Keleinonunnat ja -munkit Suomessa

Törmäsin jälleen otsikossa mainittuun termiin ”keleino” selvitellessäni joitain vanhoja valokuvia. Yritin ensin ilman kirjoja tutkiskella, mitä netti tietää aiheesta. Ainakaan suomeksi ei löytynyt mitään tai sitten vain en osunut oikeaan ”suoneen”.

Kyselin seuraavaksi asiaa tutuilta ortodoksisilta ”käveleviltä tietopankeilta” ja tuloksena oli oikeastaan kahdenlaisia vastauksia hieman karrikoiden sanottuna: pikkasen hymistellen annettuja ja jossain määrin ylistäen annettuja, molemmat kuitenkin hyviä ja asiallisia vastauksia. Asia rupesi kiinnostamaan entistä enemmän. Asiaa mahdollisesti käsitteleviin kirjoihin asti en suuremmin ole vielä päässyt, mutta pikasilmäyksellä ei paljoa ole ainakaan vielä löytynyt. Väitöskirjasta "Valamo - karjalaisten luostari" on löytynyt joitain viitteitä asian olemassaoloon.

Yritän jälleen selvitää asiaa itselleni tutulla tavalla, kirjoittamalla tämän blogijutun siitä, mitä oikein tarkoitan, kun vaaikkapa kirjoitin edellä nuo kaksi erilaista vastausta kuvaavaa sanaa: hymistelevän ja ylistävän. Minulla ei ole tarvetta eikä edes haluakaan kirjoittaa aiheesta akateemisesti, sen tehkööt jotkut nuoremmat joskus – toivottavasti kuitenkin joku tekisi.

Väitöskirjassaan ("Valamo - Karjalaisetn luostari") TT Hannu Kilpeläinen on laittanut ko. sanan (muodossa kelejno) lopussa olevaan termioppaaseen ja kertoo tällaiseen salaiseen vihkimykseen osallistuneiden olleen sellaisia Suomessa asuvia ilman Suomen kansalaisuutta olevia, joita ei ainakaan silloisen laisäädännön mukaan voitu vihkiä munkeiksi tai nunniksi.

Itselläni on käsitys, että noita salanunnia lienee ollut Suomessa enemmän kuin salamunkkeja. En äkkisiltään nyt muista kuulleeni Suomesta ainuttakaan salamunkkia, mutta syy voi tosin olla myös ikäni ja huonon muistin. Salanunniin olen sen sijaan tärmännyt joissain erilaisten "projektieni" kääneissä. Viimeisin rypäs oli ns. ”Valamon nunnat”, joista aikalailla yleistettynä on käytetty myös nimitystä ”pyykkärinunnat” ja joista jotain jo aiemmin pohdiskelinkin joissain blogijutuissani.

Valamohan ei ole naisluostari, eikä edes ns. sekaluostari. Siksi siellä ei siis voi olla naispuolisia ”nunnia”, siis noita Valamon nunnia. Mutta kun vaan oli, ainakin joissain yhteyksissä tuohon nimeen – Valamon nunnat – asiakirjoissa ja muissa teksteissä törmäsin. Näiden omien vähäisten kokemuksieni perusteella heitä oli kahta eri sorttia. Toisesta voisi toisaan käyttää tuota jo edellä mainittua nimitystä ”pyykkärinunnat”, vaikka heidän tehtävinään oli paljon muutakin: ruuanlaittoon, ompelimoon, kasvihuoneisiin, siivoukseen ja kaikkiin ns. naistentöihin liityvät toimet miesluostarissa, Valamossa.

Asiakirjoista mm. selviää, että Valamon luostarin väen (eli veljestöön kuuluneet sekä työväki ja muut luostarissa asuneet) joukossa olleista ns. Valamon nunnista seuraavat nunnavihkimyksen (tai ainakin nunnanimen omanneet) kuolivat Kannonkoskella ja ovat sinne haudatut:

* nunna Nina (siviilinimeltään Natalia Jakovlevna Nikolajeva, 1859/1863-1943)
* nunna Anonina (siv. Anna Sergejevna Maljuškina, 1861-1945)
* nunna Valentina (siv. Vassa Vasilievna Djatsihina, 1870-1945)
* nunna Fotina (siv. Juliana Jakovlevna Varganova, 1861-1947)

Heidän lisäkseen Kannonkosken mullissa lepäävät seuraavat samaan ryhmään kuuluneet naiset ilman nunnanimeä:

* Aleksandra Petrova Antrušina (1871-1940)
* Agripina Ivanova Ivanova (1861/1866 - 1942)
* Matrona Ušanova (1884-1943)

Näiden lisäksi asikirjoissa sanotaan pappismunkki Savvan tuoneen mukanaan Kannonoskelta Heinäveden Valamoon heinäkuussa 1947 seuraavat naiset:

* nunna Taisia (siv. Tatjana Vasilijevna Vasilijevna, 1883-1959)
* Evgenia Komylina (1883-1949)
* Marfa Jeršova (ei synt. tai kuolintietoja)
* Justina Ševeleva (ei tietoja)

Näiden naisten lisäksi lienee Valamossa ollut vielä muitakin sekä nunnavihkimyksen saaneita että siviinimellä eläviä naisia, joista joidenkin nimiin olen joissain muissa yhteydessä törmännyt (mm. nunnat Sofia, Maria ja Melania).

Tuntemattomaksi jäänyt nunna.
Valokuvan takana teksti: Valamon nunna.
(Kuva: VLKA / ON)

Toisen salanunnien "ryhmän" nimeksi olen tässä vaiheessa antanut hieman tuota ensimmäistä nimitystä vastakkaisesti mukaillen ”ylimystönunnat”, sillä he todellakaan eivät olleet pyykkäreita tai ompelijoita. Tämän ryhmän edustajista olen tässä vaiheessa projektiani oppinut tuntemaan ja hieman jotain tietämäänkin vasta kahdesta: nunna Mariasta ja nunna Sergiasta. Erotuksena "pyykkärinunnista" he eivät asuneet Valamossa.

Nunna Maria eli Anna Vyrubova
(Kuva yksityissestä kokoelmasta)

Toinen heistä oli Venäjän tsaarin hovin ja tsaarittaren hovineito, joka kantoi siviilissä nimeä Anna Aleksandrovna Vyrubova, os. Tanejeva ja josta olen myös jossain vaiheessa jo aiemmin kirjoittanut ihan oman blogijutunkin yhteen näistä monista blogeistani: ”Anna Virubova, keisarinnan hovineiti”.

Hänen elämänvaiheitaan selviää tarkemmin tuosta blogikirjoituksesta ja siksi en siihen enää täällä sen suuremmin palaa. Hauta löytyy Helsingin ortodoksiselta hautausmaalta samoin kuin tuon seuraavankin salanunnan, nunna Sergian.

Nunna Sergia
(Kuva VLKA / ON)

Nunna Sergia, siviilinimeltään – jota muuten hänkin käytti kuitenkin enemmän kuin nunnanimeään – oli Antonina Komarov tai ilmeisesti tuon ajan mukaisesti Komaroff. Hänen isänä Matfei lienee ollut kauppias – näin tarina kertoo.

Antonina Komaroff siviiliasussa (vas.), keskellä tuleva Laatokan piispa Markus.
(Kuva VLKA / ON)

Nunna Sergia oli kerrotun mukaan ollut aiemmin oopperalaulaja, kaunisääninen altto, jonka voimakas ääni myös ortodoksisen kirkon kuorossa, joissa hän myös mm. Uspenskin katedraalissa  lauloi, soi kuuluvasti, mutta ei kuulemma häiritsevästi. Tarina kertoo, että hän lopetti laulamisen oopperassa, kun hänen rippi-isänsä sanoi sen olevan sopimatonta, kentis hän on käyttänyt jopa sanaa ”syntiä”.

Tuo rippi-isä, Valamon luostarin laajalti kuuluisuutta saanut skeemapappimunkki Jefrem, liittyy kumpaankin salanunnaan, sillä hän on vihkinyt heidät nunniksi.

Skeemapappismunkki Jefrem
(Kuva: VLKA / ON)

Munkiksi vihkimisen voi tietämäni mukaan tehdä joko piispa tai luostarin johtaja, usein igumeni arvoltaan. Nunnavihkimyksen voi tehdä pappikin, siis vihittävän oma rippi-isä ja sen voi tehdä salaisesti, ”keleino” – sana tarkoittanee suomeksi jotain sellaista kuin "salaisesti" tai ”kahden kesken”. Kumpikin nainen on vihitty tiettävästi nunniksi Valamossa, mutta he eivät siis kuitenkaan kuulu Valamon ”sisaristoon” tai edes ole kirjoilla luotariseurakunnassa, kuten eräät ns. Valamon nunnat olivat. Sen lisäksi vihkimystä ei yleensäkään ole rekisteröity mihinkään viralliseen paikkaan – luostariin tai seurakuntaan eli siitä ei välttämättä ole olemassa mitään kirjallista dokumenttia.

