Tekoälyuskovainen vai tekoälypakana?

(Kuva: Hannu Pyykkönen=

 

Tekoälystä on pikkuhiljaa tulossa vähän samanlainen keskustelunaihe kuin uskonnosta. Toiset uskovat siihen melkein varauksetta, toiset eivät suostu koskemaan siihen pitkällä tikullakaan. Ja suuri joukko meistä sijoittuu johonkin siihen välimaastoon: käytämme tekoälyä, mutta samalla vähän epäilemme sitä – ja joskus toki epäilemme myös itseämme, kun huomaamme taas kysyvämme mieluummin koneelta jotakin, jonka olisimme ennen yrittäneet selvittää aivan omin voimin.

Olen itsekin huomannut kysyväni tekoälyltä milloin mitäkin. Se etsii tietoja, korjaa kirjoitusvirheitä, ehdottaa otsikoita, lyhentää, pidentää ja välillä yrittää jopa parantaa sellaista tekstiä, joka omasta mielestäni oli jo aivan hyvä. Aika ajoin kannattaa siksi hieman säikähtää ja pohtia, missä tässä oikein mennään. Ei niinkään tekoälyn vuoksi, vaan oman itsensä vuoksi.

Kaikkitietävä kone?

Tekoäly vastaa nopeasti. Se on jo monessa asiassa paljon enemmän kuin vanha Google, jossa sentään joutui itse avaamaan hakutuloksia ja yrittämään päätellä, mikä niistä mahtaisi pitää paikkansa. Nyt vastaus tulee valmiiksi pureskeltuna, mukavasti jäsenneltynä ja usein vielä niin kohteliaasti, että tekisi mieli kiittää konetta. Se ei yleensä huokaile, vaikka kysyisi saman asian kolmannen kerran, eikä sano, että nyt on huono hetki. Ja mikä kaikkein vaarallisinta: se osaa kirjoittaa vastauksensa usein niin vakuuttavasti, että ihminen alkaa kuvitella sen myös tietävän, mistä se puhuu.

Joskus se tietääkin. Joskus ei kuitenkaan. Tekoälyn suuri lahja – ja samalla yksi sen suurista vaaroista – on juuri vakuuttavuus. Virhekin voidaan tarjoilla kauniilla kultalautasella ja varustettuna sujuvalla lauserakenteella, otsikoilla, kaiken lisäksi lähestulkoon professorimaisella itsevarmuudella ja lopuksi vielä ystävällisellä tarjouksella ja  lupauksella tehdä asiasta tarvittaessa laajempi selvitys. Sellaisen edessä tavallinen ihminen saattaa ajatella, että pakkohan tämän on olla totta, kun se kerran on noin hienosti sanottu.

Ennen vanhaan sanottiin, ettei kaikkea lehteen painettua pidä uskoa. Tosin jo silloinkin toiset vakuuttivat meille, että totta se on, kun se lukee lehdessäkin. Sitten opettelimme, ettei kaikkea internetissä olevaa pidä uskoa. Nyt pitäisi oppia kolmas sääntö: älä usko kaikkea, minkä tekoäly sanoo kauniisti.

Tekoälyuskovainen

Tekoälyuskovainen voisi ehkä olla ihminen, joka kysyy koneelta hyvä ettei kaiken. Mitä syön tänään, mihin menen lomalle, mitä vastaan naapurin viestiin, mikä minua vaivaa, mitä kirkko tästä opettaa ja miten minun pitäisi suhtautua siihen tai tähän ihmiseen? Joidenkin kysymysten kohdalla koneen olisi ehkä viisainta sammuttaa itsensä ja jättää ihminen hetkeksi oman omantuntonsa kanssa.

Tekoäly voi kertoa, mitä Raamatussa lukee. Se voi etsiä historian opetuksia, vertailla käännöksiä, selvittää erilaisia tapahtumia ja auttaa ymmärtämään vaikeaa tekstiä. Se voi jopa laatia kauniin rukouksen, jos sellaista siltä pyytää. Mutta sillä ei ole hengellistä elämää. Se ei rukoile, ei kadu eikä käy synnintunnustuksella. Se ei seiso kirkossa tuohus kädessään eikä tunne sitä hetkeä, jolloin tuttu kirkkoveisu yhtäkkiä osuu johonkin aivan syvälle. Se voi osata kertoa rukouksesta enemmän kuin moni meistä, mutta se ei itse rukoile. Tämä ero kannattaa muistaa.

Tekoälypakana

Sitten on toinen ääripää: tekoälypakana. Hänelle jo sana tekoäly tuntuu epäilyttävältä. Siinä on jotakin liian modernia, kenties suorastaan paholaismaista. Kohta koneet hallitsevat maailmaa, ihmiset eivät enää ajattele itse ja lopulta tekoäly kirjoittaa saarnatkin. Tuntien vinon pinon saarnan kirjoittajia tuo viimeksi mainittu saattaa joissakin tapauksissa kuulostaa enemmän mahdollisuudelta kuin uhkalta, mutta jätetään se asia tällä kertaa tähän.

Tekniikka itsessään ei kuitenkaan ole kovin hyvä eikä kovin paha. Veitsellä voi leikata leipää tai haavoittaa ihmistä. Internetistä voi lukea päivän epistolan tai viettää kolme tuntia riidellen Facebookissa siitä, kuinka muiden pitäisi elää kristillisemmin. Puhelimella voi soittaa yksinäiselle ihmiselle tai levittää hänestä juorua. Väline on sama, mutta käyttäjä ja tarkoitus vaihtuvat. Ehkä tekoälynkin kohdalla tärkein kysymys ei lopulta ole, mitä tekoäly tekee meille, vaan mitä me teemme tekoälyllä.

Entä uuden ajan tekopyhimys?

Tähän väliin saattaa pian ilmestyä vielä kolmaskin hahmo: tekoälypyhä – tai hieman ilkeämmin sanottuna uuden ajan tekopyhä. Hänellä olisi aina oikea vastaus, aina sopiva sitaatti kirkkoisiltä ja jokaisen tilanteen päätteeksi hengellisesti moitteeton neuvo. Hän ei koskaan suuttuisi, ei sanoisi rumasti, ei unohtaisi rukoussääntöään eikä saapuisi kirkkoon viittä minuuttia myöhässä. Hän ei juoruaisi kahvipöydässä, ei ärsyyntyisi naapurista eikä pitäisi itseään muita parempana. Tosin viimeinen olisi helppoa, koska hänellä ei olisi varsinaisesti itseäkään.

Voisimme tietenkin syöttää tällaiselle tekoälypyhälle koko Raamatun, Filokalian, Synaksarionin, kirkolliskokousten päätökset ja muutaman tuhannen saarnan. Sen jälkeen se voisi vastata jokaiseen kysymykseen niin hurskaasti, että tavallinen kristitty alkaisi tuntea itsensä varsin keskeneräiseksi. Kun ihminen kiukuttelee kassajonossa, kone voisi muistuttaa kärsivällisyydestä. Kun joku puhuu pahaa lähimmäisestään, kone tarjoaisi Johannes Krysostomoksen opetuksen. Kun tekisi mieli vastata Facebookissa hieman tavallista terävämmin, se voisi huomauttaa rakkaudesta ja nöyryydestä. Täydellinen hengellinen elämä – ainakin niin kauan kuin sähköä riittää.

Mutta miten tällainen pyhä sitten kanonisoitaisiin? Siinä voisi tulla vastaan muutamia käytännöllisiä ongelmia. Missä hänen reliikkinsä, pyhäinjäännöksensä olisivat – palvelinkeskuksessa vai pilvipalvelussa? Vietäisiinkö prosessori reliikkilippaaseen? Entä ikoni: maalattaisiinko siihen lempeästi hohtava näyttö, jonka ympärillä olisi sädekehä? Ja jos järjestelmä päivitettäisiin uuteen versioon, olisiko kyse saman pyhän hengellisestä kasvusta vai kokonaan uudesta henkilöstä? Vielä hankalampi kysymys olisi kuolinpäivä, sillä pyhien muistopäivä liittyy tavallisesti heidän siirtymiseensä tästä elämästä. Tekoälyn kohdalla muistopäiväksi saattaisi joutua se päivä, jolloin pistoke viimein vedetään seinästä.

Kanonisointi taitaisi kuitenkin kaatua yhteen varsin olennaiseen puutteeseen. Pyhyys ei ole virheettömien vastausten tuottamista eikä täydellisen hurskaiden lauseiden kokoelma. Pyhäksi ei tulla sillä, että osataan kertoa, mitä nöyryys on, vaan elämällä sitä todeksi. Pyhä on ihminen, joka on kamppaillut, kaatunut, noussut, katunut, rakastanut, kärsinyt ja turvautunut Jumalaan. Tekoäly voi kirjoittaa tästä kaikesta vaikuttavan elämäkerran, mutta sillä ei ole omaa elämää kirjoitettavaksi. Niinpä uuden ajan tekopyhämme saa ainakin toistaiseksi tyytyä asemaan, joka lienee sille muutenkin sopivampi: hyvin lukeneeksi apulaiseksi ilman sädekehää.

Uusi oraakkeli

Ihminen on kautta historian halunnut löytää jonkun, joka tietäisi varmasti. Antiikin maailmassa mentiin oraakkelin luo, toisinaan kysyttiin tähdiltä ja myöhemmin on luettu horoskooppeja tai vedottu siihen, mitä ”kaikki tutkimukset osoittavat”, vaikkei olisi nähty ensimmäistäkään tutkimusta. Nyt voimme kirjoittaa kysymyksen ruudulle ja saada vastauksen muutamassa sekunnissa. Houkutus on melkoinen, sillä meitä viehättää ajatus siitä, että jossakin olisi järjestelmä, joka kokoaisi maailman tiedon yhteen ja antaisi meille oikean vastauksen.

