Ukki pois netistä – ja maailma pelastuu?

 

(HAP)

Hesarin kolumnisti Juuso Määttänen ehdottaa kirjoituksessaan, että sosiaalinen media pitäisi kieltää yli 60-vuotiailta. Hetkinen. Minähän olen ylittänyt tuon rajan jo niin kauan sitten, että kuusikymppiset alkavat näyttää lupaavilta nuorilta. Pitääkö tässä nyt sulkea selain ja odottaa, että joku nuorempi tulostaa minulle maailman tapahtumat?

Onneksi Määttänen ei ole tosissaan. Hän kärjistää osoittaakseen, miten eri tavoin suhtaudumme nuorten ja aikuisten rajoittamiseen. Nuorilta voidaan kieltää, aikuisille pitää keksiä muita ratkaisuja. Me aikuiset olemme olleet rakentamassa tätä digitaalista maailmaa, mutta kun siinä ilmenee ongelmia, ensimmäiseksi tekee mieli lähettää nuoriso ulos.

Vähän kuin rakentaisi talon homeisista laudoista ja ratkaisisi ongelman kieltämällä lapsilta olohuoneen.

Silti kolumnin havainnot vanhojen ihmisten nettikäyttäytymisestä osuvat paikoin kiusallisen lähelle omiani. Kaikkea en voi panna nuoremman kirjoittajan ymmärtämättömyyden tiliin. Vaikka mieli vähän tekisi.

Pihalla voi olla myös sisätiloissa

Määttänen kertoo iäkkäästä somenkäyttäjästä, joka piti tekoälyllä tehtyä, epäuskottavia voltteja esittävää videota aitona. Kun muut ryhtyivät pilkkaamaan häntä, keskustelu muuttui poliittiseksi syyttelyksi. Siinäpä nykyajan keskustelukulttuuria pienoiskoossa: yksi erehtyy, toiset nöyryyttävät ja lopuksi riidellään aivan muusta.

Tunnistan ilmiön. Monella ikäiselläni on vaikeuksia tietokoneen ja ohjelmien kanssa, mutta vielä suurempi pulma saattaa olla ympäristö, jossa toimitaan. Kenelle viesti näkyy? Kuka tämän tiedon julkaisi? Miksi juuri minulle tarjotaan tällaista? Onko tämä uutinen, mainos, pila vai huijaus?

Jos nämä menevät sekaisin, ihminen voi olla netissä yhtä aikaa hyvin aktiivinen ja aivan eksyksissä. Pihalla, pellolla ja kohta jo naapuripitäjän puolella – mutta omasta suunnastaan täysin varma.

Onneksi moni vanhempikin osaa. Itsekin olen vuosien varrella oppinut yhtä ja toista, yleensä tekemällä ja välillä erehtymällä. Kaikkea ei silti hallitse, eikä tuttu ohjelmakaan aina pysy tuttuna. Juuri kun sen kanssa alkaa tulla toimeen, se ilmoittaa muuttuneensa entistä käyttäjäystävällisemmäksi.

Sen jälkeen käyttäjä etsii entistä nappia kolme varttia.

Ilmainenkin tarvitsee vastakaikua

Olen huomannut myös toisenlaisen ilmiön. Moni vanhempi lukija tulee mielellään sivuille, lukee jutut ja palaa seuraavana päivänä uudelleen. Mutta mitään jälkeä käynnistä ei jää: ei tykkäystä, kommenttia eikä viestiä. Sivua luetaan kuin aamulehteä keittiönpöydän ääressä. Eihän sillekään ole ollut tapana huudella kiitoksia.

Hiljaa lukemisessa ei tietenkään ole mitään väärää. Jokaisesta jutusta ei tarvitse tykätä eikä jokaiseen keskusteluun osallistua. Mutta sivujen tekijän kannalta täydellinen hiljaisuus on hankalaa. Kiinnostaako tämä ketään? Oliko tästä hyötyä? Pitäisikö jatkaa vai käyttää aikansa johonkin muuhun?

Lukijalle maksuton sisältö ei synny tekijälle ilman vaivaa. Siihen kuluu aikaa, joskus rahaakin, ja ennen kaikkea halua tehdä. Pieni palaute auttaa pitämään sitä halua yllä. Tykkäys kertoo, että juttu tavoitti jonkun. Viesti voi kertoa enemmän: tämä oli hyvä, tästä olen eri mieltä tai tämän asian voisit vielä tarkistaa.

Ilmaisuus ei ole lupaus siitä, että joku tekee samaa työtä iät ajat saamatta edes tietää, lukeeko kukaan. En tarkoita, että jokaisen kävijän pitäisi maksaa sisäänpääsy peukalolla. Mutta joskus voisi koputtaa takaisin. Ihminen siellä toisessakin päässä on.

Hiiri hallussa, käytöstavat hukassa

Nuoremmat liikkuvat monissa verkkopalveluissa meitä vanhoja luontevammin. He tuntevat ilmaisutavat, tunnistavat vitsejä ja ymmärtävät sellaista, minkä me saatamme ottaa kirjaimellisesti. Tätä etumatkaa ei kannata kiistää vain oman syntymävuotensa puolustamiseksi.

Mutta välineen hallinta ja käytöstavat ovat eri oppiaineita. Toisesta voi saada kiitettävän ja toisesta ehdot.

Määttäsen kuvaamassa tapauksessa minua vaivaa erehtymisen lisäksi se, miten erehtynyttä kohdeltiin. Miksi väärässä olevalle pitää ensimmäiseksi nauraa? Miksei voisi kertoa asiallisesti, että video on tehty tekoälyllä, ja selittää, mistä sen huomaa? Vai saako siitä liian vähän yleisön suosiota?

Jos vanhat ja kohteliaat vetäytyvät keskusteluista, tila ei jää tyhjäksi. Sen ottavat ne, jotka eivät vetäytymistä harkitse. Joukossa on nuoria ja röyhkeitä, joiden tekninen taitavuus on paljon pidemmällä kuin kyky kohdata toinen ihminen. Löytyy sieltä toki vanhoja ja röyhkeitäkin. Ei siihen tarvita uusinta käyttöjärjestelmää.

Vanhuus ei siis takaa sivistystä eikä nuoruus sen puutetta. Mutta jos keskusteluun jäävät vain ne, jotka kestävät ja tuottavat eniten rumaa puhetta, jotakin arvokasta katoaa. Harkitseva ihminen ei välttämättä vaikene siksi, ettei hänellä olisi sanottavaa. Hän ei vain jaksa lähteä joka kerta painimaan.

Vanha oppi voi olla yllättävän tuore

Entisenä opettajana katselen tätä menoa välillä sillä silmällä, että tekisi mieli keskeyttää tunti. Nyt kuunnellaan toisen lause loppuun. Sitten vastataan siihen, mitä hän sanoi. Ei siihen, mitä hänen toivotaan sanoneen, jotta päästäisiin loukkaantumaan.

Joku saattaa pitää tällaista vanhanaikaisena opettajan puheena. Mutta vanha opetus tai opetustyyli ei ole ikänsä vuoksi väärää. Rauhallinen selittäminen, perustelujen vaatiminen, yhdessä harjoitteleminen ja toisen kuunteleminen voivat tuntua nykyisessä metelissä suorastaan tuoreilta. Ja olla edelleen aivan oikeita tapoja oppia.

Kaikkea entistä ei tarvitse palauttaa, mutta kaikkea ei tarvitse hylätäkään vain siksi, ettei sitä ole keksitty viime viikolla. Hyvä opetus kestää aikaa. Liitutaulun voi vaihtaa näyttöön ilman, että samalla heitetään harkinta ja käytöstavat kierrätykseen.

Joidenkin keskustelujen perusteella tuntuu, että some on jäänyt ainoaksi keskustelutaidon opettajaksi. Siellä on opittu nopea vastaisku, toisen motiivien arvailu ja varma mielipide aiheesta, johon ei ole ehditty tutustua. Todistusta ei tarvita. Muutama tykkäys riittää vahvistamaan, että oppimäärä on hallussa.

Kännykkäparkki myös eduskuntaan?

Sama röyhkeys, pilkka ja toisinaan aivan suora kiusaaminen näkyvät muuallakin yhteiskunnassa. Jopa eduskunnassa. Vai pitäisikö sanoa, että juuri siellä sen toivoisi viimeiseksi näkyvän?

Ja kun koululaisilta vaaditaan kännykän laittamista pois oppitunnin ajaksi, pitäisikö kansanedustajilta vaatia samaa istunnoissa? Puhelimet parkkiin ja huomio siihen, mitä salissa puhutaan. Vai onko keskittyminen kasvatuksellinen velvollisuus vain siihen asti, kunnes pääsee päättämään muiden velvollisuuksista?

Tiedän kyllä, että puhelimella voi hoitaa työasioita. Niin voi koululainenkin vedota siihen, että laitteessa on oppimisen kannalta tärkeitä mahdollisuuksia. Ehkä molemmissa paikoissa voisi silti välillä kuunnella sitä ihmistä, joka on jo äänessä.

Vaalien lähestyessä huomaan kaipaavani poliittiseen keskusteluun jotakin varsin yksinkertaista: keskustelutaitoa ja käytöstapoja. Väittely on saanut silmissäni välillä lähes makaabereja muotoja. Toisen epäonnistumisesta riemuitaan, ihmisistä tehdään pilkkakuvia ja vaikeistakin asioista väännetään aineksia seuraavaan ilkeään heittoon.

Olisin valmis antamaan paljon painoa puolueelle ja ehdokkaalle, joka osaa kuunnella kysymyksen, vastata siihen ja perustella kantansa tekemättä vastapuolesta idioottia. Asiasisällöistä en tietenkään luopuisi, mutta käytöstavat kuuluvat minusta myös poliittiseen pätevyyteen. Jos ihminen ei pysty keskustelemaan eri mieltä olevan kanssa, miten hän aikoo tehdä tämän kanssa päätöksiä?

Ja jos joku vielä pystyisi sanomaan ”olin tässä väärässä”, saattaisin joutua istumaan hetkeksi alas. Tosin tässä iässä se on muutenkin usein hyvä ajatus.

Eikä ongelma ole suomalainen erikoisuus. Maailman mahtavien puheita kuunnellessa tulee toisinaan tunne, että loukkaamisesta on tehty johtamistaito. Suurimmat näyttävät mallia, pienemmät harjoittelevat perässä. Siinä on kotien ja koulujen sitten mukava opettaa, ettei toista saa nimitellä.

Tekoäly ei parane paheksumalla

Tekoälykeskustelussa huomaan usein olevani lähempänä kokeilunhaluisia nuorempia kuin oman ikäpolveni epäilijöitä. Moni nuorempi lähtee selvittämään, mitä välineellä voi tehdä. Moni vanhempi aloittaa kertomalla, miksi sitä ei pitäisi käyttää.

Joskus vastustus perustuu aiheellisiin huoliin. Joskus taas puheesta huomaa, ettei vastustaja oikein tiedä, mitä vastustaa. Tekoälystä on tullut yksi suuri mörkö, jonka alle mahtuvat huijausvideot, koululaisten tehtävät, kuvankäsittely ja maailmanlopun ennustukset.

Olen itse kokeillut tekoälyä ja löytänyt siitä hyötyä. Olen myös saanut huomata, miten sujuvasti se voi puhua aivan omiaan. Vakuuttava esitystapa ei takaa oikeaa tietoa. Tämä havainto tosin tuli tutuksi jo kauan ennen tekoälyä, etenkin toimiessani paikallisten poliitikkojen kanssa.

Juuri siksi sen käyttöä pitäisi opetella. Myös meidän vanhojen. Pelkkä paheksunta ei kehitä kykyä tunnistaa huijausta, eikä käyttämättömyys suojaa tekoälyllä tuotetulta sisällöltä. Sitä voi tulla vastaan, vaikka itse ei olisi avannut yhtäkään tekoälypalvelua.

Nuoruuttakaan ei silti voi pitää automaattisena asiantuntijatodistuksena. Sovelluksen sujuva käyttö ei vielä tarkoita, että ymmärtää sen virheet tai vaikutukset. Opittavaa riittää molemmissa päissä ikähaitaria. Toisessa päässä siihen saatetaan vain suhtautua hieman kuuluvammin huokaillen.

