Some ja mielenterveys

En suinkaan ole itse mikään mielenterveyden asiantuntija, vaikka ajattelin nyt pohtia moista asiaa somessa, sosiaalisessa mediassa, tässä omassa blogijutussani. Olen vain somen jonkinlaisena tehokäyttäjänä törmännyt sielläkin sellaisiin asioihin, jotka minusta näyttävät ihan mielenterveysasioilta tai sanoisin jopa -ongelmilta.

Olen toiminut jo vuosia eräitten sivujen ylläpitäjänä tai osassa sivustoja moderaattorina, "nettipaimenena". Noilla sivuilla olen myös havainnut moista ongelmaa. Siksi olen usein pohtinut, mikä vaikutus somella on näihin ongelmiin? Lisääkö some noita ongelmia vai tuoko se vain ne helpommin esiin? Onko nykyään enemmän noita ongelmia kuin ennen ja jos on, mikä on somen osuus siinä mahdollisessa kasvussa?

Kysymyksiä, joihin minulla ei ole vastauksia. Niihin pitäisi kai kysyä vastauksia asiantuntijoilta. Siksi en suinkaan yritä antaa mitään ns. oikeita vastauksia, annan vain omia arvailujani ja pohdiskelujani. Ja jos jotakin näillä ajatuksillani loukkaan, pyydän sitä jo etukäteen anteeksi.

Nykyisin – näin sanoisin – ihmisillä on runsaasti yleensäkin mielenterveysongelmia, ovatpa he sitten tunteettomassa somessa tai elävässä elämässä. Vaikea sanoa, onko ongelmia enemmän kuin ennen muinoin vai tuntuuko siltä vain siksi, että nykyinen viestintätekniikka tuo asioita esille ja julkisuuteen ihan eri tavalla kuin ennen. Oma arvaukseni on, että ongelmia on nykyään paljon enemmän ja ne ovat entistä vaikeampia ja laajalle vaikuttavia.

Jokunen aika sitten kerrottiin melkoisen joukon nuoria ja nuoria aikuisia pohtineen itsemurhaa, Suomen Mielenterveys ry:n (MIELI) mukaan joka kolmas eli yli 30 % kyseisestä 18 – 34-vuotiaitten nuorten ja nuorten aikuisten joukosta oli itsemurhaa pohtinut omalla kohdallaan ja heistäkin 5 % oli sitä yrittänytkin.

Ei tuota asiaa tarvitse someen mennä katsomaan, riittää, kun kävelee kaupungin kadulla. Vastaan tulee paljon sellaisia ihmisiä, joista – ainakin minusta – huokuu jonkinasteiset mielenterveyden ongelmat. He pukeutuvat oudosti, huolimattomasti, epäsiististi. He käyttäytyvät oudosti, häiriköivät tai ovat vain muuten ”outoja”.

Tai sitten eivät ole – aivan äskettäin istuin erään siististi pukeutuneen ”puolitutun” kanssa torikahvilassa ja hän kertoi pohtineensa narun jatkeeksi menemistä. Toisen kanssani samaan aikaan paikalla olleen hänelle tutun ihmisen kanssa puhuimme asiasta tuon itsemurhakanditaatin kanssa ja yritimme omalla vajavaisella tiedoillamme ohjata häntä hoitoon, etsimän apua. Ja tietysti kuuntelimme, joka sekin oli varmasti osa auttamista. Mies ei kuulunut tuohon 18 – 34 -vuotiaitten ryhmään, oli jo jonkin verran yli 60-vuotias eikä mitenkään erottunut muista ihmisistä torilla tai kadulla.

Jos rupeaa sitten arvailemaan ja heittämään erilaisia ennakkoluuloja ilmaan, aika monen meistä voi varmaan lukea noihin outoihin – varmaan tai todennäköisesti minutkin. On sitten makuasia sanoa, kenellä meistä sitten onkaan jonkinlainen mielenterveyden ongelma.

Yritän tässä heittää villejä arvauksia sellaisista seikoista, jotka ainakin minussa herättävät kadulla kulkiessani tai ihmisiä nähdessäni epäilyksiä ongelmista joko nyt tai ihmisen menneisyydessä.

Itsestään puhuminen oli ennen merkki jostakin. Nykyään se voi olla merkki kännykkään puhumisesta ”nappi korvassa ja mikki rinnalla”. Jos kännyä ei ole, merkki voi olla jostain muusta. Aikanaan kerrottiin tarinaa vanhuksen lapsista, jotka olivat huolestuneita isänsä yksin jutustelusta hänen kulkiessaan kaupungilla. Se herätti monen huomion, mutta ihmisten arvostelut loppuivat heti, kun lapset antoivat isälle vanhan kännykän ilman puhelinkorttia ja pyysivät häntä pitämään sitä korvalla kaupungilla kulkiessa. Kukaan ei enää pitänyt häntä outona – päinvastoin – modernina vanhuksena. Itse olen vielä saanut pitää sim-kortin älypuhelimessani.

Ihmisten ulkomuodossa on myös monia asioita, joista joitain voisi varmaan tulkita myös mielenterveydestä johtuviksi. Tosin samalla pitää sanoa, että näin ei ole kaikkien kohdalla ja joillekin se saattaa olla muunlaisen ongelman, vaikkapa ihan erilaisen sairauden tai perinnöllisyyden aiheuttama. Nykyisin silti liian moni kaunis ihminen pilaa ulkomuotonsa vaikkapa lihomalla liikaa – ja näin siis etenkin silloin, kun asiantilaan vaikuttaa itse omista ongelmista pulppuavalla elämäntyylillään syömällä liikaa ja epäterveellisesti. Mutta monesti se on oire tai seuraus ongelmista, yksinäisyydestä tai jostain muusta ja siksi laskisin sen kuuluvaksi noihin mielen ongelmiin. Itselläni pitkä parta yhdistettiin jossain vaiheessa joidenkin taholta mielenterveydelliseen ongelmaan. Pidin parran pitkäni siitä huolimatta ja pidä yhä.

Itse pidän myös erästä toista tapaa ongelmana – anteeksi tällaiset ihmiset – koska se on samalla oman ruumiinsa, Luojan luoman kauniin kehon rumentamista. Kyse on erilaisista lävistyksistä ja jossain määrin myös vaikkapa liiallisesta tatuoinneistakin. Tästä saattaa joku suuttua, kun näin kirjoitan, mutta näin ajattelen. Anteeksi vain. Minusta ei ole kaunista katsella erilaisia hakaneuloja tai piikkejä milloin missäkin osassa kehoa – nenässä, huulessa, kielessä – jopa joillakin nännissäkin. Tämänkin minä lasken noihin ongelmiin ja ehkä useammin kuin itsehankitun tarkoituksellisen liikalihavuuden.

Mutta entäs sitten ne mielenterveyden ongelmat netissä – somessa. Minun mielestäni se ilmenee siellä erilaisena häiriökäyttäytymisenä ja harkitsemattomuutena netin omituisissa sosiaalisissa suhteissa. Häiriökäyttäytymisestä voisi varmaan listata vaikka miten paljon asioita ja jokaisesta joku suuttuu, koska katsoo sen olevan omanlaisensa persoonallinen ominaisuus. Minusta se ei ole.

Jos tavallisissa kasvokkain tapahtuvissa sosiaalisissa kanssakäymisissä on tiettyjä käyttäytymissääntöjä sanomisten, tekemisen jne. suhteen, minusta netissä ja etenkin juuri somessa ovat samat lainalaisuudet voimassa. Ja jos ne unohtaa tai laittaa syrjään, minusta se on merkki ongelmista.

