Elämän lahja

(Valokuva: Jaso Pyykkönen)

Se on tie elämän ja käyt kulkemaan 
Läpi yön se vie ja toivon saat 
Paikan jokainen polultansa löytää 
Aina uuteen, käy tie elämän

Tämänkin blogitekstin taustalla soi Katri Helenan laulu. Hänen viimeinen singlensä, Elämän tie, ja erityisesti sen kertosäkeen ajatus elämän tiestä, joka kulkee yön läpi ja vie kohti uutta. Laulun sanat pysähtyivät mielessäni ehkä siksi, että ne osuivat taas niin lähelle omaa viimeaikaista kokemustani. Kun elämä on hetkeksi pysäytetty, kun on käyty rajalla ja saatu vielä palata, elämän tie ei ole enää vain kaunis kuva. Se on todellisuutta.

On olemassa hetkiä, jolloin elämä pysähtyy niin, ettei mikään entinen tunnu enää itsestään selvältä. Hengitys, sydämen lyönti, aamun valo, läheisen ääni, mahdollisuus nousta vielä uuteen päivään – kaikki sellainen, mikä tavallisessa arjessa unohtuu, muuttuu yhtäkkiä lahjaksi.

Tätä tekstiä saa minut kirjoittamaan jälleen oma viimeaikainen kokemukseni: rankka sairaalajakso, iso leikkaus ja ihana kotiinpaluu, vaikka sekin näytti jossain vaiheessa melkein mahdottomalta. Kun ihminen joutuu sairaalavuoteeseen pitkäksi aikaa, kahdeksi kuukaudeksi, kun keho ei enää tottele niin kuin ennen, kun sydäntä on leikattu ja elämä tuntuu olevan toisten käsissä, silloin moni asia riisutaan pois. En ole enää se, joka hallitsee, suunnittelee ja päättää. Olen hauras. Olen kannettu. Olen riippuvainen armosta, lääkärien viisaudesta, hoitajien käsistä ja läheisten rukouksista.

Sellaisessa hetkessä elämän tie ei ole kaunis ajatus tai runollinen kuva. Se on todellinen tie, jota kuljetaan vaivainen askel kerrallaan, joskus rollaattorin avulla. Joskus se kulkee valon kautta, joskus yön kautta. Joskus se vie niin lähelle rajaa, että ihminen joutuu katsomaan kuolemaa silmiin.

Ortodoksinen usko ei peitä kuolemaa eikä teeskentele, ettei sitä olisi. Kirkko laulaa hautauspalveluksessa ihmisen katoavaisuudesta, ruumiin maaksi palaamisesta ja siitä hiljaisesta vakavuudesta, jonka edessä kaikki inhimillinen ylpeys vaikenee. Mutta kirkko ei pysähdy kuolemaan. Se katsoo kuolemaa ylösnousemuksen valossa.

Siksi ortodoksiselle kristitylle kuolema ei ole vain loppu, vaan suuri salaisuus. Se on raja, jota emme voi omalla voimallamme ylittää.

Kun ihminen käy rajalla, hän ei palaa sieltä samanlaisena. Minäkään en voi ajatella palanneeni täysin entiseen. Voin palata kiitollisempana, hiljaisempana, ehkä myös herkemmin murtuvana. Voin palata mukanani kysymyksiä, joihin ei ole helppoja vastauksia. Miksi sain jatkaa? Miksi minulle annettiin vielä aikaa? Mitä varten tämä elämä nyt on?

Nämä kysymykset eivät ole vain psykologisia tai inhimillisiä. Ne ovat hengellisiä kysymyksiä. Ortodoksisessa kirkossa elämä ymmärretään lahjana ja kutsumuksena. Ihminen ei omista elämäänsä samalla tavalla kuin hän omistaa esineen. Elämä on Jumalalta saatu lahja, joka on tarkoitettu kasvamaan yhteydeksi Häneen.

Siksi jokainen uusi päivä on enemmän kuin vain jatkoa entiselle. Se on mahdollisuus katumukseen, rukoukseen, kiitokseen ja rakkauteen. Se on mahdollisuus nähdä lähimmäinen uudella tavalla. Se on mahdollisuus opetella elämään niin, että sydän ei sulkeudu Jumalalta.

Sydänleikkauksen jälkeen sana sydän ei ole enää vain hengellinen vertauskuva. Se on myös konkreettinen todellisuus. Tunnen kehossani, miten hauras elämä on. Samalla kirkko muistuttaa, että sydän on myös ihmisen hengellisen elämän keskus. Siellä ihminen kohtaa Jumalan. Siellä hän kantaa kipunsa, pelkonsa, toivonsa ja rukouksensa.

“Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua.”

Tuo rukous voi nousta minussa aivan toisenlaisena nyt, kun olen maannut sairaalassa kauan. Se ei ole enää vain opeteltu rukous. Se voi olla hengityksen kaltainen pyyntö. Se voi olla sydämen hiljainen huuto silloin, kun sanat loppuvat. Se voi olla kiitollisuutta siitä, että vielä saa elää.

Elämän tie vie läpi yön, mutta se ei vie yksin kulkemiseen. Ortodoksinen kirkko ei tunne yksinäistä pelastusta. Meitä kantavat Kristus, Jumalansynnyttäjän esirukoukset, pyhien rukoukset, kirkon liturginen elämä ja toisten ihmisten rakkaus. Kun ihminen ei itse jaksa rukoilla, kirkko rukoilee. Kun oma usko on hiljainen ja väsynyt, kirkko kantaa uskon sanoja hänen puolestaan.

Sairaalan huoneessa tämä voi tulla todelliseksi hyvin yksinkertaisella tavalla. Ristinmerkkinä. Pienenä ikonina pöydällä. Papin tuomana ehtoollisena. Läheisen viestinä. Jeesuksen rukouksena tai yleensä rukouksena, joka ehkä lausutaan kaukana, mutta joka Jumalan edessä ei ole kaukana. Kirkon elämä ei jää temppelin seinien sisälle. Se ulottuu sinne, missä ihminen makaa heikkona, odottaa leikkausta, herää nukutuksesta, pelkää, toipuu ja kysyy, miten tästä jatketaan.

Paikan jokainen polultansa löytää.

Joskus se paikka on kirkon hämärässä, tuohuksen valossa. Joskus se on oman kodin hiljaisuudessa. Joskus se on sairaalan osastolla, monitorien äänissä ja valkoisten seinien keskellä. Jumala ei ole sidottu siihen, missä me haluaisimme Hänet kohdata. Usein Hän tulee juuri sinne, missä ihminen on riisuttu omasta varmuudestaan.

Kahden kuukauden sairaalajakso, sydänleikkaus ja kuoleman rajan läheisyys eivät ole vain tapahtumia elämän varrella. Ne voivat muuttua hengelliseksi opetuspuheeksi. Ne opettavat, ettei elämä ole itsestäänselvyys. Ne opettavat, ettei kuolema ole kaukainen ajatus, joka koskee vain muita. Ne opettavat myös, että Jumalan armo voi olla läsnä silloinkin, kun ihminen ei tunne voimaa, varmuutta eikä rauhaa.

Ortodoksinen käsitys elämästä ei ole pelkkää selviytymistä tästä maailmasta. Elämä on matkaa kohti Jumalaa. Se on kilvoittelua, parantumista, murtumista ja uudistumista. Se on kuolemisen opettelua jo ennen kuolemaa: kuolemista ylpeydelle, itsekkyydelle, katkeruudelle ja sille harhalle, että kaikki on omissa käsissämme.

Mutta se on myös ylösnousemuksen opettelua. Sitä, että Jumala voi nostaa ihmisen uudelleen. Ei aina entiseen kuntoon, ei aina vanhaan elämään, ei aina sellaisena kuin ihminen itse toivoisi. Mutta Hän voi antaa uuden alun, uuden syvyyden, uuden kiitollisuuden ja uuden tavan katsoa maailmaa.

Aina uuteen käy tie elämän.

Tämä uusi ei välttämättä ole suurta ja näkyvää. Se voi olla hidas toipuminen. Se voi olla se, että jaksaa kävellä hieman pidemmälle kuin eilen. Se voi olla se, että sydämessä nousee kiitos aamusta. Se voi olla se, että uskaltaa sanoa: Herra, Sinä annoit minulle vielä tämän päivän. Opeta minua elämään se oikein.

Kotiinpaluu pitkän sairaalajakson jälkeen on sekin oma salaisuutensa. Koti, joka ennen oli arkinen paikka, voi tuntua ihmeeltä. Oma huone, oma tuoli, tutut äänet ja läheisten läsnäolo muuttuvat Jumalan hyvyyden merkeiksi. Se, mikä ennen oli tavallista, ei olekaan enää tavallista. Se on lahjaa.

