Arvojen sekamelska

(Valokuva: Jaso Pyykkönen)

Ihmisellä on tapana ajatella, että arvot ovat jotenkin selvä asia. 

Niistä puhutaan juhlapuheissa, vaaliohjelmissa, työpaikkojen strategioissa, kirkollisissa kannanotoissa, lehtien pääkirjoituksissa ja sosiaalisen median loputtomissa väittelyissä.

Jokaisella tuntuu olevan arvonsa, ainakin silloin kun niistä pitää puhua. Niitä puolustetaan, niihin vedotaan, niillä moititaan toisia ja niiden nimissä tehdään milloin mitäkin.

Mutta kun ihminen makaa lähes kaksi kuukautta selällään sairaalasängyssä, arvot alkavat näyttää vähän toisilta.

Tai oikeastaan ne eivät ala näyttää toisilta.

Ne menevät ensin sekaisin.

Minulle kävi niin.

Keväällä elämäni katkesi tavalla, jota en ollut osannut odottaa. En tietenkään ollut kuvitellut olevani ikuinen nuorukainen, enkä edes erityisen hyväkuntoinen vanha mies.

Mutta silti ihminen elää arkeaan jonkinlaisen hiljaisen oletuksen varassa.

Huomenna noustaan.

Huomenna kävellään.

Huomenna keitetään kahvit.

Huomenna kirjoitetaan jotakin.

Huomenna ärähdetään jostakin turhasta ja innostutaan jostakin yhtä turhasta.

Huomenna elämä jatkuu suurin piirtein samannäköisenä kuin tänäänkin.

Sitten tulee hetki, jolloin ei noustakaan.

Tai jos noustaan, siihen tarvitaan kaksi hoitajaa, apuväline, ohjeita, varovaisuutta ja enemmän nöyryyttä kuin ihminen olisi itse halunnut itsestään löytää.

Siinä vaiheessa monen asian arvo muuttuu.

Ennen saatoin pitää tärkeänä sitä, että ehdin tehdä asioita. Että saan jonkin tekstin valmiiksi. Että osaan sanoa sanottavani riittävän tarkasti. Että ymmärrän maailmaa edes vähän paremmin kuin eilen.

Että saan osallistua, vaikuttaa, vastata, kirjoittaa, järjestää ja pitää jonkinlaista otetta elämästä.

Sairaalassa otetta ei juuri ollut.

Oli katto.

Oli sänky.

Oli kipu, väsyminen, lääkkeet, mittaukset, ruokakärryn kolina, käytävän äänet, hoitajien askeleet ja se kummallinen sairaalan aika, jossa päivä etenee, vaikka ihminen itse ei tunnu etenevän minnekään.

Silloin arvojen järjestys ei muutu juhlavasti.

Se ei muutu niin, että ihminen kirjoittaa paperille uuden elämänfilosofian ja alkaa noudattaa sitä.

Se muuttuu niin, että yhtäkkiä tärkeää on päästä istumaan.

Sitten tärkeää on päästä seisomaan.

Sitten tärkeää on ottaa muutama askel.

Sitten tärkeää on päästä itse vessaan.

Sitten tärkeää on, että kahvi maistuu taas kahvilta.

Ja lopulta tärkeää on se, että joku tulee huoneeseen ja kysyy aivan tavallisesti:

Miten tänään menee?

Mutta tämän kaiken keskellä oli myös toinen, vielä syvempi muutos.

Kun minä en pystynyt, läheiset pystyivät minun puolestani.

Kun en kyennyt itse hoitamaan asioitani, joku hoiti.

Kun en jaksanut ajatella kaikkea loppuun asti, joku ajatteli.

Kun en voinut järjestää, siirtää, soittaa, kysyä, hakea, kuljettaa tai päättää, joku teki senkin.

Ei näyttävästi.

Ei itseään korottaen.

Ei kysyen, ansaitsinko minä sen.

Vaan rakkaudesta.

Siinä oli rakkautta, joka ei kysellyt, saako rakastaa.

Rakkautta, joka ei jäänyt odottamaan täydellistä hetkeä, sopivaa lupaa tai kauniita sanoja.

Rakkautta, joka tuli lähelle silloin, kun minä olin avuton.

Rakkautta, joka tarttui käytännön asioihin, mutta samalla kantoi jotakin paljon suurempaa kuin asioita.

Se kantoi minua.

Arvojen sekamelska syntyy siitä, että vanhat arvot eivät välttämättä katoa, mutta niiden rinnalle nousee uusia, paljon hiljaisempia ja konkreettisempia arvoja.

En minä ole lakannut arvostamasta ajatuksia, kirjoittamista, keskustelua, yhteiskuntaa, kirkkoa, kulttuuria tai maailman menon seuraamista. En ole muuttunut sairaalasängyssä miksikään enkeliksi enkä viisaaksi erakoksi, joka katselee maailmaa rauhallisesti kaiken yläpuolelta.

Ei sinne päinkään.

Olen ollut väsynyt, kiukkuinen, turhautunut, peloissani ja joskus varmaan aika rasittavakin.

Sairaus ei tehnyt minusta parempaa ihmistä.

Se teki minusta paljaamman ihmisen.

Ja ehkä juuri siinä on tämän kaiken vaikein opetus.

Kun ihminen menettää voimiaan, hän ei menetä vain lihaksia. Hän menettää osan siitä kuvasta, jonka varassa hän on elänyt.

Minä olen ehkä ajatellut olevani mies, joka pärjää, selvittää, järjestää, kirjoittaa, muistaa, hoitaa ja kantaa.

Sairaus näytti, etten minä aina kanna mitään.

Joskus minua kannetaan.

Se on arvojen kannalta aika suuri mullistus.

Terveenä ihminen arvostaa helposti omatoimisuutta. Se on hyvä asia. On hyvä, että ihminen yrittää selvitä, hoitaa omat asiansa ja olla muille mahdollisimman vähän vaivaksi.

Mutta sairaana huomaa, että omatoimisuuden rinnalla on toinenkin arvo: suostuminen autettavaksi.

Se ei ole helppoa.

Ei ainakaan minulle.

On vaikea hyväksyä, että joku toinen järjestää kotia niin, että minä mahdun siellä kulkemaan.

On vaikea hyväksyä, että omaan elämään palaaminen vaatii sängyn siirtämistä, huonekalujen pois kantamista, rollaattoria tai nojafordia, kotihoitoa, ateriapalvelua ja muiden ihmisten jatkuvaa huolenpitoa.

Se on kaunista, mutta se on myös nöyryyttävää.

Ei nöyryyttävää huonolla tavalla.

Vaan sillä tavalla, joka paljastaa totuuden.

Minä en olekaan niin itsenäinen kuin luulin.

En ole koskaan ollut.

Kukaan meistä ei ole.

Me vain unohdamme sen silloin, kun jalat kantavat, kädet toimivat, pää muistaa, auto käynnistyy, kaupassa käynti onnistuu ja kahvipaketti löytyy hyllystä ilman että sitä tarvitsee pyytää keneltäkään.

Sairauden keskellä läheisyys sai aivan uuden merkityksen.

Se ei ollut vain sitä, että joku oli fyysisesti lähellä.

Se oli sitä, että minun elämäni ei ollut vain minun elämäni.

Minun kipuni, kotiinpaluuni, selviytymiseni ja tulevaisuuteni koskettivat muitakin.

Yhtäkkiä näin selvemmin kuin ennen, miten vahvasti me kuulumme yhteen.

Se yhteenkuuluvaisuuden tunne oli voimakas.

Ei sentimentaalinen eikä makeileva, vaan todellinen.

Se näkyi teoissa, järjestelyissä, huolessa, viesteissä, käynneissä, sanoissa ja joskus myös hiljaisuudessa.

Siinä, että joku oli vierellä.

Siinä, että joku tiesi.

Siinä, ettei minun tarvinnut olla yksin, vaikka minun täytyikin itse käydä läpi oma sairauteni, oma kipuni ja oma pelkoni.

Sairauden jälkeen arvot eivät siis asetu siistiin järjestykseen.

Ne ovat kuin kotiin kannettuja tavaroita suuren muuton jälkeen.

Osa on väärässä paikassa.

Osa on hukassa.

Osa löytyy yllättävästä laatikosta.

Jotakin luuli tarvitsevansa heti, mutta ei olekaan tarvinnut.

Jokin aivan pieni asia taas osoittautuu korvaamattomaksi.

Minun arvojeni sekamelskassa on nyt ainakin kiitollisuutta, pelkoa, ärtymystä, nöyryyttä, helpotusta, väsymystä, iloa, läheisyyttä ja outoa haikeutta.

Kiitollisuutta siitä, että olen kotona.

Pelkoa siitä, miten tästä eteenpäin selvitään.

Ärtymystä siitä, etten jaksa niin kuin ennen.

Nöyryyttä siitä, että minun on otettava apua vastaan.

Helpotusta siitä, että oma koti on taas ympärilläni.

Väsymystä siitä, että pienikin asia voi olla suuri ponnistus.

Iloa siitä, että ulkoilma, linnunlaulu, kahvikuppi ja oma sänky ovat alkaneet merkitä enemmän kuin ennen.

Läheisyyttä siitä, että ympärillä on ihmisiä, jotka eivät kadonneet, kun minusta tuli heikko.

Ja haikeutta siitä, että tämä kaikki muistuttaa rajallisuudesta.

Ihminen vanhenee ensin huomaamatta.

Sitten sen huomaa.

Ja joskus jokin sairaus pakottaa huomaamaan sen niin selvästi, ettei sitä voi enää työntää syrjään.

Mutta rajallisuuden rinnalle nousi myös elämänhalu.

Ei mikään suuri ja äänekäs uho.

Ei sellainen elämänhalu, joka julistaa voittavansa kaiken ja palaavansa entiseen kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Vaan hiljaisempi elämänhalu.

Sellainen, joka sanoo: vielä minä haluan nähdä tämän päivän.

Vielä minä haluan juoda kahvin kotona.

Vielä minä haluan kuulla tutun äänen.

Vielä minä haluan kirjoittaa.