Ymmärtämättömyys – vääränlaisen mallin ottaminen muista ihmisistä – kaikkivoipaisuus – yksinäisyys – sairastelu ja sen aiheuttama hätä – vanhuus ja asioiden tekemisen ja toimimisen hämärtyminen – möläyttely – harkintakyvyn aleneminen – kuplassa eläminen – vastoinkäymisistä murtuminen – heikko itsetunto ja sietokyky - narsismi – ohut ns. sosiaalinen kaveruus somessa eli ei tunneta toisia ollenkaan – "minä tiedän kaiken ja olen aina oikeassa" -ajattelutapa, jne.

Katson kyllä monen edellä luetellun ja varmaan monen muunkin seikan viittaavan usein ongelmiin oman mielen ja itsensä kanssa. Ongelmia yritetään sitten purkaa somessa tuollaisella väärällä käyttäytymisellä muita kohtaan.

Nettiin pitäisi saada käyttöön jokaiselle jonkinlainen etikettisäännöstö, jonka rikkomisesta väline otettaisiin häiriköltä kokonaan tai määräajaksi pois. Mutta tavoittelen tässä varmaan kuuta taivaalta. Se ei enää onnistu ja jos joku tekee asian eteen jotain ongelman edes vähäiseksi korjaamiseksi, häntä syytetään suvaitsemattomaksi tai joksikin muuksi, joka pitää saattaa edesvastuuteen syrjinnästä tai mikä sitten milloinkin onkaan ”rikosnimike”.

Omalla kohdallani olen törmännyt tähänkin seikkaa netissä silloin, kun esimerkiksi emme hyväksi kaikkia väärällä tai puutteelisella nimellä esiintyviä tai aikaisemmin muissa yhteyksissä häiriköiksi osoittautuneita ihmisiä ryhmäsivuillemme keskusteluja lopettamaan sabotoimalla niitä älyttömillä ja aivan ääripään huu-haa-kommenteilla. Arvatkaa vaan, kuinka paljon asiasta saa silloin palautetta usein juuri sellaiselta ”rannalle jääneeltä”. Silloin tosin huomaa usein tehneensä oikean arvion. Toinen seikka, jolla pyrimme myös häiriökäyttäytymisen minimoimiseen, on juuri tuo omalla nimellään esiintyminen ja näin omista ajatuksisa vastaaminen joka hetki.

Mutta voi tässä tehdä virheitäkin – sekin on huomattu – mutta silloin pitää vain ajatella, että tekevälle sattuu ja toivottavasti tuokin teko kaikesta huolimatta koituu hyväksi koko ryhmälle. Ja sekin on hyvä muistaa, että väärän päätöksen voi aina korjata tekemällä uuden - paremman - päätöksen.

Helsingin Sanomat (Tommi Nieminen) kirjoitti 8.9.2019 julkaistussa artikkelissa ”Kansalliskiivailijasta” eli provokaatioistaan tunnetusta historioitsijasta, joka ei ole ollenkaan joutunut vihapuheen kohteeksi. Hän – historioitsija Teemu Keskisarka – uskoo tuon artikkelin mukaan, että se johtuu vain yhdestä syystä: hän ei ole sosiaalisessa mediassa. Hän on osannut ja rohjennut tuotteistaa sekä lukeneisuutensa että kulmikkaan luonteensa ja uskaltaa siksi laukoa tietynlaisia totuuksiaan, jotka kaikesta huolimatta leviävät myös somessa ja netissä. Lainaan tässä vielä lopuksi hänen ajatuksiaan ja sanomisiaan tuosta Hesarin artikkelista:

”Ei kansakunta ole mikään jumalallinen olento, mutta se oli kohtuullisen hyvä yksikkö vaikkapa 1800-luvulla. Kuinka suurenmoisia kirjoja ja tauluja syntyi köyhässä Suomessa. Ei se voinut olla aivan perseestä se 1800-luvun kansallisuusaate”, Keskisarja sanoo.

Jos jokin, niin nationalismi – siis tämä 2010-lukulainen nationalismi – on viime vuodet jakanut suomalaiset. Se kummittelee taustalla, kun on puhe maahanmuutosta, EU:sta ja rahasta tai vaikkapa arvoista, elämäntavoista ja identiteeteistä. Voi hyvin olla, ettei yhtä iso osa suomalaisista ole vannonut yhtä kansallismielisiä arvoja kertaakaan maailmansotien jälkeen.

Siinäpä oiva ajatus. Pitäisiköhän se – nationalismi – vielä laittaa tuohon ongelmia tuottavien asioiden listalle? Jään pohtimaan asiaa.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Kaaos vai katastrofi?

Viime aikoina on toisen kansallisen kirkkomme, ortodoksisen kirkon piirissä kohistu liian suuresta kirkollisten kiinteistöjen massasta eli toisella tavalla sanottuna, ortodoksisia kirkkoja on Suomessa liikaa jäsenmäärään nähden. Suhdeluku ortodokseilla kirkkojen määrässä suhteutettuna jäsenmäärään on 1:360 eli ortodokseilla on yksi kirkko aina jokaista 360 jäsenen ryhmää kohden. Luterilaisilla suhdeluku on 1:3690. Eli kirkkoa (rakennusta) kohden on luterilaisilla jäseniä noin kymmen kertaa enemmän kuin ortodokseilla.

Ilmeisen tai mahdollisesti ortodoksisen kirkon oloista ja historiasta tietämätön ulkopuolinen taho on tehnyt kirkon hallinnolle kartoituksen, jota voisi kai luonnehtia melko karkeaksi ja ylimalkaiseksi. Tekijä ei todellakaan ole – kuten kulunut sanonta kuuluu – kumartanut kuvia lakkautettavaksi tai myytäväksi tai purettavaksi esitettyjen kirkkojen nimeämisessä. Monessa nykyisessä seurakunnassa ollaan suu soikeana, kun suurehkon kaupungin tai paikkakunnan ainut kirkko on lakkautuslistalla.

Toki on selviö, että ortodoksitkin ovat muuttaneet pois omilta perinteisiltä asuinalueiltaan ja ortodoksinen väestö on keskittynyt suuriin asutuskeskuksiin, Helsinki niistä suurimpana, Tällaisille muuttotappioalueille on aikojen saatossa rakennettu mitä erilaisimpia kirkkoja: jälleenrakennuslain turvaamana ihan oikeita kirkkoja mutta myös rukoushuoneita, jotka sittemmin on muutettu kirkoiksi. Sieltä löytyy myös suuri joukko erilaisten yksityisten tahojen rakentamia pikku tšasounoita – pieniä puisia kappeleita eli rukoushuoneita, joiden ylläpito on erilaisin sopimuksin ja testamentein siirretty seurakunnille ja joissa ei useissakaan toimiteta jumalanpalveluksia kuin ehkä kerran pari vuodessa esimerkiksi tšasounan vuosipäivänä, praasniekkapäivänä.

Näissä pienissä kirkollisissa rakennuksissa ei useinkaan ole minkäänlaista lämmitystä ja niiden hoito on muutenkin ollut muutamien lähellä asuvien aktiivien käsissä. Jos seurakunnan esimies, pappi, ei ole ollut kovin kiinnostunut rakennuksesta, sen käyttö on saattanut jäädä kovinkin vaatimattomaksi. Myös seurakuntien rooli näiden rakennusten vastaanottamisessa niissä lahjoitustilanteissa on ehkä ollut liian höveli – ei todellakaan ole ajateltu kovinkaan pitkälle tulevaisuuteen.

