Oma suojelusenkelini Jesper ja hissin viivästetty lähtö

Olen koko ikäni uskonut enkeleihin. Se on ollut minulle yhtä luontevaa kuin iltarukous tai ikoni seinällä. Olen ortodoksi, ja uskoni maailmaan kuuluvat usko Pyhään Kolminaisuuteen, mutta myös Jumalanäiti, enkelit, pyhät ihmiset, heidän esirukouksensa ja ikonit. Usko on myös salaisuutta, jota minun ei tarvitse osata selittää loppuun asti.

Joku voisi kutsua sitä lapsenuskoksi. En panisi pahakseni. Tässä iässä lapsenusko on oikeastaan varsin kaunis asia, jos sitä on onnistunut säilyttämään kaikkien niiden vuosien läpi, joiden aikana on kuvitellut ymmärtävänsä maailmasta yhtä ja toista. Minulle se merkitsee luottamusta siihen, että on olemassa itseäni suurempaa hyvää, rakkautta ja huolenpitoa. Että kaikkea ei tarvitse kantaa yksin eikä kaikkeen tarvitse löytää vastausta ennen nukkumaanmenoa. Maailma on toistaiseksi pysynyt paikoillaan niinäkin öinä, jolloin minulta on jäänyt jokin asia ratkaisematta.

Suuren leikkaukseni ja sitä seuranneen pitkän sairaalassaolon aikana tämä osa uskosta tuli hyvin lähelle. Se, mihin olin koko elämäni luottanut, kosketti nyt omaa olemassaoloani tavalla, johon en ollut voinut etukäteen valmistautua. Kun elämä oli muutaman ohuen langan varassa, en itse pystynyt pitämään kaikista langoista kiinni. Paljon jäi muiden käsiin. Lopulta myös minä itse. Kiitos heille kaikille.

Olen elämässäni tottunut tekemään, järjestämään ja ottamaan selvää. Tarvittaessa olen saattanut antaa jonkin neuvonkin, joskus ehkä ennen kuin sitä on edes ehditty pyytää. Sairaalassa omat mahdollisuuteni vaikuttaa asioihin kävivät hyvin vähäisiksi. Siinä ei auttanut kokemus, toimeliaisuus eikä se, että olisi mielestään tiennyt, miten asia olisi viisainta järjestää. Minun oli annettava muiden pitää minusta huolta.

Lääkärien ja hoitajien osaaminen ja työ olivat selviytymiseni kannalta korvaamattomia. Heidän käsiinsä uskottiin elämäni hyvin konkreettisella tavalla. Sen rinnalla minulla on vakaa käsitys siitä, että myös uskoni kannatteli minua. Eikä kyse ollut vain minun omasta uskostani tai rukouksistani. Puolestani rukoilivat ystävät, tutut ja sellaisetkin ihmiset, joita en tuntenut. Moni kantoi minua ajatuksissaan ja rukouksissaan silloin, kun omat voimani eivät olisi riittäneet juuri minkään kantamiseen.

Juuri siinä esirukouksen merkitys tuli minulle erityisen suureksi. Minun ei tarvinnut itse jaksaa kaikkea. Ei edes rukoilla. Kun olin suuren osan ajasta koomassa tai lääkkeillä ylläpidetyssä unessa, muut muistivat minua Jumalan edessä. Minun nimeni lausuttiin rukouksissa silloinkin, kun en itse kyennyt lausumaan mitään.

Ajattelen sitä yhä syvästi kiitollisena. Joku pysähtyi oman päivänsä keskellä ajattelemaan minua ja pyytämään minulle apua. Joku muisti iltarukouksessaan. Kaikkien nimiä en tiedä, enkä kaikkia heitä koskaan pääse kiittämään. Silti heidän rukouksensa kuuluvat minun selviytymiseni kertomukseen.

Minulle esirukouksessa on voimaa. Uskon, että nuo rukoukset auttoivat ja kannattelivat minua. En osaa mitata niiden vaikutusta enkä eritellä, missä kulki minkäkin avun raja. Minulle jäi syvä varmuus siitä, etten ollut yksin. Olin monen ihmisen rakkauden ja Jumalan huolenpidon varassa silloinkin, kun en itse tiennyt ympärilläni tapahtuvasta juuri mitään.

Sairaalavuoteen ympärille mahtuu lopulta paljon enemmän ihmisiä kuin huoneen pinta-alasta voisi päätellä. Kaikki eivät tarvitse tuolia eivätkä vierailuaikaa. Osa on läsnä rukouksissaan hyvinkin kaukaa.

Myös suojelusenkelini tuli tuona aikana minulle läheiseksi. Tunsin hänen seisovan vuoteeni vieressä usein sairaalassa maatessani. En osaa selittää sitä sillä tavalla, että voisin ojentaa kokemuksestani toiselle ihmiselle tyhjentävän selvityksen. Minulle kokemus oli kuitenkin tärkeä ja lohdullinen. Ja tosi. Siinä tilanteessa en kaivannut selitystä. Minulle riitti läsnäolo.

Myöhemmin tuo vakava ja henkilökohtainen asia sai rinnalleen myös hieman arkisemman puolen. Siihen tarvittiin taloyhtiömme hissi.

Asun viisikerroksisessa talossa, jossa on mukavia ihmisiä. Pihalla pysähdytään juttelemaan, vaihdetaan kuulumisia ja tunnetaan toisiamme, kuka paremmin, kuka vähän vähemmän. Sairaalasta palattuani liikuin ja liikun yhä kepin kanssa, eikä kulkeminen ole ollut erityisen vauhdikasta. Portaat olivat aivan oma lukunsa. Neljänteen kerrokseen nouseminen tuntui alkuun sellaiselta hankkeelta, että siihen olisi mielellään laatinut suunnitelman ja varannut eväät.

Onneksi talossa oli hissi. Kunnes se meni rikki.

Selitin lähipiirilleni, että taloyhtiö oli ilmeisesti päättänyt ottaa kuntoutumiseni vakavasti. Kun en vapaaehtoisesti käyttänyt portaita, järjestettiin olosuhteet sellaisiksi, ettei asiasta tarvinnut enää neuvotella. Taloyhtiön huolenpito sai tällä kertaa varsin konkreettisen muodon. Minulta oli tosin jäänyt huomaamatta se kokous, jossa tämä henkilökohtainen kuntoutusohjelmani oli hyväksytty.

Niinpä nousin puoli kerrosta kerrallaan ja lepäsin. Sitten taas puoli kerrosta ja uusi lepo. Portaikosta tuli vähitellen hyvin tuttu. Siinä ehti tutustua rakennukseen ja laskea portaiden määrä kerrosten välillä ja koko matkalla kotiin sellaisella perusteellisuudella, johon hissiä käyttävällä asukkaalla ei yleensä ole aikaa eikä tarvetta. Jokaisella tasanteella oli oma tärkeä tehtävänsä, ja arvostukseni niitä kohtaan kasvoi kerros kerrokselta.

Huumori auttoi, vaikka jaloissa se ei juuri tuntunut. Neljänteen kerrokseen pääseminen oli joka tapauksessa saavutus, jonka jälkeen oma koti tuntui tavallistakin paremmalta paikalta. Perillä ei tehnyt ensimmäiseksi mieli lähteä uudestaan ulos.

Noin viikon kuluttua hissi saatiin kuntoon. Otin uutisen vastaan suurella kiitollisuudella. Taloyhtiön järjestämä tehostettu porraskuntoutus sai minun puolestani sillä erää riittää.

Korjauksen jälkeen hississä oli kuitenkin jotakin uutta. Kuului erilaisia hurinoita ja merkkiääniä, ja lähtöön oli ilmestynyt ylimääräinen vaihe. Kun menin omassa kerroksessani hissiin lähteäkseni alakertaan ja ulos, ovi sulkeutui ensin aivan asianmukaisesti. Sitten kuului bing bong. Ovi avautui uudelleen. Se pysyi hetken auki, sulkeutui taas, ja vasta sen jälkeen lähdettiin alakertaan.

Ensimmäisillä kerroilla sanoin mahdolliselle hissin kanssamatkustajalle, että kas vain, näkymätön mieskin ehti mukaan. Mieleeni tuli vanhojen sarjakuvien Taika-Jim, Mandrake. Hänen tapaiseltaan taikurilta olisi varmasti onnistunut tällainen huomaamaton hissiin nousu. Muutaman päivän kuluttua ajatus kuitenkin muuttui.

Eihän se mikään Taika-Jim ollut. Se oli minun suojelusenkelini.

Mielessäni annoin hänelle nimeksi Jesper. En tiedä, mistä nimi tuli, mutta se sopi hänelle. Jesper oli mukava, luotettava ja tuttu. Olinhan tuntenut hänen läsnäolonsa jo sairaalassa. Hissin toiminnan perusteella hänessä oli vain yksi pieni ominaisuus, jota en ollut aikaisemmin tullut ajatelleeksi: hän oli hieman hidas liikkeissään.

Kun lähdin kotoa, Jesper tuli kyllä mukaan, mutta muutaman metrin jäljessä. Minä ehdin keppeineni hissiin, ja ovi sulkeutui. Sitten Jesper saapui paikalle ja joutui painamaan nappia. Bing bong. Ovi auki, suojelusenkeli sisään ja matka saattoi alkaa.

Ajatus huvitti minua. Olin itse kaikkea muuta kuin nopea, mutta olin silti saanut suojelusenkelin, joka jäi lähdössä jälkeen. En olisi uskonut, että näillä jaloilla vielä odottelisin jotakuta.

Ehkä Jesper vain varmisti, että kaikki oli kunnossa ennen lähtöä. Tai ehkä hän tiesi minua paremmin, ettei kaupungille ollut niin kiire. Hänen tehtävänsä oli pitää minusta huolta, ja siihen sopi oikein hyvin rauhallinen tahti. Kiirehtimisestä oli elämässäni muutenkin tullut vähemmän tarpeellinen taito.

Enkä minä aikonut ryhtyä huomauttelemaan hänen ajankäytöstään. Kun hän oli seissyt vierelläni sairaalassa kaiken sen ajan, sai minun puolestani tulla hissiin muutaman sekunnin myöhässä.

Sen jälkeen en enää puhunut hississä näkymättömästä miehestä. Saatoin sanoa tai ainakin ajatella, että suojelusenkelini tuli mukaan. Sille oli hyvä hymyillä matkalla alakertaan samalla kun tein kiitollisena ristinmerkin.

