Seitsemän kuolemansyntiä, osa 1: Ylpeys – pää pystyssä vai nenä pystyssä?

Fariseus ja publikaani

Aloitetaanpa ylpeydestä. Se on siitä kätevä synti, että sen tunnistaa yleensä muista jo kaukaa. Omalla kohdalla näkyvyys on heikompi, vaikka havaintopaikka olisi huomattavasti lähempänä.

Kirjoitin aiemmin seitsemästä kuolemansynnistä, ja nyt on tarkoitus katsella niitä yksi kerrallaan. Ei niinkään laatia lähimmäisille diagnooseja, vaan yrittää ymmärtää, mitä nuo vanhat sanat tarkoittavat tavallisen ihmisen elämässä. Tosin tunnen itseni sen verran hyvin, että välillä katse karkaa naapurin puolelle. Siellä on yleensä parempi valaistus.

Seitsemän asiaa, mutta eri luettelo

Löytyihän Raamatustakin kohta, jossa luetellaan seitsemän pahaa asiaa. Sananlaskujen kirjassa sanotaan näin:

Kuutta asiaa Herra vihaa, seitsemää hän ei edessään siedä:
ylpeitä silmiä, petollista kieltä, viattoman veren tahraamia käsiä,
sydäntä, joka punoo ilkeitä juonia, jalkoja, jotka rientävät rikoksen teille,
väärää todistajaa ja vilpin puhujaa ja ihmistä, joka yllyttää veljen veljeä vastaan.

(Sananl. 6:16–19, vuoden 1992 suomennos)

Tämä ei kuitenkaan ole sama luettelo kuin myöhemmin tunnetuksi tullut seitsemän kuolemansynnin lista. Jo ylpeät silmät riittävät silti hyvin tämän jutun lähtökohdaksi.

Vanhan tekstini väitettä siitä, ettei ortodoksisuus oikein tunnustaisi kuolemansyntejä, on myös syytä oikaista. Seitsemän synnin luettelo tunnetaan ortodoksisessakin kirjallisuudessa. Olennaisempaa kuin syntien sijoittaminen lokeroihin on kuitenkin se, miten ne vahingoittavat suhdetta Jumalaan ja lähimmäisiin ja miten niistä voidaan katumuksen kautta parantua. Lista ei myöskään tarkoita, että sen ulkopuolelle jäävä olisi automaattisesti harmitonta.

Korjataan samalla toinenkin vanha muistikuvani. Ei ole oikein sanoa, että olisi yksi synti, jota katuvakaan ihminen ei voisi saada anteeksi. Evankeliumin vaikeaa kohtaa Pyhän Hengen pilkasta selitetään ortodoksisessa opetuksessa juuri armon ja katumuksen torjumisena: ongelma ei ole siinä, että Jumala kieltäytyisi antamasta katuvalle anteeksi, vaan siinä, ettei ihminen suostu vastaanottamaan anteeksiantoa.

Mutta palataanpa ylpeyteen, ennen kuin tästä tulee kokonainen synninoppi. Siihen eivät taida tämän kirjoittajan eväät riittää, vaikka ylpeys saattaisi muuta vakuutella.

Sananlaskujen luettelosta mieleeni tuli jo aiemmin Ukraina. Petollinen kieli, viaton veri, ilkeät juonet ja ihmisten yllyttäminen toisiaan vastaan ovat raskasta luettavaa sodan äärellä. Samalla huomaan, miten helposti löydän raamatunkohdalle osoitteen jostakin itseni ulkopuolelta. Maailman vääryydet on nähtävä ja nimettävä, mutta omaan elämäänsäkin tekstiä pitäisi uskaltaa päästää.

Saako lapsistaan olla ylpeä?

Näkeekö ylpeyden silmistä? Ehkä joskus, mutta pelkästä katseesta en lähtisi ihmisen sisintä arvioimaan. Ulospäin ylimieliseltä vaikuttava ihminen saattaa olla ujo, epävarma tai ajatuksissaan. Ylpeyden jäljille pääsee paremmin katsomalla, miten ihminen kohtelee muita. Kuunteleeko hän? Saako hänen kanssaan olla eri mieltä? Onko toisellakin oikeus tietää jotakin?

Kun mietin omaa ylpeyttäni, mieleen tulevat kuitenkin ensimmäisinä aivan mukavat asiat. Olen ollut ylpeä onnistuessani jossakin vaikeassa tehtävässä. Olen ollut ylpeä lapsistani ja lapsenlapsistani, heidän ensimmäisistä sanoistaan, kävelemään oppimisestaan ja myöhemmistä saavutuksistaan. Olen ollut heistä ylpeä ihan muutenkin, ilman erityistä suoritusta tai kunniakirjaa.

Onko sellainen syntiä?

En usko. Mutta vanhan tekstini perustelu kaipaa korjausta. Ei ilo muutu viattomaksi vain siksi, että pidän sen omana tietonani, eikä siitä tule syntiä heti, kun kerron siitä toiselle. Lapsen onnistumisesta saa iloita ääneenkin. Isovanhemmille tämä lienee helpottava tieto, sillä kuvien näyttämiseen on nykyisin huomattavasti paremmat tekniset mahdollisuudet kuin niiden katselusta kieltäytymiseen.

Ratkaisevampaa on, mitä ilo tekee minulle. Saanko iloita läheisestäni sellaisena kuin hän on, vai tarvitsenko hänen onnistumistaan todisteeksi oman perheeni erinomaisuudesta? Näenkö lapsen vai oman kasvatustyöni näyttelyesineen? Ja osaanko olla hänen rinnallaan yhtä lämpimästi silloin, kun mikään ei mene suunnitelmien mukaan?

Raja alkaa tulla vastaan siinä, missä oma ilo tarvitsee polttoaineekseen jonkun toisen huonommuutta.

Kauppiaan lapset ja ylpistymisen vaara

Lapsuudessani vanhemmat varoittivat ylpistymisestä. Ei saanut ylpistyä. En ole varma, ymmärsinkö silloin, mitä sanalla tarkoitettiin, mutta mieleen se jäi. Kasvatuksella on sellainen ominaisuus: osa opetuksista alkaa aueta vasta vuosikymmeniä myöhemmin, kun opettajilta ei enää pääse kysymään lisäohjeita.

Olimme kauppiaan lapsia, ja meillä oli monenlaisia leluja ja vempaimia. Sodan jälkeisinä niukkoina vuosina kaikilla ei sellaisia ollut. Ne toivat luontaisetuna leikkikavereitakin. Toivottavasti joku tuli myös meidän itsemme vuoksi.

Ylpistyinkö minä silloin? Pidinkö itseäni muita parempana? Haluaisin vastata, etten pitänyt. Mutta olen tässä asiassa sekä epäilty että puolustusasianajaja, joten todistukseni luotettavuuteen kannattaa suhtautua kohtuullisella varauksella.

Ainakin nyt ymmärrän, ettei lelujen omistaminen tehnyt minusta parempaa lasta. Ne kertoivat perheeni mahdollisuuksista, eivät minun ansioistani. Sama muistutus sopisi aikuisellekin. Koulutus, toimeentulo, asema ja vaikutusvalta eivät synny tyhjiössä, vaikka niihin olisi tarvittu omaakin työtä. Moni on saanut apua, tilaisuuksia ja kannustusta, joita toiselle ei ole annettu.

Niistä voi olla kiitollinen. Niiden varaan on huonompi rakentaa ihmisten arvojärjestystä.

Pää pystyssä ortodoksina

Lapsuuteni ja nuoruuteni elämään vaikutti myös ortodoksisuus. Se oli joissakin ympäristöissä outoa jopa Pohjois-Karjalassa, jossa ortodokseja sentään oli paljon. Oudoksi koettu uskonto tarjosi aiheen pilkkaan. Ryssä, ryssänuskoinen, kuvainkumartaja ja kuvainpalvoja olivat sanoja, joita ei tarvinnut etsiä teologisesta sanakirjasta.

Kansakoulussa asia ei ollut minulle samalla tavalla ongelma, sillä lähes kaikki opettajani olivat ortodokseja. Oppikoulussa tilanne muuttui. Kohtasin myös opettajan, jonka suhtautumisen koin selvästi ortodoksivihamieliseksi. Opettajan omien elämänvaiheiden ja asenteiden selvittäminen ei kuitenkaan kuulu tähän. Lapsen kokemuksen kannalta olennaista oli, että pilkka tuli aikuiselta, jonka olisi pitänyt kohdella oppilaitaan oikeudenmukaisesti.

Silloin päätin olla ylpeä ortodoksisuudestani. En halunnut hävetä sitä, minkä vuoksi minua yritettiin painaa alas. Kannoin päätäni pystyssä.

Oliko se ylpeyden syntiä? En edelleenkään ajattele niin. Oman ihmisarvon ja vakaumuksen puolustaminen ei edellytä muiden halveksimista. Ihmisen ei tarvitse suostua pienennettäväksi todistaakseen olevansa nöyrä.

Mutta tässäkin on mutka. On eri asia ajatella, ettei omaa uskoa tarvitse hävetä, kuin päätellä, että oman uskon vuoksi on muita parempi ihminen. Ensimmäinen auttaa seisomaan omilla jaloillaan. Jälkimmäinen houkuttelee seisomaan toisen varpailla.

Vanhaan juttuuni kutsuin tueksi myös Aristoteleen. Hänen Nikomakhoksen etiikassaan käsittelemänsä suurisieluisuus liittyy oman arvon ja ansioiden oikeaan arvioimiseen, eikä sitä kannata suoraan samastaa ylimielisyyteen. En siis saa häneltäkään yleistä lupakirjaa kopeuteen. Sitä paitsi hän eli ennen Kristusta, joten moite siitä, ettei hän tainnut olla oikea kristitty, olisi hieman kohtuuton.

Ylpeys osaa kirkollisenkin kielen

Tässä vaiheessa huomaan jälleen puolustaneeni ylpeyttä melko pitkään. Piti kirjoittaa synnistä, mutta tulikin lapsenlapsia, lapsuusmuistoja ja oman uskonnon puolustamista. Löytyykö sitä vahingollista ylpeyttä ollenkaan?

Löytyy. Myös kirkosta. Meistä ortodokseistakin.

En osaa sanoa, onko sitä meillä enemmän kuin muilla. Oman kirkon ilmiöt vain tuntee lähempää, ja juuri siksi ne myös harmittavat. Hengellisessä yhteisössä toivoisi voivansa tulla kohdatuksi ilman pääsykoetta.

