Enkelit kävivät ovellani

Suojelusenkeli Fridolin Leiberin (1853–1912) maalauksessa.
(Kuva: Wikipedia) 

Suomen 107. Itsenäisyyspäivän aatto jää kyllä joksikin aikaa mieleeni, niin vaikuttava se oli.

Tarina alkaa itse asiassa jo päivää, paria aikaisemmin. 4.12. Minulla oli tutkimus sairaalassa, jota jännitin hieman ja siksi edeltävä yö ei ollut kaikista laadukkain unen suhteen. Sairaalareissukaan ei ollut ihan sellainen kuin odotin ja illalla oli hieman sellainen tuntu, että olipa tässä taas yksi ”tällainen päivä”. Otin lasillisen punaista unijuomaa ja kävin nukkumaan puolen yön aikoihin.

Yöunet jäivät melko lyhyeen, sillä jossain vaiheessa – silloin en vielä tiennyt edes mihin aikaan – ovikello soi monta kertaa: ping, ping,ping. Koska viime aikoina talossa on ilmennyt erään henkilön osalta jonkinmoista häiriökäyttäytymistä, ajattelin, että hän oli taas päästänyt pullon hengen irti, enkä riisunut uniapneamaskia, vaan jatkoin untani.

Melko pian – varmaan noin minuutin kuluttua – uusiutui ovikellon rimputus, nyt vaan entistä voimakkaampana: ping, ping,ping. Tällä kertaa riisuin maskin ja menin unenpöpperössä, tukka sekaisin, silmät sirrillään, yöpuvun puserossa ja kalsarit jalassa ja aukaisin asuntoni oven noin klo 03 aamuyöllä. Oven takana seisoi kolme palomiestä kypärät päässä, hengitysmaski naamalla, happipullot selässä ja palomiehen turva-asu päällä. Kummasti hävisi unet hetkessä ja seisoin hämmästyneenä kuunnellen heidän ilmoitustaan: talossa on syttynyt tulipalo.

Näkymä ikkunastani 5.12.2024 klo 03
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Ensialkuun eivät kertoneet, missä palaa muuta kuin alempana talossa ja halusivat tutkia onko minun asunnossani savua. Ilmoitin, että en tässä unenpöpperössä ole ainakaan huomannut vielä, mutta palomies voi tulla itse katsomaan ja teki saman havainnon. Sisällä asunnossani ei ollut savua eikä myöskään palohälyttimeni reagoinut millään tavalla.

Palomiehet jatkoivat matkaa muihin asuntoihin, suljin oven, menin sulkemaan kotini ilmastoinnin ja puin päälleni. Sen jälkeen menin tulipalon katkuiseen käytävään ja luvan saatuani hissillä alas, jossa osa talon asukkaista istui jo pyykinkuivaushuoneessa silmät yhtä ristissä kuin minulla, yhtä hämmästyneinä ja pelokkaina, osa jopa ehkä pienessä paniikissa. Itse – kumma kyllä – olin melko rauhallinen ja pystyin siinä jopa samalla hieman rauhoittelemaankin muita vanhuksia.

Palomiehet ja paikalle saapunut ensiapuryhmä toimi hyvin tehokkaasti ja rauhallisesti. He veivät osan vanhemmista ihmisistä tarkastukseen ambulanssiin ja olivat vahvasti koko ajan tukena ja apuna. He kyselivät usein jokaiselta vointia. Samalla selvisi palon kohde, joka sijaitsi omaa asuntoani kerrosta alempana ja heti siinä, kun kotoani laskeutuu kerroksen alemmaksi, niin rappujen alapäässä oleva kolmio oli tulessa. Meillä ei ollut kuitenkaan yhteistä seinäpintaa, vaan välissä oli rappukäytävä.

Muutama askelma alempana
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Palomiehet ja ensiapuryhmä antoivat runsaasti huomiota meille ja kertoivat tarvittavista mahdollisista avustavista toimista ja kriisiavusta sekä rauhoittelivat meitä tyylikkäästi ja asiansa osaavasti. Molemmille ryhmille pitää antaa toiminnasta 10+. Osaltamme autoimme heitä jakamalla niitä taustatietoja, joita meillä oli talosta ja palon kohteena olevasta asunnosta.

Asunto paloi parveketta myöten
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Myöhemmin, kun luulin jo virheellisesti selvinneeni tilanteesta, laitoin tapahtumasta kuvan ja jotain tekstejä sosiaaliseen mediaan, jossa ystäväni Jari totesi, että enkelit olivat matkassa. Kerroin hänelle tavanneeni kolme heistä aamulla vähän ennen kello kolmea asuntoni ulko-ovella happimaskit naamalla ja happipullot selässä. Tähän Jari totesi hieman ihmetellen, ettenkö tiennyt sitä, että kyllä enkelit osaavat muuttaa sädekehänsä happinaamareiksi ja siivet happipulloiksi.

Valkinen nuoli: palopaikka, musta nuori: kotini
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Selviäminen shokista vei kuitenkin vielä oman aikansa ja vaati enemmän, kuin ollenkaan osasin odottaa. Mutta onneksi on ystäviä.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Millaisen arkkipiispan Suomen ortodoksinen kirkko tarvitsee?

Valamon Krituksen kirkastumisen luostarin kirkko.
[Kuva (c) Hannu Pyykkönen]

Vähän ennen H-hetkeä - arkkipiispan valintaa 2024 - pohdin asiaa tällaisena tavallisena, mutta samalla ehkä kuitenkin aktiivina ortodoksina. Ensin ihan yksinäni, sitten hyvien ystävieni kanssa. Koska olen ollut jo jonkin aikaa sivussa aktiivisesta toiminnasta, yritin samalla luoda itselleni jonkinlaisen todenmukaisen kuvan, missä Suomen ortodoksisessa kirkossa tällä hetkellä mennään, ja mitä kirkollamme mahtaa olla vastassa tulevaisuudessa?