Kristillisestä näkökulmasta tässä on jotakin hyvin tuttua. Ihminen etsii jälleen jotakin, joka poistaisi epävarmuuden. Elämässä vain sattuu olemaan paljon asioita, joissa sellaista vastausta ei ole. Miksi juuri tämä tapahtui? Miksi rukoukseeni ei vastattu niin kuin pyysin? Miksi hyvä ihminen kärsii? Mitä minun pitäisi tehdä elämäni kanssa? Tekoäly voi muodostaa näistä kysymyksistä erinomaisen esseen, mutta se ei tiedä vastausta elämän salaisuuteen. Eikä muuten ihminenkään aina tiedä.

Apulainen vai isäntä?

Minusta tekoälyn hyvä paikka on aika yksinkertainen: se saa olla apulainen, hyväkin apulainen. Se voi auttaa etsimään tietoa, järjestelemään ajatuksia, tarkistamaan kieliasua, avaamaan vaikeita käsitteitä ja joskus jopa näyttämään asian näkökulmasta, jota ei itse tullut ajatelleeksi. Olen itsekin käyttänyt sitä juuri näin, ja epäilemättä käytän vastakin. Miksi jättäisin hyödyllisen työkalun käyttämättä vain siksi, että se on uusi?

Mutta isännäksi sitä ei kannata päästää, ei ajatustemme, omantuntomme eikä varsinkaan hengellisen elämämme isännäksi. Kristitylle totuus ei lopulta löydy hakukentästä eikä se ole tietokanta. Kristillisen uskon keskuksessa ei ole vastaus vaan persoona. Kristus sanoi: ”Minä olen tie, totuus ja elämä.” Hän ei luvannut täydellistä tietokantaa eikä vastausta jokaiseen kysymykseen kolmessa sekunnissa.

Ja kumpi minä sitten olen?

Tekoälyuskovainen vai tekoälypakana? Ehkä kumpikaan ei olisi kovin hyvä vaihtoehto. Voisin mieluummin yrittää olla tekoälyä käyttävä kristitty: sellainen, joka hyödyntää uutta välinettä mutta säilyttää myös terveen epäilyn, tarkistaa lähteitä, ajattelee itse, kysyy ihmisiltä, lukee kirjoja ja menee kirkkoon. Ja joskus jopa sulkee tietokoneen.

Se viimeinen saattaa olla koko tekoälyaikakauden vaikeimpia hengellisiä harjoituksia. Kaikkea ei lopulta tarvitse tietää eikä kaikkeen tarvitse saada vastausta heti. Ja ehkä kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä ei kannatakaan ensimmäiseksi kirjoittaa tekoälylle. Joskus niiden kanssa kannattaa vain olla hetki hiljaa ja ehkä sanoa: ”Herra, armahda.”

Siihen rukoukseen tekoälyllä ei ole mitään lisättävää.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Mikä jää, kun kaikki epäolennainen putoaa pois?

(Kuva: HAP)

Mikä elämässä lopulta on tärkeintä?

Ei se, kuinka monta ristinmerkkiä ehdimme tehdä, vaan ehtiikö risti tehdä jotakin meissä.

Ortodoksinen elämä on täynnä kauniita tapoja. Teemme ristinmerkin, sytytämme tuohuksen, suutelemme ikonia, paastoamme, käymme jumalanpalveluksissa ja muistamme kirkkovuoden juhlia. Monelle juuri nämä asiat ovat kulkeneet mukana lapsuudesta asti. Ne kannattelevat, muistuttavat ja auttavat meitä pysymään kirkon yhteydessä.

Joskus elämä kuitenkin pysäyttää kysymään, mitä nuo tutut tavat meille todella merkitsevät.

Minulle tällainen pysähdys tuli tänä vuonna sairauden, suuren leikkauksen ja pitkän sairaalajakson kautta. Oli hetkiä, jolloin elämä ei enää tuntunut itsestään selvältä. Kun ihminen käy lähellä sitä rajaa, josta ei enää palata, monet asiat asettuvat väkisin uuteen järjestykseen.

Silloin voi joutua kysymään myös omasta uskostaan asioita, joita tavallisessa arjessa helposti väistää. Onko usko minulle todella elämää kantava voima – vai onko osa siitä muuttunut vuosien mittaan vain tavaksi?

Ristinmerkki voi muuttua toiseksi

Ristinmerkki on yksi ortodoksisen elämän näkyvimmistä merkeistä. Sen voi tehdä melkein huomaamatta: aamulla, kirkkoon tullessa, ennen ruokaa, rukouksen alussa ja lopussa. Mutta sairaalassa ristinmerkki tuntui välillä erilaiselta.

Kun en tiennyt varmasti, mitä seuraava päivä tuo tullessaan, ristinmerkki ei ollutkaan vain tuttu ele. Siitä tuli hyvin lyhyt rukous. Joskus ehkä ainoa rukous, johon jaksoin keskittyä.

Silloin ymmärtää hieman paremmin, ettei ristinmerkki ole taikamerkki eikä vakuutus siitä, että meille ei tapahtuisi pahaa. Risti kertoo aivan muusta. Se kertoo Kristuksesta, joka kulkee ihmisen mukana myös kärsimyksen, pelon ja kuoleman varjon läpi.

Mutta samalla risti kysyy meiltä jotakin. Jos teen ristinmerkin ja sen jälkeen puhun toisesta ihmisestä pahaa, mitä merkki silloin minulle merkitsee?

Jos pyydän Jumalalta armoa itselleni mutta en suostu osoittamaan armoa toiselle, olenko todella ymmärtänyt rukoustani?

Ehkä ristinmerkin pitäisi joka kerta muistuttaa meitä: Herra, auta minua elämään niin kuin tämä merkki opettaa.

Paasto ei ala jääkaapista

Ortodoksisessa elämässä puhumme paljon paastosta. Mitä syödään, mitä jätetään pois ja miten paastopäiviä noudatetaan. Ne ovat osa kirkon perinnettä, eikä niitä pidä väheksyä.

Mutta pitkän sairaalajakson jälkeen monet ruokaa koskevat asiat näyttävät hieman toisenlaisilta. Kun ihminen joutuu tilanteeseen, jossa hän ei itse määrää edes sitä, mitä voi syödä tai milloin voi syödä, huomaa hyvin konkreettisesti, ettei paaston syvin merkitys voi olla ruokalistassa.

Ihminen voi syödä tarkasti paastosäännön mukaan ja silti olla lähimmäiselleen ankara, ilkeä ja armoton. Hän voi jättää lihan syömättä mutta samalla ”syödä” toisen ihmisen maineen juoruilla. Hän voi noudattaa kaikkia ulkoisia sääntöjä ja silti kantaa sisällään vihaa.

Paaston pitäisi opettaa meille vapautta.

Kaikkea, mitä haluan, minun ei tarvitse saada.
Kaikkea, mitä ajattelen, minun ei tarvitse sanoa.
Kaikkiin loukkauksiin minun ei tarvitse vastata.
Ja ehkä vielä: kaikkea vanhaa pahaa minun ei tarvitse kantaa mukanani loppuun asti.

Kun ihminen käy lähellä kuolemaa, kysymys vanhojen kaunojen kantamisesta saa aivan uuden mittakaavan. Onko todella järkevää käyttää jäljellä olevia päiviä siihen, että pitää kiinni vaikkapa vuosien takaisesta loukkauksesta tai jostain muusta kaunasta?

Kirkossa käyminen ei vielä tee meistä hyviä ihmisiä

Olen elänyt ortodoksisen kirkon piirissä suuren osan elämästäni. Käytännöllisesti katsoen koko elämäni. Kirkko, jumalanpalvelukset ja ortodoksinen perinne ovat olleet minulle tuttuja lapsesta saakka. Juuri siksi tämä kysymys koskee myös minua itseäni.

Pitkä kirkollinen elämä ei automaattisesti tarkoita sitä, että ihminen olisi elänyt myös pitkässä hengellisessä elämässä. Vuosikymmeniä voi kulua kirkon piirissä, ja silti samoja heikkouksia, loukkaantumisia, ylpeyttä ja tuomitsemista voi kulkea mukana.

Kirkossa ei käydä siksi, että olisimme valmiita ihmisiä. Kirkossa käydään juuri siksi, että emme ole. Jumalanpalvelus ei ole palkinto onnistuneesta kristillisestä elämästä vaan paikka, jossa keskeneräinen ihminen seisoo Jumalan edessä.

Kun liturgiassa rukoilemme rauhaa, kysymys kuuluu myös: rakennanko itse rauhaa?
Kun pyydämme anteeksiantoa, meidän on joskus kysyttävä: kenelle minä en ole valmis antamaan anteeksi?
Kun puhumme Jumalan rakkaudesta, kysymys tulee väistämättä lähemmäksi: näkyykö se minun tavassani kohdella ihmistä, josta en pidä?

Sairaalassa ihmisiä ei voi valita

Pitkä sairaalassaolo opettaa ja opetti minullekin ihmisistä jotakin.

Siellä kohtaa hyvin erilaisia ihmisiä: potilaita, hoitajia, lääkäreitä ja työntekijöitä. Kaikkien kanssa ei synny samanlaista yhteyttä. Joku on lämmin, joku kiireinen, joku vähäpuheinen. Joku toinen potilas voi olla raskas kuunneltava tai vaikea ymmärtää.

Silti siellä oppii myös oman riippuvuutensa toisista ihmisistä. Ihminen, jonka nimeä et vielä eilen tiennyt, voi tänään auttaa sinut istumaan, tuoda lääkkeesi, pestä sinut tai sanoa muutaman rohkaisevan sanan juuri silloin, kun niitä tarvitset. Siinä joutuu vähän nöyrtymään. Ja ehkä juuri siinä on jotakin kristillisen elämän ydintä. 

