Pienet pyhäköt, suuri tehtävä

 

Tsasounan kupoli.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Pyhäkköjä ei pelasteta realismilla vaan uskolla

Luin hiljattain erään nuoren miehen kirjoituksen pyhäköistä ja niiden kohtalosta, ja se lähes kauhistutti minua. Ei siksi, etteikö kirkossammekin olisi todellisia ja raskaita kysymyksiä, vaan siksi, että sen taustalla näkyi ajattelu, jossa ortodoksista kirkkoa katsotaan liian helposti lähes oudoilla ja vierailla silmillä. 

Minulle tämä ei ole vain periaatteellinen kysymys. Olen itse lähtöisin pieneltä pohjoiskarjalaiselta paikkakunnalta, kirkonkylästä, jossa ei lapsuudessani ollut tsasounaa, vaikka ortodokseja oli. Nyt siellä on tsasouna, ja ortodokseja on enemmän kuin ennen. Siksi minun on vaikea hyväksyä puhetta, jossa pienet pyhäköt nähdään ensi sijassa taakkana. Joskus juuri niistä alkaa kasvu, juuri niissä syntyy näkyvä läsnäolo, ja juuri niiden kautta ortodoksinen kirkko juurtuu paikkakunnalle syvemmin kuin osataan etukäteen aavistaakaan.

Ortodoksinen kirkko ei ole koskaan elänyt mukavuudesta. Se ei ole säilynyt sillä, että se olisi laskenut tarkasti, missä kannattaa olla läsnä ja missä ei. Se ei ole rakentunut enemmistön ajattelulle, hallinnolliselle helppoudelle tai sille periaatteelle, että vaikeista paikoista vetäydytään ensimmäisenä. Ortodoksinen kirkko on elänyt uskosta, uhrauksesta, rukouksesta ja siitä palavasta vakaumuksesta, että Kristuksen kirkon tulee olla läsnä myös siellä, missä se on pieni, köyhä, vähälukuinen ja ulkoisesti heikko.

Juuri siksi puhe pyhäköistä taakkana on hengellisesti vaarallista. Heti kun kirkko tai joku kirkon työntekijäistä alkaa katsoa tsasounia, rukoushuoneita ja kyläkirkkoja ensi sijassa rasitteina, se on jo ottanut ratkaisevan askeleen pois omasta tavastaan ymmärtää itseään. Ortodoksinen kirkko ei voi omaksua enemmistöyhteiskunnan tapaa arvioida olemassaoloa hyödyllisyyden, tehokkuuden ja vaivattomuuden perusteella. Me olemme olleet kauan vähemmistö enemmistön joukossa, ja juuri siksi meidän pitäisi tietää paremmin kuin kenenkään muun, ettei kirkon elämä voi perustua siihen, mikä on helpointa.

Pyhäkkö ei ole kuluerä vaan kirkon näkyvä sydän

Pieni pyhäkkö ei ole ortodoksisessa elämässä sivuseikka. Se ei ole koriste, sentimentaalinen muistomerkki eikä vain vanhan ajan jäännös. Se on paikka, jossa maa pyhitetään rukouksella, jossa kirkko kokoontuu, jossa ihminen sytyttää tuohuksen, jossa lausutaan muistopalvelus, toimitetaan vedenpyhitys, luetaan akatistos ja vietetään jumalanpalveluksia. Se on paikka, jossa ortodoksisuus tulee näkyväksi.

Jos tällaisia paikkoja aletaan tarkastella vain hallinnon, kulujen tai käyttöasteen näkökulmasta, pyhäkkö menettää merkityksensä paperilla jo ennen kuin se menettää merkityksensä todellisuudessa. Mutta kirkko ei elä paperilla. Kirkko elää rukouksessa, muistissa, pyhässä jatkuvuudessa ja siinä, että sen läsnäolo säilyy näkyvänä myös siellä, missä ortodokseja on vähän. Juuri vähemmistönä emme voi ajatella, että näkyvä läsnäolo olisi toisarvoista. Se on meille elinehto.

Se mikä oli totta sodan jälkeen, on totta yhä

Sotien jälkeen rakennetut pyhäköt eivät syntyneet vain käytännön tarpeesta. Ne syntyivät uskosta, uhrauksesta ja tahdosta juurtua uudelleen. Niiden pystyttäjät eivät rakentaneet vain seiniä vaan tulevaisuutta. He tiesivät, että ilman pyhäkköä ortodoksinen elämä haurastuu. He ymmärsivät, ettei kirkko säily pelkällä muistolla eikä yksityisellä tunteella. Se tarvitsee paikan, jossa usko saa näkyvän muodon.

Tuo havainto ei ole vanhentunut. Se, mikä oli silloin totta, on totta edelleen. Ihminen tarvitsee paikan, jossa hän voi kohdata pyhän. Ortodoksinen yhteisö tarvitsee paikan, jossa rukous kuuluu ja jossa kirkon elämä saa jatkua sukupolvesta toiseen. Vähemmistökirkko tarvitsee näkyviä, konkreettisia läsnäolon paikkoja jopa enemmän kuin koskaan ennen. Jos ne katoavat, katoaa paljon muutakin kuin rakennus. Samalla heikkenee muisti, jatkuvuus ja mahdollisuus siihen, että ortodoksinen elämä välittyy eteenpäin.

Valamo ei säilynyt realismilla vaan tulisieluisuudella

Tämän ymmärtämiseksi riittää, että muistamme Valamon luostarin vaiheet sodanjälkeisessä Suomessa. Valamo ei säilynyt siksi, että sen tulevaisuus olisi näyttänyt ulkoisesti turvalliselta, helpolta tai hallinnollisesti järkevältä. Se säilyi, koska oli miehiä, joilla oli kutsumus, usko ja tahto kantaa jotakin itseään suurempaa. Se säilyi, koska oli tulisieluisia munkkeja, jotka eivät ajatelleet ensi sijassa mukavuutta, keveyttä tai sitä, näyttikö kaikki inhimillisesti lupaavalta. He uskoivat, että luostarielämä kuuluu Suomeen, että rukouksen tuli on pidettävä elossa ja että pyhä paikka on varjeltava, vaikka ajat olisivat vaikeat.

Valamon kohtalo olisi voinut olla aivan toinen, jos sen säilymistä olisi katsottu vain senhetkisten realiteettien kautta. Jos olisi ajateltu vain sitä, mikä on taloudellisesti turvallista, henkilöstöllisesti helppoa tai tulevaisuuden näkymien kannalta varmaa, moni olisi voinut päätellä, ettei toivoa juuri ole. Mutta kirkon historia ei elä sellaisten laskelmien varassa. Valamo säilyi, koska joku kantoi vastuuta uskon eikä mukavuuden logiikalla.

Juuri tässä on opetus myös pyhäkköjen kohdalla. Kirkon elämä ei säily siellä, missä joku tekee kylmän arvion siitä, mikä näyttää enää kannattavalta. Se säilyy siellä, missä löytyy uskoa, intoa, vastuunkantoa ja rakkautta kirkon läsnäoloon. Jos Valamo olisi aikanaan jätetty sen varaan, mikä näytti helpoimmalta, meillä ei olisi sitä tänään sellaisena kuin se on. Sama periaate koskee myös pienempiä pyhäkköjä. Ne eivät pysy elävinä siksi, että niitä on helppo ylläpitää, vaan siksi, että joku pitää niiden olemassaoloa hengellisesti välttämättömänä.

