15.5.19

Talvi ja tylsyys väistyvät – vai siirtyvätkö ne vain

Se tulee kuin kevätesikot alkavan kevään ja kesän merkkinä tienpientareille. Sen tulemisen voi jo pitkällä kokemuksella melkein ennustaa, jos ei nyt ihan päivälleen, niin melkein viikolleen. Väsymisen itseensä ja siinä ohessa varmaan jonkin verran myös kanssakulkijoihinsa.

Jos nyt yhtään osaan diagnostisoida muita, epäilen, etten ole yksin noissa tuntemuksissani. Monen ihmisen somepäivityksistä on mahdollisesti rivien välistä luettavissa samanlaisia tuntemuksia, joita itsekin näihin aikoihin tunnen.

Muutamat asiat itsessäni ja ympäristössäni ja jopa jotkut ihmiset ärsyttävät, saavat huonolle tuulelle ja mieli tekee karsia tai heittää ne kokonaan pois omasta elämästä, elinpiiristä ja suhdetoiminnasta. Siinä, kun itselläni alkaa olla ilo alkamassa ihanan kesän ja liikkumisen, matkustelun odotuksessa ja toteutuksessa, niin joillakin meistä joku kumman katkera myrkky on saavuttanut melkein lakipisteensä myrkkyrauhasessamme ja suusta tai ehkä oikeammin sormenpäistä tuo myrkky ja katkeruus jopa viha virtaa näppäimien kautta tietokoneen tai mobiilin ruudulle ja siitä kaikkialle maailmaan. Ole siinä sitten itse iloinen!

Monesti oma suojautumiskeino tuossa tilanteessa on vetäytyminen, vauhdin hiljentäminen ja hyvistä sekä iloisista asioista nauttiminen. Se edellyttää kuitenkin usein itseltäni joitain sellaisia toimia, jotka eivät välttämättä ole itselleni tyypillisiä tällaisena ”sosiaalisena eläimenä”.

Kuinkahan monena vuonna olenkaan tehnyt päätöksen vähentää tai jopa lopettaa somessa touhuamisen. Joskus olen jopa lopettanut joitain sivustoja ärsytyksen saavuttaessa lakipisteensä, mutta kohta taas joko avannut entisen tai luonut uuden sivuston. Enää en tee noin!

Olen myös lukuisia kertoja pohtinut syitä tällaiseen käyttäytymiseeni. Varmasti oleellisin syy on jossain geeneissä ja perimässä, mutta näin eläkkeelle siirryttyäni melkein kymmenen vuotta sitten, yhdeksi tärkeäksi syyksi on varmaan noussut myös turhautuminen, hölmö joutenolo talviaikaan ja saamattomuus omissa asioissa. Talvella ei ole riittävästi tai sitten oikeaa tekemistä, joka torjuisi tuon joutilaisuuden ja siitä aiheutuneen turhautumisen.

Kesällä liikun paljon matkailuautolla tai muutenkin. Silloin on usein niin, ettei seuraavaa päivää tiedä, millainen se on, missä silloin olen ja mitä teen. Ja sitä tekemistä riittää, jos vain voimia riittää. On nähtävää, koettavaa, kuvattavaa, kirjoitettavaa joka lähtöön. Tuo aika on täysin erilaista kuin unelias, laiska ja joissain asioissa passiivisen olemisen talviuniaika, aika, jolloin saattaa mennä pari tai kolmekin päivää, etten saa edes pyjamaa pois päältäni koko päivänä. Kertaluontoisena tuollainen on mukavaa, mutta jos se toistuu liian usein, siitä häviää pian mukavuus.

Tänä keväänä olen jo nyt tehnyt paljon sellaista, joka on avannut aivojen tukoksia, lisännyt mielihyvää ja tuonut mukanaan mukavia tunteita. Niin yllättävää kuin se onkin – etenkin heille, jotka minut tuntevat paremmin – olen saanut noita tunteita siivoamisestakin. En ole koskaan pitänyt siivoamisesta ja siksi minulla on oma siivooja, jota tosin nimitän mieluummin mielenterveyshoitajakseni. Hän on tehnyt tuota arvokasta työtään minua auttaen jo vuosikausia. Tänä keväänä pyysin häntä avukseni siivoamaan joitain kotini kohteita, joita ei ole liikutettu sitten viiteen tai kymmeneen vuoteen.

Minulla on kodissani yksi tai ehkä rehellisesti sanottuna noin parinkymmenen kaapin joukossa useampi kaappi, joka on tarkoitettu niille asioille, esineille, jotka pitää saada piiloon, kun joku tulee kylään tai joita en vain sillä hetkellä halua katsella tai pohtia niille oikeaa sijoituspaikkaa. Usein ne esineet sitten pesiytyvät kummasti siihen kaappiin. Kaappien lisäksi samanlainen paikka on eteisen kirjahyllyn päällinen, jossa ovat vuosikausia olleet mm. joskus 1980-luvulla käyttämäni merikortit, lehtileikkeet ja vino pino monenlaisia muita esineitä. Paikkaa on hyvä ystäväni ja entinen työtoverini ja entinen työpaikkani työturvallisuusvastaava nimittänyt turvallisuusuhaksi romahtamisvaaran vuoksi.

Tämä keväänä – tässä äskettäin – pyysin mielenterveyshoitajasiivoojaani auttamaan muutaman tällaisen kohteen putsaamisessa. Näin sitten selkiintyi eteisen kirjahyllyn päällinen, jääkaapin viereinen korkea kaappi ja pari pienempää keittiön kaappia. Kirjahyllyn päällä ovat nyt kauniit maljakkoni – joita löytyikin runsaasti – kuparipannuni ja isäni perintönä minulle kulkeutuneet kaupan kuparipunnukset.