Koulutus, kulttuurin tuntemus ja teologinen oppineisuus ovat arvokkaita asioita. Ongelma alkaa, jos niitä käytetään toisten pienentämiseen. Jos keskustelun tarkoitus on auttaa muita ymmärtämään, vaikeaakin asiaa pyritään selittämään. Jos tarkoitus on esitellä omaa oppineisuutta, vaikeat sanat voivat palvella aivan toisenlaista tehtävää.

Silloin toisen kirjoitusvirheestä tulee tilaisuus osoittaa omaa sivistystä. Vilpitön kysymys kuitataan huvittuneena. Väärän kirjan lukeminen tai oikean kirjan lukematta jättäminen paljastaa, ettei kysyjä oikein kuulu joukkoon. Keskustelu näyttää avoimelta, mutta osallistumisen ehdot selviävät vasta ensimmäisen erehdyksen jälkeen.

Turhamaisuus puolestaan saa verkosta helposti ruokaa. Omaa erikoisuutta voi esitellä loputtomasti, ja nettitestikin kertoo tarvittaessa, kuinka harvinainen persoonallisuus olen. Harvinaisuudestani ei silti välttämättä ole suurta iloa sille ihmiselle, joka yrittää saada minulta tavallisen ystävällisen vastauksen.

Oppineilla ei kuitenkaan ole ylpeyteen yksinoikeutta. Yhtä hyvin voi ylpeillä sillä, ettei ole kirjoja tarvinnut, ettei mitään herroja kumartele tai että edustaa ainoana oikeaa tavallista kansaa. Sivistymättömyydestäkin saa rakennettua jalustan, jos muuta materiaalia ei ole käsillä.

Kirkossa ylpeys voi pukeutua myös hurskauteen. Minä tunnen oikean tavan, oikean perinteen ja oikeat ihmiset. Minun rukoukseni, paastoni tai kirkkokäsitykseni on sitä alkuperäistä laatua. Muut ovat vähän sinne päin.

Siinä on uskolle ikävä käänne: siitä, minkä pitäisi avata minua Jumalalle ja lähimmäiselle, tuleekin oman erinomaisuuteni todistusaineisto.

Kultapossukerhon ovi

Olen kutsunut tällaisia sulkeutuneita piirejä ortodoksisiksi kultapossukerhoiksi. Sana on tarkoituksella piikikäs, mutta ilmiö ansaitsee tarkastelua. Yhteisö voi olla muodollisesti avoin kaikille ja silti tuntua sisältä suljetulta. Mukaan pääsee, mutta kuulluksi tuleminen edellyttää oikeita tuttavuuksia, sopivaa puhetapaa ja ennen kaikkea kykyä olla häiritsemättä vakiintunutta järjestystä.

Tällaista voi syntyä maallikoiden kesken, papistossa, seurakuntatyössä ja hallinnossa. Ratkaisevaa ei ole ihmisen tehtävänimike vaan toimintatapa. Kuunnellaanko myös sitä, joka puhuu haparoiden? Saako uusi ihminen tuoda mukanaan ajatuksen, jota vanhat jäsenet eivät ole valmiiksi hyväksyneet? Voiko päätöstä arvostella joutumatta itse ongelmaksi?

Kaikki ystäväpiirit eivät tietenkään ole kuppikuntia, eikä asiantuntemuksen käyttäminen ole ylimielisyyttä. Yhteisö tarvitsee sekä luottamusta että osaamista. Mutta niiden nimissä ei pitäisi rakentaa sellaista sisäpiiriä, jonka ulkopuolella seisovalle jää lähinnä maksajan, kuulijan ja hyväksyjän osa.

Nöyryyttäkään ei saa käyttää vaientamisen välineenä. Jos epäkohtaan puuttuvaa kehotetaan ensimmäiseksi nöyrtymään, kannattaa kysyä, suojellaanko siinä yhteistä rauhaa vai jonkun asemaa.

Ja nyt olisi tietysti mukava päättää, että ylpeys löytyi. Tuolta toisista. Jälleen kerran onnistunut tutkimus.

Valitettavasti yksi havainto häiritsee loppupäätelmää: kuppikuntia arvosteleva voi perustaa mielessään oman kuppikuntansa, johon kuuluvat ne harvat, jotka näkevät muiden läpi. Jäsenmäärä voi aluksi olla yksi, mutta puheenjohtaja on sitäkin tyytyväisempi.

Nöyryys ilman kumaraa selkää

Ylpeyden vastakohdaksi tarjotaan kristillisessä perinteessä nöyryyttä. Sana kuulostaa suomalaisessa korvassa joskus alistumiselta, itsensä vähättelyltä tai siltä, että pitäisi seistä ovenpielessä ja pyydellä olemassaoloaan anteeksi. Sitä sen ei tarvitse tarkoittaa. Ortodoksisessa opetuksessa nöyryys liittyy itsensä ja toisten totuudelliseen näkemiseen, ei ihmisarvon mitätöimiseen.

Minulla voi olla taitoja, kokemusta ja jotakin annettavaa. Saan käyttää niitä ja iloita niistä. Minun ei silti tarvitse olla korvaamaton, eikä minun tarvitse saada viimeistä sanaa jokaiseen keskusteluun. Joku toinen saattaa ymmärtää asian paremmin. Vielä kiusallisempaa on, että se joku voi olla ihminen, jota en ole aikaisemmin pitänyt erityisen viisaana.

Ehkä omaa ylpeyttä kannattaisi tutkia juuri tällaisissa pienissä tilanteissa. Miltä tuntuu, kun toinen saa kiitoksen? Pystynkö myöntämään olleeni väärässä ilman pitkää selvitystä siitä, miksi olin oikeastaan melkein oikeassa? Osaanko pyytää anteeksi lisäämättä loppuun sanaa ”mutta”? Kuuntelenko ihmistä myös silloin, kun hänestä ei ole minulle mitään hyötyä?

Näissä kysymyksissä ylpeys muuttuu tutummaksi kuin juhlallisissa syntiluetteloissa. Se voi olla tärkeilyä, muiden ohittamista, oman aseman varjelemista tai sitä, että lähimmäisen arvo riippuu hänen suhtautumisestaan minuun. Elämän jonossa etuilua sillä perusteella, että minulla nyt vain sattuu olemaan tärkeämmät asiat.

Ei siis näytä olevan helppoa olla ihminen. Saa iloita, mutta ei tarvitse vertailla. Saa osata, mutta pitäisi osata kuunnellakin. Saa puolustaa itseään, mutta toista ei pitäisi samalla polkea.

Aion edelleen olla ylpeä lapsistani ja lapsenlapsistani. Ortodoksisuuttanikaan en aio hävetä. Mutta jos näiden hyvien asioiden keskelle alkaa hiipiä ajatus omasta paremmuudestani, olisi hyvä huomata, missä kohtaa kiitollisuus vaihtui kopeudeksi.

Pää saa olla pystyssä. Nenän asentoa kannattaa välillä tarkistaa.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Seitsemän kuolemansyntiä

 

Yli kymmenen vuotta sitten kiinnostuin seitsemästä kuolemansynnistä ja kirjoitinkin niistä tänne blogiini. Nyt tuntui sopivalta palata aiheeseen ja päivittää tietoja. Paheet eivät taida siinä ajassa juuri muuttua, mutta oma ymmärrys niistä saattaa sentään hieman karttua. Ja onhan niihin ehtinyt vuosien varrella hankkia lisää omakohtaistakin tuntumaa. Koska aiheet ovat entuudestaan tuttuja ja tekstitkin jo kerran kirjoitettuja, julkaisen päivitetyt jutut sarjana tavallista tiheämpään tahtiin.

Minua on usein mietityttänyt lista seitsemästä kuolemansynnistä. Monelle ne ovat tuttuja 1200–1300-lukujen taitteessa eläneen Dante Alighierin Jumalaisesta näytelmästä – La Divina Commediasta – monen mielestä yhdestä maailmanhistorian maineikkaimmasta kirjallisesta tuotoksesta.

Danten keksimiä nuo kuolemansynnit eivät kuitenkaan ole. Niiden taustalla on jo varhaisten kristillisten kilvoittelijoiden pohdintaa ihmisen paheista ja kiusauksista. Esimerkiksi 300-luvulla elänyt Evagrios Pontoslainen käsitteli kahdeksaa pahaa ajatusta, ja luettelo muotoutui myöhemmin lännen kirkossa seitsemän pääpaheen kokonaisuudeksi. Dante antoi tälle vanhalle perinteelle vaikuttavan kirjallisen muodon ja auttoi varmasti tekemään sitä tunnetuksi. Ja taitaapa jo aika moni uskoakin, että paheet ovat hänen keksimiään.

Nuo seitsemän – sekin muuten salaperäinen ja mystinen luku – kuolemansyntiä tai pahetta ovat seuraavat. Järjestys vastaa Danten kuvaaman kiirastulivuoren seitsemää pengermää alhaalta ylöspäin, eikä sitä kannata pitää kaikkien tilanteiden yleispätevänä pahuuden pistetaulukkona:

1. ylpeys, johon liittyy myös turhamaisuus

2. kateus

3. viha

4. laiskuus eli hengellinen velttous

5. ahneus

6. ylensyönti eli vatsanpalvonta

7. himo.

Paheita, joihin jokaiseen – ainakin kai minä – lienen ollut osallisena vaikka kuinka monta kertaa. Mutta mitä sitten tarkoittaneekaan tuo sana ”kuolemansynti”? Onko siis tuollainen pahe kuolemaksi?

Ajattelin, että voisin itse tällaisena ihan tavallisena maallikkona pohtia omalta kannaltani noita kuolemansyntejä, tai itse sanoisin mieluummin paheita. Miten minä itse ne näen, koen tai olen kokenut?

En edes yritä olla tässä jupinassani mitenkään teologisesti tai edes filosofisesti pohdiskeleva kirjoittaja. Yritän vain selvittää itselleni, mitä minusta tuollaiset paheet ovat ja miten ne omassa elämässäni tai ympäristössäni ilmenevät ja näkyvät. Ja miten minä suhtaudun noihin paheisiin. Joten jos odotat jotain korkealentoista akateemista blogitekstiä, on varmaan hyvä lopettaa lukeminen viimeistään tähän.

