Kaksi minuuttia vai kaksi viikkoa

Tämän sairaalaelämän huomattavin muutos on ollut aika.

Tai oikeammin: ajan käsitteen totaalinen muuttuminen.

Sitä voisi yrittää kuvata jotenkin niin, että kaksi minuuttia on sairaalassa suunnilleen sama asia kuin kaksi viikkoa. Tai voi olla. Tai siltä se ainakin tuntuu. Aika ei täällä kulje sillä tavalla kuin kotona, kaupungilla tai missään normaalissa elämässä. Se ei etene rauhallisesti aamusta päivään ja päivästä iltaan, vaan se venyy, katkeaa, katoaa, palaa takaisin ja alkaa taas alusta.

Kalenterista katsottuna aivan pian tänään tulee täyteen kaksi kuukautta sairaalassa. Siitä pieni osa Kuopiossa, KYS:ssä, ja loput täällä Mikkelissä, Mikkelin sairaalassa. Kaksi kuukautta normaalissa elämässä on pitkä aika. Niin se varmasti on sairastaessakin, mutta minulle se tuntuu täällä suurin piirtein siltä, että aikaa olisi kulunut ehkä viikko. Korkeintaan.

Syy moiseen saattaa tietysti olla siinäkin, että ihan koko aikaa en ole ollut niin sanotusti tässä maailmassa. En Kuopiossa enkä Mikkelissä. Jotakin on jäänyt pois. Jotakin on kadonnut. Jotakin on säilynyt merkillisen kirkkaana. Ja jotakin on tullut mukaan sellaisena, etten vieläkään tiedä, mihin lokeroon se pitäisi laittaa.

Kaksi kuukautta sairaalassa myös turruttaa potilaan jollakin oudolla tavalla.

Yksin eläjän kotiinlähtö, joka on tietenkin suuri tavoite, alkaa samalla tuntua vaikealta. Sitä odottaa ja pelkää yhtä aikaa. Päässä pyörii kaikenlaisia kysymyksiä. Selviänkö siellä? Onnistuuko elämä kotona? Toimiiko kaikki? Saanko ruokaa? Saanko hoitoa, jos sitä tarvitsen? Pääsenkö liikkeelle? Jaksanko? Osaanko taas olla kotona?

Tällaiset kysymykset vilisevät päässä ja aiheuttavat sen, että kotiinlähtö alkaa hieman jopa pelottaa. Vaikka se on samaan aikaan juuri se päämäärä, mitä kohti tässä koko ajan mennään.

Normaali kotona elämisen rytmi on muuttunut sairaalaelämän rytmiksi. Vuorokauteen kuuluu neljä erilaista ja usein todella isoa ruoka-annosta, joista vain osa maistuu tai ylipäätänsä menee suusta alas. Sitten tulevat hoidot, mittaukset, lääkkeet, käynnit, odotukset, pesut, käännöt, nostot, siirrot ja kaikki muu normaali sairaalaelämä. Niistä rakentuu maailma. Ainakin tämä minun tämänhetkinen maailmani.

Yksi hirvittävä vaihe tässä sairaalaelämässä oli se, kun erittäin voimakkaiden lääkitysten, operaatioiden ja muun myllerryksen jälkeen aloin nähdä tietynlaisia jopa kauhistuttavia harhoja.

Pääsääntöisesti ne eivät olleet miellyttäviä. Vaikka niissä oli toki myös jotakin ajatuksia herättävää. Jotakin sellaista, joka jäi mieleen ja jota tuli myöhemmin pohdittua melkoisesti.

Ehkä niihin hirveimpiin, jos niin voi sanoa, kuuluivat ne tapahtumat, joissa mitä ilmeisimmin kävin jollakin rajalla. Näin jälkikäteen, mistään mitään varmasti tietämättömänä ja asioista hämmentyneenä, voin sanoa käyneeni paikassa, jossa kohtasin jopa minulle varsin tutun ihmisen, joka kuitenkin on kuollut jo monta vuotta sitten.

Itse tapahtuma ei ollut kovinkaan hirvittävä. Ei sillä hetkellä. Mutta myöhemmin, kun aloin pohtia asiaa ja kun minulle selvisi oma tilanteeni vähän toisella tavalla kuin siinä hetkessä, se tuntui kylmäävältä. Ei pelkästään pelottavalta, vaan jotenkin hiljaisella tavalla vakavalta.

Mutta oli niissä harhoissa sellaisiakin, joista en vielä tähän päivään mennessä tiedä, olivatko ne oikeasti harhoja vai tapahtuivatko ne ihan oikeasti.

Kun olen kertonut yhden tällaisen lähipiirilleni, heidän kasvoilleen on yleensä levinnyt leveä hymy. Siitä voi päätellä, miten he asian kokivat. Heille se oli ilmeisesti melko selvä tapaus. Minulle se ei ole ollut yhtä selvä. Minulle se oli varsin totta. Olen perustellut sitä itselleni sillä, että tuossa tapahtumassa oli niin paljon nyansseja ja yksityiskohtia, etten tiedä, olisiko minun pääni voinut keksiä niitä juuri tuollaisina.

Kerron tässä nyt yhden niistä.

Jossakin vaiheessa heräsin teho-osastolla siihen, että siellä oli ylimääräistä liikettä, puhetta ja vilskettä. Jotakin oli tapahtunut. Osastolle tuotiin sotilas. Kumma kyllä, armeijan virka-asussa oleva sotilas. Hoitajat eivät heti tienneet, minkämaalainen hän oli.

Potilas hoidettiin asianmukaisesti. Sikäli kuin noin korvakuulolta ymmärsin, hän ei joko puhunut tai oli tajuton. En osaa sanoa, mikä tilanne oli. Mutta sotilas aiheutti yllättävän paljon hässäkkää. Sairaanhoitajat kulkivat edestakaisin. Lääkäreitä alkoi ilmestyä käytävälle normaalia enemmän. Puhelimet soivat. Ihmiset puhuivat nopeasti ja vähän vaimeammin kuin yleensä.

Jossakin vaiheessa minulle syntyi käsitys, että sotilas ei todellakaan ollut suomalainen, vaan Mikkeliin sijoitettuihin erillisiin joukkoihin kuuluva sotilas. Tai näin ainakin arvelin joidenkin puheiden perusteella. Häntä taidettiin luulla belgialaiseksi.

En tiedä, mistä tämä kaikki tuli. Kuulinko sen oikeasti? Keksikö pääni sen? Oliko jokin todellinen ääni, sana tai lause lähtökohtana ja mieli rakensi sen ympärille kokonaisen näytelmän?

Puhelimet, ihmiset, hässäkkä. Kaikki oli täysillä päällä.

Sitten kuului jonkinlainen ohje, että sotilas siirretään jonnekin. Minulle ei selvinnyt minne. Hänet laitettiin niin sanotusti siirtokuntoon. En tiedä miten, koska en nähnyt juuri mitään. Kaikki, mitä tässä kerron, perustuu siihen, mitä mukamas kuulin. Tai mitä kuvittelin kuulevani.

Niinpä jossakin vaiheessa alkoi kuulua sellainen sätkyttävä ja hakkaava ääni, joka mielessäni muuttui helikopteriksi. Hoitajat totesivat, että mihinkähän tuo helikopteri oikein laskeutuu. No, se laskeutui aivan viereen sairaalan autohalliin. Tai siis sen katolle. Tai jonnekin. Harhamaailmassa sellaisetkin asiat voivat ilmeisesti olla yhtä aikaa totta.

Sitten ilmeisesti lääkkeetkin alkoivat vaikuttaa, eikä minulla ole enää suurempia muistikuvia siitä, mitä tapahtui.

Mutta sanallakaan ei tästä myöhemmin puhuttu. Edelleenkään minulla ei ole minkäänlaista varmaa käsitystä siitä, tapahtuiko se todella. Epäilen kyllä vahvasti, että se oli harha. Mutta otetaan nyt vaikka yksi yksityiskohta, jonka vuoksi olen sitä myöhemmin miettinyt.

Jossakin vaiheessa hoitajat totesivat, että tämä sotilas on muuten ollut tekemisissä koirien kanssa, koska hänen housuissaan oli paljon koirankarvoja.

