joku vain. Silti joka kerta hänen luonaan vieraillessani kerroin kuulumiseni perhestäni, lapsistani ja lapsenlapsistani ja olen vahvasti sitä mieltä – vaikka joku toisin väittäisi – että osa viesteistäni meni perille. Ja se lohdutti ja lohduttaa yhä.

Hannu Pyykkönen
elämän makaaja
nettihoukka@gmail.com

Sivistynyt hullu (lue: outo)

Aika erikoinen sanapari. Voiko siis olla sekä sivistynyt ja hullu (lue: outo). Takuulla voi, sillä olen nähnyt sellaisia.

Ensimmäinen muistikuva jonkinlaisesta tämän tyypin edustajasta lienee opiskeluajoilta, jolloin opiskelemani aineen yhteen osa-alueeseen kuului vierailu B-mielisairaalassa. Kävelimme ryhmänä rakennuksessa ja yhtäkkiä eteeni tuli hyvin puettu ”sivistyneeltä hullulta” vaikuttava ihminen. Mies tervehti minua kohteliaasti ja tuttavallisesti ja kysyi vielä teititellen: ”Kuinka isänne voi?” Kesti hetken, ennen kuin osasin hämmennykseltäni vastata: ”Kiitos hyvin!”

Toinen muistikuva on sitten jo myöhempää ja ei ihan suora oma kokemus, vaan kollegan kokema. Paikkakunnalla oli opettajan sijaisena korkeasti oppinut ihminen, ihan tohtoriksi koulutettu, mutta jolla jokin ”palikka” oli hieman loksahtanut kohdiltaan ja hänen antamansa biologian opetus oli todennäköisesi osalle oppilasta todella mielenkiintoista, mutta osalle kauhistuttavaa. Näin siis etenkin seksuaalisuutta käsittelevissä aiheissa.

Niinpä sijaisopettajan esimiehen oman esimiehensä kanssa piti mennä kertomaan tälle omakotitalon ullakolla  yksin elävälle ihmiselle, että hänet on erotettu tehtävästään. Siinä paikalle mennessä he sopivat, että ollaan varovaisia sanoissa ja teoissakin. Sisälle päästyä ja rappuset kiivettyään, esimiehen esimies ei saanut saksalaismallista metsästäjän huopahattua päästään, kun hän kohdatessa tuon ihmisen, silmiä räpytellen totesi, että ”nythän on niin, että te olette hullu”. Eipä siinä tämän ihmisen lähimmällä esimiehellä ollut enää paljon muuta tehtävää, kuin yrittää huudon keskellä poistua asunnosta vaivihkaa.

Vaikea oikeastaan sanoa tuossa tilanteessa, kuka oli mitäkin, kuka hullu, kuka jotain muuta. Mutta melkoisen jatkokertomuksen tuo tilaisuus kuitenkin sitten hallinnossa aiheutti ja käsittelyyn tuli pinoittain A4-paperia eri instansseille niin mahdolliselta hullulta kuin esimiehen esimieheltäkin ja taisi esimieskin saada urakasta osansa.

Näillä kahdella esimerkillä yritin kuvata sitä, kun sivistyneen, osaavan, hyvin tai jopa korkeasi koulutetun ihmisen mielenterveys järkkyy, mitä siitä saattaa seurata. Hän itse ei omaa tilaansa näe eikä koulutuksesta huolimatta ymmärrä, puhumattakaan, että ymmärtäisi toimivansa hullusti. Vastaavasti ympärillä olevat sen hyvinkin näkevät ja mahdollisesti jopa erilaisin tavoin kokevat.

Samalla korkea koulutus antaa eväät naamioida tai häivyttää ongelmaa älykkään keskustelun, osallistumisen ja osaavan toiminnan taakse, kuitenkaan perusongelmaa hävittämättä. Se on ja voi hyvin kaiken aikaa ja aiheuttaa omat ongelmansa.