Löysin jostain internetin ihmeellisistä sokkeloista selityksen tuolle sanalle kuolemansynti. Tässä kohdassa pitää kuitenkin erottaa kaksi asiaa, jotka menevät helposti sekaisin. Kuolemansynti, latinaksi peccatum mortale, tarkoittaa hengelliseen kuolemaan, eroon Jumalasta johtavaa syntiä. Seitsemän tutun paheen luettelosta puhuttaessa täsmällisempi nimitys on kuitenkin pääpaheet, latinaksi vitia capitalia. Niitä sanotaan pääpaheiksi siksi, että ne synnyttävät muita syntejä ja paheita. Jokainen kateuden häivähdys tai ylimääräinen suupala ei siis sellaisenaan tarkoita kuolemansyntiä. Roomalaiskatolisessa opetuksessa kuolemansynti edellyttää vakavaa asiaa, täyttä tietoisuutta ja harkittua suostumusta. Kuolemalla tarkoitetaan tässä hengellistä kuolemaa, ei sitä, että ihminen kaatuisi paheensa seurauksena saman tien lattialle.

Erityisesti katolinen kirkko – siis tarkennettuna roomalaiskatolinen kirkko, sillä myös ortodoksinen kirkko tunnustaa olevansa katolinen eli yleinen kirkko – on noita paheita luokitellut ja niiden merkitystä pohtinut vuosisatojen ajan. Tosin jo jakamattoman kirkon ajan kirkkoisätkin pohdiskelivat samoja asioita. Heihin kuuluivat muun muassa Rooman paavina vuosina 590–604 toiminut pyhä Gregorios I eli Gregorios Suuri, ortodoksisessa perinteessä Gregorios Dialogos, sekä 300–400-luvuilla elänyt pyhä Johannes Cassianus eli Johannes Askeetti, jonka muistopäivä on karkauspäivänä 29. helmikuuta. Gregorioksen työ oli tärkeä vaihe seitsemän pääpaheen luettelon kehityksessä, vaikka hänen luettelonsa ei ollut aivan sama kuin nykyisin tuttu.

Gregorios Dialogoksen nimi liittyy myös ennenpyhitettyjen lahjain liturgiaan eli EPL:ään. Häntä on perinteisesti pidetty sen laatijana, mutta historiallisesti tekijyyttä ei voida varmasti osoittaa. Siksi häntä ei ole aivan täsmällistä kutsua yksiselitteisesti sen ylöskirjoittajaksi.

Pyhällä Johanneksella noita paheita oli yksi enemmän eli kahdeksan, ja hän esittelee ne luostarielämän järjestystä käsittelevässä teoksessaan, josta käytetään nimeä Kinobialuostarien säädöksiä. Johanneksen listaamat paheet olivat hänen esitysjärjestyksessään:

• vatsanpalvonta 

• haureus

• rahanhimo

• viha

• murheellisuus

• hengellinen lamaannus eli akedia

• turhamaisuus eli turhan kunnian tavoittelu

• ylpeys.

Tuota kuudetta kohtaa on syytä hieman avata. Akedia ei tarkoita vain tavallista alakuloa tai sitä, ettei tänään huvita siivota. Cassianuksen kuvauksessa siihen liittyvät sydämen uupumus, vastenmielisyys omaa paikkaa ja tehtäviä kohtaan sekä levoton halu päästä jonnekin muualle. Vanhaa kilvoittelukirjallisuutta ei silti pidä lukea niin, että jokainen suru, väsymys tai sairauteen liittyvä voimattomuus olisi pahe.

Samojakin paheita tuossa Johanneksen listassa on Danten käyttämän luettelon kanssa, muun muassa ylpeys, viha, ylensyönti eli vatsanpalvonta ja ahneus eli rahanhimo, mutta on siinä jotain muutakin. Tai miten sen nyt ottaa, kun jonkin asian voi toki ilmaista eri tavoilla ja eri sanoilla. Historiallisesti ”uusi” löytyy tässä tapauksessa kuitenkin Danten suunnalta: Johannes kirjoitti omansa lähes yhdeksän vuosisataa aikaisemmin.

Mutta palataanpa tuohon Danten listaan. Koko tuo hänen kirjoittamansa runoteos on täynnä merkillistä numerosymboliikkaa. Siinä menee helposti tavallinen ihminen pian sekaisin, kun teoksen osien määrässä, osien lauluissa ja vähän kaikessa on monenlaista rytmiikkaa ja symboliikkaa. Teoksessa on kolme pääosaa ja yhteensä sata laulua. Kiirastulessa ja Paratiisissa on kummassakin 33 laulua, Helvetissä 34, joista ensimmäinen toimii koko teoksen johdantona. Luvut kolme, kymmenen ja 33 toistuvat eri yhteyksissä ja erilaisina yhdistelminä ja luovat omalta osaltaan lisää mystiikkaa koko teoksen ympärille.

Jumalaisesta näytelmästä ei muuten enää voi sanoa, että se olisi suomennettu vain kaksi kertaa. Eino Leinon suomennos ilmestyi kolmessa osassa vuosina 1912–1914 ja Elina Vaaran suomennos vuonna 1963. Niiden rinnalle ilmestyi vuonna 2025 myös Annikka Viitasen alkukielestä tekemä suomennos. Vanha teos saa siis yhä uusia suomenkielisiä asuja.

Vaaran suomennos ei ole vain Leinon kielen ”korjailua” nykysuomeksi, vaan itsenäinen käännös. Eron huomaa jo teoksen alusta.

Tässä Leinon suomennos:

Ah, raskasta on sanoa kuink' oli
tuo salo kolkko, autio ja sankka!
Sit' aatellessa vielä muisti säikkyy.

Ja tässä tuo sama kohta Vaaran suomennoksena:

Ah, vaikea on sanoin ilmi tuoda
tuon metsän sankkuus, kolkkous ja jylhyys,
sen pelkkä muistokin taas nostaa pelon!

En nyt ryhdy kertomaan sen enempää Danten teoksen juonesta, joka on minulle aivan liian monisäikeinen ja mystinen. Joka tapauksessa siinä vilahtelee useita tuon ajan kuuluisuuksia ja myös paljon vanhempia historian ja kertomusten hahmoja. Dante kuvaa teoksessaan helvettiä, kiirastulta ja paratiisia. Teosta voidaan lähestyä keskiaikaisen nelinkertaisen tulkinnan avulla: kirjaimellisesti, allegorisesti eli vertauskuvallisesti, tropologisesti eli moraalisesti sekä anagogisesti eli ihmisen lopullisen päämäärän ja ikuisen elämän näkökulmasta.

Tuolla samalla ”nelikentällä” tulkittiin keskiajalla myös Raamattua. Menetelmää nimitetään quadrigaksi. Uskonpuhdistaja Martti Lutherkin tunsi tämän tulkintaperinteen ja käytti sitä varhaisissa kirjoituksissaan, mutta myöhemmin hän painotti yhä enemmän tekstin kirjaimellista merkitystä ja Kristukseen keskittyvää lukutapaa. Asiaa ei siis ole oikein tiivistää niin, että Luther olisi vain lisännyt neljään tulkintatapaan neljä uutta ja tehnyt nelikentästä kahdeksankentän. Huh! Jo neljässä on tavalliselle lukijalle aivan riittävästi.

Erään tulkinnan mukaan teosta kuvataan Danten matkana, omana tienä puhdistautumiseen, synnistä täydellisyyteen. Jos joku kirjoittaisi tällaisen teoksen nykypäivänä, hänen epäiltäisiin helposti varmaankin käyttävän jotain huumeita. Niin se maailma on muuttunut.

Danten maailmasta on silti yllättävän lyhyt matka omaamme. Paheet eivät jää vain yksittäisten ihmisten yksityisomaisuudeksi, vaan ne osaavat asettua taloksi myös yhteisöihin, vieläpä kirkkoihin. Ylpeys voi näkyä oman erehtymättömyyden vaalimisena, ahneus omaisuuteen takertumisena ja laiskuus siinä, että tarpeellisetkin muutokset jätetään tekemättä. Silloin henkilökohtaisen peilin rinnalle tarvitaan vähän suurempi peili, josta koko yhteisö voi katsella itseään.

Minulle yksi tällainen peili on ollut Kai Sadinmaan 10 käskyä kirkolle. Vaikka kirjan kanssa ei kaikesta samaa mieltä olisikaan, sen äärellä voi kysyä, miten oikeudenmukaisuus, rehellisyys ja lähimmäisenrakkaus näkyvät kirkon elämässä. Eikä meidän ortodoksien kannata kuitata kysymystä sillä, että kirjassa tarkastellaan toisen kirkon ongelmia. Meillä on rikas traditio, liturginen elämä ja vahva pyhyyden taju, mutta ne eivät tee meistä automaattisesti muita parempia kristittyjä. Niiden pitäisi näkyä myös siinä, miten kohtelemme toisiamme.

Oman perinteen arvostaminen on hyvä asia. Sen käyttäminen toisten vähättelyyn vie kuitenkin epäilyttävän lähelle tämän syntilistan ensimmäistä kohtaa. Niinpä näitä paheita pohtiessa on viisainta aloittaa itsestä. Siihen minulla saattaa olla aineistoa lähempänä kuin haluaisin myöntää.

Näistä aineksista jatkan siis vanhojen juttujeni päivittämistä. Kirjoitan silloin, kun sattuu siltä tuntumaan tai jokin paheista muistuttaa itsestään niin selvästi, että jotain syntyy ruudullekin. Ja kuten edellä jo sanoin, älä odota liian korkealentoista pohdintaa. Danten teoksesta löytyisi tähän kyllä komea varoitus: ”Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.”

Se tosin lukee hänen teoksessaan helvetin portilla. Tämän blogin kohdalla toivoa sopinee vielä hieman säästellä.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Lähdin matkalle ja päädyin ihmisten luo

Ystäväni isä Neculain kanssa Athoksella erakkomunkin luona vierailulla.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Olen matkustanut pitkiä matkoja etenkin Euroopassa nähdäkseni kuuluisia paikkoja tai vain paikkoja, joissa olen jostakin syystä halunnut käydä. Jälkeenpäin olen sitten huomannut muistelevani ihmistä, jonka tapasin siellä ja joka kenties tarjosi kahvia, viiniä tai peräti tsuikaa tai rakia. Rakennuksen nimen voin joutua tarkistamaan, mutta sen muistan, miten hän veti tuolin pöydän ääreen, teki tilaa ja alkoi kertoa elämästään.