Jääkaapin viereisestä kaapista löytyvät nyt kaikki kauniit vierasastiani, säilytysrasiat ja viinavarastoni, joka olikin kohtuullinen – siis juomatonta materiaalia oli ilahduttavan runsaasti. Tosin onkohan joku jo mennyt ihan piloille asti – mene ja tiedä. Pitäisiköhän se testata!

Siivotut kaapit ja kirjahyllyn päällinen ovat nyt kunnossa, mutta mitä teen niille suurelle määrälle tavaroita, jotka nostimme sieltä keittiön pöydälle ja muualle kotini pöydille. Mihin minä ne nyt panen?


Taidan tästä lähteä ajelemaan matkailuautolla, jos vaikka asia siellä selviäisi.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

1.5.19

Muistot palasivat mieleeni

Vapun edellä tapahtui Mikkelissä pieni epämiellyttävä episodi, joka palautti monenlaisia muistoja mieleeni. Osa surullisia muistoja.

Kun olin pieni – se oli joskus 1950-luvulla – ja elin Pohjois-Karjalassa pienessä Tuupovaaran kirkonkylässä, sodan jälkeen sinne muuttaneen isäni perustamassa perheessä. Isä oli ollut sodassa ja tullut sitten evakkona paikkakunnalle, löysi sieltä sotalesken vaimokseen ja perusti sekä perheen, että K-kaupan keskelle kirkonkylää.

Sodan jälkeinen aika – muutama vuosi sodan päättymisestä ja melko katkerasta rauhasta – oli monelle vaikeaa aikaa. Omaisuus oli jäänyt suureksi osaksi Neuvostoliiton valloittamalle alueelle, sodassa oli kaatunut läheisiä ihmisiä – isiä, poikia myös naispuolisia joko lottina tai siviileinä pommituksissa tai muissa kahakoissa. Oli puutetta, köyhyyttä, sotatraumoja ja vaikka mitä

Itse synnyin noin viisi vuotta sodan päättymisen jälkeen ja ensimuistot tuolta varhaiselta lapsuuden ajalta ovat kuitenkin jokseenkin hyviä. Isäni pärjäsi hyvin kauppiaana, minulla oli heti sodan jälkeen syntynyt isoveli ja viisi vuotta jälkeeni syntynyt pikkuveli. Vaikka kaupassa oli kiireitä molemmilla vanhemmilla, yhteistäkin aikaa oli joskus. Kävimme isän kanssa kalallakin, verkkoja pyytämässä ja onkimassa.

Osin meitä hoitivat kotiapulaiset, jotka tekivät ruuan ja siivosivat talossa, mutta merkittävin ihminen vanhempien lisäksi oli mummo – Iida Maria – äidin äiti. Hän eli osin halvaantuneena kanssamme pitkiäkin aikoja, vaikka mummon oma mökki oli melko lähellä ja hän asui siellä joskus, kun oli paremmassa kunnossa. Menetin mummon noin kahdeksanvuotiaana ja se oli kova paikka pikkupojalle monella tapaa.

Varmaan se oli joskus noihin samoihin aikoihin, kun kuulin ensi kertaa minua nimitettävän nimellä, jota en ymmärtänyt. Sanoivat minua "ryssäksi". Kun kysyin asiaa vanhemmilta he joko (äiti) vaikenivat ja sanoivat, etten välittäisi tai (isä) vain hymähtivät asialle. Myöhemmin joku selitti minulle, että sillä tarkoitetaan ”ryssänuskoisia” eli ortodokseja.

No – ei tuo ortodoksisuuskaan ollut niin vahvasti minuun vielä juurtunut, sillä kylällä ei ollut omaa ortodoksista kirkkoa ja maailman tärkeimmät ihmiset – äiti ja mummo – olivat luterilaisia. Mummo veisasi virsiä, vaikkei kai kovin kiihkouskovainen ollutkaan. Niin – ja kävimme joskus myös luterilaisessa kirkossa – se oli isän osalta kylän kauppiaana varmaan eräänlainen sosiaalinen pakko tuohon aikaan.

Aina kun kylällä vieraili – yleensä kansakoululla – ortodoksinen pappi. Olimme siellä mahdollisuuksien mukaan. Tosin silloin ei ollut papeilla omia mersuja ja bemareita, vaan he liikkuivat viitta päällä ja risti kaulassa harvakseltaan kulkevilla linja-autoilla. Meidän pappimme asui Ilomantsissa ja sinne oli melko pitkä ja mutkainen matka. Monesti papin piti yöpyä tällaisella matkalla jossakin ortodoksisessa perheessä. Kasteet, vihkimiset ja hautajaiset tapahtuivat aina pienellä viiveellä, muut kirkolliset toimitukset usein vielä pitemmällä.

Suurin osa kyläläisistä oli luterilaisia, meitä ortodokseja oli kyllä nykyiseen verrattuna enemmän, sillä kylällä ja ympäristössä asui evakkoja. Kaikki kumminikin olivat kylältä – yksi, Andreas (Antti), maineikasta Vornasten sukua ja toinen Erkki ja Eeva, toisesta maineikkaasta suvusta, Karhapäistä. Niin ja kolmas kummi oli Karttusen Pekka.