Kuoleman rajan läheisyys tekee ajasta toisenlaista. Se muistuttaa, ettei aikaa ole annettu hukattavaksi. Ei siksi, että meidän pitäisi täyttää se kiireellä, vaan siksi, että jokainen päivä on mahdollisuus rakastaa, pyytää anteeksi, antaa anteeksi, rukoilla ja lähestyä Jumalaa.

Tie elämän kulkee yönkin läpi. Se kulkee sairaalan käytävien, leikkaussalin, pelon ja kivun halki. Se kulkee myös toipumisen, kiitollisuuden ja hiljaisen ihmettelyn kautta. Se ei ole aina suora tie eikä helppo tie, mutta se ei ole tie tyhjyyteen.

Se on tie, jonka päässä ei ole kuoleman pimeys, vaan ylösnousemuksen valo.

Ja ehkä juuri siksi ihminen, joka on käynyt rajalla ja saanut palata, voi sanoa hiljaa mutta toisin kuin ennen: elämä on lahja. Tämä päivä on lahja. Jokainen hengenveto on lahja.

Ja tie, jota kuljen, on yhä Jumalan kädessä.

Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com

Sitaatit osin ja alun kertosäe on tuosta Katri Helenan laulusta Elämän tie, jonka alkuperinen esittäjä (englanniksi) on Elton John. Laulun  Circle of Life on säveltänyt ja sanoittanut Elton John, Hans Zimmer, Tim Rice. Suomenkileiset sanat ovat Pekka Lehtosaaren.

HAP

 

Mihin olet menossa, Opetushallitus?

 

Aksios-ortodoksisen uskonnon oppikirjasarja

Opetushallituksen kaavailemat muutokset ortodoksisen uskonnon Aksios-oppikirjasarjaan herättävät vakavan kysymyksen: mihin suomalainen oman uskonnon opetus on oikein menossa?

Kyse ei ole enää vain yksittäisistä sanamuodoista. Kyse on paljon suuremmasta asiasta. Kyse on siitä, saako ortodoksinen lapsi koulussa enää oppia omaa uskontoaan omana uskontonaan — vai pitääkö hänen oppia tarkastelemaan sitä ulkopuolisena, varovasti, etäännytettynä ja jatkuvasti ehdollistettuna ilmiönä. Ikäänkuin vitriinissä olevaa outoa kohdetta.

Jos oppikirjasta poistetaan rukoustekstit siksi, että ne muka “velvoittavat” lasta rukoilemaan, ollaan jo hyvin oudolla tiellä. Rukous kuuluu ortodoksiseen uskoon. Ei rukouksen näkeminen oppikirjan sisäkannessa pakota ketään rukoilemaan. Ei rukouksen lukeminen tee koulusta kirkkoa. Eikä rukouksen olemassaolo oppimateriaalissa ole tunnustuksellista painostamista. Se on oman uskonnon tuntemista.

Vielä huolestuttavampaa on se, jos oppimateriaalissa ei enää saisi sanoa yksinkertaisesti: “Jumala loi maailman”, vaan se pitäisi muuttaa muotoon “kirkko opettaa” tai “Raamatun mukaan”. Tietenkin uskonnonopetuksessa voidaan kertoa, mitä kirkko opettaa ja mitä Raamattu sanoo. Mutta jos kaikki uskon sisältö pitää muuttaa varovaiseksi ulkopuoliseksi tarkkailuksi, silloin oman uskonnon opetus muuttuu vähitellen oman uskonnon museokierrokseksi.

Ortodoksinen lapsi ei ole museovieras omassa uskossaan.

Samalla tavoin on outoa, jos ilmaisu “ortodoksit tekevät ristinmerkin” katsotaan ongelmalliseksi. Mitä ortodoksisen uskonnon oppikirjassa sitten saisi sanoa? Saako sanoa, että ortodoksit käyvät kirkossa? Saako sanoa, että ortodoksit viettävät pääsiäistä? Saako sanoa, että ortodoksit osallistuvat liturgiaan? Saako sanoa, että ortodoksit uskovat Kristuksen ylösnousemukseen?

Vai pitääkö kaikki muuttaa muotoon: “joissakin ortodoksisissa yhteyksissä voidaan ajatella, että eräät ihmiset mahdollisesti tekevät näin”?

Tällainen kielen varovaisuus ei ole enää neutraaliutta. Se on uskonnollisen kielen tyhjentämistä.

Oman uskonnon opetuksessa lapsella pitää olla oikeus tunnistaa oma uskonsa. Hänen pitää saada kuulla siitä kielellä, joka ei häpeä eikä piilottele. Jos oppikirjassa ei saa sanoa “oma uskontoni”, vaan se pitää muuttaa muotoon “uskonto koulussa ja perheessä”, kysymys kuuluu: miksi sana “oma” on vaarallinen? Onko ortodoksina oleminen lapselle sallittua vain yksityisesti, mutta ei enää koulun oppimateriaalissa?

Suomessa on pitkään puolustettu ajatusta oman uskonnon opetuksesta. Se ei ole ollut sattuma eikä virhe. Se on ollut osa vähemmistöjen oikeuksien turvaamista. Ortodoksit ovat Suomessa pieni uskonnollinen vähemmistö. Juuri siksi oman uskonnon opetus on ollut tärkeää. Se on antanut ortodoksisille lapsille mahdollisuuden oppia omaa perinnettään, juhliaan, rukouksiaan, pyhiään, kirkkoaan ja elämäntapaansa.

Nyt näyttää siltä, että tätä oikeutta kavennetaan hallinnollisen varovaisuuden, poliittisen paineen ja käsitteellisen epäselvyyden vuoksi.

Tässä yhteydessä on kysyttävä myös toinen, hyvin konkreettinen kysymys: onko samanlaista tarkastelua tehty myös luterilaisissa oppikirjoissa? Onko niistä yhtä tarkasti poistettu kaikki sellainen kieli, joka voisi kuulostaa oppilaan omalta uskonnolliselta kieleltä? Onko luterilaisen uskonnon kirjoissa käyty samalla tavalla läpi rukoukset, virret, kirkolliset tavat, kaste, ehtoollinen ja seurakuntaan kuuluminen?

Entä onko vastaavaa tarkastelua tehty muissa oppiaineissa, esimerkiksi historian oppikirjoissa? Miten niissä puhutaan kristinuskosta, ortodoksisuudesta, luterilaisuudesta, vähemmistöistä, Venäjästä, Karjalasta, evakoista, Ruotsin ajasta, reformaatiosta tai Suomen kansallisesta identiteetistä? Jos ortodoksisen uskonnon oppikirjan yksittäisetkin ilmaisut arvioidaan näin herkästi, samalla herkkyydellä olisi arvioitava myös sitä, miten vähemmistöistä puhutaan koko koulun oppimateriaalissa.

Vai onko niin, että ortodoksisen vähemmistön oma kieli on helpompi siivota pois kuin enemmistön vakiintuneet kulttuuriset oletukset?

Tähän liittyy myös opetusministeri Anders Adlercreutzin vastuu. Hän on sekä RKP puheenjohtaja että opetusministeri. RKP on perinteisesti puolustanut ruotsinkielisen vähemmistön oikeuksia, kieltä, kulttuuria ja identiteettiä. Juuri siksi on aiheellista kysyä: aikooko opetusministeri puuttua samalla vakavuudella myös siihen, miten muista vähemmistöistä puhutaan suomalaisissa oppikirjoissa?

Jos ortodoksisen lapsen oma uskonnollinen kieli pitää koulun nimissä etäännyttää, millä perusteella ruotsinkielisen lapsen oma kieli, kulttuuri ja identiteetti saavat näkyä myönteisesti ja omasta näkökulmastaan? Jos sana “oma” on ongelmallinen ortodoksisen uskonnon oppikirjassa, olisiko se ongelmallinen myös silloin, kun puhutaan omasta äidinkielestä, omasta kulttuurista tai omasta vähemmistöasemasta?

Tuskin kukaan hyväksyisi sitä, että ruotsinkielisistä lapsista puhuttaisiin koulukirjoissa vain etäännytetysti, ulkopuolisina tarkastelun kohteina, varoen kaikkea sellaista, mikä voisi vahvistaa heidän omaa identiteettiään. Miksi sama olisi hyväksyttävää ortodoksisten lasten kohdalla?

Kukaan vakavasti ajatteleva ortodoksi ei vaadi, että koulussa pakotetaan lapsia rukoilemaan, osallistumaan jumalanpalveluksiin tai liittymään seurakunnan toimintaan. Se ei ole koulun tehtävä. Mutta aivan eri asia on opettaa, mitä rukous on, mitä liturgia on, mitä ehtoollinen on, mitä ristinmerkki merkitsee ja miten ortodoksinen kristitty elää uskoaan.

Jos tätä ei saa opettaa elävänä perinteenä, mitä silloin enää opetetaan?

