17.2.18

Aarteen äärellä

Olen varmaan koko aikuisiän ollut kiinnostunut historiasta; omasta, sukuni, asuinpaikkani, kirkkoni, maani ja laajemmankin alueen historiasta. Yhdessä vaiheessa tuli jopa kirjoitettua vanhimman poikani kanssa oman tämän hetkisen paikkakuntani Mikkelin venäläisen sotilaskirkon historiikki ihan kirjaksi asti.
Omaa sukuani olen tutkinut jo kauan ja päässyt sen selvittelyssä aina 1700-luvulle saakka ja saanut jonkinlaisen kuvan tuotakin kautta: kuka olen.
Mummini Anastasia ja ukkini Aleksanteri.
(Kuva Hannu Pyykkösen albumista)
Varmaan tuosta sotilaskirkkokirjan taustatietojen selvittelystä alkaen minua on kiinnostanut kovinkin paljon oman ortodoksisen kirkon historia, josta ei kyllä mutkia ja mäkiä puutu. Suurin osa kirkon jäsenistä joutui lähtemään evakkoon sotaa pakoon ja rajan taakse jäi kirkoltakin – kuten monilta ihmisiltä – suurin osa omaisuudesta. Kirkkomme osalta on puhuttu, että sodan seurauksena menetimme noin 90 % kirkon omaisuudesta.

Oma isänikin joutui siirtymään pois synnyinseudultaan ja aloittamaan elämänsä ja elinkeinonsa ihan alusta. Oma äitini menetti sodassa ensimmäisen miehensä, kun hän kaatui Kainuun taisteluissa. Ja elämän alku kahden lapsen kanssa sodan jälkeisessä Suomessa vanhat säätyrajat rikkovassa uudessa avioliitossa ei ollut maailman helpoin asia.
Ensimmäinen numero hallussamme olevista Aamun Koitoista, vuoden 1907 ensimmäinen lehti nr. 1
(Kuva: Ortodoksi.net)
Siksi uskotte varmaan, kun tässä joitakin aikoja sitten sain (tai oikeastaan saimme) oikeuden pariin asiaan, jotka käsittelevät historiaa – ja etenkin kirkkomme historiaa – ja sen jälkeen saimme toimittamallemme ortodoksiselle sivustolle suuren lahjoituksen – valtavan määrän vanhoja ortodoksisia aikakauslehtiä, Aamun Koittoja, pääsääntöisesti noin vuosilta 1907 – 2018, yhteensä niitä on tällä hetkellä 883 lehteä ja toivottavasti vielä puuttuviakin lehtiä saadaan jostakin. Osa noista lehdistä on tietysti omia, koska lehti on tullut minulle koko aikuisuuden ajan, loput lahjoituksia eri tahoilta. Tässäkin jälleen kerran Heinäveden Valamon luostari on näytellyt todella suurta osaa - kiiros igumenille, arkkimandriitta Sergeille myötämielisyydestä projektejamme kohtaan ja toinen iso kiitos luostarin kirjastolle ja sen ihanalle kirjastonjohtajalle Virva Suvitielle. Heidän avullaan olemme jo nyt voineet kertoa melko laajalti kirkkomme historiasta aikalaisten sanoin ja kuvin.

Viime päivinä minulla ei ole siis ollut toimettomia hetkiä. Jos sellainen on jostain syystä saatunut tulemaan, sen on saanut poistumaan hetkessä. Tosin sivuvaikutuksena ovat tulleet ajoittaiset aivastelukohtaukset – johtuen varmaan lehtien mukana olevasta pölystä. Mutta ei ne ole menoa haitanneet.
Ryhmäkuva aikansa ortodoksisita vaikuttajista oman autonomisen kirkkomme alkutaipaleelta.
(Kuna: Valamon luostarin kokoelmista)
Toinen suuriarvoinen asia on ollut lupa käyttää Valamon luostarin arkistoissa olevia kuvia tässä työssä ja nettijulkaisuissa. Nuo kuvat, joita hallussamme on runsaasti digitaalisena, ajoittuvat aina 1900-luvun alusta, ajalta, jolloin valokuvaaminen aloitettiin, myöhään sotien aikaan ja hieman sen jälkeenkin. Kuvissa on vain se iso ongelma, jonka kanssa olen viime vuosina telminyt, että suuressa osaa niitä puuttuvat kaikki kuvatiedot ja niiden hankkiminen nykyisin alkaa olla jo vaikeaa. Kaikki asioista jotain tietävät ovat joko kuolleet tai ovat jo melko iäkkäitä ja vaikeasti tavoitettavia.

Voitte siis uskoa, että tällainen historiaorientoitunut eläkeläinen on ollut melkoisen aarrearkun äärellä ja nauttinut näkemästään ja tekemästään suuresti. Kuvat ovat hyvässä järjestyksessä tietokoneella, mutta lehtien kanssa on vielä hieman töitä, vaikka ne nyt jo ovat vuosittain lehtilokerikoissa, mutta kaksoiskappaleiden kanssa pitää vielä miettiä, minne ne lahjoitan.
Aamun Koitto sotavuodelta 1940.
(Kuva: Ortodoksi.net)
Ensitöikseni hankin siis muovisia lehtikoteloita, joihin mahtuu – hieman vuosikerran suuruudesta riippuen – pari, kolme jopa neljä vuosikertaa – uudempia useampikin, koska lehteä ilmestyy enää vain 4-5 numeroa vuodessa. Ennen niitä ilmestyi yli 30 numeroa, mutta ne tosin silloin olivat jonkin verran ohuempia, sivuja ei ollut kovin montaa.

Ensi töikseni ryhmittelin lehdet vuosittain – ja aivastelin – sitten vielä numerojärjestykseen – ja yhä aivastelin. Nyt ne ovat lokeroissa ja kirjahyllyssä ovien takana, joten elämä on vähemmän aivastelevaa. Kun yhdessä vaiheessa toimettomina hetkinä järjestelin lehtiä, nyt toimettomina hetkinä olen lukenut niitä ja nauttinut suuresti.
Osa lehtien kansikuvista on pieniä taideteoksia.
Tässä lehti nr. 14-15/1980
(Kuva: Ortodoksi.net)
Lehdistä näkee selvästi kyseisen ajan hengen ja päätoimittajan osuuden sisältöön ja kokonaisilmeeseen. Päätoimittajina tai vastaavina ovat toimineet noissa hallussamme olevissa lehdissä ainakin pappismunkki (myöhemmin arkkipiispa) Paavali, Erkki Piiroinen, Irja Laine, Hellevi Matihalti ja Heidi Vaalisto ja uudemmissa muitakin henkilöitä. Yksi tuosta listasta on suuresti rakastamani arkkipiispa, jonka ennätin nädä, kuulla ja oppia hieman tuntemaankin, seuraava päätoimittaja on minut avioliittoon vihkinyt rovasti, seuraava entinen uskonnonopettajani ja loput Facebook-kavereitani. Sanoisinpa, että minulla on lehtiin siis varsin henkilökohtainen suhde.

Olen tätä kirjoittaessani PSHV:n hallituksen kirjallisella luvalla ja päätöksellä, skannannut ja uudelleen julkaissut reilut 60 vanhaa Aamun Koiton artikkelia, opetuspuhetta ja muutakin materiaalia Ortodoksi.netin sivuilla: pääasiassa perussivuilla (www.ortodoksi.net), mutta myös Ortodoksi.netin sosiaalisen median sivuilla sekä ns. julkisella Facebook-sivulla että rekisteröitymisen vaativalla ryhmäsivulla. Näin on voitu laittaa hyvä kiertämään ja luettavaksi kaikille muillekin.