Opastusta ennen poistumiskehotusta

Tässä palaan Määttäsen varsinaiseen kysymykseen. Jos some aiheuttaa ongelmia, riittääkö ratkaisuksi se, että yksi ikäryhmä suljetaan ulos? Eikö pitäisi katsoa myös sitä, miten palvelut on rakennettu, mistä niiden omistajat hyötyvät ja millaista käytöstä ne palkitsevat?

Lasten suojeleminen on aikuisten tehtävä. Rajoituksillekin voi olla perustelunsa, eikä koulutunnin rauhoittaminen ole sama asia kuin kokonaisen ikäryhmän sulkeminen somesta. Mutta kielto ei saisi korvata opettamista eikä vapauttaa palvelujen rakentajia vastuusta.

Me vanhat puolestamme tarvitsemme opastusta, ymmärrettäviä palveluja ja joskus ystävällisen huomautuksen siitä, ettei kaikkea kannata uskoa tai jakaa. Emme yleistä poistumiskehotusta. Vastalahjaksi meidänkin pitäisi suostua siihen, että nuorempi saattaa tietää asiasta enemmän. Ja nuoremman siihen, että vanhemmallakin voi olla vielä jotakin käyttökelpoista sanottavaa.

Minä pysyn siis vielä linjoilla. Koetan oppia ja muistaa, ettei pitkä elämänkokemus tee jokaisesta mielipiteestäni oikeaa.

Ja jos välillä katoan, älkää heti huolestuko. Todennäköisesti etsin vain sitä nappia.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kirjoituksen lähtökohtana Juuso Määttäsen kolumni ”Uusi ehdotus: Sosiaalinen media pitää kieltää yli 60-vuotiailta”, Helsingin Sanomat 23.10.2026.

Seitsemän kuolemansyntiä, osa 5: Ahneus – paljonko on tarpeeksi?

 

”Kaikki on tarpeellista".
Ainakin siihen asti, kun pitäisi kantaa ne itse.

Ahneus on seuraava kuolemansynti, josta pitäisi jotakin sanoa. Tästä olisi helppo kirjoittaa pitkäkin juttu. Miljardöörejä, kohtuuttomia palkkioita ja vallan kahmimista riittäisi esimerkiksi niin paljon, ettei minun tarvitsisi mainita itseäni ollenkaan.

Valitettavasti tämän sarjan tarkoituksena taisi olla katsella myös omaan peiliin. Juuri kun olin löytänyt aiheen, jossa muiden tarkkaileminen olisi erityisen vaivatonta.

Ylpeyttä, kateutta, laiskuutta ja vihaa on jo pohdittu. Ahneus sopii joukkoon hyvin, sillä nämä ominaisuudet näyttävät viihtyvän toistensa seurassa. Ylpeys vakuuttaa, että ansaitsen enemmän. Kateus huomauttaa, että toisella jo on enemmän. Ahneus ryhtyy järjestämään asiaa. Viha saapuu paikalle, jos järjestely ei onnistu.

Laiskuus saattaa sentään ehdottaa, että annettaisiin välillä olla.

Vielä vähän lisää, sitten riittää

Ahneus ja itsekkyys kulkevat minusta lähekkäin. Kun oma etu alkaa ratkaista kaiken, toisten tarpeet muuttuvat helposti häiriötekijöiksi. Minun rahani, minun aikani, minun toiveeni. Muut voivat odottaa, kunhan saan ensin omat asiani kuntoon.

Ongelma on siinä, etteivät ne tunnu tulevan koskaan niin valmiiksi, että muiden vuoro alkaisi.

Ahneuden tunnistaa ehkä juuri siitä, ettei mikään määrä tahdo riittää. Ei tavoitella enää jotakin tarpeellista, vaan aina seuraavaa lisäystä. Enemmän rahaa, omaisuutta, vaikutusvaltaa tai huomiota. Kun yksi tavoite täyttyy, riittävän raja siirtyy hieman kauemmaksi.

Silti toimeentulosta huolehtiminen ei ole ahneutta. Palkallaan pitäisi voida elää, laskut pitäisi saada maksetuiksi ja tulevaankin saa varautua. Jos ihminen miettii, riittävätkö rahat ruokaan ja asumiseen, hänen huolensa ei parane sillä, että joku paremmin toimeentuleva pitää hänelle puheen vaatimattomuuden kauneudesta.

Hyvä elämä ei myöskään edellytä kaiken mukavan kieltämistä. Saa matkustaa, ostaa tarpeellisen laitteen ja nauttia hyvästä ruoasta. Kysymys on pikemminkin siitä, pystynkö nauttimaan siitä, mitä minulla jo on. Vai istuuko jokaisen ilon vieressä pieni tyytymättömyys muistuttamassa, että parempaakin olisi saatavilla?

Ahneus osaa pukeutua asiallisesti

Työelämässä ahneus ei yleensä esittele itseään omalla nimellään. Se puhuu tavoitteista, kannustimista ja välttämättömistä ratkaisuista. Osa niistä onkin tarpeellisia. Yrityksen pitää pärjätä, työntekijälle kuuluu palkka ja vastuusta saa korvauksen.

Mutta jos toisten toimeentuloa heikennetään samalla, kun päätöksentekijät palkitsevat itseään yhä avokätisemmin, oikeudenmukaisuudesta saa kysyä. Kaikkea arvostelua ei voi kuitata kateudeksi. Joskus kyse on ihan siitä, jakautuvatko yhteisen työn tulokset ja vaikeiden aikojen taakat kohtuullisesti.

Sama ilmiö mahtuu pienempäänkin työhuoneeseen. Toisen idea esitellään omana, onnistumisesta kerätään kiitos itselle ja epäonnistumisen kohdalla muistetaan äkkiä koko työryhmä.

Someen tämä mahtuu vielä pienemmässä koossa. Toisen kirjoitus, kuva tai oivallus alkaa näyttää omalta tuotokselta, kun alkuperäinen tekijä jää sopivasti mainitsematta. Kaikki jakaminen ei tietenkään ole varastamista, eikä jokaiseen verkosta löytyneeseen ajatukseen ole helppo löytää alkuperäistä lähdettä. Mutta jos tiedän, kenen työtä käytän, hänen nimensä mainitseminen ei vähennä omaa arvoani.

Viisaan ajatuksen jakaminen on aivan kelvollinen teko. Minun ei tarvitse samalla väittää synnyttäneeni sitä.

Ostamatta jäänyt tavara ei tarvitse hyllyä

Olenko itse ahne? Todennäköisesti ainakin ajoittain. Minulla on kaikenlaista tavaraa enemmän kuin yksi ihminen tarvitsee. Osasta luopuminen on silti yllättävän vaikeaa.

Tätä saattaa vielä tarvita. Tuohon liittyy muisto. Tämä on aivan hyvä, vaikka en ole käyttänyt sitä vuosiin. Ja tuon käyttötarkoitusta en enää muista, mutta juuri siksi sitä ei uskalla heittää pois.

Olen yrittänyt opetella olemaan hankkimatta lisää tarpeetonta tavaraa. Muistan pitkän matkan, jolta en ostanut yhtään muistoesinettä. Matka ei silti kadonnut muistista, vaikka en tuonut siitä hyllyyn pölytettävää todistuskappaletta.

Olen myös pohtinut ja joskus toteuttanutkin sitä, voisiko jokin omistamani esine ilahduttaa toista vaikkapa lahjana. Hyvä tavara ei muutu huonoksi lahjaksi siksi, ettei sitä ole juuri ostettu kaupasta. Tietysti olisi hyvä ajatella myös saajaa. Hänen syntymäpäivänsä ei saisi olla minun varastoni tyhjennyspäivä.

Mainonta puolestaan tekee parhaansa, etten ehtisi tyytyä nykyiseen. Aina puuttuu jokin laite, ominaisuus tai uudempi versio. Vanha toimii vielä, mutta uusi tekisi minusta ilmeisesti onnellisemman, tehokkaamman ja muutenkin ajanmukaisemman ihmisen.

Välillä olisi hyvä kysyä, tarvitsenko todella tavaran vai pidänkö vain ajatuksesta, että saan jotakin uutta.

Miljoonavoitto ei paljasta ihmisen sydäntä

Vanhaa tekstiäni lukiessa huomaan olleeni melko varma siitäkin, ettei lottomiljonääri kuitenkaan jakaisi rahojaan muille. Se oli turhan helppo tuomio ihmisestä, jota en tunne.

Joku jakaa, joku ei. Joku auttaa kertomatta siitä kenellekään. Pelkkä omaisuuden määrä ei paljasta, miten ihminen suhtautuu lähimmäisiinsä. Varakas voi olla antelias ja vähävarainen tiukasti omaansa takertuva – tai päinvastoin. Köyhyys ei tee ihmisestä automaattisesti pyhää, eikä vauraus automaattisesti ahnetta.

Raha myös helpottaa elämää aivan oikeasti. Sillä saa ruokaa, kodin ja mahdollisuuden selvitä monista huolista. Rahattomuutta ei pidä romantisoida varsinkaan silloin, kun oma jääkaappi on täynnä.

Mutta rahalta voi odottaa sellaistakin, mitä se ei pysty antamaan. Sillä ei voi varmistaa, että elämä jatkuu halutun mittaisena, että läheiset pysyvät rinnalla tai että mieli löytää rauhan. Jossakin kohdassa turvallisuuden tavoittelusta voi tulla loputonta varmistelua. Varalle pitäisi saada vielä vähän lisää, ja senkin varalle jotakin.

Minä en pidä itseäni rikkaana, mutta pärjään eläkkeelläni. Se on suuri kiitoksen aihe. Samalla se antaa aihetta kysyä, voisinko auttaa enemmän. Olen pitänyt luontevana auttaa silloin, kun näen tarpeen ja koen avun menevän perille. Sekään ei silti vapauta minua pohtimasta, kuinka helposti löydän syyn pitää omastani kiinni.

Myös viimeisen sanan voi ahnehtia

Ahneus ei tarvitse suurta pankkitiliä. Ihminen voi hamuta asemaa, huomiota ja oikeutta päättää. Sellaiseen pääsee mukaan pienessä yhdistyksessä, seurakunnassa, perheessä tai aivan tavallisessa keskustelussa.

Halu vaikuttaa ei itsessään ole paha asia. Jonkun täytyy ottaa vastuuta, tehdä ehdotuksia ja puolustaa tärkeinä pitämiään asioita. Mutta pystynkö antamaan tilaa toiselle? Saako hyvä ajatus toteutua myös ilman, että minun nimeni mainitaan sen yhteydessä?

Vanhan tekstini poliitikoille osoittamaa yleistä epäluottamusta en enää sellaisenaan allekirjoittaisi. Päätöksiä ja vallankäyttöä pitää arvioida kriittisesti, mutta kokonaisen ihmisryhmän motiiveja en tiedä. Oman vallanhaluni tutkimiseen minulla olisi sentään lähempää saatavaa aineistoa.

Voin esimerkiksi tarkkailla, kuinka mielelläni annan toiselle viimeisen sanan.

Tämän harjoituksen voi aloittaa ilman vaalirahoitusta.

Isompi aitta ei ratkaise kaikkea

Jeesus varoittaa Luukkaan evankeliumissa: ”Karttakaa tarkoin kaikenlaista ahneutta.” Sen jälkeen hän kertoo rikkaasta miehestä, joka saa hyvän sadon ja suunnittelee suurempia aittoja omaisuutensa säilyttämiseen. Tulevaisuus näyttää turvatulta, mutta oma elämä päättyy ennen suunnitelmien toteutumista. (Luuk. 12:15–21.)

Vertauksessa minua pysäyttää miehen ajatusten ahtaus. Viljaa on paljon ja suunnitelmat suuria, mutta kaikki pyörii hänen itsensä ympärillä. Muiden tarpeet eivät näytä mahtuvan mukaan, vaikka uuteen aittaan mahtuisi vaikka mitä.

Minulle siitä nousee kysymys: omistanko minä tavarani vai alkavatko tavarani määrätä minun elämästäni? Jos niiden hankkiminen, säilyttäminen ja varjeleminen vievät kaiken huomioni, lähimmäiselle ja Jumalalle jäävät helposti vain ne hetket, jotka muilta kiireiltä säästyvät.

Samassa evankeliumissa Jeesus sanoo myös: ”Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.” (Luuk. 16:13.)