Tuntuu jotenkin oudolta, että oma vilkas mielikuvitukseni olisi kaivanut tuollaisen asian jostakin syövereistään juuri tähän harhaan. Miksi koirankarvat? Miksi belgialainen sotilas? Miksi helikopteri? Miksi Mikkelin sairaalan teho-osasto?

En tiedä.

Mutta niin se mieli toimii, kun ihminen on syvällä lääkkeiden, kivun, väsymyksen ja elämän rajamaiden keskellä. Se rakentaa. Se täydentää. Se sekoittaa. Se yrittää ehkä tehdä maailmasta ymmärrettävän, vaikka maailma ei sillä hetkellä ole ymmärrettävä.

Joten ei se elämä siellä teholla ihan tylsääkään ollut.

Teho-osastolla ei ollut samalla tavalla omaa huonetta kuin täällä myöhemmin. Oli eräänlaisia loosseja, välissä muoviverhoja ja ympärillä jatkuvasti ihmisten ja koneiden ääniä. Kaikki, mitä siellä tapahtui, kuului. Siellä oli meitä potilaita vaihteleva määrä. Joskus olin ilmeisesti lähes ainoa. Joskus siellä oli seitsemän tai kahdeksan potilasta.

Viereisessä loosissa saatettiin laittaa sydämelle uusi rytmi. Toisessa yritettiin saada ihmistä takaisin tähän maailmaan. Jossakin lähellä makasi potilas, joka oli ehkä vähän samassa tilanteessa kuin minä olin ollut aikaisemmin. Joku tuli, joku lähti. Joku parani, joku huononi. Joku nukkui, joku huusi. Joku ei sanonut enää mitään.

Siellä elämä ja kuolema eivät olleet suuria käsitteitä kirjojen sivuilla. Ne olivat muutaman metrin päässä, muoviverhon takana.

Se, mikä teho-osastossa oli myös erilaista nykyiseen osastoon verrattuna, oli ihmisten tuttavallisuus. Aloin pikkuhiljaa oppia tuntemaan suurin piirtein lähes kaikki hoitajat ja lääkärit, ainakin kasvoilta ja ääneltä. Tunnelma ei ollut niinkään tavallinen osastotunnelma. Sitä voisi kutsua, ehkä hieman irvokkaastikin, kodinomaiseksi.

Kaikki tunsivat toisensa. Ihmiset puhuivat paljon keskenään. He nauroivatkin. Se tuntui aluksi oudolta, jopa sopimattomalta. Miten täällä voi nauraa, kun ympärillä tapahtuu kaikkea tällaista? Elämää ja kuolemaa. Mutta sitten tajusin, että ehkä juuri siksi pitääkin nauraa. Ei potilaille eikä potilaiden hädälle, vaan elämälle, joka sinnittelee kaiken sen keskellä. Ja ehkä myös siksi, että he jaksaisivat tehdä työnsä.

Ihmiset olivat yllättävän iloisia. Kun kysyin, millä ihmeellä hoitajat pysyvät tuollaisina, vastaus oli yleensä sama: työyhteisön avulla.

Se jäi mieleen.

Teho-osastolla opin näkemään hoitajat ja lääkärit vähän toisella tavalla kuin ennen. En vain ammattihenkilöinä, jotka tulevat paikalle, tekevät toimenpiteen ja lähtevät. Vaan ihmisinä, jotka joutuvat päivästä toiseen kulkemaan rajan tuntumassa. He näkevät ihmisen avuttomimmillaan, joskus rumimmillaan, joskus hauraimmillaan. He näkevät omaisten huolen, potilaiden pelon, elämän tahdon ja kuoleman läheisyyden. Ja silti heidän pitää pysyä rauhallisina. Toimia. Muistaa. Tarkistaa. Päättää. Jaksaa.

En tiedä, miten he sen tekevät.

Tai ehkä tiedän vähän paremmin nyt. He tekevät sen yhdessä.

Työyhteisön avulla.

Siinä on jotakin samaa kuin potilaan selviytymisessä. Kukaan ei selviä tällaisesta yksin. Ei potilas, ei omainen, ei hoitaja eikä lääkäri. Jokainen tarvitsee jonkun, joka sanoo oikealla hetkellä oikean sanan, ojentaa käden, tuo vettä, kääntää kylkeä, säätää tyynyn, vastaa kysymykseen tai vain on siinä.

Sairaalassa ihmisestä tulee hyvin konkreettisella tavalla toisten ihmisten varassa oleva hauras olento. Se on nöyryyttävää, mutta ei välttämättä pahalla tavalla. Se riisuu turhaa omavoimaisuutta. Se muistuttaa, että ihminen ei ole koskaan niin itsenäinen kuin luulee. Me tarvitsemme toisiamme. Jopa hengittämiseen. Ainakin joskus.

Tänään aika kulkee edelleen oudosti.

Välillä minuutti on pitkä. Välillä kokonainen päivä katoaa jonnekin. Välillä tuntuu, että koti on aivan lähellä. Välillä taas se tuntuu kaukaiselta maalta, johon pitäisi opetella matkustamaan uudelleen. Mutta ehkä sekin kuuluu tähän uuteen elämään. Ei riitä, että selviää leikkauksesta, hengityskoneesta, tehosta, harhoista ja muoviverhojen takaisesta maailmasta. Pitää vielä opetella palaamaan.

Palaamaan kotiin.

Palaamaan omaan arkeen.

Palaamaan itseensä, joka ei ehkä ole enää ihan sama kuin ennen.

En tiedä vielä, millainen se paluu on. Mutta jos tästä kaikesta jotakin on tähän mennessä oppinut, niin ainakin sen, että ihminen voi selvitä paljosta sellaisestakin, mitä hän ei olisi etukäteen uskonut kestävänsä, kun vain tahtoo.

Ja jos aika sairaalassa onkin outo, niin ehkä se antaa myös jotakin. Se pakottaa pysähtymään. Se pakottaa muistamaan. Se pakottaa katsomaan sitäkin, mitä mieluummin väistelisi.

Tänään olen vielä täällä.

Mikkelin sairaalassa.

Toipilaana.

Aikaa tuhlaamassa ja aikaa ihmettelemässä.Toipumassa.

Mutta ehkä juuri siinäkin on jotakin elämää.

Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com

Taistele isä. Taistele!

 Aikaa on ollut vaikka tuhlattavaksi.

Sairaalassa aika on outo kumppani. Sitä on joskus liikaa, joskus se katoaa kokonaan. Välillä minuutit venyvät niin pitkiksi, että niiden sisään mahtuu kokonainen elämä. Näinä muutamina päivinä, viikkoina ja kai jo kuukausinakin olen ennättänyt elää oman elämäni alusta loppuun monta kertaa. Olen kulkenut mielessäni vanhoja polkuja, avannut ovia, joiden luulin jo sulkeutuneen, ja katsellut itseäni milloin lempeästi, milloin vähän ankaramminkin.

Olen miettinyt tekojani. Ratkaisujani. Elämääni.

Ennen sairaalaan joutumista olin hieman mukana hyvän ystäväni munkki Ignatiuksen kirjaprojektissa. Hän julkaisi kirjan, jonka nimi on Rikas elämä. Se kertoo arkkimandriitta Hermanin, Valamon luostarin munkin elämäntarinan. Kirjan nimi on jäänyt näinä päivinä elämään mielessäni aivan uudella tavalla.

Rikas elämä.

Voin todennäköisesti ilman suurempaa kainostelua sanoa omastakin elämästäni, että kyllä se rikasta elämää on ollut. Ei ehkä aina helppoa, ei aina viisasta, ei aina kaunista eikä aina sellaista, jota katselisi jälkikäteen pelkästään tyytyväisenä. Mutta rikasta se on ollut. Siinä on ollut ihmisiä, paikkoja, työtä, kirkkoa, sanoja, riitoja, sovintoja, matkoja, pettymyksiä, iloa, lapsia, rakkautta, ystäviä, typeryyksiä, oppimista ja etenkin Jumalan armoa enemmän kuin olen ymmärtänyt edes pyytää.

Täällä sairaalassa, sängyssä maaten, noita elämän mutkia on ollut aikaa muistella. Aikaa on ollut runsaasti. Joskus liikaakin. Ehkä joltain osin olen miettinyt, olisinko voinut tehdä jonkin asian paremmin tai toisin. Varmasti olisin voinut. Kukapa ei olisi voinut. Mutta silti en voi sanoa, että katuisin elämääni suuremmin. Toki jotakin. Joitakin sanoja, joitakin hetkiä, joitakin valintoja. Mutta en koko matkaa. En tätä elämää.