Sydänpapit rakensivat ortodoksista Suomea

Sodan jälkeisessä Suomessa ortodoksinen kirkko ei jäänyt eloon itsestään. Se ei levinnyt uusiin ympäristöihin siksi, että olosuhteet olisivat olleet otolliset. Se säilyi ja juurtui, koska oli pappeja, joita voisi syystä kutsua sydänpapeiksi. He eivät odottaneet valmiita ratkaisuja, eivät valinneet helpointa tietä eivätkä mitanneet työtään sillä, kuinka mukavalta elämä tuntuu. He kiersivät pitkiä matkoja, toimittivat palveluksia niillekin harvoille, jotka olivat hajallaan laajoilla alueilla, rohkaisivat, kokosivat, opettivat ja rakensivat ortodoksista elämää sinne, missä sitä ei valmiiksi juuri ollut.

He tekivät pioneerityötä. He ymmärsivät, ettei pappeus ole vain virka eikä papillinen palvelu ole vain työtehtävä muiden joukossa. Se on uhrautuvaa läsnäoloa, hengellistä vastuuta ja halua palvella ortodokseja sielläkin, missä se ei ole helppoa, näkyvää tai palkitsevaa. Heidän työnsä jälkiä ovat monet pyhäköt, seurakunnalliset yhteydet ja ortodoksisen elämän versot, joita ilman suuri osa nykyisestä kirkollisesta todellisuudestamme olisi jäänyt syntymättä.

Kun mukavuus syrjäyttää lähetystyön

Juuri siksi on sanottava ääneen myös se, mikä kirkossa tuntuu joskus liian vaikealta sanoa. Pappien suhtautumisessa pappeuteen on tapahtunut muutos. Kaikki eivät enää ajattele papillista palvelua samalla tavalla kuin ne, jotka sodan jälkeen kantoivat kirkkoa harteillaan. Liian usein oman hyvän, mukavuuden ja helppouden vaatimus on noussut sille paikalle, jossa ennen oli kutsumus, uhri ja palava halu palvella ortodokseja kaikkialla.

Tämä näkyy myös siinä, miten puhutaan pienistä pyhäköistä, pitkistä välimatkoista ja hajallaan asuvista ortodokseista. Se, mikä ennen nähtiin papin tehtävänä, saatetaan nyt nähdä kohtuuttomana vaivana. Se, mikä ennen ymmärrettiin lähetystyönä ja uskollisuutena kirkon kutsulle, voidaan nyt selittää epärealistiseksi. Mutta ortodoksinen pappeus ei ole koskaan ollut mukavuuden ammatti. Se ei ole rakentunut ajatukselle, että papin tulisi toimia vain siellä, missä olosuhteet ovat suotuisat, välimatkat lyhyet ja osallistujamäärät riittävän suuret.

Jos tällainen ajattelu pääsee juurtumaan, seuraukset ovat vakavat. Silloin pienet yhteisöt jäävät ilman säännöllistä hengellistä hoitoa. Silloin pyhäkköjen hiljenemistä aletaan pitää luonnollisena. Silloin kirkon vetäytymistä ei enää nähdä tappiona vaan järkevänä sopeutumisena. Mutta juuri siinä kohtaa kirkko alkaa puhua vieraalla äänellä. Kristuksen kirkon tehtävä ei ole etsiä helpointa tietä vaan olla uskollinen kutsulleen.

Pappi ei saa odottaa, että kansa tulee valmiiksi koottuna hänen luokseen

Papillinen lähetystyö ei merkitse vain sitä, että toimitetaan palvelus silloin, kun väkeä sattuu olemaan tarpeeksi. Se merkitsee myös sitä, että pappi menee ihmisten luo, pitää yllä yhteyttä, rohkaisee, opettaa, kutsuu, kokoaa ja palvelee. Ortodoksit eivät aina elä keskuksissa eivätkä valmiiksi vahvoissa yhteisöissä. Juuri siksi he tarvitsevat papin, joka ei ajattele ensiksi omaa mukavuuttaan vaan kirkon tehtävää.

Pappi, joka alkaa odottaa, että elinvoimainen yhteisö on jo valmiiksi olemassa ennen kuin hän antaa sille aikaansa ja voimiaan, kääntää asian ylösalaisin. Yhteisöä ei aina ensin ole. Sitä rakennetaan. Sitä kannetaan. Se pidetään elossa uskollisella palvelulla, vaikka alussa olisi vain muutama ihminen, harva palvelus ja paljon tyhjyyttä ympärillä. Näin ortodoksinen kirkko on tässä maassa elänyt ennenkin. Miksi se nyt yhtäkkiä unohtaisi oman historiansa ja oman luonteensa.

Emme saa ryhtyä ajattelemaan enemmistön pussiin

Ortodoksinen kirkko on Suomessa vähemmistö. Se on tosiasia. Mutta vähemmistöasema ei ole syy vetäytyä. Se on syy pitää kiinni siitä, mikä meille on ominaista. Meidän ei tule alkaa ajatella enemmistön tavoin, enemmistön pussiin ja enemmistön asein. Meidän ei tule arvioida omaa läsnäoloamme samoilla mittareilla, joilla joku muu arvioi toimipisteverkostoaan, kiinteistömassaansa tai palvelurakennettaan. Sellainen ajattelu voi näyttää järkevältä, mutta ortodoksiselle kirkolle se on hengellisesti köyhdyttävää.

Kirkko ei ole siellä, missä sillä on helpointa olla. Kirkko on siellä, missä rukous palaa. Kirkko on siellä, missä pyhäkkö muistuttaa ihmisiä Jumalan läsnäolosta. Kirkko on siellä, missä joku vielä odottaa papin tulevan, missä joku sytyttää tuohuksen, missä joku lapsi oppii tekemään ristinmerkin. Jos kirkko alkaa vetäytyä juuri näistä paikoista, se ei ainoastaan menetä rakennuksia. Se menettää osan omasta hengellisestä rohkeudestaan.

Pyhäköt ovat ortodoksisuuden soihtuja

Pienet pyhäköt eivät ole ortodoksisuudelle ylimääräinen painolasti. Ne ovat sen hengityspaikkoja, rukouksen lampukoita ja ortodoksisuuden soihtuja. Niiden arvo ei riipu siitä, kuinka helposti ne sopivat hallinnollisiin suunnitelmiin. Niiden arvo on siinä, että ne pitävät näkyvillä kirkon läsnäoloa tässä maailmassa. Ja juuri vähemmistökirkolle tällaiset paikat ovat korvaamattomia.

Siksi kysymys ei ole vain rakennuksista. Kysymys on siitä, uskommeko yhä siihen, että ortodoksinen elämä kuuluu myös pieniin kyliin, syrjäseuduille ja paikkakunnille, joissa meitä on vähän. Uskommeko yhä siihen, että kirkon tehtävä on mennä, kantaa, kutsua ja palvella, eikä vain hallinnoida sitä, mikä vielä näyttää elinvoimaiselta. Uskommeko yhä siihen, että se mikä sodan jälkeen rakennettiin uskosta, tulee myös nyt säilyttää uskolla.

Jos uskomme, emme puhu pyhäköistä taakkana. Me puhumme niistä lahjana, vastuuna ja soihduina, joita ei sammuteta silloin, kun ympärillä pimenee. Juuri silloin niitä tarvitaan eniten.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kun paasto ei ole sitä, mitä ajatteli

 

Apostolit Luukas ja Matteus kirjoituspuuhissa Pendelin luostarin seinämaalauksessa.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Elän tällä hetkellä hieman kummallista ajanjaksoa.