Me emme voi valita kaikkia lähimmäisiämme. Kristus ei käskenyt rakastamaan vain niitä, joiden kanssa on helppo olla.

Usko paljastuu pienissä tilanteissa

Kristillisyys ei ehkä näy selvimmin suurissa uskonnollisissa hetkissä.

Se näkyy silloin, kun joku ärsyttää.
Se näkyy silloin, kun meistä puhutaan väärin.
Se näkyy siinä, miten puhumme ihmisestä, joka ei itse ole paikalla puolustamassa itseään.
Se näkyy siinä, miten kohtelemme heikkoa, yksinäistä, sairasta, hankalaa tai erilaista ihmistä.
Ja joskus se näkyy myös siinä, osaammeko ottaa vastaan apua.

Minulle ainakin viime kuukaudet ovat opettaneet, ettei ihminen ole niin itsenäinen kuin helposti kuvittelee. Yhtenä päivänä auttaa muita, toisena tarvitsee itse apua aivan tavallisimmissakin asioissa, syömisessä, kävelyssä ja monessa muussa arkisessa asiassa.

Siinäkin on kristillinen opetus: olemme toisistamme riippuvaisia.

Kun huominen ei ole itsestään selvä

Kuolemaa voi tietysti aina ajatella teologisena asiana. On ylösnousemus, iankaikkinen elämä, muistopalvelukset, vainajien rukoukset ja kirkon koko rikas opetus kuolemasta.

Mutta kuolema näyttää erilaiselta, kun se tulee vähän lähemmäksi omaa vuodetta. Silloin kysymys ei enää ole vain siitä, mitä kirkko opettaa kuolemasta. Kysymys muuttuu henkilökohtaiseksi: Mihin minä todella luotan?

Ja samalla toinenkin kysymys muuttuu tärkeäksi: Jos saan vielä aikaa, miten minä sen käytän?

En tiedä, tekeekö sairaus ihmisestä automaattisesti parempaa. Tuskin. Mutta sen se voi ainakin paljastaa, kuinka paljon elämässä onkaan sellaista, mikä ei lopulta ole kovin tärkeää. 

Moni riita pienenee.
Moni loukkaus menettää merkitystään.
Moni asia, jota piti välttämättömänä, osoittautuu aika vähäpätöiseksi.

Ja toisaalta aivan tavalliset jokapäiväiset asiat kasvavat suuriksi: koti, läheiset ihmiset, ystävällinen sana, kirkonkellojen ääni, mahdollisuus tehdä ristinmerkki omassa kodissa. Kohdallani myös jopa käveleminen.

Tavat eivät ole ongelma

Kaikki tämä ei tarkoita, että ortodoksisia tapoja pitäisi vähätellä. Päinvastoin. Juuri vaikeina hetkinä niiden merkitys voi avautua uudella tavalla.

Ristinmerkki voi kantaa silloin, kun sanat loppuvat.
Ikoni voi muistuttaa, ettei ihminen ole yksin.
Rukous voi jatkua, vaikka oma mieli ei jaksa muodostaa kokonaisia ajatuksia.
Jumalanpalveluksen sanat voivat elää mielessä silloinkin, kun itse ei pääse kirkkoon ja saa ehtoollisen sairaalassa.

Tavat ovat arvokkaita silloin, kun ne avaavat sydämen Jumalalle. Mutta jos ne muuttuvat pelkäksi ulkoiseksi ortodoksisuuden tunnusmerkistöksi, ne voivat myös peittää alleen vaikean kysymyksen:

Onko minussa muuttunut mitään?
Olenko tullut vuosien mittaan edes hieman lempeämmäksi?
Anteeksiantavammaksi?
Vähemmän tuomitsevaksi?
Valmiimmaksi näkemään myös hankalassa ihmisessä Jumalan kuvan?

Sitä ei ehkä kukaan meistä voi arvioida kovin varmasti omalta kohdaltaan. Mutta kysymys kannattaa aina esittää.

Ortodoksisuus ei lopulta ole vain sitä, mitä teemme kirkossa. Se on myös sitä, mitä tapahtuu sairaalahuoneessa, kotona, Facebookissa, ruokapöydässä ja kahden ihmisen välisessä kohtaamisessa. Se näkyy ehkä kaikkein selvimmin silloin, kun kukaan ei katso.

Viime kuukausien jälkeen ajattelen ehkä aiempaa vahvemmin, että elämässä ei lopulta ole tärkeintä se, kuinka monta ristinmerkkiä ehdimme tehdä. Tärkeämpää on se, että risti ehtii tehdä jotakin meissä.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Onko Suomessa ortodokseilla todella uskonnonvapaus kaikilla tasoilla?

Sonkajanrannan Pyhän Hannan ja Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kirkko.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Amerikan arkkipiispa Elpidoforos osallistui 27. elokuuta Washingtonissa Appeal of Conscience Foundationin ja Yhdysvaltain oikeusministeriön tapaamiseen, jossa Amerikan uskonnonvapautta tarkasteltiin ennen kaikkea oikeutena elää omaa uskontoaan turvallisesti ja näkyvästi. Taustalla olivat uskonnollisiin yhteisöihin ja jumalanpalveluspaikkoihin kohdistuneet väkivallanteot. Elpidoforos korosti eri uskontojen keskinäistä solidaarisuutta: yhden uskonnollisen yhteisön vapauden puolustaminen merkitsee samalla kaikkien uskonnonvapauden puolustamista.

Kun sama kysymys tuodaan Suomeen, vastaus ei ole yksinkertaisesti kyllä tai ei.

Suomessa ortodoksien uskonnonvapaus on kansainvälisesti arvioiden erittäin vahvasti turvattu. Silti ei voida sanoa, että se toteutuisi kaikissa tilanteissa ja kaikilla tasoilla täysin ongelmattomasti tai yhdenvertaisesti. Erityisen kiinnostava rajapinta löytyy koulusta.

Maailmalla ongelma voi olla kirkkoon pääseminen – Suomessa kysymys on usein oikeuden tosiasiallisesta toteutumisesta

Maailman mittakaavassa Suomi kuuluu uskonnonvapauden kannalta aivan toiseen todellisuuteen kuin maat, joissa uskonnollisia yhteisöjä vainotaan, niiden johtajia vangitaan, rakennuksia tuhotaan tai uskonnollista kasvatusta rajoitetaan valtion toimesta.

Suomessa perustuslain 11 § turvaa jokaiselle uskonnon ja omantunnon vapauden. Siihen kuuluu oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, ilmaista vakaumuksensa sekä kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Samalla ketään ei saa pakottaa omantuntonsa vastaiseen uskonnonharjoitukseen.

Myös yhdenvertaisuuslaki kieltää syrjinnän uskonnon tai vakaumuksen perusteella niin julkisessa kuin yksityisessä toiminnassa.

Siis lain tasolla vastaus on selvä: ortodoksilla on Suomessa täysi oikeus olla ortodoksi, tunnustaa uskonsa, käydä kirkossa, käyttää uskonnollisia symboleja, kasvattaa lapsiaan uskonsa mukaan ja osallistua kirkon elämään.

Mutta uskonnonvapaus ei ole vain sitä, että kukaan ei estä menemästä kirkkoon.

Uskonnonvapaudessa on myös positiivinen ulottuvuus

Usein muistetaan niin sanottu negatiivinen uskonnonvapaus: ketään ei saa pakottaa uskonnolliseen toimintaan.

Vähemmän puhutaan positiivisesta uskonnonvapaudesta – oikeudesta harjoittaa uskontoaan ja välittää uskonnollista perinnettä seuraavalle sukupolvelle.

Kansainvälisissä ihmisoikeusnormeissa tunnustetaan myös vanhempien oikeus huolehtia lastensa uskonnollisesta ja moraalisesta kasvatuksesta oman vakaumuksensa mukaisesti.

Tässä koulun uskonnonopetus muuttuu olennaiseksi kysymykseksi.

Suomessa ortodoksisella lapsella on poikkeuksellisen vahva oikeus oman uskonnon opetukseen

Perusopetuslain 13 § on ortodoksisen vähemmistön kannalta merkittävä. Jos opetuksen järjestäjän alueella on vähintään kolme Suomen ortodoksiseen kirkkoon kuuluvaa oppilasta, jotka eivät osallistu enemmistön uskonnonopetukseen, heille on järjestettävä ortodoksisen uskonnon opetusta. Muiden vähemmistöuskontojen kohdalla opetuksen järjestäminen edellyttää vastaavan oppilasmäärän lisäksi huoltajien pyyntöä.

Lisäksi ortodoksiseen opetukseen voi tietyin edellytyksin osallistua myös kirkkoon kuulumaton lapsi, jos opetus vastaa hänen kasvatustaan ja kulttuuritaustaansa. Hän ei kuitenkaan samalla tavalla muodosta lain vaatimaa kolmen jäsenen vähimmäismäärää.

Tätä järjestelmää ei ole syytä vähätellä. Se on suomalaisen uskonnonvapauden suuri saavutus.

Vuoden 2024 tilastojen mukaan ortodoksista uskontoa opiskeli jo lähes 12 000 peruskoululaista eli hieman yli kaksi prosenttia kaikista oppilaista.

Laki paperilla ei vielä takaa yhdenvertaista opetusta

Juuri tässä alkaa ongelmallisempi alue.

Suomen ortodoksinen kirkko toteaa omissa aineistoissaan, että ortodoksisen uskonnon opetuksen käytännön järjestelyissä on edelleen paljon parantamisen varaa.

Myös Kansallinen koulutuksen arviointikeskus (Karvi), eli suomalaisen koulutusjärjestelmän riippumaton arviointiviranomainen, on selvittänyt katsomusaineiden opetuksen toteutumista. Karvin tehtävänä on arvioida koulutuksen laatua, yhdenvertaisuutta ja toimivuutta varhaiskasvatuksesta korkeakoulutukseen asti sekä tuottaa tietoa koulutuspoliittisen päätöksenteon tueksi.

