1.7.18

Oikeassa olemisen pakko

Erään some-ystäväni Fb-sivuilla oli aivan juuri äskettäin lista niistä asioista, joista ihmisen kannattaa pyrkiä luopumaan, jotta voi olla onnellinen. Vaikka tuo 13-kohtainen lista oli varmaan yksi niistä monista somen hömppä-jutuista, oli siinä paljon pohdittavaakin. Jopa siinä määrin, että ajattelin kirjoittaa joistakin kohdista ajatuksia suhteessa minuun (tai miksi ei – kehen vain) ja suhteessa someen. Siis katsoa asiaa jollakin tavoin some-linssien läpi.

Ensimmäisenä listassa oli tuo otsikossakin mainittu ”Oikeassa olemisen pakko”, josta siis pitää päästä eroon onnellistuakseen. Omalla kohdallani se onkin varmaan melkoinen urakka, koska olen valmistunut aihetta tukevaan ammattiin, jossa toimin sitten hieman erilaisin variaatioin – itse asiassa tuon aiheen kannalta katsoen pahenevin mutaatioin – noin 40 vuotta. Olin opettaja 20 vuotta ja rehtori toiset moiset lisää.

Mutta kun asia viedään elävästä elämästä someen, se saa aivan uudenlaisia ulottuvuuksia. Usein vieläkin pahempia kuin elävässä elämässä. Somessa voi näet kuka tahansa päteä, olla paras ja tietää kaikki. Ja niin melko moni tekeekin. Mielipiteen ilmaisemisesta on tullut huvia, siinä sallitaan – tai ainakin niin luullaan – melkein kaikki. Pahimpana seurauksena hirvittävä määrä herjaamista ja vihapuhetta otsikon ”minä tiedän” alla.

On sanottukin, että suvaitsemattomuus, ego, ylpeys, väärinkäsitykset ja empatian puute ovat luonnollisia muureja, jotka estävät meitä kokemasta onnellisuutta, rauhallisuutta tai mielenrauhaa.

Itsessäni olen huomannut tuon oikeassa olemisen vian myös esimerkiksi siinä, että moderoidessani joitain nettisivuja sosiaalisessa mediassa, vaikuttaa kovin usein siltä, että olen aina oikeassa. Vaikka hyvin tiedän, etten ole tai ainakaan en ole aina. Ongelmaksi tosin ei aina tule se, että minän olen oikeassa, vaan se, että keskustelussa on kaksi tai usein useampikin, jotka kaikki ovat oikeassa – ainakin omasta mielestään. Minä siinä mukana.

Tässä törmään tuttuun ilmiöön: osaanko elää muiden kanssa, osaanko kohdata heidät oikein ja kaiken keskellä, osaanko kohdata itseni. Vai haluanko vain olla oikeassa.

Usein luullaan, että tuo oikeassa olemisen tarve on sidoksissa koulutukseen ja älykkyystasoon. Näin ei mitä ilmeisimmin kuitenkaan ole, vaan oikeassa ovat kaikki, jotka somessa halutessaan kynnelle kykenevät, ovat turhautuneita, pitkästyneitä tai jollain muulla tavoin kyllästyneitä tavalliseen elämään. Huumassa jäämme oikeassa olemisen koukkuun, jota ylpeytemme ja nuo edellä mainitut frustraatiot ruokkivat.

Ja somen käytäntöjen löystyessä ja rappeutuessa, näitä oikeassa olijoita riittää. Pelkästään ”oikea” ammatti tekee meistä useista kuitenkin ”besserwisserin”, aina oikeassa olijan. Jos olet – kuten minä – opetusalan ihminen, rehtoreista nyt puhumattakaan, pappi, lääkäri, toimittaja tai moni muu useiden ihmisten kanssa läheisessä kosketuksessa olevan ammatin harjoittaja, kuulut oletettavasti joukkoomme. Mutta samalla kun olemme oikeassa, etäännymme monissa asioista oikeasta ja turvallisesta elämästä: mielenrauhasta, ystävyydestä tai vain kaveruudesta, välittämisestä, tuesta ja rakkaudesta.

Tarve olla oikeassa vahvistaa egoamme, itsetuntoamme ja estää pakonomaisesti kontrollin menettämisen. Oikeassa olemista vahvistaa edellä mainitut frustraatiot ja pelko. Järkevä ja looginen ajattelu joutuvat syrjään ja vääränlaiset tottumukset saavat vallan. Tilalle tulevat kiusaaminen, vaatiminen, ennakkoluulot, rasismi, syrjintä, mitä kaikkea sinne tuleekaan.

Mikäli et katso omalla kohdallasi, että jokin asia tässä suhteessa on pielessä, saatat olla mahdollisesti jopa tuleva kanonisoitava ihminen, pyhä, kaikille esimerkillinen mallikansalainen. Mutta onneksi teitäkin on.

Mutta joka tapauksessa, listan tekijä on varmaan oikeassa. Oikeassa olemisen pakosta pitää päästä eroon, niin elämä varmasti helpottuu ja panta ei kiristä enää päätä niin tiukasti. Toteutuskeinot vai saattavat olla vaikeasti saavutettavia: esimerkiksi pysyä poissa somesta, välttää kriittisiä keskusteluja tai ainakin some-keskusteluja, antaa periksi, olla vilpitön, jne. Aina ei tarvitse sanoa kaikkialla somessa tai muuallakaan kanssakäymisessä ihmisten kanssa omaa ”oikeaa” mielipidettään, voi myös viisaasti vaieta. Joka tapauksessa lupaan osaltani yrittää parhaani.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com


P.S: Heh! Ensimmäisessä versiossa ennalta-arvaava tekstin kirjoitus oli tehnyt sanasta "Oikeassa" sanan "Olemassa": Mutta kävihän tuo noinkin - ainakin vähän aikaa.

H@P

21.5.18

Vapaaehtoiset kirkon voimavarana

Hyvä ystäväni Jussi peräänkuulutti tässä päivänä muutamana samaan aikaan kun Tampereella kokoontuivat kirkon ammattiliittoihin kuuluvat työntekijät jäsenmaksuillaan maksettuun tapaamiseen – saataisiinko myös seurakuntien vapaaehtoisten kouluttamista ja kokoontumisia laajemmassa mittakaavassa kirkon toiminnaksi kuin vain seurakuntien omana toimintana tapahtuvaksi. Saattaisi olla ihan hyvä idea toteutettavaksi. Ja varsinkin nyt, kun vapaaehtoisten ja työntekijöiden välinen suhde kirkkoon ja seurakuntiin saattaa tulevaisuudessa jopa olla rajussakin muutoksessa. Edellisessä blogijutussani sitä jo hieman sivusin ns. harrastepappien osalta.