Kummius silloin oli aika erilaista ja koko ajan se on muuttunut ehkä ohuemmaksi ja ohuemmaksi nykypäivään tultaessa. Silti pidimme melko tiivistä yhteyttä kummeihin ja kummit meihin, yhden kummin pojista yksi oli samanikäinen ja siksi tunsimme toisemme hyvin koulusta ja vapaa-ajaltakin. Toinen kummi teki minulle kerran veikkausrivin – 1x2 – ja voitin sillä 11 oikein ja ostin itselleni polkupyörän. Tältä kummilta minulla on vielä tallella hänen jostain uuden rajan takaa sodan jaloista tuomansa pyhän Nikolaos Ihmeidentekijän ikoni – pyhän, jonka muistolle isäni synnyinpaikan ortodoksinen kirkko oli pyhitetty Korpiselässä.

Tällaisessa ympäristössä siis tämä pikkuinen ”ryssänpentu” kasvoi ja meni sitten aikanaan oppikouluun lähikaupunkiin Joensuuhun, sen mainekkaaseen Joensuun lyseoon, josta sitten aikanaan pääsi ylioppilaaksikin. Tuo oppikouluvaihe kasvatti eniten minun ortodoksista luonnettani ja identiteettiäni.

Syyt kasvuun löytyvät kahdelta taholta, hyvistä opettajista ja huonoista opettajista. Minulle oli ”siunaantunut” ortodoksisen uskonnon opettajiksi maineikkaita nimiä: isä Olavi Jokio ja sittemmin Aamun Koiton päätoimittajankin tutuksi tullut Irja Laine, jotka kauniilla ja tehokkaalla tavalla opettivat meitä ortodokseja joko lyseon kirjoja täynnä olevassa ahtaassa, mutta niin arvoituksellisessa ja mystisessä kirjastossa tai sitten karsserissa, joiden olemassa olosta ei nykynuorilla ole mitään käsitystä. Se oli eräänlainen oppikoulun putka, jonne joutui tarpeeksi paha poika – sillä Joensuun lyseo oli poikalyseo.

Kun mainitsin äsken identiteettini vahvistajaksi myös huonot opettajat, sellainenkin minulta löytyi. Tämän monivuotisen, epäpätevän sijaisopettajan ortodoksinen puoliso oli joitain vuosia sitten karannut kotiapulaisensa kanssa toiselle paikkakunnalle ja jätti vaimon perheineen Joensuuhun. Tuosta suivaantuneena opettaja kantoi sitten kaiketi kaunaa kaikille ortodokseille ja minäkin sain sen osaltani nahoissani tuntea.

Siihen aikaan ortodoksisina kirkkopyhinä – jos meni kirkkoon jumalanpalvelukseen – sai koulupäivän vapaaksi, eikä siitä tullut mitään seuraamuksia. Minä pinkona ahkeroijana en yleensä jäänyt pois koulusta ja istuin kiltisti tunnilla, jolloin tämä opettaja kovaan ääneen kaikkien kuullen luokassa morkkasi minua, että täällä se ryssä istuu tunnilla, vaikka voisi olla poissakin.

Kiitos tämä opettaja – sinun ansiostasi minulle kasvoi vahva ortodoksinen identiteetti, joka on kantanut tuosta tapahtumasta jo noin kuusikymmentä vuotta edelleenkin.

Nämä ajatukset palasivat osin mieleeni, kun nykyisen seurakuntamme kanttori kirjoitti Facebookin sivulla, että hänen viedessään kaupungin kirjastoon seurakunnan kuorojen konsertin ilmoitusta, asiakaspalvelussa ollut kirjastovirkailija torjuin sen ja sanoi, ettei uskonnollisten tapahtumien ilmoituksia julkaista kirjaston ilmoitustaululla. Suutuin tuon luettuani ja otin yhteyden mm. kirjastonjohtajaan, jolta tulikin sitten seuraavana aamuna pahoitteleva viesti, ettei virkailija ollut tiennyt kirjaston käytäntöjä ja konsertti-ilmoitus sittemmin otettiin vastaan. Mutta vahinko ehti jo tapahtua.

Itse koen tällaisen melko vahvasti syrjivänä ja ennakkoluulona omaa uskontoani kohtaan. Katson, että julkisin verovaroin toimivan kirjaston pitää tuoda toiminnassaan esille koko kaupungin, kaikkien sen ihmisten ja erilaisten kulttuurien asioita. Ja onhan ortodoksinen kirkko sentään Suomen toinen virallinen kansallinen kirkkomme – ei siis ihan mikä tahansa uskonto tai kirkko kaupungissamme eikä maassamme, maailmanlaajuisesti nyt puhumattakaan.

Toiminta ei ollut mielestäni pelkkää oman työpaikan säännöistä tietämättömyyttä, joka muuten sekin on huono asia asiakaspalvelijalle. Mielestäni käytös osoitti myös jonkinlaista outoa ennakkoluuloa – ja minulla se kulminoitui tuohon lapsuuden kokemukseen – ”ryssänuskoisuuteen”. Kiitos kirjaston esimiehille, jotka mahdollisesti pian syntyneen ulkoisen paineen edessä toimivat normaalia nopeammin ja ainakin selittelivät asiat oikein päin. Tällaista sattuu, mutta tällaista ei saisi enää toistamiseen sattua – sillä sitten se tuntuu jo joltakin muulta. Ihan oikeasti.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

5.4.19

Olenko vanha?

Joillekin ihmisille sanat vanha ja vanhus ovat epämiellyttäviä, etenkin jos niillä kuvataan henkilöä itseään. Itse en ole pahastunut kummastakaan sanasta, mutta olen kyllä useinkin pohtinut, olenko vanha.

Muistan hyvin omia aiempia ennakkoluulojani vanhoista ihmisistä. Mielessä on joitain muistikuvia ihmisistä, jotka – olipa sitten kesä tai talvi, kevät tai syksy – he istuivat kotona kiikkustuolissa villatakki päällä ja villasukat jalassa. Pidin sitä joskus ehkä hieman höpsähtäneen ihmisen toimintana.