Antonina Komaroffin kuolinilmoitus
oli siviilinimellä.

Ilmeisesti kumpikin näistä salanunnista käytti siviilissä normaalia, sein tummaa siviiliasua, joka ei siis ollut ”virallinen” nunnan asu. Nunnan viittaan ja muihin asuun kuuluviin asusteisiin he pukeutuivat vieraillessaan luostarissa – useimmiten juuri Valamossa, jossa ainakin nunna Sergia vietti kesäisin pari viikkoa tai joskus pidemmänkin ajan auttaen erilaisissa töissä kaupassa, kirkossa, kuorossa, jne. Tämä tosin tapahtui aikana, jolloin alkoivat jo kaikki vanhan Laatokan Valamon munkit olla kuolleita, sillä suurelle osalle heistä tällainen olisi ollut jopa kauhistus.

Yhden "Valamon nunnan", tgarinan mukaan pyhiinvaellusretkellä Laatokan Valamoon vallankumouksen pyörteissä jumiin jääneen valkovenäläisen Serafima Zhukin, myöhemmin keleinonunnaksi eli ns. salanunnaksi vihityn Sofian hauta Heinäveden Valamon veljestön hautojen joukossa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tuohon edellä mainittuun ensimmäiseen – pyykkärinunnien – ryhmään kuului enemmän naisia, joiden kohtalosta yhden, valkovenäläisen nunna Sofian eli Serafima Zhukin kohtalosta olen kirjoittanut ainakin yhteen blogijuttuun jotain: ”Valamon nunnat 4/4”.

Kun ainakin toisen edellä mainitun keleinonunnan haudasta on muodostunut lähes – tai oikeastaan jo täysin – eräänlainen pyhiinvaelluskohde, vastaavasti noiden jälkimmäiseen ryhmään kuuluvien nunnien kohtaloista ei sitten tiedetä paljoakaan. Vielä jokunen vuosi sitten evakossa Kannonkoskella kuolleiden nunnien ja muiden naisten haudalla ei ollut edes merkkiä ja miten lienee nykysin, tiedetäänköhän edes, missä hauta sijaitsee.

Jos vielä lyhyesti tuosta ”ylimystönunnien” nunnaksi vihkijästä, skeemapappismunkki Jefremistä. Hän tuli laajalti Venäjällä tunnetuksi jo ollessaan ns. tavallinen pappismunkki – siis ennen suureen skeemaan vihikiytymistään. Isä Jefrem, siviilinimeltään Grigori Hrobostov (1875-1947) oli silloin nimeltään pappismunkki Georgi ja hän toimi mm. joidenkin tsaariperheen ja hovin jäsenien ”omana rippi-isänä” ja tätä kautta sai runsaasti mainetta ja samalla myös mitä ilmeisimmin maallista mammonaa lahjoina tsaariperheeltä – mm. keisarillisten rippilasten isä Georgille teettämän Fabergen valmistaman koruristin vuonna 1915. Tuon ajan keisarillinen ”käytäytymiskoodisto” lienee jäänyt jollain tavalla ”päälle” tasavaltalaisessa Suomessakin sodan jälkeen tänne evakkoon siirtyneelle rukoukseen keskittyneelle skeemamunkille ja hän jatkoi noita venäläisten emigranttien tapaamisia ja siihen liittyviä toimia aktiivisesti täälläkin.

Jottei tämä ääneen kirjoittaminen/ajattelu tulisi liian pitkäksi, vielä lyhyesti muutama sana tästä päivästä. Onko vielä nykyään salanunnia, keleinonunnia tai -munkkeja. Kenties, mutta jos on, luulen, ettei heistäkään samalla tavalla ole olemassa mitään rekisteriä, jos heitä siis todella on. Maailmassa eläviä munkkeja ja nunnia toki löytyy enemmänkin, mutta heistä ei ehkä voi käyttää sanaa keleino. He elävät maailmassa eli poissa mahdollisesta luostaristaan – jos sellaista nyt edes on – toisaalta melko tavallisen näköistä elämää, jos sitä vertaa muihin maailmassa eläviin ihmisiin  ja toisaalta melkolailla erilaista elämää luostariasukkaisiin verrattuna. Pitänee kuitenkin samalla sanoa, että tuo "oikea tai väärä" näkemys perustuu siihen kuvaan, mikä meillä mahdollisesti siitä on omissa mielikuvissamme muodostunut. Heidän pukeumisensa riippunee paljon tilanteesta, missä kulloinkin ovat. Kuulin, että eräs – luvan saaneena – normaalissa töissä käynyt keleino pukeutui siviiliasuun töissään, mutta pääasiassa muutoin luostariasuun. Näin lienee suurimman osan kanssa, pukeudutaan tilanteen tai tehtävän mukaan.

Mielenkiintoinen yksityikohta heidän kohdallaan on oman luostarin "kirjavuus”, jollakin se on toisessa maassa, jollakin erakkola, jollakin aiempi luostainomainen yhteisö, jota ei enää ole, joillakin nykyinen luostari, mutta jonka veljestöön tai sisaristoon he eivät kuitenkaan enää virallisesti kuulu, jne. Luostarissa heillä ei ole omaa keljaa, kotia, vaan he asuvat omassa kodissaan "siviilimaailmassa". Pääsääntöisesti he ovat kirkollisessa mielessä yleensä oman alueensa (hiippakunnan) piispan alaisia, toisinaan jopa heidän vihkimiään.

Kuten sanottu – aiheesta olisi paljonkin tutkittavaa. Kunhan vain joku sen tekisi. Toivotaan, että Itä-Suomen yliopisto tai miksei joku muukin yliopisto, jossa valmistuu teologeja, ottaisi aiheen työn alle ja omakseen vaikka sitten alemman tason pro-gradu-tutkimuksissa.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kirkko krimihatussa

Olen viime aikoina seurannut mediaa huolestuneena. Tapahtumat, joista olen saanut lukea lehdistä tai katsella telkkarista, ovat usein pahoittaneet mieleni. Ne ovat tuoneet mieleen muistoja joiltain menneiltä sodan ajoilta ja valtioista, tapahtumista, jolloin mikään ei ollut enää pyhää, ei totta eikä aina oikeinkaan. Ajalta, johon en enää toivoisi koskaan palattavan.

Itse olen syntynyt heti kohta sotien jälkeen ja elin omien vanhempieni ja koko pohjoiskarjalaisen kyläyhteisön kokeman kollektiivisen vääryyden tunteen joutuessamme mm. luovuttamaan oman isäni asuinpaikan toiselle valtiolle, joka minun ja monen muun mielestä oli hyökännyt maahamme vääryydellä ja kavaluudella – väärin perustein, petoksella, ilman oikeaa, hyväksyttävää syytä.

Sodassa tai sen seurauksissa menettivät henkensä useat sukulaiseni, mm. toinen ukkini ja muita äitini lähisukua, heidän joukossaan äitini ensimmäinen aviomies, jonka jälkeen äidille, sotaleskelle, jäi kaksi pientä alle 3-vuotiasta lasta, sisarpuoleni. Onneksi hän löysi isäni ja niin minunkin ja veljieni elämä mahdollistui, mutta ympäristössä, jossa oli paljon surua, jopa vihaa ja katkeruutta tapahtuneista vääryyksistä, jotka olisi sen aikaisen politiikan mukaan muka pitänyt hymyillen ja vaieten hyväksyä.

Tuossa ympäristössä yritin kasvaa tasapainoiseksi ortodoksiksi, vaikka jotkut haukkuivat minua ryssäksikin. En silloin edes tajunnut alkuun, mikä se oli ja myöhemmin, kun tajusin, en ymmärtänyt: miksi haukuttiin. Nyt saatan jo hieman ymmärtää, että taustalla oli tuo koettu vääryys ja epäoikeudenmukaisuus ja se tarvitsi vain kanavan purkautua, kanavan, joka ei voinut aina puolustautua tai sanoa vastaan ja jonka haukkuminen ei vienyt vankilaan. Mutta minusta se kasvatti ortodoksin.