Ortodoksina minun pitäisi – tai sanoisinko, voisin – nyt paastota, sillä elämme pääsiäistä edeltävää Suurta paastoa. Tänä vuonna se ei kuitenkaan ole mahdollista. Valmistaudun terveydellisistä syistä suureen operaatioon, ja siihen valmistautuminen koskee myös ruokaa. Tässä tilanteessa paasto ei yksinkertaisesti sovi suunnitelmiin.

Tämä on saanut pohtimaan, mitä paasto oikeastaan tarkoittaa silloin, kun sitä ei voi toteuttaa tavallisella tavalla.

Voisiko ratkaisu olla esimerkiksi mediapaasto? Ajatus kävi mielessä. Mutta sekään ei oikeastaan sovi omaan tilanteeseeni.

Joudun olemaan jonkin verran eristyksissä, jotta en sairastuisi juuri nyt liikkeellä oleviin ärhäköihin virustauteihin. Flunssat, norovirus ja A-influenssa kiertävät, ja niitä on syytä välttää. Elämä on siksi tällä hetkellä varsin kotikeskeistä. Ruoka tulee verkkokaupasta, ja ulkoilu tarkoittaa useimmiten pientä ajelua kaupungilla mielen virkistämiseksi. Joskus harvoin käyn kahvilla jossakin pienessä kahvilassa.

Aikaa on siis paljon.

Mutta mitä sillä ajalla tekee?

En ole erityinen television ystävä. Katson sieltä lähinnä uutiset ja joskus jonkin hyvän elokuvan. Suuri osa ajasta kuluu kuitenkin aivan muulla tavalla.

Kirjoitan.

En kirjaa, en kirjeitä enkä päiväkirjaa, vaan artikkeleja. Kirjoitan nettisivustoon, jossa toimin sisällöntuottajana ja ylläpitäjänä. Kirjoittaminen täyttää päiviä ja antaa rytmiä arkeen. Samalla se on ollut yllättävän tärkeä apu myös tunteiden vuoristorataan, joka väkisin liittyy tämän operaation odottamiseen.

Odottaminen voi olla oma taiteenlajinsa.

Tätä olen harjoitellut jo pari kolme kuukautta. Tilanne tuo joskus mieleen armeija-ajan. Sielläkin oli usein kova kiire seuraavaan paikkaan – odottelemaan.

Varsinaista mediapaastoa en siis voi oikein pitää. Kirjoittaminen tarvitsee ärsykkeitä, ajatuksia ja aiheita, ja niitä löytyy usein juuri mediasta, kun osaa etsiä.

Myös kirkko voisi tällaisessa tilanteessa olla paikka, johon mennä. Nyt se ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista. Täysi kirkko tarkoittaa samalla riskiä sairastua johonkin virukseen, ja juuri nyt sitä täytyy välttää.

Niinpä kirkko on täytynyt tuoda kotiin.

Se on tapahtunut juuri kirjoittamalla ortodoksisuutta käsitteleviä artikkeleja, tekemällä käännöksiä ja toimittamalla erilaisia tekstejä verkkoon. Huomaan samalla, että oman kirkkoni traditio on tullut näiden kuukausien aikana entistä tutummaksi.

Suurta paastoa kuvataan usein aikana, joka kutsuu ihmisiä hiljaisuuteen.

Sitä olen kyllä saanut oikein roppakaupalla. Yksineläjän elämä tarjoaa siihen luonnostaan tilaa. Hiljaisuudessakin on kuitenkin rajansa. Onneksi saan soitella ja saan videopuheluja lapsiltani ja lapsenlapsiltani. Joskus videopuheluja tulee niin lapsilta kuin ystäviltäkin ulkomaita myöten. Nekin piristävät kummasti pitkää päivää.

Usein sanotaan, että hiljaisuus antaa tilaa kuulla sen, mikä muuten helposti jää melun alle.

Se on totta.

Tilaa se on antanut – joskus ehkä liikaakin. Siksi on täytynyt olla tarkkana, ettei tuo ajoittain liika hiljaisuus ala ottaa ihmistä vangikseen.

Onneksi arjesta löytyy myös muuta täytettä päiville. Lukeminen on lisääntynyt, ja olen löytänyt hyviä kirjoja. Äänikirjoja kuunnellessa aika kuluu helposti, kuten sanotaan, kuin siivillä. Uusin kirja, Joel Haahtelan "Talvikappeli", odottaa jo vuoroaan, Mihail Šiškinin "Tulevaisuus" on vielä kesken. 

Myös monet arkiset asiat ovat saaneet uuden merkityksen. Ruoanlaitosta on tullut mukavaa vaihtelua päivään. Se ei ole enää pelkkä välttämättömyys, vaan pieni hetki, joka rytmittää arkea.

Ehkä paasto ei aina ole sitä, mitä ihminen aluksi ajattelee.

Joskus se ei ole niinkään pidättäytymistä ruoasta, vaan oppimista elämään tilanteessa, jossa elämä hidastuu väistämättä. Se voi olla odottamista, hiljaisuutta ja uudenlaista arkea.

Silloinkin paasto voi opettaa jotakin.

Ehkä juuri sitä, että Jumalan läsnäolo ei riipu siitä, missä ihminen on. Joskus kirkko löytyy täynnä olevasta temppelistä, joskus oman kodin hiljaisuudesta.

Ja joskus se löytyy siitä työstä, jota ihminen tekee – vaikka kirjoittamalla.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Osa V: Boomerin maailma on enemmän kuin otsikot

 

Pyhittäjä Serafim Sarovilainen:
“Hanki rauha, niin tuhannet ympärilläsi pelastuvat.”
(venäläinen ikoni)

Kriisipuheen varjossa

Julkinen keskustelu rakentuu yhä useammin kriisien ja kärjistysten varaan. Uutisvirta antaa helposti liian monelle pessimisti-boomerille kuvan maailmasta, joka on jatkuvasti romahtamassa, ajautumassa kohti seuraavaa sotaa, talousromahdusta tai kulttuurista repeämää. Sosiaalinen media vahvistaa tätä vaikutelmaa: algoritmit nostavat näkyviin sen, mikä herättää eniten tunteita – suuttumusta, pelkoa ja huolta.

Samalla jää helposti huomaamatta se todellisuus, jossa suurin osa ihmisistä elää. Arki ei useimmille ole jatkuvaa katastrofia, vaan työn, opiskelun, perheen, ystävyyden ja levon rytmittämää tavallista elämää. Siihen sisältyy arkista kauneutta, suhteellista rauhaa ja hyvyyden varassa pysyvää jatkuvuutta. Vaikka maailma ei ole täydellinen, se ei myöskään ole pelkkä romahduksen näyttämö.

“Herra on minun valoni ja pelastukseni – ketä minä pelkäisin?”
(Ps. 27:1, usein toistuva kirkkoveisuissa)

Hiljaiset teot kantavat

Yhteiskunta ei pysy koossa maailmalla hääräävien trumppien, macronien tai edes stubbien näyttävien tekojen ansiosta, vaan meidän oman maamme ihmisten pienten ja usein huomaamattomien eleiden ja tekojen varassa. Politiikalla on paikkansa, mutta arjen kantavat rakenteet ovat toisaalla.