Se on hankala lause, koska se ei kysy vain tilini saldoa. Se kysyy, mikä minua ohjaa.

Anteliaisuutta voi harjoitella jo ennen rikastumista

Vanhaan tekstiini kirjoitin, että ahneuden vastahyve on viisaus. Viisautta kohtuuden ymmärtämiseen varmasti tarvitaan, mutta nostaisin nyt rinnalle ennen kaikkea anteliaisuuden. Sen, että suostun jakamaan jotakin omastani.

Harjoituksen ei tarvitse alkaa suuresta lahjoituksesta. Voin antaa tarpeellisen tavaran sitä tarvitsevalle, osallistua auttamiseen tai tarjota toiselle aterian. Voin myös antaa aikaani, kuunnella loppuun ja luovuttaa toiselle tilaa. Aika ja huomio ovat nekin asioita, joita osaan vartioida varsin tarkasti.

Antamisesta ei silti pidä tehdä kauppaa, jossa odotan saavani vähintään saman verran takaisin kiitoksina, hyvänä maineena tai vaikutusvaltana. Avun saaja ei ole minulle velkaa ihailuaan. Eikä anteliaisuus edellytä omien välttämättömien tarpeiden unohtamista.

Ehkä ahneuden vastustaminen alkaa kahdesta kysymyksestä: mitä minä todella tarvitsen, ja mitä voisin jakaa? Kysymykset ovat yksinkertaisia. Vastauksissa saattaa kulua aikaa.

Vanha sanonta toteaa, että ahneus kasaa, kuolema tasaa. Niin kai se on. Mutta mielelläni opettelisin luopumista jo ennen kuin joku muu joutuu tekemään sen puolestani.

Voisin aloittaa yhdestä kaapista.

Kunhan en ensin osta tavaroille uusia säilytyslaatikoita.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Vanhoista papereista löytyi elettyä elämää ja pala tulevaisuutta

 

Bosseyn Ekumeeninen instituutti Sveitsissä
(Kuva: HAP, 2000)

Vanhuudessa on monenlaisia puolia, hyviä ja huonoja. Yksi niistä on vanhojen tavaroiden, valokuvien ja kaikenlaisen muun krääsän pöyhiminen. Sen voi laskea kumpaan ryhmään tahansa sen mukaan, löytyykö laatikosta mukavia muistoja vai lisää järjestettävää.

Valokuvista tulevat vastaan vanhat matkat ja niiden varrella kohdatut ihmiset. Esineet puolestaan saavat usein huudahtamaan: ”Ai täälläkö sinä oletkin!” Jotakin on etsitty vuosikausia, ja siinä se nyt on, aivan rauhallisesti muiden tavaroiden joukossa. Löytymisen iloa tosin saattaa himmentää se, ettei enää muista, mihin esinettä olisi tarvinnut. Mutta tärkeä se varmasti oli, koska sitä on näin kauan säilytetty.

Viimeksi jäin tutkimaan vanhoja asiakirjoja. Niiden joukosta löytyi muisto hankkeesta nimeltä DINE PM. Lyhenne tulee sanoista Distance Independent Education in Province of Mikkeli, suomeksi jotakuinkin "Etäisyyksistä riippumaton opetus Mikkelin läänissä".

Nimi ei ehkä ollut kaikkein sulavin, mutta ajatus oli hyvä. Ja kun papereita luki lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin, huomasi, kuinka ajankohtainen se oli edelleen. Paperi oli vanhentunut, mutta asia ei aivan samassa tahdissa.

Tulevaisuutta rakennettiin Mikkelissä

DINE PM käynnistyi syyskuussa 1996, ja sen oli tarkoitus jatkua vuoteen 2000 saakka. Hanketta johti silloisen Mikkelin läänin kouluosaston opetustoimentarkastaja Erkki Mustajoki. Tavoitteena oli tuoda harvaan asuttujen seutujen ihmisille sellaisia opiskelumahdollisuuksia, joita suuremmilla paikkakunnilla pidettiin jo melko itsestään selvinä.

Kyse ei ollut aivan pienestä kokeilusta. Hankkeen kokonaisrahoitukseksi ilmoitettiin 19 miljoonaa markkaa. Pelkällä markan ja euron muuntokurssilla se on noin 3,2 miljoonaa euroa, ja rahan ostovoiman muutos huomioiden nykyarvo olisi selvästi suurempi, olisikohan nykyään jo noin 5 miljoonaa ja ehkä hieman ylikin.

Mukaan lähteneitä oppilaitoksia tuettiin laitehankinnoissa tuntuvasti: niiden omaksi osuudeksi jäi noin viidennes, ja loppuosaa katettiin hankerahoituksella. Näin uuden tekniikan kokeileminen tuli mahdolliseksi myös kouluille, joiden omista määrärahoista ei olisi noin vain rakennettu videoneuvotteluvalmiuksia.

Sari-Leena Humppi esitteli hanketta Aikuiskasvatus-lehdessä vuonna 1997. Mukana oli yliopistoja, kouluja ja vapaan sivistystyön oppilaitoksia. Yhteistyössä olivat muun muassa Tampereen ja Oulun yliopistot sekä Jyväskylän yliopiston täydennyskoulutuskeskus. Alueen toimijoista mukana olivat esimerkiksi Otavan opisto, Heinäveden ja Mäntyharjun kansalaisopistot sekä Otavan sosiaalialan oppilaitos. Rahoituksen taustalla olivat myös opetusministeriö ja Euroopan unioni.

Jo tuolloin ymmärrettiin, ettei välimatkan tarvitsisi ratkaista sitä, mitä ihminen voi opiskella.

Aikana, jolloin puhelimella vielä lähinnä soitettiin

Ajankohta kannattaa palauttaa mieleen. Suomessa oli siirrytty 1970-luvun autoradiopuhelimista (ARP) 1980-luvun NMT-puhelimiin ja edelleen GSM-aikaan, joka alkoi vuonna 1991. Ensimmäiset laitteet olivat sellaisia, että niiden mukana kuljettaminen saattoi käydä pienestä kuntoilusta. Puhelin oli langaton, mutta käyttäjä ei välttämättä kovin kevytliikkeinen.

Oman ensimmäisen NMT-matkapuhelimeni, hinnakkaan, kääntyväantennisen Ericsonin, olin saanut 1990-luvun alussa. DINE PM käynnistyessä kännyköitä oli suomalaisilla jo varsin paljon, mutta taskussa ei vielä kulkenut nykyisen kaltaista kameraa, tietosanakirjaa, pankkikonttoria ja kokoushuonetta. Puhelimella saatettiin jopa soittaa.

Internetkin oli olemassa ja sen käyttö kouluissa laajeni. Silti moni nykyään arkinen palvelu kuului vasta tulevaisuuteen. Ei ollut Facebookia, Instagramia, Teamsia eikä Google Drivea. Etäopetusta ei käynnistetty lähettämällä oppilaille linkkiä palveluun, jonka käyttäminen oli ennestään tuttua.

Yhteyksiä rakennettiin erillisillä videoneuvottelulaitteistoilla. Vuoden 1997 artikkelin mukaan niitä oli käytössä noin 180, valtaosa ala-asteen kouluissa. Se oli melkoinen verkosto aikana, jolloin videoyhteys toiseen kouluun oli jo itsessään ihmettelyn aihe.

Kamera ei yksin tehnyt opetuksesta uudenlaista

Hankkeen viisaus oli siinä, ettei kaikkea jätetty laitteiden varaan. Opettajia piti kouluttaa, ja ennen kaikkea piti miettiä, miten niiden avulla opetetaan.

Kameralle - joka ei siis ollut puhelimen kamera, vaan ihan oikea videokamera, joita nykyisin löytää osin vain museoista - luennoiminen ei vielä tehnyt opetuksesta hyvää etäopetusta. Tarvittiin keskustelua, kysymyksiä, tehtäviä ja oppilaiden osallistumista. Vuoden 1997 kirjoituksen ilmestyessä koulutusta oli saanut jo noin 550 opettajaa ja muuta koulujen työntekijää. Tekniikka mahdollisti myös tiedostojen siirtämistä ja yhteisten asiakirjojen työstämistä.

Tästä ajatukset siirtyvät väkisinkin nykyiseen ortodoksisen uskonnon opetukseen, tuttavallisemmin UO-opetukseen. Opettajien lähtökohdat ovat erilaisia: osa on tehtävään kelpoisia ja koulutettuja, osa opettaa ilman muodollista kelpoisuutta. Joiltakin saattavat puuttua opettajan pedagogiset opinnot, toisilta riittävät opetettavan aineen opinnot. Sana epäpätevä on tässä yhteydessä vähän kömpelö: se kertoo puuttuvasta kelpoisuudesta, mutta ei yksin paljasta, miten ihminen oppilaansa kohtaa tai kuinka tunnollisesti hän työnsä tekee.

Silti koulutuksella on merkitystä. Oma usko ja kirkollisen elämän tuntemus ovat arvokas lähtökohta, mutta niiden rinnalle tarvitaan tietoa oppimisesta, opetussuunnitelmasta ja eri-ikäisten lasten opettamisesta. Vastaavasti muodollinen pätevyyskään ei takaa, että kaikki uudet opetustavat tuntuisivat omilta. Tutkintotodistuksen mukana ei tule elinikäistä päivityspalvelua, vaikka sellainen olisi joskus kovin kätevä.

Myös suhtautuminen uusiin välineisiin ja opetustapoihin voi vaihdella innostuksesta epäluuloon. Yksi kokeilee mielellään, toinen tarvitsee rauhallista opastusta ja kolmas pohtii, sopiiko koko asia uskonnonopetukseen. Kaikki varauksellisuus ei ole muutosvastarintaa: nykyisin esimerkiksi tekoälyn virheellisiä vastauksia, tietosuojaa ja oppilaiden omaa ajattelua on syytäkin miettiä. Toisaalta pelkkä ”ei kuulu meidän aineeseemme” voi sulkea oven ennen kuin on edes katsottu, mitä sen takana olisi.

UO-opetuksessa pohdittavaa riittää muutenkin. Samassa ryhmässä voi olla eri-ikäisiä oppilaita, erilaisia kielitaitoja ja hyvin erilaisia tietoja ortodoksisuudesta. Yhdelle kirkkovuosi on tuttu kodista, toiselle jo sana tarvitsee selityksen. Opettajan pitäisi löytää jokaiselle sopivaa tekemistä, huomioida tuen tarpeet ja ehtiä vielä seuraavaan kouluun. Siinä saa olla sekä opettaja että matkanjärjestäjä, toisinaan myös oman työnsä tekninen tukihenkilö.

Siksi kysymys ei ole vain siitä, osaako opettaja käyttää jotakin ohjelmaa. Saako hän koulutusta työajalla, apua ongelmatilanteissa ja mahdollisuuden vaihtaa kokemuksia kollegojen kanssa? Ovatko välineet toimivia, materiaalit sopivia ja koulun johto mukana tukemassa työtä? Uusi laite ei yksin ratkaise näitä asioita. Pahimmillaan se tuo yhden uuden salasanan muistettavaksi.

Samaa asiaa taidetaan pohtia yhä. Välineet vain ovat vaihtuneet. Onko mikään muuttunut vai mikä on tilanne? En ryhdy nyt eläkeläisenä sitä tarkemmin arvioimaan.

Opetus kulki, vaikka opettaja pysyi paikallaan

DINE PM -hankkeessa kokemuksia oli kertynyt erityisesti kieltenopetuksesta. Etäyhteyksillä voitiin esimerkiksi järjestää unkarin jatko-opintoja pienillä paikkakunnilla ja kunnallishallinnon yliopisto-opintoja Mäntyharjulla. Kaikkien ei tarvinnut matkustaa sinne, missä opettaja sattui olemaan.

Kokemuksia kuvattiin myönteisiksi ja oppimistuloksia lupaaviksi. Samalla huomattiin, että uusi opetustapa vaati opettajalta työtä. Materiaaleja piti muokata ja oppitunteja suunnitella uudelleen. Se vanha tuttu ajatus, että tekniikka säästää aikaa, saattoi siis toteutua vasta sen jälkeen, kun sen opetteluun oli ensin käytetty varsin paljon aikaa.