Silti useilla paikkakunnilla on vielä niin tšasounoita kuin myös ehkä enemmän perinteisiä rukoushuoneita, joissa on riittävästi kävijöitä, koska ympärillä on vielä ortodokseja ja sellaisia ihmisiä, jotka haluavat pitää huolta omasta temppelistään. Mutta myös toisin päin. Vanhat ovat kuolleet ja nuoria ei tämäkään kirkollinen asia suuremmin kiinnosta.

Samaa ”nuori~vanha” -ongelmaa on havaittavissa pappien keskuudessa. Nykyisin valmistuvilla ”klo kahdeksasta neljään”-papeilla ei ole sitä samaa ortodoksista palavaa aatetta, joka oli sodanjälkeisillä papeilla, jota sydänverellään tekivät upeaa ortodoksista suomalaista historiaa ja säilyttivät sodan runteleman kirkkomme elinvoimaisena. He liikkuivat polkupyörillä, linja-autoilla, junilla, yöpyivät seurakuntalaisten luona, majataloissa ja kiersivät laajaa seurakuntaa, ja pitivät mahdollisuuksiensa mukaan hyvää huolta seurakuntalaisista, asuivatpa he missä päin tahansa tahansa seurakuntaa.

Nykyisin on jo toisin. Syy ei suinkaan ole yksin noiden nuorten pappien ohuessa aatteessa, vaan syytä pitää myös etsiä yhteiskunnallista muutoksista, joille ei vain voi kenties mitään ja entiseen ei siltä osin ole paluuta. Hieman silti toisinaan ihmetyttää joidenkin nuorien ensikertaa johtavan papin asemassa olevien ylenmääräinen into hävittää kaikki, päästä kaikesta helpommalla, pitää palveluksia siellä, missä ei ole ihmisiä ja lopettaa ne sieltä, missä ihmisiä kirkossakin olisi.

Samoin on tehdyn kirkkojen lahtaamissuunnitelman kanssa. Se perustuu enemmän erilaisiin numeerisiin lukuihin kuin todelliseen olemassa olevaan tilanteeseen. Jos yksi maamme kauniista kirkoista, jonka ikonostaasin on maalannut maailmanlaajuisesti tunnettu ikonimaalari, on laitettu ryhmää: ”ei tuettava kirkko, silti säilytetään”, joku asia suunnittelussa on pahasti metsässä.

Vastaavanlaisia ”kukkaisia” listalla on useita. Ja kauhistuttavaa asiassa on listasta ja prosessista kirkon tiedottaminen. Ensin se suunnilleen salataan ja kerrotaan ylimalkaisesti, että jotain suurta on tekeillä. Sitten tiedotetaan, mutta julkisuuteen annetaan väärä paperi, luonnos, joka aiheuttaa vain lisää hämminkiä. Kun kaikki on sitten mennyt totaalisesti pieleen tiedottamisessa, joutuu tiedotus selkä seinää vasten antamaan pakon edessä julkisuuteen oikeat paperit, mutta antaa ne sen verran epäselvässä kapulakielisessä muodossa, ettei se kaikilta osin tavallisille seurakuntalaisille edes aukea.

Kun samalla erilaiset kirkon omat, toisenlaisesta todellisuudesta peräisin olevat ”ottopojat” huseeraavat aivan käsittämättömin kommentein asiassa ja jopa julkisuudessa ja mediassa, soppa on valmis kiehumaan yli ja seurakuntalaisten kapina alkaa. Heidän tulee nyt ryhdistäytyä ja ottaa ohjat jämäkästi käsiinsä. Silti lopputulos saattaakin sitten olla mikä tahansa kaaoksesta katastrofiin.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Luopumisen tuskaa

Meille ihmisille – tai ainakin osalle meistä – on joskus vaikeaa todeta, että jokainen asia loppuu aikanaan, jotain asiaa ei vain enää oikein voi tai ei ole vain järkevää jatkaa. Vaikeutta lisää etenkin se, kun sitä jotain on tehnyt kauan ja se on itselleen mieluisaa puuhaa.

Itse olen aina silloin tällöin ollut tällaisenkin asian edessä, milloin minkälaisenkin asian loppuessa. Moni niistä liittyy omaan ikääntymiseeni, rajoittuneisuuteeni ja voimien heikkenemiseen - siis vanhuuteen. Kyseessä voivat olla sekä fyysiset että psyykkiset voimat.

Siitä ei pääse mihinkään, että yleensä aina luopuminen tuottaa jonkinlaista tuskaa ja pahaa mieltä. Usein kuitenkin taustalla on varmaan myös omaa syytä, kuten vaikka itsekkyyttä tai vaikka sen aiheuttamia seurauksia koko prosessille – itse sille asialle, josta on luopumassa. Jollakin tapaa on tietoisesti ollut osallisena siihen, että luopumisesta on tullut ja se on vaikeaa. Asia voi esimerkiksi olla niin, ettei ole tehnyt kaikkea sen eteen, ettei asiantila olisi niin. Minun osaltani vaikka niin, etten ole omalta osaltaan turvannut tulevaisuutta siinä, mitä olen ollut tekemässä. En ole aktiivisesti etsinyt jatkajaa omille askareilleen.

Vanheneminen tuo todellakin mukanaan monenlaisia ongelmia. Vauhti hidastuu, järki ei enää luista samalla tavalla, muisti heittää, elämänrytmi muuttuu, elämäntavatkin muuttuvat, joskus luonnekin muuttuu, tulee vaikka äreämmäksi. Osa on mukavaakin, mutta suurin osa varmaankaan ei sitä ole.

On mukavaa, kun ei ole kiire mihinkään, mutta harmittaa, kun pitää joskus kiiruhtaa hitaasti. Et enää voi mennä Lappiin vaeltamaan juurakkoisille tunturipoluille, kun et enää oikein pysy edes pystyssä kipeine jalkoinesi. Moottoripyörä piti myydä, kun alkoi pikku hiljaa olla ongelmia tasapainonkin kanssa. Moottoripyörällä ajellessa senkin pitää olla hyvässä kunnossa. Retkeillä voi vielä matkailuautolla, mutta kävely järven ympäri tai kaupungilla ei enää luonnistu samalla tavalla. Onneksi sähköavusteinen polkupyörä korvaa jotain poisjääneistä mukavista asioista.

Tuollaiset enemmän tai vähemmän fyysiset, raihnaisen ruumiin aiheuttamat muutokset ovat jollain tavalla ehkä hieman helpommin ymmärrettäviä itsellenikin, kun muistaa, että tässä ollaan ihan oikeasti jo vanha. Ne kuuluvat vanhuuteen. Psyykkisen puolen muutokset ovatkin sitten jo vaikeammin sulateltavia.

Sellaisia asioita, jotka ihan oikeasti harmittavat – tai oikeammin vielä enemmän – tuottavat jonkinlaista sisäistä tuskaa, ovat juuri oman itsensä henkisten voimavarojen hupeneminen, muistin heikkeneminen ja erilaisten älyllisten toimintojen vaikeutuminen. Tällaisia ovat vaikkapa tekstin tuottaminen, oikeinkirjoittaminen ja erilaisten koneiden ja laitteiden kanssa äheltäminen, niiden käyttäminen ja niissä ilmenevien lukuisten ongelmien ratkominen.

