Kun kaappi avaa menneisyyden

 

Tällainenkin kaapeistani löytyi. Konstantinopolin ekumeenisen
patriarkka Bartholomeoksen sinetillä varustettu mitali.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Jatkan tässä hieman edellisessä blogijutussa aloittamaani keräilyaihetta. Aihe putkahti esiin tässä eräänä päivänä täysin sattumalta, kuten monet elämän tärkeät asiat tuppaavat tekemään. Siivoilin nimittäin näitä ns. "törkykaappejani". Tai sanotaan nyt rehellisesti: avasin ovia ja tuijotin sisään miettien, miksi ihmeessä minulla pitääkin olla näin paljon tavaraa tallessa. Tärkeitä tavaroita vai ei. Ehkä tosiaan törkyä, kuten joku saattaisi sanoa.

Yhdestä kaapista löytyi pieni, ruskea, jo parhaat päivänsä nähnyt nahkainen rahakukkaro. Sellainen, jota ei enää nykyään juuri näe, ellei liiku kirpputoreilla tai isovanhempien ullakoilla. Kukkarossa oli muutamia suomalaisia hopearahoja tsaarin vallan ajalta. Ei mitään keskiaikaista aarretta – vanhin jostain 1850-luvun tienoilta ja nuorin 1900-luvun alkuvuosilta. Mutta silti: rahaa, jolla on ollut elämä ennen minua.

Kauppiaan pojan peruskysymys

Kauppiaan poikana minussa heräsi heti se tuttu, hieman epäilyttävä mutta varsin inhimillinen kysymys: ovatkohan nämä arvokkaita? Ja jos ovat, niin kuinka arvokkaita? Paljonkohan niistä saisi, jos ne laittaisi maailmalle kiertämään? Niinpä siirryin nettiin, tuohon nykyajan oraakkeliin, ja aloin selailla erilaisia rahoja käsitteleviä sivustoja.

Sivustoja löytyi, kuten arvata saattaa, pilvin pimein. Ne voi karkeasti jakaa kahteen ryhmään. On sivuja, jotka ovat asiantuntevia, maltillisia ja asiallisia. Ja sitten on niitä toisia. Niitä, joissa tällaiselle täydeksi ummikoksi itsensä kokevalle kerrotaan puuta heinää, esitetään hinta-arvioita, jotka ovat täysin tuulesta temmattuja, ja joiden perusajatus tuntuu olevan: osta halvalla, myy kalliilla – mieluiten mahdollisimman nopeasti ja mieluiten jonkun toisen tietämättömyyden kustannuksella.

Joillakin sivuilla vanhojen rahojen arvo tuntui olevan järjestään aina liian alhainen. Sellainen olo tuli, että tarkoitus ei ollutkaan auttaa kysyjää, vaan pikemminkin kalastella potentiaalisia myyjiä, jotka luopuisivat tavaroistaan pilkkahintaan. Nämä alkoivat muistuttaa enemmän huijaussivuja kuin harrastajien kohtaamispaikkoja.

Asiantuntijat ja vastuu

Onneksi vastapainoksi löytyi myös sivustoja, joilla oli selvästi enemmän asiantuntemusta. Niissä keskustelua sekä osto- ja myynti-ilmoituksia seurasivat ns. asiantuntijajäsenet, jotka puuttuivat tilanteisiin, joissa joku arvioi kohteen arvon aivan alakanttiin tai toisaalta yritti myydä jotakin täysin ylihintaan. Näissä tapauksissa huomautus tuli yleensä kohteliaasti mutta napakasti: ei tämä nyt ihan näin mene.

Keräilysivustoja löytyy postimerkeille, rahoille, mitaleille, kunniamerkeille ja oikeastaan melkein mille tahansa, mitä ihminen on joskus päättänyt kerätä. Päätin itse testata erästä kunniamerkkeihin keskittynyttä sivustoa. Koska olen saanut elämäni aikana pari kolme kunniamerkkiä, laitoin yhden niistä tarjolle jälleen lähinnä kysymysmielessä: millä hinnalla tällaisen voisi myydä?