Kaiken tuon kokeneena joskus ihmettelen, kuinka suvaitsevainen minusta kuitenkin on tullut naapurimaamme ihmisiä kohtaan; ihmisiä, joista olen löytänyt paljon hyviä ihmisiä, toisista välittäviä ihmisiä ja jopa voisi sanoa samanmielisiä ihmisiä ja mikä tärkeintä: syyttömiä ihmisiä tapahtuneisiin. Viime aikoina on kuitenkin tuo usko hieman horjunut ja syy ei välttämättä ole näissä ihmisissä itsessään, vaan aivan muussa – koko valtion, sen johtajien ja eliitin toiminnassa.

Viimeisiä pisaroita tuossa ”projektissa” on ollut mm. oman naapurikirkkomme toimet Aleksandriassa ja kyseisen maan maallisen hallinnon toimet Kazakstanissa, jonne heitä lähetettiin ”rauhanturvaajina” ampumaan meidän kaltaisiamme syyttömiä ihmisiä, jotka protestoivat korrputiota ja omia kehnoja elinolojaan vastaan. Jos rauhanturvaaminen on tuota tai kirkonkin lähetystyö toisten alueiden brutaalia rahan avulla valloitamista, kaikki ei mielestäni ole kohdallaan. Joku – tässä tapauksessa vielä oma kirkkoni, vaikkakin toisessa maassa – toimii täysin vastoin arvojani ja oikeustajuani, samalla kun se toimii vastoin kirkon omia ikiaikaisia sääntöjä ja lakeja ja jopa mielestäni kirkon omia arvoja vastaan.

Itse en yksittäisenä tavallisena ihmisenä voi toimia paljoakaan tällaista toimintaa vastaan. Korkeintaan murista. Tällaisen blogijutun kirjoittaminen on kuin pisara meressä, mutta teen sen silti. En hyväksy tuollaista maallista enkä kirkkopolitiikkaa. Ja sanon sen ääneen ja julkisesi. Tuolainen toiminta on mielestäni väärin – todella väärin ja vastoin kaikkea inhimillisyyttä ja ihmisoikeuksia ja niitä arvoja, joita pidän tärkeinä.

Huolestuttavaksi tämän tekee lisäksi se ajaus, että milloin tahansa oma maammekin tai oma suomalainen ortodoksinen kirkkokin saataa olla seuraava invaasion, valloituksen kohde. Nyt vain odotellaan tilanteen kärjistymistä – ei tehdä itse kuitenkaan mitään kirkkona sen estämiseksi – ja astumalla sitten oikean ajan koittaessa kaootiselle estraadille, kun asiat eskaloituvat ja konkretisoituvat. Viime aikaiset keskustelut vaikkapa liitttymisestä Natoon, tuovat väkisin mieleen kysymyksen: miksi. Mitä vaikkapa Suomi on tehnyt rauhanturvaajana esiintyvälle naapurillemme, että sen edes tavitsee ajatella asiaa tuollaiselta viholliskuvan kannalta ja saa sitten meidätkin ajattelemaan samalta kannalta.

Samoin se saa ajattelemaan, milloin on Suomen kirkon vuoro joutua ulkoisen invaasion kohteeksi. Milloin maassamme kirkon piirissä ilmenneet hallinnolliset ja riitaisten ihmisten aiheuttamat – eivät siis kirkon opilliset vaan inhimilliset – epäkohdat konkretisoituvat siihen pisteeseen, että ryhmä ihmisiä alkaa huutaa joidenkin kiihottamina kuin aikoinaan Barabbasta: EROTAAN Konstantinopolista ja … Merkkejä on jo ollut tällaisestakin.

Ja milloin vieras kirkko maallista hallintoa myötäillen ja sen mallin mukaan laittaa ”krimihatun” päähän ja ottaa kirkkomme tai ainakin kirkollisen alueemme hallintaansa tavalla tai toisella tai ainakin hajottaa sen Aleksandrian tapaan kahteen tai jopa useampaan osaan. Jossain määrin ilmeisesti vainoharhaisena voin vaikka nähdä jo nyt valitettavasti joitain merkkejä tuostakin.

Useat kirkkomme johtavat työntekijät ja etenkin kirkon viestintä ovat oikeastaan lopettaneet puhumisen Konstantinopolista ja kertomasta edes, miten koronaan sairastunut patriarkkamme voi. Jotkut ovat alkaneet jo viettää jouluakin naapurimme aikataulun mukaan ja toivottavat joulutervehdykset kyrillisin kirjaimin. Pahimmillaan tällaisessa vainoharhaisessa, tarkoitushakuisen, propagandistisen maallisen ja kirkollisen median muokkaamassa tilassa mörköjä voi siis nähdä vaikka missä, jopa sellaisessakin, missä en ainakaan minä sitä aiemmin ole millään uskonut olevan. Kauhistuttaa, että minäkin ajattelen noin, mutta lohdullista silti: minä en oikeasti vielä usko noin.

Kysellään, valitiinko apulaispiispaksi Moskova-myönteinen vai Konstantinopoli-myönteinen, missä määrin moinen asia oli taustalla vaikuttamassa, kuka tuli ehdolle. Jäikö K-myönteinen pois siksi vai jostain muusta henkilökohtaisemmasta syystä. Niin tai näin – mielestäni paras ja sopivin joka tapauksessa valittiin ja olen tuosta valinnasta iloinen – ja siksi, onneksi, ajatukseeni voin vielä suhtautua vain harhaisena päähänpistona. Mutta silti se pelottaa.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Tiedottamisen kriisi

Taisi olla jo muutama vuosi sitten, kun – en silloinkaan kai ekakertaa – kirjoitin oman kirkkomme tiedottamisen kriisistä. Silloin se oli ajankohtainen myös siitä syystä, että eräs vaikuttava suomalainen ortodoksinen media oli – tietokonekieltä käyttääkseni – kaatunut, siis pois yleisestä toiminnasta, käytöstä.

Tuolloin ajatukset tulevasta olivat varmaan melko ankeita, koska tuo yksityishenkilöiden vapaaehtoistyönään ja omin varoin toimittama sivusto oli silloin aivan omaa luokkaansa ortodoksisessa tiedottamisessa. Silloin – tai oikeastaan siis jo muutama vuosia aiemmin – sillä kaatuneella sivustolla puhuttiin muustakin kuin oman kirkon – Suomen ortodoksisen kirkon – asioista, ja näin ihmisille – etenkin ei-ortodokseille Suomessa – valkeni tuonkin sivuston kautta ehkä hieman paremmin ortodoksisuuden globaalisuus ja ekumeenisuus, jota sanaa mielummin kirkossamme käytetään. Maailmanlaajuus täällä enemmistökirkon puristuksissa olevassa vähemmistökirkko-Suomessa.

Itse olin mukana tuon sivuston ylläpidossa tuolloin todella aktiivisesti, mutta ajatus – kuten niin monesti aiemmin ja sen jälkeenkin – oli pikkuhiljaa hellittää. On tainnut kuitenkin aina tuo jäädä pelkäksi ajatukseksi, kun yhä sivustolla jossain määrin hyörin ja roikun, vaikka vähentänyt toki olen suuresti osuuttani sivuston toimissa.

Tuo sivuston tekninen kriisi muute selvisi sitten kuitenkin – ei kuitenkaan virallisen kirkon avustuksella vaan – yksittäisten kirkon piirissä toimineiden ihmisten avulla ja sivu on jatkanut toimintaansa jonkin verran repertuaariaan supistaen.

Yhä edelleenkin seuraan muutakin ortodoksista viestintää niin omassa maassamme kuin laajemminkin. Ja siinäkään en ole valitettavasti paljoakaan tarvinnut ajauksiaan ja mielipiteitään muuttaa – ainakaan koskien oman maamme eli oman kirkkoni tiedotustoimintaa. Edelleen se on – sanoisinko melko raa’an rumasti (anteeksi!) – ala-arvoista näpertelyä ja ihmeellisen linjatonta ja suurelta osin ajastaan jälkeen jäänyttä. Tekisi jopa osin mieleni sanoa osaamatonta, mutta sen sanomiseen ei ammattitaitoni kuitenkaan riitä.

Samaan aikaan, kun muualla mediamaailmassa satsataan nopeaan ja toimivaan, helposti ja notkeasti taipuvaan, nykyään jo lähes kaikkien käytössä olevaan digitaaliseen viestintään ja jätetään kankea printtiviestintä vähemmälle, meillä heitetään rutkasti rahaa jähmeään printtilehteen. Joidenkin pahansuopaisten jurnuttajien – johon ryhmään en tietenkään minä kuulu  :)  – mielestä näin on vain luotu suojatyöpaikkoja osaamattomille työntekijöille. Ihmisille, joilla ei ole oikein käsitystä – taidosta nyt puhumattakaan – digitaalisesta viestinnästä ja sen mahdollisuuksista. Mutta kuten jo sanoin, oma ammatitaitoni tuossa asiassa ei riitä sen syvempään arviointiin.