Aikanani leipätyössäni kohtasin tuonkin tyyppisiä ihmisiä ja onneksi tuon ensimmäisen esimerkin ohessa ilmaistu opiskelu ja saavutettu ohutkin tieto-taito edes hieman auttoivat asiaa kohdallani. Olin saanut oppia, miten suhtautua tuollaiseen ihmiseen, miten mahdollisesti käsitellä asiaa hänen kanssaan tai omassa päässäni, tapahtumahetkellä ja etenkin sen jälkeen.

Tuollaiset työtehtävät olivat melko lailla kuluttavia ja väsyttäviä, mutta onneksi niitä oli tuiki harvoin. Nyt eläkkeellä käytännön osaaminen ja siinä ohessa näköjään myös eräänlainen tuollaisten asiain sietäminen on huonontunut melkoisesti, kun ei ole tarvinnut tällaisten kanssa toimia. Jos tuollainen ihminen on osunut polkuni varrelle ja hän ei ole ollut läheinen, asian on voinu tyylikkäästi tai tyylittömästi – ihan miten vain – ohittaa.

Nyt kuitenkin viime aikoina on eräässä toisessa omimassani ”tehtävässä” tullut taas vastaan mahdollisesti tällainen ”tapaus”. Oman hataran arvioni mukaan kyseessä on kenties ihminen, joka on elämässään ja etenkin avioliitossaan pettynyt, myöhemminkin ilmeisesi työssään ja jopa harrastuksissaan, mahdollisesti jopa muunkin vapaa-aikansa piirissä kaltoin kohdeltu. Ja mikä huolestuttavinta – ilmeisesti jäänyt ilman tukea ja hoitoa, terapiaa. Nyt iän karttuessa älylliset käyttäytymisesteet poistuvat, älyllinen osaaminen on ainakin osin tallessa ja ongelmat vyöryvät erilaisina outoina käyttäytymisinä kaiken kansan keskelle ja siksi kai myös osittain minäkin niitä kohtaan.

Asian kohtaaminen ei ole minulle mieluisaa ja siksi välttelen kaikkea siihen liittyvää ja yritän sulkea niitä pois omalta polultani. En vain enää jaksa kiinnostua ja ryhtyä ”hoitamaan” minulle kuulumatonta asiaa millään tavalla. Haluan irti asiasta.

Sitä tässä pohdin ja siksi tämän kirjoitan, sillä asia ei ole helppo. Kaikkien meidän pitäisi olla lähimmäisiä toisillemme, mutta missä kulkee raja silloin, kun toinen ei ongelmaansa ymmärrä, ei näe sitä, ei osaa pyytää apua ja toimii niin kuin ennenkin, mutta hullun lailla. Ja hulluudellaan saa jopa minunkin mielenterveyteni uhan alle.

Enpä tässä oikein jaksa muutakaan tehdä, kuin joko toimia tuon alussa mainitsemani esimiehen esimiehen lailla: pidän kipparilakkini päässä ja totean:
”Nythän on niin, että te olette hullu!”
tai kuten kollegani teki: liukenen minäkin maisemista vähin äänin.

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

Seniorisome

Minun oli alkuaan tarkoitus kirjoittaa tämän niminen loppujuttu aiemmille mummo- ja pappasomejutuille, mutta ajateltuani asiaa riittävän kauan totesin sen aivan turhaksi. Kirjoitan nyt sen sijaan joitain arkisia ajatuksia, joita olen kokenut vanhetessani – etenkin kun tuo vauhti vanheta on viime aikoina senkin vain kiihtynyt ja erilaiset aiemmat digitaaliset "lelut" ovat enemmänkin vaihtuneet elämää ylläpitäviksi hoitolaitteiksi.

Vanheneminen ei kaiketi ole kivaa, näin luulen monien meidän vanhenevan ajattelevan. Aika vähän taitaa olla niitä asioita, joka paranevat vanhetessaan – me vanhukset kun emme ole viinejä. Runsaasti sen sijaan löytyy niitä asioita, jotka ovat entistä huonommin iän karttuessa.