Kyllähän tuollainen ongelmien ratkominen toki tekee hyvää pääkopalle, mutta on se samalla rasittavaa, kun ei aina muista, mitä pitikään tehdä esimerkiksi tuon 360-kameran applikaation kanssa, että se toimisi moitteetta viimeisimmän päivityksen jälkeenkin. Kieltämättä silloin tuo mielihyvää, kun hikisen ja hermostuneen äheltämisen jälkeen oivaltaa ottaa älypuhelimesta pois VPN-toiminnon, jotta se ei häiritse kameran omaa paikannustoimintaa ja estä koko prosessia. Mutta se ei silloin helpota, että on ensin matkustanut pitkän matkan paikalle kuvaamaan – turhaan, ja kun ei testannut laitetta edeltä – ja joutuu lopulta poistumaan kohteesta ilman kuvausta. Sitten istuessaan ärtyneenä satamassa valkoviinillä, tajuaa viimein, mistä syystä homma ei toiminut – niin kamerassa kuin omassa päässäänkin.

Toinen seikka, joka sai minut ajattelemaan taas joidenkin asioiden loppumista – ei siis pelkästään lopettamista, vaan totaalista loppumista – oli tekemäni virheet, etenkin juuri kirjoitusvirheet ja osin jopa ajatusvirheet tuottamissani teksteissä. Onneksi on ihmisiä, jotka korjaavat ne. Osa heistä tosin on – sanoisinko – hieman ärsyttäviä, kun he eivät tietenkään näe asian kokonaisuutta – omaa vajavaisuuttani – ja reagoivat asiaan turhan näsäviisaasti kuin reagoisivat ammattilaiselle, ammatikseen tuollaista tekeville toimittajille.

Olen toki tässä vuosien saatossa joutunut luopumaan turhasta herkkähipiäisyydestäni, sillä tuota arvostelua ja osin jopa moskaa on monella tapaa heitetty päälle koko ajan joidenkin ihmisten toimesta. Lisäksi on joukko ihmisiä, jotka yksinkertaisesti haluaisivat, että lopetan nämä nettihommat. Syitä siihen lienee useita, en tiedä olisiko niitä heidän kateutensa vai heidän ärsyyntyminen minun omasta itsekkyydestäni, joka liian ronskisti pyrkii osoittamaan toisinaan toisten heikkouksia tai ammatillista osaamattomuutta ja monia muita tällaisia inhimillisiä syitä. Tuomaan siis noissa tapauksissa esille puutteita vaikka tiedottamisessa tai viestinnässä. Se on minulle varmaan samanlaista muita ärsyttävää toimintaa kuin noille joillekin olla meille muille kielipoliisina.

Joka tapauksessa – summa summarum – on aika miettiä, mitä jaksan, mitä kykenen, mitä osaan, mitä voin ja heittää turhat yli laidan. En varmaan osaa lopettaa kaikkea kerralla eikä siihen ehkä ole vielä ihan tarvekaan. Mutta vähennän montaa asiaa – kirjoittamista ja aktiivista touhuamistani netissä. Ja tilalle otan jotain muuta, jolla ajattelen ja toteutan enemmän omaa parastani ja itseni hyvinvointia nyt, kun siihen vielä on aikaa ja mahdollisuuksia.

Harmittaa silti, kun jotkut asiat jäävät jossain määrin hoitamatta tai jopa retuperälle ja jotkut räyhähenget saattavat saada siitä väärän signaalin ja tulkita asian väärin. Mutta tällaista tämä elämä on. Tässä voisi varmaan jälleen siteerata Juha Watt Vainion mainioita laulutekstejä, mutta ehkä hieman siistien tällä kertaa. Hän sanoo laulussa ”Matkalla Pohjoiseen” mainiosti meistä miehistä, joilla ei pelaa enää mikään, että ”sen näkee peilistä, on kaikki eilistä” tai vielä osuvammin ”sen näkee naamasta, kun lakkaa” – no sanon tässä kuitenkin vain - ”osaamasta.”


Hannu Pyykkönen 
nettihoukka@gmail.com

Pyhyyden käsittäminen – osa I

Olin touko-kesäkuun vaihteessa ensimmäistä kertaa tilaisuudessa, jossa Suomessa asunut henkilö kanonisoitiin pyhäksi eli hänet luettiin pyhien joukkoon luuluvaksi. Tämä tapahtui Heinävedellä Valamon luostarissa, jossa oli pyhittäjä Johannes Valamolaisen kanonisaatiojuhlallisuudet.

Aivan pian olen taas menossa – jos Luoja suo – samanlaiseen tapahtumaan Sonkajanrannalle, missä tapahtuu toinen tällainen samanlainen harvinainen tapahtuma. Nyt pyhien joukkoon tullaan lukemaan entisen oman seurakuntani jäsen ja joillakin muillakin tavoin hieman itseeni liittyvä ihminen, Johannes Karhapää, uudelta nimeltään pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen.

Valmistellessani Pohjois-Karjalaan lähtöä, olen samalla miettinyt tuota käsitettä pyhä, pyhä ihminen – ei siis kuten roomalaiskatolisen sen sanovat: pyhimys – vaan pyhä, kuten se ortodoksisessa kirkossa on. Tuo käsitys pyhyydestä ja pyhästä (ihmisestä) on omasta mielestäni muuttunut viimeisten parinkymmenen vuoden aikana melkoisesti.

Olen mitä ilmeisimmin tyypillinen toisen kansankirkkomme enemmistökulttuurin ympäröimässä maailmassa syntynyt ja elänyt ortodoksi. Isäni oli ortodoksi, äitini luterilainen ja elin melko lähellä tuota paikkaa, missä nyt julistetaan ensimmäinen aivan kokonaan etniseltä taustaltaan suomalainen ihminen pyhäksi. Kotini oli Tuupovaarassa, johon tuo Sonkajanrantakin jossakin vaiheessa on kuulunut. Se joku muu minut tuohon uuteen pyhään liittävä asia on vaikkapa sekin, että toinen kummeistani oli nimeltään Karhapää. Mutta siitä ei nyt enempää.

Toinen kansankirkkomme ei suuremmin piittaa pyhistä ihmisistä – siis pyhistä, pyhiksi julistetuista ihmisistä. Aivan äskettäin luin kuitenkin artikkelin, jossa hieman haikailtiin pyhien perään ja ajateltiin, josko heistä olisi luterilaisuudessakin jonkinlaisiksi esimerkki-ihmisiksi. Kirjoitus ajoittui parin merkittävän pyhän – apostolien Pietarin ja Paavalin – muistopäivän aikoihin ja sen sisällössä sanottiin mm. että ”reformaatiossa sen aikaisessa kontekstissa sinänsä aivan oikein karsittiin niitä hurskauselämän rönsyjä, joita oli päässyt evankeliumin varsinaista ydintä pimittämään. Monenlaiset pyhimysjuhlat olivat suosittuja, mutta niiden sisältö saattoi johdatella lähinnä epäraamatullisen taikauskon teille.”