Tiedän toki, että hissin oven toiminnalle on tekninen selitys. Hissiasentaja osaisi varmasti kertoa, mikä siinä odottaa ja mitä se odottaa. Minulle oven pieni ylimääräinen liike on silti saanut oman merkityksensä. Se muistuttaa sairaalavuoteen äärellä kokemastani turvasta ja kaikista niistä ihmisistä, jotka kannattelivat minua vaikean ajan yli.

Siinä pienessä odotuksessa muistan myös, kuinka paljon olen saanut ottaa vastaan. Hoitoa, apua, rakkautta ja rukouksia. Kaikkea sellaista, jonka varassa olen päässyt takaisin omaan kotiini ja tavallisten päivien keskelle. Nyt voin taas lähteä ulos, vaihtaa pihalla muutaman sanan ja miettiä, mitä kaupasta pitäisi tuoda. Sellaiset asiat tuntuvat entistä arvokkaammilta.

Uskoon saa mielestäni kuulua myös tällainen hymyily. Kaiken rakkaan ei tarvitse olla niin juhlallista, ettei siitä uskaltaisi puhua oman arkensa kielellä. Jos suojelusenkeli kulkee mukana, kai hän kulkee silloinkin, kun lähden kaupungille, apteekkiin tai ostamaan jotakin syötävää. Eiväthän huolenpito ja kiitollisuus jääneet sairaalaan, vaikka minä pääsin sieltä kotiin.

Ja jos Jesper tarvitsee hissin oven avautuvan vielä kerran, niin avautukoon. Minulla on kyllä aikaa odottaa.

Tule vain, Jesper. Nyt mennään.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

P.S. Yläosassa oleva kuva on keinotekoisesti luotu kuva. / HAP

Tavaroistani tulee vielä lapsilleni suuri ilo

Kirjahyllyistä alkaa loppua jo tila.
Pitää hieman soveltaa.
(Kuva: HAP)

Olen ajatellut, että tavaroistani tulee vielä lapsilleni suuri ilo. En tosin ole aivan varma, missä vaiheessa. Ehkä silloin, kun viimeinenkin kuorma lähtee pihasta.

Sydänleikkaukseni aiheutti melkoisen myllerryksen. Ei vain minussa ja omassa päässäni, vaan myös ympärilläni. Kun minua ja sydäntäni järjesteltiin sairaalassa uudelleen, lähipiiri ryhtyi järjestelemään kotiani. Matot ja muu tiellä oleva siirrettiin pois. Tarkoitus oli hyvä ja tarpeellinen: minun piti päästä liikkumaan turvallisesti. Samalla kävi ilmi, että olin vuosien varrella kiintynyt huomattavaan määrään erilaisia kulkuesteitä.

Siinä menivät mm. varavuoteena toiminut sohva ja kaksi iki-ihanaa laiskanlinnaa. Ne olivat mainioita, vaikka olivatkin hajoamispisteessä. Minusta tämä ei ollut ratkaiseva puute. Olinhan itsekin juuri ollut korjattavana, eikä minua silti ollut tarkoitus viedä kierrätysasemalle. Huonekaluilta vaaditaan nykyään kummallisen paljon.

Vanha laiskanlinna on sitä paitsi paljon enemmän kuin istuin. Se tuntee ihmisen. Se on vuosien mittaan ottanut vastaan minun painoni, huokaukseni ja uutisten ääressä lausumani yhteiskunnalliset kannanotot. Siinä olen lukenut, torkkunut ja miettinyt, pitäisikö nousta tekemään jotakin. Usein olen viisaasti päättänyt odottaa asian kypsymistä. Uusi tuoli ei tiedä minusta vielä mitään. Siinä istutaan aluksi kuin työhaastattelussa.

Nyt uusi sähkösänky täyttää yhden tyhjistä aukoista ja uusi laiskanlinna toisen. Molemmat nostavat ja laskevat minua napin painalluksella. Tässä iässä on lohdullista, että jokin vielä kohottaa ihmistä näin vähällä vaivalla. Silti kodissa on edelleen aukeaa. Näen lattiaa paikoissa, joissa en ole vuosiin epäillyt sellaista olevankaan.

Väljyydessä on puolensa. Kulkeminen on helpompaa, eikä jokainen siirtyminen vaadi reittisuunnitelmaa. Mutta tyhjä kohta muistuttaa myös siitä, mitä siinä ennen oli. Läheinen näkee turvallisen kulkuväylän. Minä näen paikan, jossa istuin vuosikausia kirja kädessä. Molemmat katsovat samaa kohtaa. Kumpikaan ei ole väärässä.

Lukuisiin kirjahyllyihini tai niitä muistuttaviin rakennnelmiin lähipiiri ei sentään uskaltanut koskea. Pidän tätä osoituksena hyvästä arvostelukyvystä ja terveestä itsesuojeluvaistosta. Sohvan poistamisesta voi vielä neuvotella jälkikäteen. Kirjahyllyn kohdalla olisi pitänyt järjestää kuulemistilaisuus ja varata muutoksenhakuun riittävästi aikaa.

En ihan tarkkaan tiedä, montako kirjaa minulla on. Tavallisen kokoisia kirjahyllyjä niillä täyttyisi ehkä viisi tai kuusi joka tapauksessa. Lisäksi on useiden ortodoksisten lehtien vuosikertoja ja erilaisia hyllyn tapaisia viritelmiä, jotka ovat syntyneet sitä mukaa kuin varsinaiset kirjahyllyt ovat ilmoittaneet kapasiteettinsa loppuneen. Kirjat eivät tietenkään ole ottaneet ilmoitusta vakavasti.

Kirjojen määrää on vaikea laskea myös siksi, että laskeminen muuttuu herkästi lukemiseksi. Otan yhden käteeni tarkistaakseni, mikä se on, ja löydän välistä vanhan lehtileikkeen, kuvan tai kortin. Lehtileikkeessä mainitaan toinen kirja, joka minulla saattaa olla. Ryhdyn etsimään sitä. Kahden tunnin kuluttua lattialla on kolme pinoa, hyllyssä aukko ja järjestelijä istuu lukemassa. Urakka on edennyt lähinnä sivusuunnassa.

Ortodoksisten lehtien vuosikerrat ovat oma lukunsa. Niissä on tietoa, jota saatan vielä tarvita. Olen palannut niiden tietoihin tuon tuostakin jo neljäkymmenen vuoden ajan. Ei pidä kuitenkaan hätiköidä juuri nyt, kun tarvetta selvittää asioita ilmenee yhtenään ja vanhoja vuosikertoja uhkaa paperikeräys.

Joku sanoo, että saman tiedon löytää verkosta. Ehkä osan löytääkin. Kaikkea en ainakaan minä ole verkosta löytänyt. Ja lisäksi löytyykö sieltä juuri se kirjoitus, jonka muistan olleen siinä lehdessä, jonka kannessa oli mahdollisesti kirkko tai joku parrakas mies? Minun kokoelmassani se on varmasti. Etsimiseen täytyy vain joskus varata loppuviikko.

Kirjoista luopuminen olisi helpompaa, jos ne olisivat pelkkää paperia. Mutta yhden olen hankkinut nuorena, kun rahaa oli vähän ja kiinnostusta paljon. Toisen sivuille olen tehnyt merkintöjä aikana, jolloin olin asioista hämmästyttävän varma. Kolmannessa on kirjan kirjoittajan omistuskirjoitus, käsialaa ihmiseltä, jolta ei enää välttämättä tule uusia rivejä. Sellaisen kirjan kohdalla ei punnita vain sitä, tuleeko sitä vielä luetuksi.

Kirjahyllyssä on myös versioita minusta itsestäni. On se, joka opiskeli. Se, joka opetti. Se, joka innostui uudesta aiheesta ja hankki siitä varmuuden vuoksi seitsemän kirjaa. Ja se optimisti, joka uskoi lukevansa ne kaikki. On siellä joku itse kirjoittamanikin kirja. Kun joku kysyy, tarvitsenko todella näitä kaikkia, järkevä vastaus olisi luultavasti en. Mutta kysymys tuntuu välillä siltä kuin pitäisi päättää, mitä elämänvaihetta en enää tarvitse.

Siksi ymmärrän hyvin ihmistä, joka säilyttää kolhiintunutta kahvikuppia. Toisen mielestä siinä on lohkeama. Omistajan mielestä siinä on äidin keittiö. Silti lapsillakin on omat keittiönsä ja omat kaappinsa, jotka eivät välttämättä odota jonkun toisen koko irtaimistoa saapuvaksi.

Minä tiedän, miksi jokin esine on säästetty. Jos en kerro sitä kenellekään, jäljelle jää esine ja arvoitus. Pieni ryppyinen ikonikortti voi liittyä tärkeään paikkaan ja aikaan. Se voi myös olla muisto tapaamisesta. Oliko se vuonna 1987, vai oliko se sittenkin vuonna 2000 Athoksella. Jälkipolvien olisi kohtuutonta joutua perustamaan tutkimusryhmää asian selvittämiseksi. Enkä minä oikeastaan halua jättää lapsilleni velvollisuutta säilyttää kaikkea vain siksi, että olen joskus omistanut sen. Rakkauden osoittamiseen pitäisi löytyä muitakin tapoja kuin varastotilan vuokraaminen.

Tverin Karjalasta lahjaksi saamani Donin Jumalanäidin ikonin kääntöpuoli.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Ehkä voisin kirjoittaa tärkeimpien esineiden ja kirjojen yhteyteen muutaman rivin: mistä ne tulivat ja miksi ne ovat merkinneet minulle jotakin. Kertoa tarinat silloin, kun vielä itse muistan ne. Joissakin tapauksissa valokuva ja pieni kertomus voisivat riittää muistoksi. Kaikkeen ei tarvita pahvilaatikkoa. Samalla voisin sanoa lapsille ääneen, että kaikkea ei tarvitse ottaa. Minua saa muistella, vaikka minun rikkinäistä tavaraani ei säilyttäisi. Siinä olisi ehkä yksi hyödyllisimmistä asioista, joita voisin heille jättää: lupa valita.

Kirjojen kohdalla asia ei kuitenkaan ratkea aivan pelkillä muistolapuilla. Minulla ei nimittäin ole vain hyllyllisiä kirjoja. Minulla on kirjakokoelma, vieläpä melkoisen erikoisalan kokoelma: ortodoksisia kirjoja, joita olen hankkinut mitä erikoisimmista paikoista ja säilyttänyt vuosikymmenten mittaan. Ei sellaista ihan joka kodissa ole. Monessa kodissa pärjätään vallan hyvin ilman ainoataan ortodoksista kirjaa tai jopa ilman ensimmäistäkään kirjaa - asia, jota olen parhaani mukaan ja hienovaraisuutta tavoitellen yrittänyt korjata.