En nyt puutu niihin lukuisiin remppoihin ja liikkumisongelmiin sun muihin enemmän fyysisiin ja ruumiillisiin sekä terveydellisiin ongelmiin, joita putkahtaa meille vanhuksille eteemme hyvä ettei joka päivä joku uusi. Keskityn tässä jutussa muunlaisiin ongelmiin, psyykkisiin ja sosiaalisiin, joita myös ilmaantuu melko lailla usein eteemme.

Kaikille lienee jo selvinnyt – jos ei muualta niin mediasta – se seikka, että monet vanhukset kärsivät yksinäisyydestä. Muistan vuosien takaa erään minua huomattavasti vanhemman, sodan kokeneen Päämajan upseeriystäväni, joka sitten kuoli yli ysikymppisenä. Menetettyään vaimonsa kuolemalle ja sen jälkeen kavereitaan, muistan hänen usein sanoneen, että on jäänyt tänne maailmaan melkein kuin vahingossa – yksikseen, unohtunut. Kaverit ja lähisuku – lapsia hänellä ei ollut – olivat kuolleet kaikki. Siksi vietimme mahdollisimman usein toisen vanhan ystäväni kanssa ns. triumfiraatin kokouksia milloin missäkin tätä yksinäisyyttä torjuen.

Itse en ainakaan vielä ole kärsinyt kovasti yksinäisyydestä. Se johtunee siitä, että minulla on lapsia ja lapsenlapsia ja hyviä kavereitakin, jotka ainakin ajoittain vierailevat luonani tai muuten pitävät yhteyttä minuun digitaalisilla laitteilla tai puhelimella. Todennäköisesti olen myös ainakin hieman jonkilainen erakkoluonne ja jossain määrin viihdyn yksinkin.

Viimeaikaisia ilojani on silti ollut mm. pojanpoikani, joka sai myytyä minulle keräämiään mustikoita hyvään hintaan. Iloani ja riemuani lisäsi tieto siitä, että hän oli onnistunut masinoimaan toisen mummonsa puhdistamaan ne keräämänsä ja myymänsä mustikat, mutta ei ilmeisesti kuitenkaan maksanut tuosta työstä mummolle. En tosin tiedä, saiko mummo mustikoita halvemmalla. Kauppiaan, siis yksityisyrittäjän, poikana, iloitsin, että jospa isäni ja ukkini ja aika monen muun esi-isäni ja sukulaiseni ammatti jollakin tavoin jatkuisi tulevaisuudessakin.

Yksinäisyys saattaa kai toisinaan olla – tai se saatetaan kokea – eräänlaisena yksin jättämisenä, tai joskus jopa ihan hylkäämisenä. Sitä en onneksi ole kokenut lähisukuni taholta sen suuremmin, mutta välillä on tuntunut, että joissain muissa vanhoissa tai tuoreemmissa ystävissäni merkkejä jostain tuollaisesta on ilmassa. Voihan tietysti olla, että vanhuksena taas kuvittelen ja pelkään vain pahinta, sen olematta se suuremmin totta, mutta …

Silti – edellä mainitut henkilökohtaiset reunaehdot huomioiden – on mielestäni joiltain osin selviä merkkejä, että minusta on alkanut tulla joillekin ystävilleni jos ei nyt ihan jäteongelma niin ainakin jotenkin muuten vain olen muuttunut tarpeettomaksi, hyödyttömäksi ja kenties jopa joksikin muuksikin ongelmaksi ja yhteydenpito on alkanut haalistua ja osin jopa loppunutkin. Muuttunut ainakin yksipuoliseksi, yksisuuntaiseksi.

Tuo on asia, joka todella on välillä tuntunut jopa pahaltakin. Siinä ikään kuin havahtuu huomaamaan olleensa itse väärässä jonkun ihmisen suhteen tai hänen suhteestaan minuun. Tulee melkein väärinkäytetyn, hyväksikäytetyn tuntuma, vaikka sana lienee hieman yliampuva.