Olin toki tehnyt myös taustatyötä ja tutkinut erilaisia myyntisivustoja. Kyseessä oli hieman harvinaisemman järjestön myöntämä kunniamerkki, ei mikään aivan tavanomainen ja kovin yleinen. Myyntihinnat liikkuivat karkeasti sadan ja kahdensadan euron välillä. Arvostetummat myyjät tiesivät merkin taustan ja harvinaisuuden, ja se näkyi myös hinnassa.

Kun sitten kysyin tästä samasta merkistä hinta-arviota eräällä harrastelijoiden omalla sivustolla, sain vastaukseksi 20 euroa. Yksi kymmenesosa korkeimmasta hinnasta, joita samasta merkistä pyydettiin arvostettujen huutokauppaliikkeiden myyntilistoilla.

Hurlumhei-markkinat ja oppirahat

Seurasin näitä harrastelijasivustoja pidempään ja huomasin, ettei kyse ollut yksittäistapauksesta. Tyyli tuntui olevan melko yleinen. Joillekin sivuille oli onneksi saatu mukaan asiantuntijoita, jotka korjasivat pahimmat ylilyönnit, mutta kaikilla sivustoilla tällaista itsekorjaavaa mekanismia ei ollut.

Samaan aikaan yksi vanhoihin rahoihin keskittynyt nettisivusto lopetti toimintansa kokonaan pitkälti varmaan noiden hurlumhei-tyyppien vuoksi. Sivustolla kyseltiin, myytiin ja ostettiin aivan täysin holtittomaan tyyliin ja lisäksi kommentoitiin todella ala-arvoiseen tyyliin niin ihmisiä kuin asioita. Välillä joku asiantuntija saattoi kauhistella ääneen täysin alakanttiin arvioituja kohteita, joiden arvo oli todellisuudessa moninkertainen. Tarkoitusperät olivat monesti niin läpinäkyviä, että niihin oli vaikea suhtautua kovin hyväntahtoisesti.

Mitä tästä kaikesta sitten opimme? Ainakin minä opin sen, ettei arvokkaita keräilyesineitä, rahoja, postimerkkejä tai kunniamerkkejä kannata koskaan myydä liian hätäisesti ja liian halvalla. Harrastelijasivustoille mennessä on usein järkevää hankkia ensin jonkinlainen asiantuntijalausunto tavaran todellisesta arvosta ja vasta sen jälkeen miettiä myyntiä, oli se sitten netissä tai huutokauppaliikkeen kautta.

Raha ja merkitys eivät aina kohtaa

Minua yllätti erityisesti se, kuinka alhaalla sodan aikaisten kunniamerkkien hinnat paikoin olivat. Kun ajattelee, mitä usein juuri veteraani oli joutunut kokemaan ja tekemään saadakseen tällaisen merkin sodan aikana, tuntuu pahalta nähdä niitä myytävän parilla kympillä netissä. Siinä kohtaa raha ja merkitykset eivät tunnu enää kohtaavan toisiaan.

Toinen mieleen painunut tapaus liittyi harvinaiseen ja arvokkaaseen kunniamerkkiin, jonka taustan sattumalta tunsin hieman paremmin. Merkki liittyi eräällä tavalla omaan elämääni, ja siksi kiinnostuin, kun huomasin sen myynti-ilmoituksen eräällä arvostetulla huutokauppasivustolla.

Maallikkotermein sanottuna kyseinen järjestö jakaa kunniamerkkejä noin kolmessa luokassa. On ylimmän tason ns. "kenraalimerkkejä", sitten keskitason "everstimerkkejä" ja lopuksi yleisimpiä alimman tason "kapteenimerkkejä". Sotilasarvoihin viittaavat nimitykset ovat tässä vain vertauskuvia, mutta perusajatus on selvä: mitä korkeampi taso, sitä harvinaisempi merkki. Nyt myynnissä ollut merkki kuului tähän ylimpään luokkaan.