Samalla artikkelissa kuitenkin haikailtiin pyhien perään – siitäkin huolimatta että artikkelin mukaan ”kirkko on syntistä ihmistä ja hänen pelastustaan varten, ihmisen nostamista kirkon keskipisteeksi on varottava”. Artikkelin kirjoittanut Jussi Rytkönen sanoi siinä, että ”[luterilainen kirkko] tarvitsisi selkeämpää muistutusta ja opetusta siitä, miksi nämä Pietarit ja Paavalit pohjimmiltaan heittivät henkensä. Sama koskee eräitä muita kirkon yhteisen tradition sekä luterilaisen linjankin merkittäviä uskon sankareita. Näiden ihmisten todistuksen kautta saataisiin lisää peilejä identiteettinsä kanssa kamppailevan kirkon silmien eteen. Marttyyrit kuolivat pohjimmiltaan siksi, että heidän uskonsa edusti radikaalisti erilaista, ei-kristillisen valtakulttuurin mieltymyksistä poikkeavaa näkemystä Jumalasta ja oikeasta kansalaisuudesta.”

Mielenkiintoista. Mutta joka tapauksessa – tuollaisessa ympäristössä kasvoin ja suhde ortodoksisuuteen oli alkuun varmasti kovinkin ohut, mutta se vahvistui myöhemmin monistakin syistä johtuen. Joistakin olen kirjoittanut blogissani – kuten vaikka siitä opettajastani, joka 1960-luvulla piti minua ”ryssänpentuna” uskontoni takia ja joka sai aikaan jonkinlaisen ”ortodoksisuuden heräämisen” minussa, silloisessa oppikoulun tokaluokkalaisessa.

Tämä inhimillisen pyhyyden kokeminen, pyhän ihmisen olemassaolon tajuaminen ja ymmärtäminen, on varmaan ollut myös yksi rakennuspalikka muiden joukossa. Ja kaiken lisäksi osaan ajoittaa sen melko tarkasti, milloin se tapahtui. Se oli vuosi 2000 ja vuodet sen jälkeen.

Vietin silloin tuosta vuodesta suuren osan Kreikassa ja kreikkalaisessa luostarissa, jossa asuin – en munkkina, vaan tittelillä ”independent researcher”. Silloin kohtasin erilaisen ortodoksisuuden oman pitkälti slaavilaiseen traditioon perustuvan ja luterilaisen ympäristön hieman vääristämän suomalaisen ortodoksisuuden sijaan. Se oli sekä järkytys, ihmetys että lopulta suuri ilo. Siitä voisin kirjoittaa joskus enemmän, mutta nyt tästä toisesta, pyhyydestä.

Asuin siis vuonna 2000 umpiortodoksisessa ympäristössä, jossa suunnilleen kaikki olivat ortodokseja ja se näkyi joka päivä kaikenlaisessa elämässä. Kun tällaisena melko ohuen ortodoksisuuden omaavana yritin olla mahdollisuuksieni mukaan mukana tuossa elämässä, välillä tuli selkeä hylkimisoire. Jokin asia vain oli omalle totutulle senaikaiselle elämälleni niin vierasta, että vei aikansa omaksua se ja hyväksyä se. Osassa se onnistui hyvin, osassa meni pitemmän aikaa. Liekö enää mitään, joka tökkii – voi toki olla sellaisiakin.

Joka tapauksessa palasin tuolta matkaltani 2001 erilaisena ortodoksina – varmasti myös erilaisena ihmisenä. Pyhyys, pyhät ihmiset olivat monien muiden uskontoomme liittyvän asioiden ohessa saaneet uusia ulottuvuuksia ja elin ja koin niitä varmasti eritavalla kuin ennen.

Olin hieman ennen Suomeen palaamistani käynyt tuossa kotiluostarin naapurikeljassa asuneen ystäväni, siellä teologiaa silloin opiskeleen ja myöhemmin teologian tohtorin arvon suorittaneen romanialaisen papin kanssa Athoksella ja isä Neculain toiveesta olin ostanut matkalleni ranteessa pidettävän rukousnauhan, ja sitten tuolla matkalla niin Thessalonikissa kuin Athoksella ja sitten myöhemmin Romanissa, Venäjällä ja muuallakin olen kerännyt tuohon ”ortodoksiseen powerpankkiin” pyhyyttä myöhempää tarvettani ajatellen runsaasti vieraillessani pyhien reliikeillä.

Meillä Suomessakin on kaikissa ortodoksissa kirkoissa reliikkejä – jos ei muualla niin ainakin alttarissa – joten ne ovat toki meillekin tuttuja. Mutta suurin osa niistä on sellaisia, joista me tavalliset ihmiset emme tiedä ”tuon taivaallista” – kenen ne ovat, mistä saatu, jne. jne.

Nyt me olemme saaneet ja saamassa omia pyhiä ja omien pyhien reliikkejä – joko aitoja reliikkejä heidän ruumiistaan tai ns. kosketusreliikkejä – heidän käyttämiään esineitä – rukouksemme avuksi. Silti yhä parikymmentä vuotta myöhemmin tuosta omasta ”heräämisestäni” voin yhä lukea netistä silloin, kun aihe käsittelee pyhiä ihmisiä – vieläpä ortodoksisilta sivuilta – että ”vain Jeesusta ja Jumalaa rukoillaan”. Voi hyvänen aika, emmehän me rukoile pyhiä, emme pidä heitä ”pikkujumalina”, emme pyydä heiltä muuta kuin apua rukouksiimme ja esirukouksia Jumalan edessä. Me kunnioitamme heitä esimerkillisinä kristittyinä ja malleina itsellemme, emme jumalina.

”Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen – rukoile Jumalaa puolestamme!”


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Talvi ja tylsyys väistyvät – vai siirtyvätkö ne vain

Se tulee kuin kevätesikot alkavan kevään ja kesän merkkinä tienpientareille. Sen tulemisen voi jo pitkällä kokemuksella melkein ennustaa, jos ei nyt ihan päivälleen, niin melkein viikolleen. Väsymisen itseensä ja siinä ohessa varmaan jonkin verran myös kanssakulkijoihinsa.

Jos nyt yhtään osaan diagnostisoida muita, epäilen, etten ole yksin noissa tuntemuksissani. Monen ihmisen somepäivityksistä on mahdollisesti rivien välistä luettavissa samanlaisia tuntemuksia, joita itsekin näihin aikoihin tunnen.

Muutamat asiat itsessäni ja ympäristössäni ja jopa jotkut ihmiset ärsyttävät, saavat huonolle tuulelle ja mieli tekee karsia tai heittää ne kokonaan pois omasta elämästä, elinpiiristä ja suhdetoiminnasta. Siinä, kun itselläni alkaa olla ilo alkamassa ihanan kesän ja liikkumisen, matkustelun odotuksessa ja toteutuksessa, niin joillakin meistä joku kumman katkera myrkky on saavuttanut melkein lakipisteensä myrkkyrauhasessamme ja suusta tai ehkä oikeammin sormenpäistä tuo myrkky ja katkeruus jopa viha virtaa näppäimien kautta tietokoneen tai mobiilin ruudulle ja siitä kaikkialle maailmaan. Ole siinä sitten itse iloinen!

Monesti oma suojautumiskeino tuossa tilanteessa on vetäytyminen, vauhdin hiljentäminen ja hyvistä sekä iloisista asioista nauttiminen. Se edellyttää kuitenkin usein itseltäni joitain sellaisia toimia, jotka eivät välttämättä ole itselleni tyypillisiä tällaisena ”sosiaalisena eläimenä”.

Kuinkahan monena vuonna olenkaan tehnyt päätöksen vähentää tai jopa lopettaa somessa touhuamisen. Joskus olen jopa lopettanut joitain sivustoja ärsytyksen saavuttaessa lakipisteensä, mutta kohta taas joko avannut entisen tai luonut uuden sivuston. Enää en tee noin!