Kummallakin kansallisella kirkolla on samankaltaisia ongelmia tulevaisuudessa: rivit harvenevat maallistumisen vuoksi, verotulot pienenevät ja horisontissa siintää mahdollinen kirkon ja valtion ero ja sen mukanaan tuomat suuret muutokset. Talouden huononeminen on jo tätä päivää, vaikka se – kumma kyllä ei aina näy kirkon työntekijöiden toimissa. Eletään kuin viimeistä päivää, mikä toisaalta tietysti sopii jollain tavoin kirkon toimenkuvaan, mutta ehkä ei välttämättä tässä kohtaa.

Mutta kirkon elämä ja etenkin sen taloudesta huolehteminen on jotain muuta kuin Jeesuksen toisen tulemisen odotusta. Sitäkin pitää kirkon tehdä tosissaan – siis tuota taloutta, siinä missä tuota toistakin: ihmisten valmistamista omaan pelastukseensa. Kirkon elämä ei ole pelkkää hallelujaa ja hospoti-pomiluita, se on toisinaan kovaa työtä ja ihmisiä, joille pitää maksaa työstä ja tekemisestä palkkaa.

Kirkkoon on aina liittynyt vahva vapaaehtoisuuden leima. Esimerkiksi Suomen luostarien – Lintulan ja Valamon – taloudessa ja selviytymisessä tässä kovassa talousmaailmassa vapaaehtoisilla on ollut ja tulee olemaan suuri merkitys. Näin pitäisi ja voisi olla seurakunnissakin, mutta tilanne niissä käsitykseni mukaan varmaan vaihtelee suuresti. Monesti syynä ovat vaikka seurakunnan koko ja alueen laajuus, ihmissuhteet ja monet muut kirkon kannalta varsin epäoleelliset syyt.

Tiedän seurakuntia, jossa vapaaehtoiset tekevät ihan valtavasti töitä – papista huolimatta. Näin sanon siksi, kun tiedän, ettei pappi aina välttämättä anna riittävää tukeaan vapaaehtoisille tai auta ihmisiä sillä tavalla kuin seurakunnan esimiehen se tulisi tehdä. Toisinaan seurakunnasta on saattanut muotoutua jonkinlainen suojatyöpaikka papille tai miksei muillekin kirkon työntekijöille. Pappi tai lukkari istuu Esson baarissa työaikaansa viettämässä tai seurakunnan lähes ainoan työntekijän päivän tärkein työ on tulla kotoa työpaikalle, ottaa pakkasesta kirkkomummojen leipomia piirakoita ja keittää tiistaiseuran kahvista päiväkahvit, lukea päivän lehti ja mennä sitten päiväunille puhelin kiinnilaitettuna. Joissain seurakunnissa pappi tai joku muu työntekijä hurvittelee muissa kuvioissa niin, että seurakunnan asiat, toisinaan ehkä talouskin ovat hoitamatta, melkein tai täysin retuperällä ja joudutaan pohtimaan jopa työntekijän työkykyisyyttä.

Työssä ilmenevät, toisinaan seurakuntalaisten, luottamushenkilöiden tai harvemmin kirkon johdon toimista johtuvat paineet ja tilanteet ajavat työntekijän joskus erilaisiin ”henkilökohtaisiin ongelmiin” tai sairauslomalle tai joskus vain ihan ihmisiä pakoilemaan, jolloin mistään ei saada – ainakaan helposti – pappia sairaanripitykseen, hautajaisiin, kastamaan tai moniin muihin papille tai lukkarille kuuluviin tehtäviin. Jos joku seurakuntalainen – puhumattakaan luottamushenkilö – uskaltaa sitten asiasta ärähtää, vaarana on – ainakin pienemmissä seurakunnissa joutua ”mustalle listalle”, jolta ei enää ole asiaa valtuustoon tai neuvostoon eikä oikein mihinkään muuhunkaan tehtävään seurakunnassa. Asia kuulostaa hurjalta, muttei suinkaan ole minun keksimääni kauhuskenaariota, vaan melkein tuollaisenaan – maailmalta kuultua, tosin hieman kerättyinä eri puolilta maata, eri seurakunnista – raakaa todellisuutta, jossa nuo vapaaehtoiset joutuvat elämään ja toimimaan seurakuntansa parhaaksi.

Harmittavaa tällaisissa tapauksissa on tietysti sekin, että piispa ei syystä tai toisesta toisinaan tee mitään. Pappi saattaa olla saman kulttuurikeskuksen kasvatti tai seminaarikaveri tai muuten jonkinlainen kummin kaima. Silloin yleensä on huomattavasti suurempi työ noilla vapaaehtoisilla selvitä tehtävistään ja selvittää yleensäkään oman seurakunnan asiat sellaiseen reilaan, ettei koko seurakunta joudu taloudelliseen tai hengelliseen selvitystilaan. Monesti sitä sitten mieluummin luovutetaankin eikä ryhdytä riitelemään tai mihinkään suuriin muutoksiin. Omat kirkolliset tarpeet hoidetaan naapuriseurakunnissa tai luostareissa.

Siksi tuo esitetty vapaaehtoisten kouluttaminen ja tapaamiset maanlaajuisesti toisivat varmasti uusia näkökantoja ja ajatuksia ihmisille ja sitä kautta saattaisi jopa löytyä ratkaisuja ongelmiinkin ja niitä voitaisiin ratkoa ennen syntymistä. On sanottu, että kirkko tai seurakunta, joka ei tarvitse vapaaehtoisia mihinkään, on kuollut kirkko. Jos asiat jossain päin maata ajetaan tuohon pisteeseen, seurakunnan ja etenkin niiden vapaaehtoisten aktiivien seurakuntalaisten ”henkiin herättäminen” on aina erittäin vaikea ja suuritöinen asia.

Eräs some-kaverini kirjoitti toisen kansankirkon puolella samasta asiasta ja hän sanoi osuvasti, että sellainen seurakunta, joka ei tarvitse vapaaehtoisiaan tai itse sanoisin jopa käytä heitä oikealla tavalla oikeisiin asioihin ei ole teologisestikaan ehjä kirkko. Ja me ortodoksit olemme aina ylpeilleen yhteisöllisyydellämme.

Lainaan vielä tuota em. kirjoittelua, missä hän totesi aivan oikein: ”Kun halutaan lisätä vapaaehtoisuutta, kenen tarpeita silloin kuunnellaan? Kirkon tarpeita, kun rahat vähenevät? Ihmisten tarpeita, jotka kaipaavat kirkkoa lähemmäksi?”

Jos kirkon tai seurakunnan toimesta rakennetaan turhia esteitä vapaaehtoistoiminnalle, siihen pitää tavalla tai toisella saada pikainen muutos. Ja siinä tarvitaan usein piispan apua, joten heidän tulee myös laskeutua alas ”norsunluutorneistaan” seurakuntalaisten pariin, kuunnella heitä ja toimia, lopettaa myös turha "työntekijöiden suojelu", jos siihen ei todellakaan ole mitään aihetta tai se vahingoittaa seurakunnan toimintaa. Heidän tehtävänään on kirkon ylimpien luottamushenkilöiden kanssa purkaa kaikkia tällaisen toiminnan esteitä ja suunnata resursseja tuohon merkittävään työhön, jota ilman kirkko ja seurakunnan kuihtuvat.