Niistä ei kirjoitella sanomalehdissä. Naapuri auttaa lumitöissä, ystävä kuuntelee toisen huolta, joku antaa istumapaikan bussissa, joku maksaa kahvin tuntemattomalle. Opettaja jaksaa rohkaista oppilasta, hoitaja pysähtyy kiireen keskellä katsomaan silmiin. Hiljainen lähimmäisenrakkaus ei ylitä uutiskynnystä, mutta ilman sitä arki olisi nopeasti kestämätöntä. Yhteiskunta lepää niiden varassa, jotka eivät koskaan päädy otsikoihin.

“Missä rakkaus on, siellä Jumala on.”
(Suuren torstain ehtoopalveluksen veisu, Triodion)

Tavallisuuden lahja

Vaikka etenkin iltapäivälehtien otsikot kertovat poikkeustiloista, suurin osa elämästä on tavallista. Heräämme, teemme työmme, palaamme kotiin, laitamme ruokaa, soitamme läheiselle, käymme kaupassa. Tavallisuus ei ole tylsyyttä, vaan lahja.

Se luo turvaa ja jatkuvuutta tässä hälisevässä maailmassa, joka muuten tuntuu toisinaan arvaamattomalta ja levottomalta. Rutiinit, toistuvat juhlat, kirkkovuoden kierto, vuodenajat ja perheen yhteiset tavat rakentavat sisäistä vakautta. Juuri tavallisuuden kautta elämä kantaa. Poikkeus ei ole pysyvä tila, vaikka otsikot niin vihjaisivat.

“Anna meille rauhasi, Herra, 
sillä kaiken sinä olet meille antanut.”
(Iltapalveluksen rukous, minea)

Muistin merkitys ja sukupolvien mittasuhteet

Meitä vanhemmat sukupolvet muistuttavat, etteivät vaikeudet ole poikkeus historiassa. Vanhempiemme ja isovanhempiemme muistot sodista, pula-ajoista ja lamakausista asettavat nykyhetken historiallisiin mittasuhteisiin. He ovat nähneet todellista epävarmuutta, menetyksiä ja jälleenrakentamista.

Historia osoittaa, ettei kriisi ole koskaan ollut viimeinen sana. Sodan jälkeen on tullut rauha, romahduksen jälkeen uusi alku. Tasapaino ei aina ole täydellinen, mutta jonkinlainen seestynyt tila on toistuvasti löytynyt. Tämä ei vähättele nykyisiä haasteita, mutta se muistuttaa, että ihmiskunta on ennenkin selvinnyt. Perspektiivi synnyttää toivoa.

“Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti.”
(Pääsiäistropari, Triodion)

Yhteisöllisyys kriiseissä

Kriisitilanteissa esiin nousee yhä uudelleen yhteisöllisyys. Ihmiset auttavat toisiaan yli rajojen – poliittisten, uskonnollisten ja sosiaalisten. Luonnonkatastrofit, onnettomuudet ja poikkeustilat paljastavat usein sen, mikä ihmisessä on parasta.

Siinä missä poliitikkojen ja sodanlietsojien puhe usein jakaa, tavallisten ihmisten toiminta yhdistää. Vapaaehtoiset järjestävät apua, seurakunnat avaavat ovensa, naapurit kantavat ruokakasseja. Kriisi ei ainoastaan hajota, vaan myös kokoaa. Se muistuttaa, että yhteinen ihmisyys on syvempi kuin erimielisyydet.

“Veljet, kantakaamme toistemme kuormia.”
(Gal. 6:2, usein luettava apostoliteksti)

Pelon kaupallistaminen ja median vaikutus

Median tehtävä on kertoa poikkeavasta ja hälyttävästä, ja se on tärkeä tehtävä. Ilman tiedonvälitystä emme ymmärtäisi maailman todellisia ongelmia emmekä osaisi reagoida niihin. Samalla on kuitenkin tunnustettava, että pelkoa myös myydään.

Pelon kaupallistaminen toimii tehokkaasti: se kerää klikkauksia, herättää tunteita ja sitoo huomion. Jatkuva altistuminen uhkakuville voi kuitenkin vääristää todellisuudentajua. Ihminen alkaa elää ikään kuin kriisi olisi pysyvä perusolotila. Todellinen elämä on silti laajempi ja moniulotteisempi kuin otsikot antavat ymmärtää. Siihen mahtuu enemmän hyvyyttä, rauhaa ja rakentavaa toimintaa. Raakuutta ja vihaa huokuvat otsikot tunkevat arjessa sisimpäämme usein voimallisemmin kuin nuo hiljaiset hyvät teot, ellei ihminen tietoisesti pidä puoliaan ja opettele varomaan niitä.

“Aseta, Herra, vartio suulleni ja ovi huulteni eteen.”
(Ps. 141:3, ehtoopalveluksessa)

Hitauden ja läsnäolon arvo

Samalla olisi syytä palauttaa mieleen hitauden arvo. Sosiaalinen media palkitsee kärjekkyyttä ja nopeaa reagointia, mutta todelliset kohtaamiset syntyvät ajasta ja läsnäolosta. Kiireinen reagointi harvoin rakentaa siltoja.

Kun pysähdymme kuuntelemaan toista ilman valmista vastaväitettä, syntyy luottamusta ja keskinäistä kunnioitusta. Hitaus ei ole tehottomuutta, vaan syvyyden edellytys. Se on vastalääke jatkuvalle hälylle. Vasta hiljaisuudessa ihminen kykenee näkemään toisen kokonaisena eikä pelkkänä mielipiteenä.

“Hiljaisuudessa ja toivossa on teidän voimanne.”
(Jes. 30:15, usein siteerattu paastonajan opetuksissa)

Jatkuvuus otsikoiden takana

Suomalaisen luonnon kauneus ja vuodenaikojen kierto, taiteen voima ja arjen elämän sanaton kauneus muistuttavat, ettei maailma ole pelkkä kriisien näyttämö. Kevät tulee talven jälkeen, valo lisääntyy pimeyden keskellä, ja ihminen löytää uudelleen tasapainon.

Maailma on myös hiljaista hyvyyttä, rauhaa, viisautta ja yhteisöllisyyttä, joka nousee esiin silloin kun sitä eniten tarvitaan – ja jonka täytyy nousta esiin yhä uudestaan.

“Kunnia olkoon Jumalalle kaikesta.”
(Pyhän Johannes Krysostomoksen perinteinen rukoushuudahdus)

Otsikot kertovat hetkistä, mutta elämä rakentuu jatkumosta.
Ja juuri tuo jatkumo, tavallinen ja usein huomaamaton, kantaa meitä enemmän kuin yksikään kriisi.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

.

Kun en voi tavata ihmisiä, tapaan ajatukseni

 

Taas löytyi aarrearkku ikkunalaudalta.
(Kuva: HAP)

Elämä on joskus melko erikoinen. Välillä se on suorastaan veitikkamainen, toisinaan aika tyly. Onneksi se on suurimman osan ajasta kuitenkin ihan tavallista arkea – sellaista, joka ei juuri otsikoihin päädy eikä suuria tunteita herätä.

Viime päivinä oma elämäni ei ole ollut aivan sitä tavallisinta. Olen erilaisista – voisi kai sanoa – jollain tavalla minusta johtumattomista syistä johtuen joutunut vapaaehtoiseen erakoitumiseen. Toisaalta olen ehkä aina ollut luonteeltani ainakin hieman erakkotyyppi, joten yksinolo ei ole minulle suinkaan vierasta. Viihdyn kyllä omissa oloissani. Aiemmin siinä oli kuitenkin se hyvä puoli, että saatoin halutessani astua ulos tuosta omasta hiljaisuudestani ja tavata ihmisiä. Nyt tämä tilanne on tiukempi. En voi kohdata toisia samalla tavalla kuin ennen, vaikka mieli toisinaan tekisi.