Aamun Koittojen sisältö on vaihdellut suuresti vuosien ja vuosikymmenien aikana. Olen voinut katsella niitä nyt melko laajalla aikaperspektiivillä useiden vuosikymmenien ajalta. Kaikista vanhemmat lehdet meiltä puuttuvat. Lehden sisällöissä näkyy sodan tulo ja sota-aika, vaikka kyseisiä lehtiä meillä on varsin vähän ja otanta siksi pienempi.
Lehden logo vuonna 1947 liittyi tiiviisti karjalaisten
ja suuren ortodoksien joukon  historiaan.
(Kuva: Ortodoksi.net)
Selvimmin niissä näkyy sodanjälkeinen aika, kun kirkkomme piti rakentaa uudestaan monelta osin: hallinto, rakennukset, luostarit, seurakunnat, jne. Aamun Koitolla oli tuossa työssä merkittävä rooli ja se suoriutuikin mielestäni siitä varsin hyvin. Syy oli mm. taitavissa päätoimittajissa ja tuon ajan papeissa, jotka tekivät työtään sydämellä ja rakkaudella kirkkoaan ja seurakuntalaisiaan kohtaan.

Otan vielä lopuksi yhden asian, josta näkyy aikojen paraneminen ja elämän muuttuminen parempaan suuntaan: opetuspuheet. Tuon ajan opetuspuheissa oli mukana ajan tavan mukaisesti tulta ja tappuraa. Nykyihminen saattaisi kokea jotkut opetuspuheet jopa pelottavina, jotkut kenties ahdistavina.

Elimme silloin sodanjälkeisessä luterilaisessa maassa, missä moinen oli muutoinkin maantapa. Samalla oma ortodoksinen identiteettimme oli monelta osin hieman heikoissa kantimissa, aivan kuten viime aikoina julkaistuissa muutamissa upeissa tohtorinväitöskirjoissa on kerrottu. Mutta samalla kun identiteettimme oli alamaissa, myös suhde uskontoon heikkeni ja toinen valtakirkko vyöryi tätä osin voimalla päälle. Elämä ainoana ortodoksina oli vaikeaa jollain pienellä paikkakunnalla ja ortodoksi joutui kokemaan monenlaista painostusta ja vastaavaa, mikä myös heikensi ortodoksista identiteettiä ja sai aikaan kirkosta luopumisia ja toiseen kirkkoon liittymisiä.

Tuo aika vaati siis myös varmaan tuolta osin vahvemmat lääkkeet, voimallisemmat opetuspuheet ja ortodoksisuuden korostamisen, mikä sitten onkin jossain määrin onnistunut, sillä kirkkomme ei – toiveista ja kenties toimistakin huolimatta – hävinnyt Suomesta muutamassa vuosikymmenessä, kuten ennustettiin ja odotettiin, vaan voi tällä hetkellä – olosuhteisiin nähden – melko kelvollisesti. Mitä nyt meillä pieniä henkilökärhämiä löytyy, mutta niitähän on ollut koko kirkonkin historiassa maan sivu aina alkukirkosta alkaen.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

13.2.18

#hannutoo

Pihalla kuin lumiukko.
(Kuva © HAP)
Olen kyllä luonteeltani varsin äkkiväärä, jos sellaista ilmausta voisi minusta käyttää, siis tällaisesta monesta asiasta kritiikkiä heittelevästä henkilöstä. Mutta ihan kaikkeen kritiikkiinkään minäkään en lähde, en varsin maallisen maineen ja julkisuuden vuoksi, mikä näyttää nykyään olevan varsin yleistä monelle ortodoksillekin kuin myös kirkkoon liittyneelle ja julkisuutta haluavalle.

Maailmalla pyörii jos jonkinlaista kampanjaa ja ihmiset ominen runsaiden tai hieman vajaavaisempien älyllisten resurssiensa perusteella sitten ovat niissä kampanjoissa mukana tai niitä vastaan. Yksi tällainen oli #metoo-kampanja, joka tosin ainakin mielestäni varsin pian keuli ja meni tietyllä tavalla jopa yli ja ympäri.

Asia oli ihan hyvä, mutta kun siitä – siis kampanjasta – tuli pääasia joillekin, eikä ollut väliä lopputuloksesta, hyväkin muuttui joksikin muuksi. ”Meetoosta” tuli hyvä keppihevonen päästä julkisuuteen ja sinnehän tavoittelijoita maailmassa riittää. Yksi ja toinenkin jo hieman sammunut ”tähti” – taiteilija, poliitikko tai joku muu sellainen ns. turha julkkis tai sellaiseksi haluava ilmoitti yhtäkkiä joutuneensa kymmenen vuotta sitten sukupuolisen ahdistelun kohteeksi. Siinä oli jotain samaa, kuin minä olisi ilmoittanut 10 vuoden kuluttua, että parturini kosketteli minua ja koen sen seksuaalisena (en kuitenkaan sano häirintänä).

Jo pelkkänä sanana tuo ”sukupuolinen ahdistelu” saa minut ahdistumaan. Ruma sana ja hirveä teko, mutta se taidetaankin nykyään määritellä ihan eritavalla kuin, mitä minä sen teen tai miten se ennen oli. Siinä on tapahtunut eräänlainen kielellinen mutaatio tuossa sanassa, ihan kuin sanoilla suvaitsevaisuus, neekeri ja vaikka sukupuolinen suuntautuneisuus, jotka ennen ihan selvästi tarkoittivat jotain muuta kuin nykyään.

Nykyään – ainakin joillekin – on sukupuolista ahdistelua perään katsominen ja tässä – sanottakoon meetoo-väelle se kaiken varalta suoraan –  perällä en tarkoita ruumiinosaa. Sitä on myös ihastunut huudahdus kauneuden kohdatessa tai joku muu ihan viaton ele tai flirttaileva teko. Minulle ei ole oikein valjennut noiden herkkähipiäisten mielensäpahoittajien motiivit. Mitä, keitä he oikein ovat ja miksi?

Vaikken ole koskaan ollut mikään naistenmies – tai nykytermein: henkilöidenhenkilö – minusta pieni flirtti jossain vaiheessa elämää on sen suola. Minullakaan ei olisi perillisiä ilman tuota flirttiä ja sen mukaan tuomaa avioliittoa. Vaikka me olemme ihmisiä, lienemme jollain määrittelyn tasolla myös nisäkkäitä, eläinkuntaan kuuluvia. Ja tälläkin ryhmällä – kuten muonilla muillakin nisäkäslajeilla – on soitinmenonsa, josta jotkut flirtti tai naisten naurattaminen (siis henkilöiden naurattaminen) ovat jonkinlaisia nykyaikaisia, tosin jo hieman degeneroituneita, muotoja.

Joten jos ”meetoon” kuohuissa kaikki flirtti ja viatonkin toisen sukupuolen lähestyminen jossain seksuaalisessakin mielessä kielletään, silloin noiden vouhkaajien on syytä hankkia haulikot ja mennä luontoon listimään kaikki soidinmeojaan harjoittavat eläimet huonoina esimerkkeinä, luomakunnan häirikköinä ja siinä ohessa miettiä, mitähän tekisi seuraavaksi.

Äskettäin julkisuudessa kohistiin Akseli Gallen-Kallelan kuuluisasta seinämaalauksesta Aino-taru vuodelta 1891. Maalaus on Ateneumin seinällä ja kiihkeimmät ”meetoojat” lienevät jo lähes vaatineet sen tervaamista, koska kuvassa Väinämöinen ahdistelee alastonta (sic!) Ainoa. Ilmeisesti Väinämöinenkin olisi parasta poistaa kokonaan Kalevalasta noin ajattelevien mielestä.

No – mitäpä sitten mediakohun jälkeen tapahtuikaan. Yhdet pitivät uutisointia Ateneumin mainoskikkana, toiset #meetoon vastustajien tarkoituksellisena provokaationa, jonka tarkoitus on vain saattaa koko kampanja huonoon valoon ja pilkan kohteeksi. Hullua!