Vielä minä haluan olla mukana tässä elämässä, vaikka hitaammin ja toisten apuun nojaten.

Ehkä arvojen sekamelska onkin sitä, että elämä alkaa puhua ihmiselle usealla äänellä yhtä aikaa.

Yksi ääni sanoo: sinä olet heikko.

Toinen sanoo: sinä olet vielä täällä.

Yksi ääni sanoo: et enää pysty kaikkeen.

Toinen sanoo: kaikkeen ei tarvitsekaan pystyä.

Yksi ääni sanoo: kuolema on lähempänä kuin ennen.

Toinen sanoo: juuri siksi tämä päivä on arvokas.

Yksi ääni sanoo: sinä tarvitset muita.

Toinen sanoo: niin olet tarvinnut aina.

Ja jossakin näiden äänien keskellä on myös usko.

En halua tehdä uskosta liian helppoa vastausta.

Se ei ollut sairaalassa mikään kaunis koriste vaikean kokemuksen päällä.

Se ei poistanut kipua.

Se ei tehnyt öistä lyhyempiä eikä jaloista vahvempia.

Se ei muuttanut minua sankariksi.

Mutta se kantoi.

Se kantoi joskus hyvin hiljaa.

Niin hiljaa, ettei sitä olisi osannut selittää kenellekään.

Se oli rukousta, joka ei aina ollut sanoja.

Se oli huokausta.

Se oli sitä, että ihminen makaa selällään eikä hallitse juuri mitään, mutta ei silti ole aivan yksin.

Se oli muistutus siitä, että ihmisen arvo ei riipu hänen toimintakyvystään.

Tämä on ehkä kaikkein tärkein asia, jonka olen joutunut opettelemaan uudelleen.

Ihminen ei ole arvokas siksi, että hän kävelee reippaasti.

Ei siksi, että hän kirjoittaa hyvin.

Ei siksi, että hän muistaa nimet, hoitaa asiat, pystyy vastaamaan viesteihin, osallistuu keskusteluun tai saa aikaan jotakin näkyvää.

Ihminen on arvokas siksi, että hän on ihminen.

Jumalan luoma.

Jumalan tuntema.

Jumalan edessä elävä.

Tätä on helppo sanoa toisille.

On helppo lohduttaa sairasta, vanhaa tai väsynyttä ihmistä sanomalla, ettei hänen arvonsa riipu siitä, mitä hän pystyy tekemään.

Mutta kun sama asia osuu omaan ruumiiseen, se ei olekaan enää pelkkä kaunis ajatus.

Se on taistelu.

Pitääkö tämä todella paikkansa myös minun kohdallani?

Olenko minä yhtä arvokas silloin, kun en jaksa?

Olenko minä yhtä arvokas silloin, kun tarvitsen apua?

Olenko minä yhtä arvokas silloin, kun olen hidas, kömpelö, ärtynyt ja toisten varassa?

Kristillinen vastaus on selvä.

Olen.

Mutta sydän oppii sen hitaasti.

Ja ehkä sydän oppii sen juuri niiden ihmisten kautta, jotka eivät kysy, saako rakastaa.

He vain rakastavat.

He tulevat lähelle.

He tekevät sen, mihin minä en kykene.

He eivät selitä ihmisarvoa, vaan näyttävät sen todeksi.

Ehkä siksi arvojen sekamelska ei ole vain häiriö, josta pitää päästä nopeasti eroon.

Ehkä se on vaihe, jossa vanha järjestys purkautuu ja uusi alkaa vasta hiljalleen hahmottua.

Sairaalasta kotiin palaava ihminen ei palaa täsmälleen samaan elämään, josta hän lähti.

Koti on sama, mutta ihminen ei ole aivan sama.

Kahvikuppi on sama, mutta sen paino kädessä tuntuu toiselta.

Ikkunasta näkyvä maisema on sama, mutta sitä katsoo ihminen, joka tietää nyt jotakin sellaista, mitä ei ennen samalla tavalla tiennyt.

Elämä on hauras.

Apu on suuri lahja.

Koti ei ole itsestäänselvyys.

Läheiset eivät ole itsestäänselvyys.

Rakkaus ei ole vain tunne.

Läheisyys ei ole vain mukava lisä elämään.

Yhteenkuuluvaisuus voi olla voima, joka pitää ihmisen kiinni elämässä.

Usko ei ole teoria.

Ja tavallinen päivä voi olla ihme.

En tiedä, saanko arvojani enää koskaan aivan siistiin järjestykseen.

Ehkä en saa.

Ehkä iän, sairauden ja kotiinpaluun jälkeen arvojen ei tarvitsekaan olla siistissä rivissä kuin mapit entisen arkistonhoitajan hyllyssä.

Ehkä riittää, että tärkeimmät löytyvät läheltä.

Kiitollisuus.

Armo.

Rakkaus.

Läheisyys.

Kärsivällisyys.

Toisten apu.

Voimakas tunne siitä, että en ole irrallinen enkä yksin.

Oma pieni sitkeys.

Elämänhalu.

Ja se hiljainen luottamus, että vaikka ihminen ei enää kannakaan kaikkea, häntä itseään kannetaan.

Tässä sekamelskassa minä nyt elän.

En kovin komeasti.

En kovin nopeasti.

Mutta eteenpäin mennään.

Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com

 

Johanneksen haamu palasi

 

(Valokuva: Jaso Pyykkönen)

Mieleeni tuli taas Johannes.

Tai ehkä pitäisi sanoa varovaisemmin, että mieleeni tuli Johanneksen haamu. Ei tietenkään mikään varsinainen haamu, vaikka otsikko sellaiseen suuntaan viekin. En ole vielä ainakaan tietoisesti alkanut seurustella vainajien kanssa sillä tavalla, että siitä pitäisi läheisten tai lääkärien huolestua. Kyse oli muistosta. Sellaisesta muistosta, joka ei tule pyydettäessä, vaan ilmestyy hiljaisuudessa omia aikojaan.

Niin muistot tekevät.

Ne eivät aina kysy, sopiiko tulla.

Ne vain tulevat.

Viime aikoina niitä on tullut tavallista enemmän. Ehkä se johtuu iästä. Ehkä se johtuu sairaudesta. Ehkä siitä, että sairaalasta kotiin palattuaan ihminen ei palaa aivan samaan kotiin eikä aivan samana ihmisenä. Sama tuoli, sama sänky, sama ikkuna, sama tietokone, melkein samat vanhat tavarat ympärillä. Ja kuitenkin kaikki tuntuu vähän toiselta. Ei välttämättä huonommalta, mutta toiselta.

Pitkä sairaalajakso tekee ihmiselle jotakin. Se ei pääty siihen, kun ovi sulkeutuu selän takana ja pääsee kotiin. Sairaala kulkee väkisin mukana jonkin aikaa. Se kulkee kehossa, joka ei tottele entiseen tapaan. Se kulkee mielessä, joka pysähtyy yöllä kuuntelemaan hengitystä. Se kulkee siinä hiljaisessa tiedossa, että kaikki ei ollutkaan omissa käsissä.

Eikä ole vieläkään.

Ehkä juuri siksi Johannes palasi mieleeni.

Vanhemmassa elämässä on se kummallinen piirre, että menneet ihmiset eivät välttämättä katoa. He saattavat päinvastoin tulla lähemmäksi. Sellaisetkin ihmiset, joita ei aikoinaan nähnyt kovin usein, ja joita ei itseasiassa oikein silloin tuntenutkaan. He voivat myöhemmin osoittautua paljon tärkeämmiksi kuin silloin ymmärsi. Joku ihminen saattoi olla mukana vain satunnaisesti, vain jossakin yksittäisessä elämänvaiheessa, vain muutamassa keskustelussa tai päätöksessä, mutta silti hän jätti jäljen.

Johannes oli sellainen ihminen.

Hän ei ollut arkisen elämäni jatkuva seuralainen. Ei hän asunut vieressäni, eikä edes kotikaupungissani, eikä vaikuttanut jokaiseen päivääni. Mutta silloin kun hän vaikutti, hän vaikutti kunnolla. Hän oli niitä ihmisiä, joita elämä heittää eteen joskus juuri silloin, kun ihminen ei itse oikein tiedä tarvitsevansa ketään. Tai ainakin luulee tietävänsä suunnan ilman toisten neuvoja, huomautuksia, rohkaisuja tai joskus vähän ärsyttäviäkin tuuppauksia.

Tuuppijoita me tarvitsemme.

Emme ehkä halua heitä.

Mutta tarvitsemme.

Johannes kuului niihin ihmisiin, jotka saivat minussa aikaan liikettä. Ei välttämättä suurta ja näyttävää muutosta, sellaista, josta voisi myöhemmin kirjoittaa juhlavasti elämäkerran lukuun. Pikemminkin hän sai aikaan pieniä siirtymiä. Sellaisia, joissa ihminen huomaa jälkikäteen ajatelleensa toisin kuin ennen. Menneensä johonkin suuntaan, johon ei ehkä olisi omin päin mennyt. Tarttuneensa johonkin, jonka olisi muuten ohittanut.

Silloin, kun kirjoitin hänestä ensi kerran vuosia sitten, olin jo eläkkeellä, mutta en vielä tällä tavalla vanha. Eläke oli silloin vielä suhteellisen tuore maisema. Oli aikaa muistella työelämää, kokemuksiani Kreikasta, Sveitsistä, tutkijan elämästä luostarissa, matkapäiväkirjoista. Se oli niitä aikoja, jolloin tekstit kirjoitettiin ensin kotona tai ulkomailla asuessani majapaikassani, siirrettiin korpulle ja vietiin sitten jonnekin nettikahvilaan, jossa jokainen minuutti maksoi ja yksi HTML-virhe saattoi pilata tunnelman.

Se tuntuu nyt melkein toiselta aikakaudelta.

Ja sitähän se onkin.

Ei ollut älykännyköitä. Ei ollut tätä jatkuvaa verkossa roikkumista. Ei ollut sitä, että jokainen ajatus voisi melkein samalla hetkellä muuttua julkaistuksi tekstiksi. Kirjoittaminen oli hitaampaa. Siinä oli vaivaa. Se oli osa matkaa. Ennenkuin teksti oli netissä siinä oli bussimatka, korppu, kahvilan kone, virustarkastus ja pieni pelko siitä, että kaikki menee pieleen jonkin mitättömän merkin takia.