Erityisen hämmentävää on se, että kysymykset kuten “Miten pääsee seurakunnan jäseneksi?” tai “Miten voit olla mukana seurakunnan toiminnassa?” katsotaan sitouttaviksi. Miksi? Eikö lapsi saa tietää, miten hänen oma kirkkonsa toimii? Eikö oman uskonnon opetuksessa saa kertoa, mitä seurakuntaelämä tarkoittaa? Eikö vähemmistökirkon lapsella ole oikeutta ymmärtää yhteisöään?

Tämä ei ole sitouttamista. Tämä on perustietoa.

Opetushallitukselta on nyt kysyttävä suoraan: millaisia arvoja suomalaisessa koulussa saa opettaa? Saako opettaa vain sellaisia arvoja, jotka on riisuttu kaikesta uskonnollisesta sisällöstä? Saako lapselle kertoa ympäristövastuusta, yhdenvertaisuudesta, ihmisarvosta ja osallisuudesta vahvasti ja myönteisesti, mutta ei siitä, että hänen omassa uskossaan rukous, kirkko, ehtoollinen ja ristinmerkki ovat todellisia ja merkityksellisiä asioita?

Miksi juuri uskonnollinen vakaumus muuttuu koulussa niin helposti epäilyttäväksi?

Tässä kohdassa on uskallettava sanoa ääneen myös se, mitä moni ehkä ajattelee hiljaa: eikö tällainen toiminta ala jo lähestyä jonkinasteisen syrjinnän muotoja? Jos yhden pienen uskonnollisen vähemmistön oppimateriaalista ryhdytään järjestelmällisesti poistamaan sen omaa kieltä, omaa sisäistä näkökulmaa ja omaa hengellistä todellisuutta, kyse ei ole enää vain pedagogisesta hienosäädöstä. Kyse voi olla vähemmistöidentiteetin kaventamisesta.

Syrjintä ei aina tarkoita avointa kieltoa tai suoraa pilkkaa. Se voi olla myös sitä, että vähemmistön oma ääni muutetaan hyväksyttäväksi vasta sitten, kun se on riittävästi laimennettu. Se voi olla sitä, että ortodoksinen lapsi saa kyllä kuulla ortodoksisuudesta, mutta ei enää ortodoksisuuden omalla kielellä. Se voi olla sitä, että vähemmistön perinne saa olla koulussa esillä vain, jos siitä on ensin poistettu sen elävä sydän.

Ortodoksinen usko ei ole lapselle vaara. Rukous ei ole lapselle vaara. Ristinmerkki ei ole lapselle vaara. Liturgia ei ole lapselle vaara. Se, että lapsi tunnistaa olevansa ortodoksi, ei ole demokraattiselle yhteiskunnalle vaara.

Päinvastoin: lapsen oman uskonnollisen identiteetin kunnioittaminen on osa todellista moniarvoisuutta.

Jos koulun nimissä ryhdytään poistamaan uskonnollisesta opetuksesta sen oma kieli, oma ääni ja oma sisäinen näkökulma, ei rakenneta neutraalia koulua. Silloin rakennetaan koulua, jossa uskonnollinen perinne saa olla olemassa vain etäisenä tarkastelukohteena, pikanttina kuriositeettina, ei elävänä todellisuutena.

Se olisi vakava virhe.

Opetushallituksen pitäisi nyt pysähtyä. Sen pitäisi kuunnella ortodoksisen uskonnon opettajia, kirkon asiantuntijoita, perheitä ja ennen kaikkea niitä lapsia, joita asia koskee. Oman uskonnon opetusta ei pidä muuttaa varovaiseksi katsomustiedoksi takaoven kautta. Jos Suomessa todella halutaan säilyttää oman uskonnon opetus, sen on saatava olla oman uskonnon opetusta myös sisällöltään, kieleltään ja hengeltään.

Samalla opetusministeriltä on syytä odottaa selkeää vastausta: puolustetaanko Suomessa kaikkien vähemmistöjen oikeutta omaan kieleen, omaan perinteeseen ja omaan identiteettiin — vai vain joidenkin vähemmistöjen?

Muuten on sanottava rehellisesti, että kyse ei ole enää oman uskonnon opetuksesta, vaan sen vähittäisestä purkamisesta.

Ja silloin kysymys kuuluu entistä vakavammin:

Mihin olet menossa, Opetushallitus?

Onko ortodoksisella lapsella Suomessa yhä oikeus oppia omaa uskoaan omana uskona — vai pitääkö hänen jo alakoulussa oppia häpeämään sitä, etäännyttämään se ja puhumaan siitä kuin se ei oikeastaan kuuluisi hänelle lainkaan?

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja / ortodoksi
nettihoukka@gmail.com

Kun oma aika alkaa palata

 

(Valokuva: Sonja Pyykkönen)

Kesä on torilla omalla tavallaan armoton.

Se ei odota ketään.

Mansikat tulevat myyntiin, uudet perunat ilmestyvät laatikoihin, kahvipöydissä istutaan niin kuin aina ennenkin, ihmiset pysähtyvät juttelemaan, joku taluttaa koiraa, joku kiirehtii apteekkiin, kirjastoon, kauppaan joku ostaa vihanneksia ja joku vain kulkee läpi torin matkalla jonnekin muualle.

Elämä jatkaa liikettään.

Se ei pysähtynyt siksi aikaa, kun minä olin poissa.

Tämä ajatus on viime päivinä tuntunut vähän kummalliselta. Kymmenen vuotta sitten kirjoitin täällä blogissani palaamisesta pitkältä matkalta Euroopasta. Olin silloin ollut poissa tutuista ympyröistäni, matkailuautolla liikkeellä, retkeilyalueilla, puskaparkeissa ja erilaisissa tienvarsien pysähdyspaikoissa. Albaniassa asti. Päivät kulkivat silloin toisenlaisessa rytmissä. Paikka vaihtui, maisema vaihtui, kahvi keitettiin milloin missäkin, ja arjen tavallinen järjestys oli hetkeksi jäänyt taakse.

Kun sellaiselta matkalta palaa kotiin, paluu vaatii totuttelua. Piti jollain tavalla opetella uudelleen torikahvit, kauppareissut, kotikadut, tutut ihmiset ja se tavallinen suomalainen arki, joka matkan aikana oli jäänyt vähän etäälle.

Nyt en palaa retkeltä.

Nyt palaan sairaalasta.

Se on aivan toisenlainen poissaolo. Siihen ei kuulu retkeilyalueita, puskaparkkeja, matkailuauton pientä omaa maailmaa eikä sitä vapautta, että voi aamulla päättää, jääkö vielä paikalleen vai siirtyykö seuraavaan maisemaan. Siihen kuului sairaalasänky, leikkaussali, tutkimuksia, toimenpiteitä, hoitajien askeleita, lääkärien sanoja, omaa avuttomuutta ja pitkää odottamista.

Siihen kuuluu myös se outo kokemus, että maailma kutistuu ensin huoneen kokoiseksi ja sitten vähitellen sängyn, tuolin ja seuraavan askeleen kokoiseksi.

Silti paluussa on jotakin samaa kuin silloin kymmenen vuotta sitten.

Pitkän poissaolon jälkeen tavallinen arki ei tunnu heti omalta. Se seisoo kyllä paikallaan odottamassa, mutta siihen ei voi vain hypätä takaisin. Se täytyy ottaa vastaan vähän kerrallaan.

Ennen torille aamukahville lähteminen oli yksinkertainen asia. Siinä ei ollut suurta ohjelmaa. Lähtö oli lähtö. Kengät jalkaan, avaimet mukaan, ovi kiinni ja torille. Kahvi tilattiin, istuttiin, katseltiin ihmisiä ja ehkä vaihdettiin muutama sana jonkun tutun kanssa.

Nyt sama asia on muuttunut melkein tapahtumaksi.

Torikahvi ei ole vain kahvia. Se on mittari. Se on pieni koe siitä, miten ihminen palaa takaisin omaan elämäänsä. Jaksanko lähteä? Jaksanko kävellä? Tarvitsenko tauon? Kuinka pitkälle uskallan mennä? Entä jos väsy iskee kesken kaiken? Onko paluumatka liian pitkä? Onko tämä tänään vielä liikaa?

Aivan tavallisesta asiasta on tullut päämäärä.

Ja ehkä juuri siksi se tuntuu niin tärkeältä.

Sairaalasta palatessa koti ei ole pelkästään koti. Se on myös välietappi. Se on paikka, jossa ihminen alkaa hiljalleen koota itseään takaisin. Ei entiselleen, sillä siihen sanaan en oikein enää luota. Ehkä entinen ei edes ole oikea tavoite. Ehkä tärkeämpää on päästä johonkin uuteen tavallisuuteen, sellaiseen arkeen, jossa tämän kaiken jäljet ovat mukana mutta eivät enää määrää kaikkea.

Kotiin päästyäni olen huomannut, että aika on muuttunut.