Tällä erakoitumisella on terveydellinen tausta. Maailmalla liikkuu tällä hetkellä monenlaisia influenssoja ja muita tarttuvia tauteja, joita minun on syytä vältellä. Odotan toimenpidettä, joka edellyttää, etten sairastuisi ennen sitä. Siksi pysyttelen pääasiassa kotona ja elän hieman rajatummin kuin normaalisti. Tavallisissa oloissa en ehkä tekisi näin, mutta nyt aika ei ole aivan tavallinen – ja joskus on viisasta totella olosuhteita.

Vaikka tällaisessa erakoitumisessa on omat hankaluutensa, sillä on myös yllättäviä hyviä puolia. Olen vihdoin saanut tehtyä asioita, joita olen pitkään siirtänyt. Olen siivonnut niin sanottuja törkykaappejani ja löytänyt sieltä mitä kummallisimpia aarteita – vanhoja papereita, unohtuneita muistoja ja ehkä myös palasia omasta historiastani. On ollut hämmentävää huomata, miten paljon elämää mahtuu yhteen kaappiin.

Selkeimmin tämä uusi arkeni on kuitenkin näkynyt kirjoittamisessa. Olen kirjoittanut pienestä pitäen. Työelämässä jouduin tekemään sitä paljon, ja erityisesti nyt eläkkeellä kynä – tai oikeammin näppäimistö – on liikkunut ahkerasti. Enimmäkseen olen kirjoittanut artikkeleita eräälle ortodoksiselle verkkosivustolle, mutta myös blogitekstejä omiin kanaviini. Viime aikoina kirjoittaminen on lisääntynyt huomattavasti. Sivumäärä on kasvanut enemmän kuin ehkä koskaan aiemmin.

On vaikea sanoa, onko se hyvä vai huono asia. Useinhan sanotaan, että kun määrä lisääntyy, laatu kärsii. Niinkin voi olla. En kuitenkaan tarkastele asiaa ensisijaisesti siitä näkökulmasta. Minulle kirjoittaminen on tässä tilanteessa ollut yksi selviytymiskeinoista. Se on auttanut siirtämään ajatukset pois tulevasta ja suuntaamaan ne johonkin rakentavaan. Olen joutunut pohtimaan asioita uudella tavalla – joskus myös sellaisia, joita en ehkä muuten olisi pysähtynyt miettimään. Siitä on ollut hyötyä ainakin minulle itselleni, ja toivottavasti myös niille, jotka ovat tekstejäni lukeneet.

Blogikirjoitukseni ovat myös muuttuneet. Aiemmin tartuin näppäimistöön lähinnä silloin, kun jotakin tapahtui. Kirjoitin kehuen, moittien tai pohtien – tilanteen mukaan. Nyt tekstit syntyvät enemmän tunteesta. Joskus jopa pakosta. Saatan miettiä jotakin asiaa niin intensiivisesti, että se seuraa uneen saakka. Pahimmillaan herään keskellä yötä ja minun on pakko kirjoittaa ajatus ylös, ennen kuin se katoaa. Tai oikeastaan se ei aina edes katoa – se jää pyörimään mieleeni sitkeästi, kunnes annan sille sanoja.

Olen huomannut, että kirjoittaminen todella auttaa. Minun on näemmä helpompi avautua paperille tai näyttöruudulle kuin toiselle ihmiselle. Kun jokin painaa mieltä, sen voi kirjoittaa ulos kertomatta edes kaikkea. Silloin asia ei jää kiertämään sisälle, vaan saa uudenlaisen muodon – ja ehkä myös rajat. Se asettuu paikalleen.

Joskus olen pohtinut, ovatko nämä kirjoitukseni sellaisia, että niitä kannattaa jakaa muiden luettavaksi. Kun pääsin tuon ajatuksen yli, olo helpottui. Kaikkien ei tarvitse pitää teksteistäni. Niitä ei ole kirjoitettu vain muille. Ne ovat myös minulle itselleni. Lähipiirilleni. Ehkä joskus lapsilleni tai lapsenlapsilleni, vunukoilleni – jos he haluavat lukea, millaista elämää isä tai ukki on elänyt ja mitä hän on mielessään kantanut. Ehkä he joskus hymähtävät ja ajattelevat: tuollainen se oli.

Siksi taidan jatkaa kirjoittamista ajattelematta liikaa, mitä muut ajattelevat. Enkä häpeile laittaa näitä tekstejä julkisesti nähtäville. En kirjoita paljastaakseni salaisuuksia tai loukatakseni ketään, vaan ymmärtääkseni itseäni ja tätä elämää hieman paremmin. Ja ehkä myös siksi, että hiljaisuudessa ajatukset kaipaavat joskus seuraa.

Ja siksi tämäkin teksti on nyt tässä.
Olkaa hyvä!

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

 

Tällaista sieltä löytyi!
(Kuva: HAP)

Hiljainen poika ja pronssinen jumalatar

 

Muisto vuosien takaa.
(Kuva: HAP)

Eräs lähipiirini ihminen lähetti minulle viestin ja kysyi, olinko kuunnellut Ylen Areenasta erään ohjelman. En ollut. Niinpä sitten kuuntelin.

Kysyjä halusi kuulla mielipiteeni ohjelmasta. Mitä ajattelin siitä? Aihe oli mielenkiintoinen. Se käsitteli asioita, joita itsekin olen viimeaikoina pohtinut. Pidin siitä. Itse asiassa pidin paljon. Siinä oli jotakin sellaista, joka jäi kaikumaan mieleen vielä pitkään kuuntelun jälkeen. Niinpä vastasin kysyjälle ajatuksistani ja huomasin kertovani samalla muiston, joka aivan yllättäen nousi esiin samassa yhteydessä.

Ollessani vielä työelämässä, siis kauan sitten, silloin kun toimin vielä opettajana enkä hallinnon virkamiehenä, siis joskus 1980-luvun puolivälissä, luokassani oli monenlaisia, keskenään hyvin erilaisia lapsia. Heistä on sitten aikuistuttuaan vuosien mittaan kasvanut muusikoita, jalkapalloilijoita, lääkäreitä, ammattimiehiä ja -naisia, monien alojen osaajia. Jokaisella heistä on oma tarinansa. Jotkut heistä ovat jääneet mieleeni pysyvämminkin. Yksi oppilas ehkä sitten varsin erityisestä syystä.

Hän oli yksinhuoltajaäidin poika. Isä oli kuollut jo ennen hänen syntymäänsä. Muistan erään kerran – elettiinköhän vuotta 1985 – kun hän tuli luokseni ja kysyi, saisiko hän lomaa koulusta, sillä hän oli lähdössä äitinsä kanssa Kreikkaan. Myönsin loman empimättä. Pojalla ei ollut vaikeuksia opiskelun kanssa, ja tiesin hänen selviytyvän viikon tehtävistä vaivatta.

Kun iloinen pikkupoika palasi matkaltaan, hän tuli luokseni ja ojensi minulle painavan paketin. Katselin sitä hämmentyneenä. Koosta ja painosta päätellen ajattelin, että siellä saattaisi olla vaikkapa viinipullo. Kiitin lahjasta ja päätin avata sen kaiken varalta vasta kotona.

Kotona avatessani pakettia yllätyin. Laatikosta ei tullutkaan viinipulloa, vaan ylhäällä kuvassa näkyvä pieni pronssinen patsas. Painava, noin parikymmentä senttiä korkea seisova kreikkalainen jumalatar, kypärä päässään ja keihäs kädessään. Se esittää Ateenan suojelusjumalatarta, Pallas Athenea. 