Mutta ehkä juuri siksi niissä teksteissä oli myös jotakin toista.

Ne syntyivät hitaammin, vaikka ajatus saattoi syntyä nopeasti. Ne kulkivat mukana. Ne hautuivat. Niitä ei aina julkaistu heti. Niiden kanssa elettiin hetki ennen kuin ne päästettiin maailmaan.

Nykyisin huomaan kaipaavani joskus sitä hitautta. En tietenkään korppuja enkä vanhoja nettikahviloita. Niitä en kaipaa. Mutta kaipaan ehkä sitä, että kaikki ei ollut heti valmista, heti nähtävillä, heti kommentoitavana. Ihmisen ajatus sai välillä myös olla keskeneräinen.

Ja keskeneräinenhän ihminen on.

Sen huomaa vanhana paremmin kuin nuorena.

Nuorempana kuvittelee vielä, että elämässä on jokin kehityskaari, jossa ihminen oppii, kasvaa, viisastuu ja lopulta ehkä tulee valmiimmaksi. Nyt en ole siitä enää niin varma. Jotakin ihminen oppii, kyllä. Jotakin hän ehkä myös ymmärtää. Mutta samalla hän huomaa kantavansa mukanaan samoja vanhoja heikkouksia, samoja kipupisteitä, samoja taipumuksia, samoja ärsytyksiä ja samoja keskeneräisyyksiä.

Jotkut asiat vain vaihtavat vaatteita.

Siksi tuo vanha elokuvan ajatus aiemmassa, ensimmäisessä Johannes-blogijutussani, “elämäni murmelina”, on alkanut tuntua taas ajankohtaiselta. Muistan, miten vuosia sitten ajattelin sitä elokuvaa, jossa ihminen herää aina samaan päivään ja saa yrittää uudelleen. Hän saa nähdä virheensä, korjata itseään, oppia toisten tarpeita ja vähitellen muuttua ihmiseksi, joka ei ole enää vain oman ärtymyksensä, itsekkyytensä tai turhautumisensa vanki.

Olisipa elämässä sellainen mahdollisuus.

Tai ehkä onkin.

Ei tietenkään elokuvan tavalla. Emme saa palata eiliseen ja tehdä kaikkea uudelleen. Emme voi ottaa pois niitä sanoja, jotka jo sanoimme. Emme voi elää uudestaan niitä päiviä, jolloin olisimme voineet olla lempeämpiä, viisaampia, kärsivällisempiä tai hiljaisempia. Mutta jokainen aamu on silti jonkinlainen uusi yritys. Ei uusi elämä siinä mielessä, että mennyt pyyhittäisiin pois, vaan uusi mahdollisuus suhtautua menneeseen toisin.

Tähän olen viime aikoina palannut yhä uudelleen.

Kun ihminen on ollut sairaalassa ja tullut sieltä kotiin, hän huomaa, ettei elämä ehkä enää avaudu suurina suunnitelmina. Ei samalla tavalla kuin joskus. Enää ei ole luontevaa puhua vuosikymmenistä. Ei ainakaan omalla kohdalla. Silloin jäljelle jää päivä. Joskus vain hetki.

Päivä vain ja hetki kerrallansa.

Se ei ole enää vain virren kaunis ajatus. Se on käytännöllinen elämänohje. Se on hengityksen mittainen teologia. Se on vanhenevan ihmisen todellisuutta. Tänään yritän olla. Tänään yritän jaksaa. Tänään yritän olla vähän armollisempi. Tänään yritän olla kantamatta kaikkea sitä, mitä en enää jaksa kantaa.

Juuri siinä Johanneksen haamu tuli lähelle.

Aloin miettiä, miten paljon elämässä on ollut ihmisiä, joita en aikanaan osannut kiittää tarpeeksi. Jotkut heistä ovat olleet opettajia. Jotkut ystäviä. Jotkut työtovereita. Jotkut vastustajiakin. Sekin on sanottava. Aina ihminen ei opi vain niiltä, jotka silittävät päätä. Joskus hän oppii myös niiltä, jotka ärsyttävät, vastustavat, kyseenalaistavat ja pakottavat miettimään, miksi minä oikeastaan ajattelen niin kuin ajattelen.

Johannes ei ollut minulle vain miellyttävä muisto. Hän oli myös monissa muissa asioissa liikkeelle paneva muisto. Sellainen ihminen, jonka vaikutus ei ehkä silloin näyttänyt koko laajuuttaan. Ainakaan minulle. Vasta myöhemmin ymmäsin, että jokin ajatus, jokin rohkaisu, jokin keskustelu tai jokin hänen tapansa olla maailmassa jäi elämään.

Ehkä se on yksi ihmisen salaisimmista vaikutustavoista.

Me emme useinkaan tiedä, mitä jätämme toiseen ihmiseen.

Saatamme sanoa jotakin ohimennen, ja toinen kantaa sitä vuosia. Saatamme neuvoa, melkein huomaamatta, ja joku muistaa sen vielä vanhana. Saatamme myös satuttaa, ja sekin jää. Siksi sanat ovat vaarallisia. Siksi ne ovat myös lahja.

Minä olen kirjoittanut elämässäni paljon sanoja.

Liikaakin, joku voisi sanoa.

Ja ehkä sanoisi ihan syystä.

Olen kirjoittanut kriittisesti, joskus terävästi, joskus varmasti liian nopeasti. Olen antanut ajatuksen mennä paperille tai ruudulle siinä hetkessä, kun se on tuntunut oikealta. Usein se on ollut hyvä. Joskus ei. Olen kyllä yrittänyt jättää vaikeampia tekstejä hautumaan yön yli, mutta en aina. Ihminen ei aina noudata omia viisaita neuvojaan.

Nyt vanhana sitä katsoo sanojaan toisin.

Ei vain sitä, olivatko ne oikeita tai perusteltuja, vaan myös sitä, mitä ne tekivät. Rakensivatko ne? Rikkoivatko ne? Auttoivatko ne jotakuta näkemään selvemmin vai saivatko ne vain minut näyttämään nokkelalta, rohkealta tai oikeassa olevalta?

Tämä on vaikea kysymys ihmiselle, joka on elänyt sanoista ja sanojen keskellä.

Johanneksen muisto toi siihenkin oman sävynsä. Hän ei muistuta minua vain menneestä työelämästä, toiminnastani ortodoksisen kirkon parissa tai jostakin yksittäisestä ajasta. Hän muistuttaa siitä, että ihminen tarvitsee toisia ihmisiä tullakseen omaksi itsekseen. Ei kukaan kasva yksin. Ei edes sellainen, joka mielellään kuvittelee pärjäävänsä omin voimin.

Sairaalassa tämän oppii uudella tavalla.

Siellä ei pärjätä omin voimin.

Siellä ollaan toisten käsissä. Hoitajien, lääkärien, läheisten, fyssareiden, kyselijöiden, rukoilijoiden. Siellä oma tahto on tärkeä, mutta se ei riitä. Siellä kokemus ja entinen asema eivät auta, jos keho ei jaksa nousta. Siellä ihminen joutuu vastaanottamaan.

Se on nöyryyttävää.

Mutta ehkä se on myös välttämätöntä.

Ehkä vanheneminen on pitkää vastaanottamisen koulua. Ensin siitä taistelee vastaan. Sitten siihen suostuu vähän. Lopulta ehkä ymmärtää, että koko elämä on ollut vastaanottamista alusta asti. Sitä vain ei nuorempana huomannut, koska oli niin kiire antaa, tehdä, järjestää, päättää, suorittaa ja selittää.

Nyt huomaan yhä selvemmin, että elämäni ei ole ollut vain minun aikaansaannokseni. Siinä on ollut paljon ihania ihmisiä, jotka ovat kantaneet, työntäneet, korjanneet, neuvoneet, kestäneet ja joskus myös toruneet. Johannes oli yksi heistä.

Siksi hänen haamunsa ei tuntunut pelottavalta.

Se tuntui melkein armolliselta.

Se tuli kuin muistutus siitä, että mennyt ei ole vain menetettyä. Menneessä on myös paljon kiitoksen aiheita, jotka voivat vielä vanhanakin nousta pintaan ja lämmittää. Vaikka kaikki ei mennyt niin kuin silloin toivoi. Vaikka ihmiset muuttuivat. Vaikka jotkut asiat jäivät kesken. Vaikka myöhemmät vuodet toivat sellaista, mitä ei olisi osannut arvata eikä ehkä halunnutkaan nähdä.

Elämä on sellaista.

Kreikkalainen munkkiystäväni opetti joskus sanomaan, että elämä on vaikeaa, Η ζωή είναι δύσκολη (i zoí íne dískoli). Romanialainen ystäväni vastasi siihen ilkikurisesti, että normaalia, κανονική. Niin se kai on. Vaikeaa ja normaalia. Raskasta ja kaunista. Keskeneräistä ja silti kannettua.

Nyt, kun istun tässä kotona, sairaalajakson jälkeen, vanhempana ja hitaampana kuin ennen, Johannes tuntuu kuuluvan samaan muistojen joukkoon kuin monet muutkin viime aikojen vieraat. Hautajaiset, virret, työtoverit, lapset, poikien vanheneminen, oma kuolevaisuus, kotiin palaamisen armo, tavallisen päivän ihme.

Kaikki ne puhuvat samaa kieltä.

Ne sanovat, ettei elämä ole itsestäänselvyys.

Ne sanovat, ettei ihminen tee matkaansa yksin.

Ne sanovat, että kiitollisuus voi tulla myöhäänkin.

Ja ehkä ne sanovat myös sen, että vielä tänään voi yrittää olla vähän parempi ihminen kuin eilen. Ei kuten murmeli-elokuvan aikasilmukassa, vaan tässä oikeassa elämässä, jossa eilinen ei palaa, mutta tämä päivä annetaan.

Tämä päivä.

Tämä hetki.

Tämä muisto.