Otsikon kysymykseen muototui sitten lopulta melko moninainen vastaus, koska Suomen ortodoksisen kirkon tarvitseman arkkipiispan määrittely lienee nyky-Suomessa todella monitahoinen kysymys. Se riippuu monista tekijöistä, kuten kirkon tämän hetkisistä sisäisistä haasteista, yhteiskunnallisesta tilanteesta laajemminkin ja tietysti – etenkin kirkon jäsenten toiveista. Voinee silti kuitenkin eritellä muutamia yleisiä piirteitä, jotka voisivat tehdä arkkipiispasta menestyksekkään ja kirkon tarpeisiin vastaavan johtajan.
---
Hänen tulee mielestäni olla:
* Henkinen johtaja: Arkkipiispan tulee olla vahva uskovainen ja hengellinen auktoriteetti, joka pystyy johdattamaan kirkkoa ja sen jäseniä syvempään uskonelämään. Hänen tulee olla kyvykäs tulkitsemaan ortodoksista opetusta nykyaikaan soveltuvalla tavalla ja tarjoamaan hengellistä ohjausta sekä papistolle että maalikoille.
* Yhteisöllinen johtaja: Arkkipiispan tulee olla kiinnostunut ja osallistuva kirkon yhteisöllisyyteen. Hänen tulee olla läsnä seurakunnissa, kuunnella jäsentensä huolenaiheita ja tukea erilaisten paikallisyhteisöjen, seurakuntien ja vapaaehtoisten toimintaa.
* Visionääri: Arkkipiispan tulee pystyä luomaan kirkolle selkeä ja inspiroiva visio tulevaisuudesta. Hänen tulee olla rohkeasti uudistusmielinen ja samalla kuitenkin kunnioittava kirkon perinteitä, traditiota.
* Yhteistyökykyinen: Arkkipiispan tulee olla hyvä yhteistyökumppani sekä kirkon sisällä että sen ulkopuolella. Hänen tulee pystyä rakentamaan hyviä suhteita muihin kirkkoihin, valtion ja kuntien viranomaisiin ja yhteiskunnallisiin toimijoihin. Hänen tulee olla myös sosiaalinen suhteessa ympäristöönsä, jossa hän toimii, suhteessa kaikkiin kirkon jäseniin ja työntekijöihin. Hänen ei tule olla muiden vietävissä oleva ja ohjailtava, eikä alistua vapaaehtoisesti eikä painostettuna tekoihin, joiden kautta häntä voidaan painostaa vääriin ratkaisuihin ja päätöksiin sekä sivusta johtamiseen.
* Kommunikaattori: Arkkipiispan tulee olla taitava kommunikaattori, joka osaa selkeästi ja ymmärrettävästi välittää kirkon sanomaa niin kirkon sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Hänen tulee myös olla avoin kaikelle vuorovaikutukselle median kanssa ja etenkin oman kirkon kuin myös ulkopuolisen median kanssa.
* Sopeutuva: Nykyaikaisessa yhteiskunnassa arkkipiispan tulee olla valmis mukautumaan muuttuviin olosuhteisiin ja uusiin haasteisiin muissa asioissa kuin oman dogmin kohdalla. Hänen tulee olla valmis käyttämään myös moderneja viestintävälineitä ja teknologioita.
---
Melkoisia odotuksia siis. Samalla pitää muistaa, että Suomen ortodoksisen kirkon erityispiirteet toisena kansallisena kirkkona voivat vaikuttaa arkkipiispan profiiliin, asemaan ja johtamiseen.
---
Tällaisia erityispiirteitä ovat mm.:
* Kirkon monikulttuurisuus: Arkkipiispan tulee olla sensitiivinen kirkon monikulttuuriselle luonteelle ja pystyä yhdistämään eri taustoista tulevia ihmisiä.
* Suhteet muihin ortodoksisiin maihin: Arkkipiispan tulee hallita hyvät ja asialliset suhteet kaikkiin ortodoksisiin paikalliskirkkoihin ja muihin kirkkoihin.
* Yhteiskunnallinen rooli: Arkkipiispan tulee olla valmis ottamaan kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja edistämään oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa.
---
Kuten olemme sen jo huomanneet, arkkipiispan valinta on monimutkainen prosessi, jossa punnitaan ennakkoon ja myös jälkikäteen useita eri tekijöitä hyvillä ja huonoilla keinoilla, uutisilla, puheilla, mustamaalaamisella, huhuilla ja tarvittaessa vaikka ”keltaisella lehdistöllä”. Hyveitä ei useikaan niinkään haeta, mutta vikoja, epäonnistumisia ja puutteita sitä enemmän.

Nykyisessä modernissa maallistuneessa maailmassa tällaisessa kirkollisessa tehtävässä ei enää menesty mystinen ja tuntematon hahmo, vaan hänen tulee olla mieluumminkin kaikilla tavoin ”putipuhdas”, aito, oman elämänsä hallitseva ja menneitten sekä tulevien tekojensa ja elämänsä osalta ”puhtailla vesillä”, ilman skandaaleja kulkeva ihminen.

Mutta tärkeintä varmaan on, että uusi arkkipiispa pystyy omaehtoisesti, omin avuin, mutta samalla yhteistyössä tärkeiden kanssakulkijoiden kanssa, johdattamaan ortodoksisen kirkon kohti tulevaisuutta ja vastaamaan nykyaikaisen ihmisen hengellisiin tarpeisiin ja tuleviin valtaviin taloudellisiin haasteisiin ja mahdolliseen kirkon ja valtion eroon.

Arkkipiispan tulee pystyä tarvittessa olemaan luja ja vakaa johtaja, kallio, johon kirkkomme voi turvallisesti nojata. Mikäli kalliossa on halkeamia tai se murenee, samoin käy helposti väärien ratkaisujen ja heikon johtajuuden vuoksi jäsenistökin kohdalla. Siksi arkkipiispan oikea ja kokonaisuutta sekä kirkkomme perinteitä kunnioittava valinta on elintärkeä kirkollemme.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Tehdäänpäs meikämatista piispa

Kaikkea sitä unissaan mielessä käykin. Huh!

Ortodoksisen kirkon hierarkia ja erilaiset kirkolliset tehtävät ja arvonimet ovat sellainen labyrintti, jota ei ihan tällainen tavallinen tallaaja kaikkea ymmärrä. Yritin kerran selvittää kirkkossamme myönnettävän arvonimen ”arkonin” taustaa ja historiaa. Se ei ollut ollenkaan helppo homma. Löysin jostain vieraskieliseltä nettisivulta artikkelin, jossa tätä asiaa selitettiin tai niin voitaisiin kai sanoa, että yritettiin selittää niin, että minäkin siitä jotain ymmärtäisin. Yllättävä vähiin jäivät villat kuitenkin tässäkin tapauksessa.

Sain aikaiseksi kuitenkin keskeneräisen artikkelisarjan, joka ei sitten ehkä loppujen lopuksi havainnoinut asiaa muuten kuin siinä mielessä, että ymmärsin asian olevan todella monimutkaisen. Meiltä Suomestakin löytyi mielenkiintoisia eri ihmisille myönnettyjä arvonimiä: ”Patriarkaalinen sihteeri” (Notarios), ”Patriarkaalinen koollekutsuja” (Depotatos), ”Portinvartija” (Ostiaritos), ”Patriarkaalinen arkistonhoitaja” (Khartularios) ja ”Hovilääkäri” (Aktuarios), eräitä tällaisia olemasaolevia mainitakseni.

Elämme nykyaikaisessa, modernissa, demokraattisessa Suomessa, jossa useimmiten ajattelemme, että erilaisia tehtäviä jaetaan ja annetaan ihmisille pelkästään osaamisen ja taitojen perusteella. Helposti unohdamme meilläkin Suomessa menneinä vuosina suuresti vallassa olleen yleisen käytännön, että tehtävään valittiin taitavin ja soveliain – siis asiansa osaava ja henkilö, joka katsotaan tehtävään kaikkeen soveliaimmaksi. Silloin kun soveliaisuus meni ohitse taitavuuden – mikä saattoi tapahtua turhan useinkin – saattoi asiassa ilmentyä neuvotteluja tai jopa riitauttamisia, jotka sitten selvitettiin erilaisia oikeuksissa ja milloin missäkin ja ne päättyivät sitten mikä mitenkin. Hyvin tai huonosti tai jopa hyvin huonosti.

Ortodoksisessa kirkossa kaikki on monella tapaa toisin verrattuna moniin muihin organisaatioihin. Vaikka hierarkkinen järjestelmämme ja organisaatiomme on Suomessa osittain järjestetty sekä luterilaisen kirkon mallin mukaisesti kuin myös kunnallisen ja valtakunnallisen demokraattisten organisaatioiden mukaisesti, meillä ortodokseilla on melko paljon asioita, jotka silti ovat järjestetty toisin ja joissa toimitaan toisin kuin ”normaalisti”. Asiaa selitetään milloin synodaalisuudella, milloin kirkollisilla kanoneilla, kirkollisella ”lainsääännöllä”, jotka ovat peräisin jokseenkin muinaisilta ensimmäisten yleisten kirkolliskokousten ajoilta.

Yksi tällainen asia on piispan valitseminen. Historian saatossa meille on valittu jopa papiksi vihkimäton maallikko patriarkaksi. Tällainen oli muun muassa Fotios Suuri (Φώτιος Α´), joka eli 800-luvulla ja josta sittemmin tuli Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka.

Eipä tuollainen valintatapa ole meillekään Suomessa tuntematon. Vuonna 1980 meillekin valittiin Suomen ortodoksisen kirkon apulaispiispaksi pappisvihkimystä saamaton maallikko Pertti Rantala, josta sitten tuli Joensuun piispa Aleksi. Hänet tosin ennen piispaksi vihkimistä vihittiin ensin munkiksi, sitten munkkidiakoniksi, sitten pappismunkiksi ja arkkimandriitaksi ja vihdoin viimein sitten piispaksi. Ja hyvä piispa hänestä tulikin, mutta kuten sanottua, tällainen tapa valita ihmisiä erilaisiin tehtäviin ei ehkä ole niitä kaikista yleisimpiä Suomessa.