Sairaalassa aika ei ollut minun aikaani. Se oli mittausaikaa, lääkkeiden jakoaikaa, lääkärinkiertoaikaa, ruokakärryn aikaa, tutkimusten aikaa, odottamisen aikaa. Päivä rakentui ulkopuolelta. Joku tuli, joku meni, jotakin mitattiin, jotakin kysyttiin, jotakin päätettiin, jotakin siirrettiin huomiseen.

Oma osuus oli usein vain olla siinä ja suostua siihen, mitä seuraavaksi tapahtui.

Ja hyvin usein se oma osuus oli vieläkin vähemmän. Se oli pitkän aikaa selällään sängyssä makaamista ja katon tuijottelua. Tunnista toiseen. Päivästä toiseen. Välillä kaikenlaisten letkujen ja piuhojen kautta monitoreihin kytkettynä. Oli oltava paikallaan ja odotettava, että jokin kone ilmoittaa, jos jotakin pitäisi tehdä. Tai että joku ihminen tulee katsomaan, mitä kone näyttää. Sairaalassa ihminen voi muuttua hetkittäin melkein osaksi järjestelmää: ruumis mittareissa, katse katossa, ajatukset jossakin unen ja valveen välimaastossa.

Se on erikoinen kokemus.

Ei välttämättä dramaattinen joka hetki, mutta kuluttava. Sillä tavalla kuluttava, että sen ymmärtää oikeastaan vasta jälkeenpäin. Kun ympärillä ei enää ole samoja ääniä, samoja piippauksia, samoja käytävältä kantautuvia askelia eikä samaa pakollista odottamista.

Kotona aika ei ole vielä kokonaan palannut minulle, mutta se on alkanut kääntyä minun suuntaani.

Se on suuri asia.

Aamun ensimmäinen hetki ei ole enää sairaalan käytävän ääniä, vaan oma huone, oma valo, oma hiljaisuus, aamupuuro ja aamukahvi. Päivä ei ala samalla tavalla ulkoa annettuna, vaikka hoitajien käynnit, lääkkeet ja harjoitukset siihen edelleen kuuluvat. Minulla on taas enemmän omaa aikaa. Voin istua hetken tuolissa ilman että se on osa jotakin toimenpidettä. Voin katsoa ikkunasta ilman että odotan seuraavaa kutsua. Voin juoda kahvia silloin, kun se minulle sopii, en vain silloin, kun tarjotin tuodaan.

Se kuulostaa pieneltä.

Mutta se ei ole pieni asia.

Oma aika on osa ihmisarvoa. Se on sitä, että ihminen ei ole vain hoidettava, siirrettävä, mitattava ja tarkkailtava. Hän on jälleen joku, jolla on oma rytmi, oma tahto, oma tapa viipyä hetken jonkin asian äärellä. Hän saa olla muutakin kuin toipumisen kohde.

En ole vielä täysin oman aikani herra. Ehkä en tule olemaankaan sillä tavalla kuin ennen ajattelin. Mutta nyt aika ei enää kulje pelkästään sairaalan kelloissa. Se alkaa kulkea myös minun sisälläni. Se tuntuu hitaana aamuna, levollisena hetkenä, päätöksenä nousta tai jäädä vielä istumaan, voimana tehdä pieni asia itse ja viisautena jättää toinen asia tekemättä.

Tämä on toipumista sekin.

Ei vain kävelymetrejä, pulssia, haavojen paranemista tai lääkkeiden vaikutusta, vaan oman ajan takaisin saamista.

Kymmenen vuotta sitten matkalta palannut ihminen saattoi vähän naureskella itselleen, kun kotimaan arki tuntui taas hetken oudolta. Nyt naurua on vähemmän, mutta havainto on sukua samalle asialle. Kun on ollut tarpeeksi kauan poissa omasta tavallisesta elämästään, siihen ei palaa yhdellä ovenavauksella.

On opeteltava uudelleen pieniä asioita.

Miten kotona liikutaan.

Mistä kädellä kannattaa ottaa tukea.

Missä kohdin on levähdettävä.

Miten pitkään jaksaa puhua.

Mitä kannattaa tehdä aamulla ja mitä vasta iltapäivällä.

Miten paljon yhdelle päivälle uskaltaa antaa tehtäviä.

Samalla on opeteltava hyväksymään, että maailma torin ympärillä ei odottanut minua. Se jatkoi olemistaan. Ja hyvä niin. Siinä on oikeastaan jotakin lohdullista. Kun minä palaan vähitellen takaisin, minun ei tarvitse rakentaa kaikkea alusta. Tori on siellä. Kadut ovat siellä. Kahvilat ovat siellä. Ihmiset kulkevat. Kaupungin äänet ovat tallella.

Minun tehtäväni on löytää tie niiden luo uudelleen.

Mutta poissaolon aikana maailmassa on ehtinyt tapahtua muutakin.

Sairaalajakson aikana kaksi tuttua kollegaani oli kuollut. Ehkä muitakin. Mene ja tiedä. Sellainen tieto pysäyttää eri tavalla silloin, kun itse on juuri ollut pitkään siellä, missä elämän rajat tulevat tavallista lähemmäksi. Kuolema ei silloin ole enää vain uutinen, ei vain nimi muistokirjoituksessa, ei vain tieto jonkun tutun poismenosta. Se on hiljainen muistutus siitä, että aika ei pysähdy odottamaan ketään. Minuakaan.

Toiset lähtevät sillä välin, kun itse yrittää palata.

Siinä on jotakin raskasta.

Ei välttämättä sellaista raskautta, joka purkautuu suurina sanoina tai voimakkaana itkuna. Pikemminkin se tulee hiljaisuutena. Istuu hetken paikallaan ja ajattelee: tuokin ihminen oli vielä äsken mukana tässä samassa maailmassa. Nyt ei enää ole. Ja minä olen tässä, kotiin palanneena, vielä opettelemassa, miten noustaan, miten kävellään, miten eletään seuraavaa päivää.

Sellaiset uutiset eivät tee toipumisesta synkempää, mutta ne tekevät siitä vakavampaa.

Ne muistuttavat, ettei paluu elämään ole itsestäänselvyys. Se on lahja. Vaikea lahja joskus, raskas lahja, vaativa lahja, mutta lahja kuitenkin.

Tässä paluussa on myös toinen puoli. Ihmisiä kaipaa ja samalla ihmisiin vähän väsyy jo etukäteen. Se on hämmentävä yhdistelmä. Sairaalassa ja pitkän sairauden keskellä ihminen ikävöi tavallista keskustelua, tuttuja kasvoja, ystävän ääntä, pientä huumoria, arjen tarinoita. Mutta kun niitä sitten on tarjolla, huomaa, ettei oma jaksaminen ole vielä entisen kaltainen.

Ei ehkä jaksa pitkää vierailua.

Ei jaksa monen ihmisen ääntä.

Ei jaksa selittää kaikkea alusta.

Ei jaksa olla reipas.

Ja kuitenkaan ei haluaisi sulkea ketään ulkopuolelle.

Tätäkin pitää opetella. Sairaudesta palaava ihminen ei palaa vain kotiin. Hän palaa myös toisten ihmisten keskelle uudessa muodossa. Hän joutuu hyväksymään, että läheisyyskin tarvitsee nyt toisenlaisen rytmin. Lyhyempi riittää. Hiljaisempikin riittää. Kaikkea ei tarvitse jaksaa yhdellä kertaa.

Läheisten merkitys tässä kaikessa on ollut valtava, mutta en halua tehdä siitä vain kaunista lausetta. Se on ollut hyvin käytännöllistä. On hoidettu asioita, joita en itse voinut hoitaa. On selvitetty, kysytty, järjestetty, kuljetettu, muistettu ja oltu saatavilla. On tehty sellaisia pieniä ja suuria tekoja, joista rakentuu kokonainen turvaverkko.

Se ei ole ollut koristeellista rakkautta.

Se on ollut toimivaa rakkautta.

Sellaista, joka näkyy kalenterissa, kauppakassissa, puhelinsoitossa, lääkepakkauksessa, ruokapöydässä ja siinä, että joku huomaa, kun voimat vähenevät. Se on rakkautta, joka ei tee itsestään numeroa, mutta jonka puuttumisen huomaisi heti.

Myös kotihoidon ja arkikuntoutuksen käynnit ovat osa tätä uutta arkea. He tulevat, katsovat, kysyvät, tarkistavat, auttavat ja jatkavat matkaansa seuraavan ihmisen luo. Jokainen käynti muistuttaa siitä, että kotiin palaaminen ei tarkoita yksin jäämistä. Se tarkoittaa toisenlaista hoidon muotoa. Sairaalan käytävät ovat jääneet taakse, mutta huolenpito ei ole kadonnut.

Se on muuttanut muotoaan.