Tämä Johanneksen haamu, joka ei tullut pelottelemaan, vaan muistuttamaan.

Ehkä minun pitäisi vieläkin kiittää häntä. En enää konjakkipullolla, niin kuin joskus aikanaan, vaan sillä hiljaisella kiitoksella, jonka vanheneva ihminen lähettää menneisyyteen ja Jumalan eteen.

Kiitos, Johannes.

Sinä et ehkä tiennyt, mitä kaikkea saitkaan kohdallani aikaan.

En tiedä sitä itsekään loppuun asti.

Mutta jotakin liikettä sinä sait aikaan. Ja nyt, monen vuoden jälkeen, sekin tuntuu Jumalan armolta.

Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com

 

Kun torikahvista tuli kuntoutuksen päämäärä

 

Maailmani on muuttunut melkoisesti kahdessa kuukaudessa.

Kun pari kuukautta sitten vielä kuljin sinne ja tänne, hoidin asioita, tapasin ihmisiä, kirjoitin, suunnittelin ja elin monella tavalla varsin aktiivista eläkeläisen arkea, nyt elämä on toisenlaista. Teot ovat vähäisempiä. Liikkuminen on rajoitetumpaa. Pienetkin lähtemiset vaativat valmistelua, harkintaa ja joskus myös rohkaisua.

Elämä on muuttunut paljon siitä, mitä se oli kaksi kuukautta sitten.

Sanotaan, että ihminen tottuu kyllä kaikkeen. Ehkä niin on. Ainakin ihminen oppii vähitellen elämään myös sen kanssa, mikä ensin tuntuu oudolta, hankalalta ja joskus jopa kohtuuttomalta. Mutta ei siihen tottuminen tapahdu aina nopeasti eikä kivuttomasti. Tiukalle tämä on ottanut. Ja ottaa yhä, ainakin ajoittain.

Moni sellainen asia, jonka pystyin tekemään vielä vähän aikaa sitten lähes huomaamatta, ei nyt tule kuuloonkaan. Torille kahville lähteminen on tällä hetkellä sen verran suuri operaatio ja samalla mukava tavoite, että sitä pitää valmistella muutama päivä. Ennen se oli tavallinen pieni arjen hetki. Nyt se on melkein retki, päämäärä ja kuntoutuksen välietappi.

Juuri tällaiset yksinkertaiset, jokapäiväiset asiat näyttävät parhaiten, miten paljon elämä on muuttunut. Ihminen ei aina huomaa arkensa helppoutta ennen kuin se helppous katoaa. Vasta sitten ymmärtää, miten suuri asia on nousta, lähteä, kävellä, istua kahvikupin ääreen ja palata kotiin ilman, että koko tapahtumaa täytyy suunnitella kuin pientä pyhiinvaellusta.

Samalla olen tässä pohtinut, mitä sairaus ja leikkaus todella tekivät minulle. Mitä ne jättivät jälkeensä? En tarkoita vain pitkää haavaa jalassa ja rinnassa, vaikka nekin ovat tietenkin näkyviä muistutuksia tapahtuneesta. Tarkoitan sitä, mitä jäi mieleen, ruumiiseen ja ihmisen sisäiseen maisemaan.

Todennäköisesti jotain jäi. Siltä minusta ainakin nyt tuntuu.

Lähimuisti on ehkä heikentynyt. Eilinen ja toissapäivä on yhtä kaukana kuin viime viikko. Ainakin muisti tuntuu ajoittain tahmealta ja epävarmalta. Jos en kirjoita jotakin tärkeää asiaa heti muistiin, en välttämättä aina muista sitä myöhemmin. Se on kiusallista. Se myös ärsyttää. Ihminen, joka on tottunut luottamaan päähänsä ja muistamaan asioita melko hyvin, joutuu yhtäkkiä opettelemaan uutta nöyryyttä. Kaikkea ei voikaan pitää mielessä. Kaikkea ei voi hallita. Kaikkea ei voi hakea muistista juuri sillä hetkellä, kun haluaisi.

Usein asiat kyllä palautuvat mieleen, kun niitä pohtii rauhassa. Kun antaa aikaa. Kun ei pakota. Mutta mukamas kiireisenä ihmisenä tähän ei aina tunnu olevan kärsivällisyyttä. Vastauksien pitäisi tulla heti, kuin apteekin hyllyltä. Nimi, asia, sovittu aika, lääkkeenotto, tehtävä, ajatus, tekstin alku. Kaiken pitäisi olla valmiina.

Mutta pää ei enää toimi aivan samalla tavalla kuin ennen. Tai ehkä oikeammin: se toimii, mutta eri rytmissä. Se toimii edelleen kohtuullisen hyvin. Ja mielikin toimii, vaikka siinäkin on välillä omat mutkansa. Mutta kaiken keskellä huomaa, että ihminen ei ole pelkkä tahto. Ei riitä, että päättää parantua, virkistyä, muistaa, jaksaa ja palata entiseen. Ruumiilla on oma aikataulunsa. Mielellä on oma aikataulunsa. Toipumisella on oma hiljainen logiikkansa.

Se on ehkä ollut yksi tämän ajan opetuksista. En voi pakottaa elämää palaamaan heti entisiin uomiinsa. Voin vain kulkea sitä kohti vähän kerrallaan.

Kuntoutuminen kuitenkin etenee. Se etenee mukavaa vauhtia, vaikka vauhti ei aina tunnu malttamattoman ihmisen mielestä riittävältä. Päivä päivältä tunnen olevani paremmassa kunnossa. Jokin pieni asia onnistuu tänään helpommin kuin eilen. Jokin askel on varmempi. Jokin liike tuntuu vähemmän raskaalta. Jokin hetki kotona on jo aivan tavallinen.

Ja lähtö torille kahville lähestyy selvästi.

Kotiympäristö on kuntoutuksen kannalta ollut minulle selvästi parempi kuin sairaalaympäristö. Sairaalassa saa hoitoa, apua ja turvaa, ja siitä olen syvästi kiitollinen. Mutta koti on koti. Täällä on omat tavarat, oma tuoli, oma rytmi, omat äänet ja hiljaisuudet. Täällä elämä ei ole enää pelkkää sairastamista ja toimenpiteistä toiseen siirtymistä. Täällä elämä alkaa vähitellen muistuttaa taas elämää.

Minua käy katsomassa yhdestä kolmeen, joskus ehkä neljäkin kertaa päivässä hoitajia ja fysioterapeutteja. He pitävät minusta monella tavalla hyvää huolta. He katsovat, että lääkkeet tulevat otetuiksi. He seuraavat vointia, haavoja, liikkumista ja arjen sujumista. He varmistavat, että ruokailu, pukeutuminen ja monet muut pienet mutta välttämättömät asiat ovat kunnossa.

Yksin elävälle toipilaalle tällainen apu tuo valtavasti turvallisuutta. Se ei ole pelkkää hoitamista teknisessä mielessä. Se on myös sitä, että joku tulee, näkee tilanteen, kysyy vointia ja huomaa, jos kaikki ei olekaan aivan kohdallaan. Se antaa tunteen siitä, ettei tässä tarvitse selviytyä täysin yksin.

Olen varmasti jo monta kertaa kirjoittanut, että Suomessa on hyvä terveydenhoito. Sanon sen silti vielä kerran, sillä se todella on sitä. Minun kohdalleni on osunut paljon ihmisiä, jotka tekevät työtään ammattitaidolla, rauhallisesti ja ystävällisesti. Yhtään pahantuulista hoitajaa tai fysioterapeuttia en ole kotona nähnyt, vaikka täällä on käynyt jo lukuisia eri ihmisiä. Useimmista voi huoletta sanoa, että he ovat omalla alallaan.

Sellainen näkyy ihmisestä. Se näkyy tavassa tulla huoneeseen. Tavassa kysyä. Tavassa odottaa, kun toinen liikkuu hitaasti. Tavassa neuvoa ilman, että toista nöyryytetään. Tavassa tehdä tavallisesta hoitokäynnistä pieni turvallinen kohtaaminen.

Kaiken tämän keskellä huomaan myös, miten paljon toipuminen opettaa odottamista. Odottaminen ei ole minulle helppoa. Haluaisin jo kulkea vapaammin. Haluaisin hoitaa asioita omin voimin. Haluaisin lähteä torille kahville niin kuin ennenkin. Haluaisin, että elämä olisi taas normaalia.

Mutta ehkä normaali ei palaudu yhdellä kertaa. Ehkä se rakentuu uudelleen pienistä asioista. Siitä, että pääsee omin avuin vähän pidemmälle kuin eilen. Siitä, että muistaa kirjoittaa asiat ylös. Siitä, että hyväksyy avun eikä pidä sitä epäonnistumisena. Siitä, että osaa iloita kahvikupillisesta jo ennen kuin se on edes torilla edessä.

Nyt yritän malttamattomana keskittyä siihen, että kuntoutan itseäni ja normalisoin elämääni vähitellen. En ehkä aivan niin nopeasti kuin haluaisin, mutta kuitenkin varmasti eteenpäin.

Ja kun lopulta pääsen omin avuin torille kahville, se ei ole vain torikahvi. Se on pieni merkki siitä, että elämä jatkuu. Se on askel takaisin arkeen, mutta ehkä myös vähän uuteen arkeen. Sellaiseen, jossa tavalliset asiat eivät olekaan enää aivan tavallisia, vaan lahjoja.

Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com

Nuoruus on seikkailu – entä eläkeikä?

Mie ja miun mopo silloin joskus.

Katselin juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina Katri Helenan televisiokonserttia. Oli sellainen kesän hieman viivähtävä hetki, jossa juhannuksen valo tuntui vielä olevan läsnä, vaikka päivä oli jo kääntymässä toisenlaiseen rytmiin. Televisioruudussa Katri Helena lauloi laulun Elämä on seikkailu, jonka alkuperäinen sävelmä voi olla joillekin tuttu ranskankielisenä euroviisukappaleena Tu te reconnaîtras.