Useissa vaativimmissa valtakunnallisissa tehtävissä suoritetaan usein henkilön kohdalla jonkinlainen tarkistus, jossa perataan hänen elämäänsä ja soveliaisuuttaan tehtävään jollakin tasolla. Tietääkseni tällaisen tarkastuksen tekee useimmiten Suojelupoliisi. En tiedä tehdäänkö tällainen tarkastus myös piispojen kohdalla. Toivottavasti.

Arvelen että tuollaisessa tarkastuksissa tutkitaan onko henkilö tehnyt jotain rikoksia tai rikoksiin viittaavaa tai muuta tehtävään katsoen sopimatonta. Oletettavasti hänen elämäänsä tarkastellaan laajasti ns. syntymästä valintahetkeen ja kaikki oleelliset asiaan vaikuttavat tekijät kerrotaan sitten valitsijoille valinnan avuksi. Näin mistään tietämättömänä maallikkona voisi ajatella, että niitä asioita, joihin tuollaisessa tarkastuksessa kenties kiinnitettäisiin huomiota, liittyvät jollakin tavalla maan turvallisuuteen, kuten esimerkiksi henkilöstä armeijasta tai muissa yhteyksissä saatuihin kokemuksiin, sotilaskoulutukseen, elintapoihin, omaan henkilökohtaiseen talouteen, ja mitä niitä sitten mahtanee muita ollakaan. Tarkasti en sitä todellakaan tiedä. Netissä asiasta sanotaan vain, että ”turvallisuusselvitys on turvallisuusjärjestelmän työkalu, jolla pyritään estämään epäluotettavien henkilöiden pääsy tehtäviin, joissa he voisivat uhata valtion tai yrityksen turvallisuutta tai tärkeää yleistä tai yksityistä etua. Jokaisella valtiolla on omat turvallisuusselvitysmenettelynsä.”

Kun tekoälyltä kysyy neuvoa asiassa, se antaa seuraavanlaisen aika hyvän vastauksen:

Perinteisesti ortodoksisen piispan tulisi täyttää seuraavat kriteerit:

• Uskonnollinen vakaumus: Piispan tulee olla syvällisesti uskova ja elää kristillisen elämän mukaisesti. Hänen tulee tuntea hyvin ortodoksinen teologia ja kirkon perinteet.

• Moraalinen puhtaus: Piispan tulee olla moraalisesti ehdoton ja elää siveellisesti puhdasta elämää. Hänen tulee olla esimerkkinä laumalleen.

• Henkinen kypsyys: Piispalta odotetaan kykyä johtaa seurakuntaa hengellisesti ja antaa viisasta neuvoa. Hänen tulee olla kokenut kristitty ja tuntea ihmisten sielun tarpeet.

• Hallinnolliset taidot: Piispa vastaa hiippakuntansa hallinnollisesta johtamisesta, joten häneltä odotetaan hyviä organisointi- ja johtamistaitoja.

Piispan soveliaisuuden määrittely on monimutkainen kysymys, johon ei ole yhtä yksinkertaista vastausta. Vaikka kanoneissa eli kirkon säännöissä on asetettu tiettyjä kriteereitä, niiden tulkinta ja soveltaminen on historiallisesti vaihdellut ja on edelleenkin kontekstista riippuvainen.

Vaikka yllä mainitut kriteerit ovat yleisesti tunnustettuja, niiden tulkinta on kuitenkin haastavaa. Esimerkiksi "moraalinen puhtaus" voi tarkoittaa eri asioita eri kulttuureissa ja historiallisissa konteksteissa. Myös "henkinen kypsyys" on subjektiivinen käsite, jonka arviointi voi olla vaikeaa.

Monet kanonit ovat peräisin varhaiskirkon ajalta, ja niiden soveltaminen nykyaikaiseen yhteiskuntaan voi olla siksi haastavaa.

Oletettavasti kirkossamme on myös vallalla sääntö, että ehdokkaiden tausta tutkitaan huolellisesti, ja heidän soveltuvuutta piispan tehtävään arvioidaan. En tosin tiedä kuka tuon mahdollisen tutkinnan suorittaa, jos sitten "ihan aikuisen oikeasti" suorittaa kukaan.

Perinteen mukaisesti ''synodi'' – meidän tapauksessamme ''kirkollikokous'' – joka koostuu papistosta ja maalikoista, kokoontuu keskustelemaan ehdokkaista ja päättää, ketkä heistä esitetään piispain kokoukselle ja/tai patriarkalle. Piispuuden laadusta (''apulaispiispa, metropoliitta, arkkipiispa'') riippuen Ekumeeninen patriakka tai tai joku muu taho tekee lopullisen päätöksen piispan valinnasta.

Vaikka vaalit suoritetaan Suomen lain mukaan Suomessa ja valintakin tapahtuu Suomen lain mukaan Suomessa, ortodoksisen perinteen ja kirkollisteen kanonien mukaan ainakin arkkipiispan valinnassa lopullisen päätöksen tekee kuitenkin Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti, jossa normaalitilanteissa järjestetään joko nimellinen tai todellinen ”toinen vaali”, jossa ehdokkaana on Suomessa valittu henkilö ja kenties joku patriarkaatin asettama nimellinen tai todella varteenotettava henkilö ja valinta tapahtuu näiden välillä. Ja sen jälkeen ekumeeninen patriarkka vahvistaa arkkipiispan valinnan sen henkilön kohdalle, joka tuossa toisessa vaalissa voittaa.

Näin tapahtunee nytkin ja asia selvinnee piakkoin. Tuleeko uudeksi arkkipiispaksi joku rajaseutujen, korven mies vai kaskiviljelysten, halmeen poika, sen tietää viime kädessä sitten ekumeeninen patriarkka.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Minä, Konstantinopoli, Moskova ja kirkolliskokouksen eka päivä

Kirkolliskokouksissa on ollut usein mielenkiintoisia vieraita.
Näin myös vuonna 2008.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Suomen autonominen ortodoksinen kirkko on valitsemassa itselleen uutta arkkipiispaa. Autonominen kirkko tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että kirkkomme ei ole ihan täysin itsenäinen eli autokefalinen ortodoksinen kirkko, vaan kuulumme suuremman kirkollisen organisaation, tässä tapauksessa Turkissa sijaitsevan Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen ja ohjaukseen.

Mielenkiintoista on muuten huomata, että käytän tässä yhteydessä taas luontevasti sanoja ”Turkissa siaitsevan”, mitä aiemmin ehkä jossain määrin – olisiko oikeampi sana vierastin – mutta ainakin vältin aktiivisesti käyttämästä. Sanalla Turkki kun ei oikein tuolloin, eikä ehkä enää nykyisinkään, ole geopoliittisesti mitenkään ylevä kaiku. Sanan käytön muutos johtunee siitä, että viime aikoina olemme ortodokseina joutuneet selittämään kotomaassa ja maailmalla, että me emme Suomen ortodoksisena kirkkona ole millään tavalla osa Venäjän eli Moskovan patriarkaattia, johon me ennen 1920-lukua olosuhteiden pakosta silloin jouduimme kuulumaan ollessamme osa tšaarin Venäjän jäännöksiä. Lienen siis ajatellut, että sana Moskova oman kirkkomme yhteydessä kuulostaa kauheammalta kuin Turkki ja siksi tein tuon vaihdoksen sanomisiini ihan julkisuudessakin.

Aiemmin käytin patriarkaatistamme yleensä nimitystä Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti, kertomatta, että Konstantinopoli sijaitsee Istanbulissa, Turkissa. Mutta nykyinen maailman geopoliittinen tilanne on siis pakottanut ottamaan välimatkaa omaan ortodoksiseen historiaamme ja sitä kautta hylkäämään entistä enemmän Moskovan, Venäjän, johon meidät aikanaan varmaan enemmän tai vähemmän pakolla valtiollisen alueen liittämisen yhteydessä kirkkona liitettiin ja jonka sittemmin kuitenkin on luonut omalle suomalaiselle kirkollemme meidän oman kirkollisen taustan ja yhä edelleen nykyisin käytettävän kirkollisen elämäntyylin, jumalanpalvelusten kaavat ja kaikki sen enemmän slaavilaiselta kuin kreikkalaiselta tuntuvat muotonsa.