Myynti-ilmoituksessa mainittiin myös, kenelle merkki oli aikanaan myönnetty. Tunsin kyseisen henkilön. Hän oli omana aikanaan arvostettu, monipuolinen ja vaikutusvaltainen toimija. Nyt hän oli kuollut, ja kunniamerkit olivat jääneet perikunnalle. Ainakin yksi niistä oli nyt myynnissä, useiden tuhansien eurojen hintaan.

Se herätti ristiriitaisia tunteita. Tiesin, ettei henkilö ollut eläessään köyhä, eikä perikunnalla mitä ilmeisimmin ollut taloudellista hätää. Silti merkki oli laitettu myyntiin. Olisiko sen voinut lahjoittaa museolle tai säilyttää jonkinlaisena muistona kantajastaan? Toisaalta elämä ei aina mene niin kuin ajattelemme, ja ihmisillä on omat syynsä toimia niin kuin toimivat.

Kun hopea sulaa ja historia katoaa

Tätä pohtiessani havahduin siihen, kuinka kirjavaa kunniamerkkien, mitaleiden, rahojen ja muiden keräilykohteiden hinnoittelu ja kaupankäynti ylipäätään on. Liikkeellä on monenlaisia toimijoita, myös sellaisia, joita kiinnostaa vain pikavoitto. Usein taustalla ei ole syvällistä asiantuntemusta, vain ajatus ostaa halvalla ja myydä kalliilla.

Viime aikaiset maailmanpoliittiset tapahtumat ovat sekoittaneet keräilymarkkinoita erityisesti rahojen osalta. Kullan ja hopean hinnan nousu on johtanut siihen, että ihmiset muuttavat perintönä saamia korujaan ja esineitään rahaksi. Kulttuurihistoriallisesti arvokkaitakin lusikoita, aterimia ja kannuja sulatetaan uusiokäyttöön. Saman kohtalon kohtaavat myös vanhat rahat.

Tässä kaupankäynnissä menee usein lapsi pesuveden mukana. Kullan tai hopean kilohinnalla myydään arvokkaita keräilykohteita. Ja toisinaan käy myös päinvastoin: joillakin kauniilla esineillä ei ole keräilyarvoa juuri lainkaan, ja ne kannattaa silloin myydä suoraan romumetallina. Harmittavaa, säälittävää ja vähän pelottavaakin. Mutta tämäkin on todellisuutta, joka jokaisen keräilykohteiden parissa toimivan on varmasti hyvä tiedostaa. 

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Ap. Paavalin muistomitali Rodoksen metropoliittakunnasta
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Miksi keräilijä herää aamuyöllä – ja alkaa kirjoittaa

 

Mitä kaikkea sitä voisikaan keräillä!
(Kuvat © Hannu Pyykkönen)

Tässä eräänä yönä nukuin noin kymmenen tuntia. Päiväunet olivat jääneet väliin ja univelkaa oli kertynyt sen verran, että keho taisi viimein vaatia omansa. Seuraavanakaan päivänä en nukkunut päiväunia, koska odotin – kuten usein tässä iässä – lääkärin puhelinsoittoa. Ajattelin silti, että nukkuisin seuraavana yönä pitkään, ehkä vähintään saman kymmenen tuntia. Mutta toisin kävi.

Jossain kolmen ja neljän välillä aamuyöllä päähäni alkoi kertyä tekstiä. Sitä tuli niin paljon ja niin tiiviinä rykelmänä, että se oli pakko saada ulos. Uni pakeni, ajatukset eivät. Niinpä nousin ylös viiden maissa, keitin kahvit ja puuron, avasin tietokoneen ja aloin kirjoittaa muistiin sitä, mitä mielessä pyöri.

Noiden aamuyön tuntien aikana päähäni syntyi kaksi tai kolme, ehkä useampikin, blogijutun aihio. Kaikkia niitä yhdisti yksi teema: keräily.

Keräily kuuluu niille, joilla on aikaa muistaa

Keräily tuntuu liittyvän yllättävän usein juuri ihmiseen, joka on ehtinyt elää jonkin aikaa. Siis meihin vanhempiin. Eläkeläisiin. Nuoret eivät tunnu keräilevän samalla tavalla – tai ainakaan samalla pitkäjänteisyydellä. He keräävät kyllä kokemuksia, kuvia ja digitaalisia muistoja, mutta harvemmin kenkälaatikoita täynnä jotakin konkreettista, painavaa ja pölyyntyvää.