Kirjat muodostavat kokonaisuuden. Yksi käsittelee historiaa, toinen jumalanpalveluksia, kolmas kirkon opetusta, neljäs avaa sellaista yksityiskohtaa, jonka kohdalla muut vaikenevat. Yksittäin jokin niistä saattaa näyttää vanhalta ja vähäpätöiseltä. Yhdessä ne tarjoavat mahdollisuuden perehtyä maailmaan, jota ei yhdestä yleisteoksesta tavoita. Niiden arvo ei siis perustu pelkästään siihen, että minä olen kiintynyt niihin.

Hautaan en silti taida saada niitä mukaani. Siinä tulisi vastaan käytännön ongelmia: pelkkä tavallista suurempi ja syvempi hautapaikka tuskin riittäisi, vaan pitäisi tiedustella jo rakennusoikeutta. Ja vaikka kokoelma saataisiin mukaan, joku tulisi varmasti huomauttamaan, että lehtien vuosikerrat on aseteltu väärään järjestykseen.

Siksi kirjoille pitäisi löytää tulevaisuus täällä maan päällä, mieluiten kokoelmana. Löytyisikö joku, jolle juuri tämä kokonaisuus olisi tärkeä? Joku, jolla olisi kiinnostuksen lisäksi tilaa ja riittävän luja lattia. En odota, että lapset ryhtyvät kukin vuorollaan ortodoksisen erikoiskirjaston hoitajiksi. Olisi kuitenkin hienoa, jos vuosikymmenten mittaan koottu tieto saisi palvella vielä muitakin.

Tässä kohdassa huomaan tietenkin, mitä on tapahtunut. Minun piti ryhtyä vähentämään tavaroita, ja nyt perustelen kirjaston säilyttämistä. Kohta tarvitaan vähintäänkin yhdistys, säännöt ja ehkä jopa toiminnanjohtaja. Minä voisin näin eläkkeellä hoitaa alkuvaiheen järjestelyt, kunhan kukaan ei koske kirjoihin.

Aivan pelkästä puolustelusta ei silti ole kyse. Ehkä luopuminen tarkoittaisi näiden kirjojen kohdalla ennen kaikkea hyvän jatkopaikan etsimistä. Sitä, että kokoelma siirtyisi aikanaan sellaisiin käsiin, joissa kirjoja myös avataan ja arvostetaan. En lupaa ratkaista asiaa huomenna. Ihmisen pitää toipua, ja kirjahyllyn järjestäminen vaatii sekä fyysistä kuntoa että valmiutta kohdata omat perustelunsa. Mutta voisin sentään ryhtyä miettimään, mistä sellainen paikka löytyisi.

Lapsilleni siitä tulisi varmasti suuri ilo. Varsinkin, jos löytäisin sen paikan itse.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Olen eläkkeellä, mutta näköjään töissä kaikkialla

Hap eläkkeellä - tai sitten ei

Eläkkeelle jäädessäni kuvittelin, että työnteko vähitellen vähenisi. Olin tehnyt oman osuuteni opetuksen ja opetushallinnon parissa, istunut kokouksissa ja selvittänyt asioita, jotka eivät aina selvinneet ensimmäisellä kokouksella. Ajattelin, että nyt saisin järjestellä päiviäni hieman vapaammin.

Olin ymmärtänyt asian väärin. Eläkkeelle jääminen ei lopettanut työntekoa. Työnantajat vain lisääntyivät ja palkka katosi.

Nykyisin työskentelen muun muassa kaupassa, pankissa, matkatoimistossa ja terveydenhuollon ajanvarauksessa. Työsopimuksia ei ole tehty, mutta tehtäviin on silti ryhdyttävä. Perehdytys tapahtuu yleensä ilmoituksella, että jokin meni pieleen.

Sydänleikkauksen jälkeen olen joutunut palkkaamaan avukseni tietokoneen robotteineen. Palkkaaminen on tietysti hieman juhlallinen ilmaus, mutta kyllä tästä apulaisesta kulujakin on. Se tarvitsee sähköä, verkkoyhteyden ja erilaisia päivityksiä. Välillä se ilmoittaa ryhtyvänsä huoltotöihin juuri silloin, kun minä olisin antamassa sille työtehtävää.

Tietokoneen avulla sujuvat kauppa-asiat, laskujen maksu, matkalippujen tilaaminen ja sairaalakäynneistä sopiminen. Ilman sitä moni asia olisi toipilaana paljon hankalampi. Sen avulla voin hoitaa kotona sellaista, minkä vuoksi pitäisi muuten lähteä liikkeelle. Siitä olen aidosti kiitollinen.

Mutta työnjako kaipaisi vielä kehittämistä.

Minä etsin tiedot, minä annan ohjeet, minä tarkistan lopputuloksen ja minä vastaan seurauksista. Tietokone ilmoittaa, että istunto on vanhentunut.

Näin entisenä opetushallinnon ammattilaisena tunnistan järjestelyn. Minusta on tehty tämän pienen organisaation johtaja, sihteeri ja varahenkilö. Tietokone hoitaa lähinnä ilmoitusasiat.

Ennen sanottiin: laita lapsi asialle ja tee lopulta itse. Nyt lapsi on vaihtunut tietokoneeksi. Lisäksi se kysyy evästeistä.

---

Kaupassa työnkuva on erityisen selvä. Kerään tavarat, kuljetan ne kassalle, luen viivakoodit ja pakkaan ostokset. Jos kaikki onnistuu, saan maksaa. Silti usein on ongelmia vaikkapa bonusten kanssa.

Itsepalvelukassa on siinä mielessä erikoinen työpaikka, että työntekijä tuo rahat tullessaan.

Kone valvoo suoritustani tarkasti. Jos lasken tavaran väärään paikkaan tai väärään aikaan, yhteistyö keskeytyy. Paikalle tarvitaan ihminen vahvistamaan, että asiakas on todella ostamassa sitä leipää, jota hän pitelee kädessään. Seisomme hetken kolmestaan: minä, työntekijä ja kone, jolla on tilanteesta vahvin näkemys.

Tosin nykyisin tilaan useasti verkosta myös tavalliset ruoka- ja taloustavarat aina kun vain voin. Siinä on paljon hyvää. Ostokset voi tehdä kotona, eikä jokaista mehutölkkiä ja pesuainepakkausta tarvitse itse kantaa kaupasta asti. Leikkauksesta toipuessa tällainen apu on ollut aivan konkreettista.

Kauppareissu ei silti katoa kokonaan. Se siirtyy ruudulle. Etsin sieltä tuotteet  – kunhan ensin keksin, minkä niminen se on  –vertailen pakkauskoot ja hinnat, mietin korvaavat vaihtoehdot ja valitsen toimitusajan, päätän, saako tuotteen korvata jollain vastaavalla. Ennen työnsin ostoskärryä käytävällä, nyt vieritän tuotevalikoimaa näytöllä. Joskus tuntuu, että sinappikin on verkossa kauempana kuin lähikaupassa.

Kotona voin sentään tarkistaa kaapista, tarvitaanko kahvia. Kaupassa seisoessa muistelen asiaa ja ostan varmuuden vuoksi. Tässä kohden digitalisaatio saattaa jopa vähentää kotitaloutemme varmuusvarastoja.

Verkkoruokakaupassa työnjako tuntuu parhaimmillaan järkevältä: minä teen tilauksen, joku kerää tavarat ja kolmas tuo ne perille. Saan maksamallani rahalla myös apua. Juuri sellaisesta itsepalvelusta pidän, jonka päätteeksi oma työni todella vähenee.

Matkatoimistossani työnkuva on jo laajempi. Vertailen lähtöaikoja, tutkin vaihtoyhteyksiä ja selvitän, mitä lipulla oikeastaan saa tehdä. Saako sen vaihtaa? Saako sen perua? Saako mukaan laukun vai ainoastaan toiveen siitä, että matkatavarat järjestyvät jotenkin?

Kun varaus lopulta onnistuu, saan onnittelut onnistuneesta ostoksesta. Pieni kiitos työpanoksesta olisi sekin paikallaan.

Terveydenhuollon puolella olen oman hoitoni järjestelijä. Seuraan viestejä, etsin ohjeita ja yritän sovittaa käyntejä kalenteriin. Jos kaksi aikaa menee päällekkäin, asia palautuu minun työpöydälleni.

Tietokone pystyy kyllä näyttämään minut kahdessa paikassa yhtä aikaa. Ruumiini suhtautuu järjestelyyn yhä vanhanaikaisesti.

Ja vaikka valmistelut saisi hoidettua kuinka digitaalisesti, vastaanotolle on mentävä itse. Tietokonetta ei voi lähettää tutkimuksiin puolestaan, vaikka silläkin tuntuu välillä olevan muistivaikeuksia.

---

Kaikkea ei tietenkään voi tehdä etänä, eikä pidäkään. En minä odota, että robotti kävisi puolestani lääkärissä. Mutta joskus tuntuu, että ennen varsinaista asiointia pitää suorittaa niin pitkä digitaalinen esityö, että paikalle saapuu potilaan lisäksi hänen uupunut sihteerinsä. Molemmat samoissa housuissa.

Tässä on itsepalvelun varsinainen kysymys. Se voi helpottaa elämää huomattavasti. Laskun maksaminen kotona on kätevää. Matkalipun ostaminen illalla omassa nojatuolissa sopii minulle oikein hyvin. En kaipaa jokaiseen asiaan jonotusnumeroa ja virkailijan leimasinta.

Omatoimisuus tuntuu vapaudelta silloin, kun siihen on voimia, taitoa ja mahdollisuus saada tarvittaessa apua.

Tilanne muuttuu, jos muuta tapaa ei enää ole.

Silloin asiakas joutuu ottamaan vastaan tehtävän riippumatta siitä, pystyykö hän sen hoitamaan. Hänen pitäisi ymmärtää ohjeet, tuntea järjestelmä ja tietää, mitä tehdä virheilmoituksen jälkeen. Jos hän ei osaa, hänet ohjataan helposti harjoittelemaan lisää.

Palvelun käyttäjästä tulee samalla sen viimeinen varmistus. Hänen pitää huomata, jos aika puuttuu, viesti ei tullut tai varaus jäi kesken. Ja jos asia ei onnistu, hänen tehtäväkseen jää vielä etsiä ihminen, jolle epäonnistumisesta voisi kertoa.

Leikkauksesta toipuessa tämän huomaa tavallista selvemmin. Voimia on rajallisesti. Yhden asian hoitaminen voi riittää päivän urakaksi, vaikka ulkopuolelta katsoen olisi vain istuttu hetki tietokoneella.