Nykyään, kun menen kylppäriin ja minun pitää ohittaa sinne mennessä iso peili seinällä, sieltä katselee minua hieman tuolla samalla tavalla pukeutunut ihminen – aina ei ole villatakkia päällä, mutta villatöppöset useimmiten. Ja ihan tolkun tyypiltä se kuvastimen henkilö kuitenkin vaikuttaa olevan.

Aiemmin ajattelin, että vanhuuteen kuuluu hidasliikkeisyys. Näin saattaa ollakin, koska en enää jaksa juosta sataa metriä tai oikeastaan en metriäkään, jos ei ole hengen hätä. Sata metriä taittuu kävellen ja joskus jopa pitää kerran levätä välillä, ettei hengästy. Mutta se taittuu kuitenkin. Olenko siis vanha?

Istun usein tietokoneen ääressä ja käytän sitä melkoisen paljon päivän aikana. Ehkä joskus jopa liian paljon. Hallitsen tietokoneet melko hyvin, osaan päivittää sivuja netissä ja tarvittaessa tietokoneenkin, jos joku ohjelma sitä vaatii. Joskus olen selvinnyt todella monimutkaisista asioista koneen kanssa, jopa niin, että itsekin ihmettelen, miten selvisin. Olenko siis vanha?

Aikanaan opettelin erään ohjelmointikielen ja ostin siitä kertovan kirjan. Pian poikani opettelivat tuon saman kielen ja sen jälkeen paljon muutakin. Menivät varsin pian ohi oikealta ja jatkoivat johonkin minulle usein melko tuntemattomaankin. Mutta kumpikin sai sieltä ammatin ja he osaavat nyt useita kieliä – tässä tapauksessa ohjelmointikieliä. Joten ei mennyt hukkaan tuonkaan kirjan ostaminen.

Tapasin äskettäin nuoria poikieni ikäisiä tai nuorempia ihmisiä, ammattilaisia ja minulle jäi sellainen kuva, että noissa pari, kolmekymppisissä oli yllättävän paljon – ehkä jopa liian paljon – ihmisiä, jotka eivät todellakaan osanneet käyttää tai hyödyntää tarvittavalla tietomäärällä tietokonetta ja sen ohjelmia. Siksi heidän ammatinharjoittamisessa on joko ongelmia tai sitten muuten vain turhaa hankaluutta.

Muistan itse omilta ammattivuosiltani, kun työpaikalla oli ihmisiä, joiden tehtävänä oli työskennellä lasten ja nuorten kanssa ja eräitten vielä useita vuosia, jopa kymmeniä vuosia – ja – mitä kuulinkaan liian usein heidän suustaan, ”en tule koskaan tarvitsemaan tietokonetta enkä opettele sen käyttöä”. Silloin en muuten tuntenut itseäni vanhaksi vaikka jo viisikymppinen taisin ollakin.

Tuo sama asenne on vielä monilla työpaikoilla ja tekemättömyyttä tai koskemattomuutta tietokoneisiin ja erilaisiin työtä helpottaviin ohjelmiin perustellaan milloin milläkin tekosyyllä, vaikka sillä, että niiden kautta tarttuu viruksia ja tulee ongelmia mainoksien ja minkä kaiken kanssa tuleekaan, oma identiteetti ja yksityisyys vaarantuu.

Itse koin silloin ja voi olla, jos tuntisin asiaa tarkemmin nykyään, sanoisin kenties nytkin, että tuolla tavalla ihminen tunnustaa suurta osaamattomuuttaan ja oppimiskyvyn puutetta ja haluttomuutta hoitaa työtään kunnolla. Ja samalla – riippuen tietysti, mitä työtä tekee – tällä tavoin tekee omalle työlleen ja ammattikunnalleen suurta vahinkoa ja tuhoaa pikkuhiljaa muru murulta mahdollisesti jopa oman ammattinsa.

Itse tunnen vielä jonkin verran opetusalaa. Siellä on erilaisia ammattiryhmiä riippuen mitä ainetta tai luokkatasoa opettaa. Jotkut opetusalat ja niiden opettajat ovat sellaisia, että ne alkavat muuttuneessa yhteiskunnassa olla yhä harveneva joukko ja heidän töitään joko vähennetään tai jopa lopetetaan tai ne siirtyvät jollekin toisen opetusalan ihmisille tehtäviksi.

Nyt siis juuri tällaisten ”harvinaisten” tai ”harvinaisemmiksi tulevien” alojen ihmisillä on ensiarvoisen tärkeä paikka osoittaa tarpeellisuutensa ja ammattitaitonsa, sillä tavallisia duunareita – ovatpa he sitten lääkäreitä, opettajia, insinöörejä tai mitä vain – on pilvin pimein, mutta tietyn, kenties rajatunkin sektorin erityisosaajia ei kasva joka oksalla. Jos ei arvosta omaa työtään niin, että opiskelee uusia ammatin vaatimia taitoja, syöksee silloin omalta osaltaan omaa ammattikuntaansa ”kadotukseen” – lakkautettaviksi ammateiksi.

Aloitin tämän puheen vanhenemisella. Se ei muuten estä opiskelua ja uuden oppimista mitenkään. Kokemuksesta olen havainnut, että ruumis ja sielu tai pitäisikö sanoa fyysinen ihminen ja psyykkinen ihminen vanhenevat usein aivan eri tahtia. Kerroin tuolla aiemmin siitä sadan metrin juoksemisesta. Kesti aika kauan ja se oli ehkä jopa tuskaisaa tuolle psyykkiselle ihmiselle – minulle – hyväksyä, että tuo fyysinen ihminen ei enää pysty siihen, mihin aiemmin pystyi.