Matkalle lähtiessä olen yleensä tiennyt ainakin suunnilleen, minne olen menossa. Kartalla on ollut jokin kaupunki, kylä, kirkko tai luostari, ja mielessä käsitys siitä, mitä siellä pitäisi nähdä. Ihmisiä ei ole voinut suunnitella yhtä tarkasti. He ovat tulleet vastaan omine tapoineen ja tarinoineen, joskus juuri silloin, kun minun olisi mielestäni pitänyt jo jatkaa matkaa. Toisinaan taas olemme viipyneet samoilla sijoilla niin pitkään, että vieraasta ihmisestä on vähitellen tullut ystävä.

Näin kävi erään parhaista romanialaisista ystävistäni, Iașin kaupungista kotoisin olevan isä Neculain kanssa. Asuimme naapureina samassa kreikkalaisessa luostarissa, hän stipendiaattina ja minä itsenäisenä tutkijana. Ystävyytemme alkuun liittyivät hänen nuoremman poikansa syntymä, puhelinkortilta loppunut saldo ja huoli läheisistämme. Kauempana kotoa pienikin este yhteydenpidossa voi tuntua suurelta. Siinä tilanteessa meitä yhdisti jotakin paljon arkisempaa ja henkilökohtaisempaa kuin se työ, jota varten olimme luostariin tulleet.

Tuosta kohtaamisesta on kulunut jo kohta kolmekymmentä vuotta, ja ystävyys jatkuu yhä. Puhelinkortin saldo loppui, mutta meille riittää edelleen puhuttavaa.

Näin jälkeenpäin ajatellen monet tärkeimmistä pysähdyksistä ovat alkaneet juuri tällaisista, yhteisistä huolista tai sitten siitä, että joku on ollut aikataulustani ja matka-aikeistani eri mieltä.

Istupa nyt hetkeksi. Syödään jotakin. Ja katsotaan, miten asia selvitetään.

Siinä ovat matkasuunnitelmani joutuneet usein kovemmalle koetukselle kuin huonokuntoisilla teillä. Olen ollut heikko vastustamaan ystävällistä kutsua, varsinkin jos sen tueksi on jo katettu pöytä. Joskus olen tosin epäillyt, ettei kutsusta kieltäytymistä ole edes sisällytetty paikalliseen maailmankuvaan.

Eräällä matkalla olimme vanhan rovastin kanssa liikkeellä pienellä Kiallani. Romaniassa käynnin jälkeen saimme paluumatkalle ohjeen poiketa Puolassa tervehtimässä tutun papin isää, hänkin rovasti. Pysähdyimme siis yhden ihmisen luona toisen ihmisen suosituksesta. Sellaisista yllättävistä aineksista on syntynyt monta hyvää matkaa ja tarinaa.

Kaksi rovastia Puolassa, ja minä kameran takana.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Vastaanotto oli niin sydämellinen, että seuraavan osuuden ajaminen jäi matkaseuralaiselleni. Minä sain keskittyä vieraanvaraisuuden jälkivaikutusten arviointiin. Yöpaikan tarkka sijainti on jo hieman hämärtynyt, taisi olla Augustówissa, mutta vierailun tunnelma on pysynyt mielessä. Siitä on onneksi valokuvakin. Muisti tarvitsee nykyään toisinaan todistajan.

Tuollaisessa vierailussa on jotakin ihmeellistä. Vielä vähän aikaisemmin on ollut vieras ihminen vieraalla tiellä, ehkä hieman epävarmana siitä, löytääkö oikeaan paikkaan ja mahtaako tulla sopivaan aikaan. Kohta istuu jonkun pöydässä, ja ympärillä eletään aivan tavallista elämää. Astioita nostetaan esiin, puhutaan tutuista ihmisistä ja huolehditaan siitä, että vieras saa tarpeeksi syödäkseen.

Vähitellen lakkaa miettimästä, miten vierailulla pitäisi olla. Huomaa vain olevansa mukana.

Yhteinen kieli on ollut joissakin kohtaamisissa vahva, toisissa vähän sinne päin tai lähes kadoksissa. Kaikkea ei ole ymmärretty, vaikka kohteliaasti on nyökätty. Olen luultavasti itsekin vastannut joskus aivan muuhun kuin minulta kysyttiin. Joskus keskustelut sujuvat kotimaassakin sillä menetelmällä. Silti minulle on usein jäänyt tunne, että ymmärsimme jotakin olennaista siitä, mitä toinen tahtoi sanoa. Sanat jäivät osittain epäselviksi, mutta jossakin sisälläni, sydämessäni, tiesin, mitä hän tarkoitti.

Hyväntahtoisuus on auttanut pitkälle. Äänensävy, katse ja kärsivällisyys ovat kertoneet, haluaako toinen todella ymmärtää. On ollut vapauttavaa huomata, ettei jokaisen lauseen tarvitse onnistua. Opettajana on tullut käytettyä sanoja paljon ja toisinaan varmaan liikaakin. Vieraalla kielellä puhuessa joutuu välillä odottamaan, kuuntelemaan ja myöntämään, ettei nyt osaa sanoa. Sekin tekee ihmiselle hyvää, vaikka hyötyä ei siinä hetkessä ensimmäiseksi ajattele.

Tämäkin kuva on Athokselta, Suuresta Lavrasta.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Matkoilla olen joutunut tutustumaan myös itseeni. Kotona osaan asiani ja tiedän paikkani, ainakin omasta mielestäni. Muualla saatan olla se, joka ei ymmärrä ohjetta, löydä perille tai osaa toimia niin kuin tilanteessa odotetaan. Silloin tarvitsen toista ihmistä aivan arkisella tavalla.

Avun vastaanottamisessa on oma opettelemisensa. On helpompaa ajatella olevansa se, joka tietää, neuvoo ja järjestää. Vähän hankalampaa on seistä tien laidassa ja toivoa, että joku viitsisi neuvoa niin hitaasti, että ymmärtäisin. Mutta kun joku viitsii, hänestä jää muisto. Hän itse saattaa unohtaa tilanteen saman tien. Minä saatan muistella sitä vuosikymmeniä.

Kaikista kohtaamisista ei ole tullut ystävyyksiä. Joidenkin ihmisten nimeä en enää muista, eikä yhteyttä ole koskaan pidetty. Silti olisi väärin ajatella, että he olisivat olleet vain ohimeneviä tuttavuuksia. Lyhytkin hetki voi vaikuttaa siihen, millaisena jokin paikka tai kokonainen maa jää mieleen. Jos minut on otettu vastaan lämpimästi, huomaan ajattelevani sitä seutua vielä myöhemminkin lämmöllä.

Toisten kanssa matka on jatkunut pitkään. On tavattu uudelleen, kyselty kuulumisia ja muisteltu yhteisiä kokemuksia. Ystävyyteen on kertynyt myös niitä yksityiskohtia, joita ei tarvitse julkiseen matkakertomukseen kirjoittaa. Ei välttämättä siksi, että ne olisivat kovin arveluttavia, vaan siksi, ettei kaikkea hauskaa pysty selittämään sellaiselle, joka ei ollut mukana. Joskus riittää yksi paikannimi, ja toinen tietää jo, mille nauretaan.

Vuosien ja ikääntymisen myötä näihin muistoihin on tullut myös ikävää. Kaikille matkatovereille ei enää voi soittaa. Valokuvassa istutaan yhä saman pöydän ääressä, mutta kuvaa katsova tietää, ketkä ovat jo poissa. Silloin huomaa kaipaavansa jotakin hyvin pientä: tuttua ääntä, omalaatuista huomautusta tai sitä, miten toinen ryhtyi kertomaan juttua, jonka olin kuullut ennenkin.

Kuuntelisin sen nyt mielelläni vielä kerran. En edes huomauttaisi toistosta. Ainakaan heti.

Kun katselen vanhoja matkakuviani, yritän kyllä tunnistaa rakennukset ja paikat. Mutta ihmisten kohdalle pysähdyn pidemmäksi aikaa. Mitähän hänelle kuuluu? Muistaakohan hän meidät? Ymmärsinköhän silloin kiittää tarpeeksi?

Ehkä olen joillakin matkoilla oppinut itsestäni enemmän juuri siksi, että olen ollut kiinnostunut toisesta ihmisestä. Olen saanut huomata, missä olen arka, missä turhan varma ja miten helposti alan pitää omaa tapaani ainoana luontevana. Olen myös saanut olla tervetullut ilman, että minun on tarvinnut ensin osoittaa olevani jotenkin hyödyllinen. Se on yllättävän hyvä kokemus ihmiselle, joka keksii itselleen tehtäviä vielä eläkkeelläkin.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen en osaa sanoa, mikä matkoistani olisi ollut tärkein. Enkä tiedä, tarvitseeko niitä panna järjestykseen. Muistan pöytiä, joiden ääreen minulle tehtiin tilaa, ja ihmisiä, joiden seurassa viivyin suunniteltua kauemmin. Joidenkin kanssa yhteinen matka jatkuu edelleen, vaikka välissä on tuhansia kilometrejä.

Monen matkan paras päätös taisi olla se, etten pitänyt kiirettä poislähtemisen kanssa.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com 

Joutenolemisen jalo taito - suojeluspyhäni luvalla

Ortodoksi.net

Oma ikonini tsupussani
(Kuva: HAP)

Oma suojeluspyhäni, apostoli ja evankelista Johannes Teologi, on  viime aikoina alkanut tuntua entistä läheisemmältä. Olen nimittäin löytänyt hänestä piirteen, jota osaan tässä elämänvaiheessa erityisesti arvostaa. Johannes ymmärsi levon päälle. Ja mikä parasta, hän osasi myös perustella sen sellaiselle ihmiselle, jonka mielestä jonkun muun olisi pitänyt tehdä jotakin hyödyllisempää.

Johannes Cassianuksen välittämässä kertomuksessa Johannes Teologi silittelee peltopyytä, kun paikalle saapuu metsästäjän asuun pukeutunut filosofi. Vieras ihmettelee, miten niin arvostettu mies voi käyttää aikaansa moiseen vähäpätöiseen puuhasteluun. Johannes puolestaan kysyy, miksei mies pidä joustaan jatkuvasti jännitettynä. Tämä selittää, että jatkuva jännitys veisi jousesta voiman, eikä se enää toimisi silloin, kun sitä tarvitaan. Johannes toteaa saman koskevan ihmisen mieltä: sekin tarvitsee välillä virkistystä ja hellittämistä jaksaakseen jälleen keskittyä olennaiseen.

Siinäpä viisas suojeluspyhä. En tosin väitä, että hänet olisi kirkossa nimetty joutilaisuuden suojelijaksi. Sen verran otan kuitenkin itselleni tulkinnanvapautta, että katson hänen ymmärtävän myös eläkkeellä olevan miehen päiväunia. Peltopyytä minulla ei ole, mutta eiköhän asia järjesty ilmankin.