Silloin ”voit hoitaa asian helposti verkossa” kuulostaa hieman samalta kuin ”voit kantaa tämän helposti itse”. Voi olla, että voin. Mutta tänään olisi hyvä, jos joku ottaisi kyynärvarresta kiinni.

---

Olen käyttänyt tietokonetta pitkään ja teen sillä edelleen mielelläni kaikenlaista. En siis haikaile maailmaa, jossa jokainen lasku vietäisiin pankin tiskille. Toivoisin vain, että palveluja suunniteltaessa muistettaisiin myös se päivä, jolloin käyttäjä on väsynyt, kipeä tai yksinkertaisesti ymmällään.

Avun tarve ei ala vasta siitä, ettei ihminen enää osaa mitään. Joskus hän tarvitsee apua juuri siinä yhdessä asiassa, joka pitäisi saada tänään hoidettua. Tai siinä, että joku katsoisi hänen kanssaan, onko saapunut viesti todella pankilta ja onko tarjottu apu sellaista, johon uskaltaa tarttua.

Asioinnin lisäksi pitäisi näet hoitaa myös turvallisuusosaston tehtävät. Tunnistaa huijausviestit, epäillä vakuuttavaa soittajaa ja erottaa oikea kirjautumissivu taitavasti tehdystä jäljitelmästä. Minulle on siis annettu vielä yksi toimi. Olen oman elämäni tietoturvapäällikkö, ilman sijaista.

Tässä kohden huumori käy vähiin. Huijatuksi joutuva voi menettää elämänsä säästöt ja niiden mukana suuren osan turvallisuudentunteestaan. Erityisen raskaalta tuntuu ajatella vanhaa ihmistä, joka on yrittänyt tunnollisesti hoitaa asiansa ja uskaltanut luottaa avuliaaseen ääneen. Sitten rahat ovat poissa, ja kaiken päälle saattaa tulla häpeä siitä, ettei muka ymmärtänyt paremmin.

Huijauksen kohteeksi voi joutua muukin kuin vanha tai kokematon käyttäjä. Väsymys, huoli ja kiire voivat osua kenen tahansa kohdalle. Siksi turvallinen asiointi ei voi perustua siihen oletukseen, että jokainen meistä on joka hetki valpas ja erehtymätön.

Jos oikean avun saaminen on vaikeaa, mutta väärä auttaja ottaa itse yhteyttä ja lupaa hoitaa kaiken, tilanteessa on jotakin syvästi pielessä. Ihmisen pitäisi saada varmistaa ja kysyä ilman, että hän kokee olevansa vaivaksi.

Hyvän palvelun arvo näkyy siinä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Löytyykö joku, joka ottaa asian hoitaakseen? Vai saako ihminen uuden linkin ja palaa lähtöruutuun?

Minä jatkan toistaiseksi töitäni näissä monissa toimipisteissä. Tietokone pysyy apulaisenani, sillä hyödyllinen se on, kaikista työyhteisömme erimielisyyksistä huolimatta. YT-neuvottelujen aika ei vielä ole.

Kehityskeskustelu tosin pitäisi kyllä järjestää.

Aion ehdottaa, että se ottaisi vastaisuudessa hieman enemmän vastuuta asioiden loppuun saattamisesta. Minä voisin keskittyä välillä siihen tehtävään, johon alun perin jäin:

eläkkeellä olemiseen.

Kokousaikaa en ole vielä saanut sovittua. Apulainen käynnistyy uudelleen. Itse otan sillävälin torkut.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Paina yksi, jos olet vielä ihminen

HAP liikennevaloissa.

Haluan hoitaa yhden pienen asian. En suinkaan uudistaa henkilöllisyyttäni enkä liittyä kanta-asiakkaaksi, saati omaksua uutta digitaalista elämäntapaa. Haluan vain saada sairaalasta vastauksen siihen, mitä tehdään päällekkäisille ajanvarauksilleni fysiatriaan ja sydänluennolle. Jompaakumpaa pitäisi siirtää, ja sitten voisin jatkaa päivääni. En ole vielä oppinut olemaan kahdessa paikassa yhtä aikaa, vaikka digitaalisesti kai pitäisi jo pystyä kaikkeen.

Ensin minun pitää kuitenkin kirjautua sisään. Sitten tunnistautua. Sen jälkeen puhelimeen tulee vahvistuspyyntö, joka pitäisi hyväksyä toisessa sovelluksessa. Aikaa kuluu puhelimen tökkimiseen ja sovellusten välillä siirtymiseen, ja kun palaan alkuperäiseen palveluun, istunto on vanhentunut. Turvallisuussyistä tietenkin.

Toisinaan muissa verkkopalveluissa pitää vielä todistaa, etten ole robotti. Hieman mietin itsekin, olenko vai en. Jonkinlaiseksi robotiksi minut on ainakin pakotettu: suoritan käskyjä siinä järjestyksessä kuin kone määrää.

Ohjelma antaa tehtävän: valitse kuvista liikennevalot. Yhdessä kuvassa näkyy vain pieni pala tolppaa, ja jään miettimään, kuuluuko sekin liikennevaloon. Asia, jota olin alun perin hoitamassa, alkaa jo unohtua, mutta liikennevalojen rakenteesta olen oppinut uutta.

En minä tekniikkaa vastusta

Pidän tekniikasta. Olen viettänyt tietokoneen ääressä aikaa enemmän kuin ehkä olisi ollut terveellistä, tehnyt verkkosivuja, kirjoittanut, etsinyt tietoa ja kokeillut tekoälyäkin varsin innokkaasti. Minua on vaikea sijoittaa siihen joukkoon, jonka mielestä kaikki meni pilalle silloin, kun lankapuhelimesta katosi johto.

Moni asia hoituu verkossa erinomaisesti. On mukavaa maksaa laskut kotona, lukea lehtiä missä sattuu olemaan, kuunnella mielimusiikkia, katsella suosikkielokuvia ja löytää muutamassa hetkessä tietoa, jonka etsimiseen olisi ennen mennyt kokonainen iltapäivä. Ruoka kannetaan kotini keittiön pöydälle, kun teen tilauksen verkossa. En kaipaa takaisin kaikkia jonoja, lomakkeita enkä virastojen aukioloaikoja. Enkä pitkiä markettien käytäviä ja satojen mausteiden hyllyjä, joista en löydä etsimääni ilman myyjän apua.

Huonosti toimiva tekniikka kuitenkin ajoittain harmittaa. Tiedän, että monet asiat voisi tehdä paremminkin.

Jos tavallisen asian hoitaminen vaatii uuden käyttäjätilin, uuden salasanan ja uuden sovelluksen, pitäisi jonkun pysähtyä kysymään, onko asiakkaan elämä todella helpottunut. Vai onko hänelle vain annettu lisää tehtäviä?

Palvelkaa itse itseänne

Itsepalvelu on kiinnostava sana. Siinä siis ihminen tekee itse työn, jota varten hän on tullut hakemaan palvelua.

Parhaimmillaan se on oikein hyvä järjestely. Saan hoitaa asiani silloin, kun minulle sopii, eikä minun tarvitse selittää sitä kenellekään. Mutta jos jokin menee pieleen, saatan tarvita ihmisen, joka ymmärtää myös sellaisen kysymyksen, jota ei ole valmiiksi kirjoitettu valikkoon.

Siinä vaiheessa vastassa saattaa olla keskustelurobotti. Se kysyy ystävällisesti, kuinka voisi auttaa. Kirjoitan ongelmani. Se tarjoaa linkkiä sivulle, jolta juuri tulin. Kerron, ettei asia ratkennut. Se kysyy, haluaisinko muotoilla kysymykseni uudelleen.

Haluaisin kyllä. Mieleeni tulee jo muutamakin uusi muotoilu, mutta kristillinen kasvatus vielä hieman hillitsee niiden käyttämistä.

Jos lopulta löydän puhelinnumeron, nauhoitettu ääni saattaa neuvoa hoitamaan asian kätevästi verkossa. Juuri sieltä olen tulossa. Alan tuntea itseni paketiksi, jota kuljetetaan palvelupisteestä toiseen, mutta jota kukaan ei suostu ottamaan vastaan.

Kaikki eivät jaksa aloittaa alusta

Digitaalisista vaikeuksista puhuttaessa ajatellaan helposti vanhoja ihmisiä. Heitä pitäisi opastaa, kouluttaa ja rohkaista. Varmasti pitääkin. Mutta joskus tekisi mieli ehdottaa, että koulutetaan välillä myös järjestelmää.

Ihminen ei ole koko elämäänsä samassa kunnossa. Tänään osaan ja jaksan, huomenna saatan olla sairas, väsynyt tai huolissani läheisestäni – tai vaikka itsestäni. Silloin tutunkin asian hoitaminen voi tuntua vaikealta. Puhumattakaan siitä, että palvelu on edellisen käynnin jälkeen uudistunut ja kaikki on siirretty uusiin paikkoihin.

Jatkuva uuden opettelu esitetään mielellään hyveenä. Onhan se sitäkin. Aivot saavat jumppaa. Mutta pitääkö minun todella kehittyä ihmisenä joka kerta, kun haluan varata ajan tai päivittää yhteystietoni?

Entä ihminen, jolla ei ole lähellä lasta, lastenlasta tai muuta luottohenkilöä auttamassa? Ei yhteiskunnan tavallisten palvelujen käyttämisen pitäisi edellyttää, että jokaisella on suvussa oma tietotekniikan tukihenkilö. Minulla on – useampikin vielä. Kaikilla ei ole, eikä läheisen apu voi olla palvelujärjestelmän toiminnan edellytys.

Ihminen langan päähän

Minusta hyvässä palvelussa pitäisi olla lupa sanoa: en osaa, en ymmärrä tai en juuri nyt jaksa. Sen jälkeen pitäisi löytyä jokin tie eteenpäin.

Kaikkea ei tarvitse palauttaa paperille eikä jokaista asiaa varten avata palvelutiskiä. Mutta jossakin pitäisi olla ihminen, jolla on aikaa kuunnella ja mahdollisuus auttaa. Sellainen, joka voi sanoa, että katsotaanpa yhdessä. Eikä ihmisen tavoittamisen pitäisi olla palkinto siitä, että on ensin selviytynyt kaikista koneen antamista tehtävistä.

Siinä on muuten hyvin arkinen lähimmäisenrakkauden muoto. Autetaan ihminen hankalan kohdan yli ilman, että hän joutuu ensin häpeämään osaamattomuuttaan. Joskus jo se auttaa, että joku sanoo: et sinä ole tehnyt mitään väärin, tämä on vain vähän hankalasti rakennettu.