Olen itse elänyt seurakunnassa, jossa tuo toiminta on ollut vilkasta, mutta jossa myös vaihteluväli on ollut välillä melkoinen. Yksi työntekijä on arvostanut vapaaehtoisten työtä, toinen ei, kolmas tehnyt paljon sen hyväksi, neljäs ei oikein mitään, ainakaan vapaaehtoisesti. Onneksi on ollut vahvoja vapaaehtoisia, jotka eivät ole antaneet huonollakaan hetkellä periksi, vaan ovat puskeneet eteenpäin väellä ja voimalla – toisinaan jopa niin, että se on koetellut työntekijöiden ja vapaaehtoisten henkilökohtaisiakin välejä.

Siteeraan vielä tuota edellä mainitsemaani luterilaista pappia, joka aivan oikein sanoi asiassa, että ”on ilman muuta selvää, jos vapaaehtoistoiminnan kehittäminen lähtee kirkon taloudellisen tilanteen tarpeesta, ollaan pahasti pielessä.”

Minusta vapaaehtoistoiminta on oikeata kirkon elämää, ortodoksista yhteisöllisyyttä, toisista välittämistä, diakoniaa ja mukaan ottamista, joka edesauttaa seurakuntalaisten sopeutumista omaan seurakuntaansa, tuo kirkon lähemmäksi ihmisiä ja perheitä ja tekee tutuksi omaa uskoamme. Ilman vapaaehtoisia katoaisimme nopeammin kuin erilaiset usein paperinmakuiset arviot ja spekulaatiot antavat ymmärtää.



Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

P.S. Terveisiä kaukaa, missä olen omalta osaltani "paossa" erilaisia "vapaaehtoishommia". Vaikuttaa hyvältä ratkaisulta.

H@P

16.5.18

Harrastuksen vuoksi - lopulta savuavilla raunioilla

Tuo termi ”harrastuksen vuoksi” on vilahdellut joskus pappien tittelin edessä. Meillä on siis pappeja ja harrastuksen vuoksi pappeja. Tuolla harrastepappi-termillä tarkoitetaan niitä ortodoksisia pappeja, jotka on vihitty papeiksi oman harrastuneisuutensa perusteella, ei seminaarin tai yliopistollisten opintojen pohjalta.

Harrastuksen vuoksi tai harrastuneisuutensa vuoksi vihityissä papeissa on monenlainen ammatillinen kirjo tavallisista työmiehistä akateemisesti koulutettuihin – tosin yleensä aina muulle alalle kuin ortodoksiseen teologiaan suuntautuneita. He siis usein ovat tehneet elämäntyönsä ihan muussa ammatissa kuin papin tehtävissä. Yleensä heiltä on kuitenkin vaadittu jonkinlaista ”jatkokoulutusta”, jonka hiippakunnan piispa – siis papiksi vihkivä instanssi – itse määrittelee ja vastaanottaa sekä hyväksyy.

Harrastuksen vuoksi papiksi vihitty ei voi toimia papin vakituisessa toimessa – ennen se oli virka, nyt toimi. Mutta hän voi tuurata ja ilmeisesti toimia jonkin aikaa sijaisenakin, jos tilanne niin vaatii. Joskus puhuttiin myös siitä, saako harrastuksen vuoksi papiksi vihitty toimia rippi-isänä tai saarnata, koska hänellä saattaa olla uskonopista ja yleensäkin ortodoksisesta teologiasta kovinkin vaihtelevat tiedot ja osaaminen. En tiedä, miten asia on nykyään ratkaistu, mutta näyttäväthän nuo ainakin jotkut saarnaavan eli ortodoksisesti sanottuna pitävän opetuspuheita jumalanpalveluksissa.

Harrastuksen vuoksi vihittyjä pappeja on varsin epätasaisesti maassamme. Yhdessä hiippakunnassa kerrottiin tarinaa, että siellä saattoi saada pappisvihkimyksen vaikka piispaa kuljettanut taksikuski, jos osasi oikeasta narusta vetää. Taitaa olla kaupunkitarinaa, mutta sen verran totuuden siementä siinä ehkä on, että siellä – siis tuossa hiippakunnassa – on vihitty varmaan enemmän harrastuksen vuoksi pappeja kuin koko muussa maassa yhteensä.

Tilanne lienee nyt muuttumassa, koska piispa vaihtui äskettäin ja nykyinen piispa ei ole moista suuremmalti harrastanut. Syitä lienee monia ja niitä en nyt ala pohtimaan. ”Lukeneilta” papeilta tai oikeammin ehkä papiksi aikovilta, teologian opiskelijoilta, joiltakin olen kuullut katkeria lausumia siitä, miten jossakin päästään papiksi kovinkin ”heppoisin” perustein ja heidän tulee päntätä teologiaa ja papillisia harjoituksia hirvittävästi ennen kuin edes saavat lukija- saati sitten diakonivihkimyksen. Diakonius on pappeuden alempi aste. Joku epäili motivaation häviämistä tuollaisessa tilanteessa, mikä ei liene ihan turha ajatus. Ainakin joillakin tuo ”papillinen ura” on jämähtänyt diakonivihkimykseen tai jopa alempaan lukijavihkimykseen.

Suomen ortodoksisessa kirkossa on menossa suuri hallinnollinen mullistus tai ainakin sitä suunnitellaan, jos se nyt ei ihan vielä ns. ”päällä olekaan”. Seurakuntarajoja aiotaan muuttaa ilmeisesti lähitulevaisuudessa ja siinä samassa muuttunee hiippakuntarajatkin. Entiseen Karjalan hiippakuntaan, nykyiseen Kuopion ja Karjalan hiippakuntaan on ajateltu muodostettavan kaksi tai kolme suurta seurakuntaa nykyisten yhdeksän sijasta. Samanlainen muutostyö on alullaan myös Helsingin hiippakunnassa.

Muutostyö tulee varmasti vaikuttamaan pappien asemaan, koulutukseen ja tarpeeseen melkoisesti. Jos perustetaan kaksi, kolme suurta seurakuntaa, mitä tekevät 6-7 muuta seurakunnan pappia ja kenties niiden kakkospapitkin siis ehkä noin kaiken kaikkiaan ylijäämäkirkkoherrat ja kakkospapit yhteen laskien noin tusinan verran pappeja ja suunnilleen saman verran kanttoreita sekä tietysti monenlaisia muitakin kirkon työntekijöitä. Osa toimii ehkä jonkilaisten ”kappeliseurakuntien” pappeina, mutteivät varmaan kaikki.