Se on ollut minun elämäni. Rikas elämä.

Tuollaisia ajatuksia tässä on tullut pyöriteltyä. Välillä on ollut aikaa vaikka muille jakaa. Välillä olen ollut sellaisessa tilassa, ettei oikeastaan mihinkään muuhun ole pystynytkään kuin ajatteluun. Ja välillä ei oikein siihenkään. Silloin ihminen on vain. Makaa, hengittää, kestää, odottaa ja antaa toisten tehdä sen, mitä itse ei enää jaksa eikä osaa. Kiitos kaikille heille, jotka ovat elämääni auttaneet,

Kyllä varmaankin voin sanoa, että jollakin rajalla tuli käytyä. En tiedä, miten se pitäisi sanoittaa ilman että se kuulostaa liian mahtipontiselta tai liian dramaattiselta. Mutta jonkin rajan läheisyydessä olen ollut. Sen verran lähellä, että siellä käynti muuttaa ihmistä. Tai ainakin sen pitäisi muuttaa. Minua se muutti.

Kun käy lähellä rajaa, moni asia näyttää sen jälkeen erilaiselta. Jotkin ennen suuret asiat pienenevät. Jotkin ennen itsestään selvät asiat kasvavat valtavan suuriksi. Ihmisen käsi. Pojan ääni. Iljan lippis. Hoitajan katse. Läheisen viesti. Lääkärin rauhallinen selitys. Hiljainen rukous. Se, että saa hengitettyä. Se, että saa nielaistua. Se, että saa kirjoitettua muutaman rivin ja ymmärtää itse, mitä tuli kirjoittaneeksi.

Myös oma ortodoksinen uskoni on tullut aivan erilaiseen valoon näinä päivinä. Se ei ole kadonnut mihinkään. Päinvastoin. Se on syventynyt. Se on ollut välillä hyvin hiljaista, ehkä vain huokauksen mittaista. Ei mitään suurta hengellistä sankaruutta. Ei mitään kirkasta näkyä. Enemmänkin sitä, että ihminen yrittää pitää kiinni rukouksen reunasta silloin, kun ei jaksa pitää kiinni juuri mistään muusta.

Mutta se on auttanut. Ja uskon, että se tulee vielä auttamaan selviytymisessäni. Kiitos isä Harrille ehtoollisesta ja kaikille puolestani rukoilleille - ne tehosivat, kunnia Jumalalle!

Tällä hetkellä minulla on vahvasti sellainen tunne, että vaikka jotain jäi matkalle, suurin osa tuli kuitenkin mukana. Ainakin oman pään osalta. Se pelaa oman käsitykseni mukaan kohtuullisen normaalisti, tilanne huomioiden. Ei tällaisesta prässistä kai kukaan selviä kuhmuitta. Jotakin jälkiä jää. Kuuluukin jäädä. Mutta kohtuullisuus onneksi siinäkin näyttää tulleen osakseni.

Kiitos Luojalleni siitäkin.

Ja kiitos myös ihmisille.

Tässä kohtaa sanat käyvät helposti liian pieniksi. Olen saanut niin paljon apua, tukea, rukouksia, huolta ja rakkautta, etten oikein tiedä, miten sen kaiken sanoisi ilman että lauseet alkavat kuulostaa juhlapuheelta. Mutta ehkä niitä ei tarvitsekaan koristella. Ehkä riittää, että sanoo yksinkertaisesti: kiitos.

Erityinen kiitos kuuluu pojilleni Iljalle ja Petjalle, mutta myös Eevalle.

Petjan sanat teho-osaston sängyn vierellä ovat jo jääneet minuun loppuelämäksi. “Taistele, isä. Taistele!” Niissä oli jotakin sellaista, mitä en osaa vieläkään kokonaan purkaa. Ne eivät olleet vain pojan sanat isälle. Ne olivat elämän sanat kuoleman rajalla horjuvalle ihmiselle. Ne olivat käsky, rukous ja rakkaudentunnustus samassa lauseessa.

Ilja on ollut omalla tavallaan yhtä tärkeä. Ei kaikkea rakkautta sanota suurilla sanoilla. Joskus se näkyy siinä, että ihminen on olemassa, pysyy rinnalla, kantaa huolta, järjestää asioita, kyselee, kestää ja odottaa. Lapsista tulee tällaisissa tilanteissa kummallisella tavalla myös vanhempiensa tukijoita. Se on yhtä aikaa lohdullista ja vähän kipeääkin. Isänä sitä kai toivoisi aina olevansa se, joka suojelee ja kantaa. Sitten tulee hetki, jolloin pojat joutuvatkin kantamaan isäänsä, ainakin henkisesti.

Se nöyryyttää. Mutta hyvällä tavalla.

Erityinen kiitos kuuluu myös Eevalle. Hän on pitänyt huolta asioistani, kodistani ja tuhannesta muustakin sellaisesta, joista en itse ole pystynyt pitämään huolta, en edes ajattelemaan. Silloin kun oma elämä kaventuu sairaalahuoneeseen, jonkun toisen on kannettava arjen näkymätöntä kuormaa: tuhansia asioita, tavaroita, viestejä, huolia ja kaikkea sitä pientä, josta tavallinen elämä rakentuu. Eeva on tehnyt sitä pyyteettömästi ja hiljaisesti, suurella sydämellä. Sellainen apu ei todellakaan ole pieni asia.

Moni asia on näiden viikkojen aikana muuttunut. Ei vain minussa, vaan meidän kaikkien ympärillä. Sairaus ei koske koskaan vain sairastunutta. Se levittäytyy perheeseen, läheisiin, ystäviin, arkeen ja ajatuksiin. Se sotkee aikataulut, yöunet, suunnitelmat ja turvallisuuden tunteen. Se tuo mukanaan hätää, pelkoa ja huolta, jota kukaan ei ole tilannut.

Mutta samalla tuska ja hätä voivat tehdä myös jotakin muuta. Ne voivat tiivistää. Ne voivat tuoda ihmisiä lähemmäksi toisiaan. Ne voivat näyttää, mikä on oikeasti tärkeää ja ketkä ovat oikeasti lähellä. Meidän perheellemme on tainnut käydä niin. Kuoppa on ollut syvä, mutta sen reunalle on tullut monta rakasta ihmistä. Ja kun ihminen katsoo ylöspäin syvästä kuopasta, hän näkee aika selvästi, kuka siellä ylhäällä ojentaa kättään.

Olen saanut nähdä monta kättä.

Olen saanut nähdä poikieni rakkauden, läheisteni avuliaisuuden, ystävien huolenpidon ja monien ihmisten rukoukset. Olen saanut nähdä, että en ole yksin, vaikka olenkin viettänyt pitkiä aikoja yksin sairaalahuoneessa. Yksinäisyys ja yksin oleminen eivät ole sama asia. Täällä huoneessa olen ollut monta kertaa yksin, mutta en ole ollut hylätty.

Se on iso asia. Ehkä yksi isoimmista.

Elämä voittaa.

Tuo lause kuulostaa helposti kuluneelta. Mutta sairaalasängyssä se ei ole kulunut. Täällä se on hyvin konkreettinen. Elämä voittaa siinä, että hengityskone jäi taakse. Elämä voittaa siinä, että jalka liikahtaa. Elämä voittaa siinä, että ruoka alkaa maistua edes vähän. Elämä voittaa siinä, että saa läppärin eteensä ja voi taas kirjoittaa. Aika pienestä tämmöinen sairaalapotilas näköjään iloitsee.

Mutta ilo on ilo, vaikka se olisi pieni.

Läppärin saaminen huoneeseen oli minulle suuri asia, kiitos Eeva. Päiviin tuli heti hieman jäntevämpi ote. Enää ei tarvitse vain tuijotella katon laattoja, laskea minuutteja ja odotella hoitajaa. Nyt voin taas olla vähän enemmän oma itseni. Voin kirjoittaa. Voin yrittää hahmottaa maailmaa ympärilläni sellaiseksi, että siitä jotain ymmärtäisin, ehkä muistaisin ja ehkä saisin siitä jonkinlaisen otteen.