Eläkkeelle jääminen ei vielä opeta olemaan

Olen ollut eläkkeellä jo vuosia, mutta joutenolemisen taito on edelleen hieman kesken. Työelämästä pääsee näemmä pois yhdellä päätöksellä. Työelämän opettamasta hyödyllisyyden vaatimuksesta irrottautuminen näyttää olevan pidempi toimitus.

Opettajana ja hallintobyrokraatin tehtävissä oppi siihen, että aina oli jotakin valmisteltavaa, ratkaistavaa tai muistettavaa. Jos kaikki näytti olevan valmista, oli todennäköisesti unohtanut jotakin. Sellainen ajatus asettuu ihmiseen lujasti. Vielä eläkkeelläkin saattaa rauhallisena hetkenä tulla tunne, että nyt pitäisi nousta ja ryhtyä johonkin. Vaikka kukaan ei ole käskenyt eikä minkään pitäisi olla valmiina maanantaiaamuksi.

Ortodoksi.net on puolestaan tarjonnut tekemistä jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Kirjoitettavaa, tutkittavaa päivitettävää ja korjattavaa riittää. Kun avaa koneen tarkistaakseen yhden asian, löytää kolme muuta, jotka pitäisi selvittää ensin. Siinä mielessä tämä harrastus muistuttaa vanhaa taloa: remontti ei valmistu, mutta tekemisen puutetta ei tarvitse pelätä.

Pidän siitä työstä. Juuri siksi sitä on joskus vaikea lopettaa. Silti eläkkeellä pitäisi vähitellen oppia, ettei jokaista päivää tarvitse perustella aikaansaannosten luettelolla. Aamukahvin saa juoda, vaikka torilla tai kauppakeskuksessa ja siitä ei tatrvitse syntyä artikkelia.

Kun jousi laskettiin käsistä

Suuri leikkaus ja sitä seurannut pitkä sairaalassaolo pysäyttivät minut tavalla, jota en ollut itse suunnitellut. Siinä eivät auttaneet kalenterimerkinnät eivätkä keskeneräisten töiden luettelot. Paljon jäi muiden käsiin.

Sellaisen kokemuksen jälkeen hyödyllisyyttä katsoo hieman toisin. Kun ei itse pysty tekemään juuri mitään, mitä vaikkapa teki ennen, joutuu vähitellen suostumaan siihen, että saa silti olla olemassa ja tulla hoidetuksi. Oma arvo ei kadonnut sillä hetkellä, kun en pystynyt kirjoittamaan, järjestämään tai huolehtimaan asioista. Se on yksinkertainen ajatus, mutta yllättävän vaikea sisäistää, jos on tottunut olemaan se, joka tekee.

Nyt aamukahville käveleminen kaupungille kepin kanssa voi olla aivan riittävä aamupäivän ohjelma. Siinä tulee liikuntaakin, vaikka vauhtia ei kannata käyttää urheiluselostuksen pohjana. Jos sen jälkeen väsyttää, voin levätä. Minun ei tarvitse ensin suorittaa jotakin ylimääräistä saadakseni siihen luvan.

Johanneksen kertomuksen jousi on tässä hyvä muistutus. Sen kunnossapitoon kuuluu myös jännityksen hellittäminen. Minun mallissani huolto saattaa tapahtua silmät kiinni.

Meidän suvun siivousvirus

Kaikkea joutilaisuuttani en kuitenkaan yritä selittää hengellisellä viisaudella. Siivoamisen kohdalla on tunnustettava muitakin vaikuttimia.

Minusta ja nuorimmasta pojastani on sanottu (lue: olemme kertoneen muille), että meillä on sama virus. Jo pelkkä ajatus siivoamisesta aiheuttaa jonkinlaisen hylkimisreaktion. Ihminen saattaa olla muuten aivan toimintakykyinen, mutta imurin ilmestyessä näkökenttään mieleen nousee äkillisesti useita muita tärkeitä tehtäviä. Esimerkiksi jokin vuosikymmeniä vanha historiallinen epäselvyys, joka on ehdottomasti ratkaistava juuri nyt.

En tietääkseni ole opettanut tätä pojalleni. Jotkin asiat näyttävät siirtyvän sukupolvelta toiselle ilman kasvatuksellisia ponnistuksia, geeniperimänä ilmeisesti. Opettajana olisin toivonut saman tapahtuvan joskus joillekin kouluaineille.

Tähän olemassaolevaan vaivaan olen onneksi löytänyt toimivan avun: hyvän siivoojan. Kutsun häntä henkilökohtaiseksi mielenterveyden hoitajakseni. Kun koti on siisti, mielikin lepää, eikä minun tarvitse käyttää koko päivää siivoamisen aloittamisesta toipumiseen.

Johanneksen peltopyykertomusta en silti kehtaa esittää yleispäteväksi vapautukseksi kotitöistä. Epäilen, että apostolillakin olisi ollut siitä jotakin huomautettavaa.

Olemisesta ei tarvitse tehdä uutta työtä

Joutenolemisessakin on tietysti vaaransa. Siitä voi tehdä uuden suorituksen. Pitäisi osata rauhoittua oikein, hengittää oikein, levätä tehokkaasti ja palata päiväunilta henkisesti uudistuneena. Vielä puuttuisi sovellus, joka ilmoittaisi illalla, että päivän joutilaisuustavoitteesta jäi seitsemäntoista prosenttia saavuttamatta.

Minulle riittäisi vähempikin. Että osaisin välillä istua ilman suunnitelmaa. Katsella ulos. Juoda kahvin rauhassa. Kuunnella toista ihmistä miettimättä samalla, mitä tämän jälkeen pitäisi tehdä. Että lasten ja vunukoitten eli lastenlasten kanssa vietetty aika saisi olla juuri sitä, eikä mikään kalenterista tehokkaasti hyödynnetty vapaa hetki.

Luulen myös, ettei viimeisellä tuomiolla ensimmäiseksi pyydetä selvitystä kirjoittamieni verkkosivujen määrästä. Varmuuden vuoksi minun ei siis kannata laatia sinne työraporttia. Siitä tulisi helposti liitteineen niin pitkä, että joku joutuisi pyytämään tiivistelmän.

Joutenolemisen jalo taito taitaa lopulta olla sitä, että suostuu hetkeksi elämään ilman tarvetta todistaa hyödyllisyyttään. Minulla on siinä vielä opeteltavaa, mutta onneksi suojeluspyhä näyttää suhtautuvan harjoitteluun ymmärtäväisesti.

Nyt taidan hellittää jousta hetkeksi. Jos joku kysyy, mitä olen tekemässä, voin sanoa perehtyväni oman suojeluspyhäni opetukseen.

Käytännön harjoitus saattaa näyttää päiväunilta.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Oma suojelusenkelini Jesper ja hissin viivästetty lähtö

Olen koko ikäni uskonut enkeleihin. Se on ollut minulle yhtä luontevaa kuin iltarukous tai ikoni seinällä. Olen ortodoksi, ja uskoni maailmaan kuuluvat usko Pyhään Kolminaisuuteen, mutta myös Jumalanäiti, enkelit, pyhät ihmiset, heidän esirukouksensa ja ikonit. Usko on myös salaisuutta, jota minun ei tarvitse osata selittää loppuun asti.

Joku voisi kutsua sitä lapsenuskoksi. En panisi pahakseni. Tässä iässä lapsenusko on oikeastaan varsin kaunis asia, jos sitä on onnistunut säilyttämään kaikkien niiden vuosien läpi, joiden aikana on kuvitellut ymmärtävänsä maailmasta yhtä ja toista. Minulle se merkitsee luottamusta siihen, että on olemassa itseäni suurempaa hyvää, rakkautta ja huolenpitoa. Että kaikkea ei tarvitse kantaa yksin eikä kaikkeen tarvitse löytää vastausta ennen nukkumaanmenoa. Maailma on toistaiseksi pysynyt paikoillaan niinäkin öinä, jolloin minulta on jäänyt jokin asia ratkaisematta.

Suuren leikkaukseni ja sitä seuranneen pitkän sairaalassaolon aikana tämä osa uskosta tuli hyvin lähelle. Se, mihin olin koko elämäni luottanut, kosketti nyt omaa olemassaoloani tavalla, johon en ollut voinut etukäteen valmistautua. Kun elämä oli muutaman ohuen langan varassa, en itse pystynyt pitämään kaikista langoista kiinni. Paljon jäi muiden käsiin. Lopulta myös minä itse. Kiitos heille kaikille.

Olen elämässäni tottunut tekemään, järjestämään ja ottamaan selvää. Tarvittaessa olen saattanut antaa jonkin neuvonkin, joskus ehkä ennen kuin sitä on edes ehditty pyytää. Sairaalassa omat mahdollisuuteni vaikuttaa asioihin kävivät hyvin vähäisiksi. Siinä ei auttanut kokemus, toimeliaisuus eikä se, että olisi mielestään tiennyt, miten asia olisi viisainta järjestää. Minun oli annettava muiden pitää minusta huolta.

Lääkärien ja hoitajien osaaminen ja työ olivat selviytymiseni kannalta korvaamattomia. Heidän käsiinsä uskottiin elämäni hyvin konkreettisella tavalla. Sen rinnalla minulla on vakaa käsitys siitä, että myös uskoni kannatteli minua. Eikä kyse ollut vain minun omasta uskostani tai rukouksistani. Puolestani rukoilivat ystävät, tutut ja sellaisetkin ihmiset, joita en tuntenut. Moni kantoi minua ajatuksissaan ja rukouksissaan silloin, kun omat voimani eivät olisi riittäneet juuri minkään kantamiseen.

Juuri siinä esirukouksen merkitys tuli minulle erityisen suureksi. Minun ei tarvinnut itse jaksaa kaikkea. Ei edes rukoilla. Kun olin suuren osan ajasta koomassa tai lääkkeillä ylläpidetyssä unessa, muut muistivat minua Jumalan edessä. Minun nimeni lausuttiin rukouksissa silloinkin, kun en itse kyennyt lausumaan mitään.

Ajattelen sitä yhä syvästi kiitollisena. Joku pysähtyi oman päivänsä keskellä ajattelemaan minua ja pyytämään minulle apua. Joku muisti iltarukouksessaan. Kaikkien nimiä en tiedä, enkä kaikkia heitä koskaan pääse kiittämään. Silti heidän rukouksensa kuuluvat minun selviytymiseni kertomukseen.