Tämä ei ole moite, vaan havainto. Keräily vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja jonkinlaista suhdetta menneeseen. Sellaista, joka syntyy vasta kun menneisyyttä alkaa oikeasti olla.

Meissä kaikissa asuu pieni keräilijä-metsästäjä

Muistelen lukeneeni historiasta, että ihmiset olivat alun perin keräilijä-metsästäjiä. He liikkuivat paikasta toiseen ja hankkivat ravintonsa metsästämällä ja keräilemällä syötäviä kasveja, marjoja, sieniä, juuria ja muita luonnon antimia. Näin ajatellen meillä kaikilla lienee jonkinlainen keräilyyn liittyvä perintö, geenimuisti, joka ulottuu kauas muinaisiin esivanhempiimme.

Kun ns. sivistys lisääntyi ja ihmiset alkoivat viljellä maata, se vaati asettumista samoille paikoille pidemmäksi aikaa. Syntyivät kylät, heimot ja kansat, ja ajan myötä myös valtiot. Näin olen asian ymmärtänyt, ja suurin piirtein näin se kai on mennytkin.

Vaikka ravinnon keräily jäi vähitellen sivuun, itse keräily ei kadonnut ihmisestä mihinkään. Se oli jo osa perimää. Keräilyn kohteet vain muuttuivat.

Postimerkkejä, etikettejä ja ikkunoita maailmaan

Kukapa meistä ei lapsena tai nuorena olisi kerännyt postimerkkejä, tulitikkulaatikoiden etikettejä tai jotakin vastaavaa. Rahoja kerättiin ehkä vähemmän, koska niillä oli jo silloin käyttöä. Postimerkit ja etiketit taas olivat jo käytettyjä, mutta silti kauniita, erikoisia tai muuten kiinnostavia.

Ne olivat pieniä ikkunoita maailmaan, johon ei meillä sodan jälkeisillä lapsilla muuten ollut pääsyä. Värikkäitä kuvia maista, joihin ei ehkä koskaan matkustaisi. Näin arvelimme silloin. Keräily kohdistui esineisiin, joilla ei enää ollut suurta käyttöarvoa, mutta joilla oli merkitystä kerääjälle itselleen.

Minäkin keräsin lapsena postimerkkejä. Jonkin verran myös vanhoja, käytöstä poistuneita tsaarinaikaisia kolikoita. Tulitikkulaatikoiden etikettejä kertyi satunnaisesti. Postimerkkialbumeita sen sijaan oli useita, täynnä erilaisia merkkejä. Albumit säilyivät, merkit lisääntyivät, ja keräily jatkui pitkään enemmän tai vähemmän satunnaisesti. Jossain vaiheessa mukaan tuli myös ensipäiväkuorien keräily, ja niitä kertyi melkoinen määrä erilaisiin, usein nimettömiin, kenkälaatikoihin.

Postimerkkini, albumini ja ensipäivänkuoreni ovat yhä jossakin tallessa. En aivan tarkalleen muista missä, mutta tiedän niiden olevan ”varmassa jemmassa”. Keräilijä tietää: tärkeintä ei ole löytää heti, vaan tietää että ne ovat olemassa.

Kauneus ennen hintalappua

Lapsena ja nuorena keräilykohteina olivat suomalaisten merkkien lisäksi nyt jo historiaan siirtyneiden Neuvostoliiton, Itä-Saksan eli DDR:n sekä muiden itäblokin maiden postimerkit. Ne olivat usein näyttäviä ja komeita, ja juuri se oli yksi tärkeä syy niiden keräilyyn.

Tuohon aikaan ei juuri mietitty postimerkkien rahallista arvoa niin kuin nykyiset filatelistit tekevät. Tärkeämpää olivat ulkonäkö, värit, koko ja se, mistä maasta merkki oli peräisin. Kaukaisesta Afrikan maasta tullut merkki oli meille harvinainen ja siksi erityisen kiinnostava, vaikkei sillä olisi ollut minkäänlaista markkina-arvoa.