Otan vielä toisen esimerkin keulimisesta. Viime aikoina on ollut jos jonkinlaisia gaaloja erilaisten asioiden ympärillä. Ja noissa gaaloissa on paljon juuri sellaisia mainetta ja kuuluisitta kynsin ja hampain tavoittelevia, jos lie jo "pöydältä pudonneitakin", jotka sinne kuitenkin halajavat. Oma isäni olisi ehkä käyttänyt heistä nimitystä "ei-oikeaa-työtä-tekeviä", minä olen hieman liberaalimpi. Siis ryhmä on mitä oivallisin kasvualusta tällaiselle meetoo-viljelmälle. Helppo tapa hankkia lisää mainetta ja kuuluisuutta, mutta melko raaoilla ja raadollisilla konsteilla tosin. Samaan aikaan tässäkin asiassa julkisuudesta on tullut oikeussali ja teloituspaikka ja syytön tuomitaan mediassa ja somessa ilman puolustusasianajajaa.

Keulimiseksi se meni viimeistään silloin, kun kellokkaat päättivät pukeutumiskoodista: kaikki meetoota kannattavat naiset pukeutuvat mustiin. Ja samalla lanseerattiin vanha ajatus eräistä historiamme diktatuurimaista: "jos et ole samaa mieltä kanssamme, olet meidän vihollinen". Kaikki ne naiset, jotka pukeutuvat muihin väreihin, saivat loskaa niskaansa oikein naisten käsistä. Heistä tehtiin pettureita, luopiota, prostituoituja, mitä tehtiinkään, koska eivät suostuneet laittamaan aivojaan narikkaan, vaan päättivät ajatella itse omilla aivoillaan. Hullua jälleen!

Toisaalta jos nyt kuitenkin ajattelisin jotain positiivistakin näistä nykyajan hömpötyksistä, niin onhan sitäkin. Jos koko maailma saadaan näillä erilaisilla kampanjoilla meetoosta, samaa sukupuolta olevista pareista ja sukupuolisista poikkeavuuksista normaalimalliksi ihmiskunnalle, siis siksi oikeaksi elämäksi, jota kaikkien tulee elää, meiltä pian loppuu maailman liikakansoittaminen ja tänne jäävillä on pian tilaa elää kaltaistensa kanssa tosin vain jonkin aikaa mutta mitähän heiltä jääkään puuttumaan.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

6.2.18

Pyhän Fjodor Kuzmitšin mysteeri

Hyvä ystäväni, toimittaja (evp) Kalle Fröjd on jo kauan puhunut minulle, että meidän pitää mennä Heinäveden Valamon luostariin etsimään erästä kuvaa, joka ainakin hänen tietojensa mukaan pitäisi olla siellä. Esittääkö kuva autuaaksi julistettua munkki Feodor Tomskilaista vai erästä toista henkilöä, onkin sitten oma tarinansa, joka on jo vuosia, kymmeniä vuosia, kiehtonut ihmisten mielikuvitusta kaikkialla maailmassa, mutta erityisesti Venäjällä ja Venäjän ortodoksisen kirkonkin piirissä. Niin se on kiehtonut myös meidän, Kallen ja minun, mielikuvitusta.
Pyhä Feodor Kuzmitš
Siksipä yritin paneutua asiaan ja etsiä kaikenlaisia mahdollisia tarinoita kirjoista, netistä, mistä vain, niin tuosta pyhästä Feodor vai olisikohan se venäläisittäin Fjodor Tomskilaisesta eli Feodor Kuzmitšistä. Ja löytyihän sitä. Noista löydöistä ja eritoten venäläisistä ja englanninkielisistä teksteistä ja omasta vilkkaasta mielikuvituksesta sitten yhdistelin oheisen tarinan. Se perustuu siis pitkälti muiden kirjoituksiin, joita sitten tässä olen vain kääntänyt suomeksi ja yhdistellyt mahdollisimman sujuvasanaiseksi.
*
Syksyllä 1825 ns. dekabristikapinan aikana, kun liberaalit upseerit kapinoivat Venäjällä, keisarikunnan yksinvaltainen hallitsija, tšaari Aleksanteri I matkusti kaukaiseen etelävenäläiseen Taganrogin (Таганрог) kaupunkiin. Kuukauden sisällä kotoa lähdöstä Pietariin kiiri uutinen tšaarin kuolemasta malariaan.
Tšaari Aleksanteri I
Lähes välittömästi alkoivat huhut velloa ja levitä pitkin valtakuntaa siitä, mitä tšaarille oli ihan oikeasti tapahtunut. Venäjän hallitsijaperheessä tällaiset kertomukset ovat olleet aina varsin tavallisia. Ja melko värikkäitä ne olivat aina 1900-luvulle asti ja eritoten ne olivat sitä vallankumouksen jälkeen. Meillä Suomessakin on niistä saatu nauttia, kun aikanaan vaikkapa pohdittiin, oliko tšaari Nikolai II muuttamassa perheineen Mikkelin lähistölle, nykyisen Anttolan hovin tienoille. Kirjoitin tuostakin huhusta jotain blossani vuodelta 2013: ”Ortodoksisen emigrantin tie palatsista sikalaan”. Joten huhuja on riittänyt ja kaikista ei aina tiedä, ovatko ne totta vai ei.

Tšaari Nikolai II:stä (hallitsijana 1894-1917) paljon aiempaan tšaari Aleksanteri I:een (hallitsijana 1801-1825) liittyy sitkeitä huhuja. Useiden huhujen mukaan Aleksanteri I järjesti oman kuolemansa vuonna 1825 ja hänestä tuli tämän jälkeen Fjodor (Feodor) Kuzmitš (Фёдор Кузьмич, k. 1864), joka tunnetaan myös nimellä Feodor Tomskilainen (Феодор Томский), jonka Venäjän ortodoksinen kirkko on sitten vuonna 1984 kanonisoinut pyhäksi eli lukenut pyhien joukkoon kuuluvaksi. On oletettu joidenkin teorioitten mukaan, että tšaari Aleksanteri I halusi irtaantua kaikista hallitsijaan liittyvistä tehtävistään ja rooleistaan, joiden mukaan hänet oli jollakin tavalla myös sotkettu mm. oman isänsä, hirmuhallitsijana tunnetun tšaari Paavali I:n (Павел I Петрович, hallitsijana 1796-1801) salaliittoon ja -murhaan vuonna 1801.

Huhuttiin, että tšaari Aleksanteri I olisi harkinnut jo aiemmin julkisesti vallasta luopumista, jotta voisi mennä erakoksi. Kun keisaria suuresti muistuttava sotilas sitten kuoli taistelussa, erään tarinan mukaan hänellä korvattiin silloin tšaarin mukamas kuollut ruumis. Asian todenperäisyyttä ei koskaan selvitetty.

Myös kirjailija Leo Tolstoi selvitteli huhuja fiktiivisessä päiväkirjassa, joka oli otsikoitu Посмертные записки старца Федора Кузьмича (Vanhus Feodor Kuzmitšin postuumeja merkintöjä). Päiväkirjamerkinnöistä tiedetään, että Tolstoi oli suunnitellut kirjoittavansa lyhyen kertomuksen, joka perustui tarinaan. Vuosina 1891-94 hän hahmotteli luonnoksen, mutta hän ei sitten aloittanut työtään ennen vuotta 1905. Vaikka osittaiset ja epätäydelliset merkinnät Fedor Kuzmitšin päiväkirjassa ennakoivat erakoksi tulemista, Aleksanterin julkinen asemansa esti häntä tekemästä niin.

Silloinkin, kun munkki Feodor Kuzmitš oli elossa – hän tuli Siperiaan vuonna 1836 ja asui siellä 27 vuotta eri paikoissa – siellä huhuttiin voimakkaasti, koska hän ei kerro omaa nimeään ja asemaansa, että hän olisikin keisari Aleksanteri I. Munkin kuoleman jälkeen nämä huhut vain entisestään levisivät ja vahvistuivat. Ei vain ns. tavallinen kansa uskonut niihin, vaan myös eliitti, mukaan lukien tšaari Aleksanteri III:n kuninkaallinen perhe.