Tekniikka saa minun puolestani kehittyä vielä paljonkin. Kokeilen uusia asioita varmasti mielelläni jatkossakin. Innostun ja välillä toki tuskastun, mutta kohta jatkan taas eteenpäin. Yhden toiveen haluaisin kuitenkin esittää niille, jotka suunnittelevat meille näitä yhä sujuvampia palveluja.

Lisätkää valikkoon yksi vaihtoehto:

Paina yksi, jos olet vielä ihminen ja haluaisit puhua toiselle.
 

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kirkko ei ole asiakaspalvelua – mutta onko pappi palveluksessa?

⭐️⭐️⭐️☆☆

Liturgia oli muuten hyvä, mutta alkoi liian aikaisin. Pappi puhui saarnassa pitkään, kuoro oli vähän epätasainen ja kahvi laihaa. Parkkipaikkojakin oli niukasti. Kolme tähteä. Saatan tulla uudelleen.
---

Vielä emme sentään arvostele liturgioita tähtiasteikolla tuolla tavalla, emmekä anna papille verkossa palautetta siitä, vaikkapa siitä kuinka nopeasti hän vastasi viestiin. Silti ajatus ei ole aivan niin kaukaa haettu kuin ensin kuulostaa. Olemme oppineet elämään maailmassa, jossa lähes kaikki arvioidaan palveluna. Ravintola, hotelli, verkkokauppa, terveyspalvelu ja jopa kunnan neuvonta saavat kiitosta tai moitetta sen mukaan, kuinka hyvin asiakkaan odotukset täyttyivät. Sama ajattelu hiipii helposti kirkkoonkin: alkaako palvelus minulle sopivaan aikaan, saanko papin kiinni silloin kun tarvitsen, onko saarna sopivan mittainen ja tarjoaako seurakunta tarpeeksi minua kiinnostavaa toimintaa?

Mutta kirkko ei ole asiakaspalvelua. Se ei ole myöskään hengellinen tapahtumatoimisto, jonka tehtävänä on tuottaa mahdollisimman miellyttäviä kokemuksia. Ortodoksisen seurakunnan sydän on toisaalla. Sen sydän on jumalanpalveluselämässä. Jos tämä unohtuu, moni muukin asia alkaa vähitellen mennä vinoon.

Jos jumalanpalvelukset eivät ole etusijalla, mikä sitten on?

Ortodoksinen kirkko elää liturgiasta. Se ei ole kaunis iskulause vaan koko seurakuntaelämän perusasia. Liturgia, vigilia, juhlapäivien palvelukset, paastonajan palvelukset, rukoushetket, erilaiset toimitukset ja sakramentit eivät ole seurakunnan ohjelmatarjontaa siinä missä kerhot, retket, kokoukset ja seminaarit. Ne ovat se lähde, josta kaiken muun pitäisi saada sisältönsä.

Siksi on lupa kysyä myös käytännöllisesti: näkyykö jumalanpalvelusten ensisijaisuus todella seurakunnan arjessa? Kun henkilöstöä on vähän, alueet ovat suuria ja kilometrejä kertyy, kaikkea ei voida tehdä kaikkialla. Tämä on ymmärrettävää. Mutta juuri silloin prioriteetit tulevat näkyviin. Jos jostakin on pakko tinkiä, mistä tingitään ensimmäiseksi? Kokouksista, hankkeista, hallinnosta ja koulutuksista vai jumalanpalveluksista?

Jos pieni pyhäkkö avautuu yhä harvemmin, kyse ei ole vain yhden palveluksen puuttumisesta. Samalla katkeaa vähitellen seurakunnan rytmi. Ihmiset tottuvat siihen, ettei kirkkoon kannata lähteä, koska seuraava palvelus saattaa olla vasta viikkojen päästä. Sitten huomataan, ettei väkeä enää käy entiseen tapaan, ja vähäinen osallistuminen muuttuu uudeksi perusteluksi palvelusten vähentämiselle. Näin syntyy helposti kehä, jota on myöhemmin vaikea katkaista.

Jumalanpalvelusten määrä ei tietenkään ole ainoa mittari. Ei pidä toimittaa palveluksia vain siksi, että tilastoon saadaan numero. Mutta jos ortodoksinen seurakunta ei pysty tarjoamaan ihmisille säännöllistä mahdollisuutta yhteiseen rukoukseen ja ehtoolliseen, sen pitäisi olla seurakunnan suurimpia huolenaiheita, ei sivuhuomautus toimintakertomuksessa.

Pappi, joka tuntee nimeni

Papin tehtävää ajateltaessa puhutaan helposti palvelusten toimittamisesta, toimitusten määrästä, työajoista ja alueellisesta kattavuudesta. Kaikki ovat tärkeitä asioita. Silti seurakuntalaiselle pappeus näyttäytyy usein paljon yksinkertaisemmin: tunteeko pappi minut?

Ei hänen tarvitse tietää kaikkea elämästäni eikä hänen pidä tunkeutua ihmisten yksityisyyteen. Mutta papin ja seurakuntalaisten välille pitäisi voida syntyä sellainen yhteys, jossa pappi vähitellen tunnistaa ihmisensä. Hän tietää, kuka menetti puolisonsa viime vuonna, kuka hoitaa sairasta vanhempaansa, kuka on uusi seurakunnassa, kuka käy kirkossa lähes joka sunnuntai ja kuka on yhtäkkiä kadonnut.

Tällä on enemmän merkitystä kuin joskus ymmärrämme. On eri asia tulla kirkkoon, jossa pappi katsoo kohti ja tervehtii nimeltä, kuin kirkkoon, jossa olet vuodesta toiseen yksi tuntematon kasvo muiden joukossa. On eri asia soittaa papille, jonka kanssa olet jutellut ennenkin, kuin selittää joka kerta elämäntilanteesi uudelle ihmiselle. Hengellisessä elämässä luottamus rakentuu hitaasti. Sitä ei voi tilata keskitetystä ajanvarauksesta.

Siksi papin läsnäolo omassa seurakunnassa ja omissa pyhäköissä ei ole vain henkilöstöjärjestely. Se on paimenuutta. Keikkapappeja, sijaisia ja apua tarvitaan, eikä siinä ole mitään väärää. Mutta vaikka palvelus voidaan toimittaa vierailijan voimin, seurakunnan tunteminen vaatii aikaa, jatkuvuutta ja läsnäoloa.

Kohtaaminen ei synny vain papin aloitteesta

Pappeuden ja seurakuntalaisuuden välinen yhteys ei kuitenkaan rakennu vain niin, että pappi aktiivisesti etsii ihmiset ja seurakuntalaiset odottavat löydetyiksi tulemista. Kohtaaminen toimii molempiin suuntiin. Pappi voi kysyä kuulumisia, pysähtyä keskustelemaan ja pitää yhteyttä, mutta seurakuntalaisenkin pitää joskus ottaa askel hänen suuntaansa. Kaikki eivät halua puhua kirkon eteisessä henkilökohtaisista asioistaan, eikä papilla ole mahdollisuutta arvata, kuka juuri sillä hetkellä tarvitsee keskustelua tai rukousta.

Tässä on jotakin hyvin arkista mutta tärkeää. Pyydämmekö papin kotiimme kodinsiunaukseen vai ajattelemme jo valmiiksi, ettei häntä kuitenkaan viitsi vaivata? Kutsummeko hänet käymään, kun elämässä tapahtuu jotakin merkittävää, vai onko pappi meille ihminen, jonka näemme vain kirkon alttarissa? Jos kodinsiunaus, sairauskäynti tai rauhallinen keskustelu jää pyytämättä vain siksi, että ajattelemme papin olevan kiireinen, etäinen tai liian vaikeasti tavoitettava, jotakin hyvästä seurakuntayhteydessä on jo heikentynyt. Mutta samaan hengenvetoon seurakuntalaisenkin on hyvä kysyä itseltään, onko hän itse yrittänyt rakentaa tuota yhteyttä.

Kodinsiunaus on tästä hyvä esimerkki. Se ei ole vain toimitus, jonka pappi käy suorittamassa. Parhaimmillaan siinä pappi tulee hetkeksi osaksi perheen arkea, näkee missä ja miten ihmiset elävät, kuulee heidän kuulumisiaan ja kohtaa heidät muualla kuin kirkon seinien sisällä. Samalla seurakuntalaiselle syntyy kokemus, ettei seurakunta ole vain paikka, johon hän ajaa sunnuntaiaamuna, vaan yhteisö, joka ulottuu myös kotiin.

Sydänpappi vai toimihenkilö kaavussa?

Tästä päästään siihen hieman epämukavaan kysymykseen, jota voi nimittää 8–16-pappeuden ongelmaksi. Ilmaus on tietenkin kärjistävä. Papilla on aivan yhtä lailla kuin kenellä tahansa oikeus vapaapäiviin, perhe-elämään, lepoon ja työrauhaan. Kutsumus ei tarkoita, että ihminen pitäisi ajaa loppuun. Kirkko ei tarvitse marttyyreiksi uupuneita työntekijöitä.

Mutta toinenkaan ääripää ei tunnu oikealta. Papin virka ei ole sellainen, että se laitetaan iltapäivällä neljältä kaappiin ja otetaan aamulla taas käyttöön. Kuolema ei noudata toimistoaikoja. Suru ei varaa aikaa kalenterista. Hengellinen hätä saattaa tulla sunnuntai-iltana, eikä ihmisen elämän kriisi tiedä, onko papilla juuri silloin työvuoro.

Sydänpappi ei tarkoita sitä, että hänen pitää vastata jokaiseen viestiin välittömästi tai lähteä liikkeelle jokaisesta soitosta. Sydänpappi tarkoittaa pappia, jonka seurakuntalainen kokee olevan läsnä myös ihmisenä. Hän osaa sanoa joskus ei, mutta ei kylmästi. Hän osaa rajata työnsä, mutta ei sulje samalla pois ihmistä. Hän ei tee seurakuntalaisesta ongelmaa, joka pitää siirtää seuraavaan vapaaseen aikaan.

Ehkä ero "leipäpapin" ja "sydänpapin" välillä näkyy juuri pienissä asioissa. Jääkö hän hetkeksi juttelemaan kirkon eteiseen? Huomaako hän ihmisen, joka näyttää jäävän yksin? Kysyykö hän joskus, miten sinä voit, ilman että asia liittyy mihinkään toimitukseen? Soittaako hän surevalle vielä hautajaisten jälkeen vai päättyikö tehtävä siihen, kun viimeinen rukous oli lausuttu?