Kirjoittaminen on minulle tapa hengittää toisella tavalla.

Ehkä tämäkin on osa paranemista. Ei vain se, että haavat sulkeutuvat, arvet paranevat ja jalat vähitellen tottelevat. Vaan myös se, että ihminen alkaa kertoa itselleen, mitä hänelle on tapahtunut. Että hän uskaltaa katsoa taaksepäin, mutta ei jää sinne lillumaan. Että hän uskaltaa sanoa ääneen: minä kävin syvällä, mutta en jäänyt sinne. Tulin takaisin.

Minä nousen vielä.

En ehkä nopeasti. En ehkä niin kuin itse haluaisin. En ehkä ilman mutkia ja takapakkeja. Mutta nousen. Ja jos en jaksa nousta omin voimin, niin sitten nousen Jumalan avulla ja läheisten käsien varassa.

Tällä kertaa elämä ei ole vain minun oma suoritukseni. Ei se ehkä ole koskaan ollutkaan, mutta nyt sen näkee selvemmin. Elämä on lahja. Ja joskus tuo lahja ojennetaan ihmiselle uudelleen monien käsien kautta.

Tänään olen kaikista noista käsistä kiitollinen.

 

Hannu Pyykkönen
toipilas 
nettihoukka@gmail.com

 

Seuraava osa:
Kaksi minuuttia vai kaksi viikkoa 

Uusi elämä

 Koskaan ei voi tietää, mitä huomenna tapahtuu. Tämän sain kokea varsin konkreettisesti huhtikuun puolivälissä 2026. Menin silloin Kuopioon, KYS:iin eli Kuopion yliopistolliseen sairaalaan, isoon leikkaukseen. Yritän nyt hieman purkaa noita tapahtuneita ja kirjoittaa niista jotain itsellekin muistiin.Viimeiset selkeät muistikuvat noilta päiviltä ovat kuitenkin hataria, enkä voi olla täysin varma edes siitä, missä määrin ne pitävät paikkansa. Muisti on tehnyt omia valintojaan. Se on jättänyt jotakin pois, säilyttänyt jotakin aivan merkillistä ja sekoittanut väliin kuvia, joista en tiedä, ovatko ne totta, unta vai lääkkeiden ja tajunnan rajamailla syntyneitä välähdyksiä.

Joka tapauksessa menin ennalta sovittuun sydänleikkaukseen. Tarkoituksena oli vaihtaa sydämen läppä niin sanottuun bioläppään. Läppä kaiketi vaihdettiinkin, mutta kaupan päälle sain paljon muutakin, joista saan tavallaan ”nauttia” yhä edelleen, nyt tosin jo Mikkelin keskussairaalassa. Tänään, 8. kesäkuuta, sain huoneeseeni läppärin. Sen avulla voin vihdoin kirjoittaa ja operoida omaa "pikkumaailmaani" täällä eristyshuoneessa kaikessa rauhassa.

Leikkauksen ja tämän päivän väliin mahtuu paljon. Osan muistan, osaa en. Joistakin asioista minulle on kerrottu jälkikäteen. Nyt ”tapan aikaa” edelleen sängyssä, rajoitetusti nojafordilla liikkuen, mutta jo kaikista koneista, myös hengityskoneesta, vapautuneena. Se on enemmän kuin pieni asia. Se on oikeastaan kokonainen uusi alku.

Yksin huoneessa jöröttäessäni ei tässä kovin paljon aktiviteetteja ole. Päivät voivat olla pitkiä, ja aika liikkuu sairaalassa kummallisella tavalla. Se venyy, pysähtyy, katoaa ja alkaa taas alusta. Nyt sain kuitenkin läppärin, kiitos Eevalle, ja uusi elämä voi alkaa. Tosin näitä uusia elämiä on tähän noin kahden kuukauden jaksoon mahtunut jo melko monta. Kerron nyt joutessani joistakin.

Reitti tänne Mikkelin sairaalaan oli todennäköisesti seuraava. Makailin Kuopiossa jonkinlaisena ”keräkaali-Hannuna”, ilmeisen vähän ympäristöstäni tietoisena, todennäköisesti noin pari viikkoa. Sen jälkeen minut siirrettiin erikoisambulanssilla Mikkeliin kolmen ihanan ihmisen saattamana: mukana oli lääkäri ja kaksi hoitajaa. Matkasta ja Mikkeliin saapumisesta minulla on joitakin hajanaisia kuvia, mutta ne ovat hataria. Oikeasti en muista paljoakaan.

Joitakin aivan ihmeellisiä ja täysin turhiltakin tuntuvia yksityiskohtia putkahtaa silti aika ajoin mieleeni tuoltakin matkalta. Muistan esimerkiksi sen, että siirto oli nuoren anestesialääkärin ensimmäinen tällainen keikka. Miksi juuri se on jäänyt mieleen, sitä en tiedä. Ihmisen muisti on outo. Se saattaa hukata kokonaisia päiviä, mutta säilyttää yhden lauseen, yhden katseen tai yhden sivulauseessa mainitun asian. Muutoin tuolloin jo alkanut kemikaaleilla kyllästetty olo aiheutti omia ongelmiaan muistin, tajunnan ja ajantajun osalta.

Ambulanssista minut siirrettiin ilmeisesti päivystyksen kautta teho-osastolle, jossa sitten majailinkin melkein pari kuukautta, ehkä hieman alle. Muistikuvat alusta ovat hataria, ja lienen ollut melkoinen keräkaali päätellen erään lääkärin kannanotosta. Hän kertoi sen minulle myöhemmin ystävällisesti ja pyynnöstäni: 

”Ei tuo mies tuosta kyllä nouse.”

Mutta nousinpas.

Sama lääkäri tuli myöhemmin kiittämään minua. Ensin en oikein ymmärtänyt, mistä hän minua kiitti. Hän sanoi, että sitkeyteni ja elämänhaluni olivat osoittaneet hänelle, että lääketiede vielä toimii. Se oli hänen mukaansa melkoisen hyvä palaute siitä työstä, jota lääkärit ja hoitajat tekevät. Minulle nuo sanat jäivät mieleen. Sairaalassa potilas saa hoitoa, lääkkeitä, laitteita, valvontaa ja toimenpiteitä, mutta samalla hän saa myös nähdä jotakin siitä, mitä toisten ihmisten työ, ammattitaito ja sitoutuminen voivat merkitä. Joskus ne merkitsevät yksinkertaisesti sitä, että ihminen saa vielä yhden päivän, ja sen jälkeen ehkä toisenkin.

Motivaatio parantua oli suuri, vaikka en varmasti itse aina tajunnut, missä tilassa olin. Tuolta ”sumealta” alkukaudelta mieleeni on piirtynyt erityisen kirkkaasti kuva pojastani Petjasta. Hän seisoi vuoteeni vieressä, isänsä vierellä, joka ei tuolloin kyennyt puhumaan. Hän sanoi minulle sanat, jotka syöpyivät tajuntaani:

”Taistele, isä. Taistele!”

Ne sanat eivät olleet vain rohkaisua. Ne olivat käsky pysyä elämässä kiinni. Ehkä juuri sellaisia sanoja ihminen tarvitsee silloin, kun oma tietoisuus on sumussa ja ruumis taistelee puolestaan enemmän kuin mieli pystyy ymmärtämään. En tiedä, kuinka paljon silloin ymmärsin, mutta nuo sanat ymmärsin. Ne jäivät minuun. Niissä oli pojan hätä, rakkaus ja luottamus. Niissä oli myös tehtävä: ei saa antaa periksi.

Ja niin tässä nyt ollaan. Ei vielä terveenä, ei vielä vapaana sairaalan seinistä, ei vielä omin jaloin sillä tavalla kuin joskus ennen. Mutta kuitenkin tässä. Hengittäen. Kirjoittaen. Muistaen sen, minkä muistaa, ja yrittäen hyväksyä sen, mikä on kadonnut.

Ehkä uusi elämä ei ala yhdellä suurella hetkellä. Ehkä se alkaa monta kertaa. Se alkaa silloin, kun silmät avautuvat teho-osastolla. Se alkaa silloin, kun hengityskone irrotetaan. Se alkaa silloin, kun ensimmäinen sana palaa suuhun. Se alkaa silloin, kun joku läheinen sanoo: taistele. Se alkaa myös silloin, kun ihminen saa eteensä läppärin, katsoo sairaalahuoneen hiljaisuutta ja päättää kirjoittaa siitä, mitä on tapahtunut.