Krääsää vai kulttuurihistoriaa?

Ajattelin nyt kertoa tulevissa muutamassa blogijutussa omasta keräilyharrastuksestani. En yhden tietyn kohteen näkökulmasta, vaan keräilyn moninaisuuden kautta. Jotkut saattaisivat kutsua minua romunkerääjäksi tai krääsän kerääjäksi, ja ehkä olen sitäkin.

Elämäni aikana olen kerännyt ainakin postimerkkejä, vanhoja rahoja, ensipäivän kuoria, äänilevyjä, jopa ikoneja. Viime vuosina ja vuosikymmeninä suurimmiksi keräilykohteiksi ovat kuitenkin nousseet kirjat ja aikakauslehdet, erityisesti tietyltä rajatulta alalta ja aihepiiriltä.

Näistä kerron lisää myöhemmin.

Mitä tavaroille tapahtuu, kun keräilijä hiljenee?

Vanheneminen ja ajatus elinpäivien rajallisuudesta saavat ihmisen katsomaan ympärilleen uudella tavalla. Tavaraa on kertynyt ja kertyy koko ajan, ja väistämättä herää kysymys siitä, mitä sille kaikelle aikanaan tapahtuu.

Maailma on muuttunut paljon siitä, millainen se oli nuoruudessani. Silloin kaikkea ei ollut helposti saatavilla. Tavaroita tehtiin itse tai ostettiin käytettyinä toisilta ihmisiltä. Kierrätystä harrastettiin jo silloin, vaikkei sitä kutsuttu kierrätykseksi. Tavaraa hankittiin naapureilta, tuttavilta ja kuolinpesistä.

Vähitellen tästä kehittyi myös kaupallista toimintaa. Antikvariaatteja, osto- ja myyntiliikkeitä, keräilyn erikoisliikkeitä. Paikkoja, joissa vanha sai uuden elämän.

Eläkkeellä ollessa ja iän karttuessa huomaa ympärillään paljon tavaroita, joita ei ole vuosiin käytetty. Osa niistä on sellaisia, joiden käyttötarkoitusta nuoremmat eivät enää edes tunnista. Silloin alkaa pohtia: mitä näille pitäisi tehdä? Laittaako kiertoon, myydä vai hävittää?

Ja usein siinä kohtaa pysähtyy. Tämähän on harvinainen esine. Näitä ei enää tehdä. Keräileekö joku tätä? Voisiko tämä kiinnostaa jotakuta toista?

Jatkoa seuraa – krääsän salaisuudet paljastuvat

Näin kävi minullekin. Huomasin omistavani monia esineitä, joita en varsinaisesti ollut kerännyt suuria määriä, mutta jotka tiesin keräilykohteiksi – jotkut jopa halutuiksi sellaisiksi. Mitä ne ovat, sitä en vielä paljasta.

Nämä ajatukset herättivät minut viime yönä liian aikaisin. Tämäkin teksti on kirjoitettu tämän blogijutun julkaisupäivän aamuna viiden aikaan. Päässäni olisi edelleen kaksi tai kolme, ehkä useampiakin, samankaltaisia juttuja valmiina tai ainakin aihioina.

Katsotaan nyt, kuinka moni niistä lopulta päätyy kirjoitettavaksi ja blogijuttuna julkaistavaksi.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

 

Tällaisiakin voi keräillä 

Osa IV – Elämä on vaikeaa, sanoi kreikkalainen. Ja boomeri nyökkäsi.

 

Jos joku on seurannut näitä boomerin pohdintoja alusta asti, niin tietää jo, ettei tämä ole mikään sankaritarina eikä varsinkaan someajan menestysopas. Edellisissä osissa tuli jo mietittyä mielen ja sielun maisemaa sekä sitä, olenko oikeastaan  somekuollut, pohdinko sitä, olenko harjoitellut sitä vai vain muuttunut vain entistä äänekkäämmäksi
(osa II: https://pyykkonen.blogspot.com/2025/12/osa-ii-boomerin-mielen-ja-sielunmaisema.html
ja osa III: https://pyykkonen.blogspot.com/2025/12/osa-iii-boomerin-pohdintoja-somekuolema.html).