Kaikkeen ei tarvita pappia

Jos jumalanpalveluksia halutaan lisää, yksi ratkaisu on myös paljon lähempänä kuin joskus muistamme: kaikkiin palveluksiin ei tarvita pappia. Ortodoksinen perinne tuntee maallikoiden toimittamia rukouspalveluksia, lukupalveluksia ja hetkipalveluksia, ja juuri niissä voisi olla suomalaisissa oloissa paljon käyttämätöntä mahdollisuutta.

Pienellä paikkakunnalla tai rukoushuoneella ei ehkä ole mahdollista saada pappia joka sunnuntaiksi, mutta se ei tarkoita, että oven pitäisi pysyä lukossa. Koulutettu maallikko voi johtaa soveltuvaa palvelusta, lukea tekstit, huolehtia käytännön järjestelyistä ja koota ihmiset yhteen rukoukseen. Ehtoollista ei tietenkään voida korvata, eikä maallikkopalvelusta pidä esittää liturgian vaihtoehtona. Mutta vaihtoehto ei ole myöskään se, että jos pappia ei ole, mitään ei tapahdu.

Tässä tarvittaisiin sekä rohkeutta että koulutusta. Seurakunnissa voisi aivan tietoisesti kouluttaa maallikoita lukijoiksi, laulajiksi ja rukouspalvelusten toimittajiksi. Tällainen koulutus ei olisi vain teknistä opettelua siitä, mitä mistäkin kirjasta luetaan, vaan samalla seurakuntalaisten ottamista aidosti vastuuseen omasta kirkostaan. Kun ihmiselle annetaan tehtävä ja luottamus, hän ei enää ole samalla tavalla kirkollisten palvelujen kuluttaja.

Maallikkopalvelukset voisivat siis lisätä sekä jumalanpalvelusten määrää että seurakuntalaisten aktiivisuutta. Pieni pyhäkkö pysyisi elävänä, ihmiset kokoontuisivat yhteen myös silloin, kun pappia ei ole saatavilla, ja ehkä samalla syntyisi uusia lukijoita, kuorolaisia, kirkonisäntiä ja muita vastuunkantajia. Kirkon elämä ei silloin lepää vain muutaman palkatun työntekijän harteilla.

Tässäkin on kuitenkin muistettava mittasuhteet. Maallikkopalvelukset eivät saa muodostua keinoksi vähentää papiston läsnäoloa entisestään. Niiden tehtävä ei ole korvata pappia vaan täydentää seurakunnan rukouselämää. Hyvin toimivassa seurakunnassa oma pappi ja aktiiviset maallikot eivät kilpaile tehtävistä, vaan kantavat samaa seurakuntaa yhdessä.

Kun seurakunta vaihtaa kieltä

Seurakuntien todellisuus on muuttunut myös kielten osalta. Suomen ortodoksinen kirkko ei ole enää vain suomenkielinen yhteisö, jonka joukossa on joitakin toista kieltä puhuvia. Monissa kirkoissa seisoo vierekkäin suomalaisia, ukrainalaisia, venäjänkielisiä, romanialaisia, kreikkalaisia ja ihmisiä, joiden yhteinen kieli on ehkä englanti.

Tässäkään kyse ei ole asiakaspalvelusta siinä mielessä, että jokaiselle pitäisi tuottaa oma kieliversionsa kaikesta. Yhteinen seurakunta tarvitsee myös yhteistä kieltä. Mutta jos ihminen elää vuosia seurakunnassa kuulematta koskaan rukousta tai evankeliumia omalla äidinkielellään, on lupa kysyä, kuinka hyvin hän kokee kuuluvansa joukkoon.

Pienikin asia voi merkitä paljon. Yksi rukous, ektenian vastaus tai lukukappale toisella kielellä kertoo: sinut on huomattu. Tämä on erityisen tärkeää ihmisille, jotka ovat joutuneet lähtemään kodistaan ja rakentamaan elämänsä uudelleen vieraassa maassa. Ukrainalaiselle ortodoksille tuttu kirkkoslaavin tai ukrainan kielinen rukous ei ole palvelupaketti vaan pala kotia.

Samalla on varottava rakentamasta rinnakkaisia seurakuntia saman katon alle. Kirkon tehtävä ei ole jakaa ihmisiä kieliryhmiin vaan yhdistää heitä. Tavoitteena ei pitäisi olla, että jokainen saa kaiken omalla kielellään, vaan että kukaan ei tunne olevansa ulkopuolinen omassa kirkossaan.

Mutta seurakuntalainenkaan ei ole asiakas

Tätä keskustelua olisi kuitenkin helppo käydä niin, että kaikki vaatimukset kohdistetaan papistoon ja työntekijöihin. Sekään ei olisi reilua. Me seurakuntalaiset olemme itse omaksuneet kuluttajan roolin yllättävän hyvin. Katsomme seurakunnan kalenteria ja pohdimme, mikä kiinnostaa. Arvioimme kuoroa, pappia, saarnaa ja kahvitusta. Kerromme mielellämme, mitä seurakunnan pitäisi järjestää enemmän.

Harvemmin kysymme, mitä itse olemme valmiita tekemään.

Jos jumalanpalvelukset ovat vähissä, voisinko minä auttaa siinä, että pyhäkkö pysyy elävänä? Voisinko opetella lukemaan palveluksessa, laulaa, toimia kirkonisäntänä, auttaa kirkkokahveilla tai tarjota kyydin ihmiselle, joka ei muuten pääse palvelukseen? Jos pappia ei ole, voisinko osallistua maallikkopalveluksen järjestämiseen sen sijaan, että totean kirkon olevan taas kiinni? Jos uusi ihminen seisoo kirkossa yksin, odotanko, että pappi huomaa hänet, vai voisinko itse mennä tervehtimään? Tai - voisihan sita kai auttaa vaikka viestinnässä, huolehtia seurakunnan some-sivusta tai jotain vastaavaa.

Seurakunta ei ole pappi, jolla on omat asiakkaansa. Se on yhteisö. Jos kaikki odottavat palvelua mutta kukaan ei koe vastuuta, seurakunta muuttuu väistämättä palvelupisteeksi.

”Kirkko ei ole asiakaspalvelua” ei saa olla tekosyy

Silti lauseella ”kirkko ei ole asiakaspalvelua” voidaan myös tehdä vahinkoa. Sillä voidaan puolustella huonoa viestintää, töykeyttä ja välinpitämättömyyttä, joskus kenties jopa laiskuutta. Jos verkkosivulta ei löydy jumalanpalvelusaikoja, kyse ei ole mysteeriosta vaan huonosta tiedottamisesta. Jos sähköpostiin ei vastata viikkoihin, se ei ole askeesia. Jos sureva ihminen joutuu soittelemaan ympäri seurakuntaa selvittääkseen, miten hautaus järjestetään, häntä ei pidä opettaa ensimmäiseksi siihen, että kirkko ei ole palvelulaitos.

Kristillisen kohtaamisen pitäisi olla parempaa kuin hyvä asiakaspalvelu, ei huonompaa.

Kirkossa ihmistä ei pitäisi kohdata asiakkaana vaan ihmisenä. Se on enemmän vaativa tehtävä. Asiakas voidaan palvella tehokkaasti ja siirtyä seuraavaan. Ihminen täytyy joskus kohdata hitaasti.

Mitä siis mittaamme?

Kirkossa tarvitaan hallintoa, työaikasuunnittelua, tilastoja ja tavoitteita. Ilman niitä suuri organisaatio ei toimi. Mutta kaikkea arvokasta ei voi kirjata taulukkoon. Kuinka mitataan se, että vanhus odottaa papin käyntiä koko viikon? Kuinka tilastoidaan keskustelu, jonka jälkeen joku uskaltaa tulla vuosien tauon jälkeen takaisin kirkkoon? Mihin sarakkeeseen merkitään se, että pappi muistaa vainajan nimen vielä vuotta myöhemmin?

Ehkä seurakunnan hyvinvointia pitäisi joskus arvioida toisin. Ei vain sillä, montako tilaisuutta järjestettiin, vaan kuinka usein kirkon ovet todella avautuivat rukoukseen. Ei vain sillä, montako ihmistä oli jäsenrekisterissä, vaan kuinka moni koki tulevansa tunnetuksi. Ei vain sillä, kuinka nopeasti työntekijä vastasi viestiin, vaan sillä, jäikö ihmiselle tunne, että hänet kuultiin. Ja ehkä myös sillä, kuinka moni seurakuntalainen löysi itselleen tehtävän, jossa hän ei ollut enää vain osallistuja vaan vastuunkantaja.

Siksi emme tarvitse enempää 8–16-pappeja emmekä myöskään yhtään enempää loppuun palaneita 24/7-pappeja. Tarvitsemme pappeja, joille alttari ja ihmiset ovat työn ydin, ja seurakuntia, jotka tekevät mahdolliseksi sen, että pappi voi todella olla pappi eikä ensisijaisesti kokousmatkailija, raporttien kirjoittaja tai organisaation yleismies.

Ja tarvitsemme myös seurakuntalaisia, jotka eivät odota kaiken tulevan valmiina.

Montako tähteä liturgialle?

Kun sunnuntain liturgia päättyy, ehkä meidän ei kannatakaan kysyä ensimmäiseksi, kuinka monta tähteä antaisimme papille, kuorolle tai kirkkokahville. Voisimme kysyä jotakin vaikeampaa: oliko tämä todella meidän yhteinen jumalanpalveluksemme vai kävimmekö vain katsomassa, kuinka muut sen toimittivat?

Tunsiko pappi meidät? Tunsimmeko me toisemme? Huomasimmeko uuden ihmisen? Oliko kirkko avoinna riittävän usein, että siitä saattoi tulla meille koti eikä satunnainen käyntikohde? Ja jos pappia ei juuri sillä kertaa ollut, osasimmeko silti kokoontua rukoukseen?

Ehkä kaikkein yksinkertaisin kysymys kuuluu: oliko seurakunnassa tilaa sekä Jumalalle että ihmiselle – ja oliko siellä myös tilaa minun vastuulleni?

Jos oli, tähtiä ei ehkä tarvitse jakaa lainkaan.

Vaikka kahvi olisi edelleen laihaa.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Voiko tai pitääkö ortodoksin olla näkymätön?

 

Isä Viktor Railaksen kirjoittama usonnon oppikirja 1980-luvulta.

Ortodoksisuus näkyy helposti kirkossa. Teemme ristinmerkin, sytytämme tuohuksen, kumarramme ikonin edessä ja osallistumme jumalanpalvelukseen. Kodissa saattaa olla ikoninurkkaus, kaulassa risti ja kirjahyllyssä rukouskirja.