Huhuilijat kertoivat tässä männä viikolla kauhutarinana erään kirkkoomme liittyvän lehden päätoimittajan sanoneen – kun lehdestä esitettiin kritiikkiä – olevan enemmänkin lehden sisällöntuottaja kuin päätoimittaja. Liekö oikeasti totta, mutta jos on – huh, huh – on tainnut mennä valinta hieman pieleen tai sitten taitaa joku kuiskuttelija ohjata PÄÄtoimittajaa hieman harhapoluille ja tehdä hänestä mahdollisesti sijaiskärsijää koko kirkon viestinnän osaamattomuudelle. Toivotaan, että ovat vain ilkeämielistä huhuja, sillä en missään nimessä toivoisi oman kirkkomme julkaisulla menevän noin kehnosti.

Toinen, mikä on hieman myös arveluttanut, että lehden juttuja – jälleen tosin huhujen mukaan – ostetaan oman kirkkomme lehteen ulkopuolisista tahoilta kovalla tai vähemmän kovalla hinnalla, mutta siis joka tapauksessa pääasiassa ostetaan, ei tehdä kirkon sisällä tai lehden toimituksessa itse. Mistähän sekin kertoo, jos se on totta!

Huhuja on näköjään liikkeellä pilvin pimein ja kaikesta ei aina ota selvää, missä oikein mennään, eikä kai kaikkea pitäisi edes kuunnella, mutta joka tapauksessa tuollainen toiminta kertoo kuitenkin jostain, josta pitäisi varmasti kaikkien meidän "kuluttajien" olla jossain määrin huolissaamme. Sitä en tiedä, ovatko päättäjät huolissaan!

Tiedottamisen kenttä ei ole kirkossamme todellakaan kaikista helpoin. Täällä häärää hyvää tarkoittavien vapaaehtoisten lisäksi muitakin enemmän tai vähemmän jopa käytännössä kirkosta irti olevia muunlaisia ”vapaaehtoisia”, jotka kaikin mahdollisin tavoin omaa egoaan korostaakseen luovat tai ainakin yrittävät luoda erilaisia kriisejä, oikeusprosesseja tai skandaalikirjoituksia milloin mistäkin. Vaikka pienoismallien siirtelystä. Nykyinen holtiton somemaailma tarjoaa tällaiselle hyvän alustan vaikka mihin – hyvään ja pahaan. On sivustoja, joita kannattaa lukea, niistä oppii paljon ja saa uutta tietoa, mutta on myös erilaisia ”do-it-yourself”-sivustoja, joissa tehdään omaa ortodoksista oppia keskustelijoiden omin voimin niin, että päätä huimaa ja jaetaan sitä vielä muille – usein toisille samoista asioista, sananmukaisesi, tuon taivaallista tietämättömille – tosina, hyvä ettei dogmeina. Kauhistuttaa välillä oikeasti ja sääliksi käy noiden ihmisten omia pappeja, jos papit joutuvat heidän kanssaaan toimimaan omassa seurakunnassaan. Jos he nyt ihan oikeasti edes siellä toimivat. Useimmille kai some on se ainoa oma seurakunta, jossa voi olla yhtäaikaa kaikkitietävä tohtoristason seurakuntalainen ja loistava saarnaaja.

Tuohon kriisinluojien joukkoon mahtuu monenlaisia ihmisiä – yleensä kirkkoon tai johonkin sen osaan valitettavasti ehkä epäonnistuneita ja pettyneitä kirkon työntekijöitä, opettajia, tavallisia maalikoita, päähän potkittuja, katkeroituneita ihmisiä, jopa omaa egoaan korostavia narsisteja, jotka jatkavat ”henkilökohtaista sotaansa” netissä ja somessa mahdolliseen katkeraan loppuun saakka, mikä kai heidän mielestään lienee sitten koko kirkon tuho – näin minä sen arvelen olevan. Tällaiseen olen päätynyt, kun niitä kriisissä olevien ihmisten tekstejä olen lukenut ja pohtinut niiden todellisia vaikutuksia ja tavoitteita. Mutta tämä on vapaa maa ja täällä saa jokainen sanoa mielipiteensä. Nyt vain sitten kirkon oman viestinnän ja tiedottamisen pitäisi olla timmissä kunnossa vastaamaan noihin haasteisiin. Mutta kun ei ole!

(Kuva: Ekumeeninen patriarkaatti)

Viimeisin melkoinen ainakin itseäni suurssti kummastuttanut asia, jopa floppi, oli oman ekumeenisen patriarkkamme koronaan sairastumisesta tiedottaminen. Sairastuminen tapahtui pari päivää ennen joulua ja tätä kirjoittassani noin viikko myöhemmin kirkko ei ole tiedottanut asiasta vieläkään mitään isommissa medoissaan tai virallisilla omilla julkisilla nettisivuillaan. Taisi olla pari riviä jotain asiasta Facebookissa, jonne eivät kaikki pääse tai halua mennä ja muuta en ainakaan itse ole nähnyt. Voin toki olla väärässäkin, mutta yleensä katselen tällaisia asioita tarkasti medoista. Sama ilmiö oli erään englanninkielisen uutisen mukaan havaittavissa osassa Amerikan ortodoksista kreikkalaista ortodoksista kirkkoa ja sielläkin ihmettelivät samaan. Miksi?

Selitykseksi onkenties tarjottu jouluaikaa ja lomailua, mutta ei kelpaa, jos kuitenkin on viestitetty joitain muita asioita virallisilla sivuilla – synttäreitä ja muuta vastaavaa vähemmän tärkeää. Ja edustan itse tällaisessa asiassa sitä tiukkaa kantaa, ettei tietotuksesta vastaavat ole koskaan ”oikeasti” lomalla tai vapaalla, vaan tarvittaessa 24/7-ovat valmiita kriisitiedottamaan, jos aihetta ilmaantuu. Nytkö ei ole ilmaantunut! Hups!

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

Epäinhimillistä

(Kuva: Karnevaalikauppa Aprilli)

Tämäkin koronajoulu – siitäkin huolimatta, ettei se ole ensimmäinen lajiaan – vaikuttaa melko pahalta. Joihinkin asioihin olemme kai jo tottuneet – kuten vaikka maskeihin, käsihygieniaan ja välien pitämiseen – mutta aina näköjään tulee uuttakin, kuten tämä uusin variantti omikron on osoittanut. Vanhat varautumiskeinot eivät aina riitäkään.

Mediassa käydään koronaan liittyen monenlaista keskustelua puolesta ja vastaan ja sanon suoraan, etten kaikkea ihan ymmärrä, tai pitäisi kai sanoa hieman ronskimmin: en hyväksy. Julkisuudesta löytyy lukuisia sellaisia kommentteja ja mielipiteitä, joista olen vahvasti erimieltä ja jotka saavat aikaan minussa erilaisia jopa negatiivisia tuntemuksia.

Yksi erityisen paljon verenpainettani lausunnoillaan nostanut henkilö on se MaRa:n pomo, olisiko titteliltään toimitus- tai toiminnanjohtaja, joka on suunnilleen aina, kun on tehty yrityksiä parantaa rajoituksilla ihmisten oloa ja torjua sairatumisia, lausunut jotain outoa, suunnilleen tätä luokkaa: epäinhimillisiä, haitallisia, en ymmärrä. Voihan olla, että hän on oman järjestönsä silmissä ”hyvä johtaja”, minun silmissäni aivain toisenlainen. Jos ihmisten juhliminen, ryyppääminen ja lomailu asetetaan oman järjestön firmojen edun vuoksi kaikkien ihmisten terveyden ohi etusijalle, jokin mättää.

Ymmärrän kyllä, että kyse on tuolloin ravintola- ja matkailualan ihmisten selviytymisestä, kun he joutuvat työttömiksi tai lomautetuiksi. Tällöin valtion kuuluu tulla auttamaan. Nyt valtio syytää miljoonia kaiken maailman globaaleille firmoille, joiden tuloskunto näyttää median tietojen mukaan jopa kohentuneen koronavuonna. Olisiko jokin keino ohjata noita miljoonia oikeampaan osoitteeseen – työtä vaille jääneille palkansaajille korvaukseksi lomautuksista tai työttömyydestä – tai vaikka uudelleenkoulutukseen, jos niin halutaan.