Nykyään on myös jokseenkin helppoa ymmärtää itseäni, jos joskus talvella pakkapäivinä tai syksyllä sade- ja römppäaikaan en saa pyjamaa päältäni koko päivänä ja tulee vietettyä sellainen pyjamapäivä tai jopa pari. Minulla on oikeus tehdä niin. Saan tehdä niin, eikä kukaan marise minulle siitä.

Kysyin – olenko vanha? Olen, olen todella vanha. Seitsenkymppinen ei enää pysty moneen sellaiseen asiaan, jota joko haluaisin tai jota ennen tein. Rajoituksia on paljon ja monenlaisia. Pikkuhiljaa alan oppia hyväksymään ne todellisuudeksi.

Silti en ole luovuttanut. Menen ja tulen sillä tavalla kun huvittaa ja tietysti, miten pystyn ja jaksan. Ajelen puolivuotta matkailuautolla ympäri Eurooppaa joskus jonkun kanssa, joskus yksin. Pisin retki taisi kestää pari vuotta sitten reilun kuukauden ja oli noin 7000 km pitkä reissu. Vuodessa ajelen noin 20 000 km tai hieman enemmän matkailuautolla ja sen lisäksi liikun muillakin matkavälineillä. Paljon on nykyisin matkalla ja matkustamisessa rajoituksia, jotka aiheutuvat erilaisista sairauksista ja vanhenemisesta, mutta yritän jättää ne syrjään, olla ajattelematta niitä liiaksi ja mennä, jos vain suinkin voin. Lääke- ja hoitolaukun koko on kasvanut ja se vie jo ison osaan matkalaukusta, mutta laitan vähemmän t-paitoja tai muita vaatteita mukaan ja ostan niitä tarvittaessa periltä. Asiahan ei ole kuin järjestelykysymys. Ihan niin kuin se sähköavusteinen polkupyöräkin, joka kulkee mukanani matkailuautossa ja auttaa hurjasti laajentamaan reviiriäni.

Joten vastaus kysymykseen omalta kohdaltani todellakin on: kyllä – olen vanha – so what, entäs sitten?




Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

14.3.19

Juhlittaisiinko pyhää Urhoa (16.3.)

Muutama vuosi sitten ollessani vielä mukana työelämässä, työpaikkani amerikkalaisen harjoittelijan Michiganista kotoisin oleva Suomessa vierailulla oleva isä – kuultuaan, että olen ortodoksi – halusi tietää enemmän suomalaisesta pyhästä Urhosta. Hämmästyin kysymystä ja kerroin tietäväni vain yhden suuren Urhon, jota ei ole vielä kuitenkaan julistettu pyhäksi.
Pyhällä Urholla on omat nettisivunsa osoitteessa: sainturho.com ja heillä on tällainen logo.

Koska kysyjä tuntui olevan ihan tosissaan, niinpä sitten kuitenkin aloin selvitellä, mikä ihmeessä on tuo pyhä Urho. Selvisi, että hahmon ympärille oli syntynyt tarina, jonka mukaan hän oli Suomen suojeluspyhimys, joka eläessään hääti heinäsirkat viiniviljelmien ympäriltä. Jo tuo asia – viiniviljelmä – sai minut epäilemään suuresti moista pyhää. Meillä kun nuo viiniviljelmät ovat aika lailla vähissä.

Tarina olikin saanut alkunsa Amerikassa, missä jopa vietettiin pyhän Urhon päivää eli englanniksi St. Urho’s Day, joka on vuosittain maaliskuun 16. päivä. Juhlapäivää vietettiin ja yhä vietetään erityisesti vanhoilla suomalaisten asuinalueilla eli siellä, minne he aikanaan muuttivat Suomesta.

Noilla alueella asuu myös paljon irlantilaisia. Heillä on oma maineikas pyhänsä, pyhä Patrick, jota irlantilaiset ympäri maailman juhlivat maaliskuussa melko riehakkaasti. Joidenkin tarinoiden mukaan suomalaisia alkoi korpeamaan irlantilaisten rehvastelu omalla pyhällään ja siinä he sitten – jurot protestanttisiirtolaiset – keksivät oman pyhän suomalaisille, pyhän Urhon. Tapahtuma aika oli noin 60 vuotta sitten eli mitä ilmeisemmin taustana nimelle saattoi olla silloinen kauan vallassa pysynyt ja pysytellyt presidenttimme Urho Kaleva Kekkonen, joka oli juuri noihin aikoihin astunut virkaansa. Toisen selityksen mukaan taustalla on sana ”hero”, joka voidaan kääntää suomeksi myös sanalla ”urho”.

Juhlan synnylle on kerrottu parikin ”isää”. Toisen tiedon mukaan juhlan kehitti tavaratalo Ketolassa työskennellyt Richard Mattson ja toisen mies nimeltä Sulo Havumäki. Pieniä eroja oli alkupeäisissä tarinoissa: toisessa oli heinäsirkkoja, toisessa sammakoita ja ajankohtakin vaihteli, kun se toisessa oli vasta toukokuussa. Mutta joka tapauksessa vitsinä alkaneesta juhlasta alkoi hiljalleen muotoutua yhtenäinen perinne, jota jossain vaiheessa vuosien kuluttua, kun kukaan ei oikein muistanut juhlan oikeaa ja alkupeäistä syntytarinaa, alettiin jopa osittain pitää totena. Siksi tuo isäkin kysyi sitä minulta ihan tosissaan.