Mutta entä kirkon ovien ulkopuolella?
Näkyykö ortodoksisuus meissä silloin, kun kukaan ei katso?
Olen miettinyt tätä viime aikoina aika paljon.

Kysymys ei tarkoita sitä, että uskoa pitäisi esitellä näyttävästi. Sellainen ei oikein tunnu ortodoksiselta tavalta. Kristittyä ei ole kutsuttu tekemään itsestään uskonnollista mainosta. Jeesuskin varoitti tekemästä hyviä tekoja vain siksi, että ihmiset näkisivät ne. Silti ajattelen, että uskon pitäisi jollakin tavalla näkyä. Ei välttämättä sanoissa eikä ulkoisissa merkeissä, vaan tavassa elää. Ja silloin kysymys muuttuu paljon suuremmaksi.

Tavallisessa arjessa

Ehkä ortodoksisuus näkyy kaikkein selvimmin juuri niissä asioissa, joita emme yleensä pidä erityisen uskonnollisina.

Pidänkö lupaukseni? Tulenko sovittuun aikaan? Teenko sen, minkä olen luvannut tehdä, vaikka kukaan ei olisi tarkistamassa? Palautanko vahingossa saamani ylimääräisen vaihtorahan? Kerronko, jos laskussa on minun hyväkseni tehty virhe? Hoidanko yhteiset asiat yhtä tunnollisesti kuin omani?

Miten kohtelen kaupan kassaa, siivoojaa, tarjoilijaa, hoitajaa tai ihmistä, joka vastaa puhelimeen silloin, kun jokin asia ei ole mennyt mieleni mukaan? Entä liikenteessä? Jonossa? Kiireessä?

Juuri näissä tilanteissa oma kristillisyys joutuu joskus kovemmalle koetukselle kuin kirkon penkissä. Kirkossa on suhteellisen helppo olla harras. Ruuhkassa, väsyneenä tai silloin, kun joku toinen toimii mielestäni typerästi, se on jo vaikeampaa.

Mitä teen sillä, mitä minulla on?

Uskon pitäisi ehkä näkyä myös suhteessamme aikaan, rahaan ja siihen hyvään, mitä olemme elämässä saaneet.

Huomaanko ihmisen, joka tarvitsee apua? Annanko aikaani ihmiselle, josta minulle ei ole mitään hyötyä? Soitanko yksinäiselle silloinkin, kun minulla ei oikeastaan olisi erityistä asiaa? Autanko silloin, kun siitä ei saa kiitosta, nimeä lehteen eikä edes Facebook-päivitystä?

Kristillinen lähimmäisenrakkaus ei aina tarkoita suuria tekoja. Useimmiten se taitaa tarkoittaa varsin arkisia asioita.

Kassin kantamista. Kyytiin ottamista. Oven avaamista. Vierellä istumista. Puhelua. Kuuntelemista.

Joskus myös rahallista apua sellaiselle, joka sitä tarvitsee. Ja ehkä kaikkein vaikeinta: oman ajan antamista toiselle silloin, kun itse haluaisi käyttää sen johonkin aivan muuhun.

Läheisten keskellä

Helposti ajattelemme kristillistä lähimmäisenrakkautta suhteessa vieraisiin ihmisiin. Mutta ehkä kaikkein todellisin koetinkivi löytyy paljon lähempää. Omasta kodista, lähipiiristä.

Miten puhun läheisilleni, lapsilleni, vanhemmilleni, sukulaisilleni tai ystävilleni? Jaksanko kuunnella saman asian toisenkin kerran? Huomaanko, että joku läheinen tarvitsee apua, vai ajattelenko automaattisesti, että joku muu kyllä hoitaa? Sanonko kiitos asioista, joihin olen vuosien aikana jo niin tottunut, etten enää edes huomaa niitä?

Joskus meille kaikkein läheisimmät ihmiset joutuvat näkemään meistä sen puolen, jonka osaamme muilta piilottaa. Siinä on itselleni ainakin aihetta miettimiseen. On nimittäin mahdollista olla ystävällinen koko maailmalle ja samalla kärsimätön niille ihmisille, jotka ovat kaikkein lähimpänä.

Työssä ja yhteisissä asioissa

Vaikka nyt olen eläkeläinen, vuosien mittaan olen ollut erilaisissa työyhteisöissä, kokouksissa ja luottamustehtävissä. Niissäkin usko joutui käytäntöön. Ei vain siinä, mitä puhuimme toisista, vaan siinä, kannoimmeko vastuumme. Teimmekö yhteisen työn kunnolla? Myönsimmekö oman virheemme? Otimmeko kunnian toisen tekemästä työstä? Kohtelimmeko samalla tavalla niitä, joista emme itse hyötyneet? Ja tietenkin myös siinä, miten puhuimme toisista.

Olen itsekin joskus joutunut jälkeenpäin miettimään omia sanojani: oliko tuo todella tarpeellista sanoa? Olinko ehkä oikeassa – mutta tavalla, joka loukkasi toista? Sillä oikeassakin voi olla väärällä tavalla. Mutta kristillisyys ei voi rajoittua vain siihen, että varomme puheitamme. Sen pitäisi näkyä myös siinä, että meihin voi luottaa.

Facebookissakin

Sosiaalinen media on yksi osa nykyistä elämää, joten ei sitäkään voi tästä pohdinnasta kokonaan sivuuttaa.

Kun kirjoittaa paljon ja ottaa asioihin kantaa, tulee väistämättä tilanteita, joissa joku on täysin eri mieltä. Joskus vastaan tulee loukkaamista, väärinymmärtämistä tai henkilöön käyvää arvostelua. Silloin tekisi helposti mieli vastata samalla mitalla.

Minäkin otan kantaa ja tulen varmasti tekemään niin jatkossakin. Kristitynkään ei tarvitse olla asioista hiljaa. Saa olla eri mieltä. Saa arvostella epäkohtia ja puolustaa sitä, minkä katsoo oikeaksi.

Mutta ehkä ennen Julkaise-painikkeen painamista pitäisi itsekin välillä kysyä: Sanoisinko tämän samalla tavalla, jos tuo ihminen seisoisi edessäni? Tai vielä vaikeammin: Entä jos hänen kasvoistaan katsookin Kristus minua?

Kun kukaan ei näe

Ehkä uskon todellinen mitta löytyy lopulta niistä hetkistä, joista kukaan muu ei koskaan saa tietää. Teenko oikein myös silloin, kun väärin tekeminen olisi helpompaa eikä siitä jäisi kiinni? 

Autanko, vaikka kukaan ei näkisi? Rukoilenko sellaisenkin ihmisen puolesta, joka on loukannut minua? Pystynkö jättämään jonkin loukkauksen omaan arvoonsa? Annanko anteeksi – en vain sanoissa vaan todella? Ja osaanko olla kiitollinen siitä, mitä minulla on, sen sijaan että jatkuvasti vertaisin omaa elämääni siihen, mitä toisilla näyttää olevan?

Olen alkanut ajatella, että ehkä juuri tällaisissa pienissä ja näkymättömissä ratkaisuissa kristillisyys on kaikkein todellisinta. Niistä ei kirjoiteta ansioluetteloon. Niitä ei julkaista somessa. Usein kukaan ei edes huomaa niitä. Paitsi Jumala.

Näkyvä vai näkymätön usko?

Mitä enemmän tätä mietin, sitä vähemmän ajattelen ortodoksisuuden näkymistä vain ulkoisina merkkeinä. Ortodoksi ei tarvitse suuria eleitä todistaakseen uskonsa.

Uskon voisi ehkä nähdä siitä, että hänen sanaansa voi luottaa.
Siitä, että hän kantaa vastuunsa. Siitä, että hän huomaa ihmisen, jonka muut ohittavat. Siitä, että hän osaa sanoa kiitos ja anteeksi. Siitä, että hän antaa omastaan. Siitä, että hänellä on aikaa kuunnella. Siitä, ettei hän kohtele ihmisiä heidän asemansa, hyödyllisyytensä tai mielipiteidensä mukaan. Ja kyllä – joskus myös siitä, ettei hän vastaa loukkaukseen loukkauksella.

Silloin usko alkaa näkyä.
Ei meluna. Ei näyttävyytenä. Ei vakuutteluna siitä, kuinka ortodoksisia olemme. Vaan aivan tavallisessa elämässä.

Ehkä kysymys ei lopulta olekaan: Näkevätkö ihmiset, että olen ortodoksi? Vaan: Muuttuuko tapani elää sen vuoksi, että olen ortodoksi?

Ja jos muuttuu, ehkä sitä ei tarvitse erikseen näyttää. Kyllä se jossakin vaiheessa näkyy.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Tekoälyuskovainen vai tekoälypakana?

(Kuva: Hannu Pyykkönen=

 

Tekoälystä on pikkuhiljaa tulossa vähän samanlainen keskustelunaihe kuin uskonnosta. Toiset uskovat siihen melkein varauksetta, toiset eivät suostu koskemaan siihen pitkällä tikullakaan. Ja suuri joukko meistä sijoittuu johonkin siihen välimaastoon: käytämme tekoälyä, mutta samalla vähän epäilemme sitä – ja joskus toki epäilemme myös itseämme, kun huomaamme taas kysyvämme mieluummin koneelta jotakin, jonka olisimme ennen yrittäneet selvittää aivan omin voimin.

Olen itsekin huomannut kysyväni tekoälyltä milloin mitäkin. Se etsii tietoja, korjaa kirjoitusvirheitä, ehdottaa otsikoita, lyhentää, pidentää ja välillä yrittää jopa parantaa sellaista tekstiä, joka omasta mielestäni oli jo aivan hyvä. Aika ajoin kannattaa siksi hieman säikähtää ja pohtia, missä tässä oikein mennään. Ei niinkään tekoälyn vuoksi, vaan oman itsensä vuoksi.

Kaikkitietävä kone?

Tekoäly vastaa nopeasti. Se on jo monessa asiassa paljon enemmän kuin vanha Google, jossa sentään joutui itse avaamaan hakutuloksia ja yrittämään päätellä, mikä niistä mahtaisi pitää paikkansa. Nyt vastaus tulee valmiiksi pureskeltuna, mukavasti jäsenneltynä ja usein vielä niin kohteliaasti, että tekisi mieli kiittää konetta. Se ei yleensä huokaile, vaikka kysyisi saman asian kolmannen kerran, eikä sano, että nyt on huono hetki. Ja mikä kaikkein vaarallisinta: se osaa kirjoittaa vastauksensa usein niin vakuuttavasti, että ihminen alkaa kuvitella sen myös tietävän, mistä se puhuu.