Hankkeessa hahmoteltiin myös koulujen yhteisiä kursseja ja ryhmätöitä sekä yritysten henkilöstön tietotekniikkakoulutusta. Perusajatus oli selvä: toimiva tekniikka, oppilaitosten yhteistyö ja opetuksen kehittäminen voisivat yhdessä lisätä koulutuksellista tasa-arvoa.

Minäkin päädyin kameran ääreen

Koska hanketta johdettiin Mikkelistä, sen toiminta tuli lähelle myös omaa työtäni. Tunsin Erkki Mustajoen, myöhemmin mukaan tulleen toimittaja Kirsti Vuorelan sekä joitakin muitakin hankkeessa toimineita.

Niinpä päädyin itsekin mukaan kuvioihin, osaksi mikkeliläisen koulun rehtorina ja osaksi omasta kiinnostuksestani. Aika ajoin toimin eräänlaisena varamiehenä ja vedin videoneuvotteluja, joiden osallistujia tuli hankkeen eri yhteistyötahoista. Siis 1990-luvun lopulla, noin kolmekymmentä vuotta sitten. Olin silloin nuorempi, vaikka en ehkä ihan niin nuori kuin nyt mielelläni muistelen.

Oma perehtymiseni oli pitkälti itse hankittua. Kiinnostus vei kokeilemaan, kokeileminen opetti ja välillä piti varmasti oppia myös yrityksen ja erehdyksen kautta. Siihen aikaan ei voinut kysyä tekoälyltä, miksi yhteys ei toimi. Oli kysyttävä joltakulta, joka ehkä "ihan oikeasti" tiesi, tai ryhdyttävä itse selvittämään asiaa. Varamiehenä saattoi huomata olevansa juuri se henkilö, jonka oletettiin tietävän.

Ortodoksisen uskonnon opetukselle avautui mahdollisuus

Itse katsoin hanketta erityisesti ortodoksisen uskonnon opetuksen näkökulmasta. Muistaakseni pohdimme näitä mahdollisuuksia myös Kirsti Vuorelan kanssa.

Ortodoksisia oppilaita oli pieniä määriä eri puolilla lääniä, usein vain muutama samassa koulussa. Opettajien työpäiviin kuului matkustamista, ja opetusryhmien kokoaminen oli hankalaa. Juuri tällaiseen tilanteeseen etäyhteydet näyttivät tarjoavan paljon.

Eri koulujen oppilaat olisivat voineet osallistua yhteiselle tunnille ja kohdata samalla muita oman uskontonsa opiskelijoita. Pienen koulun yksittäinen oppilas olisi saanut ympärilleen ryhmän, vaikka muut istuivatkin toisella paikkakunnalla. Kyse olisi ollut myös yhteyden ja joukkoon kuulumisen kokemuksesta.

Kaikki mahdollisuudet eivät kuitenkaan muuttuneet käytännöksi. Oman muistikuvani mukaan opettajien tekniset ja opetukselliset valmiudet vaihtelivat, eikä uudenlaiseen työskentelyyn ollut aina riittävästi tukea tai innostusta. Varauksellisuuttakin oli.

Jälkikäteen olisi silti liian helppoa selittää kaikki väärillä asenteilla. Uusi entuudestaan tuntematon, osin jopa pelottava opetustapa vaati aikaa, harjoittelua, toimivia järjestelyjä ja uskallusta. Jos työpäivä oli jo valmiiksi täynnä opetusta ja ajamista koululta toiselle, uuden opetteluun ei välttämättä riittänyt voimia.

Niinpä toiminta painottui muualle, vaikka ortodoksisen uskonnon opetuksessa tarve olisi ollut ilmeinen. Mahdollisuus oli olemassa, mutta sen hyödyntäminen olisi vaatinut muutakin kuin laitteet koulun pöydälle.

Omien kokemusteni mukaan valmiudet uuden tekniikan ymmärtämiseen ja tukemiseen olivat puutteellisia myös osalla kirkon hallinnon toimijoista, myös piispoilla ja papistolla. Vastaan tuli epäluuloa, joskus suorastaan torjuvaa suhtautumista. Mieleeni on jäänyt kommentteja tyyliin: ”Se on melkein saatanasta koko systeemi.” Aika ankara arvio laitteistosta, jonka kanssa meillä oli tavallisesti paljon arkisempi huoli: kuuluuko ääni ja näkyykö kuva.

Joissakin nykyisissä tekoälyä koskevissa puheenvuoroissa tunnistan toisinaan saman sävyn. Se ei tarkoita, että kaikki uusi pitäisi ottaa vastaan harkitsematta. Mutta ehkä työvälineeseen kannattaisi ensin tutustua ja vasta sitten päättää, kuinka vakavaa teologista vastarintaa se edellyttää.

Koulu säilyi, mutta rehtori tarvitsi tauon

Omalta osaltani tuohon aikaan kasaantui monta asiaa. Oli erilaisia hankkeita, tavallista koulutyötä ja kiivasta keskustelua koulujen tulevaisuudesta. Myös oma kouluni oli mukana siinä keskustelussa.

Kouluni säilyi, mutta minä väsyin.

Lähdössä Sveitsiin (Kuva, HAP, 2000)

Lopulta lähdin vapaalle ja muutin noin vuodeksi ulkomaille. Ensin vietin neljä kuukautta Sveitsissä Bosseyn ekumeenisessa instituutissa. Sen jälkeen asuin kreikkalaisessa luostarissa vielä seitsemän, kahdeksan kuukautta.

Keljani Pendelin luostarissa
(Kuva: HAP, 2000)

DINE PM jäi vähitellen taka-alalle, samoin moni muukin työasia. Koetin levätä, katsella elämää vähän toisesta suunnasta ja uudistua itsekin. Olin ollut mukana rakentamassa yhteyksiä paikkakunnalta toiselle. Nyt tarvitsin hieman etäisyyttä omaan arkeeni. Etäisyyksistä riippumattoman opetuksen parissa puuhannut rehtori huomasi siis, että joskus etäisyydestä saattoi olla ihan henkilökohtaistakin hyötyä.

Noista kokemuksista ja taidoista tuli uudelleen hyödyllisiä 2000-luvun alkuvuosina, kun Ortodoksi.netin tarina alkoi vähitellen muotoutua poikieni ja miniäni kanssa asioita pohdittaessa.
 
Mutta Bossey, Kreikka ja kaikki siellä tapahtunut ovatkin sitten ihan oma tarinansa. Samoin se, kuinka yhdenlainen kiinnostus yhteyksien rakentamiseen ja ortodoksisuuden suomalaisille tutuksi tekemiseen sai myöhemmin aivan uuden muodon verkossa etenkin noiden ulkomailla vietettyjen vuosien tuloksena.

Vanhoissa papereissa on se merkillinen puoli, että niitä ryhtyy järjestämään saadakseen tavaraa vähemmäksi ja päätyykin muistelemaan. Laatikko ei välttämättä kevene, mutta yhdestä paperista voi avautua kokonainen elämänvaihe.

Tällä kertaa sieltä löytyi myös muistutus siitä, että jo kolmekymmentä vuotta sitten Mikkelin seudulla rakennettiin sellaista opetuksen arkea, jota nykyään pidämme varsin tavallisena.

Paperit ovat muuten edelleen järjestämättä. Mutta tulipahan tämä kirjoitettua.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Liitteet ja lisätietoa

* DINE PM -hanketta käsittelevä artikkeli
Sari-Leena Humppi: DINE PM -projekti tuo tasa-arvoa koulumaailmaan. Aikuiskasvatus 4/1997, s. 297–299.
https://journal.fi/aikuiskasvatus/article/view/92465

* Bosseyn ekumeeninen instituutti, Sveitsi
Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) ekumeeninen instituutti, joka toimii yhteistyössä Geneven yliopiston kanssa.
https://www.oikoumene.org/what-we-do/the-ecumenical-institute-bossey

Pendelin luostari, Kreikka
Pendelin eli Pentelin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen luostarissa toimii Kreikan kirkon ortodoksienvälinen keskus. Alla on Wikipedian sivu, jolla esitellään myös sen toimintaympäristöä luostarissa.
https://en.wikipedia.org/wiki/Interorthodox_Centre_of_the_Church_of_Greece

Seitsemän kuolemansyntiä, osa 4: Viha – saanko olla vihainen?

 

”Pelkkä arkistointi ei vielä merkitse, että asia olisi käsitelty.”

Nyt on vuorossa seitsemästä kuolemansynnistä neljäs: viha. Laiskuuden kohdalla saatoin vielä vedota järkevään työnjakoon ja palkattuun siivoojaan. Vihan kanssa ulkoistaminen on hankalampaa. Tosin välillä yritän sitäkin: enhän minä muuten suuttuisi, mutta kun nuo muut.

Siinä onkin kätevä järjestely. Minä vastaan suuttumisesta, muut sen aiheuttamisesta.

Saanko siis olla vihainen? Varmaankin saan. Viha kuuluu ihmisen tunne-elämään siinä kuin rakkaus, suru ja ilokin. Ei se silti erityisen miellyttävä vieras ole. Rakkaudelle tarjoaisi kahvit, mutta vihan kohdalla toivoisi, ettei se ainakaan riisuisi päällysvaatteitaan.

Asia ei kuitenkaan ole aivan yksinkertainen. On olemassa vihaa, Vihaa ja VIHAA. Pientä kiukustumista, voimakasta suuttumusta ja pitkäksi aikaa pesiytyvää kaunaa. Pelkkä äänenvoimakkuus ei vielä kerro, mistä niistä on kysymys. Hiljainenkin ihminen voi olla varsin vihainen.

Kaikkeen ei kuulu suhtautua rauhallisella hymyllä

Vihaa pohtiessa on erotettava toisistaan tunne ja se, mitä tunteen vallassa tekee. Suuttumus voi nousta nopeasti, ennen kuin ehdin harkita yhtään mitään. Näen vääryyttä, kohtaan epäoikeudenmukaisuutta tai huomaan jonkun kohtelevan toista julmasti. Silloin suuttuminen voi kertoa siitäkin, että jokin minussa on vielä hereillä.

Kaikkeen ei kuulu suhtautua rauhallisella hymyllä. Jos heikompaa loukataan, asiaan pitää puuttua. Väärinkäytöksiä ei korjata kehottamalla niiden kohteeksi joutunutta ajattelemaan mukavampia asioita. Eikä kristityn tehtävä ole olla niin helppo ihminen, että hänen vieressään saa tehdä mitä tahansa.

En onneksi ole elämässäni joutunut kokemaan perheväkivaltaa sen kohteena enkä tekijänä. Se on kuitenkin yksi niistä asioista, joista voin sanoa, että vihaan niitä. Siis vihaan vihaa. Kuulostaa hieman kummalliselta.

Ehkä tarkemmin sanottuna vihaan sitä, että ihminen satuttaa, pelottelee tai alistaa toista. Vihainen saa olla, mutta tunne ei anna lupaa vahingoittaa ketään. Eikä kaikki väkivalta edes synny äkillisestä suuttumuksesta. Se voi olla myös kylmää ja harkittua vallankäyttöä.

Ratkaiseva kysymys taitaa siis tulla seuraavaksi: mitä minä suuttumuksellani teen? Puolustanko jotakuta, yritänkö korjata asian vai haluanko satuttaa takaisin?

Raja ei aina ole kovin selvä. Voin aloittaa oikean asian puolustamisesta ja huomata pian puolustavani lähinnä omaa arvovaltaani. Jossakin vaiheessa alkuperäinen asia jää sivuun. Tärkeimmäksi tulee, ettei tuo toinen vain kuvittele voittaneensa.

Siinä kohtaa olisi hyvä pitää tauko. Valitettavasti juuri silloin tekisi mieli jatkaa.

Minä nyt olen tällainen

Suoruus on hyvä asia. On helpottavaa tietää, mitä toinen tarkoittaa, eikä joutua arvailemaan vihjausten välistä. Mutta joskus suoruudeksi nimitetään sellaistakin, mikä on lähinnä haluttomuutta harkita omia sanojaan.

”Minä nyt olen tällainen”, saatan sanoa.

Se on kiinnostava perustelu. Jos toinen on hajamielinen, myöhästelevä tai huolimaton, toivon hänen muuttavan tapojaan. Oma äkkipikaisuuteni sen sijaan pitäisi hyväksyä valmiina luonnonilmiönä. Vähän kuin marraskuun räntä: ikävää, mutta minkäs sille mahtaa.