Suomalaisten St. Urho's Daysta tulikin riehakas juhla suomalaiseen tapaan alkuperäisillä syntysijoillaan. Sitä juhlittiin ko. päivänä ja vielä seuraavana viikonvaihteena. Se, mikä asiassa on myös mielenkiintoista, juhlaa juhlivat nykyään Amerikassa enemmän sellaiset ihmiset, joilla ei ole mitään sidosta suomalaisuuteen.

Pyhän Urhon päivän juhlintaan liittyvät mm. paraatit, vihreä ja lila väri, kalamojakka (eräänlainen kalakeitto) sekä erilaiset fraasit ja lorut, kuten: ”Heinäsirkka, heinäsirkka, mene täältä hiiteen”.

Juhlinnalle on löydetty myös muunlaisia syitä, jotka liittyvät suomalaisuuteen ja irlantilaisuuteen ja näiden kansallisuuksien kilpailuun. Irlantilaisillahan on, kuten edellä mainitsin, oma pyhä Patrick, joka karkotti Irlannin saarelta käärmeet. Hänen muistopäivänsä on niin ortodoksisessa kuin roomalaiskatolisessa kirkossa 17. maalaiskuuta.

Suomalaisia siirtolaisia ilmeisesti harmitti irlantilaisten juhlinta ja oma pyhä ja siksi joidenkin tarinoiden mukaan he päättivät kehittää oman pyhän ja oman juhlapäivän ja mikä tärkeintä, se asetettiin juuri päivää ennen irlantilaisten omaa juhlapäivää.

St. Urho’s Daytä vietetään erityisesti Minnesotan ja Michiganin vanhoilla suomalaisalueilla sekä Kanadan Thunder Bayssa, Ontariossa, mutta juhla on levinnyt muuallekin Amerikkaan ja samalla muuttunut vitsistä melkein todeksi. Myös Suomessa ainakin Turun seudulla ovat yliopiston opiskelijat juhlineet tätä juhlaa Suomessakin.

Netistä löytyy paljon materiaalia, kuvia ja tekstejä pyhästä Urhosta englanniksi hakusanalla ”st urho’s day”. Onpa siellä oheinen YouTube-videokin pyhän tarainan synnystä (St Urho Day Flash Animation):


Joten jos syyn tarvitseen, niin 16. maaliskuuta sellaisen löytää: voi juhlia pyhää Urhoa.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

1.2.19

Hyvä ja paha netti (osa III)


(tämä on jatko-osa edelliseen blogijuttuun)
Eihan se pitänyt näin mennä


Tosiasia on, että netissä on runsaasti hyviä tietosivuja. Toimitin muuten yhtä sellaista ja se oli alkuun todella mukavaa. Sitten nettiin alkoi tulla foorumeja, joita alettiin myöhemmin nimittää keskustelusivuiksi. Menin niillekin mukaan ja pian alkoivat jyvät erottua akanoista. Muutaman vuoden aktiivisesti niitä seurattuani, aloin jo tuntea useimmat samoilla sivuilla huseeraavat ihmiset, mukavat ja häiriköt tai muuten vain hissukat tai hankalat, siinä missä aktiiviset ja oikeasti kantaa ottavatkin. Silti en suinkaan ryhtynyt listaamaan ihmisiä heidän ominaisuuksiensa mukaan enkä luokittelemaan heitä tämän ominaisuuden perusteella hyviin ja pahoihin.


Mutta tilanne paheni entisestään. Mielenterveydellisten tai muutoin sairaiden tai vaikka ihan vain erilaisista syistä hankalien ihmisten oheen alkoi nettiin tulla huijareita, rikollisia, valehtelijoita, taloudellista etua tavoittelevia, trolleja ja kaikkea muutakin maan ja taivaan väliltä. Ei ollut mitään netin ajokorttia, jonka olisi väärinkäytöksillä menettänyt ja sen jälkeen reputettu pois netistä. Kaikki saivat siellä huseerata omalla tavallaan, totuudella tai valheella.

Samaan aikaan siellä lisääntyi myös sellaisten ihmisten määrä, jotka eivät omista henkilökohtaisista rajoituksistaan johtuen erottaneet toisten tuottamaa hyvää ja pahaa tarkoitusta toisistaan, vaikka se olisi ollut melkein miten ilmiselvä tahansa. Nigerialaiskirjeet upposivat liian moneen ihmiseen ja netti-don-juanit tai -juanitat tyhjensivät yksinäisten herkkäuskoiten tilit.

Vanhat ihmiset eivät oppineet kaikkia digimaailman temppuja ja heillä oli monella vielä tallessa ajatus- ja arvomaailmassaan tärkeinä asioina rehellisyys ja totuus, joiden he olettivat samoin olevan netissäkin. Lisäksi sivuille tuli runsaasti ihmisiä joiden kognitiiviset taidot, äly ja oivallus, eivät riittäneet myöskään erottamaan oikeita ja vääriä asioita. Pöytä alkoi ollakin katettu huijareille.

Näiden ohessa ääntään korottivat ne perusänkyrät, joille mikään maailmassa tai edes netissä tehty ei koskaan ole kyllin hyvää, kaikessa on aina puutteita ja parannettavaa, jos ei muuta niin etsitään parempi pilkun paikka. Unohdettiin täysin, että monia sivuja - sitäkin jossa itse olin mukana - tekee pieni ryhmä vapaaehtoisia talkoilla, ilmaiseksi, rakkaudesta asiaan, ei palkkatyöläisinä eikä tällaisen toiminnan huippuammattilaisina.