Kuuntelin laulua ihastuneena, mutta en vain ihastuneena. Kuuntelin sitä myös haikeana, hiljaisena ja sisäisesti liikutettuna. Ehkä jopa hieman silmäkulma kosteana. Laulu avasi jotakin sellaista, mikä oli ehkä ollut minussa pitkään suljettuna tai ainakin taka-alalla. Se vei ajatukseni omaan nuoruuteeni, niihin vuosiin ja vuosikymmeniin, jolloin elämä tuntui olevan vielä avoin maisema, laaja tie, joka jatkui silmänkantamattomiin.

Nuoruureni oli varmasti monipolvinen. Se oli minut tuntevasta pohtijasta riippuen, ehkä myös mielenkiintoinen. Siihen mahtui elämää, tapahtumia, suuria käänteitä, vahvoja tunteita, kiivaita mielipiteitä, onnistumisia, pettymyksiä, iloa, eroja, eksymistä ja etsimistä. Nuoruus oli aikaa, jolloin ihminen luulee joskus ymmärtävänsä paljonkin, vaikka vasta myöhemmin huomaa, miten paljon silloin oli vielä kesken. Mutta juuri siinä keskeneräisyydessä oli myös oma kauneutensa. Elämä ei silloin ollut valmis, eikä sen tarvinnutkaan olla. Se sai olla seikkailu.

Ehkä voimakas tunnereaktioni tuohon lauluun johtui kuitenkin vielä enemmän omasta tämänhetkisestä tilastani kuin itse laulusta. Tai ehkä laulu vain osui siihen kohtaan, joka oli jo valmiiksi arka. Nuoruuden henkiset siteet, todellinen fyysinen voima, vahvat mielipiteet, tieto, kokemus ja kyky tarttua asioihin suoraan ja viivyttelemättä tuntuvat nyt joiltain osin haalistuneilta tai ainakin muuttuneilta. Ne eivät ehkä ole kokonaan kadonneet, mutta niiden väri ei ole enää sama. Niissä on ajan patinaa, ehkä myös väsymystä.

Se tekee mielen haikeaksi. Ei välttämättä katkeraksi, mutta haikeaksi. Ihminen voi hyväksyä elämänsä kulun ja silti tuntea surua siitä, että jokin vaihe on jäänyt taakse. Nuoruus ei palaa. Se ei tule enää takaisin sellaisena kuin se kerran oli. Se elää vain muistoissa, valokuvissa, lauluissa, tietyissä tuoksuissa ja mauissa, sanoissa ja hetkissä, jotka äkkiä avaavat oven menneeseen.

Entä sitten eläköityminen? Jos kuuntelee muita, miten sitä kuvataan, vastaan tulee paljon sanoja vapaudesta. Eläkeikä esitetään usein ikään kuin pitkän työrupeaman jälkeisenä palkintona. Ei enää herätyskelloa aamuisin, ei pakollista kalenteria, ei kiireisiä lähtöjä, ei jatkuvia velvollisuuksia, ei työn sanelemia aikatauluja. On enemmän aikaa nukkua, lukea, liikkua, matkustaa, hoitaa itseään, tavata ystäviä, olla lasten ja lastenlasten kanssa ja tehdä asioita omassa tahdissa.

Eläke kuvataan usein uutena alkuna, ei elämän päätepisteenä. Se nähdään mahdollisuutena aloittaa jotakin sellaista, mikä työelämän vuosina jäi tekemättä. Joku ryhtyy opiskelemaan uutta kieltä, toinen matkustaa paikkoihin, joista on aina haaveillut, kolmas aloittaa uuden harrastuksen, neljäs omistautuu puutarhalle, mökille, lukemiselle, vapaaehtoistyölle tai lapsenlapsille. Tällaisissa kuvauksissa eläkeikä näyttäytyy valoisana, avarana ja jopa nuorekkaana elämänvaiheena.

Toinen näkökulma on se, ettei eläkeiän hyvä elämä synny vain työn loppumisesta. Pelkkä vapautuminen velvollisuuksista ei vielä riitä. Tilalle tarvitaan mielekäs elämänrytmi, ihmissuhteita, tekemistä ja jonkinlainen tunne siitä, että omalla elämällä on edelleen merkitys. Eläkeiässäkin ihminen tarvitsee aamun, johon herätä, päivän, jossa on jokin suunta, ja illan, jossa voi tuntea, ettei päivä valunut kokonaan tyhjyyteen.

Samalla muistutetaan, että eläkkeellä oleminen on muutakin kuin passiivista olemista. Vapaus voi olla lahja, mutta se voi olla myös vaikea lahja. Jos ympärillä oleva sosiaalinen verkosto kapenee, jos työelämän yhteydet häviävät eikä uusia tule tilalle, arki voi alkaa tuntua autiolta. Päivät voivat muuttua pitkiksi, hiljaisuus painavaksi ja oma koti liian suureksi tilaksi yhdelle ihmiselle ja hänen ajatuksilleen.

Näin varmasti on. Eläkeiän ihanuus näyttää siis monen mukaan olevan vapautta, kiireettömyyttä, omaa aikaa ja mahdollisuutta elää omannäköisesti. Parhaimmillaan se on juuri sitä. Mutta vapaus tarvitsee rinnalleen sisältöä, ettei se muutu yksinäisyydeksi tai tyhjyydeksi. Kiireettömyyskin voi olla kaunista vain silloin, kun sen sisällä on jotakin, joka kantaa. Muuten se voi muuttua pelkäksi odottamiseksi.

Jos ihmisellä ei ole kunnollista sosiaalista verkostoa, eläkkeellä olemisesta saattaa tulla piinaavaa yksinäisyyttä. Miten sitten omalla kohdallani? Sen arvioiminen ei ole helppoa. Olen kenties sekoitus sosiaalista ihmistä, vilkkaiden karjalaisten jälkeläistä ja samalla erakkoa. Viihdyn seurassa, mutta viihdyn myös yksin. Nautin ihmisistä, seurasta, keskusteluista, yhteydestä ja siitä, että saan olla osa jotakin yhteistä. Samalla tarvitsen myös yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Välillä minun on päästävä olemaan yksin, jotta voin toipua sosiaalisesta paineesta ja kerätä itseni uudelleen kokoon.

Tällaisia asioita olen viime aikoina miettinyt, kun elämäni on ohjautunut uusille urille. Tai ehkä olisi rehellisempää sanoa, että elämäni on työnnetty uusille urille. En ole itse valinnut kaikkia niitä muutoksia, joiden keskellä nyt elän. En ole suunnitellut tätä vaihetta näin. En ole laatinut sille ohjelmaa enkä aikataulua. Silti siinä olen. Voinko silti jatkaa entistä elämäntyyliäni? Pitääkö minun muuttua? Ja jos pitää, mihin suuntaan? Mitä ihmisestä jää jäljelle, kun hänen liikkumisensa, voimansa ja mahdollisuutensa kapenevat?

Kun peilaan muiden antamaa kuvaa eläkeiän ihanuudesta, vapaudesta ja matkustelusta omaan todellisuuteen, huomaan eläväni aivan toisenlaista seikkailua. Minulle eläke ei ole enää uusi, juuri alkanut vapauden huumaus, vaan jo vuosia elettyä arkea. Se ei ole enää lupaus rajattomista mahdollisuuksista, vaan elämänvaihe, jonka sisällä on jo paljon koettua, nähtyä, menetettyä ja vastaanotettua. Mutta se uusi ura, jolle elämäni on hiljattain pakotettu, se ei kysynyt minulta lupaa.

Viime kuukaudet ovat olleet matka, joka hakee vertaistaan. Sairaalajakson jälkeen kotiin palaaminen ei ollut vain paluuta entiseen. Se ei ollut tavallinen kotiutuminen, jossa ihminen palaa tuttuihin huoneisiin ja jatkaa siitä, mihin ennen sairastumista jäi. Se oli astumista aivan uudenlaiseen elämään. Koti oli sama, mutta minä en ollut enää aivan sama. Seinät olivat tutut, esineet paikoillaan, mutta oman kehon rajat, voimat ja mahdollisuudet olivat muuttuneet.

Kun netissä puhutaan eläkeläisen liikkumisesta ja matkustamisesta, minun maailmani on tällä hetkellä kaventunut ainakin joksikin aikaa oman kodin seinien sisäpuolelle. Liikkumiseni on sidottu rollaattoriin. Aikaisemmin matka saattoi tarkoittaa kaupunkia, kylää, kirkkoa, ystävän luo lähtemistä, pitkää ajomatkaa tai uutta maisemaa. Nyt matka voi olla jonkin aikaa kulkemista huoneesta toiseen. Se voi olla keittiöön pääseminen, tuolilta nouseminen, peseytyminen, pieni askel, joka vaatii enemmän keskittymistä kuin ennen kokonainen päivä. Mutta suunnitelmissa on toki jo kahvilla käynti torikahvilassa.

Tämä elämänjakso on opettanut nöyryyttä. Se on opettanut aivan uudenlaista hitauden rytmiä. Hitaus ei ole enää vain kaunis ajatus, jota voi ihannoida kiireisen elämän keskellä. Se on todellisuutta, johon on suostuttava. On opittava, ettei kaikkea voi tehdä heti. On opittava lepäämään ennen kuin väsyy liikaa. On opittava kuuntelemaan kehoa, vaikka mieli haluaisi jo mennä edellä. On opittava hyväksymään, että pienikin askel voi olla suuri saavutus.

Tässä kohtaa ajatukseni palaavat myös lapsiin ja lastenlapsiin. Ennen seurasin omien poikieni elämän kulkua. Seurasin heidän kasvamistaan, heidän askeleitaan maailmaan, heidän valintojaan, ilojaan, vaikeuksiaan ja aikuistumistaan. Isänä sitä kantaa sydämessään lastensa elämää tavalla, jota on vaikea selittää. Heidän onnistumisensa tuntuvat omilta iloilta, heidän huolensa omilta huolilta, heidän tiensä jollakin tavalla myös omalta tieltä, vaikka jokaisen ihmisen on lopulta kuljettava oma elämänsä.