Tuohon samaan toisenlaisten kategoriaan mahtuu toki muitakin julkisuudessa olleita järjestöjohtajia, jotka minun mielestäni tekemällä muka ”hyvää jäsenilleen” aiheuttavat samalla huomattavan mainehaitan koko ammattikunnalle ja siinä ohessa omalle järjestölleen tai ammattiliitolleen. Luonnehtisin tuota heidän esiintymistään ja mielipiteitään enemmänkin sanoilla ”ahneus” tai jopa ”toisista [liittoon kuulumatomista ihmisistä] piittaamattomus”. Tuollainen ammatiliittojen ja etujärjestöjen ahneus on hurjasti lisääntynyt viime vuosina, vaikka – ainakin minusta – meillä menee Suomessa taloudellisesti ja todennäköisesti myös palkkatasoon nähden kohtuullisen hyvin koronasta huolimatta tai ainakin ennen koronaa ja toivottavasti sen jälkeenkin.

En toki kiellä joidenkin ammattien vaativuutta ja raskautta tässä koronatilanteessa, mutta tilanteen härskiä hyväksikäyttöä vertaisin vaikkapa tilanteeseen, jossa sotilaat kieltäytyisivät puolustamasta Suomea sodan aikana, ellei palkkausta ja eritoten konepistoolilisää saada kuntoon. Tai palomiehet eivät lähtisi sammuttamaan tulipaloa, elleivät saisi tulipalolisää. Jos nyt nähdyilla tempuilla ei ole vaikutusta ko. ammattien mainekuvaan, alalle hakeutumiseen, ihmettelen – tai sitten pitää kai hyväksyä se, että lienen outo. Mikä ei sekään olisi outoa.

Terveyteen, ihmisten elämään ja hyvinvointiin merkittävästi vaikuttavia rajoitustoimia tehdään mielestäni kaupalliset edut ja vähemmistöryhmän – rokottamattomien – edut ensisijaisesti mielessä. Sanotaan koronarajoitusten haittaavan Lapin sesonkia, minusta se on toisinpäin: matkailu haittaa ihmisten terveyttä ja elämää Lapissa.

Sitten ovat vielä ne ihmiset, jotka kuka mistäkin syystä kieltäytyvät rokotuksista. Osalla on piikkikammo, osalla erilaisia salaliittoteorioita, kellä mitäkin. Luin somesta hyvän iskulauseen: ”Älkää kieltäkö lapsia uskomasta joulupukkiin, kun aikuiset samaan aikaan uskovat salaliittoteorioihin.” En mitenkään jaksa uskoa, miksi ihmiset saattavat uskoa kaikkeen siihen huu-haahaan, jota mediassa ja somessa saa lukea. Varsinkin, kun tieteellisesti todistettua ja varmaa tietoa on laajalti saatavissa. Mutta ilmeisesti aina löytyy joku, joka muka tietää paremmin kuin tiedemiehet. Näinhän on ainakin täällä somessa ollut jo kauan.

Itse olisin rokotusasiassa melko jyrkkä, jos olisin diktaattori. Rokottamattomat saisivat maksaa tehohoitonsa itse ja oikeat asiaansa paneutuneet hoitajat varattaisiin oikeisiin töihin, sairaita hoitamaan – sellaisia sairaita, jotka eivät ole itse voineet vaikuttaa sairauden saamiseen. No – onneksi en ole diktaatori. Saataisi moni kaveri hävitä maisemista, kuka kuolemalla koronaan, kuka lopettamalla kaveruuden.

Oman kirkkoni päämies, Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos, on jouluviestissään ottanut kantaa tähänkin asiaan. Hän kirjoitti:

"Kuluneen vuoden aikana covid-19-koronaviruspandemia on vaivannut ihmiskuntaa. Kunnioitamme armollista Jumalaa, joka on vahvistanut asiantuntijoita ja tutkijoita kehittämään tehokkaita rokotteita ja muita lääkkeitä kriisin kohtaamiseksi, ja rohkaisemme kaikkia uskovaisia, jotka eivät ole vielä rokottautuneet, tekemään niin ja kaikkia noudattamaan terveysviranomaisten antamia suojatoimenpiteitä. Tiede on korvaamaton Jumalan lahja. Meidän tulee ottaa tämä lahja kiitollisena vastaan eikä meitä saa johtaa harhaan tietämättömien ja itsensä jumalaksi ja aidon uskon edustajiksi julistautuneiden "hengellisten neuvonantajien" vastuuttomien äänien kautta, jotka kuitenkin valitettavan paljon samalla mitätöivät itseään veljiään kohtaan osoittaman rakkauden puuttumisen kautta, veljien, joiden elämän he altistavat suurelle vaaralle."

Hannu Pyykkönen
kolmeen kertaan koronarokotettu
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

"Enkeli kävi alttarissa"

Ortodoksisessa maailmassa kokonaisvaltaisesti elävällä tosiuskovaisella on koko vuoden aikana melkoinen määrä paastopäiviä. Ortodoksisessa kirkossa suunnilleen jokaviikkoisia paastopäiviä ovat keskiviikot ja perjantait. Lisäksi kirkolla on neljä pidempää paastojaksoa: joulupaasto, pääsiäistä edeltävä suuri paasto sekä hieman lyhyemmät apostolien paasto ja Jumalansynnyttäjän paasto. Koko vuotta katsoen paastopäiviä on siis melkoinen joukko ja niiden viettämisessä onkin sitten ihmisillä varmaan yhä suuri määrä erilaisia sovelluksia.

Se, mitä paasto kullekin henkilökohtaisesti tarkoittaa, on tietyllä tavalla jokaisen oma asia, mutta paastoamisen tarkoitus olisi kuitenkin kilvoitella jollakin tavoin – omien mahdollisuuksiensa mukaan – erilaisista jokapäiväisistä asioista ja etenkin kai voisi sanoa erilaisista nautinnoista, kuten vaikkapa ruuasta, mässäilystä. Mutta kyllä tuota listaa voi jokainen jatkaa monilla muillakin asioilla ihan tarpeidensa ja halujensa sekä elämäntilanteensa mukaan. Listaan voisi kai laittaa mukaan vaikkapa netissä olemisen, alkoholin käytön, karkkien syömisen tai onpa joku laittanut siihen myös erilaiset seksuaaliset toimetkin.

Paasto ei sellaisenaan ole mikään kerskumisen asia. Parasta kai olisi, että jokainen vaikenesi asiasta mahdollisuuksiensa mukaan, eikä huutelisi koko maailmalle, että ”minä oikeauskoinen tässä paastoan”. Luonnollisesti nykymaailmassa ja etenkin jos on työelämässä mukana, eteen tulee tilanteita, joissa paastoaminen aiheuttaa jonkinlaisia sosiaalisia ongelmia. Olet vaikka vierailulla, juhlassa, kokouksessa, kyläilemässä ja sinulle tarjotaan sellaista ruokaa, josta normaalisti paatoaisit. Mitä teet? Kirkon ohjeiden mukaan, älä näytä, että paastoat, syö, mitä tarjotaan kohtuudella ja ota syötävää ja juotavaa maltilla.

Paasto on siis jokaisen oma henkilökohtaista kasvamista ja kilvoittelua, ei toisille näyttämistä. Monien ohjeiden mukaan asiaa ei ole syytä sen suuremmin jakaa muiden kanssaihmisten kanssa. Asia on tosin monimutkaistunut nykymaailmassa, jossa paastotaan paljon ja aivan muista syistä kuin kirkon ohjeiden mukaan kilvoitellen. On laadittu erilaisia paastoruokaoppaita ja -ruokia, jopa omalla tavalla irvokkaasti: paastoherkkuja. Paaston yksi tarkoitus kuitenkin lienee ollut syödä yksinkertaista ja edullista (halpaa) ruokaa ja antaa säästyneet ruokarahat hyväntekeväisyyteen, almuina vähäosaisille.

No – se tuosta paastoamisesta. Paastoaikaan on usein liittynyt mielenkiintoinen kielteinen asia. Joku tosiuskovainen on sanonut sen asian olevan paholaisen toimia. Silloin näet ihmiset – johtuneeko paastoamisen aiheuttamasta kiukkuisuudesta ja kärttyisyydestä vai mistä – kiistelevät ja riitelevät yllättävän paljon. Joidenkin mielestä normaalia enemmän ja siksi varmaan tuo paholainen on laitettu kehään mukaan. Kummallisesti on kuitenkin usein juuri paastoajalle sattunut useita ns. ”kirkon kriisejä”, joiden syy sitten vieritetään varsinaisilta syyllisiltä – mahdollisesti kirkon työntekijöiltä tai seurakuntalaislta, "kriisin" aiheuttajilta – paholaiselle, joka houkuttelee näin ihmisiä – näiden joidenkin oikeinuskovien mukaan – pois paastoamisesta ja kilvoittelusta.