Olen myös lukuisia kertoja pohtinut syitä tällaiseen käyttäytymiseeni. Varmasti oleellisin syy on jossain geeneissä ja perimässä, mutta näin eläkkeelle siirryttyäni melkein kymmenen vuotta sitten, yhdeksi tärkeäksi syyksi on varmaan noussut myös turhautuminen, hölmö joutenolo talviaikaan ja saamattomuus omissa asioissa. Talvella ei ole riittävästi tai sitten oikeaa tekemistä, joka torjuisi tuon joutilaisuuden ja siitä aiheutuneen turhautumisen.

Kesällä liikun paljon matkailuautolla tai muutenkin. Silloin on usein niin, ettei seuraavaa päivää tiedä, millainen se on, missä silloin olen ja mitä teen. Ja sitä tekemistä riittää, jos vain voimia riittää. On nähtävää, koettavaa, kuvattavaa, kirjoitettavaa joka lähtöön. Tuo aika on täysin erilaista kuin unelias, laiska ja joissain asioissa passiivisen olemisen talviuniaika, aika, jolloin saattaa mennä pari tai kolmekin päivää, etten saa edes pyjamaa pois päältäni koko päivänä. Kertaluontoisena tuollainen on mukavaa, mutta jos se toistuu liian usein, siitä häviää pian mukavuus.

Tänä keväänä olen jo nyt tehnyt paljon sellaista, joka on avannut aivojen tukoksia, lisännyt mielihyvää ja tuonut mukanaan mukavia tunteita. Niin yllättävää kuin se onkin – etenkin heille, jotka minut tuntevat paremmin – olen saanut noita tunteita siivoamisestakin. En ole koskaan pitänyt siivoamisesta ja siksi minulla on oma siivooja, jota tosin nimitän mieluummin mielenterveyshoitajakseni. Hän on tehnyt tuota arvokasta työtään minua auttaen jo vuosikausia. Tänä keväänä pyysin häntä avukseni siivoamaan joitain kotini kohteita, joita ei ole liikutettu sitten viiteen tai kymmeneen vuoteen.

Minulla on kodissani yksi tai ehkä rehellisesti sanottuna noin parinkymmenen kaapin joukossa useampi kaappi, joka on tarkoitettu niille asioille, esineille, jotka pitää saada piiloon, kun joku tulee kylään tai joita en vain sillä hetkellä halua katsella tai pohtia niille oikeaa sijoituspaikkaa. Usein ne esineet sitten pesiytyvät kummasti siihen kaappiin. Kaappien lisäksi samanlainen paikka on eteisen kirjahyllyn päällinen, jossa ovat vuosikausia olleet mm. joskus 1980-luvulla käyttämäni merikortit, lehtileikkeet ja vino pino monenlaisia muita esineitä. Paikkaa on hyvä ystäväni ja entinen työtoverini ja entinen työpaikkani työturvallisuusvastaava nimittänyt turvallisuusuhaksi romahtamisvaaran vuoksi.

Tämä keväänä – tässä äskettäin – pyysin mielenterveyshoitajasiivoojaani auttamaan muutaman tällaisen kohteen putsaamisessa. Näin sitten selkiintyi eteisen kirjahyllyn päällinen, jääkaapin viereinen korkea kaappi ja pari pienempää keittiön kaappia. Kirjahyllyn päällä ovat nyt kauniit maljakkoni – joita löytyikin runsaasti – kuparipannuni ja isäni perintönä minulle kulkeutuneet kaupan kuparipunnukset.

Jääkaapin viereisestä kaapista löytyvät nyt kaikki kauniit vierasastiani, säilytysrasiat ja viinavarastoni, joka olikin kohtuullinen – siis juomatonta materiaalia oli ilahduttavan runsaasti. Tosin onkohan joku jo mennyt ihan piloille asti – mene ja tiedä. Pitäisiköhän se testata!

Siivotut kaapit ja kirjahyllyn päällinen ovat nyt kunnossa, mutta mitä teen niille suurelle määrälle tavaroita, jotka nostimme sieltä keittiön pöydälle ja muualle kotini pöydille. Mihin minä ne nyt panen?

Taidan tästä lähteä ajelemaan matkailuautolla, jos vaikka asia siellä selviäisi.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Muistot palasivat mieleeni

Vapun edellä tapahtui Mikkelissä pieni epämiellyttävä episodi, joka palautti monenlaisia muistoja mieleeni. Osa surullisia muistoja.

Kun olin pieni – se oli joskus 1950-luvulla – ja elin Pohjois-Karjalassa pienessä Tuupovaaran kirkonkylässä, sodan jälkeen sinne muuttaneen isäni perustamassa perheessä. Isä oli ollut sodassa ja tullut sitten evakkona paikkakunnalle, löysi sieltä sotalesken vaimokseen ja perusti sekä perheen, että K-kaupan keskelle kirkonkylää.

Sodan jälkeinen aika – muutama vuosi sodan päättymisestä ja melko katkerasta rauhasta – oli monelle vaikeaa aikaa. Omaisuus oli jäänyt suureksi osaksi Neuvostoliiton valloittamalle alueelle, sodassa oli kaatunut läheisiä ihmisiä – isiä, poikia myös naispuolisia joko lottina tai siviileinä pommituksissa tai muissa kahakoissa. Oli puutetta, köyhyyttä, sotatraumoja ja vaikka mitä

Itse synnyin noin viisi vuotta sodan päättymisen jälkeen ja ensimuistot tuolta varhaiselta lapsuuden ajalta ovat kuitenkin jokseenkin hyviä. Isäni pärjäsi hyvin kauppiaana, minulla oli heti sodan jälkeen syntynyt isoveli ja viisi vuotta jälkeeni syntynyt pikkuveli. Vaikka kaupassa oli kiireitä molemmilla vanhemmilla, yhteistäkin aikaa oli joskus. Kävimme isän kanssa kalallakin, verkkoja pyytämässä ja onkimassa.

Osin meitä hoitivat kotiapulaiset, jotka tekivät ruuan ja siivosivat talossa, mutta merkittävin ihminen vanhempien lisäksi oli mummo – Iida Maria – äidin äiti. Hän eli osin halvaantuneena kanssamme pitkiäkin aikoja, vaikka mummon oma mökki oli melko lähellä ja hän asui siellä joskus, kun oli paremmassa kunnossa. Menetin mummon noin kahdeksanvuotiaana ja se oli kova paikka pikkupojalle monella tapaa.

Varmaan se oli joskus noihin samoihin aikoihin, kun kuulin ensi kertaa minua nimitettävän nimellä, jota en ymmärtänyt. Sanoivat minua "ryssäksi". Kun kysyin asiaa vanhemmilta he joko (äiti) vaikenivat ja sanoivat, etten välittäisi tai (isä) vain hymähtivät asialle. Myöhemmin joku selitti minulle, että sillä tarkoitetaan ”ryssänuskoisia” eli ortodokseja.

No – ei tuo ortodoksisuuskaan ollut niin vahvasti minuun vielä juurtunut, sillä kylällä ei ollut omaa ortodoksista kirkkoa ja maailman tärkeimmät ihmiset – äiti ja mummo – olivat luterilaisia. Mummo veisasi virsiä, vaikkei kai kovin kiihkouskovainen ollutkaan. Niin – ja kävimme joskus myös luterilaisessa kirkossa – se oli isän osalta kylän kauppiaana varmaan eräänlainen sosiaalinen pakko tuohon aikaan.