Näiden huhujen leviämiselle oli selvät syyt: Aleksanteri kuoli äkisti ja yllättäen, hän ei kärsinyt mistään näkyvästä sairaudesta ennen kuolemaansa, hän kuoli kaukana kotoa Taganrogin syrjäisellä paikkakunnalla ja kun hänet oli asetettu arkkuun, monet, jotka näkivät hänet, sanoivat hänen muuttuneen paljon ja siksi arkku suljettiin nopeasti.

Tiedettiin, että Aleksanteri oli puhunut ja kirjoittanut paljon siitä, että hän halusi mieluusti luopua tehtävästään hallitsijana ja että hän halusi erkaantua tällaisesta maailmasta. Ja vielä yksi tosiseikka, joka lienee vähemmän tunnettu on se, että virallisessa julkilausumassa, jossa kuvaillaan Aleksanterin kuollutta ruumista, kerrotaan, että hänen takanaan, arkun pohjalla oli tavallinen tummanpunainen kangas. Se ei siis mitä todennäköisimmin ollut ollenkaan kuvaus todellisen hallitsijan, keisarin ruumiista.

Miksi Kuzmitšia sitten pidettiin Aleksanterina? Ensinnäkin munkin pituus ja ulkonäkö muistuttivat kovasti keisarin ulkonäköä niin, että useat ihmiset vahvistivat Kuzmitšin olevan todella Aleksanteri. Ihmiset, jotka olivat nähneet sekä Aleksanterin tai hänen muotokuvansa ja Kuzmitšin, pitivät heitä identtisinä. Ikä oli sama, samanlaiset vartalon muodot.

Toisekseen tämä Kuzmitš, joka siis oli koditon kulkija, ja joka ei muistanut perheestään mitään, osasi vieraita kieliä ja oli jalolla tavalla lempeä tavatessaan muita ihmisiä. Tämä monen mielestä selvästikin tarkoitti, että hän oli henkilö, jolla oli korkea asema yhteiskunnassa.

Kolmanneksi munkki ei koskaan ilmoittanut nimeään ja asemaansa kenellekään, mutta silti joskus hän käyttäytyi, kuin olisi korkeampi asemaltaan kuin muut ihmiset.

Neljänneksi, hän ennen kuolemaansa tuhosi papereita, mutta yksi paperiarkki oli jäänyt jäljelle ja siinä oli koodattu viesti, johon oli merkitty alkukirjaimet A ja P, jotka teorian mukaan tukevat oletusta, että ne tarkoittavat Aleksander Pavlovitšia eli hänen etunimeään ja patronomia, isännimeään.

Viidenneksi, huolimatta ortodoksisesta uskostaan, hän ei koskaan paastonnut. Kun arkkipiispa yritti taivutella munkkia seuraamaan uskovaisten velvoitetta, hän sanoi: ”Jos en olisi tunnustanut totuutta itsessäni, taivas olisi yllättynyt, jos olisin tunnustanut sen, maa olisi yllättynyt.”

Mikä tahansa sitten kätkeytyykään tyon mystisen Feodor-erakon taakse, tämän elämän draama on perinpohjaisesti familiaarinen (sukuun liittyvä), jossa on syvällisiä ja henkilökohtaisia yhteyksiä Venäjän kansalliseen sieluun ja henkeen. Joten jäädään odottamaan, kun tai jos historialliset todisteet selvittävät Aleksanterin ja Kuzmitšin yhteyden. Legenda joka tapauksessa elää kaikessa kauneudessaan ja vilpittömyydessään koko ajan.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

26.1.18

"Suomalainen pyhä"

Tammikuussa kiiri Suomeenkin tieto, että joulukuun lopulla Moskovan patriarkaatin Pyhä synodi oli omalta osaltaan päättänyt kanonisoida aiemmin Suomeen kuuluneessa Korpiselässä syntyneen ja mm. Käkisalmessa vaikuttaneen ortodoksisen pappismarttyyrin, isä Hristofor Varfolomejeffin (Kts. Pappismarttyyri Hristofor Varfolomejeff). Asia vaatii vielä Venäjän kirkon laajemman piispainkokouksen päätöksen ja meillä on silloin uusi Suomessa syntynyt pyhä. Jos ei nyt aivan suomalainen, niin melkein.
Pappismarttyyri, isä Hristofor Varfolomejeff
Tuollaiset ”suomalaiset pyhät”, siis tavalla tai toisella suoraan Suomeen liittyvät kanonisoidut pyhät, ovat harvinaisia ja onkin ihan oikeutetusti kyselty, eikö meillä ole ollut aikojen saatossa ketään ortodoksista ihmistä, joka olisi voitu kanonisoida pyhäksi eli lukea tuohon pyhien joukkoon kuuluvaksi.

Me suomalaiset ortodoksit elämme maassa, jossa valtauskontona on luterilaisuus, siis aikanaan roomalaiskatolisesta kirkosta 1500-luvulla eronnut protestanttinen kirkko. Heitä lienee jotain 70 % ja meitä ortodokseja noin 1 %. Loput ovat sitten kaikkea muuta: katolilaisia, muslimeja, kirkkoon kuulumattomia ja lukuisia muita pienempiä uskonnollisia ryhmiä.
Tämä luterilaisessa Suomessa eläminen ortodoksina on tehnyt meistä maailman luterilaisimman ortodoksisen kirkon, mikä näkyy monessa asiassa niin ulkoisissa puitteissa, tavoissamme, kirkon hallinnossa, seurakuntien toiminnassa kuin päämme sisässäkin. Varmasti osaltaan tilanteeseen on vaikuttanut sekin, että erittäin suuri osa ortodoksisen kirkon jäsenistä on tullut juuri luterilaisesta kirkosta, jossa monet myllerrykset ja muutokset ovat aiheuttaneet usein sekasortoa ja hämminkiä. Kaikesta tuosta "pelastukselle turhasta krääsästä" emme me uudet tai vanhemmat ortodoksitkaan ole aina osanneet luopua. Tosin vanhoja entisen kirkon tapoja ja oppeja on joillakin mahdollisesti säilynyt ajatuksissa, joskus teoissakin ja toisinaan niitä yritetty jopa "pakkosyöttää" muillekin ortodokseille – uusille ja vanhoille.

En nyt puutu laajemmin tuohon kirkkomme luterilaistumiseen, mutta sanan ’pyhä’ ymmärtäminen ja käyttäminen on yksi niistä. Oman vajavaisen käsitykseni mukaan luterilaisuus liittää sanan oikeastaan vain Jumalaan ja jumaluuteen, Jumalan ominaisuudeksi, eikä oikein pidä hyvänä liittää sitä ihmiseen. Ortodoksisessa kirkossa se on paljon muutakin, meillä se on myös määrite ihmisestä, joka elää Jumalan tahdon mukaisesti, on tässä suhteessa esimerkillinen ihminen.

Myös meillä Suomessa juhlitun 500 vuotta sitten tapahtuneen reformaation, uskonpuhdistuksen melskeissä protestantismi häivytti opistaan ja käytännöistään monta katolisen kirkon tapaa, jotka ovat meille ortodokseille ja roomalaiskatolisille yhteisiä ja tärkeitä. Sellaisia ovat vaikkapa pyhät kuvat, ikonit ja pyhät ihmiset, joista usen roomalaiskatolisessa kirkossa käytetään nimitystä pyhimys. Asia ei ole mitenkään uusi, sillä jo ensimmäisellä vuosituhannella, 700-800 vuotta ennen reformaatiota pidetyssä ns. ekumeenisessa eli yleisessä kirkolliskokouksessa käsiteltiin ikonoklasmia eli kuvainraastamista, siis ikonien hävittämistä ja tuhoamista. Ikonit saivat kuitenkin jo silloin monen muun vastaavan asian kanssa vankan sijansa vielä silloin lähes yhtenäisessa ja jakaantumattomassa kirkossa. Mutta luterilaisuudesta reformaatio ainakin alkuun hävitti monta tuollaista asiaa tai ainakin vähensi niiden merkityksen minimiinsä. Vastakkainasetteluakin ilmeni etenkin Suomessa, jossa kauan – pitkälti toista tuhatta vuotta on ollut sekä ortodokseja kuin sitten myöhemmin 1500-luvulta alkaen myös luterilaisia. Alkuun 1600-luvulla ja osin vieläkin ortodokseja haukuttiin ja yhä vielä ajoittain moititaan niin kuvainkumartamisesta kuin myös pyhien ihmisten jumaliksi korottamisesta.