Nyt huomaan katseeni siirtyneen yhä useammin lastenlapsiin. Heidän elämänsä kulku on tullut minulle suureksi ja tärkeäksi asiaksi ja iloksi. Siinä missä ennen seurasin poikieni matkaa lapsuudesta aikuisuuteen, nyt saan seurata uuden sukupolven kasvua, heidän ilmeitään, sanojaan, toimiaan, kysymyksiään, nauruaan ja ihmettelyään. Mutta myös pyytetöntä rakkautaan tätä vaivaista ugia kohtaan. Lastenlapset tuovat elämään sellaista valoa, jota ei voi oikein verrata mihinkään muuhun. Heissä on tulevaisuus, mutta myös muistutus omasta menneisyydestä. Heissä näkee jotakin tuttua ja samalla jotakin aivan uutta.

Lastenlasten merkitys ei ole vain siinä, että he tuovat iloa. He tuovat myös jatkuvuutta. He muistuttavat siitä, ettei elämä pääty siihen, mitä itse jaksaa tai ei jaksa tehdä. Heidän kauttaan elämä jatkuu eteenpäin, uusiin koteihin, uusiin kouluihin, uusiin ystävyyksiin, uusiin kysymyksiin ja sellaisiin päiviin, joita minä en ehkä enää koskaan näe. Se ei tee minua surulliseksi, vaan jollakin syvällä tavalla kiitolliseksi. Olen saanut olla osa ketjua, joka ei ala minusta eikä pääty minuun.

Lastenlapsia katsellessa ymmärtää myös jotakin vanhuuden erityisestä tehtävästä. Nuorena ihminen rakentaa, juoksee, yrittää, taistelee, etsii paikkaansa ja kantaa vastuuta. Vanhempana tehtävä voi muuttua. Ehkä silloin ei enää rakenneta samoilla voimilla ulkoista maailmaa, mutta voidaan kantaa mukana muistoa, rukousta, siunaavaa katsetta ja hiljaista rakkautta. Vanhan ihmisen tehtävä ei ole enää olla kaiken keskellä, vaan olla läsnä toisenlaisella tavalla, syvemmällä ja hiljaisemmalla tavalla.

Monet varoittavat sosiaalisen verkoston kapeutumisesta, ja se on todellinen riski. Mutta tässä uudessa, hauraassa tilassani olen saanut huomata, että kaikkein tärkeimmät verkostot kantavat silloin, kun omat voimat loppuvat. Ihmisen ympärillä ei tarvitse olla suurta joukkoa, jotta hän ei olisi yksin. Joskus riittää muutama ihminen, kun heidän rakkautensa on aitoa, uskollista ja pyyteetöntä.

Lähipiirin pyyteetön rakkaus on pohjaton kaivo, josta voi ammentaa voimaa paljon enemmän kuin osaa etukäteen kuvitella. Se ei ole sellaista rakkautta, joka kysyy ensin, mitä se saa takaisin. Se ei mittaa, laske, vaadi eikä pidä kirjaa. Se tulee lähelle silloin, kun ihminen ei enää itse jaksa tulla vastaan. Se nostaa, tukee, kantaa, muistuttaa, rohkaisee ja pysyy vierellä. Sellainen rakkaus on ihmeellinen voima. Se ei poista sairautta eikä tee rollaattoria tarpeettomaksi, mutta se muuttaa sen, millaiseksi elämä tuntuu sairauden ja rollaattorin kanssa.

Mieleeni nousevat yhä uudelleen poikani Petjan vahvat sanat sairaalapedin äärellä, kun olin jossain tämän maailman ja Mikä Mikä -maailman rajoilla:

”Taistele, isä. Taistele!”

Poikieni sanat ja teot eivät olleet vain sanoja. Ne olivat kuin käsiä, jotka ojennettiin pimeässä. Ne olivat kuin ääniä, jotka kutsuivt takaisin elämään silloin, kun valo oli vähissä ja oma voima hiipui. Niissä sanoissa oli poikieni rakkaus isäänsä kohtaan, mutta myös aikuisen miehen voima, huoli ja päättäväisyys. Ne eivät antaneet minun vajota. Ne käskivät pysymään kiinni elämässä.

Ne sanat muistuttavat minua siitä, että vaikka sosiaalinen piiri olisi minkä kokoinen tahansa, sen laatu ja rakkaus ovat se, mikä pitää meidät pinnalla. Ihminen voi olla monien keskellä ja silti yksinäinen. Toisaalta ihminen voi olla fyysisesti paljon yksin, mutta silti syvästi kannettu, jos hänen ympärillään on rakkautta, joka ei väisty vaikean hetken tullen.

Kotona olemisen ihme on nyt toistaiseksi minun seikkailuni. Se ei vaadi lentolippuja, hotellivarauksia eikä suuria suunnitelmia. Se ei näy matkakuvina eikä karttaan piirrettyinä reitteinä. Seikkailuni on se, että herään aamulla omassa kodissani. Että löydän hitaasti uuden rytmin. Että opin kulkemaan sen matkan, jonka tänään kykenen kulkemaan. Että opin iloitsemaan siitä, mikä ennen olisi tuntunut itsestään selvältä.

Eläköitymisen tai vanhuuden ihanuus ei omalla kohdallani ole sitä, että voisin tehdä mitä tahansa. Se ei ole rajatonta vapautta, huolettomia matkoja tai päivien täyttämistä uusilla elämyksillä. Se on jotakin vaatimattomampaa, mutta ehkä juuri siksi syvempää. Se on sitä, että voin pysähtyä tähän hetkeen. Se on kiitollisuutta jokaisesta aamusta. Se on hiljaista rukousta, hidasta hengitystä ja luottamusta siihen, että jokaiselle päivälle riittää Jumalan armoa.

On myös opeteltava katsomaan uudelleen sitä, mitä omassa kodissa on. Ennen koti saattoi olla paikka, josta lähdettiin maailmaan ja johon palattiin. Nyt koti on yhä enemmän maailma itse. Siinä maailmassa on tuoli, johon voi istahtaa, sänky, jossa voi levätä, ikkuna, josta valo tulee sisään, pöytä, jonka ääressä voi olla hiljaa, puhelin, jonka kautta rakkaat ihmiset tulevat lähelle, ja muistot, jotka eivät kysy, kuinka nopeasti ihminen pystyy liikkumaan.

Tällaisessa elämässä lasten ja lastenlasten merkitys kasvaa entisestään. He ovat kuin pieniä ikkunoita tulevaan. Heidän olemassaolonsa kertoo, että elämä ei ole vain menneiden muistelemista, vaikka muistot ovatkin tärkeitä. Heidän kauttaan saan olla yhteydessä huomiseen. Saan seurata, miten elämä puhkeaa heissä esiin uudella tavalla. Saan iloita heidän kasvustaan, vaikka oma askeleeni olisi hidas. Saan kantaa heitä rukouksessa, vaikka en aina jaksaisi olla fyysisesti mukana kaikessa.

Ehkä juuri tämä on yksi vanhuuden suurista salaisuuksista. Kun oma elämä ulkoisesti kapenee, leikattu sydänkin voi silti laajeta. Kun liikkuminen vähenee, rakkauden piiri voi silti olla suuri. Kun voimat hupenevat, kiitollisuus voi kasvaa. Kun ihminen ei enää kykene kaikkeen siihen, mihin ennen kykeni, hän voi alkaa nähdä selvemmin sen, mikä lopulta kantaa.

Kuten laulussa sanotaan, nuoruus on nousussa auringon. Nuoruudessa on aamun voimaa, valon lisääntymistä, lupauksia, jotka vasta etsivät muotoaan. Mutta ehkä vanhuus ja muuttunut elämä ovat ilta-auringon lempeää valoa. Sellaista valoa, joka ei enää häikäise eikä pakota juoksemaan. Se ei ole yhtä kirkas kuin keskipäivän aurinko, mutta siinä on pehmeyttä, lämpöä ja syvyyttä. Se valaisee toisin. Se paljastaa sen, mikä elämässä on kaikkein arvokkainta.

Ehkä se paljastaa hiljaisuuden arvon. Kodin turvan. Rakkaiden ihmisten merkityksen. Lasten ja lastenlasten elämän jatkumisen ihmeen. Lähipiirin pyyteettömän rakkauden, joka on kuin pohjaton kaivo vaikeiden päivien keskellä. Sen, että ihminen ei elä vain omista voimistaan, vaan myös siitä rakkaudesta, jota hän saa vastaanottaa.

Nuoruus oli seikkailu. Sitä se todella oli. Mutta ehkä myös eläkeikä, vanhuus, sairauden jälkeinen kotiin palaaminen ja rollaattorin kanssa opeteltu arki ovat seikkailu. Ei sellainen seikkailu, josta nuorena haaveillaan, mutta seikkailu kuitenkin. Se on matka hitauteen, nöyryyteen, kiitollisuuteen ja rakkauden uudelleen löytämiseen.

Ja ehkä juuri siksi voi vielä sanoa, hiljaa mutta toiveikkaasti:

Päivä vain ja hetki kerrallansa.

Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com 

Päivä vain ja hetki kerrallansa

(Valokuva: Jaso Pyykkönen)

Mieleeni tuli yllättäen muisto vuosien takaa.

Se tuli kotona, pitkän sairaalajakson jälkeen. Ihan vain istuessani joutilaana.

Ei siis enää sairaalan käytävillä, ei tutkimusten, hälytysten, hoitajien askelten ja odottamisen keskellä, vaan omassa kodissa. Siinä paikassa, jonka pitäisi olla kaikkein tutuin ja turvallisin. Kuitenkin kotiinkin voi palata muuttuneena. Sama huone, sama tuoli, sama ikkuna, samat tavarat ympärillä, mutta ihminen itse ei ole aivan sama kuin ennen.

Pitkä sairaalajakso tekee jotakin ihmiselle.

Se ei ole vain tapahtuma, joka alkaa ja päättyy. Se jatkuu ihmisessä vielä senkin jälkeen, kun on päässyt kotiin. Keho muistaa. Mieli muistaa. Yöt muistavat. Hiljaisuus muistaa. Ja kaikkein eniten muistaa se kohta ihmisessä, joka ymmärsi jossakin vaiheessa, että nyt ei enää leikitä rajallisuudella vain ajatuksena.

Se oli todellista.

Olin sairas.