Toki viime vuosina kirkkoamme on jossain määrin ns. bysantisoitu, siis muutettu slaavilaisesta enemmän kreikkalaisemmaksi. Varsinkin Venäjän aloittaman hirvittävän Ukrainan sodan jälkeen kaikki kirkolliset yhteytemme ovat suuntautuneet muualle kuin Venäjälle, pääasiassa Kreikkaan, Konstantinopoliin ja muihin läinnä kreikkalaisvaikutteisiin ortodoksisiin maihin. Ne suomalaisetkin, joilla on joitain yhteyksiä venäläisiin, ovat joutuneet jopa jonkinlaiseen ”marginaliin” tai heitä ainakin katsotaan hieman alta kulmien.

Kaikki tämä edellä kerrottu näkyy vahvalla tavalla marraskuussa 2024 aloitetussa Suomen ortodoksisen kirkon ylimmän päättävän elimen, kirkolliskokouksen, kulussa. Olen itse seurannut vuosikausia kirkolliskokousta niin sisältäpäin kuin ulkoapäin, olemalla aikanaan kirkolliskokousedustajana ja sittemmin tekemällä erilaisia juttuja, videostriimauksia yms. kirkolliskokouksista. Tunnen siis kirkolliskokouksen työtapoja, menetelmiä ja viime päiviin saakka jossain määrin myös edustajia melko hyvin.

Nykyisin elävät kaikki suomalaiset piispat – siis eläkkeellä olevat tai yhä työskentelevät – ovat minulle melko lailla tuttuja. Jonkun heistä tunnen jo yli neljänkymmenen vuoden takaa ja suhteeni näihin kirkollisiin hierarkkeihin on kirjavan monenlainen: joku heistä on vanha koulukaverini, joku sukulaiseni ja joku jollakin muulla tavalla hyvinkin tuttu. Sitten joku on sellainen, joka ei siedä minua alkuunkaan, eikä halua olla minun kanssa tekemisissä millään lailla.

Vuosia, vuosia sitten istuimme hyvän ystäväni Pogostan Hilikan eli Hilkka Kuuselan kanssa jossain – saattoi olla vaikka Puronniemessä leirinuotiolla – ja keskustelimme kirkkomme papistosta. Silloin totesimme yhdestä suusta sen, että tunnemme näitä kirkkomme pappeja melko hyvin ja se on samalla sekä ilo ja siunaus kuin myös melkoinen riesa. Hekin kun näet ovat ihmisiä osaamiseen ja osaamattomuuksineen, etuineen ja vikoineen, eikä tällaisten asioiden tunteminen ja tietäminen enää tuntunut kovinkaan mukavalta.

Näiden tuntemusten kanssa olen nyt seurannut kirkolliskokouksen 2024 kulkua, joka poikkeaa melkoisesti niistä lukuisista kirkolliskokouksista, joissa itse olen ollut tavalla tai toisella mukana. Kokouksen puheenjohtajistossa istuu kaksi hieman jopa synkkäilmeistä, ulkomaalaista metropolittaa, jotka läsnäolollaan ja hieman jopa olemuksellaan, tuovat mieleen enemmän laumaansa vahtivan kirkollisen ”mafian” edustajan kuin piispan. Tämä tietysti on aivan henkilökohtainen hurtti näkemykseni vailla minkäänlaista todellisuuspohjaa. He ovat siellä varmasti aivan oikeaa tehtävää suorittamassa. Tehtävää, jonka ekumeeninen patriarkka on heille määrännyt.

Ja kun ensimmäisen päivän kirkolliskokouksen kulkua olen seurannut etänä, oletan, että patriarkalla on ollut hyvä syy lähettää edustajansa tarkkailemaan tai vahtimaan tai mikä ilmaus siihen nyt halutaankaan laittaa, kirkolliskokouksen kulkua ja siellä tehtäviä päätöksiä.

Mikä tulee olemaan tämän historiallisen kirkolliskokouksen 2024 tärkein ratkaisu, sitä en lähde vielä ensimmäisen päivän jälkeen edes arvailemaan. Toki minulla on siitä jonkinlainen käsitys, valistunut arvaus, mutta ensimmäisen kokouspäivän jälkeen voisin ehkä sanoa, että aika monen käsitykset heittävät varmaankin ”häränpyllyä” ja menevät uusiin pohdintoihin. Joten lopputulema tulee varmasti olemaan meille kaikille isonkin yllätys.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kuulusteluissa selvinnyttä

Olen vuosina 2023-24 kirjoitellut silloin tällöin blogijutuissani eräästä lukemissani teksteissä kohtaamastani, minulle entuudestaan tuntemattomasta henkilöstä. Kyseessä on Pekka Matsi, joka tunnettiin sittemmin papillisella nimellään pappismunkki Johannes.

Pappismunkki Johannes (Pekka Matsi)
(Kuva Tuula Iljinin albumista)

Alkuun pelkästään kiinnostuin nimestä, joka oli sama kuin eräällä tuntemallani, vielä elossa olevalla pappismunkilla. Kun sitten varsin pian selvisi, että kyseessä on aivan eri henkilö, kiinnostuin aiheesta. Kuka olikaan tämä pappismunkki Johannes?

Alkuun kohtasin monia ongelmia. Melko moni tiesi hänet, mutta ei sitten tietänyt kuitenkaan oikeastaan nimeä tai jotain pikku yksityiskohtaa enempää. Tämä selvästi lisäsi mielenkiintoani aiheeseen ja niinpä paneudun siihen – kuten sanotaan – kaikella tarmollani.

Nimen takaa paljastui sittemmin mielenkiintoinen, jossain määrin myös ristiriitainen hahmo. Mielestäni kenties ristiriitainen suhteessaan elämäänsä ja ympäristöönsä, jossain määrin oletettavasti levoton hahmo. Tuota hänen tarinaansa on osittain kerrottu aiemmissa kirjoittamissani aihetta "sivuavissa" kuudessa blogijutussa. Toki tyylilleni uskollisena hieman muillakin asioilla maustettuina.

Jotain jäi kuitenkin kertomatta ja jotain jäi tutkimatta. Asiantilaan vaikutti runsasluminen viime talvi, joka osittain – jos ei nyt ihan kokonaan tuhonnut – niin ainakin vaikeutti osan tutkimusmateriaalin saamista. Kaikki tiedossa oleva materiaali ei ole vieläkään löytynyt ja on siten mahdollista, että tämäkään blogijuttu ole sitten se viimeinen tässä "saagassa", vaan se saa mahdollisesti vielä yhden tai useamman jatko-osan. Ennen julkaisemattomia kuvia ainakin löytyy vielä lisää. Laitan jonkun tänne maistiaisiksi.

Tällä hetkellä selvittämättä on vielä, missä pappismunkki Johannes loppujen lopuksi kuoli ja mihin hänet on haudattu. Joitain ”varmaksi todettuja” arveluja asiasta toki on, mutta selvittäessäni Johanneksen elämän levottomia vaiheita, olen itse asettanut nuo tiedot vielä lokeroon: epävarmoja / varmistamattomia tietoja / kenties huhuja.

Toki on tietysti täysin mahdollista, että itsekin tuossa tekstissäni olen noita samoja epävarmoja, varmistamattomia tietoja ja jopa huhuja jakanut. Mutta yritin kyllä tosissaan selvittää asioiden alkuperää ja pyrin siihen, ettei tekstissä ainakaan tietoisesti olisi huhuja.

Nuo aikaisemmat hajallaan, eri paikoissa ja eri aikoina kirjoittamani kuusi blogikirjoitusta löytyvät oheisesta alla olevasta listasta aikajärjestyksessä linkkeinä. Osa kaksi on muista poiketen eräänlainen alkuun sattunut mielenhäiriö-välitilinpäätös, kun asiassa alkoi olla monenlaisia tietoja ja etenkin hurjia huhuja.

Ja kuten minulle niin tavallista, en ole suinkaan kaikissa jutuissani aina pysynyt pelkästään Johanneksen elämässä, vaan mukaan on tullut – kas kummaa – muutakin.