Nyt lienee jo aika palata juttuni alkuperäiseen otsikkoon, joka ennen otsikon muuttamista oli: "roska vai hirsi". Nuo kaksi asiaa – roska vai hirsi omassa tai toisen silmässä – kohtaavat usein juuri noissa paastoajan ”kriiseissä” – jotka useimmiten kuitenkin ovat loppujen lopuksi pelastautumistamme ajatellen aivan pieniä ja usein vielä viattomia vahingoissa tai huolimattomuuttaan tehtyjä toimia. Viimeisin esimerkki on aivan äsken eräästä eteläsuomalaisesta seurakunnasta, jossa on ollut tapana näin joulun alla – ja oikeastaa muulloinkin – pitää erilaisia konsertteja kirkossa. Jo tuo asia: ”konsertti kirkossa” – on joillekin ”punainen vaate”, mutta en kirjoita siitä nyt tällä kertaa enempää, vaikka asiani ehkä hieman sitäkin liippaa.

Tällä kertaa asia koski kirkon pyhää tilaa, alttaria, joka kirkkomme käytäntöjen mukaan on tarkoitettu vain niille ihmisille, joilla on siellä tapahtuvissa jumalanpalveluksissa tai toimituksissa tai niihin liittyvissä aputoimissa jotain asiaa. Sinne ei siis saisi mennä muulloinkaan ilman asiaa. Joku on käyttänyt tilasta hurskasta nimitystä: Jumalan koti. Se kertonee asiasta enemmän. Sanonta, että sinne ei saa mennä kuin miehet, ei pidä paikkaansa, sillä joissain kirkoissa alttarinkin siivoavat naiset.

Alttarissa on kuitenkin yksi paikka – alttaripöydän ja pyhän portin välinen tila – sellainen, että siihen saa mennä vain pappeuteen vihitty – siis piispa, pappi tai diakoni – ei kukaan muu. Ja alttaripöytää tai siinä olevia esineitä ei saisi koskea kuin pappeuteen vihitty tai siihen erityisen tehtävän saanut henkilö. Näillä säännöillä halutaan korostaa tilan ja etenkin alttarin pyhyyttä.

Varsinkin aiemmin, oli olemassa – ja kai ne osaltaan ovat vieläkin voimassa – erilaisia ankaria sääntöjä tuollaisen pyhyyden loukkaamisista. Kerrotaan tilanteista, joissa alttarin pyhyyden loukkaaminen johti koko tilan tai ainakin alttarin uudelleen vihkimiseen, vihmomiseen pyhällä vedellä.

Tuo asia on iskostettu meidän ortodoksien mieleen melko syvälle. Muistan itse tilanteen, kun Mikkelin kirkossa riehunut tulipalo aiheutti koko alttarihuoneen remontoimisen. Vaikka alttari ja ikonit ikonostaasista olivat puretut ja tilan pyhyys eräällä tavalla ”peruutettu”, minä kuvatessani huonetta ja tilan vaurioita kiertelin alttarin paikkaa – siinä ei siis silloin ollut mitään alttaripöytää, pelkkää lattiaa – kuin varoen astumasta kielletylle alueelle. Sisään mennessäni alttarihuoneeseen – joka oli siis riisuttu kaikesta kalustosta – en koskaan käyttänyt pyhää porttia vaan aina sivuovia. Eikä se minusta tuntunut edes oudolta.

Mutta mitekäs nyt, kun kuoro seurakunnan työntekijän kenties vahingossa antaman ja epätietoisuudesta johtuvan ohjeistuksen mukaan käyttikin kirkon alttaria kuorolaisten omien henkilökohtaisten esineiden – ilmeisesti puhelimien, kukkaroiden ja päällysvaatteiden – säilytystilana. Meteli alkoi välittömästi. Muslimimaailmasta tutut, mutta tällä kertaa ortodoksiset ”moraalipoliisit” alkoivat heti mellakoida somessa. Kohta oli maailmalla jo juttuja, että alttarissa oli hypitty varmaan melkein ilkoisillaan vaatteita vaihtamassa ja vaatteita sun muita oli väliaikaisesti ”pyhitetty” pitämällä niitä alttaripöydällä.

En mene enää asian ytimeen siinä mielessä – oliko teko tahallinen vai vahinko ja miten suuri ”synti” tai rikkomus se oli kirkon pyhyyttä kohtaan – tehkööt oppineemmat sen tuomion aikanaan, jos siihen on aihetta. Pohdin vain sitä, mitä ihminen, joka alkoi asiasta meuhkata somessa, sillä oikein saavutti. Oman narsistisen itsetunnon kohottamisen lisäksi.

Yritys oli ainakin saada aikaan uusi ”kriisi”, joten kieltämättä kyllä se paholainen kävi minunkin ajatuksissani yhtenä syyllisenä. Samalla se lietsoi nykymaailmassa niin kovin yleistä erilaisten salaliittoteorioiden ja muiden vastaavien ”huu-haitten” leviämistä ja ns. feikkitietoisuuden leviämistä. Samoin ajattelevat ”opetuslapset” olivat pian kuorossa mukana ihmettelemässä, miten tällaista voi tapahtua ja miten tästä nyt pitääkään vähintään rankaista jokaista osallista ankarasti. Vahtimestarille kuulemma ehdotettiin jo potkuja tai jalkapuuta solealla ja kuorolaisille sijoittamista luostariin munkeiksi ja nunniksi katumaan syntistä tekoaan.

Alkuun asia nauratti minua, mutta hymy hyytyi pian, kun ymmärsin, että taitavat olla tosissaan. Siksi kirjoitin itse eräässä somen sivustossa tarinan Valamon luostarin vanhasta igumenista, arkkimandritta Simforianista, joka aikanaan koko luostarin tulevaisuuden ollessa uhattuna – jopa luostarin loppuakin taidettiin odotella – toimi koko luostarin hengellisenä kivijalkana ja omalla esimerkillisellä toiminnallaan piti kasassa koko ”hengellistä härdeliä”.

Igumeni Simforian toimittamassa jumalanpalvelusta Valamossa.
(Kuva Valamon luostarin kuvakokoelmista, kuvaaja ei tiedossa)

Hän – aina muistettava igumeni Simforian – toimittaessaan jumalanpalvelusta Valamon pääkirkossa, havaitsi kerran yhtäkkiä, että pieni tyttölapsi taapersi solealta pyhän portin kautta sisälle alttariin. Ovesta, jota vain papisto saa käyttää. Kirkkokansa katseli tapahtumaa kauhistuneena – sanan mukaisesti – henkeänsä pidätellen. Isä Simforian ei hätkähtänyt, hän otti lasta hellästi kädestä ja vei hänet kauhistuneille vanhemmille ja sanoi samalla solealta kirkkokansalle rauhoittaen: ”Enkeli kävi alttarissa.”

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Mitä sitten oikeastaan päätettiinkään!

Tuli nettiä ja kirkkomme asioita selatessa hieman sellainen tunne, että jotkut muutkin ovat olleet tyytymättömiä joihinkin ortodoksisen kirkkomme tuottamiin palveluihin, kun luin muutamia tekstejä sieltä. Siksi pitää kai minunkin vielä kerran murista tuosta samasta asiasta.

Melko lähekkäin - taisi olla jopa samana päivänä – uutisoitiin kahta asiaa: erästä kirkkomme printtilehdessä julkaistua artikkelia ja netissä julkaistua kirkolliskokousten päätöksien ”rautalankamallia” – jonkinlaista ”viestintäkatekismusta” – päätöksiä ymmärtämättömille eli mitä se olikaan, mitä päätettiin, jos et sitä kirkon viesteistä jostain syystä tajunnut.

Tuo lehtiuutinen kertoi ekumeenisen patriarkamme sanoneen jotain sellaista, jota tapahtumasta laadittujen raporttien ja paikalla olleiden mukaan hän ei kuitenkaan sanonut. Tarvittiin oikaisu. Hups! Mitä siis lienee tapahtunut?

Tiukat ennakkoarvailut muualla netissä kirkon sivujen ulkopuolella johtivat syyn kirjoituksen synnystä naapurimaallemme, joka ei viime aikoina ole ollut mitenkään väleissä Konstantinopolin patriarkaatin kanssa johtuen jonkin verran Ukrainan tapahtumista, mutta perussyy lienee pohjaton vallanhalu ja tahto olla kirkkojen n:ro 1 maailmassa kenties valtakunnan päämienen käskyn mukaisesti – tiedä häntä. Kun sitten oma kirkkomme saamansa palautteen ja muiden kuin meikäläisen murinoiden ja juonipaljastusten vuoksi päätyi viimein selittelemään netissä asiaa, tuo yhteys paljastui. Tekstin lähde oli Konstantinopolin patriarkaatin kanssa ”primus inter pares”-asemasta kilpailevan patriarkaatin ja sen hämärien taustavoimien – joidenkin trollitehtaiden – tuottamasta materiaalista, jota kirkon oma lehtemme käytti tarkistamatta tai tahallaan – tiedä häntä – uutisesaan. Hups!