Yhtenä varmaankin aika monelle ammatillisena kauhuskenaariona ilmenevä vaihtoehto saattaisivat olla ns. keikkapapit ja -kanttorit seurakunnissa, jotka hoitaisivat laajan seurakunnan laita-alueilla kirkollisia tehtäviä (jumalanpalveluksia, kasteita, avioliittoon vihkimisiä, hautauksia, jne.) keikkaluontoisesti tunti- tai keikkakohtaisella palkkiolla ilman vakituista tointa. Tällaisissa tehtävissä voisi toimia joko akateemisesti koulutettu teologi tai ns. harrastepappi, jolloin asialle tulee monenlaisia lieveilmiöitä niin seurakuntaelämään, pappien ja kanttorien koulutukseen ja varmaan moneen muuhunkin kirkon asiaan.

Kirkon talous menee koko ajan huonommaksi ja huonommaksi ja vähäisiä verovaroja tuhlataan seurakunnissa missä museoihin, missä oikeudenkäynteihin, missä mihinkin epäoleelliseen kirkon perustehtävän vastaiseen toimintaan. Kirkollisvero ei ole ns. ”kirkossa kuulutettu” pysyvä tila ja on täysin mahdollista, ettei se pysy voimassa olevana järjestelmänä jatkossa kauaakaan. Täysin mahdollista on yhteiskunnan maallistuessa hurjaa vauhtia kirkon ja valtion ero ja silloin loppuu viimeistään kirkollisveronkin kantaminen valtion toimesta normaalin verotuksen yhteydessä. Lisäksi kirkollisveroa kärttävät itselleen muutkin ryhmät – mm. katolinen kirkko ja eräät muut ryhmät – ja se saattaa nopeuttaa asioiden kriisiintymisiä tässä mielessä.

Siksi näin jälkiviisaana ollessa voisi vaikka hieman hymynkare suupielessä sanoa, että entisen runsaasti harrastuksen vuoksi papeiksi vihkinyt piispa saattoi olla teoissaan jollain tavalla jopa ”profeetallinen”. Tosin jälki ei aina ollut mahdollisesti riittävän harkinnan ja tutkimuksen puuttuessa niin kovin kuranttia, kun eräät vihityt eivät koskaan pystyneet tai jopa edelleenkään pysty toimittamaan vaikkapa vigiliaa tai liturgiaa tai muita palveluksia oikein, eli sillä tavalla kuin kirkon käsikirjat ja piispojen määräykset sen ohjeistavat. Mutta harrastepappeja tullaan varmasti tällä menolla tarvitsemaan ja kirkko tulee kokemaan melkoisen yhteiskunnallisen muutoksen, hyvä ettei ihan jonkinasteista rappeutumista.

Tosin jo nyt kriisiintyminen näkyy seurakunnissa toisella tavalla. Rahaa poltetaan mielestäni aivan turhiin oikeudenkäynteihin ja keskinäiseen riitelyyn kirkon sisällä. Vaikka seurakunnalla on muitakin tuloja ja vaikka osa korvauksista voidaan kenties maksaa osin vakuutuksien kautta, tapahtumien imagotappio koko kirkolle ja seurakunnille aiheuttaa helposti kirkosta eroamisia ja sitä kautta verotulojen vähenemistä. Muutoinkin kirkkoon ei enää liitytä niin helposti, lapsia ei kasteta ja kirkko koetaan kaukaiseksi, jopa vieraaksi asiaksi. Siksi tähän ja moneen muuhun asiaan olisi syytä puuttua pikaisesti, järkiperäisesti ja taloudellisuutta sekä toiminnallisuutta tehostaen ja kirkon perustehtävää korostaen, ettei tulevien harrastepappispolvien tarvitsisi tehdä töitä itsekkyyteen ja kenties huonoon johtamiseen sortuneiden tämän ja eilisen päivän piispojen, kirkkoherrojen ja kirkon työntekijöiden – jopa luottamushenkilöidenkin – aikaan saamilla savuavilla raunioilla.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

15.5.18

Haluanko päästä helpolla

Pitkästä aikaa uusi vlogi ja nyt vielä uudella tekniikalla, jota en ole koskaan ennen edes kokeillut. Mutta kokeillaan!
 

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

10.5.18

Hymyillään, jos tavataan

Kommentoin somessa olevaa asiaa jälleen täällä omassa blogissani, koska se sijaitsee jollain tavalla ”omalla maalla”, alueella, jota hallitsen ja joka ei kuulu toiselle eikä haittaa muiden elämää. Ja näistä kommenteista voi syyttää vain minua, ei kollektiivisesti kyseisen sivuston ylläpitoa.

Hieman on hämmentynyt olo, kun luin ajatuksella läpi kaikki edellisen kirjoituksen aiheuttamat kommentit somessa. Minusta on abrahamilaista hurskastelua olettaa, että nuoriso, joka melko laajasti on jo jättänyt Facebookin vanhanaikaisena ”vanhuksille”, olisi ryhmäsivuillamme edes siinä määrin, kuin Abraham toivoi löytyvän hurskaita Sodomasta (1. Moos. 18:32). Jos siis sivuja ryhdyttäisiin rakentamaan ”noille kasvatusta vaativille nuorille”, oletettavasti 99 % muista jäsenistä kaikkoaisi muualle tai passivoituisi täysin. Ja onko sitten tuollaisen kasvatuksen paikka yleensäkään somen tekijöillä vai kodilla, tai ehkä myös kirkolla ja koululaitoksella.

Melkoinen uusavuttomuus paistoi joistain somen kommenteista, joiden mukaan kyseltiin, mikä sillä foorumilla on sopivaa ja mikä ei. Jos ihminen ei itse huomaa edes loukkaavansa, provosoivansa ja käyttäytyvänsä huonosti, ei sitä toinen saa silloin sanomalla tekemään toisin. Itselleni tulee väkisin sellainen tunne, että miksi minun edes pitää … hmm … kuvittele itse loppuosa vastauksestani.

Kaiken kaikkiaan luulen, että enemmistö kyseisen sivuston käyttäjistä tunnistaa ihan oikeasti ne "hörhöt"
kuten eräs siellä oleva asian osuvasti ilmaisi – jotka tätä ja muitakin sivustoja kautta nettiaikain ovat terrorisoineet. Itse olen ollut Internetissä jo riittävän kauan, että alan todennäköisesti tunnistaa ainakin kaikki "omassa piirissäni", omissa kuvioissani, liikkuvat kaltaiseni ja kieltämättä olisi helppo ratkaisu heittää heidät / meidät yli laidan ja hukata "mikä-mikä-maailmaan". Mutta ratkaisisikohan sekään tilannetta. Uusia "hörhöjä" kun syntyy koko ajan tähän outoon maailmaan. Nopeisiin ratkaisuihin tarvittaisiin jonkinlainen "hörhötunnistin".