Tänään tämä uusi elämä alkaa kirjoittamalla.

Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com

 

Jatkan tarinaa eteenpäin sen mukaan kun jaksan, joten lisää tästä aiheesta on tulossa. Ehkä jopa melko piankin.

Seuraava osa:
Taistele isä. Taistele!

HAP 

Pysäyttävä hetki

Elämässä on hetkiä, jotka pysäyttävät. Ne voivat olla suuria tai pieniä, mutta jokainen niistä jättää omanlaisensa jäljen. Kuinka monta tällaista hetkeä ihminen kohtaa elämänsä aikana? Vastaus riippuu varmasti sekä ihmisestä itsestään että hänen ympäristöstään – perheestä, ystävistä ja niistä olosuhteista, joissa hän elämäänsä elää.

Kun katson omaa elämääni taaksepäin lähes kahdeksankymmenen vuoden taivalta, huomaan pysäyttäviä hetkiä kertyneen yllättävän monia. En tosin silloin, kun noita hetkiä elin, kokenut niitä ehkä samalla tavalla kuin nyt arvioidessani niitä elämäni pysäyttäviksi hetkiksi. 

Lapsuuden idyllinen maalaismaisema Tuupovaaran kirkonkylässä oli pieni ja tuttu, turvallinenkin, ja varmasti monella tapaa ajatellen täynnä pysäyttäviä hetkiä, joita ei vain silloin ymmärtänyt sellaisiksi. Jälkeen päin ajatelllen siihen tuli muutos, kun kymmenvuotiaana astuin aivan toisenlaiseen maailmaan: pääsin opiskelemaan Joensuun lyseoon. Olikohan se elämäni ensimmäinen pysäyttävä hetki? En tiedä, ehkä.

Se oli varmaan ainakin yksi ensimmäisistä, jonka näin jälkeenpäin sellaiseksi koen. Pienen lapsen elämässä varmasti suuri pysäyttävä hetki. Astuin suuren, kaikuvan koulun käytäville. Yksin. Tunsin koko koulusta vain oman isoveljeni. Koulurakennus tuntui jättimäiseltä, kuin omalta pieneltä kaupungilta. Mutta se opetti selviytymään, tutustumaan toisiin, sosiaalistumaan ja löytämään oman paikan tuon ajan maailmassa, sodan jälkeisessä Suomessa. Sisäänpääsy oppikouluun, opiskelumahdollisuus, avarsi maailmaani enemmän kuin osasin silloin ymmärtääkään ja loi varmasti perustan monille myöhemmillekin pysäyttäville hetkille.

Seuraava suuri pysäyttävä hetki oli ylioppilaaksi pääseminen vuonna 1969. Sen jälkeen elämä kuljetti armeijan kautta yliopistoon, ja valmistuin opettajaksi vuonna 1973. Jokainen näistä toimi kynnyskivenä kohti seuraavaa, mutta todellinen elämän kulkua muuttava pysähdys tuli pian sen jälkeen: avioituminen vuonna 1975.

Isyyteen liittyy kuva, jota en unohda. Olin valmentautunut olemaan mukana synnytyksessä, mutta esiin nousseet ongelmat estivät sen. En jäänyt oventaakse odottelemaan, vaan kuljin Mikkelin satamaan ja potkin pikkukiviä järveen, katselin tumman veden väreilyä ja kuuntelin heräävän aamun outoa hiljaisuutta. Se oli epätietoisuuden ja pyhyyden hetki yhtä aikaa. Lopulta kaiken käytyä hyvin ymmärsin, kuinka paljon isyys jo ensimmäisellä hetkellään voi ihmistä muuttaa. Hiljainen ranta ja veden syvyys jäivät mieleeni kuin vertauskuvana elämän arvoituksellisuudelle.

Työelämä toi mukanaan omat pysäyttävät hetkensä. Vuonna 1990 minut valittiin Mikkelin Keskuskoulun rehtoriksi, ja pian sen jälkeen sain kunnian toimia ensimmäisenä Päämajakoulun rehtorina. Ne olivat tehtäviä, jotka lisäsivät vastuuta mutta antoivat suunnattomasti merkitystä ja kasvattivat minua ihmisenä.

2000-luvun alussa ulkomailla eletty vuosi, lastenlasten syntymät ja monet muut odottamattomat tilanteet muodostivat elämän varrelle yhä uusia pysäyttämisen paikkoja, pieniä ja suuria, kaikki omalla tavallaan merkittäviä ja jälkensä jättäviä. Kun eläkepäivät alkoivat lähestyä vuonna 2010, ajattelin niiden olevan seuraava suuri pysäyttävä hetki – ehkä jopa viimeinen. Mutta elämä ei kuitenkaan koskaan mene aivan odotetusti.

Tavaroihin liittyy yksi oma erityinen pysäyttävä hetki. Aikoinaan niitä kertyi ympärille liikaakin – jopa neljän autotallin verran. Niiden keskellä yksi kokoelma on ollut toista tärkeämpi: ortodoksinen kirjakokoelmani. Se ei ole vain hyllymetrejä tai tuhansien kansien pinoja, vaan kuva ortodoksisesta elämästäni, identiteetistäni ja henkisestä kasvustani. Ortodoksinen kirkko on muovannut minua aikuisiällä varmasti enemmän kuin mikään muu; se on tuonut edes joskus arkeen rukouksen rytmin, juhlan merkityksen ja lohdutuksen hetket. Siksi kirjakokoelma on minulle kuin peili – se näyttää polun, jota olen kulkenut. Sen kohtalo on yhä avoin kysymys, ehkä siksi että sen merkitys elämässäni on ollut enemmän matkassa kuin määränpäässä.

Ja lopulta tuli se hetki, jota olin joskus hiljaa aavistellut, ehkä jopa hieman pelännytkin: mahdollinen kohtaaminen viimeisen pysäyttävän hetken kanssa. Edessä oli suuri operaatio, joka ”yleensä meni hyvin”, mutta sisälsi riskinsä. Silloin ymmärsin pysäyttävän hetken todellisen luonteen: sen, jolloin elämä todella pysähtyy ja kaikki muu katoaa taustalle.

Pysäyttävä hetki on se, jolloin aika tuntuu pysähtyvän ja ihminen näkee elämänsä kirkkaana, kuin veden pinnasta heijastuvan kuvan. Mitä sen jälkeen tapahtuu – sen näyttää vain aika.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

P.S.
Olen joulua odotellessa 16.12.2025 ajastanut tämän blogijutun ilmestymään 21.5.2026. Tuo päivä on eräs elämääni pysäyttänyt päivänä vuodelta 1978. En tiedä ajastushetkeä valitessani tulevaisuudestani yhtään mitään varmaa. Sen tällä hetkellä tiedän, että olen menossa Kuopioon KYS:iin suureen sydänleikkaukseen, ja se vuoksi jokin aika sitten kirjoitin tämänkin ja nyt kaiken varalta,
mutta samalla Luojaani luottaen, ajastin ilmestymään toukokuussa.
Toivottavasti luen aikanaan myös mahdollisia kommentteja!
Jos en, elämälle ja Jumalalle kiitos!
HAP

 

Kun mä kuolen ...

Iltarusko Pääjärvellä Lammilla, Panagia-luostarikeskuksessa.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

... oikeesti

Mitä jää jäljelle?

Ajatus omasta kuolemasta on aina jollain tavoin hämmentävä, jopa pelottava. Viime aikoina, siis tässä tapauksessa vuoden 2025 loppupuolella tätä kirjoittaessani, se on kuitenkin hiipinyt mieleeni yhä useammin ja voimakkaammin. Ehkä iän myötä, ehkä terveyden muistuttaessa hauraudesta, ehkä siksi, että elämä on alkanut näyttää rajansa selkeämmin kuin ennen. Ja kun sen äärelle pysähtyy, nousee esiin kysymys, jota ei voi enää ohittaa: mitä minusta jää jäljelle?