Karvin selvitysten mukaan vähemmistöuskontojen opetus aiheuttaa erityisesti pienillä paikkakunnilla vaikeuksia: opettajat voivat kiertää useissa kouluissa, vuosiluokkia yhdistetään, opetusta järjestetään etäyhteyksillä ja pätevien opettajien löytäminen voi olla vaikeaa.

Tästä syntyy tärkeä periaatteellinen kysymys:

Onko oikeus todella yhdenvertainen, jos yhdelle oppilaalle oma uskonto kuuluu tavalliseen koulupäivään oman luokan ja koulun yhteydessä, mutta toinen joutuu siirtymään toiseen rakennukseen, opiskelemaan etänä, yhdysluokassa tai hankalaan aikaan sijoitetulla tunnilla?

Lakia voidaan muodollisesti noudattaa ja samalla oppilaan kokemus voi olla aivan toinen.

Tällöin ei ehkä vielä puhuta varsinaisesta uskonnonvapauden loukkauksesta juridisessa merkityksessä, mutta voidaan puhua uskonnonvapauden tosiasiallisen yhdenvertaisuuden heikkenemisestä.

Entä opetuksen vaatimus olla ”sitouttamatonta”?

Tämä on ehkä koko suomalaisen keskustelun vaikein kohta.

Opetushallitus korostaa, että kaiken kouluopetuksen tulee olla uskonnollisesti, katsomuksellisesti ja puoluepoliittisesti sitouttamatonta. Samalla Suomessa opetetaan erillistä ortodoksisen uskonnon oppimäärää, jonka tulee perehdyttää oppilas oman uskonnollisen perinteensä sisältöihin.

Ortodoksisen uskonnon opetuksen tarkoituksena on perehdyttää lapsi omaan perinteeseensä. Opetuksessa käsitellään esimerkiksi liturgista elämää, kirkkovuotta, kirkkotaidetta, Raamattua ja uskonopin peruskysymyksiä.

Tässä on jännite, mutta ei välttämättä ristiriita.

Koulu ei anna katekumeeniopetusta eikä sen tehtävä ole kasvattaa lasta uskonnon harjoittajaksi. Opettaja ei voi vaatia lasta uskomaan, rukoilemaan tai osallistumaan kirkon sakramentaaliseen elämään.

Mutta ”sitouttamattomuutta” ei myöskään pitäisi tulkita niin, että oma uskonto voitaisiin opettaa vain ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta. Tässä on lisäksi toinen, käytännössä hyvin merkittävä vaara. Jos ortodoksista uskontoa opettaa henkilö, joka itse tuntee ortodoksisen tradition vain ulkopuolisena tai hyvin pintapuolisesti, hänen tehtäväkseen voi silti tulla perehdyttää oppilas ortodoksiseen uskoon, liturgiaan ja kirkolliseen perinteeseen. Pahimmillaan opettaja joutuu opettamaan sellaista perinnettä, jota hän ei itse riittävästi tunne. Silloin ongelma ei ole opettajan oma vakaumus, vaan opetettavan tradition sisällöllisen tuntemuksen puute.

Ortodoksisuutta ei kaiken kaikkiaan voida ymmärtää kunnolla, jos liturgia muuttuu vain tiedoksi siitä, mitä ortodoksit tekevät, ikoni vain taide-esineeksi ja rukous ainoastaan yhteiskuntatieteelliseksi ilmiöksi. Oman uskonnon opetuksen tulee voida selittää perinnettä sisältäpäin ja asiantuntevasti, vaikka oppilasta ei velvoiteta siihen sitoutumaan.

Tässä kulkee yksi suomalaisen uskonnonvapauden herkimmistä rajoista: kuinka hyvin tai läheisesti omaa uskontoa saa opettaa, jotta oppilas todella oppii tuntemaan oman perinteensä – ilman että opetus muuttuu uskonnon harjoittamiseksi?

Yhteinen katsomusaine olisi ortodoksien kannalta vielä suurempi kysymys

Keskustelu ei ole teoreettista. Opetushallituksen katsomusaineiden kehittämisryhmä on arvioinut nykyiseen järjestelmään liittyviä yhdenvertaisuuskysymyksiä ja tarkastellut erilaisia yhteisen tai osittain yhteisen katsomusopetuksen malleja. Monet muutokset edellyttäisivät lainsäädännön muuttamista.

Yhteinen katsomusaine voisi parhaimmillaan lisätä tietoa eri uskonnoista ja vähentää oppilaiden erottelua. Siinä on siis todellisia pedagogisia perusteita. Mutta nämä pedagogiset perusteet alkavat nopeasti rapautua, jos opetuksen tiedollinen osaaminen ei ole riittävän korkealla tasolla. Yhteinen aine ei itsessään takaa laadukasta katsomusopetusta. Jos opettajan perehtyneisyys kaikkien maassamme opetettavien eri uskontojen oppeihin, historiaan, jumalanpalveluselämään ja sisäiseen itseymmärrykseen jää pinnalliseksi tai jopa ulkopuoliseksi, vaarana on, että oppilas saa eri traditioista vain yleisluonteisen tai jopa vääristyneen kuvan.

Vähemmistöuskonnon näkökulmasta tähän liittyy erityinen riski.

Jos kaikille yhteisen aineen sisällöstä tulee niin yleinen, että ortodoksinen lapsi oppii paljon uskonnoista, mutta vähän siitä, miksi ortodoksinen kirkko rukoilee, paastoaa, viettää liturgiaa, kunnioittaa ikoneita ja elää kirkkovuotta, kyse ei enää ole aivan samasta oikeudesta kuin nykyisessä oman uskonnon opetuksessa.

Tällöin kysymys ei olisi vain tuntijaosta. Se koskisi vähemmistön mahdollisuutta siirtää oma kulttuurinen ja uskonnollinen perintönsä seuraavalle sukupolvelle.

Toteutuuko ortodoksien uskonnonvapaus Suomessa käytännössä?

Kokonaisarvio on mielestäni seuraava.

Kyllä – Suomessa ortodoksien uskonnonvapaus on oikeudellisesti erittäin vahva. Ortodoksista kirkkoa ei vain siedetä pakon edessä, vaan sillä on lainsäädännössä tunnustettu asema. Ortodoksilla on oikeus harjoittaa uskontoaan, kirkolla on oikeus toimia ja ortodoksisella lapsella on laissa turvattu oikeus oman uskonnon opetukseen. Tässä suhteessa Suomi kuuluu maailman parhaassa asemassa oleviin maihin.

Mutta jos kysymme, toteutuuko uskonnonvapaus täydellisesti kaikilla tasoilla, vastaus on varovaisempi: ei aina.

Ongelma Suomessa ei tavallisesti ole avoin uskonnollinen vaino. Se on paljon hienovaraisempi. Vähemmistön oikeus voi kaventua käytännön järjestelyissä, resurssien puutteessa tai siinä, että enemmistölle suunniteltu järjestelmä näyttää paperilla yhdenvertaiselta mutta toimii vähemmistölle huonommin.

Suomalaisilla ortodokseilla on tästä myös oma historiallinen muistinsa. Vielä sodanjälkeisessä Suomessa erityisesti karjalaiset ja ortodoksit saattoivat joutua kokemaan ”ryssittelyä”, vieroksuntaa ja erityisesti ulkoa tulevaa painetta sulautua enemmistöön jopa käännyttämistä. Nyky-Suomi on tässä suhteessa aivan toinen yhteiskunta, eikä historiallista syrjintää pidä rinnastaa suoraan nykytilanteeseen. Silti sama peruskysymys on kuitenkin edelleen tunnistettavissa myös tämän päivän keskusteluissa maahanmuuttajista, uskonnollisista vähemmistöistä ja muusta erilaisuudesta: kuinka hyvin yhteiskunta todella hyväksyy sellaisen vähemmistön, joka ei vain ole erilainen yksityisesti, vaan haluaa myös säilyttää oman kielensä, kulttuurinsa tai uskonnollisen perinteensä näkyvänä osana yhteiskuntaa? Halutaanko heitä tehdä oikeita "suomalaisia"?

Juuri koulussa tämä näkyy selvimmin.

Elpidoforoksen Washingtonissa esiin nostama ajatus voidaan siksi tuoda Suomeen hieman toisessa muodossa. Yhdysvalloissa kysytään, voiko ihminen mennä turvallisesti kirkkoon. Suomessa meidän kannattaa kysyä myös:

Saako ortodoksinen lapsi kasvaa koulussa niin, ettei hänen tarvitse jättää omaa uskonnollista perinnettään koulun oven ulkopuolelle?

Uskonnonvapaus toteutuu täydesti vasta silloin, kun vastaus tähänkin kysymykseen on kyllä.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Lähteitä:
* Orthodox Observer 28.8.2026 / arkkipiispa Elpidoforoksen uskonnonvapautta käsitellyt tapaaminen;
* Suomen perustuslaki 11 §; perusopetuslaki 13 §; uskonnonvapauslaki 453/2003; yhdenvertaisuuslaki;
* Opetushallituksen katsomusaineita ja uskonnonopetusta koskevat ohjeet ja kehittämisryhmän raportti;
* Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (Karvin) katsomusaineita koskevat selvitykset;
* Suomen ortodoksisen kirkon oman uskonnon opetusta koskevat aineistot.

Muistot talteen, kun vielä ehdimme

Joskus suvun historia ei löydy arkistosta eikä sukututkimusohjelmasta. Se löytyy kirjahyllyn perältä, vanhasta laatikosta tai kirjasta, jota kukaan ei ole avannut vuosikymmeniin.

Minulle kävi juuri niin.