Tunnustan, että toisinaan koen aivan pikkuisen samaisuutta noihin muihin "hörhöihin" oman kriittisen kirjoitustyylini kautta. Se on hieman samalaista viha-rakkautta kuin oli Kristuksen tähden houkka Feodor Novgorodilaisen suhde Olhavajoen toisella puolen reviiriään pitävään toiseen houkkaan, Nikolai Kaalinpäähän, joka muuten sai nimensäkin siitä, että yritti heittää tappelun aikana Feodoria kaalinpäällä.


Mutta asiaan vielä mennäkseni some on kuitenkin vielä melko uutta monelle. Kaalinpäät ovat vaihtuneet muihin objekteihin tai pelkkiin sanoihin. Somen keskustelukulttuuri on usealle outoa ja siinä sovelletaan usein menetelmää, jota käytetään ilmeisen ventovieraan kanssa keskusteltaessa nokakkain. Vaikkapa, kun toinen törttöilee liikenteessä: saa sanoa melkein mitä vain, koska kasvot, ilmeet ja eleet selittävät ja pehmentävät osan keskustelusta ja toinen ei mahdollisesti aina edes tiedä siinä seisoskelleessaan, kuka on toinen osapuoli. Ei sitä tällaisissa satunnaisessa kohtaamisessa aina tule esitellyiksi. Somessa vain usea noista inhimillisistä tekijöistä puuttuu ja keskustelusta tulee melko lailla töksähtelevää ja usein myös loukkaavaa. Hymiöt eivät korvaa kaikkea inhimillistä viestintää. Ja keskustelija yleensä aina – ainakin tällaisilla palstoilla – on helposti tunnistettavissa.

Toinen mielenkiintoinen piirre oli havaittavissa jossain teksteissä, jossa odotettiin, että sivuston ylläpitäjien kannalta katsoen ventovieraalla ihmisellä on oikeus yksityisellä sivulla odottaa, edellyttää ja käskeä sivun toimijoita tietynlaiseen toimintaan ja kieltää heiltä jonku muu toiminta tai kehottaa toimimaan tietyllä tavalla. Toisinaan sivuston ylläpitotaho sotkettiin joko tietämättään tai muuten vain julkiseen organisaatioon, jolloin tekstin sävy muuttui sellaiseksi, että odotettiin, edellytettiin jotain ns. veroeurojen vastinetta. Oltiin jo melkein sivujen oheisomistajia tai vähintään palkamaksajia, työnantajia.


Somessa keskusteluja käydään toisinaan yksinäisyyden ja mörköjen torjumistarkoituksessa. Jotkut tuppaavat ”keskustelemaan”, kunhan ensin on korkattu jokin pullo auki tai muuten "virkistäydytty", jotkut muuten vain yön kähmeessä, "unettomina Seattlessa". Sitten ovat oma lukunsa erilaiset todelliset tai kuvitellut trollit, joiden tarkoituksena onkin vain luoda epäsopua ja antaa ”vaihtoehtoisia totuuksia”, jollaisiksi on somessa alettu kutsua valheita. Uskontoon liityvät keskustelusivustot tarjoavat myös oivan mahdollisuuden ”puskasaarnaajille” ja itseoppineille ”deolokeille” kertoa sitä oikeaa sanaa harhaoppisille ortodokseillekin. Jos haluaa pienen haikun moisesta, ei tarvitse kuin mennä ns. suoli24-palstalle ja etsiä sieltä ”ortodoksinen” palsta, niin saa opiskella nykypäivän ekumenismia oikein toden teolla.

Some on myös opettanut ihmiset kummallisen töykeiksi. Ihmisyys ja inhimillisyys on kadonnut ja korvautunut ”konemaisuudella” ja some-maskilla. Samalla unohdetaan, että somessakin ollaan samanlaisia kuin oikeassa elämässä: kummallakin puolella yhtä haavoittuvaisia ja tuntevia ihmisiä, joiden pitää elää sovussa itsensa ja toisten kanssa sekä lakien ja säädösten mukaan. Somessa tulos näkyy uudenlaisena törkeänä, hyökkäävänä, kärjekkäänä, helposti toista ihmistä pilkkaavana ja loukkaavana käyttäytymisenä. Kuvitellaan, että ollaan suojassa, kun lauotaan ”kuvitellusta norsunluutornista” mitä vain – ns. suoria sanoja. Näinhän ei ole. Samat lait ja soveliaisuussäännöt koskevat kaikkia, oletpa sitten somessa tai et.

Kritiikkiä saa ja pitää esittää, jos siihen on aihetta. Sen vain voi esittää niin monella tavalla. Kritiikki on usein keskustelun suola, joka maustaa hyvän keskustelun mukavalla tavalla ja tuo särmää kanssakäymiseen. Ja paino on ehdottomasti sanalla "mukava".


Samaan aikaan kuitenkin ympärillä oleva yhteiskuntamme kovenee, ihmisten hyvinvointi kapenee ja pahoinvointi lisääntyy. Tulokset näkyvät myös somessa vihapuheena, ärtyneisyytenä, kaikesta mielensä pahoittamisena ja suunnattomana itsekkyytenä ja vihan tai pahanolon purkamisena syyttömiin tai joskus jopa oman syylliseksi leimaaman (entisen tai nykyisen puolison, isän, äidin, jonkun muun) kaltaiseen ”kasvottomaan some-olioon”, sijaiskärsivään.

Ortodoksisella keskustelufoorumilla tuntuu myös oudolta, kun ortodoksi kyseenalaistaa ”ortodoksisten ajatusten, mietelmien, sitaattien, toiminnan, rukouksellisuuden, rukouspyyntöjen, ortodoksisten kohteiden kuvien, mielenkiintoisien artikkelien ja opetuspuheiden, lehtijuttujen – siis aidon ortodoksisuuden” esille tuomisen kyseisellä sivustolla ja toivoo jotain muuta. Mitä? Itse ymmärsin, että se saattaisi olla kirkkoinstituution juorujen, p-puheiden ja negatiivisten asioiden esille tuomista – näinkö se oikeasti menee, vai ymmärsinköhän jotain väärin? En usko, että aikanaan perustimme ortodoksisen sivuston tuollaista toimintaa varten. Kirkon virallisia asioista tiedottaa kirkko itse – tosin jos tiedottaa useinkaan ei. Jos tai ehkä paremmin kun se ei sitä tyydyttävästi tee, sitä voivat paikata tällaiset vapaaehtoisuuteen perustuvat sivut jonkin verran. Niiden varaan en minä ainakaan sivustoa perustaisi.

Joku toivoi "väärällä tavalla keskustelevien" poistamista palstoilta. Sekö on ratkaisu? Raaka leikkaus. Kun on yskä, poistetaan vasen jalka ja katsotaan tehoaako se. Voihan se jonkin aikaa toimia, kun ei kipujen keskellä pysty rykimään, mutta ei se johda oikeaan ratkaisuun ollenkaan.