Kyllä sille ehkä jotakin mahtaa. Ainakin voin lakata esittelemästä sitä hyveenä.

Totuuden sanominen ei vaadi toisen nöyryyttämistä. Vaikeankin asian voi ottaa puheeksi niin, että toiselle jää mahdollisuus vastata ja säilyttää kasvonsa. Jos taas valitsen tarkoituksella kaikkein kipeimmän kohdan, minun on turha vedota pelkkään rehellisyyteen. Silloin olen käyttänyt tietojani aseena.

Tätä olisi mukava pohtia vain yleisellä tasolla. Omien sanavalintojen muistelu saattaa häiritä hyvää kirjoitusvirettä.

Mitä suuttumus kertoo minusta?

Löytyisikö vihasta sitten jotakin hyvää? En ensimmäiseksi ryhtyisi sitä kehumaan, mutta joskus suuttumus voi avata silmät. Se saattaa paljastaa asian, jota olen liian kauan sietänyt, tarpeen puolustaa omia rajojani tai loukkauksen, jota en ole osannut käsitellä.

Joskus se paljastaa jotakin vähemmän mairittelevaa. Minua ei ehkä kohdeltukaan väärin. Minun kanssani oltiin vain eri mieltä.

Näiden erottaminen on teoriassa helppoa. Käytännössä oma mielipiteeni osaa pukeutua hämmästyttävän nopeasti yleiseksi oikeudentajuksi.

Voisin siis välillä kysyä itseltäni, mikä minua oikeastaan suututti. Oliko kyse vääryydestä, pelosta, pettymyksestä vai loukatusta ylpeydestä? Puolustanko jotakin tärkeää vai sitä, että minun olisi pitänyt saada päättää?

Vastausta ei tarvitse keksiä pahimman tunnekuohun aikana. Silloin oma ajattelu saattaa olla hyvin varmaa mutta hieman kapea-alaista. Maailmassa on yhtäkkiä vain yksi järkevä ihminen, ja hänkin on kovin vihainen.

Jurnuttajalla on hyvä muisti

En pidä suuttumista yhtä ongelmallisena kuin sitä, että alan pitkittää ja ruokkia sitä sekä kohdella toista sen mukaisesti vielä kauan alkuperäisen tilanteen jälkeen.

Tässä kohdassa joudun katsomaan itseäni vähän tarkemmin. Olen nimittäin joskus epäillyt olevani pitkävihainen. Sellainen jurnuttaja.

Kun joku toimii minua kohtaan väärin, minun voi olla vaikea päästää asiasta irti. Palaan siihen mielessäni ja keksin jälkikäteen erinomaisia vastauksia. Ne ovat tietenkin huomattavasti parempia kuin ne, jotka tulivat mieleen itse tilanteessa. Vahinko vain, että keskustelukumppani on jo poistunut ja väittely jatkuu yhden miehen voimin.

Vähitellen vanha loukkaus voi alkaa värittää kaikkea, mitä toinen tekee. Tavallinen huomautus kuulostaa piikittelyltä. Ystävällisyydessä täytyy olla jokin taka-ajatus. Jos hän on hiljaa, sekin saattaa todistaa jotakin.

Viha ei siis aina paisko ovia. Se voi istua aivan rauhallisesti samassa huoneessa, vastata lyhyesti ja jättää kysymättä, haluaisiko toinenkin kahvia.

Silloin en enää kohtaa toista aivan sellaisena kuin hän siinä hetkessä on. Kohtaan myös oman muistoni siitä, kuinka hän minua loukkasi. Ja muisti on tässä tehtävässä toisinaan hämmästyttävän tunnollinen. Muuten se saattaa unohtaa, miksi menin keittiöön.

Mappi öö ei ratkaise kaikkea

Olen kehittänyt omia tapojani selvitä pahimmista tunnemyrskyistä. Yksi niistä on ollut asian siirtäminen mielessäni syrjään. Joskus olen siirtänyt sinne myös ihmisen. Mappi ööhön, pois päivittäisestä käsittelystä.

Olen yrittänyt ajatella, ettei hänen toimintansa saa enää määrätä minun mielialaani. En anna hänelle jatkuvasti tilaa ajatuksissani enkä käy samaa riitaa yhä uudelleen. Tämä on auttanut minua rauhoittumaan ja säilyttämään ainakin jonkinlaiset asialliset välit.

En silti halua julistaa menetelmääni yleispäteväksi viisaudeksi. Etäisyyden ottaminen voi olla tarpeellista, mutta ihmisen tekeminen mielessään kokonaan näkymättömäksi on jo toinen asia. Siinä on vaara, että rauhoittumisen sijasta opettelen välinpitämättömyyttä tai rankaisen toista sillä, ettei häntä minulle enää ole.

Ehkä mappi öö sopii paremmin väliaikaiseen säilytykseen kuin lopulliseksi ratkaisuksi. Sinne voi panna asian siksi aikaa, että pystyy ajattelemaan sitä rauhallisemmin. Mutta pelkkä arkistointi ei vielä merkitse, että asia olisi käsitelty.

Tämän luulisi entisen hallintoihmisen tietävän.

Tunteen saa tunnustaa, teosta pitää vastata

Pitäisikö minun siis tukahduttaa viha kokonaan? En usko pystyväni siihen, enkä pidä tunteiden peittämistä muutenkaan kovin rehellisenä tavoitteena. Jos suututtaa, suututtaa. Sen voi myöntää itselleen ja tarvittaessa toisellekin.

Voin kuitenkin opetella sitä, etten sano tai tee kaikkea, mitä mieleen juolahtaa. Voin ottaa aikalisän, lähteä hetkeksi kävelemään tai jättää viestin lähettämättä. Näppäimistö ei nimittäin kysy, olenko nukkunut hyvin, ymmärsinkö varmasti oikein tai haluaisinko ehkä juoda ensin kupin kahvia. Se ottaa vastaan kaiken ja tarjoaa lopuksi lähetä-painikkeen.

Rauhoituttuani voin yrittää sanoa, mikä minua loukkasi, ilman että laadin samalla toisen koko persoonasta kielteistä lausuntoa. Voin myös kysyä, mitä hän tarkoitti. Joskus vastaus saattaa pilata aivan valmiin suuttumuksen.

Kristittynä saan viedä tämänkin rukoukseen. Jumalalle ei tarvitse esittää rauhallisempaa ihmistä kuin on. Voin myöntää, että nyt suututtaa, enkä oikein edes haluaisi suuttumuksestani luopua. Olenhan ehtinyt perustella sen itselleni niin hyvin.

Jos olen loukannut toista, minun tehtäväni on pyytää anteeksi. Suuttumukseni syy voi olla ymmärrettävä, mutta se ei vapauta minua vastuusta. Anteeksipyyntökin olisi hyvä saada loppuun ennen kuin aloitan lauseen: ”Mutta kun sinä…”

Katumus ja anteeksianto – myös jurnuttajalle

Elämä on oppimista. Minunkin elämäni. Tai ehkä pitäisi sanoa: varsinkin minun elämäni.

Vihan kohdalla siihen kuuluu katumus. Voin katua sitä, että olen puhunut julmasti, halunnut kostaa tai pitänyt kaunastani kiinni melkein kuin jostakin arvokkaasta omaisuudesta. Katumus saa myös näkyä siinä, että yritän korjata aiheuttamaani vahinkoa ja toimia seuraavalla kerralla toisin.

Anteeksianto puolestaan voi olla pitkä tie. Sitä ei voi vaatia loukatulta ihmiseltä pikatoimituksena. Se ei tarkoita, että väärä teko muuttuisi hyväksyttäväksi, luottamus palautuisi ennalleen tai vahingolliseen suhteeseen pitäisi palata. Rajat saavat jäädä voimaan.

Omalla kohdallani toivon kuitenkin pääseväni vähitellen siihen, ettei vanha loukkaus enää määrää suhtautumistani toiseen eikä vie kohtuuttomasti tilaa omasta elämästäni. Ehkä ensimmäinen askel on se, etten ryhdy joka kerta jatkamaan riitaa mielessäni, vaikka muistaisin siihen taas uuden ja erinomaisen vastauksen.

Joskus voin antaa viimeisen sanan jäädä toiselle. Se tuntuu tietenkin tuhlaukselta, jos oma viimeinen sanani olisi ollut erityisen hyvä. Mutta ehkä kaikkea hyvääkään ei tarvitse sanoa. Varsinkaan silloin, kun sen ainoa tarkoitus olisi tehdä toiselle paha mieli.

Saanko siis olla vihainen? Saan. Mutta minun kannattaa tarkkailla, kuinka pitkäksi aikaa kutsun vihan jäämään ja millaiset valtuudet sille annan.

Mappi öönkin voisin joskus avata. En etsiäkseni sieltä lisää todisteita muiden vioista, vaan katsoakseni, mistä olisin jo valmis päästämään irti.

Jurnuttajalle siinä riittää tekemistä. Onneksi laiskuutta käsiteltiin jo edellisessä osassa.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

PS: Anteeksi kun luiskahti hieman liian pitkäksi jutuksi tämä vuodatukseni.

HAP

Seitsemän kuolemansyntiä, osa 3: Laiskuus – voiko kiireinenkin olla laiska

Mies, tietokone ja imuri - siinäpä pulma.
(HAP)

Nyt tuli työn alle sellainen ”kuolemansynti”, josta minun – laiskurin – pitäisi olla helppo puhua. Tai sitten ei. Kun asiaa vähän pohtii, huomaa pian, että laiskuutta on monenlaista. Joissakin asioissa olen hidas aloittamaan ja varsin taitava lykkäämään. Toisissa taas innostun niin, ettei tekemiselle tahdo löytyä loppua. Olenko siis laiska vai ahkera? Riippuu ilmeisesti siitä, kysytäänkö asiaa tietokoneeltani vai pölynimuriltani.

Tein ansiotyötä noin neljäkymmentä vuotta, monenlaisissa tehtävissä. Sen perusteella voisin julistaa itseni ahkeraksi. Toisaalta en ole tainnut pariin vuosikymmeneen siivota kotiani perusteellisesti, koska sen tekee palkattu siivooja. Sen perusteella voisin julistaa itseni laiskaksi. Tosin siivoojan mielestä järjestelyssä ei välttämättä ole mitään korjattavaa.

Ehkä ihmisen kelvollisuutta ei sittenkään ratkaista sillä, kuka hänen lattiansa pesee. Avun ostaminen tai vastaanottaminen ei itsessään kerro laiskuudesta. Joskus se kertoo ihan vain järkevästä työnjaosta.

Pyjama ei vielä todista mitään

Jospa laiskuus hengellisenä paheena ei tarkoitakaan sitä, että työpäivän päätyttyä retkahdin sohvalle ja katselin kattoa. Eikä välttämättä sitäkään, että nykyisin tällaisena valtion elättinä pyjama saattaa viihtyä päällä tavallista pidempään. Jääkaapissa on ruokaa, ulkona sataa, eikä kalenterikaan esitä vastalauseita. Pyjamalla on siinä tilanteessa varsin vahva neuvotteluasema.

Lepo kuuluu elämään. Ihmisen ei tarvitse ansaita olemassaoloaan olemalla jatkuvasti hyödyllinen. Eläkeläisenkään ei tarvitse perustaa yhdistystä, opetella kolmea kieltä ja kävellä kymmentätuhatta askelta päivässä todistaakseen, ettei elä turhaan.

Tässä kohtaa on syytä korjata myös yhtä oman vanhan tekstini ajatusta. Kirjoitin laiskuudesta ikään kuin se voisi olla masennukselle periksi antamista. Se oli huonosti sanottu. Masentunutta tai uupunutta ihmistä ei pidä leimata laiskaksi. Ulkopuolinen ei muutenkaan näe, kuinka paljon voimia jokin aivan tavallinen asia toiselta vaatii. Se, mikä yhdelle on päivän pieni askare, voi toiselle olla päivän suurin ponnistus.

”En jaksa” ja ”ei minua kiinnosta” eivät tarkoita samaa. Eikä niiden eroa voi päätellä siitä, onko ihminen vielä puoliltapäivin yöpaidassa.