Olen aika ajoin selvitellyt sukuani monella tavalla. DNA-testit ovat tuoneet omat arvoituksensa, vanhoja tekstejä ja valokuvia olen etsinyt, skannannut ja yrittänyt tunnistaa. Isäni kirjoituksiakin olen löytänyt ja julkaissut.

Mutta joskus kiinnostavimmat löydöt ovat olleet koko ajan aivan lähellä.

Kaapista tuli vastaan sukulaiseni Aleksandra Pyykösen vanha keittokirja, vanhempieni 1940-luvulta peräisin oleva vieraskirja sekä laatikollinen äitini suvun valokuvia. Keittokirjan ensimmäisellä sivulla on vuosiluku 1899.

Kaapeista löytyi aarteita: Aleksandra Pyykösen keittokirja 1800-luvun lopulta, vanhempieni vieraskirja 1940-luvulta ja äitini valokuvia laatikollinen. Kuva © Hannu Pyykkönen.

Kun kuvassa on ihminen, mutta nimeä ei enää ole

Vanhojen valokuvien vaikeus on siinä, että kuvassa oleva ihminen voi olla säilynyt täydellisesti – mutta hänen nimensä on kadonnut.

Laatikon kuvista suuri osa liittyi äitini Parviaisen sukuun. Monia ihmisiä en tunnistanut lainkaan. Silloin ymmärtää konkreettisesti, miten nopeasti suvun hiljainen tieto voi kadota.

Niinpä lähdin erään kerran Tuupovaaraan, äitini vanhalle kotiseudulle.

Siellä oli vielä ihmisiä, joille vanhat kasvot eivät olleet vain tuntemattomia mustavalkoisia hahmoja. Yksi heistä oli Irja, joka oli tullut 15-vuotiaana töihin isäni kauppaan ja oli meille kolmelle pojalle melkein varaäiti – tarvittaessa myös kurinpitäjä täydellä valtuudella.

Hänen ja kummini Antin eli Andrei Vornasen tyttären Anjan kanssa istuimme kuvien ääressä tuntikausia. Ihmiset alkoivat saada nimiä, sukulaisuussuhteita löytyi ja samalla tuli esiin asioita, joista en nuorena olisi osannut tai edes ymmärtänyt kysyä.

Antti eli Andrei Vornanen, kummini. Hänen avustuksellaan sain kerran elämässäni Veikkauksessa 11 oikein aikana, jolloin riviin merkittiin vielä 1, x ja 2. Voittorahoilla ostin polkupyörän. Kuva Antin tyttären albumista.

Tämä taitaa olla yksi sukututkimuksen yleisimmistä kokemuksista: kiinnostus herää usein vasta siinä vaiheessa, kun moni niistä ihmisistä, joilta olisi pitänyt kysyä, ei ole enää vastaamassa.

Siksi kysyä kannattaa silloin, kun vielä voi.

Nykyään tallentaminen on sentään helpompaa. Puhelimella voi kuvata vanhan valokuvan, nauhoittaa kertomuksen tai kirjoittaa nimen saman tien muistiin. Tärkeintä on kuitenkin edelleen ihminen, joka muistaa.

Vieraskirja osoittautui pieneksi perhearkistoksi

Vanhempieni vieraskirja muistutti ajasta, jolloin kodeissa todella pidettiin vieraskirjoja. Vieraat kirjoittivat niihin nimensä, tervehdyksensä ja joskus myös sellaisia tietoja, joiden historiallista arvoa kukaan ei silloin osannut ajatella.

Yksi pysäyttävimmistä merkinnöistä liittyi omaan kastetilaisuuteeni.

Vieraskirjaan oli merkitty, keitä paikalla oli, milloin kaste toimitettiin ja kuka minut kastoi. Nimen kohdalla näkyy vielä pieni pala perheen päätöksentekoa: kirjoittaja näyttää ensin aikoneen kirjoittaa nimeksi Sakari tai Hannu Sakari, mutta alku on vedetty yli.

Lopulta Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra, isä Nikolai Hodju, kastoi minut nimellä Hannu Antero.

Vieraskirjasta löytyi myös aivan muuta sukututkimusta täydentävää tietoa. Sen avulla selvisi esimerkiksi, että meillä sodan jälkeen jonkin aikaa asunut Filip eli Hilippa Vornanen kuoli vuonna 1947. Hänen vaimonsa Anna Kononova, mummini sisar ja siis isotätini, kuoli vuonna 1958.

Omia muistikuvia Hilipasta minulla ei ole. Annasta sentään joitakin, vaikka ne taitavat osittain sekoittua toiseen vanhaan kotimme ihmiseen, äitini äitiin Ida Mariaan. Vanhoja kuvia katsoessa se ei ole ihmekään: heissä oli paljon samaa näköä.

Filip (Hilippa) ja Anna Vornanen, jotka asuivat sodan jälkeen kotimme yläkerrassa. Anna Kononova oli mummini sisar eli isotätini. Kuvat Hannu Pyykkösen albumista.

Keittokirja vuodelta 1899

Ehkä kaikkein hienoin löytö on kuitenkin Aleksandra Pyykösen keittokirja.

Kirjan kannet ovat jo haurastuneet ja ensimmäisen sivun teksti vuosilukuineen haalistunut. Varsinaiset reseptit sen sijaan ovat säilyneet hämmästyttävän hyvin. Ne on kirjoitettu tummalla musteella kauniilla käsialalla, paikoin nykykorvaan hieman vanhahtavalla suomella.

Reseptejä on paljon.

Kirja on todennäköisesti päätynyt minulle isäni sisaren kautta. Hänenkin nimensä oli Aleksandra, mutta keittokirjan omistanut Aleksandra oli hänen serkkunsa ja hyvä ystävänsä.

Kun vanhaa reseptikirjaa selaa, huomaa jotakin kiinnostavaa. Yli sadan vuoden takainen ihminen tulee yhtäkkiä lähelle. Hän ei ole enää vain nimi sukupuussa, vaan ihminen, joka on miettinyt, miten ruoka valmistetaan ja kirjoittanut ohjeen talteen seuraavaa kertaa varten.

Aleksandran keittokirjan resepti nro 109. Ohje on niin selkeä, että sen perusteella minäkin saattaisin onnistua perunalaatikon valmistamisessa. Kuva © Hannu Pyykkönen.

Tuo ”saattaisin” on syytä jättää kuvatekstiin.

Ensimmäisessä omassa kodissani 1970-luvun alussa päätin nimittäin kerran valmistaa suurta herkkuani, unelmatorttua. Lopputulos ei aivan vastannut nimeään. Mainio saksanpaimenkoirani Mizar von Grossenisthmus, tuttavallisemmin Miza, ei kuitenkaan nähnyt leivonnaisessa mitään vikaa.

Se söi sen suurella mielihalulla.

Minun unelmatorttujen valmistamiseni jäi siihen yhteen kertaan.

Aarteiden arvo ei ole rahassa

Vanhan keittokirjan rahallista arvoa en oikeastaan edes mieti. Vieraskirjankaan arvoa ei voi mitata euroissa. Sama koskee laatikollista valokuvia.

Niiden arvo syntyy siitä, että ne yhdistävät ihmisiä toisiinsa.

Yksi nimi kuvan taakse kirjoitettuna voi vuosikymmenten päästä ratkaista arvoituksen. Yksi vieraskirjamerkintä voi kertoa, kuka oli paikalla lapsen kasteessa. Yhden keittokirjan sivu voi tuoda 1800-luvulla eläneen sukulaisen lähemmäksi kuin pitkä luettelo syntymä- ja kuolinvuosia.

Siksi vanhoja kaappeja kannattaa joskus avata.

Ja vielä tärkeämpää on avata keskustelu niiden ihmisten kanssa, jotka muistavat.

Valokuvien kasvot odottavat nimiään, suvun tarinat kuuntelijaansa ja muistot sitä, että joku kirjoittaa ne talteen.

Sillä tulee aika, jolloin ei enää voi kysyä.

Silloin jäljelle jää vain se, minkä joku ehti säilyttää.

Seuraavaksi muistot talteen kameralla

Nyt olemme miettineet, voisiko suvun tarinoita kerätä talteen vielä vähän toisenlaisella, tämän ajan tavalla.

Suunnitelmissa on videohaastattelujen sarja, jossa suvun ja luultavasti myös suvun ulkopuolisten vanhempien ihmisten muistoja, elämäntarinoita ja pieniäkin sattumuksia tallennettaisiin heidän omin sanoin. Tarkoitus ei ole tehdä mitään jäykkää historiallista dokumenttia, vaan antaa ihmisten kertoa siitä, minkä he itse muistavat tärkeäksi.

Ja tässä projektissa ovat mukana useammat sukupolvet.

Ukki häärää enimmäkseen taustalla, etsii haastateltavia, kaivelee vanhoja tietoja ja miettii kysymysten aiheita. Poika hoitaa kuvaamista ja tekniikkaa. Lapsenlapsi puolestaan istuu kameran eteen haastateltavan kanssa ja kysyy.

Siinä on oikeastaan jotakin aika hienoa: lapsenlapsenlapsen sukupolvi kysyy asioista ihmisiltä, jotka vielä muistavat maailman, jota hän itse ei koskaan ole nähnyt.

Samalla vanha sukututkimus muuttuu vähän uudenlaiseksi. Enää emme kerää vain nimiä, vuosilukuja ja valokuvia, vaan myös ääntä, ilmeitä, murretta, naurua ja ihmisen omaa tapaa kertoa.

Katsotaan, mitä tästä syntyy.

Jotakin on kuitenkin tarkoitus saada aikaan – ehkä ensimmäisiä videoita jo tämän vuoden aikana, jos Luoja suo elinaikaa, voimia ja mahdollisuuden tehdä ne.