Ei sivustojen ylläpidoilla tähän melko yleiseen, monilla muillakin palstoilla esiintyvään ongelmaan mitään patenttiratkaisua ole, jos ihmiset itse eivät halua omaa toimintaansa tarkkailla ja muuttaa sellaisia tapojaan, jotka toisia selvästi ärsyttävät. Kyllä kaiken pitää lähteä itsestään, ei aina toisista. Sekin pitää jokaisen jatkossa tarkkaan miettiä, mikäli joku sivusto ja sen sanoma eivät edelleenkään miellytä, että kannattaako siellä roikkua väkisin omaa ja etenkin toisten mieltä pahoittamassa. Ja miettimisen voi tehdä tasan kaksi osapuolta: jäsen itse ja ylläpito.

Jonkin verran voi vielä koventaa moderointia ja poistaa lyhyemmäksi tai pitemmäksi aikaa tai jopa estää joidenkin pääsyn keskusteluun. Se ei kuitenkaan tunnu hyvältä ratkaisulta, sillä aina pitää olla varaa edes pieneen vastavirtaan. Mutta siinä se ydin onkin
millainen on pientä? Milloin se menee ns. överiksi? Ja mikä on kenellekin överiä ja mikä ei?

Koska Ortodoksi.netin ylläpitokaan ei tiedä oikeaa ratkaisua, tuokin ryhmäsivusto, jonka toiminnassa olen ollut mukana, suljetaan joksikin aikaa. Mikä se aika on, siitä ei ole vielä päätöstä, mutta kahdesta viikosta alkaen koko kesän mittaiselle aikajanalle se mahtunee. Toivottavasti se jää siihen eikä pitene tai muutu lopulliseksi. Siihenkin olisi olemassa hyvät perusteet. Tiedotettavaa kuitenkin tulee tuonakin aikana paljon, kirkon oma tiedotus kun ei toimi parhaalla mahdollisella tavalla ja paineita on siis siltäkin taholta. Mutta millaisessa ympäristössä sitä halutaan ja voidaan jatkossa tehdä, sitä nyt pohditaan jonkin aikaa.

Hyvää kesää omasta puolestani kaikille! Minä ainakin liikun kesällä paljon ja yritän ajatella mukaviakin asioita, joten ota kiinni hihasta ja tule juttelemaan, jos näet harmaapartaisen vanhan miehen liikkuvan maisemissa. Se saatan olla minä. Ja jos en vaikka olisikaan, ole hänelle ihan muuten vain kohtelias, niin kuin nyt vahuksille kuuluukin ollakin. Liikkumisiani voit tosin osittain seurata toisesta blogistani, matkablogista: ”H@P matkalla jonnekin”. Hymyillään silti, jos / kun tavataan.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

(oma sähköpostini)

9.5.18

Minun sivu, meidän sivu vai kenen sivu

www.ortodoksi.net
https://www.facebook.com/Ortodoksi.net/
https://www.facebook.com/groups/ortodoksinet/
https://www.facebook.com/groups/ortodoksinenkirjallisuus/

Laitan tämän jutun poikkeuksellisesti omalle blogisivustolleni, jotta sen sanoman tekijä personoituu selkeästi johonkin "oikeaan", olemassaolevaan henkilöön, minuun. Syy tekstin täällä olemiseen on tietysti myös se, että toimin yhtenä Ortodoksi.netin ylläpitäjistä useilla eri sivustoilla ja tämä on henkilökohtainen oma blogisivustoni.

Ortodoksi.netin ylläpito pohdiskeli helatorstaita odotellessa Ortodoksi.netin ylläpitämien ja julkaisemien sivujen jatkoa, tulevaisuutta. Lopputulema ei lupaa mitään hyvää, jos ajatukset lopulta konkretisoituvat pohdituiksi. Ilmassa oli selvästi havaittavissa runsaasti väsymystä ja turhautumista.

Ylläpidon mielestä sosiaalisessa mediassa oleva Ortodoksi.netin Facebook-sivusto, jossa on mahdollista melko vapaa mielipiteenvaihto, on paisunut jo jäsenmääränsä suhteen äärirajoilleen. Enää ei monen tuhannen jäsenen sosiaalisen median ryhmä ole kotoisa keskustelupiiri, ”ortodoksinen kahviporukka”, jossa lempeästi keskustellaan ”omista asioista”. Se on alkanut yhä enemmän muistuttaa joka asiasta riitelevää, eron partaalla olevaa avioliittoa. Sinne tuodaan riideltäväksi runsaasti sellaisiakin asioita, jotka eivät mitenkään tällaiselle sivustolle kuulu. Ylläpitokin saattaa joskus sokeudessaan sortua samanlaiseen toimintaan.

Nyt saattaa olla syytä lähiaikoina muuttaa tai rajoittaa sivustojen ja ryhmien toimintaa. Muutos tarkoittaa tässä tilanteessa mahdollisesti joidenkin toimintojen vähentämistä tai jopa alasajoa. Rajoittaminen voisi tarkoittaa taasen sitä, karsitaanko esimerkiksi ryhmän jäseniä kovemmalla kädellä vai ei, muutetaanko moderointia ankarammaksi.


Sosiaalisen median ryhmä koostuu monenlaisista ihmisistä ja mukaan on tullut ihmisiä, jotka eivät oikein ole tottuneet sosiaalisen median näennäiseen vapauteen tai edes tällaiseen ihmisten väliseen normaaliin, uudenlaiseen keskustelukulttuuriin. He eivät aina tiedosta keskusteluun osallistumisen henkilökohtaisuutta, vaan luulevat "huutelevansa jostain kaukaisesta tornista", joista kukaan muu ei tiedä, missä se on tai kuka siellä huutelee. Heillä ei ehkä ole luonnollista purkautumistietä omalle (hyvälle tai pahalle) ololleen ja siksi olotilaa helposti puretaan tällaisella keskustelusivustolla, jonka tarkoitus ainakin ylläpidon mielestä ”keskustelusivunakin” on jotain ihan muuta.

Sivustolle on ilmaantunut viestejä, jotka enemmän ovat ko. henkilön omaa viestintää ihmisille, jotka kenties puuttuvat hänen omalta sosiaaliselta sivulta. Joillain jalkatyynyillä tai monilla muilla sivustolle tuoduilla asioilla ei ole mitään tekemistä ortodoksisuuden kanssa. Ortodoksi.netin sosiaaliset sivut tarjoavat näköjään mahdollisuuden kertoa omia asioita – kirkkoomme liittymättömiäkin – suurelle joukolle. Samalla tavalla sivusto tarjoaa keskustelualustan riita-aiheille tai jopa toisinaan monenlaisille käännyttämisyrityksille tai jopa kirkkomme opin kannalta harhaoppisille ajatuksille, joita usein tuovat esille ihmiset, joilla ei ole oikein mitään käsitystä ortodoksisuudesta tai ortodoksisista tavoista, vaikka toisinaan he itse niin arvelevat olevan.