Yritin suojautua itse ja suojata moderoimiani keskusteluryhmiä niillä välineillä, mitä netti tarjosi ja yhä tarjoaa: suljetuilla sivuilla julkisten sijaan, rekisteröitymisillä omilla oikeilla nimillä nimimerkkien sijaan sekä ryhmästä hiljentämisellä ja poistamisella, tietynlaisella jäsenkontrollilla, jolloin kaikkia ei automaattisesti valita ryhmiin, jos pelkona on häiriköinti ja ongelmat, änkyröinti, jne. Kritiikkiä ei suinkaan pelätty, eikä erilaisia, poikkeavakin mielipiteitä, mutta ne pitää osata kertoa kiihkoilematta, sivistyneesti ja ilman provosointia. Ja toisin päin - kaikesta netistä lukemastaan ja näkemästään ei ole syytä provoisoitua. Sain avukseni hyviä ihmisiä moderoimaan sivuja, sellaisia, joilla oli pitkälti samat arvot ja ajatukset nettiasioistakin ja jotka myös olivat olleet netissä jo riittävän kauan tunnistaakseen asioita ja eritoten ihmisiä.

Se malli kyllä toimi ja toimii yhä, mutta on se samalla vienyt jotain oleellista tuolta medialta mukanaan. Tietyn vapauden ja oivaltamisen. Samalla se on lisännyt hurjasti turhaa työtä ja moderointia tekevien paineita selvitä työstään. Eihän sen pitänyt ehkä ihan näin mennä, eihän. Mutta niin vain meni.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com


Tulossa viimeinen osa: "Mitähän tekisin?"

29.1.19

Hyvä ja paha netti (osa II)

(tämä on jatko-osa edelliseen blogijuttuun)

Nettikansan sylkykuppi


Melko pian – koska toimin ylläpitäjänä ja moderaattorina eräillä ns. puolijulkisilla sivuilla – ”pääsin mukaan” siihen joukkoon, jonka syytä tässä "modernissa digimaailmassa" ovat kaikki virheet ja huonot asiat. Kun jollakin oli paha olo, surullinen mieli, puoliso petti, lapset eivät pärjänneet, oli rahahuolia, sairastelua, masennusta, mitä kaikkea olikaan, oli helppo purkaa pahaa oloaan tuntemattomiin, kasvottomiin, syyttömiin ihmisiin netissä. Ja sivuja moderoivathan olivat oivallisia kohteita, hehän yrittivät rajoittaa ihmisten luovuutta, analyyttistä elämän otetta, sanan- ja puhevapautta ja kaikkea sitä, mitä länsimaisessa demokratiassa pidettiin kaikkien oikeutena ja erityisesti oikeutena silloinkin, kun sitä käytettiin ronskisti väärin.
Sylkykuppi Amazonin ostoslistalta.
Kun tuollaisia asioita yritti sitten moderoida oikein, siinä vääristyi varmaan kohta omakin oikeudentaju ja asioita alkoi nähdä entistä enemmän henkilökohtaisina, ongelmat selvästikin henkilöityivät. Aiemmin rauhanomaisista keskustelukumppaneista alkoi tulla ketä mitäkin ja mistäkin. Jos ei nyt ihan vihollisia, niin ei myöskään oikein kavereitakaan – joiksi heitä joillakin sosiaalisen median palstoilla kuitenkin nimitettiin. Kanssakäyminen jäykistyi ja jäähtyi kohta kokonaan, osa bannasi eli poisti minut ”kaverilistaltaan”, se kun nyt oli melko helppoa tehdä muutamalla hiiren klikkauksella. Aiemmilla kaverimeriiteillä ei ollut enää mitään krediittiä ja todellista ystävyyttähän noissa suhteissa ei oikeastaan kai koskaan ollut ollenkaan. Usein se oli pelkästää yritystä hyötyä toisen tekemisistä ja toisista tai uteliasta tirkistelyä toisen elämään.

Itsekin aloin jo miettiä erilaisia bannauksia itseäni suojellakseni ja välttyäkseni noilta vihamieliseltä tirkistelyltä omiin asioihini ja elämääni. Samalla tietysti mietin – minkä olin jo onneksi tehnyt aiemminkin – mitä itsestäni kerroin muille sosiaalisessa mediassa. Todelliset kaverit tunsivat minut livenä, ei heille tarvinnut kertoa, millainen olen. Kurkistelijakaverit olivat kiinnostuneita jopa siitä, mitä lääkkeitä käytän ja mihin tauteihin. Silloin soivat ensimmäisen kerran hälytyskellot. Mitä se kenellekään kuuluu, mitä syön, mitä juon, mitä lääkkeitä käytän, miten elän.

Asiat veivät kuitenkin aikansa, sillä meidät oli ehdollistettu ajatukselle, ettemme pärjää enää nykymaailmassa ilman sosiaalista mediaa ja siinä tapahtuvaa modernia ja nopeaa yhteydenpitoa, joka on samalla vaivatonta ja helppoa – melkein ilmaistakin.

Lisäksi pitää tietysti sanoa, että näinhän toki on. Kyllä yhteydenpito on helppoa ja vaivatonta netissä. Sitä kautta on löytynyt sukulaisia, ystäviä ja kauan sitten kadonneita tuttuja. Mutta on sieltä löytynyt paljon muutakin – niin hyvää kuin pahaa, kaunista ja rumaa ja mikä tärkeitä: totta ja valhetta oikein roppakaupalla. Mutta osaammeko me suodattaa tuota tietoa niin, että se oikea tieto, totuus, tulee vain perille tai jos tulee molempia, vain oikealla tiedolla on mahdollisuus vaikuttaa meihin. Tunnistammeko netissä totuuden? Se on muuten todella vaikeaa.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
(Tämä blogijuttu jatkuu vielä uudella osalla.)