Ruokakin on saanut uuden merkityksen. Ennen saatoin ajatella ruokaa makuna, nautintona, torin ostoksina, uusina perunoina, kalana, mansikoina ja kahvin kanssa syötävänä pullana. Nyt ruokaan liittyy myös voima. Syöminen ei ole vain mieliteko, vaan osa palautumista. Jokainen kunnolla syöty ateria on pieni liittolainen.

Sekin on kummallista, miten arkinen asia voi muuttua merkitykselliseksi, kun ruumis on ollut kovilla.

Kahvi ei ole vain kahvi.

Ateria ei ole vain ateria.

Kävely ei ole vain kävely.

Uni ei ole vain uni.

Kaikki nämä ovat nyt osa hitaasti rakentuvaa siltaa takaisin.

Olen ajatellut myös omaa ortodoksista uskoani. En sillä tavalla, että osaisin antaa tälle kaikelle siistin selityksen. En osaa. Enkä oikeastaan tahdokaan. Sairaus ei muutu paremmaksi sillä, että siitä tehdään liian nopeasti opetus. Kipu ei kaunistu, pelko ei katoa eikä avuttomuus muutu juhlalliseksi vain siksi, että sen päälle asetetaan hurskaita sanoja.

Mutta usko on ollut mukana toisella tavalla.

Se on ollut hiljainen pohja. Se on ollut tieto siitä, että ihmisen elämä ei ole vain hänen omissa käsissään. Se on ollut rukouksen katkonaisia sanoja, joskus vain sisäistä huokausta. Jeesuksen rukousta silloin, kun muuhun ei pystynyt. Se on ollut kokemus siitä, että hauraus ei ole sama asia kuin hylätyksi tuleminen. Ja se on ollut kiitollisuutta, joka ei ole aina äänekästä, mutta joka palaa mieleen yhä uudelleen.

Kiitos siitä, että olen kotona.

Kiitos siitä, että saan opetella uudelleen.

Kiitos siitä, että tori on yhä olemassa.

Kiitos siitä, että joku odottaa minua kahville, vaikka en vielä tiedä, milloin sinne asti pääsen.

En tiedä, millainen ensimmäinen torikahvi sairaalasta paluun jälkeen lopulta on. Ehkä se on lyhyt. Ehkä kahvi ehtii jäähtyä, kun keskityn vain istumiseen ja ympärille katsomiseen. Ehkä joudun lähtemään kotiin nopeammin kuin haluaisin. Ehkä väsy tulee yllättäen. Ehkä se ei näytä ulospäin miltään erityiseltä.

Mutta minulle se voi olla suuri hetki.

Ei siksi, että torikahvissa olisi jotakin ihmeellistä, vaan siksi, että se on tavallista. Ja juuri tavallinen on nyt muuttunut arvokkaaksi. Tavallinen on se maa, jolle yritän takaisin. Ei entisenä sankarina, ei reippaana matkailijana, ei sellaisena, joka vain jatkaa siitä mihin jäi, vaan ihmisenä, joka on käynyt kaukana, vaikka ei poistunut kotimaasta.

Sairaalasta palaaminen on matka, jota ei merkitä karttaan.

Siinä ei piirretä reittiä retkeilyalueelta toiselle, ei etsitä seuraavaa puskaparkkia eikä käännetä matkailuauton keulaa kohti uutta maisemaa. Siinä kuljetaan vuoteesta tuoliin, tuolista ovelle, ovesta rappukäytävään, rappukäytävästä ulos, ja ehkä jonakin päivänä torille asti. Se on lyhyt matka mitattuna kilometreissä, mutta - se on hieman Neil Amstrongia mukaillen - pitkä matka ihmiselle, joka kokoaa itseään uudelleen.

Ja ehkä juuri siksi se ensimmäinen torikahvi on enemmän kuin kahvi.

Se on merkki siitä, että oma aika on alkanut palata.

Ei kiireisenä eikä entisenlaisena.

Vaan hitaampana, hauraampana ja ehkä juuri siksi tarkempana.

Sellaisena aikana, jossa ihminen huomaa enemmän. Kahvikupin lämmön. Torin äänet. Kesän valon. Oman hengityksen. Toisen ihmisen läsnäolon. Sen, että on tullut takaisin.

Ei kokonaan entiseen.

Mutta takaisin elämään.

Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com

Arvojen sekamelska

(Valokuva: Jaso Pyykkönen)

Ihmisellä on tapana ajatella, että arvot ovat jotenkin selvä asia. 

Niistä puhutaan juhlapuheissa, vaaliohjelmissa, työpaikkojen strategioissa, kirkollisissa kannanotoissa, lehtien pääkirjoituksissa ja sosiaalisen median loputtomissa väittelyissä.

Jokaisella tuntuu olevan arvonsa, ainakin silloin kun niistä pitää puhua. Niitä puolustetaan, niihin vedotaan, niillä moititaan toisia ja niiden nimissä tehdään milloin mitäkin.

Mutta kun ihminen makaa lähes kaksi kuukautta selällään sairaalasängyssä, arvot alkavat näyttää vähän toisilta.

Tai oikeastaan ne eivät ala näyttää toisilta.

Ne menevät ensin sekaisin.

Minulle kävi niin.

Keväällä elämäni katkesi tavalla, jota en ollut osannut odottaa. En tietenkään ollut kuvitellut olevani ikuinen nuorukainen, enkä edes erityisen hyväkuntoinen vanha mies.

Mutta silti ihminen elää arkeaan jonkinlaisen hiljaisen oletuksen varassa.

Huomenna noustaan.

Huomenna kävellään.

Huomenna keitetään kahvit.

Huomenna kirjoitetaan jotakin.

Huomenna ärähdetään jostakin turhasta ja innostutaan jostakin yhtä turhasta.

Huomenna elämä jatkuu suurin piirtein samannäköisenä kuin tänäänkin.

Sitten tulee hetki, jolloin ei noustakaan.

Tai jos noustaan, siihen tarvitaan kaksi hoitajaa, apuväline, ohjeita, varovaisuutta ja enemmän nöyryyttä kuin ihminen olisi itse halunnut itsestään löytää.

Siinä vaiheessa monen asian arvo muuttuu.

Ennen saatoin pitää tärkeänä sitä, että ehdin tehdä asioita. Että saan jonkin tekstin valmiiksi. Että osaan sanoa sanottavani riittävän tarkasti. Että ymmärrän maailmaa edes vähän paremmin kuin eilen.

Että saan osallistua, vaikuttaa, vastata, kirjoittaa, järjestää ja pitää jonkinlaista otetta elämästä.

Sairaalassa otetta ei juuri ollut.

Oli katto.

Oli sänky.

Oli kipu, väsyminen, lääkkeet, mittaukset, ruokakärryn kolina, käytävän äänet, hoitajien askeleet ja se kummallinen sairaalan aika, jossa päivä etenee, vaikka ihminen itse ei tunnu etenevän minnekään.

Silloin arvojen järjestys ei muutu juhlavasti.

Se ei muutu niin, että ihminen kirjoittaa paperille uuden elämänfilosofian ja alkaa noudattaa sitä.

Se muuttuu niin, että yhtäkkiä tärkeää on päästä istumaan.

Sitten tärkeää on päästä seisomaan.

Sitten tärkeää on ottaa muutama askel.

Sitten tärkeää on päästä itse vessaan.

Sitten tärkeää on, että kahvi maistuu taas kahvilta.

Ja lopulta tärkeää on se, että joku tulee huoneeseen ja kysyy aivan tavallisesti:

Miten tänään menee?

Mutta tämän kaiken keskellä oli myös toinen, vielä syvempi muutos.

Kun minä en pystynyt, läheiset pystyivät minun puolestani.

Kun en kyennyt itse hoitamaan asioitani, joku hoiti.

Kun en jaksanut ajatella kaikkea loppuun asti, joku ajatteli.

Kun en voinut järjestää, siirtää, soittaa, kysyä, hakea, kuljettaa tai päättää, joku teki senkin.

Ei näyttävästi.

Ei itseään korottaen.

Ei kysyen, ansaitsinko minä sen.

Vaan rakkaudesta.

Siinä oli rakkautta, joka ei kysellyt, saako rakastaa.

Rakkautta, joka ei jäänyt odottamaan täydellistä hetkeä, sopivaa lupaa tai kauniita sanoja.

Rakkautta, joka tuli lähelle silloin, kun minä olin avuton.

Rakkautta, joka tarttui käytännön asioihin, mutta samalla kantoi jotakin paljon suurempaa kuin asioita.

Se kantoi minua.

Arvojen sekamelska syntyy siitä, että vanhat arvot eivät välttämättä katoa, mutta niiden rinnalle nousee uusia, paljon hiljaisempia ja konkreettisempia arvoja.