Aina kun kylällä vieraili – yleensä kansakoululla – ortodoksinen pappi. Olimme siellä mahdollisuuksien mukaan. Tosin silloin ei ollut papeilla omia mersuja ja bemareita, vaan he liikkuivat viitta päällä ja risti kaulassa harvakseltaan kulkevilla linja-autoilla. Meidän pappimme asui Ilomantsissa ja sinne oli melko pitkä ja mutkainen matka. Monesti papin piti yöpyä tällaisella matkalla jossakin ortodoksisessa perheessä. Kasteet, vihkimiset ja hautajaiset tapahtuivat aina pienellä viiveellä, muut kirkolliset toimitukset usein vielä pitemmällä.

Suurin osa kyläläisistä oli luterilaisia, meitä ortodokseja oli kyllä nykyiseen verrattuna enemmän, sillä kylällä ja ympäristössä asui evakkoja. Kaikki kumminikin olivat kylältä – yksi, Andreas (Antti), maineikasta Vornasten sukua ja toinen Erkki ja Eeva, toisesta maineikkaasta suvusta, Karhapäistä. Niin ja kolmas kummi oli Karttusen Pekka.

Kummius silloin oli aika erilaista ja koko ajan se on muuttunut ehkä ohuemmaksi ja ohuemmaksi nykypäivään tultaessa. Silti pidimme melko tiivistä yhteyttä kummeihin ja kummit meihin, yhden kummin pojista yksi oli samanikäinen ja siksi tunsimme toisemme hyvin koulusta ja vapaa-ajaltakin. Toinen kummi teki minulle kerran veikkausrivin – 1x2 – ja voitin sillä 11 oikein ja ostin itselleni polkupyörän. Tältä kummilta minulla on vielä tallella hänen jostain uuden rajan takaa sodan jaloista tuomansa pyhän Nikolaos Ihmeidentekijän ikoni – pyhän, jonka muistolle isäni synnyinpaikan ortodoksinen kirkko oli pyhitetty Korpiselässä.

Tällaisessa ympäristössä siis tämä pikkuinen ”ryssänpentu” kasvoi ja meni sitten aikanaan oppikouluun lähikaupunkiin Joensuuhun, sen mainekkaaseen Joensuun lyseoon, josta sitten aikanaan pääsi ylioppilaaksikin. Tuo oppikouluvaihe kasvatti eniten minun ortodoksista luonnettani ja identiteettiäni.

Syyt kasvuun löytyvät kahdelta taholta, hyvistä opettajista ja huonoista opettajista. Minulle oli ”siunaantunut” ortodoksisen uskonnon opettajiksi maineikkaita nimiä: isä Olavi Jokio ja sittemmin Aamun Koiton päätoimittajankin tutuksi tullut Irja Laine, jotka kauniilla ja tehokkaalla tavalla opettivat meitä ortodokseja joko lyseon kirjoja täynnä olevassa ahtaassa, mutta niin arvoituksellisessa ja mystisessä kirjastossa tai sitten karsserissa, joiden olemassa olosta ei nykynuorilla ole mitään käsitystä. Se oli eräänlainen oppikoulun putka, jonne joutui tarpeeksi paha poika – sillä Joensuun lyseo oli poikalyseo.

Kun mainitsin äsken identiteettini vahvistajaksi myös huonot opettajat, sellainenkin minulta löytyi. Tämän monivuotisen, epäpätevän sijaisopettajan ortodoksinen puoliso oli joitain vuosia sitten karannut kotiapulaisensa kanssa toiselle paikkakunnalle ja jätti vaimon perheineen Joensuuhun. Tuosta suivaantuneena opettaja kantoi sitten kaiketi kaunaa kaikille ortodokseille ja minäkin sain sen osaltani nahoissani tuntea.

Siihen aikaan ortodoksisina kirkkopyhinä – jos meni kirkkoon jumalanpalvelukseen – sai koulupäivän vapaaksi, eikä siitä tullut mitään seuraamuksia. Minä pinkona ahkeroijana en yleensä jäänyt pois koulusta ja istuin kiltisti tunnilla, jolloin tämä opettaja kovaan ääneen kaikkien kuullen luokassa morkkasi minua, että täällä se ryssä istuu tunnilla, vaikka voisi olla poissakin.

Kiitos tämä opettaja – sinun ansiostasi minulle kasvoi vahva ortodoksinen identiteetti, joka on kantanut tuosta tapahtumasta jo noin kuusikymmentä vuotta edelleenkin.

Nämä ajatukset palasivat osin mieleeni, kun nykyisen seurakuntamme kanttori kirjoitti Facebookin sivulla, että hänen viedessään kaupungin kirjastoon seurakunnan kuorojen konsertin ilmoitusta, asiakaspalvelussa ollut kirjastovirkailija torjuin sen ja sanoi, ettei uskonnollisten tapahtumien ilmoituksia julkaista kirjaston ilmoitustaululla. Suutuin tuon luettuani ja otin yhteyden mm. kirjastonjohtajaan, jolta tulikin sitten seuraavana aamuna pahoitteleva viesti, ettei virkailija ollut tiennyt kirjaston käytäntöjä ja konsertti-ilmoitus sittemmin otettiin vastaan. Mutta vahinko ehti jo tapahtua.

Itse koen tällaisen melko vahvasti syrjivänä ja ennakkoluulona omaa uskontoani kohtaan. Katson, että julkisin verovaroin toimivan kirjaston pitää tuoda toiminnassaan esille koko kaupungin, kaikkien sen ihmisten ja erilaisten kulttuurien asioita. Ja onhan ortodoksinen kirkko sentään Suomen toinen virallinen kansallinen kirkkomme – ei siis ihan mikä tahansa uskonto tai kirkko kaupungissamme eikä maassamme, maailmanlaajuisesti nyt puhumattakaan.

Toiminta ei ollut mielestäni pelkkää oman työpaikan säännöistä tietämättömyyttä, joka muuten sekin on huono asia asiakaspalvelijalle. Mielestäni käytös osoitti myös jonkinlaista outoa ennakkoluuloa – ja minulla se kulminoitui tuohon lapsuuden kokemukseen – ”ryssänuskoisuuteen”. Kiitos kirjaston esimiehille, jotka mahdollisesti pian syntyneen ulkoisen paineen edessä toimivat normaalia nopeammin ja ainakin selittelivät asiat oikein päin. Tällaista sattuu, mutta tällaista ei saisi enää toistamiseen sattua – sillä sitten se tuntuu jo joltakin muulta. Ihan oikeasti.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Olenko vanha?

Joillekin ihmisille sanat vanha ja vanhus ovat epämiellyttäviä, etenkin jos niillä kuvataan henkilöä itseään. Itse en ole pahastunut kummastakaan sanasta, mutta olen kyllä useinkin pohtinut, olenko vanha.

Muistan hyvin omia aiempia ennakkoluulojani vanhoista ihmisistä. Mielessä on joitain muistikuvia ihmisistä, jotka – olipa sitten kesä tai talvi, kevät tai syksy – he istuivat kotona kiikkustuolissa villatakki päällä ja villasukat jalassa. Pidin sitä joskus ehkä hieman höpsähtäneen ihmisen toimintana.

Nykyään, kun menen kylppäriin ja minun pitää ohittaa sinne mennessä iso peili seinällä, sieltä katselee minua hieman tuolla samalla tavalla pukeutunut ihminen – aina ei ole villatakkia päällä, mutta villatöppöset useimmiten. Ja ihan tolkun tyypiltä se kuvastimen henkilö kuitenkin vaikuttaa olevan.