Tuo sama patsas seisoo yhä olohuoneeni ikkunalaudalla. Siinä se on ollut jo vuosikymmeniä – hiljaisena, mutta puhuttelevana muistutuksena yhdestä oppilaasta ja yhdestä sydämellisestä eleestä. Ja ehkä muustakin, jota en silloin saantihetkellä varmaan ollenkaan arvannut.

Näin jälkikäteen on pysäyttävää ajatella, että sain tuon patsaan muutamia vuosia ennen kuin tiesin oman elämäni kulkevan myös Kreikkaan. Kun sitten noin viisitoista vuotta myöhemmin elin lähes vuoden Ateenan lähistöllä, Palio Pendelissä, maineekkaassa Pendelin luostarissa, tuo pieni pronssinen kotiini Mikkeliin jäänyt jumalatar ei ollut minulle enää vain oppilaan tuoma matkamuisto. Se tuntui oudolla tavalla ennakolta annetulta merkiltä, hiljaiselta säikeeltä, joka oli sidottu elämääni jo ennen kuin ymmärsin sen merkityksen. En siksi ole voinut olla ajattelematta usein sitä pientä poikaa ja hänen lahjaansa. Elämä punoo joskus polkumme yhteen tavalla, joka paljastuu meille vasta vuosien kuluttua.

Muistan siis hänet edelleen. En kuitenkaan usko tavanneeni ainakaan montaa kertaa häntä enää sen jälkeen, kun hän lähti koulustamme, mutta olen jostakin syystä seurannut hänen elämäänsä sivusta. Myöhemmin sain tietää jostain nettikirjoituksesta senkin, että hänen isänsä oli kuollut jo ennen pojan syntymää. Syytä en tiedä. Poika asui äitinsä kanssa, ja äiti huolehti hänestä hyvin. Muistaakseni äiti työskenteli kenties terveydenhoitoalalla. Äidin suvusta – ja ymmärtääkseni myös isän puolelta eräs lähisukulainen asui kaupungissa ja oli pojalle tärkeä tuki ja turva. Näin muistelen, tarkasti en sitä toki tiedä.

Poika menestyi koulussa erinomaisesti. Hän oli hiljainen, mutta määrätietoinen. Sellainen, joka ei pitänyt itsestään meteliä, mutta ilmeisesti tiesi, mihin oli matkalla. Tänään hän on kirjailija, tiedemies, teologian tohtori, suomalainen professori.

Näin vastasin tuolle alussa mainitulle kysyjälle. Mutta ehkä vastaukseni ei lopulta koskenutkaan vain sitä kuuntelemaani ohjelmaa. Ehkä se koski kiitollisuutta, luottamusta ja sitä, miten pienetkin eleet ihmisen elämän varrella voivat jäädä elämään – joskus pronssiin valettuina, joskus pysyvästi sydämeen.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kun kaappi avaa menneisyyden

 

Tällainenkin kaapeistani löytyi. Konstantinopolin ekumeenisen
patriarkka Bartholomeoksen sinetillä varustettu mitali.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Jatkan tässä hieman edellisessä blogijutussa aloittamaani keräilyaihetta. Aihe putkahti esiin tässä eräänä päivänä täysin sattumalta, kuten monet elämän tärkeät asiat tuppaavat tekemään. Siivoilin nimittäin näitä ns. "törkykaappejani". Tai sanotaan nyt rehellisesti: avasin ovia ja tuijotin sisään miettien, miksi ihmeessä minulla pitääkin olla näin paljon tavaraa tallessa. Tärkeitä tavaroita vai ei. Ehkä tosiaan törkyä, kuten joku saattaisi sanoa.

Yhdestä kaapista löytyi pieni, ruskea, jo parhaat päivänsä nähnyt nahkainen rahakukkaro. Sellainen, jota ei enää nykyään juuri näe, ellei liiku kirpputoreilla tai isovanhempien ullakoilla. Kukkarossa oli muutamia suomalaisia hopearahoja tsaarin vallan ajalta. Ei mitään keskiaikaista aarretta – vanhin jostain 1850-luvun tienoilta ja nuorin 1900-luvun alkuvuosilta. Mutta silti: rahaa, jolla on ollut elämä ennen minua.

Kauppiaan pojan peruskysymys

Kauppiaan poikana minussa heräsi heti se tuttu, hieman epäilyttävä mutta varsin inhimillinen kysymys: ovatkohan nämä arvokkaita? Ja jos ovat, niin kuinka arvokkaita? Paljonkohan niistä saisi, jos ne laittaisi maailmalle kiertämään? Niinpä siirryin nettiin, tuohon nykyajan oraakkeliin, ja aloin selailla erilaisia rahoja käsitteleviä sivustoja.

Sivustoja löytyi, kuten arvata saattaa, pilvin pimein. Ne voi karkeasti jakaa kahteen ryhmään. On sivuja, jotka ovat asiantuntevia, maltillisia ja asiallisia. Ja sitten on niitä toisia. Niitä, joissa tällaiselle täydeksi ummikoksi itsensä kokevalle kerrotaan puuta heinää, esitetään hinta-arvioita, jotka ovat täysin tuulesta temmattuja, ja joiden perusajatus tuntuu olevan: osta halvalla, myy kalliilla – mieluiten mahdollisimman nopeasti ja mieluiten jonkun toisen tietämättömyyden kustannuksella.

Joillakin sivuilla vanhojen rahojen arvo tuntui olevan järjestään aina liian alhainen. Sellainen olo tuli, että tarkoitus ei ollutkaan auttaa kysyjää, vaan pikemminkin kalastella potentiaalisia myyjiä, jotka luopuisivat tavaroistaan pilkkahintaan. Nämä alkoivat muistuttaa enemmän huijaussivuja kuin harrastajien kohtaamispaikkoja.

Asiantuntijat ja vastuu

Onneksi vastapainoksi löytyi myös sivustoja, joilla oli selvästi enemmän asiantuntemusta. Niissä keskustelua sekä osto- ja myynti-ilmoituksia seurasivat ns. asiantuntijajäsenet, jotka puuttuivat tilanteisiin, joissa joku arvioi kohteen arvon aivan alakanttiin tai toisaalta yritti myydä jotakin täysin ylihintaan. Näissä tapauksissa huomautus tuli yleensä kohteliaasti mutta napakasti: ei tämä nyt ihan näin mene.

Keräilysivustoja löytyy postimerkeille, rahoille, mitaleille, kunniamerkeille ja oikeastaan melkein mille tahansa, mitä ihminen on joskus päättänyt kerätä. Päätin itse testata erästä kunniamerkkeihin keskittynyttä sivustoa. Koska olen saanut elämäni aikana pari kolme kunniamerkkiä, laitoin yhden niistä tarjolle jälleen lähinnä kysymysmielessä: millä hinnalla tällaisen voisi myydä?

Olin toki tehnyt myös taustatyötä ja tutkinut erilaisia myyntisivustoja. Kyseessä oli hieman harvinaisemman järjestön myöntämä kunniamerkki, ei mikään aivan tavanomainen ja kovin yleinen. Myyntihinnat liikkuivat karkeasti sadan ja kahdensadan euron välillä. Arvostetummat myyjät tiesivät merkin taustan ja harvinaisuuden, ja se näkyi myös hinnassa.