Kun välittäminen alkaa tuntua vaivalloiselta

Kristillisessä hengellisessä perinteessä laiskuuden yhteydessä puhutaan myös akediasta. Sana on arkista laiskuutta laajempi: siihen voi liittyä hengellistä turtumista, levottomuutta ja halua paeta sitä elämää ja niitä tehtäviä, jotka ovat juuri nyt omalla vastuulla. Silloin ongelma ei välttämättä ole tekemisen vähyys. Ihminen voi myös etsiä jatkuvasti uutta tekemistä välttääkseen pysähtymisen olennaisen äärelle.

Omassa arjessani kysyisin ehkä yksinkertaisemmin: olenko alkanut pitää välittämistä liian vaivalloisena?

Tiedän, että joku ilahtuisi soitosta, mutta siirrän sen huomiseen. Huomaan, että toinen haluaisi puhua, mutta en viitsi kuunnella. Anteeksikin pitäisi pyytää, mutta ehkä asia unohtuu itsestään. Vähitellen huominen muuttuu vakituiseksi säilytyspaikaksi kaikelle sellaiselle, mikä vaatisi minulta vähän sydäntä.

Yksittäinen unohtunut puhelu ei tietenkään tee kenestäkään rakkaudetonta. Kaikkien huolia ei kukaan jaksa kantaa, eikä jokaiseen pyyntöön tarvitse suostua. Mutta jos ”ei kuulu minulle” alkaa olla ensimmäinen vastaukseni kaikkeen, olisi ehkä hyvä pysähtyä. Varsinkin jos asia aivan ilmeisesti kuuluu minulle.

Kiirekin voi olla pakopaikka

Tässä asiassa on minusta kiinnostava ristiriita. Ihminen voi raataa päivät töissä, jatkaa kotona, osallistua yhdistyksiin ja harrastuksiin sekä vastata viesteihin vielä yömyöhällä – ja silti vältellä juuri sitä, mikä hänen elämässään kaipaisi eniten huomiota.

Hoidettavien asioiden kanssa on joskus helpompaa kuin ihmisten kanssa. Asialla on alku, loppu ja parhaassa tapauksessa valmis-merkintä. Läheinen ihminen taas saattaa ottaa saman huolen puheeksi huomennakin. Hän ei valmistu, vaikka kuinka tehokkaasti kuuntelisi.

Niinpä voin ryhtyä järjestämään koko maailman asioita samalla, kun omassa lähipiirissäni joku odottaa rauhassa käytyä keskustelua. Ulkopuolelta saan ehkä kiitosta, mutta kotona tarvittaisiin läsnäoloa. Kiitos tuntuu mukavalta. Läsnäolo saattaa vaatia myös sellaisten asioiden kuulemista, joita en erityisesti haluaisi kuulla.

Kaikki kiire ei tietenkään ole pakenemista. Moni tekee paljon työtä siksi, että toimeentulo tai toisista huolehtiminen sitä vaatii. Mutta omalta kohdaltani voin silti kysyä: teenkö nyt sitä, mikä on tarpeen, vai sitä, minkä taakse minun on helpointa piiloutua?

Tietokoneen ääressä tällainen kysymys on hieman kiusallinen. Varsinkin, jos on juuri kirjoittamassa muille viisaita ajatuksia lähimmäisen huomioimisesta.

Ahkeruutta voi olla myös pysähtyminen

Laiskuuden vastakohdaksi tarjotaan ahkeruutta. Hyvä niin, mutta toivottavasti sillä ei tarkoiteta pelkkää loputonta puurtamista. Muuten hengellisen elämän esikuvaksi riittäisi tehokas kodinkone.

Ehkä tarvitaan myös uskollisuutta pienissä asioissa. Sitä, että kuuntelen loppuun. Teen lupaamani asian. Kysyn kuulumisia ja maltan odottaa vastausta. Suostun pyytämään anteeksi, vaikka mieluummin järjestäisin kirjahyllyn. Muistan Jumalaa lyhyellä rukouksella silloinkin, kun mieli ei tarjoile erityisen hartaita tunnelmia.

Kaiken tämän saa tehdä omien voimiensa mukaan. Joskus hyvä teko on avun antamista, joskus sen vastaanottamista. Joskus on noustava sohvalta, joskus taas istuttava siihen toisen viereen ja jätettävä omat tärkeät puuhat hetkeksi kesken.

En siis taida saada tästäkään synnistä aivan yksinkertaista luetteloa, jonka avulla voisin todeta itseni joko syylliseksi tai vapaaksi. Pölynimurin käyttötunnit eivät ratkaise asiaa, eikä täysi kalenteri anna synninpäästöä. Olennaisempaa taitaa olla se, annanko elämässäni tilaa Jumalalle ja toisille ihmisille – vai siirränkö heidät jatkuvasti myöhemmäksi.

Mutta nyt olen jo kertonut neljänkymmenen vuoden työurastani ja selittänyt perusteellisesti, miksi en itse siivoa.

Laiska töitään luettelee, sanoo sananlasku.

Näköjään myös kirjoittaa niistä blogiin.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Seitsemän kuolemansyntiä, osa 2: Kateus – ei minulle enempää, vaan toiselle vähemmän

 

Suomalaisilla on mainioita sananlaskuja melkein kaikesta, myös kateudesta. ”Viha viepi viljan maasta, kateus kalan merestä”, kuuluu vanha viisaus. Vielä paljastavampi on murteellinen tunnustus: ”Em mää ol kare enkä ahne, mutte toiselleka mittää sois.” Siinä on ihmisluonnosta aika paljon sanottuna. Eikä tarvittu pitkää tutkimusta, asiantuntijapaneelia eikä edes Facebookin kommenttiketjua.

Edellisessä kirjoituksessa pohdiskelin ylpeyttä. Kateus sopii sen jatkoksi oikein hyvin, sillä nämä kaksi tuntuvat viihtyvän samoissa seurapiireissä. Ylpeys vakuuttaa, että minun pitäisi olla muita ylempänä. Kateus huomauttaa, että joku toinen näyttää kaikesta huolimatta olevan. Siitähän se harmi sitten alkaa.

Kateudessa ei ole kysymys vain siitä, että haluaisin jotakin samaa hyvää kuin toisella on. Toisen taitoja voi ihailla, hänen esimerkistään voi innostua ja itsekin saa tavoitella parempaa elämää. Ikävämmäksi asia muuttuu silloin, kun toisen hyvä alkaa tuntua omalta tappiolta. En ehkä tarvitse hänen matkakohdettaan, palkintoaan tai uutta autoaan. Mutta tarvitsisiko hänenkään niitä saada?

Some ei keksinyt kateutta, mutta antoi sille hyvän työpöydän

Ennen vertailtiin naapurin peltoja, lehmiä ja lasten koulutodistuksia. Nyt vertailtavaa riittää aamukahvista iltamyöhään, eikä tarvitse edes kurkistaa verhojen raosta. Puhelin tuo toisten matkat, onnistumiset, kauniit kodit, ihanat lastenlapset ja hyvin kohonneet pullat suoraan omaan käteen.

Joku lähtee matkalle. Toinen saa tunnustusta työstään. Kolmas kertoo olevansa onnellinen. Siinä voi huomata ajattelevansa, että pitäisiköhän minunkin äkkiä julkaista jotakin. Kyllä minäkin olen matkustanut, osannut ja saanut aikaiseksi. Jos en muuta, niin ainakin minun kahvini oli parempaa.

Kaikki ilon jakaminen ei tietenkään ole kerskailua. Ihmisellä saa olla hyvä päivä, ja siitä saa kertoa muillekin. Ei jokaista lomakuvaa tarvitse julkaista katumusharjoituksen ja kolmen vaatimattomuuslauseen saattelemana. Joskus kuva auringonlaskusta on vain kuva auringonlaskusta, eikä huolellisesti suunniteltu hyökkäys minun harmaata tiistaitani vastaan.

Ongelma syntyy helposti siitä, että vertaan omaa kokonaista arkeani toisen valikoituihin hetkiin. Minä tiedän omat huoleni, laskuni ja kolotukseni. Hänestä näen onnistuneen valokuvan. Kuvan ulkopuolelle ovat voineet jäädä riita, yksinäisyys ja matkalaukku, joka matkusti aivan eri maahan kuin omistajansa.

Silti mieli tekee vertailun ja julistaa minut hävinneeksi. Varsin tehokasta toimintaa, kun kukaan muu ei edes tiennyt kilpailun alkaneen.

Kateuden tunnistaa helpoimmin toisessa

Itsekin olen varmasti syyllistynyt kateuteen. Ihminen kun olen, eikä eläkeläisyyskään näytä tuoneen tähän asiaan täydellistä vapautusta. Aikaa pohtimiseen on ehkä tullut lisää, mutta luonne ei ole siirtynyt eläkkeelle.

Olen myös kokenut vähättelyä, ilkeilyä, kylmyyttä ja sellaista mitätöintiä, jonka taustalla olen epäillyt olevan kateutta. Joskus niitä kestää, joskus ne keljuttavat oikein kunnolla. Tavallisena suomalaisena miehenä olen välillä ihmetellyt, mitä kadehdittavaa minussa nyt niin paljon olisi. Mutta eihän kateuden kohteeksi tarvitse päätyä koko elämäntilanteellaan. Yhdelle riittää jokin onnistuminen, toiselle näkyvyys, kolmannelle se, että joku ylipäätään tekee jotakin.

Tässä kohtaa täytyy kuitenkin ottaa itseäänkin hieman niskasta kiinni. Minä tiedän, miltä toisen käytös minusta tuntuu. Hänen sisäisiä vaikuttimiaan en tiedä yhtä varmasti. Kaikki arvostelu ei ole kateutta, eikä jokainen eri mieltä oleva ihminen ole salaa katkera minun saavutuksistani. Joskus hänellä voi olla ihan aiheellinen huomautus. Se on tietysti kiusallinen mahdollisuus, mutta otetaan sekin huomioon.

On kovin houkuttelevaa selittää toisen ikävä käytös kateudella. Silloin minä saan olla menestynyt ja väärinymmärretty, hän puolestaan pikkumainen. Edellisen kirjoituksen ylpeys saattaa siinä jo siirrellä tuoliaan lähemmäksi.

Vanha lohdutukseni, ”ei kastunut vettä pelekee”, auttaa joskus. Mutta kyllä kastunutkin voi palella. Ei kaikkea tarvitse kuitata sillä, että olenhan minä ennenkin kestänyt.

Kehuminen ei ole salattu rikos

Vanhaa tekstiäni lukiessa huomaan epäilleeni jopa sitä, mitä toisten kauneuden, kodin tai lasten kehumisen takana mahtaa piillä. Olisiko siinä kateutta, vastakehun odottamista tai hyväksynnän kerjäämistä?

Voi joskus ollakin. Mutta kylläpä minä olisin taitava ihmistuntija, jos osaisin päätellä sen yhdestä ”oletpa ihana” -kommentista.

Ystävällisyyttäkin on olemassa. Ihminen voi pitää toista kauniina, iloita hänen onnistumisestaan ja sanoa sen ääneen ilman taka-ajatusta. Eikä tarve kuulla joskus jotakin hyvää itsestään ole mikään erityinen luonnevika. Meillä miehilläkään ei tietääkseni ole siihen synnynnäistä vastustuskykyä. Kehun kohteena saattaa vain olla kampauksen sijasta halkopino, kalansaalis tai onnistunut peruutus peräkärryn kanssa.

Sama varovaisuus koskee somehiljaisuutta. Jos joku ei tykkää kuvastani, hän ei välttämättä kadehdi minua. Hän ei ehkä ole nähnyt sitä. Jos hän vähentää yhteydenpitoa, syynä voi olla oma väsymys tai elämäntilanne. Kaverilistan muutoksistakaan ei voi lukea ihmisen sieluntilaa kuin sähkölaskua.

Kateus on todellinen asia, mutta sitä ei kannata käyttää kaikkien ihmissuhdevaikeuksien yleisavaimena. Sillä avaimella voi lopulta lukita itsensäkin aika yksinäiseen huoneeseen.

Kateus osaa myös kirkon kielen

Kirkollinen ympäristö ei tee ihmisestä kateudelle immuunia. Siellä vertailtavina eivät välttämättä ole autot ja lomamatkat, vaan tehtävät, huomionosoitukset, luottamus ja se, kenen ajatuksia kuunnellaan.