Minulle esirukouksessa on voimaa. Uskon, että nuo rukoukset auttoivat ja kannattelivat minua. En osaa mitata niiden vaikutusta enkä eritellä, missä kulki minkäkin avun raja. Minulle jäi syvä varmuus siitä, etten ollut yksin. Olin monen ihmisen rakkauden ja Jumalan huolenpidon varassa silloinkin, kun en itse tiennyt ympärilläni tapahtuvasta juuri mitään.

Sairaalavuoteen ympärille mahtuu lopulta paljon enemmän ihmisiä kuin huoneen pinta-alasta voisi päätellä. Kaikki eivät tarvitse tuolia eivätkä vierailuaikaa. Osa on läsnä rukouksissaan hyvinkin kaukaa.

Myös suojelusenkelini tuli tuona aikana minulle läheiseksi. Tunsin hänen seisovan vuoteeni vieressä usein sairaalassa maatessani. En osaa selittää sitä sillä tavalla, että voisin ojentaa kokemuksestani toiselle ihmiselle tyhjentävän selvityksen. Minulle kokemus oli kuitenkin tärkeä ja lohdullinen. Ja tosi. Siinä tilanteessa en kaivannut selitystä. Minulle riitti läsnäolo.

Myöhemmin tuo vakava ja henkilökohtainen asia sai rinnalleen myös hieman arkisemman puolen. Siihen tarvittiin taloyhtiömme hissi.

Asun viisikerroksisessa talossa, jossa on mukavia ihmisiä. Pihalla pysähdytään juttelemaan, vaihdetaan kuulumisia ja tunnetaan toisiamme, kuka paremmin, kuka vähän vähemmän. Sairaalasta palattuani liikuin ja liikun yhä kepin kanssa, eikä kulkeminen ole ollut erityisen vauhdikasta. Portaat olivat aivan oma lukunsa. Neljänteen kerrokseen nouseminen tuntui alkuun sellaiselta hankkeelta, että siihen olisi mielellään laatinut suunnitelman ja varannut eväät.

Onneksi talossa oli hissi. Kunnes se meni rikki.

Selitin lähipiirilleni, että taloyhtiö oli ilmeisesti päättänyt ottaa kuntoutumiseni vakavasti. Kun en vapaaehtoisesti käyttänyt portaita, järjestettiin olosuhteet sellaisiksi, ettei asiasta tarvinnut enää neuvotella. Taloyhtiön huolenpito sai tällä kertaa varsin konkreettisen muodon. Minulta oli tosin jäänyt huomaamatta se kokous, jossa tämä henkilökohtainen kuntoutusohjelmani oli hyväksytty.

Niinpä nousin puoli kerrosta kerrallaan ja lepäsin. Sitten taas puoli kerrosta ja uusi lepo. Portaikosta tuli vähitellen hyvin tuttu. Siinä ehti tutustua rakennukseen ja laskea portaiden määrä kerrosten välillä ja koko matkalla kotiin sellaisella perusteellisuudella, johon hissiä käyttävällä asukkaalla ei yleensä ole aikaa eikä tarvetta. Jokaisella tasanteella oli oma tärkeä tehtävänsä, ja arvostukseni niitä kohtaan kasvoi kerros kerrokselta.

Huumori auttoi, vaikka jaloissa se ei juuri tuntunut. Neljänteen kerrokseen pääseminen oli joka tapauksessa saavutus, jonka jälkeen oma koti tuntui tavallistakin paremmalta paikalta. Perillä ei tehnyt ensimmäiseksi mieli lähteä uudestaan ulos.

Noin viikon kuluttua hissi saatiin kuntoon. Otin uutisen vastaan suurella kiitollisuudella. Taloyhtiön järjestämä tehostettu porraskuntoutus sai minun puolestani sillä erää riittää.

Korjauksen jälkeen hississä oli kuitenkin jotakin uutta. Kuului erilaisia hurinoita ja merkkiääniä, ja lähtöön oli ilmestynyt ylimääräinen vaihe. Kun menin omassa kerroksessani hissiin lähteäkseni alakertaan ja ulos, ovi sulkeutui ensin aivan asianmukaisesti. Sitten kuului bing bong. Ovi avautui uudelleen. Se pysyi hetken auki, sulkeutui taas, ja vasta sen jälkeen lähdettiin alakertaan.

Ensimmäisillä kerroilla sanoin mahdolliselle hissin kanssamatkustajalle, että kas vain, näkymätön mieskin ehti mukaan. Mieleeni tuli vanhojen sarjakuvien Taika-Jim, Mandrake. Hänen tapaiseltaan taikurilta olisi varmasti onnistunut tällainen huomaamaton hissiin nousu. Muutaman päivän kuluttua ajatus kuitenkin muuttui.

Eihän se mikään Taika-Jim ollut. Se oli minun suojelusenkelini.

Mielessäni annoin hänelle nimeksi Jesper. En tiedä, mistä nimi tuli, mutta se sopi hänelle. Jesper oli mukava, luotettava ja tuttu. Olinhan tuntenut hänen läsnäolonsa jo sairaalassa. Hissin toiminnan perusteella hänessä oli vain yksi pieni ominaisuus, jota en ollut aikaisemmin tullut ajatelleeksi: hän oli hieman hidas liikkeissään.

Kun lähdin kotoa, Jesper tuli kyllä mukaan, mutta muutaman metrin jäljessä. Minä ehdin keppeineni hissiin, ja ovi sulkeutui. Sitten Jesper saapui paikalle ja joutui painamaan nappia. Bing bong. Ovi auki, suojelusenkeli sisään ja matka saattoi alkaa.

Ajatus huvitti minua. Olin itse kaikkea muuta kuin nopea, mutta olin silti saanut suojelusenkelin, joka jäi lähdössä jälkeen. En olisi uskonut, että näillä jaloilla vielä odottelisin jotakuta.

Ehkä Jesper vain varmisti, että kaikki oli kunnossa ennen lähtöä. Tai ehkä hän tiesi minua paremmin, ettei kaupungille ollut niin kiire. Hänen tehtävänsä oli pitää minusta huolta, ja siihen sopi oikein hyvin rauhallinen tahti. Kiirehtimisestä oli elämässäni muutenkin tullut vähemmän tarpeellinen taito.

Enkä minä aikonut ryhtyä huomauttelemaan hänen ajankäytöstään. Kun hän oli seissyt vierelläni sairaalassa kaiken sen ajan, sai minun puolestani tulla hissiin muutaman sekunnin myöhässä.

Sen jälkeen en enää puhunut hississä näkymättömästä miehestä. Saatoin sanoa tai ainakin ajatella, että suojelusenkelini tuli mukaan. Sille oli hyvä hymyillä matkalla alakertaan samalla kun tein kiitollisena ristinmerkin.

Tiedän toki, että hissin oven toiminnalle on tekninen selitys. Hissiasentaja osaisi varmasti kertoa, mikä siinä odottaa ja mitä se odottaa. Minulle oven pieni ylimääräinen liike on silti saanut oman merkityksensä. Se muistuttaa sairaalavuoteen äärellä kokemastani turvasta ja kaikista niistä ihmisistä, jotka kannattelivat minua vaikean ajan yli.

Siinä pienessä odotuksessa muistan myös, kuinka paljon olen saanut ottaa vastaan. Hoitoa, apua, rakkautta ja rukouksia. Kaikkea sellaista, jonka varassa olen päässyt takaisin omaan kotiini ja tavallisten päivien keskelle. Nyt voin taas lähteä ulos, vaihtaa pihalla muutaman sanan ja miettiä, mitä kaupasta pitäisi tuoda. Sellaiset asiat tuntuvat entistä arvokkaammilta.

Uskoon saa mielestäni kuulua myös tällainen hymyily. Kaiken rakkaan ei tarvitse olla niin juhlallista, ettei siitä uskaltaisi puhua oman arkensa kielellä. Jos suojelusenkeli kulkee mukana, kai hän kulkee silloinkin, kun lähden kaupungille, apteekkiin tai ostamaan jotakin syötävää. Eiväthän huolenpito ja kiitollisuus jääneet sairaalaan, vaikka minä pääsin sieltä kotiin.

Ja jos Jesper tarvitsee hissin oven avautuvan vielä kerran, niin avautukoon. Minulla on kyllä aikaa odottaa.

Tule vain, Jesper. Nyt mennään.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

P.S. Yläosassa oleva kuva on keinotekoisesti luotu kuva. / HAP

Tavaroistani tulee vielä lapsilleni suuri ilo

Kirjahyllyistä alkaa loppua jo tila.
Pitää hieman soveltaa.
(Kuva: HAP)

Olen ajatellut, että tavaroistani tulee vielä lapsilleni suuri ilo. En tosin ole aivan varma, missä vaiheessa. Ehkä silloin, kun viimeinenkin kuorma lähtee pihasta.

Sydänleikkaukseni aiheutti melkoisen myllerryksen. Ei vain minussa ja omassa päässäni, vaan myös ympärilläni. Kun minua ja sydäntäni järjesteltiin sairaalassa uudelleen, lähipiiri ryhtyi järjestelemään kotiani. Matot ja muu tiellä oleva siirrettiin pois. Tarkoitus oli hyvä ja tarpeellinen: minun piti päästä liikkumaan turvallisesti. Samalla kävi ilmi, että olin vuosien varrella kiintynyt huomattavaan määrään erilaisia kulkuesteitä.

Siinä menivät mm. varavuoteena toiminut sohva ja kaksi iki-ihanaa laiskanlinnaa. Ne olivat mainioita, vaikka olivatkin hajoamispisteessä. Minusta tämä ei ollut ratkaiseva puute. Olinhan itsekin juuri ollut korjattavana, eikä minua silti ollut tarkoitus viedä kierrätysasemalle. Huonekaluilta vaaditaan nykyään kummallisen paljon.

Vanha laiskanlinna on sitä paitsi paljon enemmän kuin istuin. Se tuntee ihmisen. Se on vuosien mittaan ottanut vastaan minun painoni, huokaukseni ja uutisten ääressä lausumani yhteiskunnalliset kannanotot. Siinä olen lukenut, torkkunut ja miettinyt, pitäisikö nousta tekemään jotakin. Usein olen viisaasti päättänyt odottaa asian kypsymistä. Uusi tuoli ei tiedä minusta vielä mitään. Siinä istutaan aluksi kuin työhaastattelussa.