25.1.19

Hyvä ja paha netti (osa I)

(Tämä on eka osa ehkä kaksi tai kolme osaa käsittävästä kokonaisuudesta)

Hyppään pois oravanpyörästä


Kun on kolmisenkymmentä vuotta tehnyt ”nettitöitä” eli aikanaan työssä ollessaan työskennellyt aika suurelta osin nettiä käyttänen ja sittemmin eläköidyttyään ja jo aiemminkin harrastanut myös julkaisemista netissä tai netin kautta, sen avulla, ja sitten päättääkin yhtäkkiä jättää ne hommat vähemmälle, voisi olettaa, että vastassa on vieroitusongelmia. Niin muuten varmaan onkin!

Monesta eri syytä johtuen, päätin taas – olen siis tehnyt saman päätöksen jo useita kertoja aiemmin – vähentää merkittävästi ja osin jopa lopettaa nettiaktiivisuuttani. Nyt hieman tuntuu kerrakin siltä, että olen noita aiempia enemmän tai vähemmän tussahtaneita kokeiluja ajatellen kerrankin tosissani. Mutta saa nyt sitten nähdä, kuinka tosissani.
Ericson 450 Hotline NMT
Olen ollut netissä jo kauan ja toiminut erilaisten älypuhelimien ja niitä edeltävien NMT- ja GSM-puhelimien kanssa jostain 1980-luvulta alkaen, jolloin minulla oli ensimmäinen, silloin lähes 20 000 mummon markkaa maksanut (tosin itse ei tarvinnut sitä onneksi maksaa) Ericsonin NMT 450-puhelin – sellainen kääntyvällä antennilla varustettu. Sitä ennen vuosi pari aiemmin soittelin veljeni tolkuttoman kalliilla ja pienen matkalaukun kokoisella ”kannettavalla” (lue: raahattavalla) muistaakseni Mobiran puhelimella Ruotsin Kolmårdenin hotellin kesäiseltä parvekkeelta viinilasi kädessä tutuille tyyliin ”etpä arvaa, mistä soitan”.
Mobira 450 NMT
Nyt minulla on kotona yhä ainakin yksi vanha, mutta toimiva PC-raato, kaksi modernia kannettavaa eli läppäriä ja yksi vanhempi Linuxilla varustettu mini-sellainen vielä varalla ja ainakin kaksi, kolme älykännykkää eri puhelinnumeroilla. Joten vempaimia riittää, en tosin tiedä sitten riittääkö enää älyä kaikkiin noihin. Kaikkien salasanojen muistaminen alkaa kuitenkin jo selvästi tökkiä.

Monista syistä johtuen aloin kypsyä tuohon nettitouhuun. Moni asia muuttui muutamassa vuodessa aivan toisenlaiseksi, kuin mitä se oli aiemmin. Autuaaksi tekevästä opettavasta ja hyödyllisestä netistä alkoi hiljalleen tulla kaikkea muuta kuin autuaaksi tekevä. Sen sisällöt laajenivat ekspotentiaalisesti ja samalla laajenivat myös ongelmat ja etenkin ongelmakäyttäjät, kun touhusta tuli kaiken kansan huvia ja melkein ilmaista.

Netistä tuli monen muun hyvän asian ohessa elämäänsä kyllästyneiden, pettyneiden ja turhautuneiden ihmisten temmellyskenttä, kaatopaikka niille pahoille ajatuksille, joita monet meistä kantavat sisällään ja jotka eivät kuitenkaan sitten aina löydä oikeaa ja tervettä ulospurkautumistietään.

Kun samaan aikaan avohoito (lue: heitteillejättö) mieleltään järkkyneille ihmisille lisääntyi, ongelmat alkoivat melko pian näkyä myös netissä. Enempi-vähempi hullut, jotka ennen riehuivat sairaaloissa ja hullujenhuoneilla, riehuivat nyt netissä ja usein ilman minkäänlaista lääkitystä. Kun netissä ei ollut minkäänlaista kontrollia eikä todellista ja toimivaa ”järjestyksen valvontaa”, ongelmat sen kun kasvoivat ja alkoivat pian eskaloitua eri organisaatioita ja pian koko yhteiskuntaa koskeviksi ja sellaisiksi, että ne todellakin alkoivat jo häiritä normaalia ihmisten välistä keskustelu- ja yhteydenpitokulttuuria.

Tuossa vaiheessa alkoi itselläni jo orastaa ajatus jättää moinen yhteisö ennen kuin itse muutun samanlaiseksi. Lopetin silloin yhden kriittisen blogini "kaiken varalta", etten todellakin muuttuisi itse kritiikin kohteina olevien kaltaiseksi. Näin sitten tein – lopetin jotain, mutta jätin liian paljon jäljelle
toimin siis hieman huonolla menestyksellä. Palasin pian samoihin touhuihin, koska ilmiselvästi pidin siitä ja hiljalleen se kietoi minut kokonaan pauloihinsa – joku sanoisi, että addiktoiduin, tulin jollain tavalla lähes riippuvaiseksi netistä.

Aika kauan kestinkin tuota ruljanssia, ennen kuin kyllästyin kokonaan. Nyt hypättyäni siitä taas pois, on erilainen tunne – jospa se nyt olisi pysyvämpää, todellisempaa, toimivampaa.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

(Blogi jatkuu myöhemmin uudella osalla.
Yritän siis kirjoittaa vähän lyhyempiä juttuja, joita sitten ehkä joku jaksaa lukeakin)