Ensimmäisenä mieleeni nousee väistämättä valtava ortodoksinen kirjakokoelmani. Vuosikymmenten aikana kerätyt teokset, pyhien isien kirjoitukset, liturgiset tekstit ja teologiset pohdinnat. Jokainen kirja on ollut kuin askel polulla, joka on muovannut minua, ei vain lukijana, vaan ihmisenä. Ne ovat olleet peilejä, ikkunoita, karttoja. Ne ovat rakentaneet identiteettiäni hiljalleen, kerros kerrokselta. Mutta kuka niitä lukee sitten, kun minua ei enää ole? Löytävätkö ne uuden kodin, uudet kädet, jotka avaavat ne samalla kunnioituksella? Vai jäävätkö ne hiljaisiksi, pölyttyviksi todistajiksi elämästä, joka kerran oli?

Mutta kirjatkaan eivät ole koskaan olleet vain minun. Ne ovat eläneet keskusteluissa, kysymyksissä, jaetuissa hetkissä. Ne ovat olleet taustalla ehkä silloinkin, kun olen yrittänyt sanoittaa maailmaa pojilleni, kun olen etsinyt sanoja arvoille, uskolleni ja epäilyilleni. Ehkä osa niistä on kulkeutunut eteenpäin huomaamatta, ei sivuina vaan asenteina, tapana katsoa elämää ja ihmistä.

Sitten ovat lukuisat ortodoksiset matkakuvani. Kotimaan pyhät paikat, Euroopan kirkot ja luostarit. Jokainen kuva on pysäytetty hetki, ei vain maisema, vaan sisäinen liike, rukous, hiljainen oivallus. Ne kertovat etsinnästä ja löytämisestä, siitä tavasta, jolla olen kulkenut kohti Jumalaa ja itseäni. Mutta kenelle nämä kuvat aikanaan puhuvat? Näkevätkö muut niissä muutakin kuin kauniita rakennuksia? Ymmärtävätkö he, että ne ovat osa sitä, miten olen tullut siksi, joka olen?

Ehkä tärkeämpää kuin se, kuka kuvia katsoo, on se, ketkä ovat kulkeneet vierellä. Ne ystävät, läheiset, joiden kanssa on jaettu matkaa, arkea, juhlaa ja huolta. Poikani, joiden kasvuun oma elämäni on kietoutunut tavalla, jota mikään esine ei voi tallentaa. Vunukkani, siis lapsenlapseni, joissa jokin minusta jatkuu tavalla, joka ei ole sanojen eikä tavaroiden varassa. Heissä on liikettä eteenpäin, tulevaisuutta, jota en itse enää näe, mutta jonka olemassaolo tekee luopumisesta hieman kevyempää.

On myös kaikki se, mitä ei ole tallennettu kirjoihin tai kuviin. Paperit, kortit, kirjeet. Pienet, haurailta tuntuvat sillat menneisiin hetkiin. Jokainen niistä on side johonkin ihmiseen, johonkin tunteeseen, johonkin aikaan, joka ei enää palaa. Ja vielä syvemmällä ovat ne muistot, tunteet ja ajatukset, jotka elävät vain minun sisälläni. Ne katoavat, kun minä katoan, elleivät ne ole jo siirtyneet eteenpäin eleissä, sanoissa ja hiljaisissa valinnoissa, joita läheiseni tekevät tietämättäänkin.

Ja sitten on se hieman vaivaannuttavakin aihe: krääsä. Se loputon, sodanjälkeisen sukupolven perintö, joka opetti, ettei mitään saa heittää pois, koska koskaan ei tiedä, milloin jotakin vielä tarvitaan. Niinpä nurkat, komerot ja kellarit ovat täynnä esineitä, joilla ei ehkä ole käyttöä, mutta joilla ainakin osalla on oma tarinansa. Pieniä muistoja, pieniä identiteetin palasia. Tuo krääsäskin on osa minua yhtä lailla kuin kirjat ja kuvat. Ne kertovat ajasta, arvoista, tavasta selviytyä. Ne kertovat siitä, mistä tulen.

Mutta ehkä niidenkin todellinen merkitys avautuu vasta suhteessa ihmisiin. Siihen, kuka ne löytää, kuka kysyy, kuka muistaa. Ehkä joku niistä on joskus ollut kädessäni samaan aikaan, kun joku lapsistani on ollut lähellä. Ehkä joku esine kantaa mukanaan hetkeä, jota en itse enää muista, mutta jonka toinen muistaa puolestani. Osa hetkistä on ollut onnellisia, mutta varmasti mukana on hetkiä, jolloin surin, itkin tai muuten olin onneton.

Mitä tälle kaikelle tapahtuu, kun minun aikani tulee jättää ne? Jaetaanko kirjat uusille lukijoille? Löytävätkö valokuvat katsojia, jotka pysähtyvät niiden äärelle? Entä paperipinot ja pienet esineet ? Ne, jotka minulle ovat merkityksellisiä, mutta muille ehkä vain joutavaa tavaraa? Voiko joku nähdä niissä sen, minkä minä näin: pienen, mutta todellisen osan minua?

Olen alkanut pohtia näitä asioita aiempaa vakavammin. Ehkä olisi aika käydä läpi elämän varrella kertynyttä materiaalista ja henkistä perintöä. Kertoa tarinoita ennen kuin ne katoavat. Avata merkityksiä, jotka muuten jäisivät arvoituksiksi. Ehkä myös kuunnella niitä, jotka jatkavat matkaa minun jälkeeni ja nähdä, mitä he jo kantavat mukanaan, ilman että olen sitä edes huomannut. Ehkä ihan oikeasti jotain voisi jo hylätä, laittaa pois, jopa roskiin.

Kuolema ei ole vain loppu, vaan myös siirtymä. Ehkä tätä kaikkea pitäisi ajatella eräänlaisena testamenttina. Ei vain omaisuudesta, vaan identiteetistä. Siitä, mikä teki minusta minut. Kirjoista, jotka ovat muovanneet ajatteluani. Kuvista, jotka ovat kantaneet rukouksiani. Esineistä, jotka ovat kertoneet tarinoita ajasta ja elämästä. Ja ennen kaikkea ihmisistä, joiden kautta kaikki tämä on saanut merkityksen.

Jos jokin näistä jatkaa elämäänsä minun jälkeeni, jos joku avaa kirjan, katsoo kuvaa, pysähtyy pienen esineen äärelle tai tunnistaa itsessään jotakin, minkä tietää tulleen minulta, ehkä juuri siinä on vastaus kysymykseen: mitä minusta jää jäljelle, kun minä kuolen?

Ei vain tavaraa.
Vaan jälki sielusta.
Jälki tarinasta.
Jälki uskosta, joka kantoi minut läpi elämän.

 

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

 

(Tämäkin blogi julkaistaan vuoden 2026 puolella kaiken varalta ajastettuna.) 

Sydämen koetus ja rukouksen tie

 

Pyhä parantaja Panteleimon

(© Margit Pajun maalaama ikoni Ortodoksi.netin virtuaalisesta ikoninäyttelystä "Humaus Taivaasta")

---

Kristus nousi kuolleista!

Ne, jotka ovat viime aikoina jaksaneet lukea näitä blogitekstejäni, ovat ehkä huomanneet niissä hienoista lisääntynyttä melankoliaa. Se ei ole tullut niihin sattumalta. Elän parhaillani vaihetta, jota en olisi itse valinnut, mutta joka on tullut osakseni.

Noin reilu vuosi sitten sydämestäni löydettiin ylimääräinen sivuääni. Se johti tarkempiin tutkimuksiin ja seurantaan. Joulukuun alussa, itsenäisyyspäivän tienoilla, sain kuulla kardiologiltani, että tilanne oli heikentynyt merkittävästi. Osa sydämen verenkierrosta ei kulje aivan niin kuin pitäisi. Ratkaisuksi ei riitä lääkitys, vaan edessä on vaativa sydänleikkaus, jossa rintalasta avataan ja tarvittavat korjaukset tehdään avoleikkauksena suoraan sydämeen ja aorttaan.

Uutinen pysäytti. Vaikka järki ymmärtää lääketieteellisen selityksen, sydän reagoi – tällä kertaa vertauskuvallisesti – toisin. Joulu ja odotellessa pääsiäinenkin tulivat kuitenkin väliin kuin Jumalan lahjana. Sain viettää joulupyhät läheisteni kanssa ja olla hetken ajattelematta sitä, mikä odottaa edessä. Sain vielä liikkua vapaasti ja tavata ihmisiä. Se oli suuri lahja.