Miksi juuri hänet pyydettiin puhumaan? Miksi hänen kirjoitustaan kiitettiin? Miksi tuo sai tunnustusta, vaikka minä olen tehnyt tätä paljon kauemmin?

Kysymyksissä voi olla aihettakin. Epäoikeudenmukaisuutta pitää voida arvostella, eikä huonoa päätöstä tarvitse hyväksyä vain siksi, että joku saattaa nimittää arvostelua kateudeksi. Mutta omalta itseltään kannattaa silti kysyä, mikä asiassa varsinaisesti kirpaisee. Jäikö yhteinen hyvä toteutumatta vai jäinkö minä huomaamatta?

Kateus saattaa pukeutua huoleksi oikeasta järjestyksestä. Toisen aloite voidaan torjua periaatteellisena kysymyksenä, vaikka periaate löytyi vasta sillä hetkellä, kun idea tuli väärältä ihmiseltä. Jos olisin itse ehdottanut samaa, se olisi ehkä ollut kauan kaivattu uudistus.

Tämä kysymys koskee myös meitä, jotka kirjoitamme kirkosta ja sen elämästä. Jos tarkoituksena on tehdä jotakin hyvää, pitäisi kai osata iloita siitäkin, että joku toinen onnistuu. Vaikka hän ei olisi ensin kysynyt minulta lupaa.

Rakkaus ei pidä kirjaa toisen eduista

Paavali kirjoittaa lyhyesti: ”Rakkaus ei kadehdi” (1. Kor. 13:4). Siinä olisi ohjelmaa pidemmäksikin aikaa. Lauseen osaa ulkoa nopeasti. Sen mukaan eläminen on hitaampi toimitus.

Ajattelen, että kateuden hengellinen vaara näkyy siinä, miten se muuttaa katsettani. En enää näe toisessa ihmistä, vaan vertailukohteen. Hänen lahjansa alkavat tuntua syytökseltä minun puutteitani vastaan. Hänen ilonsa häiritsee minun rauhaani. Pahimmillaan huomaan ilahtuvani, kun hän epäonnistuu. Silloin olisi jo hyvä pysähtyä. Toisen vastoinkäymisestä saatu mielihyvä ei ole kovin ravitseva eväs omalle elämälle.

Tässä sarjassa käytän tuttua kuolemansyntien nimitystä, mutta en halua tehdä siitä seitsemän ihmistyypin luetteloa. Tuossa ylpeä, tuossa kateellinen, ja minä tässä arvioimassa muita. Hyödyllisempää olisi huomata, mitä omassa mielessä tapahtuu ja mihin suuntaan olen sitä ruokkimassa.

Ensimmäinen kateuden pistos voi tulla pyytämättä. Sen jälkeen voin kuitenkin vaikuttaa siihen, jäänkö hautomaan sitä, ryhdynkö vähättelemään toista vai yritänkö ymmärtää omaa reaktiotani. Mitä minä oikeastaan kaipaan? Arvostusta, seuraa, mielekästä tekemistä vai tunnetta siitä, etten ole jäänyt kokonaan sivuun?

Silloin kateuden takaa saattaa löytyä jotakin sellaista, jonka voi sanoa ääneen ilman hyökkäystä. ”Minäkin toivoisin, että työni huomattaisiin” on jo aivan eri keskustelunavaus kuin ”ei tuonkaan saavutuksessa mitään ihmeellistä ollut”.

Ystävyyttä kannattaa puolustaa, itseäänkin saa

Muistan keskustelleeni tuttuni kanssa ystävyydestä, jota hänen kokemansa kateus rasitti. Hän harkitsi pitkän ystävyyssuhteen päättämistä. Minä puolustin ystävyyttä. Oikeita, pitkäaikaisia ystäviä, jotka tuntevat toisensa ja osaavat työntää ylämäessä sekä jarruttaa alamäessä, ei kasva joka oksalla.

Ajattelen yhä, ettei sellaista suhdetta kannata heittää menemään ensimmäisen loukkaantumisen vuoksi. Vaikeistakin asioista pitäisi yrittää puhua. Mieluummin siitä, mitä tapahtui ja miltä se tuntui, kuin aloittamalla keskustelu diagnoosilla: sinä olet minulle kateellinen. Jälkimmäisestä voi tulla vilkas keskustelu, mutta ei välttämättä kovin hedelmällinen.

Vanhan tekstini ehdottomuutta kuitenkin korjaisin. Ystävyydestä ei tarvitse pitää kiinni hinnalla millä hyvänsä. Pitkä yhteinen historia ei anna kummallekaan pysyvää oikeutta nöyryyttää, käyttää hyväksi tai loukata toista. Jos puhe ei auta ja sama käytös jatkuu, etäisyyden ottaminen voi olla tarpeen. Anteeksiantaminenkaan ei tarkoita, että kaiken pitäisi jatkua entisellään.

Parhaassa tapauksessa puhuminen avaa jotakin. Toisen onnistumisen takaa löytyy vuosien työ, jota en ollut nähnyt. Oman ärtymyksen takaa löytyy ulkopuolisuuden tunne, jota en ollut osannut sanoittaa. Silloin voidaan ehkä huomata, ettei ilonaihe olekaan vain toisen omaisuutta. Siihen mahtuu ystäväkin mukaan.

Myötäilo vaatii joskus harjoittelua

Paavali kehottaa myös: ”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa” (Room. 12:15). Jälkimmäinen saattaa joskus onnistua meiltä helpommin. Surullista ystävää on luontevaa lohduttaa. Menestyvän ystävän rinnalla joutuu ehkä samalla kohtaamaan oman pettymyksensä.

Myötäiloa voi silti harjoitella. Voi onnitella ilman perään liimattua vähättelyä. Voi antaa tunnustuksen sille, jolle se kuuluu. Voi jättää oman vastaavan saavutuksensa kertomatta juuri sillä hetkellä. Jos ystävä kertoo onnistumisestaan, keskustelun ei tarvitse välittömästi muuttua minun muistelmatilaisuudekseni.

Kiitollisuuttakin kannattaa opetella, kunhan siitä ei tee keinoa vähätellä omia vaikeuksiaan. Kaikki ei ole hyvin vain sillä perusteella, että jollakin toisella on vielä huonommin. Mutta omassa elämässä oleva hyvä jää helposti huomaamatta, jos katse on jatkuvasti toisen puolella aitaa.

Rukouskin voi olla tässä varsin koruton: Jumala, auta minua iloitsemaan hänen puolestaan. Ja auta ymmärtämään, miksi se on nyt niin vaikeaa. Siinä ei tarvitse esittää yhtään hurskaampaa kuin on.

Minäkin saan toisinaan tarpeekseni ja olen jättämässä näitä tai noita hommia. Silloin tekee mieli sulkea tietokone, panna puhelin pois ja ryhtyä erakoksi. Tauko voi olla oikein hyvä ajatus. Erakoksi muuttamista kannattaa ehkä harkita vasta kahvin jälkeen. Oma mieli kun tulee yleensä mukaan, vaikka muuttaisi kuinka syrjään.

Vanha sanonta ”em mää ol kare enkä ahne, mutte toiselleka mittää sois” naurattaa edelleen. Mutta ehkä sen rinnalle voisi opetella toisenkin ajatuksen: suotakoon nyt hänellekin.

Alkuun vaikka vähän hampaat irvessä. Kunhan ei tarvitse joka kerta purra yhtä kovaa.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Seitsemän kuolemansyntiä, osa 1: Ylpeys – pää pystyssä vai nenä pystyssä?

Fariseus ja publikaani

Aloitetaanpa ylpeydestä. Se on siitä kätevä synti, että sen tunnistaa yleensä muista jo kaukaa. Omalla kohdalla näkyvyys on heikompi, vaikka havaintopaikka olisi huomattavasti lähempänä.

Kirjoitin aiemmin seitsemästä kuolemansynnistä, ja nyt on tarkoitus katsella niitä yksi kerrallaan. Ei niinkään laatia lähimmäisille diagnooseja, vaan yrittää ymmärtää, mitä nuo vanhat sanat tarkoittavat tavallisen ihmisen elämässä. Tosin tunnen itseni sen verran hyvin, että välillä katse karkaa naapurin puolelle. Siellä on yleensä parempi valaistus.

Seitsemän asiaa, mutta eri luettelo

Löytyihän Raamatustakin kohta, jossa luetellaan seitsemän pahaa asiaa. Sananlaskujen kirjassa sanotaan näin:

Kuutta asiaa Herra vihaa, seitsemää hän ei edessään siedä:
ylpeitä silmiä, petollista kieltä, viattoman veren tahraamia käsiä,
sydäntä, joka punoo ilkeitä juonia, jalkoja, jotka rientävät rikoksen teille,
väärää todistajaa ja vilpin puhujaa ja ihmistä, joka yllyttää veljen veljeä vastaan.

(Sananl. 6:16–19, vuoden 1992 suomennos)

Tämä ei kuitenkaan ole sama luettelo kuin myöhemmin tunnetuksi tullut seitsemän kuolemansynnin lista. Jo ylpeät silmät riittävät silti hyvin tämän jutun lähtökohdaksi.

Vanhan tekstini väitettä siitä, ettei ortodoksisuus oikein tunnustaisi kuolemansyntejä, on myös syytä oikaista. Seitsemän synnin luettelo tunnetaan ortodoksisessakin kirjallisuudessa. Olennaisempaa kuin syntien sijoittaminen lokeroihin on kuitenkin se, miten ne vahingoittavat suhdetta Jumalaan ja lähimmäisiin ja miten niistä voidaan katumuksen kautta parantua. Lista ei myöskään tarkoita, että sen ulkopuolelle jäävä olisi automaattisesti harmitonta.

Korjataan samalla toinenkin vanha muistikuvani. Ei ole oikein sanoa, että olisi yksi synti, jota katuvakaan ihminen ei voisi saada anteeksi. Evankeliumin vaikeaa kohtaa Pyhän Hengen pilkasta selitetään ortodoksisessa opetuksessa juuri armon ja katumuksen torjumisena: ongelma ei ole siinä, että Jumala kieltäytyisi antamasta katuvalle anteeksi, vaan siinä, ettei ihminen suostu vastaanottamaan anteeksiantoa.

Mutta palataanpa ylpeyteen, ennen kuin tästä tulee kokonainen synninoppi. Siihen eivät taida tämän kirjoittajan eväät riittää, vaikka ylpeys saattaisi muuta vakuutella.

Sananlaskujen luettelosta mieleeni tuli jo aiemmin Ukraina. Petollinen kieli, viaton veri, ilkeät juonet ja ihmisten yllyttäminen toisiaan vastaan ovat raskasta luettavaa sodan äärellä. Samalla huomaan, miten helposti löydän raamatunkohdalle osoitteen jostakin itseni ulkopuolelta. Maailman vääryydet on nähtävä ja nimettävä, mutta omaan elämäänsäkin tekstiä pitäisi uskaltaa päästää.

Saako lapsistaan olla ylpeä?

Näkeekö ylpeyden silmistä? Ehkä joskus, mutta pelkästä katseesta en lähtisi ihmisen sisintä arvioimaan. Ulospäin ylimieliseltä vaikuttava ihminen saattaa olla ujo, epävarma tai ajatuksissaan. Ylpeyden jäljille pääsee paremmin katsomalla, miten ihminen kohtelee muita. Kuunteleeko hän? Saako hänen kanssaan olla eri mieltä? Onko toisellakin oikeus tietää jotakin?

Kun mietin omaa ylpeyttäni, mieleen tulevat kuitenkin ensimmäisinä aivan mukavat asiat. Olen ollut ylpeä onnistuessani jossakin vaikeassa tehtävässä. Olen ollut ylpeä lapsistani ja lapsenlapsistani, heidän ensimmäisistä sanoistaan, kävelemään oppimisestaan ja myöhemmistä saavutuksistaan. Olen ollut heistä ylpeä ihan muutenkin, ilman erityistä suoritusta tai kunniakirjaa.

Onko sellainen syntiä?

En usko. Mutta vanhan tekstini perustelu kaipaa korjausta. Ei ilo muutu viattomaksi vain siksi, että pidän sen omana tietonani, eikä siitä tule syntiä heti, kun kerron siitä toiselle. Lapsen onnistumisesta saa iloita ääneenkin. Isovanhemmille tämä lienee helpottava tieto, sillä kuvien näyttämiseen on nykyisin huomattavasti paremmat tekniset mahdollisuudet kuin niiden katselusta kieltäytymiseen.