En minä ole lakannut arvostamasta ajatuksia, kirjoittamista, keskustelua, yhteiskuntaa, kirkkoa, kulttuuria tai maailman menon seuraamista. En ole muuttunut sairaalasängyssä miksikään enkeliksi enkä viisaaksi erakoksi, joka katselee maailmaa rauhallisesti kaiken yläpuolelta.

Ei sinne päinkään.

Olen ollut väsynyt, kiukkuinen, turhautunut, peloissani ja joskus varmaan aika rasittavakin.

Sairaus ei tehnyt minusta parempaa ihmistä.

Se teki minusta paljaamman ihmisen.

Ja ehkä juuri siinä on tämän kaiken vaikein opetus.

Kun ihminen menettää voimiaan, hän ei menetä vain lihaksia. Hän menettää osan siitä kuvasta, jonka varassa hän on elänyt.

Minä olen ehkä ajatellut olevani mies, joka pärjää, selvittää, järjestää, kirjoittaa, muistaa, hoitaa ja kantaa.

Sairaus näytti, etten minä aina kanna mitään.

Joskus minua kannetaan.

Se on arvojen kannalta aika suuri mullistus.

Terveenä ihminen arvostaa helposti omatoimisuutta. Se on hyvä asia. On hyvä, että ihminen yrittää selvitä, hoitaa omat asiansa ja olla muille mahdollisimman vähän vaivaksi.

Mutta sairaana huomaa, että omatoimisuuden rinnalla on toinenkin arvo: suostuminen autettavaksi.

Se ei ole helppoa.

Ei ainakaan minulle.

On vaikea hyväksyä, että joku toinen järjestää kotia niin, että minä mahdun siellä kulkemaan.

On vaikea hyväksyä, että omaan elämään palaaminen vaatii sängyn siirtämistä, huonekalujen pois kantamista, rollaattoria tai nojafordia, kotihoitoa, ateriapalvelua ja muiden ihmisten jatkuvaa huolenpitoa.

Se on kaunista, mutta se on myös nöyryyttävää.

Ei nöyryyttävää huonolla tavalla.

Vaan sillä tavalla, joka paljastaa totuuden.

Minä en olekaan niin itsenäinen kuin luulin.

En ole koskaan ollut.

Kukaan meistä ei ole.

Me vain unohdamme sen silloin, kun jalat kantavat, kädet toimivat, pää muistaa, auto käynnistyy, kaupassa käynti onnistuu ja kahvipaketti löytyy hyllystä ilman että sitä tarvitsee pyytää keneltäkään.

Sairauden keskellä läheisyys sai aivan uuden merkityksen.

Se ei ollut vain sitä, että joku oli fyysisesti lähellä.

Se oli sitä, että minun elämäni ei ollut vain minun elämäni.

Minun kipuni, kotiinpaluuni, selviytymiseni ja tulevaisuuteni koskettivat muitakin.

Yhtäkkiä näin selvemmin kuin ennen, miten vahvasti me kuulumme yhteen.

Se yhteenkuuluvaisuuden tunne oli voimakas.

Ei sentimentaalinen eikä makeileva, vaan todellinen.

Se näkyi teoissa, järjestelyissä, huolessa, viesteissä, käynneissä, sanoissa ja joskus myös hiljaisuudessa.

Siinä, että joku oli vierellä.

Siinä, että joku tiesi.

Siinä, ettei minun tarvinnut olla yksin, vaikka minun täytyikin itse käydä läpi oma sairauteni, oma kipuni ja oma pelkoni.

Sairauden jälkeen arvot eivät siis asetu siistiin järjestykseen.

Ne ovat kuin kotiin kannettuja tavaroita suuren muuton jälkeen.

Osa on väärässä paikassa.

Osa on hukassa.

Osa löytyy yllättävästä laatikosta.

Jotakin luuli tarvitsevansa heti, mutta ei olekaan tarvinnut.

Jokin aivan pieni asia taas osoittautuu korvaamattomaksi.

Minun arvojeni sekamelskassa on nyt ainakin kiitollisuutta, pelkoa, ärtymystä, nöyryyttä, helpotusta, väsymystä, iloa, läheisyyttä ja outoa haikeutta.

Kiitollisuutta siitä, että olen kotona.

Pelkoa siitä, miten tästä eteenpäin selvitään.

Ärtymystä siitä, etten jaksa niin kuin ennen.

Nöyryyttä siitä, että minun on otettava apua vastaan.

Helpotusta siitä, että oma koti on taas ympärilläni.

Väsymystä siitä, että pienikin asia voi olla suuri ponnistus.

Iloa siitä, että ulkoilma, linnunlaulu, kahvikuppi ja oma sänky ovat alkaneet merkitä enemmän kuin ennen.

Läheisyyttä siitä, että ympärillä on ihmisiä, jotka eivät kadonneet, kun minusta tuli heikko.

Ja haikeutta siitä, että tämä kaikki muistuttaa rajallisuudesta.

Ihminen vanhenee ensin huomaamatta.

Sitten sen huomaa.

Ja joskus jokin sairaus pakottaa huomaamaan sen niin selvästi, ettei sitä voi enää työntää syrjään.

Mutta rajallisuuden rinnalle nousi myös elämänhalu.

Ei mikään suuri ja äänekäs uho.

Ei sellainen elämänhalu, joka julistaa voittavansa kaiken ja palaavansa entiseen kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Vaan hiljaisempi elämänhalu.

Sellainen, joka sanoo: vielä minä haluan nähdä tämän päivän.

Vielä minä haluan juoda kahvin kotona.

Vielä minä haluan kuulla tutun äänen.

Vielä minä haluan kirjoittaa.

Vielä minä haluan olla mukana tässä elämässä, vaikka hitaammin ja toisten apuun nojaten.

Ehkä arvojen sekamelska onkin sitä, että elämä alkaa puhua ihmiselle usealla äänellä yhtä aikaa.

Yksi ääni sanoo: sinä olet heikko.

Toinen sanoo: sinä olet vielä täällä.

Yksi ääni sanoo: et enää pysty kaikkeen.

Toinen sanoo: kaikkeen ei tarvitsekaan pystyä.

Yksi ääni sanoo: kuolema on lähempänä kuin ennen.

Toinen sanoo: juuri siksi tämä päivä on arvokas.

Yksi ääni sanoo: sinä tarvitset muita.

Toinen sanoo: niin olet tarvinnut aina.

Ja jossakin näiden äänien keskellä on myös usko.

En halua tehdä uskosta liian helppoa vastausta.

Se ei ollut sairaalassa mikään kaunis koriste vaikean kokemuksen päällä.

Se ei poistanut kipua.

Se ei tehnyt öistä lyhyempiä eikä jaloista vahvempia.

Se ei muuttanut minua sankariksi.

Mutta se kantoi.

Se kantoi joskus hyvin hiljaa.

Niin hiljaa, ettei sitä olisi osannut selittää kenellekään.

Se oli rukousta, joka ei aina ollut sanoja.

Se oli huokausta.

Se oli sitä, että ihminen makaa selällään eikä hallitse juuri mitään, mutta ei silti ole aivan yksin.

Se oli muistutus siitä, että ihmisen arvo ei riipu hänen toimintakyvystään.

Tämä on ehkä kaikkein tärkein asia, jonka olen joutunut opettelemaan uudelleen.

Ihminen ei ole arvokas siksi, että hän kävelee reippaasti.

Ei siksi, että hän kirjoittaa hyvin.

Ei siksi, että hän muistaa nimet, hoitaa asiat, pystyy vastaamaan viesteihin, osallistuu keskusteluun tai saa aikaan jotakin näkyvää.

Ihminen on arvokas siksi, että hän on ihminen.

Jumalan luoma.

Jumalan tuntema.

Jumalan edessä elävä.

Tätä on helppo sanoa toisille.

On helppo lohduttaa sairasta, vanhaa tai väsynyttä ihmistä sanomalla, ettei hänen arvonsa riipu siitä, mitä hän pystyy tekemään.

Mutta kun sama asia osuu omaan ruumiiseen, se ei olekaan enää pelkkä kaunis ajatus.

Se on taistelu.

Pitääkö tämä todella paikkansa myös minun kohdallani?

Olenko minä yhtä arvokas silloin, kun en jaksa?

Olenko minä yhtä arvokas silloin, kun tarvitsen apua?

Olenko minä yhtä arvokas silloin, kun olen hidas, kömpelö, ärtynyt ja toisten varassa?

Kristillinen vastaus on selvä.

Olen.

Mutta sydän oppii sen hitaasti.

Ja ehkä sydän oppii sen juuri niiden ihmisten kautta, jotka eivät kysy, saako rakastaa.

He vain rakastavat.

He tulevat lähelle.

He tekevät sen, mihin minä en kykene.

He eivät selitä ihmisarvoa, vaan näyttävät sen todeksi.

Ehkä siksi arvojen sekamelska ei ole vain häiriö, josta pitää päästä nopeasti eroon.