Joulun jälkeen arki muuttui. Minua kehotettiin välttämään suuria ihmisjoukkoja ja kaikkea sellaista, missä tartuntariski on olemassa. Alkoi eristäytyneempi vaihe. Viihdyn kyllä hyvin yksinkin, eikä minulla tavallisesti ole vaikeuksia olla omien ajatusteni kanssa. Silti ihminen kaipaa toisinaan seuraa, keskustelua ja toisen ihmisen läsnäoloa. Siksi oli hienoa saada tavata vunukat pääsiäisenä. Kun samaan aikaan mielessä on kuitenkin tieto tulevasta suuresta leikkauksesta ja siihen liittyvistä riskeistä, ajatukset alkavat helposti liikkua laidasta laitaan, niin sanotusti lattiasta kattoon.

Mieliala on vaihdellut. Välillä olen ollut levollinen ja luottavainen, välillä pelko on nostanut päätään. Olen joutunut tietoisesti etsimään mielekästä tekemistä, jotta ajatukset eivät kiertyisi koko ajan tulevaan operaatioon. En ole koskaan ollut mikään erityinen television suurkuluttaja, mutta senkin katselu on viime viikkoina jonkin verran lisääntynyt. Samoin äänikirjojen kuuntelu. Vielä enemmän on kuitenkin lisääntynyt minulle rakkain ajanviete: kirjoittaminen.

Kuluneiden kuukausien aikana olen kirjoittanut ehkä enemmän kuin joskus kokonaisena vuotena. Ortodoksi.netiin on ilmestynyt runsaasti uusia toimittamiani artikkeleita ja käännöksiä sekä kuvakollaaseja, ja myös sosiaalisen median puolella tekstejä on julkaistu tavallista tiheämpään tahtiin. Kirjoittaminen on ollut minulle sekä työtä että terapiaa. Se on pakottanut etsimään lähteitä, tutkimaan, lukemaan eri kielillä – englanniksi, kreikaksi, romaniaksi ja venäjäksi – ja muokkaamaan aineistoa sujuvaksi suomeksi. En kirjoita tyhjästä, vaan yritän aina nojautua mahdollisimman hyviin ja luotettaviin ortodoksisiin lähteisiin. Ehkä juuri siksi kirjoittaminen on ollut myös tapa pitää ajatukset liikkeessä ja mieli hereillä ja poissa muista ajatuksista.

Samaan aikaan olen kulkenut sairaalassa parhaimmillaan useita kertoja viikossa: tutkimuksissa, laboratoriokokeissa, erilaisissa mittauksissa ja magneettikuvauksissa. Nyt tämä vaihe alkaa olla lopuillaan. Viimeinen tarkistuskäynti on tehty, ja kutsu Kuopion yliopistolliseen sairaalaan, KYSiin, tuli pääsiäisen jälkeen.

Leikkaus on maanantaina 13.4.2026, vanhan kalenterin mukaan II pääsiäispäivänä, ja sairaalaan menen jo sunnuntaina. Mitä sitten tapahtuu, sitä en tiedä. Siinä vaiheessa suunnitelmat ja aikataulut eivät ole enää omissa käsissäni. Luotan siihen, että Jumala pitää huolen omistaan – ja minustakin siinä sivussa. Tämä luottamus ei poista inhimillistä pelkoa, mutta se asettaa sen oikeisiin mittasuhteisiin.

On mahdollista – tai oikeastaan on rehellisempää sanoa heti, että varmaa – että pitkä sairaalajakso ja sitä seuraava pitkä toipumisaika aiheuttavat katkoksia erilaisille toimilleni. Toivon tietenkin, että kaikki sujuu hyvin ja että palaan takaisin entistä vahvempana. Silti myönnän avoimesti, että hieman pelottaa. Toisaalta pelko on matkan varrella jo menettänyt terävintä kärkeään.

Toivon, etten ole viime aikaisilla tai aiemmillakaan toimillani ja kirjoituksillani ole ollut se riidanhaastaja tai loukannut ketään ja jos olen, pyydän niitä anteeksi. Pyydän samalla teiltä, joille se on luontevaa ja mahdollista, esirukouksia puolestani. Niitä ei ole koskaan liikaa.

Tämä aika on lisännyt rukouksen määrää myös omassa elämässäni. Kun ihminen joutuu kohtaamaan oman rajallisuutensa, rukous on hyvin konkreettinen turva. 
Ainakin minulle.

Silloin kun mitään muuta ei enää voi tehdä, voi aina rukoilla. Hiljaa mielessään, hengityksen tahdissa, ortodoksisen kirkon yksinkertaista ja syvää rukousta:

”Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.”

Sen rukouksen varaan on hyvä jättää myös oma sydämensä – niin terveenä kuin korjattavanakin.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com 
---

Rukousnurkkaukseni,
jossa pyhän Nikolaoksen ikoni alla
on oman suojelupyhäni ikoni.

---
"Pyhä apostoli ja evankelista Johannes Teologi,
Herran rakas opetuslapsi,
joka seisoit uskollisesti ristin juurella
ja pysyit Vapahtajan rakkaudessa, 
rukoile Kristusta minun puolestani.

Pyydä, että Herra antaisi minulle rauhan sydämeen,
varjelisi minua pelolta ja johdattaisi lääkäreiden ja hoitajien kädet.
Rukoile, että tämä koettelemus kääntyisi pelastukseksi
ja että Jumalan tahto tapahtuisi elämässäni".

Olemmeko tehneet itsestämme jumalan ja unohtaneet Jumalan?

 

Kreikkalaisen Agios Fotios (Ιερός Ναός Αγίου Φωτίου) kirkon kupolin maalaus.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Elämme aikaa, jossa ihminen osaa paljon, hallitsee paljon ja rakentaa paljon. Meillä on tietoa enemmän kuin yhdelläkään aiemmalla sukupolvella. Me voimme selittää, mitata, ohjata ja ennakoida asioita tavalla, joka olisi vielä vähän aikaa sitten tuntunut lähes ihmeelliseltä. Silti samaan aikaan ihminen näyttää olevan yhä levottomampi, herkempi pelolle, nopeampi loukkaantumaan ja valmiimpi asettumaan toista vastaan. Kaiken edistyksen keskellä emme ole tulleet rauhallisemmiksi emmekä aina viisaammiksikaan.

Juuri tähän osuu se kysymys, joka lävistää myös meidän aikaamme: olemmeko tehneet itsestämme jumalan ja unohtaneet Jumalan?

Kysymys ei tarkoita sitä, että ihminen olisi lakannut kokonaan puhumasta Jumalasta. Usein puhumme kyllä. Käytämme hengellistä kieltä, puolustamme arvoja, vetoamme perinteeseen ja haluamme mielellämme tulla nähdyiksi oikealla puolella. Silti sydämen tasolla voi tapahtua jotakin muuta. Jumala ei enää olekaan elämän Herra, vaan ihminen itse. Oma tahto, oma kokemus, oma mielipide, oma loukkaantuminen, oma näkyvyys, oma oikeassa oleminen alkavat vähitellen ottaa sen paikan, joka kuuluu yksin Jumalalle.

Silloin emme ehkä sano ääneen: minä olen jumala. Mutta elämme kuin sanoisimme niin.

Tämä näkyy kaikkialla ympärillämme. Yhteiskunnassa korostetaan vapautta, mutta usein ilman vastuuta. Oikeuksia vaaditaan, mutta velvollisuuksia vältellään. Jokainen haluaa tulla kuulluksi, mutta harvempi tahtoo todella kuunnella. Julkisessa ja etenkin some-keskustelussa nopea tuomio syrjäyttää hitaan ymmärtämisen. Toisesta tehdään helposti vihollinen, vaikka hän olisi vain eri tavalla ajatteleva ihminen. Emme enää osaa riidellä ihmisiksi, koska olemme unohtaneet, että toinen ei ole ensisijaisesti vastustaja vaan lähimmäinen.

Sama kiusaus koskee valitettavasti myös kirkkoa.