I Neroja vai konnia
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/neroja-vai-konnia.html
II Muistini mukaan …
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/muistini-mukaan.html
III Kiertolaismunkki Suomesta
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/kiertolaismunkki-suomesta.html
IV Seminaarista luostarien kautta armeijaan
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/seminaarista-luostarien-kautta-armeijaan.html
V ”Villin munkin” yllättäviä peliliikkeitä
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/villin-munkin-yllattavia-peliliikkeita.html
VI Vankileiriltä Ranskaan papiksi
https://pyykkonen.blogspot.com/2024/01/vankileirilta-ranskaan-papiksi.html
VII Kuulusteluissa selvinnyttä
Luet sitä juuri nyt.
---

Koska edellisestä blogijutustani on jo aikaa, enkä välttämättä halua pakottaa kaikkia lukemaan noita juttuja uudestaan – vaikka ne kovin mielenkiintoisia ovatkin – niin kertaan tässä hieman Johanneksen elämää tiiviissä muodossa niiltä osin, kun se on mm. Suojelupoliisin arkistoissa oleviin raportteihin kirjattu. Tosin tästä seitsemännestä osiosta löytynee myös jotain ns. uuttakin tietoa. Tämä arkistolähde sisältyy alkuaan TT Juha Riikosen väitöskirjatutkimukseen, mistä olen sen ystävällisesti saanut häneltä käyttööni.
---
Suojelipoliisin papereista selviää, että pappismunkki Johannes Matsi maalliselta nimeltään Pekka tai Pietari / (kirkonkirjoissa) Petr Matsi oli kotoisin Salmista. Hän kuului suureen perheeeseen, hänellä oli neljä veljeä ja neljä sisarta. 1920-luvulla hän meni noviisiksi Laatokan Valamon luostariin, jossa oli sotaväkiaikaan asti 1922. Hän opiskeli 1920-luvulla jonkin aikaa myös Sortavalaan ortodoksisessa pappisseminaarissa, mutta joistain syystä johtuen joutui eroamaan kesken opiskelujen. Seminaarin jälkeen hän meni sitten Konevitsan ja Valamon luostareihin, joista kuitenkin lähti 1928 Viroon Petserin luostariin. 1930 hän siirtyi Petseristä piispa Johannes (Joann) Bulinin kanssa silloiseen Jugoslaviaan Prizren kaupungin lähettyvillä sijainneeseen Visokija Decanen luostariin. Siellä hänet vihittiin ns. puolimunkiksi nimellä Johannes. Tästä luostarista hän siirtyi sitten vielä Gomeakin luostariin, jossa hiippakunnan piispa Benjamin vihki hänet ensin munkkidiakoniksi ja kolmen kuukauden kuluttua kesäkuun alussa 1937 pappismunkiksi.

Virolainen piispa Joann Bulin 1930
(Kuva: Aamun Koitto / Ortodoksi.net)

Samoihin aikoihin hän tarinoiden mukaan ilman lupaa poistui luostaristaan ja palasi Suomeen ja oli Konevitsassa Talvisodan syttymiseen saakka. Talvisodassa hän toimi lääkintäaliupseerina Taipaleenjoensuussa 1. tykistöpatterissa Järisevässä. Välirauhan aikana toimi evakossa olleessa Konevitsan luostarissa Keiteleellä ja sitten Jatkosodassa hänet määrättiin ratsuväkiosastoon. Jatkosodan aikana 1941 hänet nimettiin Äänesniemen alueen sotilaspapiksi. 1944 hänet komennettiin Joensuuhun ja sieltä määrättiin Seinäjoelle sotavankileiri 8:n papiksi, jossa toimi sodan loppuun saakka, kun sotavankeja oli luovutettu LVK:lle (Liittoutuneiden valvontakomissio Suomessa) syksyllä 1944.

Siviiliin päästyään pappismunkki Johannes meni ensin Konevitsan luostariin sitten Valamon luostariin, mutta ei jäänyt kumpaankaan henkilökohtaisten eripuraisuuksien vuoksi.

Leningradin metropoliitta Grigori (Tshukov)
(Kuva: Juha Riikosen väitöskirjasta)

Venäjän kirkon metropoliitta Grigorin käydessä Suomessa 1945 pappismunkki Johannes oli tiedustellut häneltä, ovatko Neuvostoliiton luostarit kunnossa, ja saanut tähän myöntävän vastauksen. Myöhemmin metropoliitan järjestämässä hyvästijättötilaisuudessa Neuvostoliiton lähetystössä metropoliitta oli vetänyt Johanneksen vähän syrjään silloisen Neuvostoliiton Suomen lähitellään ministeri Orlovin luo ja sanonut tälle, että koettakaa auttaa tällaisia, jos he tarvitsevat apua. Tähän ministeri oli sanonut tekevänsä kaiken voitavansa. Pm. Johannes ei ollut kuitenkaan tämän jälkeen kääntynyt ministerin puoleen. Myöhemmin hän sanoi kuulleensa, että kirkollishallituksen sihteeri oli mustamaalannut häntä Neuvostoliiton lähetystössä ja että tämän jälkeen häntä oli pidetty siellä amerikkalaisten palkkaamaan vakoilijana.

Neuvostoliiton lähettiläs Pavel Dmitrijevitš Orlov saapuu Helsinkiin 21.4.1941.
(Kuva: Hugo Sundström / Museovirasto)

Kesäkuun alussa 1946 pappismunkki Johannes päätti lähteä salateitse Neuvostoliittoon, koska viisumin saannista ei ollut mitään toivoa. Johannes haki Haminan kirkkoherra Tsvetkovin avustuksella luvan rajapitäjissä liikkumista varten. Rajalle hän meni linja-autossa ja yöpyi siellä eräässä maatalossa. Aamulla lähti seuraamaan jokivartta pitkin kohti rajaa. Joen hän ylitti veneellä ja ylipäästyään keskusteli venäläisten rajavartioiden kanssa venäjän kielellä. Tämä tapahtui hänen itsensä Suojelupoliisille kertoman mukaan 9.6.1946 aamulla kello 8.

Rajan yli päästyään kesäkuussa 1946 hän oli pyytänyt Neuvostoliiton puolella päästyään paikalle tulleilta everstiluutnattilta ja majurilta pääsyä metropoliitta Grigorin puheille. Hän aikoi pyytää pääsyä Petserin luostariin. Petserin sijaan hänet vietiin ensin erääseen vanhaan suomalaiseen kylään ja sieltä Viipurin kautta Leningradiin. Leningarissa hänet suljettiin yksityiseen selliin Krestyn vankilassa, missä hänetä otettiin samalla pois hopeiset ristit ja rukousnauha. Paperit hänelle sen sijaan jätettiin itselleen. Kuulustelujen jälkeen hänet siirrettiin Spalernajaan.

Johannesta kuulusteltiin päivin ja öin kolmen kuukauden ajan ja häntä epäiltiin vakoojaksi, joka toimi venäläisten pappien kanssa yhteistyössä USA:n ja Englannin hyväksi. Johannes ei keromansa mukaan tunnustanut vakoilevansa. Syyskuussa siirrettiin Petroskoihin eristyskoppiin, jossa alkoi nähdä näkyjä. Järjestettiin jonkinlainen oikeudenkäynti, jonka jälkeen joulukuussa vietiin junalla pohjoiseen 50 km päähän Petroskoista Suurlahden kylään, jossa luettiin tuomio ja vietiin Petroskoin vankilaan.

Neuvostoliitossa hänet tuomittiin siis vakoilusta 15 vuodeksi työ- ja parannusleirille.

Neuvostoliitossa pappismunkki Johannes oli kesäkuusta 1946 syyskuun alkuun entisessä Shpalernajan vankilassa Leningradissa, josta siirrettiin sitten Petroskoissa olevaan MVD:n (Neuvostoliiton sisäministeriön) vankilaan, missä oli huhtikuun alkuun 1947.