Kun sitten kysyin tästä samasta merkistä hinta-arviota eräällä harrastelijoiden omalla sivustolla, sain vastaukseksi 20 euroa. Yksi kymmenesosa korkeimmasta hinnasta, joita samasta merkistä pyydettiin arvostettujen huutokauppaliikkeiden myyntilistoilla.

Hurlumhei-markkinat ja oppirahat

Seurasin näitä harrastelijasivustoja pidempään ja huomasin, ettei kyse ollut yksittäistapauksesta. Tyyli tuntui olevan melko yleinen. Joillekin sivuille oli onneksi saatu mukaan asiantuntijoita, jotka korjasivat pahimmat ylilyönnit, mutta kaikilla sivustoilla tällaista itsekorjaavaa mekanismia ei ollut.

Samaan aikaan yksi vanhoihin rahoihin keskittynyt nettisivusto lopetti toimintansa kokonaan pitkälti varmaan noiden hurlumhei-tyyppien vuoksi. Sivustolla kyseltiin, myytiin ja ostettiin aivan täysin holtittomaan tyyliin ja lisäksi kommentoitiin todella ala-arvoiseen tyyliin niin ihmisiä kuin asioita. Välillä joku asiantuntija saattoi kauhistella ääneen täysin alakanttiin arvioituja kohteita, joiden arvo oli todellisuudessa moninkertainen. Tarkoitusperät olivat monesti niin läpinäkyviä, että niihin oli vaikea suhtautua kovin hyväntahtoisesti.

Mitä tästä kaikesta sitten opimme? Ainakin minä opin sen, ettei arvokkaita keräilyesineitä, rahoja, postimerkkejä tai kunniamerkkejä kannata koskaan myydä liian hätäisesti ja liian halvalla. Harrastelijasivustoille mennessä on usein järkevää hankkia ensin jonkinlainen asiantuntijalausunto tavaran todellisesta arvosta ja vasta sen jälkeen miettiä myyntiä, oli se sitten netissä tai huutokauppaliikkeen kautta.

Raha ja merkitys eivät aina kohtaa

Minua yllätti erityisesti se, kuinka alhaalla sodan aikaisten kunniamerkkien hinnat paikoin olivat. Kun ajattelee, mitä usein juuri veteraani oli joutunut kokemaan ja tekemään saadakseen tällaisen merkin sodan aikana, tuntuu pahalta nähdä niitä myytävän parilla kympillä netissä. Siinä kohtaa raha ja merkitykset eivät tunnu enää kohtaavan toisiaan.

Toinen mieleen painunut tapaus liittyi harvinaiseen ja arvokkaaseen kunniamerkkiin, jonka taustan sattumalta tunsin hieman paremmin. Merkki liittyi eräällä tavalla omaan elämääni, ja siksi kiinnostuin, kun huomasin sen myynti-ilmoituksen eräällä arvostetulla huutokauppasivustolla.

Maallikkotermein sanottuna kyseinen järjestö jakaa kunniamerkkejä noin kolmessa luokassa. On ylimmän tason ns. "kenraalimerkkejä", sitten keskitason "everstimerkkejä" ja lopuksi yleisimpiä alimman tason "kapteenimerkkejä". Sotilasarvoihin viittaavat nimitykset ovat tässä vain vertauskuvia, mutta perusajatus on selvä: mitä korkeampi taso, sitä harvinaisempi merkki. Nyt myynnissä ollut merkki kuului tähän ylimpään luokkaan.

Myynti-ilmoituksessa mainittiin myös, kenelle merkki oli aikanaan myönnetty. Tunsin kyseisen henkilön. Hän oli omana aikanaan arvostettu, monipuolinen ja vaikutusvaltainen toimija. Nyt hän oli kuollut, ja kunniamerkit olivat jääneet perikunnalle. Ainakin yksi niistä oli nyt myynnissä, useiden tuhansien eurojen hintaan.

Se herätti ristiriitaisia tunteita. Tiesin, ettei henkilö ollut eläessään köyhä, eikä perikunnalla mitä ilmeisimmin ollut taloudellista hätää. Silti merkki oli laitettu myyntiin. Olisiko sen voinut lahjoittaa museolle tai säilyttää jonkinlaisena muistona kantajastaan? Toisaalta elämä ei aina mene niin kuin ajattelemme, ja ihmisillä on omat syynsä toimia niin kuin toimivat.

Kun hopea sulaa ja historia katoaa

Tätä pohtiessani havahduin siihen, kuinka kirjavaa kunniamerkkien, mitaleiden, rahojen ja muiden keräilykohteiden hinnoittelu ja kaupankäynti ylipäätään on. Liikkeellä on monenlaisia toimijoita, myös sellaisia, joita kiinnostaa vain pikavoitto. Usein taustalla ei ole syvällistä asiantuntemusta, vain ajatus ostaa halvalla ja myydä kalliilla.

Viime aikaiset maailmanpoliittiset tapahtumat ovat sekoittaneet keräilymarkkinoita erityisesti rahojen osalta. Kullan ja hopean hinnan nousu on johtanut siihen, että ihmiset muuttavat perintönä saamia korujaan ja esineitään rahaksi. Kulttuurihistoriallisesti arvokkaitakin lusikoita, aterimia ja kannuja sulatetaan uusiokäyttöön. Saman kohtalon kohtaavat myös vanhat rahat.

Tässä kaupankäynnissä menee usein lapsi pesuveden mukana. Kullan tai hopean kilohinnalla myydään arvokkaita keräilykohteita. Ja toisinaan käy myös päinvastoin: joillakin kauniilla esineillä ei ole keräilyarvoa juuri lainkaan, ja ne kannattaa silloin myydä suoraan romumetallina. Harmittavaa, säälittävää ja vähän pelottavaakin. Mutta tämäkin on todellisuutta, joka jokaisen keräilykohteiden parissa toimivan on varmasti hyvä tiedostaa. 

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Ap. Paavalin muistomitali Rodoksen metropoliittakunnasta
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Miksi keräilijä herää aamuyöllä – ja alkaa kirjoittaa

 

Mitä kaikkea sitä voisikaan keräillä!
(Kuvat © Hannu Pyykkönen)

Tässä eräänä yönä nukuin noin kymmenen tuntia. Päiväunet olivat jääneet väliin ja univelkaa oli kertynyt sen verran, että keho taisi viimein vaatia omansa. Seuraavanakaan päivänä en nukkunut päiväunia, koska odotin – kuten usein tässä iässä – lääkärin puhelinsoittoa. Ajattelin silti, että nukkuisin seuraavana yönä pitkään, ehkä vähintään saman kymmenen tuntia. Mutta toisin kävi.

Jossain kolmen ja neljän välillä aamuyöllä päähäni alkoi kertyä tekstiä. Sitä tuli niin paljon ja niin tiiviinä rykelmänä, että se oli pakko saada ulos. Uni pakeni, ajatukset eivät. Niinpä nousin ylös viiden maissa, keitin kahvit ja puuron, avasin tietokoneen ja aloin kirjoittaa muistiin sitä, mitä mielessä pyöri.

Noiden aamuyön tuntien aikana päähäni syntyi kaksi tai kolme, ehkä useampikin, blogijutun aihio. Kaikkia niitä yhdisti yksi teema: keräily.

Keräily kuuluu niille, joilla on aikaa muistaa

Keräily tuntuu liittyvän yllättävän usein juuri ihmiseen, joka on ehtinyt elää jonkin aikaa. Siis meihin vanhempiin. Eläkeläisiin. Nuoret eivät tunnu keräilevän samalla tavalla – tai ainakaan samalla pitkäjänteisyydellä. He keräävät kyllä kokemuksia, kuvia ja digitaalisia muistoja, mutta harvemmin kenkälaatikoita täynnä jotakin konkreettista, painavaa ja pölyyntyvää.