Tällaisista sosiaalisen median "maallikkosaarnaajista" on karmaisevia esimerkkejä netissä nyt jo suomeksikin, vaikkapa ns. suoli24-palstalla, jossa toiminta on jo osin riistäytynyt kontrollista.

Kaiken tämän touhotuksen ohessa Ortodoksi.net-sivusto on viime aikoina joutunut jälleen myös muutaman toimintaamme vihastuneen ihmisen sylkykupiksi ja he ovat keskuudessaan ja kaveripiirissään tehokkaasti tehneet sivuston vastaista disinformaatiota. Vaikka heidän määränsä on vähäinen, he ovat toisinaan päässeet erilaisin tempuin tai kavereiden avulla sellaisille "paikoille" kirkossamme, että heitä helposti kuunnellaan, vaikka heiltä saatava tieto olisi laadullisesti melkein mitä vain. Yleensä tällainen toiminta ei ole suuremmin ylläpitoa häirinnyt, mutta nyt väsyn yllättäessä, sitäkin on hieman analysoitu. Ylläpito ei kuitenkaan ole muuttanut eikä jatkossakaan muuta käyttäytymistään ja toimintaansa tuollaisten asioiden vuoksi.


Lisäksi Ortodoksi.netin sosiaalisen median sivuilla tapahtuvaan keskusteluun sekoittuu liian usein maallinen aspekti, politiikka, etniset kiistat tai sitten toisten paikalliskirkkojen tai jopa toisen kansallisen kirkkomme ongelmat. Myös ihmisten omat ongelmat – ainakin henkilökohtaiset sellaiset – tulevat toisinaan mukaan ja niitä käsitelläänkin sitten juurta jaksain jopa siinä määrin, että henkilön ulkomuoto, pukeutumistyyli ja poliittinen mielipidekin alkaa olla keskustelun alaisena oleva asia pohdittaessa hänen ortodoksisuutensa tilaa. Mielipiteisiin ja etenkin täällä ilmaistuihin kannanottoihin vaikuttavat usein omat ”asiaa täysin tuntemattomat mutu-mielipiteet” todellisten asiatietojen sijasta.

Ylläpito ei halua estää ongelmista puhumista Ortodoksi.netin sivuilla, kunhan ongelmat rajoittuvat siellä hieman täsmällisemmin ortodoksiseen uskoon ja sen yleisiin ongelmiin, ei ihmisten ja heidän toimintansa tuottamiin ongelmiin maailmassa eikä oikeastaan myöskään kirkon sisällä. Kirkko ei ole ihmiset yksin, kirkko on enemmän. Ihmisten ongelma ei välttämättä ole kirkon ongelma. Kirkkoon ei kuuluta tai erota ihmisten toiminnan tai ihmisen ihanuuden / inhottavuuden vuoksi.

Ylläpito ei näe sopivana näiden sivujensa käyttämistä kenenkään henkilökohtaisten – uskontoonkaan liittyvien – ongelmien setvimiseen. Kuka tahansa voi perustaa sellaista tarkoitusta varten oman sivustonsa sosiaaliseen mediaan. Areena on vapaa! Heidän ei pidä odottaa ja toivoa, että Ortodoksi.net sellaisen tekisi ylläpidettäväkseen ja lisäriesakseen. Tällaisia toiveita usein kuulemme ja saamme.


Ortodoksi.netin ylläpito pohdiskelee asiaa kesän ajan ja syksyllä lienee päätösten teon aika, elleivät asiat vyöry päälle jo aiemmin. Toistaiseksi edetään perinteisellä linjalla vähentäen kuitenkin sivujen toimintaa niukkojen resurssien sallimalle rajalle. Ortodoksi.net jatkaa normaalia aktiivista toimintaansa perussivuillaan (www.ortodoksi.net) ja ylläpito panostaa toistaiseksi myös sosiaalisessa mediassa mm. ortodoksisen kirjallisuuspiirin sivuille. Avoinna pidetään vielä Ortodoksi.netin sekä julkiset Facebook-sivut kuin myös ryhmäsivusto, mutta toistaiseksi jonkin asteisella säästöliekillä.

Ylläpito hartaasti toivoo jokaisen Ortodoksi.netin sivuilla toimivan ja kirjoittelevan vakaasti harkitsevan myös omaa toimintaansa, sanavalintojansa ja viestintäänsä. Henkilökohtaisuudet ja henkilökohtainen viestintä tulee hoitaa omilla sosiaalisen median sivuilla, eikä tuoda niitä Ortodoksi.netin sivuille, onpa se sitten hyvää tai pahaa oloa, hyväksynnän tai lukijoiden ja ymmärtäjien etsintää omille ajatuksille tai mitään muutakaan vastaavaa.

Vaikka Ortodoksi.net-sivusto on julkinen ja yhteisöllinen sivusto, se ei ole kenenkään oma henkilökohtainen sivusto,
enemmänkin meidän, mutta ei minun, eikä sinun, eikä siitä sellaista koskaan tule. Se ei myöskään ole mikään ns. kirkon virallinen sivusto, jolta voisi odottaa ja etenkin edellyttää tietynlaista toimintaa veromarkkojen vastineeksi. Tosin oikeasti virallisilta sivuiltakaan ei sitä oikeaa ja haluttua tietoa useinkaan saada sillä tavalla ja siinä muodossa kuin ehkä toivottaisiin, mutta se ei ole Ortodoksi.netin ongelma. Ortodoksi.net paikkaa osaltaan hieman tuotakin puutetta, mikäli se on mahdollista ja resurssit sen sallivat. Kirkko tekee oman viestintänsä osalta omat ratkaisunsa, kenelle ja mistä ja minkälaatuisesta työstä se maksaa palkkaa. Ortodoksi.net ei toimi kirkon varoilla, vaan ylläpitäjiensä oman kukkaron varassa.

Osallistu silti ortodoksiseen keskusteluun, ole siinä aktiivinen ortodoksi tai ortodoksiksi aikova tai muuten vain ortodoksisuudesta kiinnostunut. Tuo sivuille ortodoksisia ajatuksia, mietelmiä, sitaatteja, toimintaa, rukouksellisuutta, rukouspyyntöjä, kuvia ortodoksisista kohteista, mielenkiintoisia artikkeleja ja opetuspuheita, lehtijuttuja – siis aitoa ortodoksisuutta. Vältä tölväisyjä ja pahan sanomista toisista. Jos jonkun virheellinen sanonta tai asiavirhe pitää korjata, tee se kauniisti, tyylillä ja nöyränä. Sama voi sattua itsellesikin joskus. Ole mieluummin ystävällinen kuin nyreä kaiken maailman ”besserwisser” tai sitten vähäisestäkin mielensäpahoittaja. Ja muista sosiaalisen median yksi kultainen sääntö: ”aina ei ole pakko sanoa sitä omaa oikeaa mielipidettään – voi vaietakin, jos se on kokonaistilanteeseen kannalta  sopivampaa”.