Nyt uusi sähkösänky täyttää yhden tyhjistä aukoista ja uusi laiskanlinna toisen. Molemmat nostavat ja laskevat minua napin painalluksella. Tässä iässä on lohdullista, että jokin vielä kohottaa ihmistä näin vähällä vaivalla. Silti kodissa on edelleen aukeaa. Näen lattiaa paikoissa, joissa en ole vuosiin epäillyt sellaista olevankaan.

Väljyydessä on puolensa. Kulkeminen on helpompaa, eikä jokainen siirtyminen vaadi reittisuunnitelmaa. Mutta tyhjä kohta muistuttaa myös siitä, mitä siinä ennen oli. Läheinen näkee turvallisen kulkuväylän. Minä näen paikan, jossa istuin vuosikausia kirja kädessä. Molemmat katsovat samaa kohtaa. Kumpikaan ei ole väärässä.

Lukuisiin kirjahyllyihini tai niitä muistuttaviin rakennnelmiin lähipiiri ei sentään uskaltanut koskea. Pidän tätä osoituksena hyvästä arvostelukyvystä ja terveestä itsesuojeluvaistosta. Sohvan poistamisesta voi vielä neuvotella jälkikäteen. Kirjahyllyn kohdalla olisi pitänyt järjestää kuulemistilaisuus ja varata muutoksenhakuun riittävästi aikaa.

En ihan tarkkaan tiedä, montako kirjaa minulla on. Tavallisen kokoisia kirjahyllyjä niillä täyttyisi ehkä viisi tai kuusi joka tapauksessa. Lisäksi on useiden ortodoksisten lehtien vuosikertoja ja erilaisia hyllyn tapaisia viritelmiä, jotka ovat syntyneet sitä mukaa kuin varsinaiset kirjahyllyt ovat ilmoittaneet kapasiteettinsa loppuneen. Kirjat eivät tietenkään ole ottaneet ilmoitusta vakavasti.

Kirjojen määrää on vaikea laskea myös siksi, että laskeminen muuttuu herkästi lukemiseksi. Otan yhden käteeni tarkistaakseni, mikä se on, ja löydän välistä vanhan lehtileikkeen, kuvan tai kortin. Lehtileikkeessä mainitaan toinen kirja, joka minulla saattaa olla. Ryhdyn etsimään sitä. Kahden tunnin kuluttua lattialla on kolme pinoa, hyllyssä aukko ja järjestelijä istuu lukemassa. Urakka on edennyt lähinnä sivusuunnassa.

Ortodoksisten lehtien vuosikerrat ovat oma lukunsa. Niissä on tietoa, jota saatan vielä tarvita. Olen palannut niiden tietoihin tuon tuostakin jo neljäkymmenen vuoden ajan. Ei pidä kuitenkaan hätiköidä juuri nyt, kun tarvetta selvittää asioita ilmenee yhtenään ja vanhoja vuosikertoja uhkaa paperikeräys.

Joku sanoo, että saman tiedon löytää verkosta. Ehkä osan löytääkin. Kaikkea en ainakaan minä ole verkosta löytänyt. Ja lisäksi löytyykö sieltä juuri se kirjoitus, jonka muistan olleen siinä lehdessä, jonka kannessa oli mahdollisesti kirkko tai joku parrakas mies? Minun kokoelmassani se on varmasti. Etsimiseen täytyy vain joskus varata loppuviikko.

Kirjoista luopuminen olisi helpompaa, jos ne olisivat pelkkää paperia. Mutta yhden olen hankkinut nuorena, kun rahaa oli vähän ja kiinnostusta paljon. Toisen sivuille olen tehnyt merkintöjä aikana, jolloin olin asioista hämmästyttävän varma. Kolmannessa on kirjan kirjoittajan omistuskirjoitus, käsialaa ihmiseltä, jolta ei enää välttämättä tule uusia rivejä. Sellaisen kirjan kohdalla ei punnita vain sitä, tuleeko sitä vielä luetuksi.

Kirjahyllyssä on myös versioita minusta itsestäni. On se, joka opiskeli. Se, joka opetti. Se, joka innostui uudesta aiheesta ja hankki siitä varmuuden vuoksi seitsemän kirjaa. Ja se optimisti, joka uskoi lukevansa ne kaikki. On siellä joku itse kirjoittamanikin kirja. Kun joku kysyy, tarvitsenko todella näitä kaikkia, järkevä vastaus olisi luultavasti en. Mutta kysymys tuntuu välillä siltä kuin pitäisi päättää, mitä elämänvaihetta en enää tarvitse.

Siksi ymmärrän hyvin ihmistä, joka säilyttää kolhiintunutta kahvikuppia. Toisen mielestä siinä on lohkeama. Omistajan mielestä siinä on äidin keittiö. Silti lapsillakin on omat keittiönsä ja omat kaappinsa, jotka eivät välttämättä odota jonkun toisen koko irtaimistoa saapuvaksi.

Minä tiedän, miksi jokin esine on säästetty. Jos en kerro sitä kenellekään, jäljelle jää esine ja arvoitus. Pieni ryppyinen ikonikortti voi liittyä tärkeään paikkaan ja aikaan. Se voi myös olla muisto tapaamisesta. Oliko se vuonna 1987, vai oliko se sittenkin vuonna 2000 Athoksella. Jälkipolvien olisi kohtuutonta joutua perustamaan tutkimusryhmää asian selvittämiseksi. Enkä minä oikeastaan halua jättää lapsilleni velvollisuutta säilyttää kaikkea vain siksi, että olen joskus omistanut sen. Rakkauden osoittamiseen pitäisi löytyä muitakin tapoja kuin varastotilan vuokraaminen.

Tverin Karjalasta lahjaksi saamani Donin Jumalanäidin ikonin kääntöpuoli.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Ehkä voisin kirjoittaa tärkeimpien esineiden ja kirjojen yhteyteen muutaman rivin: mistä ne tulivat ja miksi ne ovat merkinneet minulle jotakin. Kertoa tarinat silloin, kun vielä itse muistan ne. Joissakin tapauksissa valokuva ja pieni kertomus voisivat riittää muistoksi. Kaikkeen ei tarvita pahvilaatikkoa. Samalla voisin sanoa lapsille ääneen, että kaikkea ei tarvitse ottaa. Minua saa muistella, vaikka minun rikkinäistä tavaraani ei säilyttäisi. Siinä olisi ehkä yksi hyödyllisimmistä asioista, joita voisin heille jättää: lupa valita.

Kirjojen kohdalla asia ei kuitenkaan ratkea aivan pelkillä muistolapuilla. Minulla ei nimittäin ole vain hyllyllisiä kirjoja. Minulla on kirjakokoelma, vieläpä melkoisen erikoisalan kokoelma: ortodoksisia kirjoja, joita olen hankkinut mitä erikoisimmista paikoista ja säilyttänyt vuosikymmenten mittaan. Ei sellaista ihan joka kodissa ole. Monessa kodissa pärjätään vallan hyvin ilman ainoataan ortodoksista kirjaa tai jopa ilman ensimmäistäkään kirjaa - asia, jota olen parhaani mukaan ja hienovaraisuutta tavoitellen yrittänyt korjata.

Kirjat muodostavat kokonaisuuden. Yksi käsittelee historiaa, toinen jumalanpalveluksia, kolmas kirkon opetusta, neljäs avaa sellaista yksityiskohtaa, jonka kohdalla muut vaikenevat. Yksittäin jokin niistä saattaa näyttää vanhalta ja vähäpätöiseltä. Yhdessä ne tarjoavat mahdollisuuden perehtyä maailmaan, jota ei yhdestä yleisteoksesta tavoita. Niiden arvo ei siis perustu pelkästään siihen, että minä olen kiintynyt niihin.

Hautaan en silti taida saada niitä mukaani. Siinä tulisi vastaan käytännön ongelmia: pelkkä tavallista suurempi ja syvempi hautapaikka tuskin riittäisi, vaan pitäisi tiedustella jo rakennusoikeutta. Ja vaikka kokoelma saataisiin mukaan, joku tulisi varmasti huomauttamaan, että lehtien vuosikerrat on aseteltu väärään järjestykseen.

Siksi kirjoille pitäisi löytää tulevaisuus täällä maan päällä, mieluiten kokoelmana. Löytyisikö joku, jolle juuri tämä kokonaisuus olisi tärkeä? Joku, jolla olisi kiinnostuksen lisäksi tilaa ja riittävän luja lattia. En odota, että lapset ryhtyvät kukin vuorollaan ortodoksisen erikoiskirjaston hoitajiksi. Olisi kuitenkin hienoa, jos vuosikymmenten mittaan koottu tieto saisi palvella vielä muitakin.

Tässä kohdassa huomaan tietenkin, mitä on tapahtunut. Minun piti ryhtyä vähentämään tavaroita, ja nyt perustelen kirjaston säilyttämistä. Kohta tarvitaan vähintäänkin yhdistys, säännöt ja ehkä jopa toiminnanjohtaja. Minä voisin näin eläkkeellä hoitaa alkuvaiheen järjestelyt, kunhan kukaan ei koske kirjoihin.

Aivan pelkästä puolustelusta ei silti ole kyse. Ehkä luopuminen tarkoittaisi näiden kirjojen kohdalla ennen kaikkea hyvän jatkopaikan etsimistä. Sitä, että kokoelma siirtyisi aikanaan sellaisiin käsiin, joissa kirjoja myös avataan ja arvostetaan. En lupaa ratkaista asiaa huomenna. Ihmisen pitää toipua, ja kirjahyllyn järjestäminen vaatii sekä fyysistä kuntoa että valmiutta kohdata omat perustelunsa. Mutta voisin sentään ryhtyä miettimään, mistä sellainen paikka löytyisi.

Lapsilleni siitä tulisi varmasti suuri ilo. Varsinkin, jos löytäisin sen paikan itse.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Olen eläkkeellä, mutta näköjään töissä kaikkialla

Hap eläkkeellä - tai sitten ei

Eläkkeelle jäädessäni kuvittelin, että työnteko vähitellen vähenisi. Olin tehnyt oman osuuteni opetuksen ja opetushallinnon parissa, istunut kokouksissa ja selvittänyt asioita, jotka eivät aina selvinneet ensimmäisellä kokouksella. Ajattelin, että nyt saisin järjestellä päiviäni hieman vapaammin.

Olin ymmärtänyt asian väärin. Eläkkeelle jääminen ei lopettanut työntekoa. Työnantajat vain lisääntyivät ja palkka katosi.