Tämä ei ole moite, vaan havainto. Keräily vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja jonkinlaista suhdetta menneeseen. Sellaista, joka syntyy vasta kun menneisyyttä alkaa oikeasti olla.

Meissä kaikissa asuu pieni keräilijä-metsästäjä

Muistelen lukeneeni historiasta, että ihmiset olivat alun perin keräilijä-metsästäjiä. He liikkuivat paikasta toiseen ja hankkivat ravintonsa metsästämällä ja keräilemällä syötäviä kasveja, marjoja, sieniä, juuria ja muita luonnon antimia. Näin ajatellen meillä kaikilla lienee jonkinlainen keräilyyn liittyvä perintö, geenimuisti, joka ulottuu kauas muinaisiin esivanhempiimme.

Kun ns. sivistys lisääntyi ja ihmiset alkoivat viljellä maata, se vaati asettumista samoille paikoille pidemmäksi aikaa. Syntyivät kylät, heimot ja kansat, ja ajan myötä myös valtiot. Näin olen asian ymmärtänyt, ja suurin piirtein näin se kai on mennytkin.

Vaikka ravinnon keräily jäi vähitellen sivuun, itse keräily ei kadonnut ihmisestä mihinkään. Se oli jo osa perimää. Keräilyn kohteet vain muuttuivat.

Postimerkkejä, etikettejä ja ikkunoita maailmaan

Kukapa meistä ei lapsena tai nuorena olisi kerännyt postimerkkejä, tulitikkulaatikoiden etikettejä tai jotakin vastaavaa. Rahoja kerättiin ehkä vähemmän, koska niillä oli jo silloin käyttöä. Postimerkit ja etiketit taas olivat jo käytettyjä, mutta silti kauniita, erikoisia tai muuten kiinnostavia.

Ne olivat pieniä ikkunoita maailmaan, johon ei meillä sodan jälkeisillä lapsilla muuten ollut pääsyä. Värikkäitä kuvia maista, joihin ei ehkä koskaan matkustaisi. Näin arvelimme silloin. Keräily kohdistui esineisiin, joilla ei enää ollut suurta käyttöarvoa, mutta joilla oli merkitystä kerääjälle itselleen.

Minäkin keräsin lapsena postimerkkejä. Jonkin verran myös vanhoja, käytöstä poistuneita tsaarinaikaisia kolikoita. Tulitikkulaatikoiden etikettejä kertyi satunnaisesti. Postimerkkialbumeita sen sijaan oli useita, täynnä erilaisia merkkejä. Albumit säilyivät, merkit lisääntyivät, ja keräily jatkui pitkään enemmän tai vähemmän satunnaisesti. Jossain vaiheessa mukaan tuli myös ensipäiväkuorien keräily, ja niitä kertyi melkoinen määrä erilaisiin, usein nimettömiin, kenkälaatikoihin.

Postimerkkini, albumini ja ensipäivänkuoreni ovat yhä jossakin tallessa. En aivan tarkalleen muista missä, mutta tiedän niiden olevan ”varmassa jemmassa”. Keräilijä tietää: tärkeintä ei ole löytää heti, vaan tietää että ne ovat olemassa.

Kauneus ennen hintalappua

Lapsena ja nuorena keräilykohteina olivat suomalaisten merkkien lisäksi nyt jo historiaan siirtyneiden Neuvostoliiton, Itä-Saksan eli DDR:n sekä muiden itäblokin maiden postimerkit. Ne olivat usein näyttäviä ja komeita, ja juuri se oli yksi tärkeä syy niiden keräilyyn.

Tuohon aikaan ei juuri mietitty postimerkkien rahallista arvoa niin kuin nykyiset filatelistit tekevät. Tärkeämpää olivat ulkonäkö, värit, koko ja se, mistä maasta merkki oli peräisin. Kaukaisesta Afrikan maasta tullut merkki oli meille harvinainen ja siksi erityisen kiinnostava, vaikkei sillä olisi ollut minkäänlaista markkina-arvoa.

Krääsää vai kulttuurihistoriaa?

Ajattelin nyt kertoa tulevissa muutamassa blogijutussa omasta keräilyharrastuksestani. En yhden tietyn kohteen näkökulmasta, vaan keräilyn moninaisuuden kautta. Jotkut saattaisivat kutsua minua romunkerääjäksi tai krääsän kerääjäksi, ja ehkä olen sitäkin.

Elämäni aikana olen kerännyt ainakin postimerkkejä, vanhoja rahoja, ensipäivän kuoria, äänilevyjä, jopa ikoneja. Viime vuosina ja vuosikymmeninä suurimmiksi keräilykohteiksi ovat kuitenkin nousseet kirjat ja aikakauslehdet, erityisesti tietyltä rajatulta alalta ja aihepiiriltä.

Näistä kerron lisää myöhemmin.

Mitä tavaroille tapahtuu, kun keräilijä hiljenee?

Vanheneminen ja ajatus elinpäivien rajallisuudesta saavat ihmisen katsomaan ympärilleen uudella tavalla. Tavaraa on kertynyt ja kertyy koko ajan, ja väistämättä herää kysymys siitä, mitä sille kaikelle aikanaan tapahtuu.

Maailma on muuttunut paljon siitä, millainen se oli nuoruudessani. Silloin kaikkea ei ollut helposti saatavilla. Tavaroita tehtiin itse tai ostettiin käytettyinä toisilta ihmisiltä. Kierrätystä harrastettiin jo silloin, vaikkei sitä kutsuttu kierrätykseksi. Tavaraa hankittiin naapureilta, tuttavilta ja kuolinpesistä.

Vähitellen tästä kehittyi myös kaupallista toimintaa. Antikvariaatteja, osto- ja myyntiliikkeitä, keräilyn erikoisliikkeitä. Paikkoja, joissa vanha sai uuden elämän.

Eläkkeellä ollessa ja iän karttuessa huomaa ympärillään paljon tavaroita, joita ei ole vuosiin käytetty. Osa niistä on sellaisia, joiden käyttötarkoitusta nuoremmat eivät enää edes tunnista. Silloin alkaa pohtia: mitä näille pitäisi tehdä? Laittaako kiertoon, myydä vai hävittää?

Ja usein siinä kohtaa pysähtyy. Tämähän on harvinainen esine. Näitä ei enää tehdä. Keräileekö joku tätä? Voisiko tämä kiinnostaa jotakuta toista?

Jatkoa seuraa – krääsän salaisuudet paljastuvat

Näin kävi minullekin. Huomasin omistavani monia esineitä, joita en varsinaisesti ollut kerännyt suuria määriä, mutta jotka tiesin keräilykohteiksi – jotkut jopa halutuiksi sellaisiksi. Mitä ne ovat, sitä en vielä paljasta.

Nämä ajatukset herättivät minut viime yönä liian aikaisin. Tämäkin teksti on kirjoitettu tämän blogijutun julkaisupäivän aamuna viiden aikaan. Päässäni olisi edelleen kaksi tai kolme, ehkä useampiakin, samankaltaisia juttuja valmiina tai ainakin aihioina.

Katsotaan nyt, kuinka moni niistä lopulta päätyy kirjoitettavaksi ja blogijuttuna julkaistavaksi.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

 

Tällaisiakin voi keräillä