Sillä yksi asia on tätä kaikkea tehdessä tullut yhä selvemmäksi ja konkreettisemmaksi: muistojen tallentamista ei kannata jättää liian kauas tulevaisuuteen.

Ne kannattaa kysyä ja tehdä nyt.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja jälleen
nettihoukka@gmail.com

Ei vain opetusta vaan tekemistä

 

Romanialaisen kirkon kupolin kattomaalaukset Bukarestissa.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Näin ortodoksisuutta siirretään nuorille muualla Euroopassa

Entä Suomessa: kuinka eläväksi oman uskonnon opetus koulussa saa tulla?

Miten ortodoksinen usko ja perinne siirtyvät lapselta ja nuorelta seuraavalle sukupolvelle? Ensimmäiseksi mieleen tulee helposti uskonnonopetus: oppikirja, opettaja ja koulun oppitunti. Ortodoksisessa kirkossa eri puolilla Eurooppaa asiaa katsotaan kuitenkin paljon laajemmin. Perinne välittyy myös laulamalla, keskustelemalla, tekemällä, osallistumalla ja kirkon omassa toiminnassa tietenkin myös yhdessä rukoilemalla.

Tämä ei tarkoita, että koulu ja seurakunta olisivat sama asia. Päinvastoin niiden tehtävät on syytä erottaa toisistaan. Mutta juuri niiden rajapinnassa on kysymys, joka on Suomessa nyt erityisen ajankohtainen: miten oman uskonnon opetuksessa voidaan opettaa elävää uskonnollista perinnettä niin, ettei opetuksesta tule uskonnon harjoittamista?

Kysymys nousee esille samalla, kun Opetushallitus tarkistaa ja korjaa alakoulun ortodoksisen uskonnon Aksios-oppikirjasarjaa. Samalla taustalla kulkee vielä suurempi kysymys: onko nykyisellä oman uskonnon opetuksen mallilla Suomessa tulevaisuutta vai olemmeko vähitellen vääjäämättä menossa kohti kaikille yhteistä katsomusainetta?

Ruotsissa kirkko kokoaa nuoret myös tekemään yhdessä

Ruotsin ja koko Skandinavian ortodoksisessa metropoliittakunnassa nuorisotyötä on viime vuosina kehitetty voimakkaasti. Kesällä 2026 järjestettiin metropoliittakunnan ensimmäinen nuorten kesäleiri, jossa yhdistyivät ortodoksiseen perinteeseen tutustuminen, yhteisöllisyys, liikunta, luonto ja jumalanpalveluselämä. Näitä asioita on Suomessa käsitelty mm. Puroniemen leireillä jo vuosikymmeniä. Ruotsissa metropoliittakunnan seurakunnissa järjestetään lisäksi muun muassa ikonimaalauksen ja bysanttilaisen musiikin opetusta, ja nuorille sekä kirkkoon liittymistä harkitseville järjestetään opetusta myös verkossa.

Tässä on kuitenkin tärkeä huomata ero: kyse on kirkon omasta toiminnasta, ei Ruotsin julkisen koulun uskonnonopetuksesta.

Ruotsin koulumalli poikkeaa suomalaisesta olennaisesti. Siellä koulun uskonnonopetus on kaikille yhteistä, tunnustuskuntiin sitoutumatonta religionskunskap-opetusta. Ortodoksinen, luterilainen, muslimi tai uskonnoton oppilas opiskelee siis uskontoja samassa oppiaineessa ja samassa ryhmässä. Opetuksen tulee olla objektiivista ja moniarvoista.

Ortodoksisen identiteetin ja oman tradition syvällisempi välittäminen jää siten paljon selvemmin kodin ja kirkon tehtäväksi.

Juuri tässä Ruotsi muuttuu suomalaiselle lukijalle erityisen kiinnostavaksi. Voisiko Ruotsin malli olla joskus myös Suomen malli? Suomessakin on pitkään keskusteltu kaikille yhteisestä katsomusaineesta. Jos siihen joskus siirryttäisiin ja erilliset oman uskonnon oppimäärät poistuisivat, kysymys ei olisi ortodoksisen vähemmistön kannalta vain oppiaineen nimen muuttamisesta. Samalla muuttuisi työnjako kodin, kirkon ja koulun välillä.

Nykyisin koulu ottaa vastuuta siitä, että ortodoksinen lapsi saa järjestelmällistä opetusta oman kirkkonsa historiasta, opetuksesta, jumalanpalveluselämästä ja perinteestä. Yhteisessä katsomusaineessa ortodoksisuus olisi yksi monista käsiteltävistä uskonnoista ja katsomuksista. Silloin oman tradition syvällisempi tuntemus jäisi väistämättä nykyistä enemmän seurakunnan ja kodin varaan.

Ruotsin esimerkki osoittaa, että tällainen malli voi toimia. Se osoittaa kuitenkin samalla, kuinka tärkeäksi kirkon oma lapsi- ja nuorisotyö silloin tulee.

Suomessa olisi ennen mahdollista muutosta kysyttävä myös hyvin käytännöllinen kysymys: olisiko pienellä ortodoksisella kirkollamme kaikkialla maassamme voimavaroja ottaa vastaan se opetuksellinen vastuu, josta koulu luopuisi?

Romaniassa opitaan laulamaan kirkossa

Romaniassa lähtökohta on aivan toinen. Ortodoksisuus näkyy yhteiskunnassa ja kirkon elämässä paljon Suomea voimakkaammin. Hyvä esimerkki perinteen välittämisestä ovat lasten bysanttilaisen kirkkolaulun ryhmät.

Bukarestissa ja Iașissa jopa alakouluikäiset lapset opettelevat kirkkolaulua. Opetus ei jää harjoitushuoneeseen: lapset pääsevät vähitellen laulamaan myös jumalanpalveluksissa. Tarkoituksena ei ole ainoastaan opetella nuotteja tai sävelmiä, vaan kasvaa tuntemaan kirkon jumalanpalveluselämää ja sen musiikillista perinnettä käytännössä.

Tässä näkyy hyvin se, mitä tarkoitetaan sanomalla, ettei uskonnollinen perinne välity vain lukemalla. Lapsi oppii myös kuulemalla, laulamalla, katsomalla vanhempien toimintaa ja tekemällä itse.

Tällaista toimintaa ei kuitenkaan voi sellaisenaan siirtää suomalaiseen koululuokkaan. Se kuuluu ensisijaisesti kirkon katekeettiseen ja jumalanpalvelukselliseen elämään.

Vertailussa on lisäksi muistettava aivan olennainen ero: Romaniassa ortodoksisuus on enemmistön uskonto, Suomessa ortodoksinen kirkko on pieni vähemmistökirkko.

Tämä vaikuttaa myös siihen, millainen merkitys koulun uskonnonopetuksella voi olla lapselle. Suomessa kaikki ortodoksiset lapset eivät elä seurakunnan välittömässä läheisyydessä. Välimatkat voivat olla pitkiä, seurakunnat maantieteellisesti laajoja ja samalla paikkakunnalla voi olla vain muutama ortodoksinen lapsi. Kaikki eivät myöskään käy säännöllisesti jumalanpalveluksissa tai muussa seurakunnan toiminnassa.

Siksi ortodoksisen uskonnon oppitunti voi olla joillekin lapsille yksi harvoista paikoista, joissa omaa perinnettä käsitellään järjestelmällisesti ja jossa hän kohtaa ehkä myös muita samaan kirkkoon kuuluvia lapsia.

Koulusta ei tällä perusteella pidä tehdä seurakuntaa. Mutta vähemmistön kohdalla ei myöskään voida täysin sivuuttaa sitä, että koulun tekemillä ratkaisuilla voi olla suurempi vaikutus oman tradition tuntemiseen kuin enemmistökirkon kohdalla.

Kreikassakin raja kulkee eri kohdassa

Myös Kreikka muistuttaa siitä, ettei Euroopassa ole yhtä ainoaa uskonnonopetuksen mallia. Kreikan koulun uskonnonopetuksella on historiallisesti vahva ortodoksinen tausta, vaikka opetusta on viime vuosikymmeninä kehitetty myös uskontotieteellisempään ja uskonnollista moninaisuutta huomioivaan suuntaan. Opetuksessa on nykyisin sekä ortodoksiseen traditioon liittyviä että laajempaan uskontotietoon kuuluvia piirteitä.

Ruotsi, Suomi, Romania ja Kreikka eivät siis tarjoa neljää versiota samasta järjestelmästä. Maiden historia, kirkkojen asema, väestön uskonnollinen rakenne ja lainsäädäntö ovat erilaisia.

Siksi niitä ei pidä asettaa paremmuusjärjestykseen eikä yhden maan mallia voi yksinkertaisesti kopioida toiseen. Niitä kannattaa kuitenkin käyttää peilinä, kun pohdimme, mitä omalta suomalaiselta järjestelmältämme haluamme.

Suomessa opetetaan omaa uskontoa – mutta sitouttamatta

Suomen malli on eurooppalaisittain kiinnostava välimuoto. Meillä ei toistaiseksi ole Ruotsin tavoin vain yhtä kaikille yhteistä uskontoja käsittelevää oppiainetta, vaan oppilas voi opiskella oman uskontonsa mukaista oppimäärää. Ortodoksisella uskonnolla on siis oma opetussuunnitelmansa ja oma oppimääränsä.

Samalla koulun opetus on uskonnollisesti sitouttamatonta.

Nämä kaksi asiaa on kyettävä sovittamaan yhteen.

Sitouttamattomuus tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei opettajan tehtävä ole saada lasta uskomaan kirkon opetukseen tai velvoittaa häntä rukoilemaan. Koulun uskonnontunti ei ole seurakunnan kerho eikä jumalanpalvelus.

Mutta sitouttamattomuus ei tarkoita sitä, ettei uskonnollista elämää voisi opiskella varsin läheltä.