Mutta näin lienee ollut maan sivu. Joillakin on ystäviä ja ”ystäviä” – toiset ovat vain ystävinä ns. hyödyllisiä hölmöjä, toiset jostain muusta syystä "ystäviä", joskus ehkä jopa sukusiteiden vuoksi pakollisia ystäviä. Mutta joka tapauksessa hylkäämisen tai torjumisen kohteeksi joutuminen satuttaa aina hieman tai enemmän – suhteen laajuudesta ja pituudesta sekä syvyydestä riippuen. Tulee mietittyä, miksi en huomannut tuota asiaa aiemmin. On siis hieman höynäytetyn olo.

Onhan noita satunnaisia ystäviä toki kadonnut matkan varrella ajoittin, kuka mistäkin syystä, mutta on olemassa joukko ihmisiä, joita ihan oikeasti on luullut hyväuskoisena ystävikseen, mutta mitä sitten lienee tapahtunutkaan. Tietysti mietityttää myös se, miten itse olen kenties syyllinen asiaan?

Onneksi tuo joukko ei ole – ainakaan vielä – kovin suuri ja siksi ei kai ainakaan vielä kovin suuri ongelmakaan. Mutta pahoittanut se on silti mieleni jossain määrin. Nyt kun vanhuksena – ja etenkin koronakaranteessa – on ollut kaiketi liiaksi aikaa ajatella ja pohtia syntyjä syviä – tällaisiakin.

En ryhdy nyt sen suuremmin pohtimaan – miksi näin tapahtuu. Se lienee suurempikin kysymys, tiedä häntä. Mutta osasyyllinen löytyy varmasti itsestänikin. Vanhenemiseni on heikentänyt varmasti myös omia sosiaalisia taitojani ja toimintaani, kenties sietokykyänikin. En ole ollut itse yhteydessä heihin riittävästi ja jos olenkin, olenko ollut joissain asioissa – vanhuuttani ja vaivojeni vuoksi – liian tyly, kieltäytynyt auttamasta, kohtaamasta tai jotain muuta vastaavaa. Mene ja tiedä!

Joten syytä löytyy varmaasi kuten sanonta kuuluu ”niin syystä kuin sepästäkin”. Siksi asiaa ei kai kannata kovinkaan perusteellisesti surra ja vaipua voivottavaan itsesääliin. Paras tapa välttyä pettymyksiltä on varmaankin olla edellyttämättä mitään keltään.
Näin kai se elämä vain menee!

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Pappasome - osa II

Enpä nyt tällaisena tyypillisenä pappana tajunnut, että edellisen blogijuttuni otsikkokin saattaisi aiheuttaa suuremman kolahduksen, mutta niin näytti kumma kyllä käyneen. Tosin käyttämäni sana ”suurempi” on tietysti suhteellinen tässäkin tapauksessa. Mutta – käytin mummo-sanaa hieman samassa mielessä kuin on vaikkapa pappa sanassa ”pappamopo” – siis ilman suurempaa sukupuolisidonnaisuutta, kuvaamaan vain tiettyä ikäpolvea, siis enemmän ikäsidonnaisesti.

Mie ja miun mopo.

Tosin asiayhteys, johon sanan sijoitin, oli ehkä enemmän feminiiniselle tunnepuolelle sijoittuvaa ja siksi kai valinta oli tuo, mikä oli. Mutta menköön nyt tämä toinen juttu toisella kenties makuliisimmalla nimellä, mutta edelleen ilman sukupuolisidonnansuutta mihinkään tiettyyn sukupuoliryhmään sen kummemmin liitymättä.

Mutta sanon vielä senkin, että ymmärrän hyvin, että ihminen – pappa tai mamma – älähtää usein tällaisen kalikan häneen kalahtaessa. Oletettavasti minäkin tein nyt juuri niin.