Vankilakierre jatkui sitten Vorkutaan (1947-50), Petroskoihin (1950), Leningradin lääninsairaalaan (1951), uudestaan Vorkutaan (1951-55) ja Intaan sekä Aapsiin (1955) ja sieltä Potman vapautusleirille (1955), mitsä sitten aikanaan kotiutettiin Suomen 8.8.1955.

Vorkutan leirin pidätysselli 1945
(Kuva: Venäjän valtioarkisto)

Loppukesästä 1947 ollessaan Vorkutan vankilassa Johannes suunnitteli pakoa leiriltä leirin laboratoriossa palvellen naisen kanssa. Kun karkaamisyritys oli paljastunut, ja kun leirin viranomaiset olivat löytäneet tähän tarkoitukseen hankittuja esineitä, häntä oli lyöty rautaketjulla selkään niin, että kävelystä oli tullut hankalaa.

Tämän tapahtuman jälkeen hänet siirrettiin ns. kuolemanleirille 40 km:n päähän työskentelemään kalkkikaivoksessa. Työ siellä oli äärettömän kovaa ja ruoka huonoa. Johannes onnistui kuitenkin pääsemään leirin naisvirkailija avustuksella muonavarastoon jakelijaksi, koska nainen oli hädissään pyytänyt pappia lukemaan esirukouksen tämän murhatun miehen puolesta, jonka jälkeen nainen oli kaikin tavoin auttanut Johannesta.

Pappismunkki Johannes pääsi pois tältä leiriltä tammikuussa 1948. Hän kertoi Suojelupoliisin kuulustelijalle, että koko kuolemanleiri oli myöhemmin hävitetty siellä tapahtuneiden julmuuksien vuoksi ja koko leirin johto oli ammuttu.

1949 Johannesta oli erään leirin poliittisen komissaarin toimesta yritetty saada saada toimimaan provokaattorina ja ilmiantajana, mutta Johannes ei siihen kuitenkaan suostunut. Näissä kuulusteluissa ja suostutteluissa Johannesta oli mm. pyydetty kirjoittamaan eräille useiden meidän hyvin tuntemille aktiivisille Suomessa toimiville ortodoksiselle papeille ja kirkossa muuten toimiville henkilöille, että Johannes on Neuvostoliitossa vapaa ja voi hyvin. Tähänkään Johannes ei kertomansa mukaan suostunut.

Jossakin vaiheessa Johannes oli viety ukrainalaisen jumaluusoppineen Afksentij Boitshukin kanssa eristettyyn koppiin, jossa heistä oli yritetty saada toisten vankien keskuuteen urkkijia. Kolme ja puoli kuukautta kestäneiden turhien suostutteluyritysten jälkeen heidät oli päästetty takaisin muiden vankien joukkoon.

Johannes kertoi, että leirillä pidettiin salaisia jumalanpalveluksia, joihin otti osaa paljon vankeja. Neuvostoliitossa oli hänen mukaansa voimakas kirkollinen maanalainen liike, joka kohdistui silloisia kirkon esimiehiä vastaan, koska hänen mukaansa näitä pidettiin MVD:n apulaisina.

Kuulusteluja jatkettiin useita kertoja mm. Petroskoissa, jonne hän oli tullut joulukuussa 1950 ja samalla hän toistuvasti kertoi kuulustelijoille omaan tarinaansa rajan ylittämisestä niin, että se tapahtui hänen mukaansa, kun venäläiset rajavartijat olivat pyytäneet häntä tulemaan rajan yli.

Pappismunkki Johannes vapautui vankeudesta armahduksella 4.8.1955. Hänet palautettiin Suomeen 8.8 ja hän joutui Suojeluspoliisin kuulusteluihin 10.8.1955.

Kun pappismunkki Johanneksella kysyttiin, oliko hänen Neuvostoliittoon menolla mitään tekemistä ennen loikkaamista sodan aikana hänen luonaan Suomessa asuneella ja sittemmin Neuvostoliittoon luovutetulla itäkarjalaisella opettajatarella, kuulusteltava ilmoitti, ettei hänellä ollut minkäänlaista aikomusta mennä tapaamaan tätä naishenkilöä nimeltään Taisia Ivanovna Safanova. Pappismunkki Johannes kertoi, että Safanovan veli ja tämän koko perhe olivat olleet hänen ystäviään Itä-Karjalassa koko sodan ajan, ja hän oli asunut heidän talossaan Äänisniemessä. Safanovan veli, eläinlääkäri Nikolai Ivanovitsh Safanoff, joka oli ollut perheineen Suomessa sodan jälkeen, mutta joutunut palaamaan Neuvostoliittoon, oli tuomittu kuulusteltavan kanssa samaan aikaan Suurlahden kylässä 1946 kymmeneksi vuodeksi Arkangelin työleirillä syystä, että oli pitänyt pappismunkki Johannesta asunnossaan sota-aikana. Taisia Safanovan pappismunkki Johannes oli tavannut vain kerran vuonna 1946 MVD:n vankilassa Petroskoissa.

Suomeen palattuaan hän melko pian riitautui Suomen ortodoksisen kirkon piispojen kanssa, koska he eivät pappismunkki Johanneksen mielestä olleet järjestäneet äänelleen mitään paikkaa, jossa toimia pappina. Tästä syystä hän omien sanojensa mukaan päätti turvautua Venäjän ortodoksisen kirkon apuun ja hakea sieltä paikkaa itselleen. Ajatuksena oli yhä päästä takaisin Petserin luostariin.

Suojelupoliisin asiakirjojen mukaan oltuaan Suomessa noin kolme kuukautta pappismunkki Johannes matkusti Ranskaan, missä hän toimii sittemmin venäläisen emigranttiseurakunnan pappina. Tämän paikan saannista suojelupoliisin papereihin oli kirjattu, että Johannes oli kertonut tavanneensa Neuvostoliitossa Vorkutan vankileirillä erään roomalaiskatolilaisen kardinaalin, joka oli kehottanut häntä Suomeen päästyään tuomaan terveisiä Helsingissä olevalle roomalais-katolilaiselle papille. Johannes oli kertonut tuoneensa terveiset, ja tämä henkilö oli hommannut hänelle paikan Ranskassa.

Suojelupoliisin asiakirjoissa on myös kuulustelukertomuksia muilta henkilöiltä kuin Johannekselta ja niistä selviää että pappismunkki Johannes olisi sittenkin heidän mukaansa mennyt Neuvostoliittoon hakemaan naisystäväänsä Taisiaa.

---

Se, mitä Johanneksen Ranskaan menon jälkeen siellä tapahtui, onkin sitten aivan eri tarinaa, josta ei ole mitään yhtä selviä asiakirjoja, kuin aivan sitä edeltävästä ajasta. Tuota aikaa on jonkin verran käsitelty aiemmissa blogikirjoituksissa, mutta paljon on vielä hämärän peitossa. Katsotaan nyt, selviääkö siitä jotain vielä myöhemmin.

Myöhemmin mahdollisesti työstän vielä tämän alkuepilogin jo kuinkahan monennen B-osan, tarvittaessa vaikka kuvaosan, joka koostuu eri henkilöiltä saamistani pappismunkki Johannesta esittävistä, muissa blogikirjoituksissani vielä julkaisemattomista valokuvista.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Puroniemi

Helteisinä kesäpäivinä, kuten myös sateella, on astmaisen vanhuksen syytä etsiä jotain mielekästä tekemistä. Sellaiseksi valikoitui tällä kertaa vanhojen valokuvien skannaaminen digitaaliseen muotoon. Skannaaminen tosin välillä pysähtyi, kun jäin usein katselemaan vanhoja valokuvia omasta elämästäni ja lapsuudesta, nuoruudesta, perheestä.

Silloinen Oulun metropoliitta, sittemmin ensin Karjalan ja koko Suomen, sitten Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo Puroniemessä joskus 1980-luvun lopulla.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Valokuvat 1970- ja 1980-luvuilta Rautalammen Puroniemestä herättivät monta mukavaa muistikuvaa kivoista perheleireistä ONL:n leirikeskuksessa. Mutta samalla heräsi myös mielenkiinto selvittää, milloin oikeastaan nuo perheleirit ja ylipäätänsä leirit Puroniemessä alkoivat.