Ehkä se on vaihe, jossa vanha järjestys purkautuu ja uusi alkaa vasta hiljalleen hahmottua.

Sairaalasta kotiin palaava ihminen ei palaa täsmälleen samaan elämään, josta hän lähti.

Koti on sama, mutta ihminen ei ole aivan sama.

Kahvikuppi on sama, mutta sen paino kädessä tuntuu toiselta.

Ikkunasta näkyvä maisema on sama, mutta sitä katsoo ihminen, joka tietää nyt jotakin sellaista, mitä ei ennen samalla tavalla tiennyt.

Elämä on hauras.

Apu on suuri lahja.

Koti ei ole itsestäänselvyys.

Läheiset eivät ole itsestäänselvyys.

Rakkaus ei ole vain tunne.

Läheisyys ei ole vain mukava lisä elämään.

Yhteenkuuluvaisuus voi olla voima, joka pitää ihmisen kiinni elämässä.

Usko ei ole teoria.

Ja tavallinen päivä voi olla ihme.

En tiedä, saanko arvojani enää koskaan aivan siistiin järjestykseen.

Ehkä en saa.

Ehkä iän, sairauden ja kotiinpaluun jälkeen arvojen ei tarvitsekaan olla siistissä rivissä kuin mapit entisen arkistonhoitajan hyllyssä.

Ehkä riittää, että tärkeimmät löytyvät läheltä.

Kiitollisuus.

Armo.

Rakkaus.

Läheisyys.

Kärsivällisyys.

Toisten apu.

Voimakas tunne siitä, että en ole irrallinen enkä yksin.

Oma pieni sitkeys.

Elämänhalu.

Ja se hiljainen luottamus, että vaikka ihminen ei enää kannakaan kaikkea, häntä itseään kannetaan.

Tässä sekamelskassa minä nyt elän.

En kovin komeasti.

En kovin nopeasti.

Mutta eteenpäin mennään.

Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com

 

Johanneksen haamu palasi

 

(Valokuva: Jaso Pyykkönen)

Mieleeni tuli taas Johannes.

Tai ehkä pitäisi sanoa varovaisemmin, että mieleeni tuli Johanneksen haamu. Ei tietenkään mikään varsinainen haamu, vaikka otsikko sellaiseen suuntaan viekin. En ole vielä ainakaan tietoisesti alkanut seurustella vainajien kanssa sillä tavalla, että siitä pitäisi läheisten tai lääkärien huolestua. Kyse oli muistosta. Sellaisesta muistosta, joka ei tule pyydettäessä, vaan ilmestyy hiljaisuudessa omia aikojaan.

Niin muistot tekevät.

Ne eivät aina kysy, sopiiko tulla.

Ne vain tulevat.

Viime aikoina niitä on tullut tavallista enemmän. Ehkä se johtuu iästä. Ehkä se johtuu sairaudesta. Ehkä siitä, että sairaalasta kotiin palattuaan ihminen ei palaa aivan samaan kotiin eikä aivan samana ihmisenä. Sama tuoli, sama sänky, sama ikkuna, sama tietokone, melkein samat vanhat tavarat ympärillä. Ja kuitenkin kaikki tuntuu vähän toiselta. Ei välttämättä huonommalta, mutta toiselta.

Pitkä sairaalajakso tekee ihmiselle jotakin. Se ei pääty siihen, kun ovi sulkeutuu selän takana ja pääsee kotiin. Sairaala kulkee väkisin mukana jonkin aikaa. Se kulkee kehossa, joka ei tottele entiseen tapaan. Se kulkee mielessä, joka pysähtyy yöllä kuuntelemaan hengitystä. Se kulkee siinä hiljaisessa tiedossa, että kaikki ei ollutkaan omissa käsissä.

Eikä ole vieläkään.

Ehkä juuri siksi Johannes palasi mieleeni.

Vanhemmassa elämässä on se kummallinen piirre, että menneet ihmiset eivät välttämättä katoa. He saattavat päinvastoin tulla lähemmäksi. Sellaisetkin ihmiset, joita ei aikoinaan nähnyt kovin usein, ja joita ei itseasiassa oikein silloin tuntenutkaan. He voivat myöhemmin osoittautua paljon tärkeämmiksi kuin silloin ymmärsi. Joku ihminen saattoi olla mukana vain satunnaisesti, vain jossakin yksittäisessä elämänvaiheessa, vain muutamassa keskustelussa tai päätöksessä, mutta silti hän jätti jäljen.

Johannes oli sellainen ihminen.

Hän ei ollut arkisen elämäni jatkuva seuralainen. Ei hän asunut vieressäni, eikä edes kotikaupungissani, eikä vaikuttanut jokaiseen päivääni. Mutta silloin kun hän vaikutti, hän vaikutti kunnolla. Hän oli niitä ihmisiä, joita elämä heittää eteen joskus juuri silloin, kun ihminen ei itse oikein tiedä tarvitsevansa ketään. Tai ainakin luulee tietävänsä suunnan ilman toisten neuvoja, huomautuksia, rohkaisuja tai joskus vähän ärsyttäviäkin tuuppauksia.

Tuuppijoita me tarvitsemme.

Emme ehkä halua heitä.

Mutta tarvitsemme.

Johannes kuului niihin ihmisiin, jotka saivat minussa aikaan liikettä. Ei välttämättä suurta ja näyttävää muutosta, sellaista, josta voisi myöhemmin kirjoittaa juhlavasti elämäkerran lukuun. Pikemminkin hän sai aikaan pieniä siirtymiä. Sellaisia, joissa ihminen huomaa jälkikäteen ajatelleensa toisin kuin ennen. Menneensä johonkin suuntaan, johon ei ehkä olisi omin päin mennyt. Tarttuneensa johonkin, jonka olisi muuten ohittanut.

Silloin, kun kirjoitin hänestä ensi kerran vuosia sitten, olin jo eläkkeellä, mutta en vielä tällä tavalla vanha. Eläke oli silloin vielä suhteellisen tuore maisema. Oli aikaa muistella työelämää, kokemuksiani Kreikasta, Sveitsistä, tutkijan elämästä luostarissa, matkapäiväkirjoista. Se oli niitä aikoja, jolloin tekstit kirjoitettiin ensin kotona tai ulkomailla asuessani majapaikassani, siirrettiin korpulle ja vietiin sitten jonnekin nettikahvilaan, jossa jokainen minuutti maksoi ja yksi HTML-virhe saattoi pilata tunnelman.

Se tuntuu nyt melkein toiselta aikakaudelta.

Ja sitähän se onkin.

Ei ollut älykännyköitä. Ei ollut tätä jatkuvaa verkossa roikkumista. Ei ollut sitä, että jokainen ajatus voisi melkein samalla hetkellä muuttua julkaistuksi tekstiksi. Kirjoittaminen oli hitaampaa. Siinä oli vaivaa. Se oli osa matkaa. Ennenkuin teksti oli netissä siinä oli bussimatka, korppu, kahvilan kone, virustarkastus ja pieni pelko siitä, että kaikki menee pieleen jonkin mitättömän merkin takia.

Mutta ehkä juuri siksi niissä teksteissä oli myös jotakin toista.

Ne syntyivät hitaammin, vaikka ajatus saattoi syntyä nopeasti. Ne kulkivat mukana. Ne hautuivat. Niitä ei aina julkaistu heti. Niiden kanssa elettiin hetki ennen kuin ne päästettiin maailmaan.

Nykyisin huomaan kaipaavani joskus sitä hitautta. En tietenkään korppuja enkä vanhoja nettikahviloita. Niitä en kaipaa. Mutta kaipaan ehkä sitä, että kaikki ei ollut heti valmista, heti nähtävillä, heti kommentoitavana. Ihmisen ajatus sai välillä myös olla keskeneräinen.

Ja keskeneräinenhän ihminen on.

Sen huomaa vanhana paremmin kuin nuorena.

Nuorempana kuvittelee vielä, että elämässä on jokin kehityskaari, jossa ihminen oppii, kasvaa, viisastuu ja lopulta ehkä tulee valmiimmaksi. Nyt en ole siitä enää niin varma. Jotakin ihminen oppii, kyllä. Jotakin hän ehkä myös ymmärtää. Mutta samalla hän huomaa kantavansa mukanaan samoja vanhoja heikkouksia, samoja kipupisteitä, samoja taipumuksia, samoja ärsytyksiä ja samoja keskeneräisyyksiä.

Jotkut asiat vain vaihtavat vaatteita.

Siksi tuo vanha elokuvan ajatus aiemmassa, ensimmäisessä Johannes-blogijutussani, “elämäni murmelina”, on alkanut tuntua taas ajankohtaiselta. Muistan, miten vuosia sitten ajattelin sitä elokuvaa, jossa ihminen herää aina samaan päivään ja saa yrittää uudelleen. Hän saa nähdä virheensä, korjata itseään, oppia toisten tarpeita ja vähitellen muuttua ihmiseksi, joka ei ole enää vain oman ärtymyksensä, itsekkyytensä tai turhautumisensa vanki.