Aiemmin ajattelin, että vanhuuteen kuuluu hidasliikkeisyys. Näin saattaa ollakin, koska en enää jaksa juosta sataa metriä tai oikeastaan en metriäkään, jos ei ole hengen hätä. Sata metriä taittuu kävellen ja joskus jopa pitää kerran levätä välillä, ettei hengästy. Mutta se taittuu kuitenkin. Olenko siis vanha?

Istun usein tietokoneen ääressä ja käytän sitä melkoisen paljon päivän aikana. Ehkä joskus jopa liian paljon. Hallitsen tietokoneet melko hyvin, osaan päivittää sivuja netissä ja tarvittaessa tietokoneenkin, jos joku ohjelma sitä vaatii. Joskus olen selvinnyt todella monimutkaisista asioista koneen kanssa, jopa niin, että itsekin ihmettelen, miten selvisin. Olenko siis vanha?

Aikanaan opettelin erään ohjelmointikielen ja ostin siitä kertovan kirjan. Pian poikani opettelivat tuon saman kielen ja sen jälkeen paljon muutakin. Menivät varsin pian ohi oikealta ja jatkoivat johonkin minulle usein melko tuntemattomaankin. Mutta kumpikin sai sieltä ammatin ja he osaavat nyt useita kieliä – tässä tapauksessa ohjelmointikieliä. Joten ei mennyt hukkaan tuonkaan kirjan ostaminen.

Tapasin äskettäin nuoria poikieni ikäisiä tai nuorempia ihmisiä, ammattilaisia ja minulle jäi sellainen kuva, että noissa pari, kolmekymppisissä oli yllättävän paljon – ehkä jopa liian paljon – ihmisiä, jotka eivät todellakaan osanneet käyttää tai hyödyntää tarvittavalla tietomäärällä tietokonetta ja sen ohjelmia. Siksi heidän ammatinharjoittamisessa on joko ongelmia tai sitten muuten vain turhaa hankaluutta.

Muistan itse omilta ammattivuosiltani, kun työpaikalla oli ihmisiä, joiden tehtävänä oli työskennellä lasten ja nuorten kanssa ja eräitten vielä useita vuosia, jopa kymmeniä vuosia – ja – mitä kuulinkaan liian usein heidän suustaan, ”en tule koskaan tarvitsemaan tietokonetta enkä opettele sen käyttöä”. Silloin en muuten tuntenut itseäni vanhaksi vaikka jo viisikymppinen taisin ollakin.

Tuo sama asenne on vielä monilla työpaikoilla ja tekemättömyyttä tai koskemattomuutta tietokoneisiin ja erilaisiin työtä helpottaviin ohjelmiin perustellaan milloin milläkin tekosyyllä, vaikka sillä, että niiden kautta tarttuu viruksia ja tulee ongelmia mainoksien ja minkä kaiken kanssa tuleekaan, oma identiteetti ja yksityisyys vaarantuu.

Itse koin silloin ja voi olla, jos tuntisin asiaa tarkemmin nykyään, sanoisin kenties nytkin, että tuolla tavalla ihminen tunnustaa suurta osaamattomuuttaan ja oppimiskyvyn puutetta ja haluttomuutta hoitaa työtään kunnolla. Ja samalla – riippuen tietysti, mitä työtä tekee – tällä tavoin tekee omalle työlleen ja ammattikunnalleen suurta vahinkoa ja tuhoaa pikkuhiljaa muru murulta mahdollisesti jopa oman ammattinsa.

Itse tunnen vielä jonkin verran opetusalaa. Siellä on erilaisia ammattiryhmiä riippuen mitä ainetta tai luokkatasoa opettaa. Jotkut opetusalat ja niiden opettajat ovat sellaisia, että ne alkavat muuttuneessa yhteiskunnassa olla yhä harveneva joukko ja heidän töitään joko vähennetään tai jopa lopetetaan tai ne siirtyvät jollekin toisen opetusalan ihmisille tehtäviksi.

Nyt siis juuri tällaisten ”harvinaisten” tai ”harvinaisemmiksi tulevien” alojen ihmisillä on ensiarvoisen tärkeä paikka osoittaa tarpeellisuutensa ja ammattitaitonsa, sillä tavallisia duunareita – ovatpa he sitten lääkäreitä, opettajia, insinöörejä tai mitä vain – on pilvin pimein, mutta tietyn, kenties rajatunkin sektorin erityisosaajia ei kasva joka oksalla. Jos ei arvosta omaa työtään niin, että opiskelee uusia ammatin vaatimia taitoja, syöksee silloin omalta osaltaan omaa ammattikuntaansa ”kadotukseen” – lakkautettaviksi ammateiksi.

Aloitin tämän puheen vanhenemisella. Se ei muuten estä opiskelua ja uuden oppimista mitenkään. Kokemuksesta olen havainnut, että ruumis ja sielu tai pitäisikö sanoa fyysinen ihminen ja psyykkinen ihminen vanhenevat usein aivan eri tahtia. Kerroin tuolla aiemmin siitä sadan metrin juoksemisesta. Kesti aika kauan ja se oli ehkä jopa tuskaisaa tuolle psyykkiselle ihmiselle – minulle – hyväksyä, että tuo fyysinen ihminen ei enää pysty siihen, mihin aiemmin pystyi.

Nykyään on myös jokseenkin helppoa ymmärtää itseäni, jos joskus talvella pakkapäivinä tai syksyllä sade- ja römppäaikaan en saa pyjamaa päältäni koko päivänä ja tulee vietettyä sellainen pyjamapäivä tai jopa pari. Minulla on oikeus tehdä niin. Saan tehdä niin, eikä kukaan marise minulle siitä.

Kysyin – olenko vanha? Olen, olen todella vanha. Seitsenkymppinen ei enää pysty moneen sellaiseen asiaan, jota joko haluaisin tai jota ennen tein. Rajoituksia on paljon ja monenlaisia. Pikkuhiljaa alan oppia hyväksymään ne todellisuudeksi.

Silti en ole luovuttanut. Menen ja tulen sillä tavalla kun huvittaa ja tietysti, miten pystyn ja jaksan. Ajelen puolivuotta matkailuautolla ympäri Eurooppaa joskus jonkun kanssa, joskus yksin. Pisin retki taisi kestää pari vuotta sitten reilun kuukauden ja oli noin 7000 km pitkä reissu. Vuodessa ajelen noin 20 000 km tai hieman enemmän matkailuautolla ja sen lisäksi liikun muillakin matkavälineillä. Paljon on nykyisin matkalla ja matkustamisessa rajoituksia, jotka aiheutuvat erilaisista sairauksista ja vanhenemisesta, mutta yritän jättää ne syrjään, olla ajattelematta niitä liiaksi ja mennä, jos vain suinkin voin. Lääke- ja hoitolaukun koko on kasvanut ja se vie jo ison osaan matkalaukusta, mutta laitan vähemmän t-paitoja tai muita vaatteita mukaan ja ostan niitä tarvittaessa periltä. Asiahan ei ole kuin järjestelykysymys. Ihan niin kuin se sähköavusteinen polkupyöräkin, joka kulkee mukanani matkailuautossa ja auttaa hurjasti laajentamaan reviiriäni.

Joten vastaus kysymykseen omalta kohdaltani todellakin on: kyllä – olen vanha – so what, entäs sitten?

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com