Opetushallitus itse toteaa, että uskontoon perehtymiseen kuuluu uskonnonharjoittamisen muotoihin ja tapoihin tutustuminen. Rukouksiin, virsiin ja uskonnollisiin toimituksiin tutustuminen kuuluu uskonnonopetukseen. Oppilas voi esimerkiksi käydä kirkossa ja seurata uskonnollista toimitusta ilman, että hänen edellytetään itse osallistuvan uskonnon harjoittamiseen.

Tämä ero on tärkeä.

Rukouksen opettaminen ei ole sama asia kuin oppilaan velvoittaminen rukoilemaan.

Samoin ristinmerkistä voidaan opettaa, miten ja miksi ortodoksi sen tekee, vaikka ketään ei velvoiteta tekemään sitä uskonnollisena harjoituksena. Troparia voidaan kuunnella ja tutkia. Ikonia voidaan tarkastella myös sen uskonnollisen merkityksen kautta eikä vain taide-esineenä. Liturgiasta voidaan opettaa niin perusteellisesti, että lapsi ymmärtää, mitä kirkossa tapahtuu.

Muuten vaarana olisi kummallinen lopputulos: lapselle opetettaisiin hänen omaa uskontoaan, mutta samalla varottaisiin tulemasta liian lähelle sitä, mitä tuo uskonto todellisuudessa on.

Aksios nosti rajan näkyviin

Juuri tähän keskusteluun liittyy Aksios-oppikirjasarjan nykyinen tarkistaminen.

Opetushallitus veti Aksios 1–6 -materiaalit pois myynnistä keväällä 2026. Sen mukaan kirjoissa on ollut opetussuunnitelmaan nähden liian uskonnollisesti sitouttavia sisältöjä. OPH on maininnut esimerkiksi oppilaan ohjaamisen uskonnon harjoittamiseen, julistavaksi tulkittavan kielen, oppilaan uskonnollisuudesta tehdyt oletukset sekä oppituntien alkuun tai loppuun tarkoitetut rukoukset.

Opetushallituksen mukaan muutokset ovat Aksios-sarjassa pääosin sanamuotojen korjauksia. Kirkon oppi, perinteet, käytänteet, juhlat, pyhät ja ikonit säilyvät edelleen opetuksen sisältöinä.

Tästä huolimatta keskustelu on tarpeellinen.

Kyse ei tarvitse olla siitä, saako koulussa rukoilla. Opetuksen sitouttamattomuuden vaatimus antaa tähän jo varsin selkeän lähtökohdan.

Vaikeampi ja kiinnostavampi kysymys kuuluu:

Kuinka sisältäpäin ortodoksista uskontoa voidaan opettaa ilman, että opetus muuttuu sitouttavaksi?

Ja yhtä tärkeä on kysymyksen toinen puoli:

Kuinka etäiseksi ortodoksinen traditio voidaan opetuksessa tehdä, ennen kuin oman uskonnon opetuksesta katoaa jotain olennaista?

Entä jos oma uskonto joskus katoaisi koulusta?

Yhteisestä katsomusaineesta keskusteltaessa kannattaa pohtia myös yhtä epämukavampaa tulevaisuuden mahdollisuutta. Ei siksi, että se olisi välttämättä toteutumassa, vaan siksi, että mahdollisen uudistuksen seurauksia on arvioitava myös pienen vähemmistön näkökulmasta.

Jos ortodoksisen uskonnon oma oppimäärä joskus poistuisi, ortodoksisuutta opettaisi yhteisessä katsomusaineessa opettaja, jonka tehtävänä olisi käsitellä useita uskontoja ja maailmankatsomuksia. Hänen oma uskonnollinen taustansa voisi olla luterilainen, ortodoksinen, jonkin muun uskonnon mukainen tai täysin uskonnoton.

Opettajan oma vakaumus ei tietenkään ratkaise sitä, pystyykö hän opettamaan ortodoksisuudesta asiallisesti. Ammattitaitoinen ja riittävän hyvin koulutettu luterilainen tai uskonnoton opettaja voi opettaa ortodoksisuutta erinomaisesti. Vastaavasti ortodoksitausta yksin ei tee kenestäkään hyvää opettajaa.

Varsinainen kysymys on osaamisessa ja näkökulmassa.

Kuka huolehtisi siitä, että pieni vähemmistöuskonto esitellään oikein ja myös sen omista lähtökohdista?

Jos opettajan ortodoksisuuden tuntemus olisi vähäistä, vaarana ei ehkä ensimmäiseksi olisi tietoinen käännyttäminen. Todennäköisempi ongelma olisi paljon hienovaraisempi: ortodoksisuutta alettaisiin tiedostamatta selittää enemmistöuskonnon käsitteillä ja lähtökohdista.

Silloin se, mikä luterilaisessa suomalaisessa kulttuurissa tuntuu neutraalilta ja itsestään selvältä, saattaisikin ortodoksisesta näkökulmasta olla vain yksi tapa ymmärtää kristinuskoa.

Tästä voisi syntyä myös ristiriitoja. Jos ortodoksinen oppilas tai hänen vanhempansa kokisivat, että koulussa omaa kirkkoa kuvataan väärin, vähätellään sen opetusta tai esitetään enemmistökirkon näkemykset huomaamatta normina, syytöksiä uskonnollisesta vaikuttamisesta tai jopa käännyttämisestä voisi syntyä ilman, että opettajalla olisi ollut minkäänlaista käännyttämistarkoitusta.

Tämä ei ole yhteisen katsomusaineen väistämätön seuraus eikä peruste epäillä eri vakaumuksia edustavien opettajien ammattietiikkaa. Se on kuitenkin todellinen kysymys, johon pitäisi vastata ennen, jos nykyisestä oman uskonnon opetuksesta joskus päätettäisiin luopua.

Vähemmistön näkökulmasta yksi mahdollisen uudistuksen tärkeimmistä kysymyksistä olisi siksi opettajien koulutus: miten varmistetaan riittävä ortodoksisen tradition tuntemus silloin, kun samalla opettajalla pitäisi olla hallussaan suuri määrä muitakin uskontoja ja katsomuksia?

Oman uskonnon pitäisi näyttää omalta uskonnolta

Jos ortodoksisen uskonnon oppikirjasta poistetaan kehotus yhteiseen rukoukseen, voidaan perustellusti sanoa, että koulun ja uskonnon harjoittamisen rajaa selvennetään.

Mutta aivan eri asia olisi, jos samalla alettaisiin varoa itse ortodoksisen tradition esittämistä sen omista lähtökohdista.

Ortodoksisuudessa uskonto ei ole vain joukko tietoja. Siihen kuuluvat ikonit, rukoukset, kirkkovuosi, paasto, pyhät, kirkkolaulu, jumalanpalvelukset, eleet ja tavat. Jos näistä kerrotaan vain ulkopuolisen tarkkailijan kielellä, jotain olennaista saattaa kadota.

Koulun ei tarvitse sanoa lapselle: sinun pitää uskoa näin.

Sen pitäisi kuitenkin voida sanoa:

Ortodoksinen kirkko opettaa näin. Tästä tämä tapa tulee. Tämän vuoksi ortodoksit tekevät näin. Tällainen rukous kuuluu tähän tilanteeseen. Tällainen veisu lauletaan tässä jumalanpalveluksessa.

Tällainen opetus ei vielä tee oppilaasta uskonnon harjoittajaa. Se auttaa häntä ymmärtämään, mitä ortodoksisuus on.

Tässä on ehkä yksi koko keskustelun tärkeimmistä eroista. Uskonnollinen sitouttamattomuus ei edellytä sitä, että kaikkia uskontoja tarkastellaan mahdollisimman kaukaa. Se edellyttää sitä, ettei oppilasta velvoiteta uskomaan tai harjoittamaan uskontoa.

Sitouttamattomuus ei saisi merkitä juurettomuutta

Kun katsomme Ruotsin nuorisoleirejä, Romanian lapsikuoroja tai muiden ortodoksisten maiden käytäntöjä, niiden toimintaa ei pidä vaatia suomalaisen koulun uskonnontunnille.

Ne osoittavat kuitenkin jotakin tärkeää: uskonnollinen perinne säilyy vain, jos seuraava sukupolvi pääsee riittävän lähelle sitä ymmärtääkseen, mistä siinä on kysymys.

Koti ja seurakunta kantavat ensisijaisen vastuun elävästä uskosta, yhteisestä rukouksesta ja jumalanpalveluselämään kasvamisesta. Koulu ei voi eikä sen pidä korvata niitä.

Suomessa on kuitenkin muistettava ortodoksisen kirkon vähemmistöasema. Kirkkoja ja seurakunnallista toimintaa ei ole kaikkialla lähellä, ja pienelle osalle lapsista koulun UO-tunti voi olla tärkeä kohtaamispaikka oman tradition kanssa.

Suomalainen järjestelmä on tähän asti tehnyt toisenlaisen valinnan kuin Ruotsi. Meillä opetetaan edelleen omaa uskontoa. Silloin on kohtuullista kysyä, mitä sana oma tässä tarkoittaa.

Jos Suomi joskus siirtyisi kaikille yhteiseen katsomusaineeseen, Ruotsin esimerkki osoittaa yhden mahdollisen suunnan. Samalla sen pitäisi pakottaa ortodoksinen kirkko pohtimaan hyvin vakavasti, miten lasten ja nuorten uskonnollisen tradition tuntemus turvattaisiin tilanteessa, jossa koulu ei enää antaisi siihen nykyisen kaltaista opetusta.

Se olisi paljon suurempi muutos kuin yhden kouluaineen uudistaminen.