Olisipa elämässä sellainen mahdollisuus.

Tai ehkä onkin.

Ei tietenkään elokuvan tavalla. Emme saa palata eiliseen ja tehdä kaikkea uudelleen. Emme voi ottaa pois niitä sanoja, jotka jo sanoimme. Emme voi elää uudestaan niitä päiviä, jolloin olisimme voineet olla lempeämpiä, viisaampia, kärsivällisempiä tai hiljaisempia. Mutta jokainen aamu on silti jonkinlainen uusi yritys. Ei uusi elämä siinä mielessä, että mennyt pyyhittäisiin pois, vaan uusi mahdollisuus suhtautua menneeseen toisin.

Tähän olen viime aikoina palannut yhä uudelleen.

Kun ihminen on ollut sairaalassa ja tullut sieltä kotiin, hän huomaa, ettei elämä ehkä enää avaudu suurina suunnitelmina. Ei samalla tavalla kuin joskus. Enää ei ole luontevaa puhua vuosikymmenistä. Ei ainakaan omalla kohdalla. Silloin jäljelle jää päivä. Joskus vain hetki.

Päivä vain ja hetki kerrallansa.

Se ei ole enää vain virren kaunis ajatus. Se on käytännöllinen elämänohje. Se on hengityksen mittainen teologia. Se on vanhenevan ihmisen todellisuutta. Tänään yritän olla. Tänään yritän jaksaa. Tänään yritän olla vähän armollisempi. Tänään yritän olla kantamatta kaikkea sitä, mitä en enää jaksa kantaa.

Juuri siinä Johanneksen haamu tuli lähelle.

Aloin miettiä, miten paljon elämässä on ollut ihmisiä, joita en aikanaan osannut kiittää tarpeeksi. Jotkut heistä ovat olleet opettajia. Jotkut ystäviä. Jotkut työtovereita. Jotkut vastustajiakin. Sekin on sanottava. Aina ihminen ei opi vain niiltä, jotka silittävät päätä. Joskus hän oppii myös niiltä, jotka ärsyttävät, vastustavat, kyseenalaistavat ja pakottavat miettimään, miksi minä oikeastaan ajattelen niin kuin ajattelen.

Johannes ei ollut minulle vain miellyttävä muisto. Hän oli myös monissa muissa asioissa liikkeelle paneva muisto. Sellainen ihminen, jonka vaikutus ei ehkä silloin näyttänyt koko laajuuttaan. Ainakaan minulle. Vasta myöhemmin ymmäsin, että jokin ajatus, jokin rohkaisu, jokin keskustelu tai jokin hänen tapansa olla maailmassa jäi elämään.

Ehkä se on yksi ihmisen salaisimmista vaikutustavoista.

Me emme useinkaan tiedä, mitä jätämme toiseen ihmiseen.

Saatamme sanoa jotakin ohimennen, ja toinen kantaa sitä vuosia. Saatamme neuvoa, melkein huomaamatta, ja joku muistaa sen vielä vanhana. Saatamme myös satuttaa, ja sekin jää. Siksi sanat ovat vaarallisia. Siksi ne ovat myös lahja.

Minä olen kirjoittanut elämässäni paljon sanoja.

Liikaakin, joku voisi sanoa.

Ja ehkä sanoisi ihan syystä.

Olen kirjoittanut kriittisesti, joskus terävästi, joskus varmasti liian nopeasti. Olen antanut ajatuksen mennä paperille tai ruudulle siinä hetkessä, kun se on tuntunut oikealta. Usein se on ollut hyvä. Joskus ei. Olen kyllä yrittänyt jättää vaikeampia tekstejä hautumaan yön yli, mutta en aina. Ihminen ei aina noudata omia viisaita neuvojaan.

Nyt vanhana sitä katsoo sanojaan toisin.

Ei vain sitä, olivatko ne oikeita tai perusteltuja, vaan myös sitä, mitä ne tekivät. Rakensivatko ne? Rikkoivatko ne? Auttoivatko ne jotakuta näkemään selvemmin vai saivatko ne vain minut näyttämään nokkelalta, rohkealta tai oikeassa olevalta?

Tämä on vaikea kysymys ihmiselle, joka on elänyt sanoista ja sanojen keskellä.

Johanneksen muisto toi siihenkin oman sävynsä. Hän ei muistuta minua vain menneestä työelämästä, toiminnastani ortodoksisen kirkon parissa tai jostakin yksittäisestä ajasta. Hän muistuttaa siitä, että ihminen tarvitsee toisia ihmisiä tullakseen omaksi itsekseen. Ei kukaan kasva yksin. Ei edes sellainen, joka mielellään kuvittelee pärjäävänsä omin voimin.

Sairaalassa tämän oppii uudella tavalla.

Siellä ei pärjätä omin voimin.

Siellä ollaan toisten käsissä. Hoitajien, lääkärien, läheisten, fyssareiden, kyselijöiden, rukoilijoiden. Siellä oma tahto on tärkeä, mutta se ei riitä. Siellä kokemus ja entinen asema eivät auta, jos keho ei jaksa nousta. Siellä ihminen joutuu vastaanottamaan.

Se on nöyryyttävää.

Mutta ehkä se on myös välttämätöntä.

Ehkä vanheneminen on pitkää vastaanottamisen koulua. Ensin siitä taistelee vastaan. Sitten siihen suostuu vähän. Lopulta ehkä ymmärtää, että koko elämä on ollut vastaanottamista alusta asti. Sitä vain ei nuorempana huomannut, koska oli niin kiire antaa, tehdä, järjestää, päättää, suorittaa ja selittää.

Nyt huomaan yhä selvemmin, että elämäni ei ole ollut vain minun aikaansaannokseni. Siinä on ollut paljon ihania ihmisiä, jotka ovat kantaneet, työntäneet, korjanneet, neuvoneet, kestäneet ja joskus myös toruneet. Johannes oli yksi heistä.

Siksi hänen haamunsa ei tuntunut pelottavalta.

Se tuntui melkein armolliselta.

Se tuli kuin muistutus siitä, että mennyt ei ole vain menetettyä. Menneessä on myös paljon kiitoksen aiheita, jotka voivat vielä vanhanakin nousta pintaan ja lämmittää. Vaikka kaikki ei mennyt niin kuin silloin toivoi. Vaikka ihmiset muuttuivat. Vaikka jotkut asiat jäivät kesken. Vaikka myöhemmät vuodet toivat sellaista, mitä ei olisi osannut arvata eikä ehkä halunnutkaan nähdä.

Elämä on sellaista.

Kreikkalainen munkkiystäväni opetti joskus sanomaan, että elämä on vaikeaa, Η ζωή είναι δύσκολη (i zoí íne dískoli). Romanialainen ystäväni vastasi siihen ilkikurisesti, että normaalia, κανονική. Niin se kai on. Vaikeaa ja normaalia. Raskasta ja kaunista. Keskeneräistä ja silti kannettua.

Nyt, kun istun tässä kotona, sairaalajakson jälkeen, vanhempana ja hitaampana kuin ennen, Johannes tuntuu kuuluvan samaan muistojen joukkoon kuin monet muutkin viime aikojen vieraat. Hautajaiset, virret, työtoverit, lapset, poikien vanheneminen, oma kuolevaisuus, kotiin palaamisen armo, tavallisen päivän ihme.

Kaikki ne puhuvat samaa kieltä.

Ne sanovat, ettei elämä ole itsestäänselvyys.

Ne sanovat, ettei ihminen tee matkaansa yksin.

Ne sanovat, että kiitollisuus voi tulla myöhäänkin.

Ja ehkä ne sanovat myös sen, että vielä tänään voi yrittää olla vähän parempi ihminen kuin eilen. Ei kuten murmeli-elokuvan aikasilmukassa, vaan tässä oikeassa elämässä, jossa eilinen ei palaa, mutta tämä päivä annetaan.

Tämä päivä.

Tämä hetki.

Tämä muisto.

Tämä Johanneksen haamu, joka ei tullut pelottelemaan, vaan muistuttamaan.

Ehkä minun pitäisi vieläkin kiittää häntä. En enää konjakkipullolla, niin kuin joskus aikanaan, vaan sillä hiljaisella kiitoksella, jonka vanheneva ihminen lähettää menneisyyteen ja Jumalan eteen.

Kiitos, Johannes.

Sinä et ehkä tiennyt, mitä kaikkea saitkaan kohdallani aikaan.

En tiedä sitä itsekään loppuun asti.

Mutta jotakin liikettä sinä sait aikaan. Ja nyt, monen vuoden jälkeen, sekin tuntuu Jumalan armolta.

Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com