Tässä edellisen jutun eräänlaisessa jatko-osassa keskityn nyt hieman ehkä enemmän tiettyyn asiaosaamiseen, enkä siis suinkaan tarkoita taaskaan sitä, että se yksinomaan olisi pappojen ongelma, ellei nyt joku halua väkisin väärinymmärtää.

Näin meistä arveltiin 2010-luvulla. Miten lie nyt!

Some on tehnyt meistä somessa riehuvista ihmisistä helposti ”kaikkien tieteitten tohtoreita”. Onpa kyseessä sitten vaikka hevostenhoito tai kanoninen oikeus, meiltä löytyy kaikkeen vastaus, joka tietenkin on se ainoa oikea. Muistelen nähneeni joskus jonkun ihmisen some-esittelyssä tekstin: "aina oikeassa". Huumoria tai ei, ainakin ajan kuvaa.

On tietysti erittäin hyvä asia – ainakin tiettyyn rajaan saakka – että ollaan oikeassa. Raja lienee jossain tapauksissa sitten oikean ja väärän, toden ja valheen, kuvitelman ja realismin välissä. Ja samalla on sanottava, että mielestäni tämäkin kovin häilyvä oikeudentaju on usein seurausta nykyisestä sosiaalisen kulttuurin avoimuudesta tai ainakin luullusta avoimuudesta ja sen eritoten väärinkäytöstä.

Minulle kovinkin rakas aihe ”ortodoksisuus” on hyvä esimerkki tästä. Enpä koskaan entisessä elämässä uskonut, että somesta voi löytyä niin valtava määrä kanonisen oikeuden tai vaikkapa dogmatiikan huippuasiantuntijoita.

Tietääkseni on olemassa somesivuja, jossa vaikuttaa useita tällaisia eri alojen huippuja. Sieltä saa varman vastauksen vaikka siihen, ja onko jonkun alueen saama autonomia tai vaikka autokefalia pätevä vai ei ja onko sen myöntäneellä taholla moiseen oikeus ja millä perusteella myöntäjä voidaan lukea skismaatikoksi. Samoin siellä on vaikuttanut olevan runsasti erilaisten persoonallisuuksien – kuten vaikkapa "antikristuksen" – tunnistajia. Minun mielestäni oikeasti asiansa osaava Merja Merras kirjoittaakin eräässä blogijutussaan osuvasti tätäkin asiaa hieman sivuten puhuttaessa protestanttisista evankelistoista, että tällainen evankelista "opettaa raamattua oman käsityksensä mukaisesti, mitä milloinkin mieleen juolahtaa."

"Oikea tieto vs. valheellinen tieto" asiana näinä aikoina sivuaa hieman sellaistakin aihepiiriä, josta me kaikki olemme viime aikoina saaneet monenlaisia – sanoisin jopa karmaisevia – esimerkkejä. Vaikkapa siitä, että saman perheen jäsenetkään eivät näe asioiden oikeellisuutta tai edes tekojen oikeutusta samalla tavalla. Miksi toinen hyökkää ja tappaa toisia – onko se oikein vai väärin – oikeutettua vai syntiä? Mielenkiintoista on samalla tässä asiassa, että ”oikealla mielipiteellä” voi huoleti syrjäyttää toisen omaan arvomaailmaan liittyvän ja sieltä pulppuavan asian oikeellisuuden ja tehdä väärää asiaa mukamas oikein perustein.

Kun pohtii omasta mielestään oikeita syitä tuollaiseen arvojen jakautumiseen, voisi varmaan samalla miettiä, päteekö sama lainalaisuus mielipiteen ilmaisuun somessa.