Tämä neljäs osa jatkaa samaa rataa, ehkä vieläkin hitaammin ja tuttuun tyyliini vähän sivupolkuja kulkien.

Olen kulkenut pikkuruisen osan elämästäni Kreikan kivisillä mutta lämpimillä kujilla ja elänyt valon täyttämissä maisemissa. Ei mitenkään sankarillisesti, enemmänkin ihmetellen ja välillä jopa eksyen, mutta aina takaisin tielle palaten. Aivan äskettäin luin netistä selvityksen, jossa kreikkalaiset listasivat omasta mielestään maailmanhistorian suurimmat käännekohdat: valtakuntien tuhot, vallankumoukset, keksinnöt ja sodat, joiden vaikutukset ulottuvat yli vuosisatojen ja mantereiden.

Lista oli vaikuttava. Olihan se kreikkalainen. Sellainen, että teki mieli nostaa kulmakarvoja ja ehkä vähän huokaistakin. Se muistutti suurta ortodoksista katedraalia, jonka kaaret ovat korkealla ja freskot kertovat isoista asioista. Hienoa katsottavaa, mutta tällaiselle tsasounoiden maassa asuvalle boomerille hieman suureellista.

Ja niin aloin miettiä: miltä samanlainen kertomus näyttäisi suomalaisesta näkökulmasta. Mitkä hetket ovat olleet ratkaisevia meille täällä pohjoisen laidalla. Olemmeko koskaan olleet historian tekijöitä, vai olemmeko lähinnä oppineet elämään sen seurausten kanssa, parhaamme mukaan.

Suomi maailmanhistorian laitamilla

Kreikkalaisten nimeämät mullistukset eivät tapahtuneet Suomessa, mutta niiden jälkiaaltoja on kyllä täälläkin nähty. Länsi-Rooman valtakunnan tuho ei täällä ketään säikäyttänyt, mutta sen raunioista syntynyt Eurooppa, kristinuskon vakiintuminen ja kirkolliset rakenteet loivat lopulta ne puitteet, joiden kautta Suomi liitettiin osaksi länttä ja itää, vähän molempia ja silti omalla suomalaisella tavallaan.

Kirjapainotaito toi lukutaidon ja suomen kirjakielen. Teollinen vallankumous muutti työn ja arjen. Maailmansodat asettivat koko kansakunnan olemassaolon vaakalaudalle. Ei silti mitään sellaista, mistä olisi itse keksitty uusi ismi, mutta sellaista, mihin oli pakko vastata.

Suomen historia ei ole irrallaan maailmanhistoriasta. Se on pikemminkin tarina siitä, miten suuret muutokset ovat lopulta löytäneet tiensä tännekin, meren taakse, melkein kuin saareen, metsien keskelle, ja pakottaneet miettimään, miten tästäkin nyt selvitään.

Ne hetket, jotka oikeasti ratkaisivat

Suomen omassa historiassa ratkaiseviksi nousevat hetket, jotka eivät ehkä olleet maailmaa mullistavia, mutta jotka määrittivät tämän maan suunnan. Liittyminen Ruotsin valtakuntaan, autonomian aika Venäjän keisarikunnassa ja itsenäistyminen vuonna 1917. Näissä hetkissä Suomi ei ollut historian keskipiste, mutta sen tulevaisuus meni kaikissa uusiksi.

Talvi- ja jatkosota olivat osa maailmanlaajuista myrskyä, mutta suomalaisille ne olivat ennen kaikkea kysymys olemassaolosta. Ei siinä rakennettu suuria visioita tai puhuttu brändeistä. Siinä opittiin, että jatkuvuus, sitkeys ja vastuu tulevista sukupolvista painavat enemmän kuin hyvät "diilit", nopeat voitot tai suureelliset puheet.