Nykyisin ikoneja näkee kuitenkin jo luterilaisessakin kodissa ja kirkoissa ja jopa sana pyhä / pyhimys on vilahdellut kirkon sanastossa. Muistelen ainakin FT, Helsingin yliopiston Almanakkatoimiston entisen johtajan Heikki Ojan kirjoittaneen kirjan nimeltään "Suomen kansan pyhimyskalenteri", siis jonkinlaisen ”luterilaisen pyhimyskalenterin”, joka ei kuitenkaan liene vielä ihan virallista kamaa.

Edellä luetelluista syistä johtuen tuo pyhäksi julistaminen, kanonisoiminen, saattaa olla meille ortodokseille yhä hieman nihkeää luterilaisessa Suomessa. Maamme ja alueemme historiasta ponnistavat tajuntaamme ja ajatteluumme monet huonotkin muistot, joista vastikään luin erittäin mielenkiintoisen, nyt jo manan maille menneen professori Kauko Pirisen Joensuussa 1970 pitämän esitelmän 1600-luvun Suomesta, jolloin täälläkin alettiin hiljalleen huomata, että ortodoksitkin taitavat olla kristittyjä. (Lue tuo artikkeli: "Ortodoksien havaittiin olevan kristittyjä" )

Noilta ajoilta lienee äidinmaidossamme periytyneet monet väärät uskomukset, tavat ja tottumuksen myös suhteessa toisiin uskontoihin, joita helposti pidetään lähes hihhuleina, epäjumalanpalvontana, pakanuutena tai kuten eräs tuttuni äskettäin minua nimitti lahkolaisena.

Ollessani 2000-luvun alkuvuosina Suomen ortodoksisen kirkon korkeimman päättävän elimen, kirkolliskokouksen, jäsen, tein siellä aloitteen, jossa mm. esitin jonkinlaisen työryhmän perustamista piispojen avuksi pohtimaan suomalaisten pyhien etsimistä ja toimia kanonisaation toteuttamiseksi. Asia ei silloinkaan edennyt kirkolliskokouksessa, mutta silloin saadun niukan tiedon mukaan jonkinlainen työryhmä perustettiin ja tietääkseni se on asiaa pohtinut, mutta mitään ei ole asiasta enää julkisuuteen puhuttu.
Johannes Vasilievitš Karhapää
(1884-1918)
Syyt hiljaisuuteen ovat vain arvailtavissa, oikeasti niitä en tiedä. Mutta yksi syy voisi olla vaikkapa politiikka – siis puoluepolitiikka – sillä yksi varteenotettava ehdokas on ollut 1918 teloitettu tuupovaaralainen Johannes Karhapää, jonka on katsottu ilmeisen väärin perustein kuuluneen äärivasemmistoon, vallankumouksellisiin (kts. Johannes Karhapää - marttyyri vai luopio). Ja sellainenhan ei sovi keskusta- ja kokoomusvetoisessa Suomessa. Toinen syy hiljaisuuteen saattaisi olla se, että yhä elää jonkun pyhäksi julistettavaksi aiotun sukua tai kavereita, ja eihän sellainenkaan sovi kirkonmiehille, että joku voi kerskailla olevansa jonkun pyhän kaveri tai lapsi tai joku muu tuttu.
Sille, että lähisukulaisia on vielä elossa, saatiin selkeä ohjeistus Venäjän juuri tapahtuneessa kanonisoinnissa, kun tuolla alussa mainitsemani pyhän pappismarttyyri Hristoforin tytär Maria elää yhä – tosin 98 vuoden korkeassa iässä – Tampereella. Tosin lienee hänkin ollut jonkin verran hämmästynyt kuullessaan, että oma isä aiotaan julistaa pyhäksi. Mutta ei se hänelle kerskailun aihe ollut, nöyränä ja kiitollisena, Jumalaa kiittäen hän tiedon otti vastaan.

Nyt kun julkisuudessa on ihan presidentin puheenavauksella ja eduskunnankin tuella alettu käsittelemään mahdollisesti oikeammalla tavalla sata vuotta sitten tapahtuneita  vuoden1918 sisällissodan asioita, olisi ortodoksiselta kirkolta hyvä teko pyrkiä puhdistamaan omalta osaltaan myös Johannes Karhapään maine. Tätä kirjoittaessani v
altioneuvosto järjesti juuri eduskunnassa sisällissodan muistohetken, jossa muistettiin sisällissodan 1918 uhreja ja inhimillistä kärsimystä. Kirkon virallisia edustajia en ainakaan tv-kuvasta havainnut olleen paikalla.

Piispa Tiihon, kaupunginjohtajan puoliso Raakel Raunio ja arkkipiispa Paavali Mikkelissä Visulahden tšasounan vihkiäisjuhlassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kolmas syy siihen, että kanonisointiasiat eivät Suomessa etene, voisi olla vaikkapa se, mikä tulee hyvin esiin, kun ortodoksien keskuudessa keskustellaan mahdollisuudesta aiemman arkkipiispamme, Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Paavalin kanonisoimisesta. Hänet kun tuntee vielä suuri joukko ihmisiä ja kuten yleensä aina ihmisten keskuudessa – yksi tykkää äidistä ja toinen tyttärestä – eli tässä tapauksessa hänellä on ystäviä ja vihollisia, ihmisiä, jotka pitävät häntä jo nyt "lähes pyhänä" tai vihaavat, eivät pidä hänestä. Ristiriitaisessa tilanteessa kirkko ei todellakaan tee mitään, vaan antaa ajan kulua ja päättää asiasta vasta sitten kun ystävät ja viholliset ovat kuolleet ja asia voidaan käsitellä ”puolueettomasti” ja "tunteettomasti" asiapohjalla – kuten Veikko Vennamokin aikanaan sanoi.

Jos noita syitä vielä yrittäisi pohtia, yksi saattaisi olla pyhäksi julistettavan ihmisen elämäntavat. Nykyisin kun kaikki on tarkasti dokumentoitua, tietoa saatavana laajalti ja joka "tuutista" ja uusimmista meistä taapertajista tietää jo koko maailma somen ansiosta, milloin syömme, nukumme, juomme, saunomme ja hyvä ettei vessakäyntejäkin jo listata nettiin.

Vaikka tilanne ei ollut ihan noin paha muutama vuosikymmen sitten, sieltäkin on jo dokumentoitua tietoa runsaasti. Joku saattaakin siksi katsoa vaikkapa niin, että aikanaan vaikeissa elämäntilanteissa elänyt ja osittain siksi alkoholiinkin sortunut, mutta siitä täysin eroon päässyt entinen Petsamon luostarin igumeni, sittemmin Valamon luostarissa elänyt skeemaigumeni Johannes, ei täytä pyhälle asetettuja esimerkillisyyden ja "mallikristityn" vaatimuksia. No – tuolla tavalla ajattelevien olisi viisainta tutustua vaikkapa ortodoksisessa maailmassa erittäin suositun ja rakastetun pyhittäjä-äidin Maria Egyptiläisen elämäkertaan.