Tuon asian perussyy eli jonkinasteinen aivopesu, vahva vaikuttaminen, on varmaan kaikessa mukana tavalla tai toisella. Ja juuri uskonto – eritoten ortodoksisuus – on oivallinen kasvualusta moiselle. Asiaa auttaa vielä, mikäli taustalla eli vaikuttamisen kohteena olevilla ihmisillä on normaalia matalampi koulutustaso. He eivät suuremmin vaikkapa vanhuuden takia seuraa maailman tapahtumia tai ovat kyllästyneitä huonoihin uutisiin, sotauutisiin. Lisäksi joillakin heistä saaattavat informaatiokanavat olla vähäisiä ja rajoitettuja ja vaatisi kenties syvemmälle päästäkseen jonkinlaisia uusia digitaitoja.

Silti olen itse vahvasti sitä mieltä, että ainakin tällaisissa tapauksissa kovinkin helposti noin yleisimminkin meistä somen käyttäjistä tulee melkoisessa määrin tyhmempiä kuin oikeasti ehkä olemmekaan. Usein vain laiskuuttaan, joskus ehkä edellä mainituista muistakin syistä johtuen.

Kun tuohon soppaan sitten sekoittaa sopivasti erilaisia monille meistä ikääntymisen mukanaan tuomia usein negatiivisia luonteenpiirteitä, kuten kärttyisyys ja ilkeilyn halu sekä "mukamas iän tuoma" oikeassa olemisen pakko, lienee soppa valmis.

Aika pian saamme lukea joltain somesivulta aivan uudenlaista dogmatiikkaa ja neo-ortodoksisuutta, joka suvaitsee kaiken ja vielä hieman enemmän. Teki tosin mieleni lisätä tuohon neo-ortodoksisuuden aiheuttajalistaan vielä yksi mieleeni tullut asia, mutta varovaisuuttani ja aikaisemman kirjoituskokemukseni mukaan sen pois jättäminen ja nimeämättä jättäminen tässä tapauksessa tällaisena ns. ”äidinmaito-ortodoksina” lienee viisaampaa.

Mutta tuossakin tapauksessa lienee taustalla tietty elämään ja vanhenemiseen liittyvä yleismaailmallisempi, jopa kenties geriatrinen syykin. Sitä voisi verrata vaikkapa joidenkin ruotsin-suomalaisten ihmisten kokemuksiin eräissä ruotsalaisissa vanhainkodissa:
Ihmiset ovat aikanaan muuttaneet kuka mistäkin syystä toiseen maahan, toisenkieliseen ympäristöön ja opetelleet siellä uuden tavan elää ja uuden kielen. Vanhetessaan ja sairauksista johtuvien älyllisten toimintojen heiketessä he unohtavat pahimmassa tapauksessa noissa vieraan maan vanhainkodeissa uuden kielensä ja puhuivat vain enää alkuperäistä äidinkieltään, kieltä, jonka ovat lapsena oppineet ja ikänsä käyttäneet, loppuaikana tosin toisen kielen ohessa. Näin voinee käydä, jos kielen tai kaiketi minkä tahansa asian oppii lapsuuden jälkeen aikuusuuden keskellä vain pinnallisesti vaikkapa pakon (muutto maahan, elämäntilanne) vuoksi.

Tilannetta huonontaa myös se, jos uusi, tuo toinen kieli tai uusi idea, aate on alkuaan huonosti ja pinnallisesti opiskeltu, ilman kielen tai aatteen syvimpien nyanssien tuntemista ja ilman tietoa kieli- tai aateopillisista hienouksista ja ilman sen kokoaikaista, kokonaisvaltaista kielessä tai aatteessa ja sen hienouksissa elämistä ja sen jatkuvaa harjoittamista. Vanha aate tai kieli pullahtaa kaiken uuden ja opitun ohi pinnalle kuin ongen koho syrjäyttäen uuden ja aiheuttaen yleensä jonkin verran hämminkiä.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmai.com

PS. Katsotaan nyt, saisinko kirjoitettua vielä yhden osan ja sen nimeksi voisi sitten jo laittaa sen suositellun hajuttomamman ja neutraalin seniorisomen.

H@P