Meidänkin keskellämme on viime aikoina ollut jännitteitä, vastakkainasetteluja, epäluuloa ja aivan turhan kovia sanoja. 
On haluttu puolustaa totuutta, mutta joskus tavalla, jossa totuudesta tulee ase. 
On haluttu pitää kiinni oikeasta uskosta, mutta samalla on voitu kadottaa oikea mieli. 
On vaadittu uskollisuutta kirkolle, mutta samalla on saatettu unohtaa, että kirkon elämä ei rakennu pelkän kiivaan mielipiteen, kuppikuntaistumisen tai julkisen paheksunnan varaan. Kirkko ei pysy elävänä sen vuoksi, että joku voittaa väittelyn, vaan sen vuoksi, että Kristus voittaa ihmisen sydämen.

Tämä on meille ortodokseille erityisen vakava muistutus. 
On näköjään mahdollista rakastaa omaa näkemystään enemmän kuin Jumalaa. 
On näköjään mahdollista puolustaa traditiota ilman nöyryyttä. 
On näköjään mahdollista puhua kanoneista ilman rakkautta. 
On näköjään mahdollista vedota kirkon pyhyyteen, mutta samalla ruokkia omassa sydämessään katkeruutta, halveksuntaa ja hengellistä ylpeyttä. Silloin ihminen ei enää seiso Jumalan edessä syntisenä, armahdusta tarvitsevana ihmisenä, vaan hän seisoo omassa mielessään tuomarina.

Ja juuri siinä hetkessä hän on vaarassa tehdä itsestään jumalan.

Todellinen hengellinen elämä alkaa aina toisaalta. Se alkaa siitä, että ihminen lakkaa kumartamasta itseään. Se alkaa katumuksesta. Ei katumuksesta vain siinä merkityksessä, että tunnustamme tehneemme jonkin yksittäisen väärän teon, vaan siinä syvemmässä merkityksessä, että ymmärrämme koko mielemme tarvitsevan muutosta. Katumus on luopumista siitä valheesta, että minä itse riitän itselleni, minä itse tiedän kaiken, minä itse määritän hyvän ja pahan, minä itse olen mitta.

Suomalaisessa todellisuudessa tämä kiusaus saa usein hillityn ja siistin muodon. Me emme ehkä korota itseämme näyttävästi, mutta rakennamme elämäämme niin kuin emme tarvitsisi Jumalaa. Luotamme järjestelmiin, suunnitelmiin, hyvinvointiin, asiantuntijuuteen, tehokkuuteen ja hallintaan. Kaikella tällä on oma paikkansa, mutta mikään niistä ei voi pelastaa ihmistä. Mikään niistä ei anna syntejä anteeksi. Mikään niistä ei nosta kuolleesta. Mikään niistä ei voi parantaa sydäntä, joka on tottunut elämään ilman rukousta, ilman nöyryyttä, ilman totuudellista suhdetta Jumalaan.

Ja silti juuri tätä sydämen parantumista me eniten tarvitsemme.

Tarvitsemme sitä kodeissamme, joissa väsyneet ihmiset puhuvat toisilleen kovemmin kuin tahtoisivat. 
Tarvitsemme sitä seura- ja hiippakunnissamme, joissa joskus muistetaan hallinto paremmin kuin laupeus. 
Tarvitsemme sitä keskustelukulttuurissamme, jossa suuri näkyvyys on usein tärkeämpää kuin totuus ja reaktio tärkeämpää kuin rukous. 
Tarvitsemme sitä myös silloin, kun kannamme huolta kirkon suunnasta, päätöksistä ja tulevaisuudesta. Huoli voi olla oikea ja perusteltu, mutta ilman rukousta ja nöyryyttä huolikin turmeltuu helposti itsevanhurskaudeksi.

Kristuksen tie on toinen. 
Hän ei hallitse pakottamalla, vaan rakastamalla. 
Hän ei voita murskaamalla, vaan kantamalla. 
Hän ei pelasta ihmistä imartelemalla tämän ylpeyttä, vaan kutsumalla tämän ristille. Siksi kristillinen vastaus aikamme sekavuuteen ei ole suurempi ääni, ei terävämpi asemoituminen omiin poteroihimme tai tiukempi "me ja muut"-ryhmäajattelu. Kristillinen vastaus on paluu Jumalan eteen.

Paluu rukoukseen.
Paluu paastoon.
Paluu katumukseen.
Paluu lähimmäisen näkemiseen veljenä ja sisarena.
Paluu siihen yksinkertaiseen totuuteen, että ilman Kristusta emme pysy elävinä, vaikka olisimme kuinka menestyviä, vaikutusvaltaisia tai oikeassa olevia.

Ehkä aikamme suurin hätä ei olekaan vain se, että maailma on levoton. Vielä syvempi hätä on se, että ihminen on alkanut pitää levottomuuttaan normaalina ja omaa itseensä sulkeutunutta tilaansa luonnollisena. 
Olemme tottuneet elämään niin, että Jumala jää sivuun.
Olemme tottuneet siihenkin, että hengelliset asiat saavat olla mukana vain sen verran kuin ne eivät häiritse omaa tahtoamme.

Mutta Jumalaa ei voi ottaa elämään koristeeksi. Hän on Herra.

Siksi tämä kysymys kuuluu meille kaikille, ei vain jollekin toiselle ryhmälle, niille "muille", ei vain “maailmalle”, ei vain niille, joiden ajattelemme olevan väärässä. 
Olemmeko tehneet itsestämme jumalan ja unohtaneet Jumalan? 
Olemmeko alkaneet luottaa enemmän omaan voimaamme ja asemaamme kuin Jumalan armoon? 
Olemmeko alkaneet puolustaa enemmän omaa kunniaamme kuin Kristuksen totuutta? 
Olemmeko alkaneet etsiä enemmän voittoa kuin pelastusta?

Jos vastaus edes osittain on kyllä, silloin tie eteenpäin ei ole epätoivo vaan katumus.

Katumuksessa ihminen lakkaa näyttelemästä vahvaa. Hän tunnustaa tarvitsevansa Jumalaa. Hän tunnustaa tarvitsevansa myös toisia ihmisiä. Hän lakkaa rakentamasta alttaria omalle minuudelleen. Juuri silloin alkaa todellinen vapaus. Ei vapaus tehdä mitä tahansa, vaan vapaus tulla jälleen ihmiseksi Jumalan edessä.

Me emme tarvitse lisää ihmisiä, jotka korottavat itseään. 
Me tarvitsemme enemmän ihmisiä, jotka uskaltavat kumartua.
Me emme tarvitse lisää ääntä, joka huutaa minä, minä, minä. 
Me tarvitsemme sydämiä, jotka oppivat jälleen sanomaan: tapahtukoon Sinun tahtosi.

Vasta silloin ihminen löytää oikean paikkansa. Hän ei ole jumala. Mutta hän ei ole myöskään merkityksetön. Hän on Jumalan kuva, kutsuttu elämään yhteydessä Luojaansa, kutsuttu rakastamaan, kantamaan vastuuta, pyytämään anteeksi ja antamaan anteeksi. Kun tämä järjestys palautuu, myös moni muu alkaa parantua. Silloin toinen ei ole uhka. Silloin kirkko ei ole näyttämö omalle taistelullemme. Silloin elämä ei ole oman tahdon loputonta läpiviemistä, vaan kasvamista kohti Kristusta.

Ja juuri siinä on toivomme.

Ei siinä, että ihminen oppii vihdoin olemaan oma jumalansa, vaan siinä, että hän lakkaa yrittämästä sitä ja palaa elävän Jumalan puoleen.
---

Tämän kirjoituksen virikkeenä ja inspiroijana on ollut Aleksandrian ja koko Afrikan patriarkka Theodoros II:n pääsiäispuhe, jossa hän kutsuu ihmistä näkemään oman aikamme hengellisen sairauden rehellisesti: olemme tehneet itsestämme jumalan ja unohtaneet todellisen Jumalan. Tässä julkaistu teksti ei ole tuon puheen käännös, vaan sen keskeisestä sanomasta omaani ja toivottavasti myös suomalaisten ortodoksien todellisuuteen sovitettu kirjoitus.
Tämä on toistaiseksi viimeinen tällainen blogikirjoitus, koska poistun kuvioista joksikin tai pidemmäksi aikaa. Mutta siitä tarkemmin sunnuntain (12.4.) blogissani. Antakaa minulle anteeksi, jos jotain tällä kirjoituksella loukkaan.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com