Ratkaisevampaa on, mitä ilo tekee minulle. Saanko iloita läheisestäni sellaisena kuin hän on, vai tarvitsenko hänen onnistumistaan todisteeksi oman perheeni erinomaisuudesta? Näenkö lapsen vai oman kasvatustyöni näyttelyesineen? Ja osaanko olla hänen rinnallaan yhtä lämpimästi silloin, kun mikään ei mene suunnitelmien mukaan?

Raja alkaa tulla vastaan siinä, missä oma ilo tarvitsee polttoaineekseen jonkun toisen huonommuutta.

Kauppiaan lapset ja ylpistymisen vaara

Lapsuudessani vanhemmat varoittivat ylpistymisestä. Ei saanut ylpistyä. En ole varma, ymmärsinkö silloin, mitä sanalla tarkoitettiin, mutta mieleen se jäi. Kasvatuksella on sellainen ominaisuus: osa opetuksista alkaa aueta vasta vuosikymmeniä myöhemmin, kun opettajilta ei enää pääse kysymään lisäohjeita.

Olimme kauppiaan lapsia, ja meillä oli monenlaisia leluja ja vempaimia. Sodan jälkeisinä niukkoina vuosina kaikilla ei sellaisia ollut. Ne toivat luontaisetuna leikkikavereitakin. Toivottavasti joku tuli myös meidän itsemme vuoksi.

Ylpistyinkö minä silloin? Pidinkö itseäni muita parempana? Haluaisin vastata, etten pitänyt. Mutta olen tässä asiassa sekä epäilty että puolustusasianajaja, joten todistukseni luotettavuuteen kannattaa suhtautua kohtuullisella varauksella.

Ainakin nyt ymmärrän, ettei lelujen omistaminen tehnyt minusta parempaa lasta. Ne kertoivat perheeni mahdollisuuksista, eivät minun ansioistani. Sama muistutus sopisi aikuisellekin. Koulutus, toimeentulo, asema ja vaikutusvalta eivät synny tyhjiössä, vaikka niihin olisi tarvittu omaakin työtä. Moni on saanut apua, tilaisuuksia ja kannustusta, joita toiselle ei ole annettu.

Niistä voi olla kiitollinen. Niiden varaan on huonompi rakentaa ihmisten arvojärjestystä.

Pää pystyssä ortodoksina

Lapsuuteni ja nuoruuteni elämään vaikutti myös ortodoksisuus. Se oli joissakin ympäristöissä outoa jopa Pohjois-Karjalassa, jossa ortodokseja sentään oli paljon. Oudoksi koettu uskonto tarjosi aiheen pilkkaan. Ryssä, ryssänuskoinen, kuvainkumartaja ja kuvainpalvoja olivat sanoja, joita ei tarvinnut etsiä teologisesta sanakirjasta.

Kansakoulussa asia ei ollut minulle samalla tavalla ongelma, sillä lähes kaikki opettajani olivat ortodokseja. Oppikoulussa tilanne muuttui. Kohtasin myös opettajan, jonka suhtautumisen koin selvästi ortodoksivihamieliseksi. Opettajan omien elämänvaiheiden ja asenteiden selvittäminen ei kuitenkaan kuulu tähän. Lapsen kokemuksen kannalta olennaista oli, että pilkka tuli aikuiselta, jonka olisi pitänyt kohdella oppilaitaan oikeudenmukaisesti.

Silloin päätin olla ylpeä ortodoksisuudestani. En halunnut hävetä sitä, minkä vuoksi minua yritettiin painaa alas. Kannoin päätäni pystyssä.

Oliko se ylpeyden syntiä? En edelleenkään ajattele niin. Oman ihmisarvon ja vakaumuksen puolustaminen ei edellytä muiden halveksimista. Ihmisen ei tarvitse suostua pienennettäväksi todistaakseen olevansa nöyrä.

Mutta tässäkin on mutka. On eri asia ajatella, ettei omaa uskoa tarvitse hävetä, kuin päätellä, että oman uskon vuoksi on muita parempi ihminen. Ensimmäinen auttaa seisomaan omilla jaloillaan. Jälkimmäinen houkuttelee seisomaan toisen varpailla.

Vanhaan juttuuni kutsuin tueksi myös Aristoteleen. Hänen Nikomakhoksen etiikassaan käsittelemänsä suurisieluisuus liittyy oman arvon ja ansioiden oikeaan arvioimiseen, eikä sitä kannata suoraan samastaa ylimielisyyteen. En siis saa häneltäkään yleistä lupakirjaa kopeuteen. Sitä paitsi hän eli ennen Kristusta, joten moite siitä, ettei hän tainnut olla oikea kristitty, olisi hieman kohtuuton.

Ylpeys osaa kirkollisenkin kielen

Tässä vaiheessa huomaan jälleen puolustaneeni ylpeyttä melko pitkään. Piti kirjoittaa synnistä, mutta tulikin lapsenlapsia, lapsuusmuistoja ja oman uskonnon puolustamista. Löytyykö sitä vahingollista ylpeyttä ollenkaan?

Löytyy. Myös kirkosta. Meistä ortodokseistakin.

En osaa sanoa, onko sitä meillä enemmän kuin muilla. Oman kirkon ilmiöt vain tuntee lähempää, ja juuri siksi ne myös harmittavat. Hengellisessä yhteisössä toivoisi voivansa tulla kohdatuksi ilman pääsykoetta.

Koulutus, kulttuurin tuntemus ja teologinen oppineisuus ovat arvokkaita asioita. Ongelma alkaa, jos niitä käytetään toisten pienentämiseen. Jos keskustelun tarkoitus on auttaa muita ymmärtämään, vaikeaakin asiaa pyritään selittämään. Jos tarkoitus on esitellä omaa oppineisuutta, vaikeat sanat voivat palvella aivan toisenlaista tehtävää.

Silloin toisen kirjoitusvirheestä tulee tilaisuus osoittaa omaa sivistystä. Vilpitön kysymys kuitataan huvittuneena. Väärän kirjan lukeminen tai oikean kirjan lukematta jättäminen paljastaa, ettei kysyjä oikein kuulu joukkoon. Keskustelu näyttää avoimelta, mutta osallistumisen ehdot selviävät vasta ensimmäisen erehdyksen jälkeen.

Turhamaisuus puolestaan saa verkosta helposti ruokaa. Omaa erikoisuutta voi esitellä loputtomasti, ja nettitestikin kertoo tarvittaessa, kuinka harvinainen persoonallisuus olen. Harvinaisuudestani ei silti välttämättä ole suurta iloa sille ihmiselle, joka yrittää saada minulta tavallisen ystävällisen vastauksen.

Oppineilla ei kuitenkaan ole ylpeyteen yksinoikeutta. Yhtä hyvin voi ylpeillä sillä, ettei ole kirjoja tarvinnut, ettei mitään herroja kumartele tai että edustaa ainoana oikeaa tavallista kansaa. Sivistymättömyydestäkin saa rakennettua jalustan, jos muuta materiaalia ei ole käsillä.

Kirkossa ylpeys voi pukeutua myös hurskauteen. Minä tunnen oikean tavan, oikean perinteen ja oikeat ihmiset. Minun rukoukseni, paastoni tai kirkkokäsitykseni on sitä alkuperäistä laatua. Muut ovat vähän sinne päin.

Siinä on uskolle ikävä käänne: siitä, minkä pitäisi avata minua Jumalalle ja lähimmäiselle, tuleekin oman erinomaisuuteni todistusaineisto.

Kultapossukerhon ovi

Olen kutsunut tällaisia sulkeutuneita piirejä ortodoksisiksi kultapossukerhoiksi. Sana on tarkoituksella piikikäs, mutta ilmiö ansaitsee tarkastelua. Yhteisö voi olla muodollisesti avoin kaikille ja silti tuntua sisältä suljetulta. Mukaan pääsee, mutta kuulluksi tuleminen edellyttää oikeita tuttavuuksia, sopivaa puhetapaa ja ennen kaikkea kykyä olla häiritsemättä vakiintunutta järjestystä.

Tällaista voi syntyä maallikoiden kesken, papistossa, seurakuntatyössä ja hallinnossa. Ratkaisevaa ei ole ihmisen tehtävänimike vaan toimintatapa. Kuunnellaanko myös sitä, joka puhuu haparoiden? Saako uusi ihminen tuoda mukanaan ajatuksen, jota vanhat jäsenet eivät ole valmiiksi hyväksyneet? Voiko päätöstä arvostella joutumatta itse ongelmaksi?

Kaikki ystäväpiirit eivät tietenkään ole kuppikuntia, eikä asiantuntemuksen käyttäminen ole ylimielisyyttä. Yhteisö tarvitsee sekä luottamusta että osaamista. Mutta niiden nimissä ei pitäisi rakentaa sellaista sisäpiiriä, jonka ulkopuolella seisovalle jää lähinnä maksajan, kuulijan ja hyväksyjän osa.

Nöyryyttäkään ei saa käyttää vaientamisen välineenä. Jos epäkohtaan puuttuvaa kehotetaan ensimmäiseksi nöyrtymään, kannattaa kysyä, suojellaanko siinä yhteistä rauhaa vai jonkun asemaa.

Ja nyt olisi tietysti mukava päättää, että ylpeys löytyi. Tuolta toisista. Jälleen kerran onnistunut tutkimus.

Valitettavasti yksi havainto häiritsee loppupäätelmää: kuppikuntia arvosteleva voi perustaa mielessään oman kuppikuntansa, johon kuuluvat ne harvat, jotka näkevät muiden läpi. Jäsenmäärä voi aluksi olla yksi, mutta puheenjohtaja on sitäkin tyytyväisempi.

Nöyryys ilman kumaraa selkää

Ylpeyden vastakohdaksi tarjotaan kristillisessä perinteessä nöyryyttä. Sana kuulostaa suomalaisessa korvassa joskus alistumiselta, itsensä vähättelyltä tai siltä, että pitäisi seistä ovenpielessä ja pyydellä olemassaoloaan anteeksi. Sitä sen ei tarvitse tarkoittaa. Ortodoksisessa opetuksessa nöyryys liittyy itsensä ja toisten totuudelliseen näkemiseen, ei ihmisarvon mitätöimiseen.

Minulla voi olla taitoja, kokemusta ja jotakin annettavaa. Saan käyttää niitä ja iloita niistä. Minun ei silti tarvitse olla korvaamaton, eikä minun tarvitse saada viimeistä sanaa jokaiseen keskusteluun. Joku toinen saattaa ymmärtää asian paremmin. Vielä kiusallisempaa on, että se joku voi olla ihminen, jota en ole aikaisemmin pitänyt erityisen viisaana.

Ehkä omaa ylpeyttä kannattaisi tutkia juuri tällaisissa pienissä tilanteissa. Miltä tuntuu, kun toinen saa kiitoksen? Pystynkö myöntämään olleeni väärässä ilman pitkää selvitystä siitä, miksi olin oikeastaan melkein oikeassa? Osaanko pyytää anteeksi lisäämättä loppuun sanaa ”mutta”? Kuuntelenko ihmistä myös silloin, kun hänestä ei ole minulle mitään hyötyä?

Näissä kysymyksissä ylpeys muuttuu tutummaksi kuin juhlallisissa syntiluetteloissa. Se voi olla tärkeilyä, muiden ohittamista, oman aseman varjelemista tai sitä, että lähimmäisen arvo riippuu hänen suhtautumisestaan minuun. Elämän jonossa etuilua sillä perusteella, että minulla nyt vain sattuu olemaan tärkeämmät asiat.

Ei siis näytä olevan helppoa olla ihminen. Saa iloita, mutta ei tarvitse vertailla. Saa osata, mutta pitäisi osata kuunnellakin. Saa puolustaa itseään, mutta toista ei pitäisi samalla polkea.

Aion edelleen olla ylpeä lapsistani ja lapsenlapsistani. Ortodoksisuuttanikaan en aio hävetä. Mutta jos näiden hyvien asioiden keskelle alkaa hiipiä ajatus omasta paremmuudestani, olisi hyvä huomata, missä kohtaa kiitollisuus vaihtui kopeudeksi.

Pää saa olla pystyssä. Nenän asentoa kannattaa välillä tarkistaa.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com