Kuvassa kaksi igumenia, vasemmmalla (myöhemmin skeemaigumeni) Johannes ja oikealla Konevitsan luostarin igumenin tehtävistä eronnut ja myöhemmin mm. Mikkelissä kanttorina toiminut Pietari (siviilinimeltään Pauli Jouhki).
(Kuva © Valamon luostarin kuvakokelmista)
Osittain asiaan – siis tähän pyhäksi julistamisen puuttumiseen, käsittelyn hitauteen, kenties jarrutteluun – on, ainakin minun mielestäni, voinut vaikuttaa aiempi kirkkomme piispainkokouksen kokoonpano, jossa oli jäseninä runsaasti luterilaisuudesta ortodoksisuuteen siirtyneitä. Osalla oli ja on erittäin niukat tai olemattomat ortodoksiset teologiset opinnot ja mene ja tiedä, vaikuttiko taustalla myös jonkinlainen sidonnaisuus joihinkin puolueisiin – en todellakaan tiedä. Mutta arvaillahan saa, vaikka se varmasti monia saattaa ärsyttääkin.

Nyt kun olemme kuitenkin uuden aikakauden alussa, jos jonkinlaista "totuuskomissiota" ollaan pykäämässä pystyyn maallisella puolella valtiovallan tuella, siksi kirkollakin on nyt "tuhannen taalan paikka" korjata tämäkin asia, jos se nyt korjaamista vaatii. Ilahtuneena olen ainakin itse joka tapauksessa riemuinnut – vaikkakin Venäjän kirkon ansiosta oman isäni kotipaikan omasta pyhästä. Samassa paikassa – Korpiselässä syntyneestä kuin oma isäni, pyhästä Hristoforista – kylän papin pojasta, jonka elämä ja marttyyrius tosin oli melko lailla kamala, mutta niinhän se usein on tupannut olemaan noilla pyhilläkin.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

P.S. Olen jälleen lisännyt sukututkijoille linkkeja ylläolevan tekstin nimiin. Ne johtavat ao. henkilön ns. Geni-profiiliin.
P.P.S. Nimi muutettu oikeampaan muotoon:
Hristofor Varfolomejeff
isä Sergius Collianderin aloitteesta.

H@P

28.12.17

Työkaverini Timpan muistolle!

Kuolema tulee aina yllätyksenä, vaikka sen tuloa aavistelisi tai sitä jollakin tavalla osaisi tai tietäisi odottaa. Niin myös sinun kuolemasi oli yllätys. Toinen yhteinen työkaverimme sen minulle ilmoitti. Yleensä melko pian nousee kysymys, miksi. Niin nytkin, mutta ehkä enemmän se ”miksi”-kysymys painottui nyt jollakin tavalla kuoleman sijasta elämään.

Tunsin Timpan reilusti yli 30 vuotta, lähes 40 vuotta, josta vajaat puolet samaa työtä tekevänä työkaverina ja loput lähiesimiehenä. Harrastus- ja elämänpiirimme olivat erilaiset, mutta silti luulin tuona aikana oppineeni tuntemaan hänet. Nyt tai oikeastaan jo jokin aika sitten huomasin, etten ehkä tuntenutkaan.

Timpan tuntemiseni perustui kolmeen merkittävään asiaan: todella pitkään työkaveruuteen, muutamaan yhteiseen ulkomaille suuntautuneeseen työmatkaan ja NPK:hon, Nuorten Poikain Klubiin, epäviralliseen työyhteisömme ukkoporukkaan.


Työkaverina koimme niin normaalia ala- kuin ylämäkeä, mikä lienee kovinkin tavallista. Yksi tapahtuma kuitenkin siltä ajalta nousee ensimmäisenä mieleeni ja uskon sen vaikuttaneen eniten väleihimme. Jouduin valitsemaan esimiehenä kahden väliltä ja valintani osui Timppaan. Hän oli siitä tyytyväinen ymmärtääkseni koko lopputyöuran, enkä itsekään yhtään kadu tekemääni. Tekisin saman tällä tietämyksellä uudestaankin. Se kuitenkin lienee ollut yksi merkittävimmistä yhdistävistä tekijöistä välillämme ja se opetti minuakin niin esimiehenä kuin ystävänä, työkaverina, suhtautumaan ehkä oikeammin ja realistisemmin omaan työyhteisööni ja yleensäkin kaveruuteen ja ystävyyteen työyhteisössä.

Toinen merkittävä vaihe elämässämme olivat ne vuodet, kun reissasimme Timpan kanssa milloin Unkarissa, milloin Englannissa Euroopan Unionin rahoilla Joki-projektin puitteissa. Noilla matkoilla opin tuntemaan myös hieman erilaisen Timpan – erilaisen niin hyvässä kuin pahassa. Mutta noiden matkojen ansiosta oma elämäni sai siinä ohessa monta hyvää asiaa ja kokemusta ja niin uskon käyneen myös Timpalle. Saimme monia kertoja jälkikäteen muistella matkojamme – ikimuistoista junamatkaa Budapestistä Békéscabaan unkarilaisen köyhän miehen tai pariskunnan kanssa ja jalkapallo-ottelua Englannin Birminghamissa Aston Villa vastaan Charlton – vai mikä se nyt olikaan, mutta se voitti yllättäen kuitenkin, vaikkei olisi pitänyt, ja vielä Aston Villan kotikentällä Villa Parkissa, jossa paikalla oli porukkaa saman verran kuin kotikaupungissani. Se oli järisyttävä ensikokemus englantilaiseen jalkapalloelämään. Monia muitakin hauskoja tarinoita olisi kerrottavana noilta matkoilta.

Kolmas meitä yhdistänyt asia oli tuo salaperäinen, työpaikkamme naistenkin kadehtima, hauskoja illanviettoja ja jopa Lapin matkoja järjestänyt NPK – Nuorten Poikain Klubi, jonka itsevaltainen puheenjohtaja, sihteeri ja taloudenhoitaja oikeutetusti ja ilman valitusoikeutta Timppa oli. En muista, milloin toiminta alkoi, mutta kauan sitten ja ymmärtääkseni – vanha kun olen itsekin, en ihan tarkkaan enää muista – mutta ennen Timppaa lienee klubistamme kuollut neljä jäsentä: Ville, Otto, Raimo ja Arvo. Timppa on siis viides. Jäljellä meitä on vielä varmaan noin kymmenkunta, mutta klubi on jo lopetettu. Timppa teki sen omalla diktatorisella päätöksellään, jota kaikki eivät hyväksyneet, eivätkä oikeastaan ymmärtäneetkään, mutta joka sitten kuitenkin piti. Klubin lopettaminen oli myös omalla tavallaan kulminaatiopiste yhteisessä elämässämme.

Klubin lopettaminen liittyi varmaan jotenkin eläköitymiseen. Kun Timpan eläkeikä lähestyi, hän vain ilmoitti, että klubin toiminta loppuu ja muistaakseni minun tehtäväkseni tai, jos en olisi enää hengissä tai riittävissä sielun ja ruumiin voimissa, jonkun muun tehtäväksi, jäi hakea Timpan kuoleman jälkeen hänen kotoaan NPK:n arkisto klubin haltuun edelleen kulttuurihistoriallista arkistoimista varten. Jo kaikki nuo tapahtumat ja koko prosessi omalla tavallaan kertoivat – kun sitä nyt jälkeenpäin arvioin – muutoksesta, joka oli tulossa. Eläkkeelle jääminen on meille joillekin vaikeaa ja eläkkeellä olemiseen on joskus vaikea sopeutua. Minusta tuntuu, että Timpalle se oli erityisen vaikeaa. Ehkä hän aavisti sen ja ehkä siksi NPK lopetettiin jo ennen eläkkeelle siirtymistä, mutta siihen kulminoituu kuitenkin moni asia meidän kaikkien tuon työyhteisön jäsenien yhteisessä elämässä. Joku aika loppui ja joku muu aika alkoi silloin. Osa osasi jatkaa siitä eteenpäin sujuvasti, osa hieman haparoiden. Aloimme ihan selvästi elää omaa elämäämme omien harrastuksiemme parissa ja kasvaa erilleen toisistamme ja erkaantua yhteisistä riennoista. Ihan kuin lukiolaiset ylioppilaskokeen jälkeen hajaantuvat eri puolille maailmaa, niin mekin, omiin kuvioihimme, omaan elämäämme, omiin harrastuksiimme.