Toinen samaan kokonaisuuteen kuuluva silmäänpistävä teksti löytyi ihan kirkon omilta sivuilta, jossa uutisoitiin joitain kirkolliskokouksessa tehtyjä päätöksiä. Tässä ensimmäinen lainaus:

”7e: Aloite digiviestinnän kehittämisestä
Aloite hylättiin.”

Selitysteksi tosin jatkui vielä. Siinä sanottiin: ”… osa digiviestinnän kehittämiseen suunnitellusta rahasta siirrettiin lehden kustannuspaikalle viidennen vuosittaisen lehden julkaisua varten. Todettiin, että digiviestintää ei tule käsitellä irrallaan kirkon viestinnän kokonaisuudesta ja sen painopisteen on oltava enemmän sisällössä kuin tekniikassa.”

Väkisin palasi mieleeni teksti, jonka kirjoitin edellisessä blogijutussani. Siellä sanoin suunnilleen näin: [kirkon] ”pitää olla melkolailla digiaktiivinen, enää perinteinen pelkkä pressiosaaminen ei riitä. Valitettava ja oletettava tosiasia lienee, että kohta paperilehtiä ei lue moniakaan, vaan katsoo uutiset netistä”. En näytä – ainakaan omasta mielestäni – siis erehtyneen paljoakaan arvioinnissani. Siis annetun selityksen mukaan suunnilleen näin: nykytekniikasta välittämättä tuotetaan vanhaan tapaan – kunhan jotain – vastaanottajien tarpeista välittämättä.

Myös tuo asenne, joka on puettu sanoihin ”digiviestintää ei tule käsitellä irrallaan kirkon viestinnän kokonaisuudesta” heijastelee jotain siitä mahdollisesta nykyisen viestintätekniikan osaamisvajeesta ja yksipuolisesta ammattitaidosta, josta myös kirjoitin.

Toinenkin kohta herätti huomioni ja siitäkin jo kirjoitin aiemmin blogissani. Kirkon sivulta löytyi seuraava teksti:

”Asia 7s: Aloite kirkon kasvatuksen ja opetuksen verkkosivustosta
... Sivuston kehittämisen lisäksi hänen [sivuston koordinaattorin] tulee osallistua myös viestinnän kehittämiseen.”

Se on jokaisen mielikuvituksesta kiinni, mitä tuokin nyt tarkoittaa. Itse – ehkä tälläkertaa lievästi keljuna – tulkitsen sen niin, kuin olen aiemmin sanonut. Jossain ei osata jotain ja tällä tavalla toivotaan oikeaa osaamista sinnekin, tekemään toisen puolesta niitä töitä, joita ne ei osaa.

Kaikkien kirkon yksiköiden ja työntekijöiden velvollisuutena on osallistua omalla panoksellaan kirkon viestintään. Se ei toimi niin, että vain yksi viestijä toimii ja sensuroi, mitä julkaistaan ja mitä ei, sanoo, miten julkaistaan, miten kirjoitetaan ja mitä sanotaan. Ei tosiaan.

Ei ole mitään järkevää syytä sanoa uuden työntekijän tehtävästä ennakkoon julkisuudessa, että hänen tulee osallistua työpaikkansa – kirkon – viestintään oman työnsä osalta. Se on ilmiselvää, että pitää ja se on samalla tuon uuden työntekijän osaamisen noloa aliarvioinia. Jos se pitää päätöksen yhteydessä toistaa ja toitottaa maailmalle, mitä se kertoo harmituksen lisäksi. Sano sinä – minä sen tiedän.

Se, minkä olisi tietysti voinut tuossa yhteydessä sanoa, että tämä uusi työntekijä ei onneksi tule viestintäyksikön alaisuuteen, vaan koulutuksesta vastaavan yksikön työntekijäksi.

Kun katselin ja luinkin tuota kirkon viestinnän julkaisemaa ”katekismusta”, vahvistui jälleen se käsitys, että kyllä siellä kirkolliskokouksessa olisi ollut sellaistakin asiaa, josta olisi tosissaan pitänyt toitottaa maailmalla – medialle – enemmän. Siis - "Katsokaa, miten me suhtaudemme asiaan, miten me hoidamme asian", jne. Nyt taisi se jäädä tekemättä – ja sanoisin tästä tohtori Henry Morton Stanleyta mukaillen, kun hän löysi tohtori David Livingstonen Ujiijista Tanganjika-järven rannalta - "oletan".

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kirkolliskokouksen epilogi 5+/5

Kirkkomme ensimmäisen kirkolliskokoujksen ryhmäkuva vuodelta 1919 Aamun Koitossa (1937)

Olkoon tämä blogikirjoitus vielä jonkinlainen jälkinäytös, joka sattuu tuon nimen varsinaiseen tarkoitukseen niinkin, ettei se enää liity oikeastaan kokouksen varsinaiseen juoneen. Tämä käsittelee ehkä enemmänkin kaikkea sitä kuohuntaa ja joitain yksittäisiä tapahtumia kokouksen ympärillä ja sen jälkeen.

Olen nyt muutaman päivän, viikon verran, seurannut yleistä mediaa tuota kokousta ajatellen ja tulos ei ole oikein mieluinen. Joku kirjoitti jo aiemmin jossain sosiaalisessa mediassa, ettei ortodoksinen kirkkomme ole enää kiinnostava. Se voi hyvinkin pitää paikkansa. Mutta vanha kun olen, voin sanoa, tuokin asia oli aiemmin toisin. Ja minun mielestäni kirkkoni on kiinnostava yhä edelleen. Mediaa on vain ruokittu väärällä tavalla ja unohdettu se oikea ja tehokas tapa – jatkuva yhteys ja hyvät suhteet.

Aikanaan erilaiset kirkkomme osa-alueet – vaikkapa ikonitaide, kirkkomusiikki – olivat varsin haluttuja aiheita medialle. Niistä kirjoitettiin paljon ja televisiossakin asiat tulivat esille usein todella myönteisessä valossa. Toisaalta tuo oli hieman ihmeellistä, sillä ainakaan minun mielestäni kirkko ei itse – eikä siis etenkään kirkon viestintä – edesauttanut asiaa suuremmin. Aiheet vain OLIVAT kiinnostavia ja ovathan ne yhä sitä ja vapaaehtoiset toimijat – ikonimaalarit, kuoronjohtajat – toivat asioita esille.

Mihin sitten suli melko lyhyessä ajassa tuo myönteisyys vähemmistökirkkoamme kohtaan? Siinäpä tuhannen taalan kysymys, johon minulla ei luonnolisestikaan ole muuta vastausta kuin omat arvailuni. Syitähän on vanhan sanonnan mukaan niin ”sysissä kuin sepissä” – ja sysihän tuossa on sitä polttoainetta, sysiä tai informaatiota, mitä seppä tai kirkon työntekijä työstää. Lienevät nuo mukavat ”kuherrusajat” ohi ja arkinen arki on ylättänyt omahyväiset viestijät. Nyt pitäisi jo olla asiaakin ja todellisia tehokkaita toimia.

Osin siis syy on mielestäni itse kirkon joissain työntekijöissä, siis siinä kuvassa, minkä he toimillaan kirkosta antavat sekä heissä, joiden tätä kuvaa pitäsi työkseen pitää kiiltävänä ja tarpeeksi kattavana. En ryhdy nyt tarkastelemaan enää noita erilaisia kriisejä ja kamppailuja sekä oikeudenkäyntejä, joita olemme viime vuosina tarpeeksemme saaneet lukea mediasta ja joiden vaikutus kirkkomme kuvaan on ollut todella suuri ja masentava. Keskityn enemmäkin siihen työhön, jota kirkon ja sen työntekijöiden pitäisi koko ajan tehdä asian tilan – kokonaisuuden, kirkkomme kuvan – parantamisen eteen. Sillä tarkoitan lähinnä tehokasta suhdetyötä ja avoimmuutta, en asioista vaikenemista tai niiden piilottelua.

Marraskuun 2021 kirkolliskokous oli mielestäni jälleen yksi esimerkki kirkon epäonnistumisesta tiedottamisessa, ulkoisessa viestinnässä maallisille medioille ja pahasti myöhässä olemisesta monessa viestintään liittyvässä asiassa ja osittain jopa - vaikka se tuntuu keljulta sanoa – malliesimerkki jonkinlaisesta ammatillisen osaamisen puutteista vai olisiko se vain rajallisuutta, kykenemättömyyttä oikeanlaiseen ja tehokkaaseen, nykyajan mukaiseen ja etenkin nykyihmisten odottamaan viestintään. Siihen ei riitä "jähmettyneen" kameran suuntaaminen puhujapönttöön.