Puroniemen leirit alkoivat melko heti Keiteleen Hiekassa olleen Konevitsan luostarin lopettamisen ja sen veljestön Valamoon siirron jälkeen. Hiekassahan niitä oli ollut heti sodan jälkeen 1940-luvun lopulta alkaen useina vuosina ja nämä leirit ja tapaamiset muodostivat varmasti monelle tuon ajan evakko-ortodoksille vahvan identiteetin omaan uskoonsa sodan jälkeisessä umpiluterilaisessa isänmaassamme.

Selvittelyyn ryhtyessäni, apuun löytyivät hallussani olevat vanhat Aamun Koiton vuosikerrat ja epämääräinen muistitieto siitä, että vuonna 2007 oli mahdollisesti vietetty Puroniemen 50-vuotisjuhlallisuuksia. Vuoden 1957 Aamun Koitoista ei ainakaan ensisilmäyksellä löytynyt mitään tukea tuolle asialle, mutta jo seuraavan vuoden 1958 huhtikuun Aamun Koiton numerossa oli ilmoitus ONL:n kesäleireista ja siellä kerrottiin, että ONL pitää kesäleirejä Puroniemessä, Niittylahdessa ja Masalassa.

(kuva suurenee hiirellä klikkaamalla)

Seuraava tieto löytyi vuoden 1958 elokuun Aamun Koitosta, jossa heti kohta lehden alussa oli isolla otsikolla ”Leiritulet paloivat Puroniemessä”, ja jossa kerrottiin, että Ortodoksisten nuorten liitto ONL järjesti ensimmäisen nuorisoleirin omalla leirintäalueellaan Rautalammin Puroniemessä ajalla 23.6 – 6.71958.

(kuva suurenee hiirellä klikkaamalla)

Lehdestä löytyi myös kuva kristinoppikoululaisista majoitusparakin edessä ja lehdessä kerrottiin, että leirialue on noin viiden hehtaarin suuruinen. Kevään kuluessa oli rakennettu kaksi majoitusparakkia, keittiö ja kellari. Heinäkuun 6 päivänä alkaneen ekumeenisen työleirin aikana pystytettiin leirikirkko.

Aamun Koiton syyskuun 1958 ensimmäisessä numerossa kerrottiin enemmän tuosta ekumeenisesta työleiristä, joka siis pidettiin Puroniemessä 6.7.– 3.8.1958. Leirin johtajana toimi pappisseminaarinlainen Martti Hirvonen ja toisena johtajana hollantilainen opiskelija Jan Visbeek. Leiriläisiä oli kaikkiaan kaksikymmentäseitsemän. Ulkomaalaiset osanottajat olivat tulleet Amerikasta, Hollannista, Sveitsistä, Kreikasta, Saksasta, Tanskasta, Australiasta ja Englannista.

Leirin aikana rakennettiin leirikappeli toisen majoitusrakennuksen päätyyn. Kappelin piirustukset oli laatinut rakennusmestari P. Parkkinen. Myöhemmin kirkko siirrettiin sitten alueella järven rannassa sijainneeseen vanhaan tanssilavaan ja majoitusrakennuksen päädyssä oleva torni siirrettiin tämän uuden kirkon lähelle kellotorniksi.

Tuon tornin kelloista ole kirjoittanut joskus tarinan, joka mielenkiintoisella tavalla kertoo sodan seurauksista, kaipuusta Karjalaan ja halusta tehdä jotain oman kirkon hyväksi. Lue se osoitteesta:
https://hapinmatkat.blogspot.com/2018/01/162-simeonin-kellot-kenelle-ne-soivat.html

(kuva suurenee hiirellä klikkaamalla)

Elokuun 1958 Aamun Koitto kertoo, että yli 300 nuorta eri puolilta maata oli kokoontunut uskossa vahvistumaan ja innostumaan kesän leireille. Leirin johtajana toimi yleensä ONL:n pääsihteeri Alvi Houtsonen. Kristinoppikoululeirillä opettivat kirkkoherra Toivo Palviainen, pappiskandiaatit Feodor Iltola ja Vasili Kontioinen, kanttori L. Tulehmo ja pappisseminaarilaiset Olavin Jokio ja Pekka Timonen. Leirillä oli runsaasti luentoja ja käytännöllisiä harjoituksia, joita edellä mainittujen lisäksi pitivät lehtori Dimitri Tarvasaho, kirkkoherra Erkki Piiroinen ja nuoriso-ohjaaja Veikko Laakso.

Partiopoikien johtajana leirillä toimi pappiskandidaatti Mikko Kokora. Muina ohjaajina toimivat Paavo Joensalo, Olavi Mujunen, Mauri Tuomioja. Varhaisnuorten leirillä oli runsaasti sinapinsiemen-kerholaisia ja koululaisia heidän ohjauksesta huolehtivat opettajat Hilkka Savola, Helvi Naakka, Väinö Jyrkinen, neiti Seni Haapimaa ja Maija Kostiala sekä nuoriso-ohjaaja Aili Koukkunen.

Leiripäivien ohjelma sujui yleensä ONL:n leirien perinteinen mukaan. Lauantaina oli vigilia, jonka palvelivat usein pastorit Tarvasaho, Piiroinen, Palviainen. Vigilian jälkeen oli nuotioilta leirivaaralla. Sunnuntaina oli sitten liturgia, jossa palvelivat leirin papit ja usein saarnan piti myös joku pappiskanditaateista. Kristinoppikoululaiset ja suuri osa leiriläisistä osallistui yleensä pyhään Ehtoolliseen ja päättäjäisjuhlassa oli nuorten omaa ohjelmaa ja jonkun aikuisen pitämä juhlapuhe.

Tällaisia asioita selvisi vahoista Aamun Koitoista. Itse oman perheeni kanssa tutustuin Puroniemen leirielämään 1970-80-luvuilla ja olin sittemmin myös mukana puuhaamassa leirikeskuksen siirtoa ONL:n siitä luopuessa Puroniemen ystävät ry:lle ja taisinpa olla jollakin ystävien järjestämällä leirillä ”töissäkin”. Ihania muistoja, jota onneksi nyt vielä jatkuvat uusien sukupolvien elämässä.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Lisätietoja nykyisestä Puroniemen ystävät ry:n omistamasta ortodoksisesta leirikeskuksesta löytyy keskuksen omilta nettisivuilta:
https://www.puroniemi.net/
Omia kokemuksia vuodelta 2012 löytyy myös eräästä blogistani osoitteesta:
https://internetaalio.blogspot.com/2012/07/55-puroniemi-forever.html

Ihmeellisiä vaiheita – tosia vai valheita

Hilippa (Filip) Pyykönen
(Kuva: H@P)

Mitä pidemmälle tähän juttuun olen syventynyt, mitä enemmän luen siitä kirjoista, erilaisista asiakirjoista, tai saan tietoja jostain muista lähteistä, mitä enemmän muistelen niitä tarinoita, joita isäni ja kenties muutkin sukulaiset näistä asioista kertoivat, sitä hämmentyneenmmäksi tulen koko ajan. Yhä enemmän ja enemmän alan kallistua sille kannalle, etten kohta enää usko mitään ihan noin vain pureskelematta.

Olen hankkinut asiaa koskevia kirjoja ja saanut haltuuni lisää erilaisia asiakirjoja ja tietoja noilta ajoilta, ja mikään niissä ei oikein vahvista sitä arvelua, kuvaa, joka minulle nyt on näistä asioista muodostunut. Eivät ne tosin vahvista oikein sitäkään käsitystä joka on minulla on asioista aiemmin ollut. Kysyn todella monta kertaa itseltäni, onkohan tuo nyt ihan oikeasti totta. Sen verran ihmeellisiä seikkailuja ja kuvioita serkkuni elämänvaiheisiin liittyy. Eräästä virallisesta asiakirjaista löysin myös tiedon, että hänellä on ollut vaimo, josta ainakaan minulla ei ole ollut yhtään mitään tietoa. Enkä myöskään tiedä, mitä hänelle on sitten jälkeenpäin tapahtunut, missä tämä vaimo on elänyt ja kuollut, mihin hänet on haudattu. Shokeeraavaa sanoisin!