Olin toisten avun varassa.

Ja selvisin siitä hengissä.

Tuo lause kuulostaa yksinkertaiselta, mutta siinä on paljon. Selvisin hengissä. Se merkitsee, että olisi voinut käydä toisinkin. Se merkitsee, että kuolema ei ollut enää vain kaukainen teologinen, filosofinen tai vanhenevan ihmisen yleinen pohdinnan aihe. Se kävi lähempänä. Todella lähellä. Se kulki jossakin aivan vierestä, ehkä oven takana, ehkä sängyn vierellä, ehkä omassa hengityksessä.

Ja nyt, kun olen kotona, kaikki nämä asiat ovat tulleet yhä lähemmäksi minua ja elämääni.

Ehkä juuri siksi tuo muisto nousi mieleen.

Muistin eräät hautajaiset.

En muistanut niitä vain tapahtumana, vaan tunnelmana. Kirkkona, hiljaisuutena, luterilaisen virren sanoina ja sinä kummallisena pysähtymisenä, jonka vain hautajaiset voivat saada aikaan. Sellaisena hetkenä, jossa elämä yhtäkkiä hidastuu. Kaikki kiireellinen menettää hetkeksi kiireellisyytensä. Kaikki tärkeänä pidetty asettuu toiseen valoon.

Silloin olin vielä työelämässä tai aivan sen loppupuolella. Eläkkeelle jääminen oli silloin jotakin uutta, edessä olevaa. Se oli sana, johon liittyi vapautta, odotusta, ehkä vähän epävarmuuttakin. Ajattelin kai, että eläke avaisi eteeni uuden pitkän vaiheen, jossa olisi aikaa hengittää, tehdä omia asioita ja olla vähemmän sidottu kaikkeen siihen, mitä työelämä oli vuosikymmenien ajan vaatinut.

Nyt olen ollut eläkkeellä jo kuusitoista vuotta.

Se ei ole enää tulevaisuutta. Se ei ole enää odotusta. Se on jo elettyä elämää.

Kuusitoista vuotta on pitkä aika. Siinä ajassa ehtii oppia, ettei eläke ole mikään yksi yhtenäinen, rauhallinen maisema. Se muuttuu ihmisen mukana. Aluksi se voi olla vapautta ja uuden opettelua. Sitten siitä tulee arkea. Ja vähitellen siitä tulee jotakin muuta: vanhenemisen aikaa, luopumisen aikaa, oman rajallisuuden yhä selvempää näkemistä.

Siksi tuo vanha hautajaismuisto tuntuu nyt aivan erilaiselta kuin silloin.

Silloin hautajaiset muistuttivat siitä, että tuleva eläkeaikakin on rajallinen. Nyt ne muistuttavat siitä, että olen jo elänyt merkittävän osan tuosta rajallisesta ajasta. Ja pitkä sairaalajakso muistutti siitä vielä paljon konkreettisemmin.

Rajallisuus ei enää odota horisontissa.

Se on tullut kotiin asti.

Se näkyy omassa kehossa, voimien vähenemisessä, hitaammissa askelissa, lääkkeissä, rollaattorissa, kontrolleissa, varovaisuudessa ja siinä oudossa tunteessa, ettei mikään ole enää aivan itsestään selvää. Ei edes se, että aamulla avaa silmänsä omassa kodissa.

Ihminen vanhenee ensin huomaamatta.

Sitten sen huomaa.

Ja lopulta jokin sairaus, pysähdys tai kohdallani iso leikkaus pakottaa huomaamaan sen vielä selvemmin.

Olen huomannut sen myös omissa pojissani.

He eivät ole enää lapsia, eivät nuoria miehiä eivätkä edes varsinaisesti nuoria aikuisia. He alkavat lähestyä viittäkymmentä vuotta. Se tuntuu merkilliseltä. Eihän isä sisimmässään ajattele poikiaan viisikymppisinä miehinä. Jossakin mielen syvissä kerroksissa he ovat yhä niitä, joiden kasvua seurasi, joiden puolesta huolehti, joita neuvoi, joista oli ylpeä ja joiden elämää yritti ymmärtää.

Mutta aika on kulkenut myös heidän ylitseen.

Ja kun omat lapset alkavat lähestyä viittäkymmentä, ei voi enää kovin uskottavasti ajatella olevansa itse vain vähän vanhentunut.

Se pysäyttää.

Omat pojat vanhenevat.

Minä vanhenen vielä enemmän.

Ja jossakin edessä, lähempänä kuin ennen, on myös oma kuolema.

Muistamani työkaverin hautajaiset olivat vaikuttavat. Ne pysäyttivät minut jo silloin, mutta ehkä en silloin vielä ymmärtänyt, kuinka syvästi ne jäisivät mieleen. Hautajaisissa on aina kyse yhdestä ihmisestä, mutta samalla ne puhuvat meille kaikille. Ne kuiskaavat hiljaa: sinunkin vuorosi tulee. Sinustakin puhutaan joskus menneessä aikamuodossa. Sinunkin elämäsi kootaan toisten muistoissa lauseiksi, katkelmiksi, ehkä muutamaksi sanaksi.

Nuorempana sitä ajatusta saattoi väistää.

Työikäisenä sen saattoi peittää kiireellä.

Eläkeläisenäkin sen saattoi aluksi unohtaa, kun oli vielä paljon tekemistä, suunnitelmia ja virtaa uuteen.

Mutta kuudentoista eläkevuoden ja vaikean sairaalajakson jälkeen sitä ei enää pääse pakoon samalla tavalla.

Olen miettinyt yhä useammin, mitä minusta jää.

En tarkoita mitään suurta elämäntyötä tai muistomerkkiä. En tarkoita mainetta enkä saavutuksia. Tarkoitan sitä kummallista, arkista jälkeä, jonka ihminen jättää toisiin ihmisiin. Miten olen puhunut? Miten olen kuunnellut? Miten olen kohdellut niitä, joiden kanssa olen ollut eri mieltä? Olenko ollut oikeudenmukainen? Olenko ollut armollinen? Olenko ollut liian kova? Olenko pitänyt kiinni sellaisista asioista, joista olisi pitänyt päästää irti?

Ja ehkä kaikkein vaikein kysymys:

olenko elänyt niin kuin olisin halunnut minut muistettavan?

Muistan, kuinka tuossa muistotilaisuudessa vieressäni istunut kollega pohti ääneen, mitä ihmiset aikanaan puhuisivat hänen hautajaisissaan.

Ajatus jäi minuun.

Se on oikeastaan aika armoton kysymys. Ei siksi, että toisten puheet ratkaisisivat elämämme arvon. Eivät ne ratkaise. Ihmisen elämä on aina enemmän kuin muistotilaisuudessa lausuttu muutama lause. Mutta silti nuo sanat paljastavat jotakin. Ne kertovat, millaisena me olemme näyttäytyneet toisille. Millaisen jäljen olemme jättäneet.

Mitä minusta aikanaan sanotaan?

Sanotaanko, että hän yritti olla oikeudenmukainen?

Sanotaanko, että hän oli ahkera, tunnollinen, joskus itsepäinen, joskus hankalakin?

Sanotaanko, että hän kantoi vastuuta?

Sanotaanko, että hän oli hyvä isä tai puoliso? 

Vai sanotaanko jotakin aivan muuta?

Vai jääkö sanomatta jotakin sellaista, minkä olisin toivonut näkyvän?

Tämä ajatus koskettaa minua nyt eri tavalla kuin ennen. En katso sitä enää työelämän keskeltä käsin. En ole enää se ihminen, jonka päivät täyttyvät kokouksista, päätöksistä, ristiriidoista, lausunnoista, aikatauluista ja vastuista. Ne vuodet ovat jo kaukana takana.

Aluksi työelämän taakse jääminen tuntui isolta muutokselta.

Nyt sekin on jo vanha muisto.

Se kertoo jotakin ajan kulusta. En ole enää vastikään eläkkeelle jäänyt. En enää totuttele siihen, ettei aamulla tarvitse lähteä töihin. En enää määrittele itseäni ensisijaisesti entisen työni kautta.

Olen jo pitkään ollut eläkeläinen.

Ja se on aivan toinen näkökulma.

Kun eläkkeellä on ollut kuusitoista vuotta, ihminen alkaa vähitellen nähdä työelämänsäkin kauempaa. Sen kiireet eivät enää tunnu niin suurilta. Monet silloiset ristiriidat ovat menettäneet teränsä. Jotkut asiat, jotka silloin tuntuivat lähes elämän ja kuoleman kysymyksiltä, näyttävät nyt pienemmiltä. Eivät merkityksettömiltä, mutta pienemmiltä.

Samalla ihmisetkin etääntyvät.

Moni entinen työtoveri on jäänyt muistoihin. Joistakin on tullut vanhoja tuttuja, joita näkee harvoin tai ei ollenkaan. Jotkut ovat kuolleet. Jotkut nimet nousevat mieleen yllättäen, jonkin sanan, paikan tai virren mukana.

Niin nousi tämäkin muisto.

Olen miettinyt, kuinka vähän me lopulta tunnemme toisiamme. Työssä tunsimme toisistamme usein vain yhden puolen. Tiesimme, miten toinen käyttäytyy neuvottelussa, miten hän suhtautuu vaikeaan asiaan, miten hän kirjoittaa, päättää, vastustaa tai puolustaa. Mutta emme ehkä tienneet, mitä hän pelkäsi. Mitä hän kaipasi. Mistä hän iloitsi hiljaisuudessa. Minkä surun hän kantoi kotiinsa, kun työpäivä päättyi.

Sama koskee minua.

Moni työelämän ihminen tunsi minusta vain työminän. Sen, joka puhui, kirjoitti, väitteli, puolusti, hermostui, sovitteli ja yritti saada asioita järjestykseen. Mutta tiesivätkö he, kuka minä olin, kun palasin kotiin? Tiesivätkö he, mitä kannoin mukanani? Tiesivätkö he, millainen olin hiljaisuudessa, väsymyksessä, rukouksessa, yksinäisyydessä tai ilossa?

Eivät tietenkään tienneet.

Eikä heidän tarvinnutkaan tietää kaikkea.