Toivotaan kaikki parempaa tulevaisuutta ja rukoillaan senkin puolesta, että jostain löytyy vielä voimaa ja resursseja jatkaa tätä vapaaehtoistyötä innolla ja yhä rakkaudesta omaa ortodoksista kirkkoamme kohtaan.


Ystävyydellä,
Hannu Pyykkönen

vain yksi Ortodoksi.netin ylläpidosta

yllapito.ortodoksinet@gmail.com

4.5.18

Kiusaamista on monenlaista

Tässä naapurikunnassa, Hirvensalmella, kunnanhallitus kehotti jokin aika sitten paria jäsentään, jotka olivat jyrkästi erimieltä oman kunnan asioiden hoidosta, kiinnittämään huomiota epäasialliseen käyttäytymiseen. Milloinkahan sama ohje annetaan jommassakummassa kansankirkossamme? Jokin korkeampi instanssi – mikä se sitten lieneekään ilmoittaa Hirvensalmen tapaan, että kirkolla on ”nollatoleranssi epäasiallisen käytöksen suhteen”. Toimintaa saa siis jatkaa vain, jos on samaa mieltä muiden (päättäjien, vallassa olevien) kanssa.

Mitä tuo sitten tarkoittanee Hirvensalmella, mikäli nuo pari ihmistä jatkavat kuntansa päätösten arvostelua ja pitävät päätöksentekoa – johtuen varmaan siitä, että kuntaa hallitsee yksi puolue – kovin yksipuolisina ja mahdollisesti ei ihan kaikkia kuntalaisia hyödyttävänä. Erotetaankohan heidät ja mistä kaikesta! Mitähän se tarkoittaisi kirkossa pannaan julistamistako – tai meillä ortodokseillahan se on anateema.

Kirkoissamme tuollaista toimintaa, jota tässä nyt nimitetään ”epäasialliseksi käyttäytymiseksi” tai julkisuudessa siitä on käytetty myös sanaa ”kiusaamiseksi”, lienee ollut maan sivu. Ei kirkkokaan ole tällaisilta asioilta suojattu paikka. Samanlaisia ihmisiä sielläkin toimii, samanlaisten asioiden parissa. Ja sielläkin on samanlaisia valtapyrkimyksiä. Yksi jos toinenkin haluaa olla ”kukkona tunkiolla”, suurempi, komeampi, ekumeenisempi, suvaitsevaisempi kuin muut. Näistä olemme nähneet runsaasti esimerkkejä viime aikoina.

Itselleni tuo "kiusaaminen" kaiken kaikkiaan asiana ja toimintana on tuttua aiemman leipätyöni vuoksi, missä jouduin usein käsittelemään erilaisia kiusaamistapauksia. Ja voin varmasti sanoa tuon kokemuksen jälkeen, että kiusaamista on tuhatta ja sataa eri lajia. Se, minkä yksi kokee kiusaamisena, on toiselle leikkiä, normaaliutta tai jotain muuta kuin kiusaamista. Silloin asioiden selvittäminen yleensä oli vaikeaa, koska ”synnintekijällä” ei ollut synnintuntoa, katumuksesta nyt puhumattakaan.

Tunnen jonkinlaista sympatiaa noita kahta hirvensalmelaista poliitikkoa kohtaa, koska itsekin olen kriittisesti maailmaa katsovana kokenut usein tuon, että sanomiseni ja tekemiseni koetaan epäasiallisena käyttäytymisenä ja joittenkin mielestä jopa joittenkin  "syyttömien" kiusaamisena. Toisinaan, kun toisen osapuolen vasta-argumentit ja yleensä "eväät" ovat vähissä, niille annetaan tämän tapaisesti juuri muitakin nimiä: turhaantuneen tekosia, pyrkyrin puuhastelua, jne. Tai sitten tosiaan: kiusaamista.

Mutta myös melko usein tällainen ”kiusaaja”, joksi minut silloin koetaan, joutuu aika pian nykyisin itsekin jonkinlaisen kiusaamisen tai ainakin syrjinnän kohteeksi. Näin on käynyt minullekin ja taustalla on vanha tuttu sana, josta olen paljon blogeissani kirjoittanut: ”suvaitsevaisuus”, mitä korttia silloin vilautellaan. Olen siis suvaitsematon, kun en hyväksy vääriä tekoja, vääryyttä, "luikuritoimintaa", säädösten rikkomista ja epäoikeudenmukaisuutta. Kirkon kohdalla listaan pitäisi kai vielä lisätä harhaoppisuutta, mutta se on jo melko voimakas sana, jota pitänee edes hieman liudentaa.


Omassa aiemmassa leipätyössäni jouduin usein julkisen viran haltijana ja päätöksien tekijänä tikun nokkaan. Asioita, tekemisiäni puitiin toisinaan jopa julkisuudessa, mediassa. Usein vielä niin, että itse en voinut edes puolustautua lakisääteisen salassapitovelvollisuuden vuoksi, kun sen sijaan toinen osapuoli sai mellastaa mielin määrin ja kertoa "omia totuuksiaan". Siitä huolimatta, ettei tuollainen ollut mukavaa, kaikki nuo opettivat kuitenkin paljon ja samalla valitettavasti tai onneksi – kuinka vain – kovettivat ja loivat ympärilleni sellaisen suojapanssarin, ettei tässä eläkkeellä ole ollut mitään hätää. Kun eläkeläisellä ei ole ketään "niskaan hengittäjää" – esimerkiksi työnantajaa tai palkanmaksajaa, joille pitäisi olla nöyränä ja pakon edessä lojaali – voin olla monessa asiassa vapaampi eikä tarvitse välittää ihan samanlaisista asioista kuin työssä ollessa, jolloin piti aina katsoa, ettei anna aihetta työstä erottamiselle. Nyt eläkkeen maksaminen tapahtuu yleensä aina ajallaan, teen melkeinpä mitä vain. Kunhan pysyn laillisuuden rajoissa.

En silti halua olla missään nimessä häirikkö tai tehdä tahallaan pahaa mieltä kenellekään. Enemmänkin haluan muutoksia asioihin, joitten katson olevan pielessä. Katson sen jopa oikeudekseni. Aina se ei tosin onnistu jotain pahoittamatta. Silti näissäkin asioissa joskus ”sokeakin kana löytää jyvän” ja muutoksia tapahtuu joko tekojeni avustamana tai niistä huolimatta. Joka tapauksessa viime aikoina olen ollut kaiken muun lisäksi huomaavinani, että aika tekee tehtävänsä muutoksissakin. Ja omalta osaltani olen ollut huomavinani, että olen mitä ilmeisimmin pehmenemässä. Toivottavasti en kuitenkaan luovuttamassa. Liekö näin oikeasti vai onko se vanhuutta vain. Pitäisikö olla huolissaan!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com