Timppa johtaa nyt ehkä NPK:n kunniajäsenten – joita muuten ennätimme valita toiminta-aikanamme muutaman, mutta todella vähäisen määrän – entisenlaisia hauskoja kokouksia toisessa maailmassa, toisessa, toivottavasti paremmassa maailmassa ja todellisuudessa. Kiitos Timppa ystävyydestä, työkaveruudesta ja sen aikaa, kun sitä kesti vierellä kävelemisestä.

Työkaverisi (evp) Hannu

17.12.17

Mänttiyden syvin olemus

Viime aikoina on netissä ollut paljon mänttiyttä tai vastaavia olomuotoja pohtivia kirjoituksia. Minua kiinnostaa suuresti tämäkin asia, kenties siksikin, että aina aika ajoin tulee pohdituksi, olenko itseKIN mäntti. Huomannet nuo ISOT kirjaimet.

Mahdollisesti olen, mahdollisesti en – riippunee ajankohdasta, henkisestä vireydestä ja monesta muusta, milloin asiaa pohdin ja joskus kenties ihan asiastakin, jonka ympärillä asia pyörii. On kuitenkin monia asioita, jotka laukaisevat itsessäni ajatuksen toisesta, että onpa tuo todella mäntti tyyppi, varsinainen ääliö.

Joku aika sitten netistä löytyi ”tutkimus”, jonka mukaan kirjoitusvirheistä huomauttelevat ihmiset ovat mänttejä. Siitä kirjoitti ”Tekniikan maailma” siteeraten mm. tiedeuutissivusto ScienceAlertia seuraavasti:
* ”… ihmiset, joita netin kielioppivirheet vaivaavat eniten, ovat myös luonteeltaan ”vähemmän miellyttäviä” kuin ne, jotka antavat kielioppiasioiden olla.”
* ”… koehenkilöt suorittivat [toisista ihmisistä] henkilökohtaisen persoonallisuuspiirrearvioinnin. Arvioinnissa mitattiin kunkin koehenkilön avoimuutta, miellyttävyyttä, introverttiutta, ekstrovertiutta, neuroottisuutta sekä tunnollisuutta.
* ”Kaikki koehenkilöt määrittelivät hakuilmoitukseen virheiden kera vastanneet kuvitteelliset henkilöt huonommiksi ihmisiksi kuin ne, jotka vastasivat ilmoitukseen kielellisesti sekä tekstillisesti virheettömin viestein.”

Toinen mielenkiintoinen artikkeli löytyi ihan äskettäin The Guardianin nettisivuilta, jossa aiheesta kirjoitti lehden newyorkilainen toimittaja Oliver Burkeman, joka omassa artikkelissaan siteerasi mm. amerikkalaista filosofia, Eric Schwitzgebeliä, Kalifornian yliopiston professoria. Burkeman kirjoitti mm.:
* Mänttiyden olemus (joka filosofi Eric Schwitzgebelin mukaan on erilainen kuin v****maisuus), on ”nähdä maailma sellaisten silmälasien läpi, jotka sumentavat toisten ihmisyyden.”

Burkeman käytti tuossa siteerauksessa kyllä hieman hienompaa nimeä tuolle brutaalille ilmaukselleni. Hän käytti sanaa obnoxious[ness]. Burkemanin mielestä mäntit kohdatessaan ihmisiä ja pitävät heitä joko manipuloitavina kohteina tai tyhminä käsittelemään ”viisaita” asioita. Ääliötä tunnistettaessa hän käytti hyvää vertausta: Jos olet itse ääliö ihmisille, ja he useimmiten reagoivat ennustettavissa olevilla tavoilla: vihalla, ärsytyksellä tai, jos olet onnekas, ystävällisellä kritiikillä. Mahdollisesti et silloinkaan ota heidän reaktiotaan vakavasti, oletettavasti et edes kuuntele heitä lainkaan. Miksi? Koska olet ääliö.

Burkemanin mielestä ihminen ei tiedosta olevansa mäntti, jos on mäntti. Vaikka tällainen ihminen kysyisi itseltään, onko hän mäntti ja saa sitten itseltään vastauksen, ettei ole, niin yleensä silti on. Burkeman haki objektiivista tapaa, jolla itse pystyisi määrittelemään asian.

Hän löysi jotain filosofi Schwitzgebeliltä, joka on sanonut jotenkin siihen tapaan, että pysähdy, lopeta napaasi tuijottaminen ja katso omaa käytöstäsi muita ihmisiä kohtaan. Jos tunnet olevasi mänttien ympäröimänä, vaikka katselet mihin suuntaan tahansa, huolestu – huolestu kovasti. Kysy itseltäsi: ”Kaikkialle, mihin käännyt, oletko hullujen, tylsien muukalaisten, kasvottomien massojen, vihollisten ja hölmöjen sekä, todellakin, mänttien ympäröimä? Oletko ainoa toimintakykyinen henkilö, joka löytyy?”

Jos saat kysymykseen myöntävän ratkaisun, sinulle ei ole tarjolla muuta kuin huonoja uutisia. Olet todennäköisesti mäntti! Silloin kannattaa tehdä hieman analyysia itsestään sekä tapaamistaan ja kohtaamistaan ihmisistä ja hakea erilaisia yhtymäkohtia asioille. Mitä yhteistä heitä löytyy? Ja Burkemanin mukaan saatat joko huomata, että olet todellakin itsekin mäntti tai sitten, sinä olet vain oma itsesi.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

15.12.17

Eteläsuomalaista terveydenhoitoa

Sain tutustua eteläsuomalaiseen terveydenhoitoon, kun nuorin poikani Pekingistä otti yhteyttä ja pyysi hoitamaan erään asiansa – varaamaan uuden ajan HUS:n organisaatiosta, koska ei ennätä varattuun aikaan, ei ole silloin vielä Suomessa. Oli kuulemma jonottanut puhelimessa noin parikymmentä minuuttia, kun yritti soittaa Pekingistä Suomeen ajanvarauksen muutoksesta. Turhaan ja kalliisti.

Otin tehtävän vastaan aavistellen siitä tulevan vaikean, mutta kyllähän tällainen änkyrä nyt tuollaisesta haasteesta selviää. Sain asiaa koskevat paperit Kiinasta sähköpostilla ja niistä ilmeni tarvittavat puhelinyhteystiedot, mutta ei ainuttakaan sähköpostiyhteystietoa.

Papereista löytyi puhelinnumero, joka pääsääntöisesti on auki arkipäivisin kahden tunnin ajan, yhden aamulla ja toisen iltapäivällä. Omaan elämäntilanteeseen ei oikein sopinut sillä hetkellä soitto, koska olin herännyt (eli noussut sängystä) liian myöhään ja en oikein osannut ryhtyä odottelemaan iltapäivää.

Papereista löytyi toinen numero, joka tekstin mukaan oli sairaalan ilmoittautumisen numero ja auki aamulla kaksi tuntia ja iltapäivällä toiset kaksi. Ei kun soitto siihen ja – yllätys, yllätys – sieltä vastasi kaiken lisäksi erittäin ystävällinen naisääni, joka valittaen kertoi, ettei hän kuitenkaan voi tehdä varatun ajan muutosta. Hän oli varsin ymmärtäväinen, kun kuuli, että Pekingistä oli yritetty soittaa turhaan ja muuttaa aikaa.

Niinpä hän otti puhelinnumeroni ja lupasi välittää asian edelleen niin, että joku asianosainen soittaa minulle piakkoin. No – siinä odottelin muutaman tunnin ja piti sitten lähteä hammaslääkäriin. Ajattelin, että varmaan soittavat juuri silloin ja niin tekivät. Kun pora surisi suussani ja puheeni oli pelkkää ”äh-ähiä”, ei siinä suuremmin puhelimeen vastata.