Eräs todella mielenkiintoinen sivupolku hänen elämän historiassaan on hänen yhteydet japanilaisiin diplomaatteihin Suomessa. Laitan tähän suoran lainauksen valtiollisen poliisin, Etsivän keskuspoliisin (EK) raportista vuodelta 1934:

”Juuri Karjala-spesialistina on hän joutunut Japanin lähetystön herra Ichikawan ja sotilasasiamiehen avustajaksi, joutunut antamaan kaikki tietonsa heille ja asiantuntijana valitsemaan heille kaiken mahdollisen ranskan ja englanninkielisen Karjalaa koskevan kirjallisuuden ja ovatkin nämä herrat olleet aivan suurenmoisen eteviä oppilaita, jotka tuntevat nyt Karjalan uskomattoman hyvin.”

Nyt hänen vakoilureviirinsä oli siis jo laajentunut japanilaisiin asti. Hämmästyttävää! Totta vai tarinaa? Itseäni pohditutti verbi: ”joutui” ja sana ”asiantuntija”. Samoin tässä saa vahvistuksen hänen monipuolinen kielitaitonsa, johon siis kuuluivat ainakin englanti ja ranska. Joka tapauksessa kovin vakuuttavasti EK:n raportti tuosta tilanteesta kuitenkin kertoo:

”FP kertoi olleensa ja olevansa suurena apuna Japanin ja Suomen hyviä välejä säilyttämässä. Kun Suomen teollisuusliitto yritti kerran saada aikaan Japanin ns. ”dumping”-tavaroiden boikoteerauksen, kirjoitti FP Ichikawalta saamiensa lähteiden avulla selostuksen Japanin teollisuudesta.”

Tuon aikaisen paperiarkin koko oli erilainen kuin nykyisin käyttämämme A4-arkki ja siksi tuossakin kohtaa osa tekstistä on jäänyt kopiosta pois ja vaikeuttaa hieman tätä selvitystä. Jokin taho oli mitä ilmeisimmin pitänyt epäasiallisena tuon selvityksen julkaisemista ja sitä koskevan osan raportissa jäätyä pois kopiossa, sivulle jääneessä osassa sanotaan näin:

”… , mutta FP:n uhattua julkaista kirjoituksen joka tapauksessa vaikkapa lentolehtisenä, suostui Inkeroinen julkaisemaan kirjoituksen FP:n muutettua sen kirjoituksen herra Ichikawan haastattelun muotoon. Myöskin ulkoministeriö, herra Ichikawan käytyä samasta asiasta siellä puhumassa, myönsi asiassa olevan hätiköidyn, koska Japani ostaa Suomesta moninkertaisesti enemmän kuin me heiltä eikä japanilainen tavara elinkustannukset huomioon ottaessa ole sen enemmän ”dumping”-tavaraa kuin esim. ameriikkalainen.

FP väitti Japanin tänä vuonna lopettaneen selluloosan ostamisen esim. Ruotsista, joka oli ryhtynyt japanilaisten tavaroiden boikoteeraukseen ja samaten olisi voinut käydä Suomellekin japanilaisten noudattaessa ehdotonta vastavuoroisuus-periaatetta. Herra Ichikawa oli hyppinyt ilosta voidessaan raportteerata Tokioon aikaansaamastaan aselevosta kauppamaailmassa.

Herra Ichikawa lähettääkin käännettynä Tokioon kaiken mitä suinkin vain löytyy kirjoitettuna sanoma- ja aikakausilehdissä Japanin ja Suomen välejä koskevaa ja auttaa häntä tässä työssä myöskin FP. Boikoteerauksen yrittämiseen selitti FP amerikkalaisten olleen todellisena alkuunpanijoina, koska itse eivät julkisesti voi ottaa vihamielistä asennetta Japania kohtaan, mutta sen sijaan yrittävät häiritä Japanin ja muiden valtioiden välejä.

Japanin selitti FP olevan ainoan valtion maailmassa, joka voi ja uskaltaa aloittaa sodan lähitulevaisuudessa N.-Venäjän kanssa ja sen tähden onkin japanilaisille mitään tärkeintä tietää tilanne N.-Venäjän ympärillä olevissa valtioissa. Siksi kiinnostaa japanilaisia erikoisesti myöskin N.-Venäjän eri kansallisuuksien itsenäisyyspyrkimykset. Näiden pyrkimysten väittikin FP nykyään olevan sangen voimakkaita esim. tataarien keskuudessa, joilla on laajoja ja hyvin organisoituja salaisia itsenäisyyden puolesta taistelevia järjestöjä esim. Kasanissa. GPU voi siellä tosin katkoa päitä, mutta koko järjestöä se ei pysty hävittämään.”

Osan tekstiä jäädessä taas pois sivujen vaihteessa, teksti jatkuu näin:

"FP:n mielestä pitäisi Japanin täällä tapahtuvan tiedustelutoiminnan ja Suomen ek:n välillä saada aikaan, paitsi nykyistä virallista suhdetta myöskin parempaa tuttavuutta esim. tietojen vaihtoa, jollaista hän arveli ek:n sekä Englannin ja Ranskan tiedustelutoiminnan toiminnan välillä olevan. Japania kiinnostaa tosin etupäässä sotilaalliset näkökohdat, mutta kenties olisi olemassa mahdollisesti joitakin kummallekin vaihtamisen arvoisia tietoja.”

Eli varsin korkeissa sfääreissä Hilippa on liikkunut, mikäli edellämainittu teksti aivan oikeasti pitää paikkansa ja miksei pitäisi. Onhan se sentään valtiollisen poliisin ylöskirjaamaa. Pyysin ja sain lisätietoja Helsingissä nykyään sijaitsevasta Japanin suurlähetystöstä ja  saadun tiedon mukaan Japanilla ei tuossa vaiheessa ollut lähetystöä Suomessa, vaan täällä toimittiin Ruotsin lähetystön alaisena. Ja todellakin, suurlähetystön tiedon mukaan noihin aikoinin asianhoitajana toimi Suomessa Hikotarō Ichikawa ja sotilasasiamiehinä majurit Seiichi Terada ja Yoshihide Kato.

EK:n haastattelija päättää raporttinsa seuraavasti:

”FP vaikutti kirjailijaominaisuudestaan huolimatta puhuuvan näistä asioista asiallisen kuivasti. Paljon tuntui FP Japanin tiedustelutoiminnasta tietävän, japanilaisten suunnitelmista Karjalan suhteen, yhdysvaltain ja Japanin suhteista ym., joista hän puhui herra Ichikwalta saaneensa valistuksen pohjalta. Puuhaan sanoi FP ryhtyneensä rakkaudesta synnyinseutuan Karjalaa kohtaan eikä juuri saavansa muuta palkkiota kuin ystävällisen kohtelun ja hienolaatuisen teepaketin silloin tällöin.”

Ymmärrettävästi tämän kaiken luettuani pääni on ollut pyörälla pahamman kerran. Olen tilannut myös Kansallisarkistosta jotain serkkuani koskevaa materiaalia, jota olen yrittänyt soveltaa mahdollisesti joiltain osin edelläkin kirjoittamaani. Se on ollut aika vaikeaa. Saamani viralliset asiakirjat eivät oikeastaan millään tavalla tue noita Etsivän keskuspoliisin (EK) raportissaan 1934 kirjaamia asioita, joten vahvasti minulle on tullut se käsitys, että tässä nyt ei vieläkään ole ihan se koko totuus. Toisaalta ei niiden tietojen ehkä ole pakko ollakaan yhteneväisiä. Eräässä aihetta käsittelevässä artikkelissa sanottiin, että "siinä varjojen maailmassa, jossa vakoojat elivät, ei mikään ole koskaan täysin selvää eikä sitä, miltä näyttää". Eli oletettavasti tässäkin tarinassa on myös mukana melkoisia valheita tai sitten ei. Mene ja tiedä!

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com