Mutta nyt, kun työelämä on ollut takana jo pitkään, tuo työminäkin tuntuu osittain vieraalta. Olinhan se minä, mutta en pelkästään minä. Ehkä jokainen elämänvaihe jättää meihin jonkin roolin, jonka tunnistamme myöhemmin sekä omaksemme että vähän vieraaksi.

Nyt olen enemmän tämä vanheneva minä. Jäärä, kuten itse sanon.

Eläkepäiviä jo pitkään elänyt minä.

Sairaalasta kotiin palannut minä.

Isä, jonka pojat alkavat itsekin olla siinä iässä, jossa elämä ei enää näyttäydy nuoruuden avoimena lupauksena.

Ihminen, joka ajattelee yhä useammin sitä, että hänenkin aikansa päättyy.

Vaikean sairaalajakson jälkeen tämä kaikki tiivistyy.

Kun on ollut vakavasti sairas ja päässyt kotiin, oma koti ei ole aivan sama kuin ennen. Se on edelleen koti, mutta se on myös selviytymisen paikka. Se on paikka, johon pääseminen ei ollutkaan itsestäänselvyys. Sitä huomaa katsovansa tavallisia asioita uudella tavalla: omaa sänkyä, keittiön pöytää, kahvikuppia, ikkunasta näkyvää maisemaa, hiljaista iltaa.

Näissä tavallisissa asioissa on yhtäkkiä enemmän armoa kuin ennen.

Niissä on se, että olen vielä täällä.

Se ei ole pieni asia.

Kotona muistin hautajaiset.

Muistin virren.

”Päivä vain ja hetki kerrallansa.”

Se kohta kosketti minua jo silloin. Nyt se koskettaa vielä enemmän.

Työikäisenä tuon säkeen saattoi ymmärtää lohdutuksena kiireen keskellä. Että ei tarvitse jaksaa kaikkea kerralla. Että huominen saa tulla vasta huomenna. Että Jumala kantaa päivän kuormat ja antaa levon hetket.

Eläkkeen alkuvuosina sen saattoi ymmärtää vapauden lauluna. Nyt on aikaa. Nyt saa mennä päivän ja hetken kerrallaan.

Mutta vanhenevalle ihmiselle, kuusitoista vuotta eläkkeellä olleelle ja vaikeasta sairaalajaksosta hengissä selvinneelle ihmiselle, se merkitsee vielä enemmän.

Päivä vain.

Ehkä todella vain päivä.

Hetki kerrallansa.

Ehkä todella vain tämä hetki.

Ei pitkää varmuutta. Ei suurta hallinnan tunnetta. Ei oikeutta vaatia lisää vuosia, lisää voimia, lisää terveyttä, lisää aikaa. On tämä päivä. Tämä hengenveto. Tämä hiljainen mahdollisuus olla vielä olemassa.

Se tekee nöyräksi.

Ja joskus surulliseksi.

Mutta myös kiitolliseksi.

Olen alkanut ajatella omaa kuolemaani enemmän kuin ennen. En koko ajan, en synkästi enkä toivottomasti. Mutta se on tullut lähemmäksi. Se ei ole enää vain yleinen totuus, joka koskee ihmiskuntaa. Se on minun totuuteni. Minäkin kuolen. Minustakin tulee joskus muisto. Minun tavarani jäävät jonkun toisen järjestettäviksi. Minun sanani päättyvät. Minun keskeneräiset ajatukseni jäävät kesken.

Se on outo ajatus.

Ja silti se on kaikkein tavallisin ajatus maailmassa.

Kaikki ennen minua ovat kulkeneet sitä kohti. Kaikki minun jälkeeni kulkevat sitä kohti. Ei siinä ole mitään poikkeuksellista. Mutta jokaiselle se on silti oma, ainutkertainen tie.

Kun katson omia poikiani, tämä ajatus saa vielä yhden sävyn.

He ovat aikuisia miehiä. Heillä on omat elämänsä, omat vastuunsa, omat huolensa ja omat ilonsa. En voi enää olla heidän elämässään samalla tavalla kuin joskus olin. Eikä tarvitsekaan. Isän tehtävä muuttuu vuosien mukana. Ensin kannetaan, sitten ohjataan, sitten seurataan kauempaa, ja lopulta ehkä vain siunataan hiljaa mielessään.

Mutta heidän ikääntymisensä muistuttaa minua omasta iästäni.

Kun lapsi lähestyy viittäkymmentä, isä ei ole enää nuori vanhus. Hän on jo selvästi vanha mies, vaikka ei sitä joka päivä itselleen sanoisikaan.

Tämä ei ole valitus.

Se on toteamus.

Ja myös kiitoksen aihe.

Olen saanut elää niin kauan, että olen nähnyt lasteni vanhenevan. Sekin on lahja. Kaikille sitä ei anneta.

Mitä minä siis teen tällä tiedolla?

Ehkä en mitään suurta.

Ehkä minun ei tarvitsekaan tehdä mitään suurta.

Ehkä minun pitää vain opetella elämään jäljellä olevat päiväni vähemmällä kiireellä ja suuremmalla lempeydellä. Ehkä minun pitää antaa anteeksi joitakin asioita, ainakin omassa mielessäni. Ehkä minun pitää lakata kantamasta joitakin vanhoja loukkaantumisia kuin ne olisivat vieläkin välttämättömiä. Ehkä minun pitää katsoa läheisiäni ja itseäni armollisemmin.

Ehkä minun pitää muistaa, että elämän arvo ei ole siinä, kuinka tarpeelliselta ihminen näyttää.

Vanhuudessa ihminen ei välttämättä enää tuota, johda, ratkaise, järjestä ja kanna samalla tavalla kuin ennen. Mutta hän on silti ihminen. Hän on silti Jumalan edessä yhtä arvokas. Ei siksi, mitä hän saa aikaan, vaan siksi, että hän on.

Tämän ymmärtäminen on vaikeaa ihmiselle, joka on pitkään elänyt tehtävien keskellä.

Minulle se on edelleen vaikeaa.

Mutta ehkä vanhuus opettaa sitä väkisin. Ehkä vaikea sairaalajakso opettaa sitä vielä kovemmin. Kun ihminen on sairas, hän ei voi rakentaa arvoaan aikaansaamisen varaan. Silloin ei auta tehokkuus, ei kokemus, ei entinen asema, ei edes vahva tahto samalla tavalla kuin ennen.

Silloin ihminen joutuu olemaan vastaanottaja.

Hoidon vastaanottaja.

Avun vastaanottaja.

Armon vastaanottaja.

Se on nöyryyttävää, mutta myös terveellistä. Ihminen, joka on tottunut pärjäämään, joutuu opettelemaan, ettei hän pärjääkään yksin. Ihminen, joka on tottunut tekemään, joutuu opettelemaan olemaan. Ihminen, joka on tottunut kantamaan, joutuu suostumaan kannettavaksi.

Ehkä juuri se toi kuolevaisuuden niin lähelle.

Ei vain se, että olin sairas, vaan se, että olin riippuvainen. Että kaikki ei ollut omissa käsissäni. Että elämä oli siinä, mutta ei hallittavana.

Tärkeämpää kuin se, mitä minusta aikanaan sanotaan, onkin se, millaisena astun Jumalan eteen.

Se ajatus hiljentää.

Silloin muisto hautajaisista muuttuu omaksi peiliksi. En enää muistele vain toista ihmistä, hänen elämäänsä ja hänen lähtöään. Muistelen myös itseäni tulevana vainajana. Itseäni arkussa. Itseäni muistojen kohteena. Itseäni sellaisena, joka ei enää puhu, selitä eikä korjaa.

Mitä silloin jää?

Toivon, että jäisi edes vähän hyvyyttä.

Toivon, että joku muistaisi jonkin hetken, jossa olin ihminen ihmiselle.

Toivon, että poikani ja lähipiirini voisivat ajatella minua armollisesti.

Toivon, että virheeni peittyisivät Jumalan armoon ja toisten lempeään muistiin.

Toivon, ettei minua muistettaisi vain työstä, kiireestä, sanoista ja mielipiteistä, vaan myös kaipuusta johonkin parempaan. Ehkä kaipuusta Jumalan puoleen. Ehkä siitä, että kaiken keskeneräisyyden keskelläkin yritin kulkea oikeaan suuntaan.

Se riittäisi.

Muisto hautajaisista tuli yllättäen, mutta ei ehkä sattumalta.

Kotona, pitkän sairaalajakson jälkeen, se muistutti minua siitä, että elämä ei ole itsestäänselvyys. Ei edes tämä päivä. Ei tämä aamu. Ei tämä oma koti. Ei se, että saa vielä istua sängyn reunalla, hengittää, ajatella, muistaa ja kirjoittaa.

Elämän syvin rytmi ei ole kiire.

Se on hengitys.

Se on rukous.

Se on päivä vain ja hetki kerrallansa.

Ja joskus se on luopuminen.

Minä olen nyt vanheneva ihminen. En enää eläkettä odottava enkä siihen totutteleva, vaan jo pitkään eläkepäiviä elänyt. Ja nyt myös ihminen, joka on palannut kotiin sairaalasta vähän toisenlaisena kuin sinne lähtiessään.

Sen sanominen ääneen tuntuu oudolta, mutta se on totta.

Olen matkalla kohti sitä rajaa, jota kukaan ei voi kiertää. En tiedä, paljonko matkaa on jäljellä. Ei sitä tiedä kukaan.

Mutta tämän päivän tiedän.

Tai ainakin tämän hetken.

Se annetaan minulle nyt.

Ja juuri siinä on vanhuuden ja sairaudesta selviämisen vaikea, mutta kaunis opetus: ei tarvitse omistaa koko tulevaisuutta. Ei tarvitse hallita loppuun asti. Ei tarvitse tietää, mitä ihmiset aikanaan sanovat. Ei tarvitse enää todistaa olevansa tarpeellinen samalla tavalla kuin ennen.

Riittää, että elää tämän päivän niin hyvin kuin osaa.

Päivä vain ja hetki kerrallansa.

Siihen minä yritän vielä opetella suostumaan.

Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com