Toivoin, että soittaja ymmärtää, ettei ihminen voi aina olla puhelimensa ääressä ja vastata, ja soittaa kohta uudestaan. Näin ajattelin normaalin ihmisen tekevän. Unohdin, ettei eteläsuomalainen terveydenhoitohenkilö ole ehkä tässä suhteessa ”normaali”, vaan enemmänkin stressaantunut työntekijä. Uutta soittoa ei kuulunut.

Kun uutta puhelua ei sitten odottelunkaan jälkeen kuulunut, ajattelin itse koettaa saada yhteyden ajanvaraukseen. Tietenkään puhelimessa ei "turvallisuussyistä" johtuen näkynyt tuon soittajan puhelinnumeroa, ainastaan vaihteen numero, johon sitten soitinkin ja yritin kertoa asian kohteliaasti. Turhaan – siis kohteliaasti – sieltä ei löytynyt minkäänlaista ymmärrystä asialle. Minut yhdistettiin parikin kertaa johonkin numeroon, johon ilmeisesti yhdistäjäkin tiesi, ettei siihen vastata.

Kun – olisiko ollut neljäs tai viiden kerta – taas soitin puhelunvälittäjälle – jollaiseksi keskuksia nykyisin kai sitten kutsutaan – sain melko tylyn vastauksen kysymykseeni, olisiko jotain sähköpostia, johon voisin lähettää postia. Hänen mielestään minun pitää soittaa aamulla klo 8 ajanvarausnumeroon ja kysyä asiaa sieltä, turha sitä on täältä kysellä. No jos soitan ko. numeroon, todennäköisesti varaan uuden ajan enkä lörpöttele siinä muuta.

Ei siinä kaiken tuon hösläämisen jälkeen kovin korkealla ollut mieli, kun päädyin ratkaisuun, että yritän sitten uudestaan huomenna aamulla. Laitan kellon varalta herättämään, jotta muistan soittaa ajoissa.

Näin sitten kävi, mutta kaikesta huolimatta heräsin liian myöhään tai ainakin melkein. Kun soitin puhelimeen, se meni heti vastaajaan – kello oli varttia vaille yhdeksän, jolloin oletin jo pahimman ruuhkan helpottaneen, kun vastausaika oli 8 – 9. Hieman verenpaine hypähti, mutta vastaaja kertoikin, että tänä aamuna puhelinvarausaika onkin poikkeuksellisesti klo 8-9 sijasta klo 9-10. Ei kun uudestaan soitto kahta minuuttia vaille 9, mutta meni vastaajaan. Toinen soitto minuuttia ennen vei jo jonoon, jossa metallinen ääni kertoi minun olevan toinen jonossa, siis kaiketi kolmantena, mitalisijoilla.

Puhelin kaiuttimelle ja istuin tietokoneen ääreen katselemaan posteja ja muita viestejä odotellessa. Melko pian puhelimeen vastattiinkin eikä odottelu kestänyt kokonaisuudessaan kuin ehkä 10 minuuttia ja langan päässä oli – yllätys, yllätys – miellyttävän ääninen ja KOHTELIAS vastaanottovirkailija, joka täysin – ainakin puhelimessa – kuulosti ymmärtävän ongelmamme.

Koska varattuja aikoja oli pojallani useita, oli labraa, rontgeniä, kokeita ja lääkäri, hän ei voinut antaa uusia aikoja heti, koska ne oli soviteltava lääkärien aikatauluihin, joita ei vielä ollut tiedossa sille ajalle, jolloin poikani olisi taas Suomessa. Mutta hän otti tiedot ylös ja sanoi lähettävänsä uudet ajat poikani suomalaiseen kotiosoitteeseen mahdollisimman pian.

Kerroin, että postin lähettäminen ko. osoitteeseen on hieman hankala toimi, koska poika on Kiinassa ja posti ei sinne Kiinaan normaalisti käänny, vaan posti avataan Suomessa ja skannataan Kiinaan. Virkailija ymmärsi asian ja katsoi poikani tietoja ja tunnisti minut siellä olevasta nimestä ja kun pyysin lähettämään tiedot minulle, jolloin se menee perille nopeammin ja varmemmin. Poikkeuksellisesti hän ilmoitti suostuvansa siihen.

Erosimme puhelimessa ihan sovussa hyvän joulun toivotuksin ja ihmettelin itsekin, että näinkö helposti se sittenkin kävi. En kiihtynyt kuin ehkä kerran pari aiemmin puhelunvälittäjään, en tarvinnut ottaa yhteyttä esimieheen enkä potilasasiamieheen, vaan saatoin hoitaa asian yllättävä joviaalin ajanvarausvirkailijan kanssa.

Ehkä organisaation tylyydestä johtumatta joululla ja Pekingillä ja ko. henkilön henkilökohtaisella osaamisella ja ominaisuuksilla oli oma osuutensa – mene ja tiedä – mutta asiakirjat putkahtivat eilen postista ja asia on jo hoidettu Kiinaan asti. Silti olen itse ikionnellinen, etten asu Etelä-Suomessa. Syitä siihen on toki muitakin kuin terveydenhoito, se lienee selvinnyt jo aiemmin näistä blogijutuistani. Mutta nyt sinne kuorman päälle tuli vielä tämäkin.

Yhä edelleen en ymmärrä, miksi tällaisessa tapauksessa ja muutenkin, kun elämme melko digilisoitua aikaa, vastapuolella (sairaalalla) ei ole käytössä sähköposti- tai muuta digitaalista palvelua. Selitys, ettei heillä ole ns. salattua yhteyttä, ei oikein riitä. Helposti asia muuttuu ainakin minun mielessäni muuksi, ihmisten (työntekijöiden) taitamattomuudeksi digitaalisissa asioissa, joustamattomuudeksi, stressaantuneisuudeksi, huonoksi asiakaspalveluksi tai ainakin koulutuksen puutteeksi ja muihin tuollaisiin kehitystä vaativiin seikkoihin.

Ymmärrän toki, että Etelä-Suomessa volyymit ovat ihan toisenlaisia ja erilaisia hullujakin – jotka vaivaavat niin puhelimessa kuin sähköpostissa – löytyy huomattavasti enemmän kuin täältä periferiasta. Siitäkin on jonkinlaisia henkilökohtaisia kokemuksia muilta saroilta. Mutta sitä en ymmärrä, ettei noita asioita ole voitu ratkaista jollain toimivalla ja tehokkaalla, nykyaikaisella tavalla, vaan tässäkin asiassa julkinen terveydenhoito laahaa jäljessä ja ottaa ihan tahallaan turpiinsa saamattomuuttaan ja osaamattomuuttaan, ehkä joistain muistakin syistä johtuen.

Par’aikaa väännetään kättä sotesta ja julkisen ja yksityisen terveydenhoidon suhteesta. Joskus tuntuu siltä, että ihmisten – tässä tapauksessa päättäjien ja johtajien – kenties oma henkilökohtainen ahneus ja vallanhalu, taloudellisen voiton kääriminen ja monet muut sellaiset asiat menevät kaiken inhimillisyyden ja asiakasystävällisyyden, ammattiin oletettavasti kuuluvan filantropian sekä kaiken toimivuuden ohi.

Kun on luotu tehokkaat laitokset, sairaalat ja terveyskeskukset, joissa osataan hoitaa ihmisiä monimutkaisilla välineillä hyvin, luulisi, että tällainen normaali, tavanomainen yhteyden pito potilaisiin, asiakkaisiin, ihmisiin, osaattaisiin hoitaa myös hyvin ja tehokkaasti – vaikuttavasti. Mutta ei näemmä ja saamme kai vielä odottaa aikaa parempaa. Mutta silti kaikille muutenkin jo raskasta terveyden- ja sairaanhoitotyötä tekeville ja muillekin kanssakävelijöille – Hyvää Joulua tai kuten me ortodoksit sen sanomme: Kristus syntyy – kiittäkää!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com