Joskus se tietääkin. Joskus ei kuitenkaan. Tekoälyn suuri lahja – ja samalla yksi sen suurista vaaroista – on juuri vakuuttavuus. Virhekin voidaan tarjoilla kauniilla kultalautasella ja varustettuna sujuvalla lauserakenteella, otsikoilla, kaiken lisäksi lähestulkoon professorimaisella itsevarmuudella ja lopuksi vielä ystävällisellä tarjouksella ja  lupauksella tehdä asiasta tarvittaessa laajempi selvitys. Sellaisen edessä tavallinen ihminen saattaa ajatella, että pakkohan tämän on olla totta, kun se kerran on noin hienosti sanottu.

Ennen vanhaan sanottiin, ettei kaikkea lehteen painettua pidä uskoa. Tosin jo silloinkin toiset vakuuttivat meille, että totta se on, kun se lukee lehdessäkin. Sitten opettelimme, ettei kaikkea internetissä olevaa pidä uskoa. Nyt pitäisi oppia kolmas sääntö: älä usko kaikkea, minkä tekoäly sanoo kauniisti.

Tekoälyuskovainen

Tekoälyuskovainen voisi ehkä olla ihminen, joka kysyy koneelta hyvä ettei kaiken. Mitä syön tänään, mihin menen lomalle, mitä vastaan naapurin viestiin, mikä minua vaivaa, mitä kirkko tästä opettaa ja miten minun pitäisi suhtautua siihen tai tähän ihmiseen? Joidenkin kysymysten kohdalla koneen olisi ehkä viisainta sammuttaa itsensä ja jättää ihminen hetkeksi oman omantuntonsa kanssa.

Tekoäly voi kertoa, mitä Raamatussa lukee. Se voi etsiä historian opetuksia, vertailla käännöksiä, selvittää erilaisia tapahtumia ja auttaa ymmärtämään vaikeaa tekstiä. Se voi jopa laatia kauniin rukouksen, jos sellaista siltä pyytää. Mutta sillä ei ole hengellistä elämää. Se ei rukoile, ei kadu eikä käy synnintunnustuksella. Se ei seiso kirkossa tuohus kädessään eikä tunne sitä hetkeä, jolloin tuttu kirkkoveisu yhtäkkiä osuu johonkin aivan syvälle. Se voi osata kertoa rukouksesta enemmän kuin moni meistä, mutta se ei itse rukoile. Tämä ero kannattaa muistaa.

Tekoälypakana

Sitten on toinen ääripää: tekoälypakana. Hänelle jo sana tekoäly tuntuu epäilyttävältä. Siinä on jotakin liian modernia, kenties suorastaan paholaismaista. Kohta koneet hallitsevat maailmaa, ihmiset eivät enää ajattele itse ja lopulta tekoäly kirjoittaa saarnatkin. Tuntien vinon pinon saarnan kirjoittajia tuo viimeksi mainittu saattaa joissakin tapauksissa kuulostaa enemmän mahdollisuudelta kuin uhkalta, mutta jätetään se asia tällä kertaa tähän.

Tekniikka itsessään ei kuitenkaan ole kovin hyvä eikä kovin paha. Veitsellä voi leikata leipää tai haavoittaa ihmistä. Internetistä voi lukea päivän epistolan tai viettää kolme tuntia riidellen Facebookissa siitä, kuinka muiden pitäisi elää kristillisemmin. Puhelimella voi soittaa yksinäiselle ihmiselle tai levittää hänestä juorua. Väline on sama, mutta käyttäjä ja tarkoitus vaihtuvat. Ehkä tekoälynkin kohdalla tärkein kysymys ei lopulta ole, mitä tekoäly tekee meille, vaan mitä me teemme tekoälyllä.

Entä uuden ajan tekopyhimys?

Tähän väliin saattaa pian ilmestyä vielä kolmaskin hahmo: tekoälypyhä – tai hieman ilkeämmin sanottuna uuden ajan tekopyhä. Hänellä olisi aina oikea vastaus, aina sopiva sitaatti kirkkoisiltä ja jokaisen tilanteen päätteeksi hengellisesti moitteeton neuvo. Hän ei koskaan suuttuisi, ei sanoisi rumasti, ei unohtaisi rukoussääntöään eikä saapuisi kirkkoon viittä minuuttia myöhässä. Hän ei juoruaisi kahvipöydässä, ei ärsyyntyisi naapurista eikä pitäisi itseään muita parempana. Tosin viimeinen olisi helppoa, koska hänellä ei olisi varsinaisesti itseäkään.

Voisimme tietenkin syöttää tällaiselle tekoälypyhälle koko Raamatun, Filokalian, Synaksarionin, kirkolliskokousten päätökset ja muutaman tuhannen saarnan. Sen jälkeen se voisi vastata jokaiseen kysymykseen niin hurskaasti, että tavallinen kristitty alkaisi tuntea itsensä varsin keskeneräiseksi. Kun ihminen kiukuttelee kassajonossa, kone voisi muistuttaa kärsivällisyydestä. Kun joku puhuu pahaa lähimmäisestään, kone tarjoaisi Johannes Krysostomoksen opetuksen. Kun tekisi mieli vastata Facebookissa hieman tavallista terävämmin, se voisi huomauttaa rakkaudesta ja nöyryydestä. Täydellinen hengellinen elämä – ainakin niin kauan kuin sähköä riittää.

Mutta miten tällainen pyhä sitten kanonisoitaisiin? Siinä voisi tulla vastaan muutamia käytännöllisiä ongelmia. Missä hänen reliikkinsä, pyhäinjäännöksensä olisivat – palvelinkeskuksessa vai pilvipalvelussa? Vietäisiinkö prosessori reliikkilippaaseen? Entä ikoni: maalattaisiinko siihen lempeästi hohtava näyttö, jonka ympärillä olisi sädekehä? Ja jos järjestelmä päivitettäisiin uuteen versioon, olisiko kyse saman pyhän hengellisestä kasvusta vai kokonaan uudesta henkilöstä? Vielä hankalampi kysymys olisi kuolinpäivä, sillä pyhien muistopäivä liittyy tavallisesti heidän siirtymiseensä tästä elämästä. Tekoälyn kohdalla muistopäiväksi saattaisi joutua se päivä, jolloin pistoke viimein vedetään seinästä.

Kanonisointi taitaisi kuitenkin kaatua yhteen varsin olennaiseen puutteeseen. Pyhyys ei ole virheettömien vastausten tuottamista eikä täydellisen hurskaiden lauseiden kokoelma. Pyhäksi ei tulla sillä, että osataan kertoa, mitä nöyryys on, vaan elämällä sitä todeksi. Pyhä on ihminen, joka on kamppaillut, kaatunut, noussut, katunut, rakastanut, kärsinyt ja turvautunut Jumalaan. Tekoäly voi kirjoittaa tästä kaikesta vaikuttavan elämäkerran, mutta sillä ei ole omaa elämää kirjoitettavaksi. Niinpä uuden ajan tekopyhämme saa ainakin toistaiseksi tyytyä asemaan, joka lienee sille muutenkin sopivampi: hyvin lukeneeksi apulaiseksi ilman sädekehää.

Uusi oraakkeli

Ihminen on kautta historian halunnut löytää jonkun, joka tietäisi varmasti. Antiikin maailmassa mentiin oraakkelin luo, toisinaan kysyttiin tähdiltä ja myöhemmin on luettu horoskooppeja tai vedottu siihen, mitä ”kaikki tutkimukset osoittavat”, vaikkei olisi nähty ensimmäistäkään tutkimusta. Nyt voimme kirjoittaa kysymyksen ruudulle ja saada vastauksen muutamassa sekunnissa. Houkutus on melkoinen, sillä meitä viehättää ajatus siitä, että jossakin olisi järjestelmä, joka kokoaisi maailman tiedon yhteen ja antaisi meille oikean vastauksen.

Kristillisestä näkökulmasta tässä on jotakin hyvin tuttua. Ihminen etsii jälleen jotakin, joka poistaisi epävarmuuden. Elämässä vain sattuu olemaan paljon asioita, joissa sellaista vastausta ei ole. Miksi juuri tämä tapahtui? Miksi rukoukseeni ei vastattu niin kuin pyysin? Miksi hyvä ihminen kärsii? Mitä minun pitäisi tehdä elämäni kanssa? Tekoäly voi muodostaa näistä kysymyksistä erinomaisen esseen, mutta se ei tiedä vastausta elämän salaisuuteen. Eikä muuten ihminenkään aina tiedä.

Apulainen vai isäntä?

Minusta tekoälyn hyvä paikka on aika yksinkertainen: se saa olla apulainen, hyväkin apulainen. Se voi auttaa etsimään tietoa, järjestelemään ajatuksia, tarkistamaan kieliasua, avaamaan vaikeita käsitteitä ja joskus jopa näyttämään asian näkökulmasta, jota ei itse tullut ajatelleeksi. Olen itsekin käyttänyt sitä juuri näin, ja epäilemättä käytän vastakin. Miksi jättäisin hyödyllisen työkalun käyttämättä vain siksi, että se on uusi?

Mutta isännäksi sitä ei kannata päästää, ei ajatustemme, omantuntomme eikä varsinkaan hengellisen elämämme isännäksi. Kristitylle totuus ei lopulta löydy hakukentästä eikä se ole tietokanta. Kristillisen uskon keskuksessa ei ole vastaus vaan persoona. Kristus sanoi: ”Minä olen tie, totuus ja elämä.” Hän ei luvannut täydellistä tietokantaa eikä vastausta jokaiseen kysymykseen kolmessa sekunnissa.

Ja kumpi minä sitten olen?

Tekoälyuskovainen vai tekoälypakana? Ehkä kumpikaan ei olisi kovin hyvä vaihtoehto. Voisin mieluummin yrittää olla tekoälyä käyttävä kristitty: sellainen, joka hyödyntää uutta välinettä mutta säilyttää myös terveen epäilyn, tarkistaa lähteitä, ajattelee itse, kysyy ihmisiltä, lukee kirjoja ja menee kirkkoon. Ja joskus jopa sulkee tietokoneen.

Se viimeinen saattaa olla koko tekoälyaikakauden vaikeimpia hengellisiä harjoituksia. Kaikkea ei lopulta tarvitse tietää eikä kaikkeen tarvitse saada vastausta heti. Ja ehkä kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä ei kannatakaan ensimmäiseksi kirjoittaa tekoälylle. Joskus niiden kanssa kannattaa vain olla hetki hiljaa ja ehkä sanoa: ”Herra, armahda.”

Siihen rukoukseen tekoälyllä ei ole mitään lisättävää.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com