Kokouksen aikana ihmettelin ääneen näissä blogiteksteissänikin, miksi valtamedia ei kerro oikeastaan mitään koko kokouksesta. Aivan loppumetreillä YLE kertoi sitten pikku-uutisella piispan valinnasta, mutta olihan kokouksessa muitakin merkittäviä asioita – vai oliko!

Ymmärrän piispavalinnan media-arvon, mutta en ymmärrä, miksi kirkkomme viestintä ei saanut sitä eikä muitakaan asioita riittävästi esille oikeastaan muualla kuin omilla sivuillaan ja parilla luterilaisen naapurikirkon nettisivulla. Yrittiköhän se edes tosissaan? No – omia arvailuja toki on, tiedä häntä sitten niiden kuranttiudestaan, mutta kerronpa kuitenkin.

Ensinnä typillinen vastaus kritiikkiin on yleensä, kun tällaista kritiikkiä esitetään, että kyllä lehdistötiedotteita on lähetetty vinot pinot, jne. jne. Kyllä – mutta kaiken takana on mielestäni pitkäjännitteisen, tehokkaan tiedottamisen heikkous tai osittain joskus jopa puute ja jonkilainen yksipuolisuus. Ei riitä, että kirkolliskokouksen yhteydessä tiedotetaan muka tehokkaasti, sitä on tehtävä koko vuosi tehokkaasti, luoda verkostoja ja suhteita ulkopuolelle oman ”navan” ja oman elinpiirin.

Tätä asiaa sivuten kirkolliskokouksen listoilla oli pari, kolme mielenkiintoista asiaa. Tiedotuksen parissa puuhaavat haluavat mitä ilmeisimmin enemmän lehtiä tai oikeammin lehden sivuja kuin jotain tehokkaampaa. Mistä se kertoo? Arvaukseni: osaamatomuudesta nykyisessä digimaailmassa ja digitiedottamisessa. Osaavaa digihenkilöä ei oikein haluta sisäpiiriin paljastamaan karua todellisuutta ja homma halutaan hoitaa ”vanhoin parroin”, osasivat he sitten sitä tai ei. Minusta digimaailma on niin nopsaan liikkuvaa ja kehittyvää, että pysyäkseen kärryllä pitää olla melkolailla digiaktiivinen, enää perinteinen pelkkä pressiosaaminen ei riitä. Valitettava ja oletettava tosiasia lienee, että kohta paperilehtiä ei lue moniakaan, vaan katsoo uutiset netistä. Digiaktiivisuuteen ja -osaamiseen ei riitä osallistuminen johonkin vanhaan somekeskusteluun laittamalla sinne perhekuvia. Kirkosta siellä pitäisi enemmän kertoa ja olla useammalla alustalla mukana tehokkaasti. Ja kaiken olisi syytä olla samaan aikaan edes jotenkin koordinoitua, yhteen sovitettua, kaiken kattavaa ja samalla suunnitelmallista, mutta ei sensuroitua viestintää (sanan vakavimmassa merkityksessä).

Huolestuttavat käytäväpuheet kirkolliskokouksessa uuden, kirkon omien työntekijöiden piiristä lähteneen, opetuksellisen nettisivun kohtalosta pelottivat. Jäi kirkolliskokousedustajien kuulemisen jälkeen sellainen tunne, että ne viestinnästä vastaavat, jotka tuon tyyppisistä asioista kirkon piirissä yleensä tiedottavat (tai paremminkin yrittävät tiedottaa), eivät osallistuneet projektiin oikein mitenkään. Kun projekti oli vapaaehtoisin voimin sitten puserrettu valmiiksi ja aikaansaatu upea sivusto, mukaan haluttiinkin sitten siinä määrin, että haluttiin kenties jopa ottaa haltuun koko sivusto ja määrätä, miten sitä toimitetaan. Toivottavasti olen ymmärtänyt asian väärin, sillä se tuntuu aivan mahdottomalta, absurdilta, mutta toisalta sopii kokonaiskuvaan melko hyvin. Aika näyttää tässäkin, miten käy. Toivon uudelle sivustolle onnea ja menestystä.

Montakohan henkilöä on muuten kirkon viestintäyksikön ”leivissä”, en sitä varmaksi tiedä, mutta olisiko kenties kolme täyspäiväistä (teknistä hekilöstöä lukuunottamatta) ja muutama osa-aikainen – näin luulen, en ole varma. Entäs koulutuksella, opetuksella ja diakonialla – olisikohan tällä hetkellä yksi täyspäiväinen ja yksi määräaikainen. Oletan suhteen olevan jotain tuollainen ja jos näin on, se kertonee siinä tapauksessa jotain asioiden arvostamisesta.

Kun nyt jo todennäköisesi muutama syyttävä sormi osoittaa minua kohti, sanon, että lähes kaikki tämä, mitä kirjoitan, perustuu pitkään (ehkä jopa liian pitkään) kokemukseen ja tarkkailuun, viime vuosien ajalta joudun tosin myös hieman arvailemaan, kun minua ei oikein kiinnosta enää riitaisa lähituntuma. Tein monta vuotta sitten – paljon ennen kirkon koronastriimauksia – itse striimauksia ilmaiseksi mm. kirkolliskokouksista ja jumalanpalveluksista, jotka silloin olivat avoimia kaikille – minullekin. Tein niitä aina luvan perästä, en koskaan luvatta. Tosin – kuten olen useissa yhteyksissä jo aiemmin maininnut – kirkon viestintään jollakin tavoin osalliset yrittivät sabotoida toimintaa ja lähes joka kerran ajaa minut pois mm. kirkolliskokouksesta kuvaamasta ja stiimaamasta.

Kerran, pari minun annetiin ymmärtää myös yllättäen seurakuntatasolla, etten ollut tervetullut seurakunnan kirkkoa kuvaamaan, eikä niitä joko voi tai saa julkaista netissä. Silloinkin minulla oli lupa joko kirkon isännöitsijältä tai kyseisen kirkon papilta. Syy torjuntaan tässä asiassa (kuvaaminen) ei ollut oletettavasti kuvaamiseen liittyvä, vaan se oli varmaan enemmän henkilökohtaista keljuilua hankalaa ja suorapuheista Hannua kohtaan. Jos kirkon tiedottaminen ja suhtautuminen on tätä tasoa, että kirkon työntekijät, asiakaspalvelijat, sielunparantajat, eivät osaa toimia hankaloiksi kokemiensa ihmisten kanssa, ei voi kuin ihmetellä suuresti.

Myönnän sen suututtaneen, mutta ei suinkaan katkeroittaneen, vaan enemmänkin sisuunnuttaneen puhumaan oikeiden asioiden ja oikean tekemisen sekä avoimmuuden puolesta - en salailun, kyyräilyn enkä minkään sellaisten negatiivisten asioiden puolesta.

Siitä olen entisenä, eläkkeellä olevana opetusalan ammattilaisena kuitenkin erittäin iloinen, että huolimatta kirkon sisäisestä ja sanoisin osin jopa hieman ”likaisesta” lobbauksesta huolimatta, opetuksen sivusto sai kohtuullisen vuosittaisen määrärahan kolmeksi vuodeksi nyt alkuun ja ohjeen olla alan ammattilaisten, kirkon kasvatusyksikön alaisuudessa. Sen sijaan kohta historiaan häviävän muinaisviestinnän konkretisoituman, muualta jo pitkälti hävinnyt viesintämuoto, printtilehti, ei ilmeisesti saanut haluamaansa tolkutonta määrärahaa ja sivumäärää ei ymmärtäkseni ole tarkoitus suuremmin ilmeisesti lisätä, pikemminkin toisin päin, eikä paperin laatua parantaa – näin olen ymmärtänyt.

Kirkolliskokousta harhautettiin kuitenkin vielä hieman digiajattelusta ja sitä koskevan aloitteen toteutus ”naitettiin” meko ”epäpyhään” parisuhteeseen yksikön kanssa, jolla ei oikein ole käsitystä, millaisen partnerin se saikaan ja mitä sen kanssa pitää tehdä – vähän niin kuin Ruotsin valtakunnan Kustaa III aikoinaan avioon mennessään, hänhän tarvitsi oppiakseen asioita ratsumestarin apua – ja siksi tuo outo asia on siis syytä painaa ”vällyn alle piiloon”. Näin luulen ja arvelen, en taida oikeasti tietää!

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com