Nykyisin työskentelen muun muassa kaupassa, pankissa, matkatoimistossa ja terveydenhuollon ajanvarauksessa. Työsopimuksia ei ole tehty, mutta tehtäviin on silti ryhdyttävä. Perehdytys tapahtuu yleensä ilmoituksella, että jokin meni pieleen.

Sydänleikkauksen jälkeen olen joutunut palkkaamaan avukseni tietokoneen robotteineen. Palkkaaminen on tietysti hieman juhlallinen ilmaus, mutta kyllä tästä apulaisesta kulujakin on. Se tarvitsee sähköä, verkkoyhteyden ja erilaisia päivityksiä. Välillä se ilmoittaa ryhtyvänsä huoltotöihin juuri silloin, kun minä olisin antamassa sille työtehtävää.

Tietokoneen avulla sujuvat kauppa-asiat, laskujen maksu, matkalippujen tilaaminen ja sairaalakäynneistä sopiminen. Ilman sitä moni asia olisi toipilaana paljon hankalampi. Sen avulla voin hoitaa kotona sellaista, minkä vuoksi pitäisi muuten lähteä liikkeelle. Siitä olen aidosti kiitollinen.

Mutta työnjako kaipaisi vielä kehittämistä.

Minä etsin tiedot, minä annan ohjeet, minä tarkistan lopputuloksen ja minä vastaan seurauksista. Tietokone ilmoittaa, että istunto on vanhentunut.

Näin entisenä opetushallinnon ammattilaisena tunnistan järjestelyn. Minusta on tehty tämän pienen organisaation johtaja, sihteeri ja varahenkilö. Tietokone hoitaa lähinnä ilmoitusasiat.

Ennen sanottiin: laita lapsi asialle ja tee lopulta itse. Nyt lapsi on vaihtunut tietokoneeksi. Lisäksi se kysyy evästeistä.

---

Kaupassa työnkuva on erityisen selvä. Kerään tavarat, kuljetan ne kassalle, luen viivakoodit ja pakkaan ostokset. Jos kaikki onnistuu, saan maksaa. Silti usein on ongelmia vaikkapa bonusten kanssa.

Itsepalvelukassa on siinä mielessä erikoinen työpaikka, että työntekijä tuo rahat tullessaan.

Kone valvoo suoritustani tarkasti. Jos lasken tavaran väärään paikkaan tai väärään aikaan, yhteistyö keskeytyy. Paikalle tarvitaan ihminen vahvistamaan, että asiakas on todella ostamassa sitä leipää, jota hän pitelee kädessään. Seisomme hetken kolmestaan: minä, työntekijä ja kone, jolla on tilanteesta vahvin näkemys.

Tosin nykyisin tilaan useasti verkosta myös tavalliset ruoka- ja taloustavarat aina kun vain voin. Siinä on paljon hyvää. Ostokset voi tehdä kotona, eikä jokaista mehutölkkiä ja pesuainepakkausta tarvitse itse kantaa kaupasta asti. Leikkauksesta toipuessa tällainen apu on ollut aivan konkreettista.

Kauppareissu ei silti katoa kokonaan. Se siirtyy ruudulle. Etsin sieltä tuotteet  – kunhan ensin keksin, minkä niminen se on  –vertailen pakkauskoot ja hinnat, mietin korvaavat vaihtoehdot ja valitsen toimitusajan, päätän, saako tuotteen korvata jollain vastaavalla. Ennen työnsin ostoskärryä käytävällä, nyt vieritän tuotevalikoimaa näytöllä. Joskus tuntuu, että sinappikin on verkossa kauempana kuin lähikaupassa.

Kotona voin sentään tarkistaa kaapista, tarvitaanko kahvia. Kaupassa seisoessa muistelen asiaa ja ostan varmuuden vuoksi. Tässä kohden digitalisaatio saattaa jopa vähentää kotitaloutemme varmuusvarastoja.

Verkkoruokakaupassa työnjako tuntuu parhaimmillaan järkevältä: minä teen tilauksen, joku kerää tavarat ja kolmas tuo ne perille. Saan maksamallani rahalla myös apua. Juuri sellaisesta itsepalvelusta pidän, jonka päätteeksi oma työni todella vähenee.

Matkatoimistossani työnkuva on jo laajempi. Vertailen lähtöaikoja, tutkin vaihtoyhteyksiä ja selvitän, mitä lipulla oikeastaan saa tehdä. Saako sen vaihtaa? Saako sen perua? Saako mukaan laukun vai ainoastaan toiveen siitä, että matkatavarat järjestyvät jotenkin?

Kun varaus lopulta onnistuu, saan onnittelut onnistuneesta ostoksesta. Pieni kiitos työpanoksesta olisi sekin paikallaan.

Terveydenhuollon puolella olen oman hoitoni järjestelijä. Seuraan viestejä, etsin ohjeita ja yritän sovittaa käyntejä kalenteriin. Jos kaksi aikaa menee päällekkäin, asia palautuu minun työpöydälleni.

Tietokone pystyy kyllä näyttämään minut kahdessa paikassa yhtä aikaa. Ruumiini suhtautuu järjestelyyn yhä vanhanaikaisesti.

Ja vaikka valmistelut saisi hoidettua kuinka digitaalisesti, vastaanotolle on mentävä itse. Tietokonetta ei voi lähettää tutkimuksiin puolestaan, vaikka silläkin tuntuu välillä olevan muistivaikeuksia.

---

Kaikkea ei tietenkään voi tehdä etänä, eikä pidäkään. En minä odota, että robotti kävisi puolestani lääkärissä. Mutta joskus tuntuu, että ennen varsinaista asiointia pitää suorittaa niin pitkä digitaalinen esityö, että paikalle saapuu potilaan lisäksi hänen uupunut sihteerinsä. Molemmat samoissa housuissa.

Tässä on itsepalvelun varsinainen kysymys. Se voi helpottaa elämää huomattavasti. Laskun maksaminen kotona on kätevää. Matkalipun ostaminen illalla omassa nojatuolissa sopii minulle oikein hyvin. En kaipaa jokaiseen asiaan jonotusnumeroa ja virkailijan leimasinta.

Omatoimisuus tuntuu vapaudelta silloin, kun siihen on voimia, taitoa ja mahdollisuus saada tarvittaessa apua.

Tilanne muuttuu, jos muuta tapaa ei enää ole.

Silloin asiakas joutuu ottamaan vastaan tehtävän riippumatta siitä, pystyykö hän sen hoitamaan. Hänen pitäisi ymmärtää ohjeet, tuntea järjestelmä ja tietää, mitä tehdä virheilmoituksen jälkeen. Jos hän ei osaa, hänet ohjataan helposti harjoittelemaan lisää.

Palvelun käyttäjästä tulee samalla sen viimeinen varmistus. Hänen pitää huomata, jos aika puuttuu, viesti ei tullut tai varaus jäi kesken. Ja jos asia ei onnistu, hänen tehtäväkseen jää vielä etsiä ihminen, jolle epäonnistumisesta voisi kertoa.

Leikkauksesta toipuessa tämän huomaa tavallista selvemmin. Voimia on rajallisesti. Yhden asian hoitaminen voi riittää päivän urakaksi, vaikka ulkopuolelta katsoen olisi vain istuttu hetki tietokoneella.

Silloin ”voit hoitaa asian helposti verkossa” kuulostaa hieman samalta kuin ”voit kantaa tämän helposti itse”. Voi olla, että voin. Mutta tänään olisi hyvä, jos joku ottaisi kyynärvarresta kiinni.

---

Olen käyttänyt tietokonetta pitkään ja teen sillä edelleen mielelläni kaikenlaista. En siis haikaile maailmaa, jossa jokainen lasku vietäisiin pankin tiskille. Toivoisin vain, että palveluja suunniteltaessa muistettaisiin myös se päivä, jolloin käyttäjä on väsynyt, kipeä tai yksinkertaisesti ymmällään.

Avun tarve ei ala vasta siitä, ettei ihminen enää osaa mitään. Joskus hän tarvitsee apua juuri siinä yhdessä asiassa, joka pitäisi saada tänään hoidettua. Tai siinä, että joku katsoisi hänen kanssaan, onko saapunut viesti todella pankilta ja onko tarjottu apu sellaista, johon uskaltaa tarttua.

Asioinnin lisäksi pitäisi näet hoitaa myös turvallisuusosaston tehtävät. Tunnistaa huijausviestit, epäillä vakuuttavaa soittajaa ja erottaa oikea kirjautumissivu taitavasti tehdystä jäljitelmästä. Minulle on siis annettu vielä yksi toimi. Olen oman elämäni tietoturvapäällikkö, ilman sijaista.

Tässä kohden huumori käy vähiin. Huijatuksi joutuva voi menettää elämänsä säästöt ja niiden mukana suuren osan turvallisuudentunteestaan. Erityisen raskaalta tuntuu ajatella vanhaa ihmistä, joka on yrittänyt tunnollisesti hoitaa asiansa ja uskaltanut luottaa avuliaaseen ääneen. Sitten rahat ovat poissa, ja kaiken päälle saattaa tulla häpeä siitä, ettei muka ymmärtänyt paremmin.

Huijauksen kohteeksi voi joutua muukin kuin vanha tai kokematon käyttäjä. Väsymys, huoli ja kiire voivat osua kenen tahansa kohdalle. Siksi turvallinen asiointi ei voi perustua siihen oletukseen, että jokainen meistä on joka hetki valpas ja erehtymätön.

Jos oikean avun saaminen on vaikeaa, mutta väärä auttaja ottaa itse yhteyttä ja lupaa hoitaa kaiken, tilanteessa on jotakin syvästi pielessä. Ihmisen pitäisi saada varmistaa ja kysyä ilman, että hän kokee olevansa vaivaksi.

Hyvän palvelun arvo näkyy siinä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Löytyykö joku, joka ottaa asian hoitaakseen? Vai saako ihminen uuden linkin ja palaa lähtöruutuun?

Minä jatkan toistaiseksi töitäni näissä monissa toimipisteissä. Tietokone pysyy apulaisenani, sillä hyödyllinen se on, kaikista työyhteisömme erimielisyyksistä huolimatta. YT-neuvottelujen aika ei vielä ole.

Kehityskeskustelu tosin pitäisi kyllä järjestää.

Aion ehdottaa, että se ottaisi vastaisuudessa hieman enemmän vastuuta asioiden loppuun saattamisesta. Minä voisin keskittyä välillä siihen tehtävään, johon alun perin jäin:

eläkkeellä olemiseen.

Kokousaikaa en ole vielä saanut sovittua. Apulainen käynnistyy uudelleen. Itse otan sillävälin torkut.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com