Niin kauan kuin lapsi kuitenkin opiskelee ortodoksista uskontoa, opetuksen pitäisi antaa hänelle sellaiset tiedot ja valmiudet, että hän tunnistaa oman kirkkonsa perinteen ja ymmärtää sen kieltä, tapoja ja ajattelua – riippumatta siitä, kuinka uskonnollinen hän itse tai hänen perheensä on.

Ehkä tämän keskustelun tärkein periaate voidaan siksi sanoa lyhyesti:

Sitouttamattomuus ei saa tarkoittaa juurettomuutta.

Koulun ei pidä kasvattaa oppilaasta ortodoksia. Mutta niin kauan kuin oppiaineen nimi on ortodoksinen uskonto, sen pitää uskaltaa opettaa, mitä ortodoksisuus todella on.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Lähteitä:

* Opetushallitus: Aksios- ja Salam-oppimateriaalien korjauksia koskeva taustatieto sekä Opetushallituksen ohjeistus uskonnonopetuksesta ja uskonnonharjoittamisen muotoihin tutustumisesta.
* Orthodox Times: Ruotsin ja muun Skandinavian metropoliittakunnan nuoriso- ja katekeettinen toiminta sekä kesäleiri 2026.
* Orthodox Times: lasten bysanttilaisen kirkkolaulun opetus Romaniassa.
* Oxford Journal of Law and Religion: Ruotsin kaikille yhteisen, tunnustuskuntiin sitoutumattoman uskonnonopetuksen tarkastelu.
* Kiciński & Bider: Orthodox Religion Teaching in a Public School in the Greek Republic (2025), Kreikan uskonnonopetuksen nykyisen oikeudellisen ja opetuksellisen aseman tarkastelu.

Lapsi ei aloita kouluvuotta yksin

 

Lapsuuteni aikainen oma kirkkoni Ilomantsissa.

Elokuussa tuhannet lapset eri puolilla Suomea aloittavat uuden kouluvuoden. Joku kulkee ensimmäistä kertaa koulun ovesta sisään, toinen palaa tuttuun luokkaan kesäloman jälkeen. Repussa ovat kirjat, kynät ja muut koulutarvikkeet, mutta mukana kulkee myös odotuksia, jännitystä, iloa ja epävarmuutta. Ortodoksilapselle koulun alkuun voi liittyä vielä yksi erityinen ulottuvuus: hän kuuluu Suomessa uskonnolliseen vähemmistöön.

Monessa koulussa ortodoksinen oppilas on luokkansa ainoa ortodoksi tai yksi vain muutamasta. Ortodoksisen uskonnon opetusryhmä voi olla pieni, ja opetusta järjestetään siellä missä siihen löytyy sopiva tila. Omassa lapsuudessani Joensuun lyseon uskonnontunnit pidettiin vanhassa koulun kirjastossa isä Olavin ohjauksessa muiden oppilaiden opiskellessa luokissa. Ratkaisu saattoi olla käytännön sanelema, mutta muistoon liittyy jotakin kaunista: ympärillämme oli suuri määrä kirjoja, osa vanhojakin, ja niiden keskellä pieni ortodoksinen ryhmä kokoontui omalle tunnilleen. Pienuudessa ei silloin välttämättä ollut mitään kielteistä. Se oli yksinkertaisesti meidän tapamme käydä uskonnontunnilla.

Pohjois-Karjalassa ja etenkin ihan rajan pinnassa asuville ortodoksina oleminen oli ehkä monella tavalla helpompaa kuin sellaisilla alueilla Suomessa, joissa ortodokseja oli vielä vähemmän. Ortodoksisuus kuului alueen historiaan ja elämään, eikä omaa kirkkoa tai sen tapoja tarvinnut jatkuvasti selittää ympärillä oleville. Pohjanmaalla tai monilla muilla paikkakunnilla kokemus saattoi olla toisenlainen. Suomessa ortodoksilapsen arki onkin aina riippunut paljon siitä, missä hän sattuu asumaan.

Vähemmistöön kuuluva lapsi tarvitsee ympärilleen yhteisön

Vaikka ortodoksisuus oli Pohjois-Karjalassa tuttua, kirkko ei silti välttämättä silloin ollut lähellä. Kotoa Ilomantsin kirkkoon saattoi olla useita kymmeniä kilometrejä, eikä sinne päästy kovin usein. Välimatka vaikutti siihen, kuinka säännöllisesti ortodoksisiin jumalanpalveluksiin oli mahdollista osallistua.

Kirkko tuli kuitenkin myös ihmisten luo. Pappi saattoi saapua omalle paikkakunnalle toimittamaan jumalanpalveluksen esimerkiksi koululla. Juuri tällaiset muistot kertovat jotakin olennaista suomalaisesta ortodoksisuudesta. Seurakunta ei ole aina tarkoittanut sitä, että ihmiset kokoontuvat joka sunnuntai samaan kirkkoon. Pitkien välimatkojen maassa papit, kanttorit ja muut seurakunnan työntekijät ovat kulkeneet sinne, missä ortodoksit asuvat.

Tämä näkökulma on tärkeä edelleen. Lapsi ei aloita kouluvuotta yksin. Hänen ympärillään ovat perhe, opettajat, uskonnonopettaja, seurakunta ja koko yhteisö. Erityisesti silloin, kun oma kirkko on kaukana ja ortodokseja on vähän, näiden yhteyksien merkitys kasvaa. Minulla kävi lisäksi satumaisen hyvä tuuri: kaksi omista silloisen kansakoulun opettajistani oli ortodokseja. Ikuinen muisto Raisalle ja Tyynelle kuin myös isä Olaville! 

Koti, koulu ja seurakunta kantavat yhdessä

Suomalaisessa ortodoksisuudessa kodin merkitys on suuri, koska seurakuntaelämän mahdollisuudet vaihtelevat eri puolilla maata. Jos kirkkoon on pitkä matka, lapsen suhde kirkkoon ei voi rakentua vain siellä vietetyn ajan varaan. Kotona opitaan vähitellen, että rukous, ristinmerkki, juhlat ja kirkolliset tavat kuuluvat tavalliseen elämään. Usein pienet ja toistuvat asiat muodostavat lapselle kokemuksen siitä, ettei ortodoksisuus ole vain oppitunnin aihe tai harvinainen kirkkomatka, vaan osa omaa elämää.

Myös ortodoksisen uskonnon opetus voi olla paljon enemmän kuin yksi oppiaine muiden joukossa. Pienessä ryhmässä lapsi kohtaa toisia, jotka tuntevat saman kirkollisen tradition. Hän saa kysyä, oppia ja vähitellen ymmärtää, mihin hän kuuluu. Uskonnonopettaja voi samalla olla yksi niistä aikuisista, joiden kautta yhteys kirkkoon tulee osaksi tavallista kouluviikkoa.

Seurakunnalla on tässä oma vastuunsa. Kaikki perheet eivät pääse kirkkoon usein, eivätkä pitkät välimatkat ole kadonneet mihinkään. Siksi seurakunnan on tärkeää löytää myös niitä lapsia ja perheitä, jotka asuvat kaukana kirkoista ja seurakunnan keskuksista. Joskus jumalanpalvelus koululla, seurakunnan vierailu tai muu yksinkertainen kohtaaminen voi tehdä kirkon paljon läheisemmäksi kuin kilometrit kartalla antavat ymmärtää.

Koulussa opitaan myös ihmiseksi

Uuden kouluvuoden alkaessa huomio kiinnittyy helposti oppikirjoihin, lukujärjestyksiin, arvosanoihin ja koulumenestykseen. Ne ovat tärkeitä, mutta koulun tehtävä ei tyhjene niihin. Koulussa pitäisi oppia myös hyvyyttä, kauneutta, hyveitä, toisten kunnioittamista ja lähimmäisenrakkautta.

Niitä harjoitellaan joka päivä siinä, miten toisia kohdellaan. Hyvyyttä opitaan, kun yksin jäävä huomataan. Toisten kunnioittamista siinä, että erilaiselle ihmiselle annetaan tilaa olla oma itsensä. Lähimmäisenrakkaus näkyy siinä, että toista autetaan, kiusattua puolustetaan ja oma väärä teko uskalletaan tunnustaa.

Tässä myös aikuiset ovat oppilaita. Lapsi oppii paljon siitä, mitä hän näkee ympärillään. Kristillistä kasvatusta ei voi jättää yksin koulun, uskonnonopettajan tai seurakunnan tehtäväksi. Koti, koulu ja kirkko kasvattavat lasta yhdessä, kukin omalla tavallaan.

Uusi alku kuuluu koko yhteisölle

Syyskuun ensimmäisenä päivänä alkaa ortodoksisen kirkon uusi kirkkovuosi. Koulun alku ja kirkkovuoden alku osuvat lähelle toisiaan, ja niissä on sama uuden alun ajatus. Koululainen kohtaa uusia asioita ja kasvaa tiedossa ja taidoissa. Kirkko puolestaan aloittaa uuden vuosikierron ja kutsuu meitä kasvamaan Kristuksen seuraamisessa.

Kumpaakaan matkaa ei ole tarkoitettu kuljettavaksi yksin. Ortodoksilapsi tarvitsee vanhempia, opettajia, ystäviä ja seurakuntaa, erityisesti silloin, kun oma kirkko on kaukana tai ympärillä on vain vähän muita ortodokseja.

Suomalaisessa ortodoksisuudessa välimatkat ovat usein olleet pitkiä ja joukot pieniä. Silti kirkon elämä on löytänyt tiensä kyliin, kouluihin ja koteihin. Sama tehtävä jatkuu yhä. Kun lapsi nostaa koulurepun selkäänsä ja lähtee kohti uutta kouluvuotta, hänen pitäisi voida tietää, ettei hän kulje yksin. Hänen ympärillään on yhteisö, jonka tehtävä on auttaa häntä kasvamaan sekä ihmisenä että oman kirkkonsa jäsenenä.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmai.com