Ehkä tästä syntyi se boomerisukupolven perisynti, jota nykyään joskus kummastellaan: varovaisuus, epäluulo äkkikäänteitä kohtaan ja taipumus kysyä, että mitenköhän tämä sitten oikeasti toimii arjessa.

Hiljainen tapa olla maailmassa

Kun kysytään, ovatko suomalaiset muuttaneet maailmaa, vastaus ei löydy imperiumeista eikä vallankumouksista. Se löytyy pitkäjänteisestä työstä, yksittäisistä ihmisistä ja älykkäistä ratkaisuista, joiden vaikutus on usein huomattu vasta jälkikäteen.

Tieteessä, teknologiassa ja koulutuksessa suomalaiset ovat vaikuttaneet maailmaan tavalla, joka ei ole ollut näyttävää, vaan kestävää. Ei huudettu torilla, vaan tehtiin töitä. Ei ehkä kovin trendikästä, mutta toimivaa.

Tämä kertoo suomalaisesta tavasta olla maailmassa. Muutokset eivät tapahdu yhdessä yössä eivätkä yhdellä päivityksellä, vaan hitaasti, rakenteiden ja arjen kautta. Elämää varten.

Selviytymisen kaari

Siinä missä maailmanhistoriaa kuvataan usein vallankumousten ja äkillisten murrosten kautta, suomalainen kokemus painottaa selviytymistä. Muutokset ovat meillekin usein tulleet ulkoa ja joskus vasten tahtoa. Niihin ei ole vastattu pyyhkimällä kaikkea pois, vaan rakentamalla uutta vanhan päälle.

Suomalaiset instituutiot, koulutus ja luottamus eivät syntyneet yhdessä hetkessä. Ne syntyivät kriisi kerrallaan. Ehkä juuri siksi niitä ei heitetä kevyesti romukoppaan, vaikka joskus tekisi mieli.

Hiljaista vaikuttamista, boomerityyliin

Suomi ei ole ollut maailmanhistorian estradin keskellä, mutta ei myöskään täysin sivussa. Pienen maan historia osoittaa, että maailmaa voi kohdata myös hiljaisesti. Ei määräämällä suuntaa muille, vaan reagoimalla viisaasti siihen, mitä eteen tulee.

Maailma muuttuu usein muualla. Se, miten muutokseen vastataan, on aina paikallinen kysymys. Tässä Suomi on tehnyt omat, tunnistettavat ratkaisunsa. Ei ehkä aina täydellisiä, mutta usein kestäviä.

”Elämä on vaikeaa”, sanoi kreikkalainen

Mitä minulle muuten jäi tuosta alussa mainitusta Kreikassa asumisesta? Todella paljon. Vaikkapa se, että opin tuntemaan, mitä on retsina, jota luostarissa, jossa asuin, juotiin lähes päivittäin ruokajuomana, ja metaxa, josta opin myöhemmin myös pitämään, kun talous antoi periksi. Mutta ennen kaikkea tuota ajalta jäi elämään yksi lause.

Silloisen keljanaapurini ja ystäväni, romanialaisen papin, isä Neculain opettama fraasi. Hän tapasi sanoa hymyillen: I zoí íne dískoli! Elämä on vaikeaa. Ja jos hän sanoi sen, minä vastasin: Kanoniki! No, niinhän se on.

Myöhemmin opin jopa kirjoittamaan sen kreikaksikin: Η ζωή είναι δύσκολη ja vastaus Κανονική. Se ei ole valitus eikä tragedia. Se on toteamus. Elämä on vaikeaa, ja silti ihan tavallista.

Hieman fatalistista. Hyvin kreikkalaista. Ja yllättävän suomalaista.

Boomeri nyökkää tälle edelleen.

 

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

---
(Tämä blogijuttu on julkaistu ajastettuna 31.1.2026)

HAP 

Mikä ortodoksisuudessa kiinnostaa?

 

Hyvä Paimen - seinämaalaus entisestä
Iisalmen evakkokeskuksesta.

Viime vuosina yhä useampi suomalainen, niin luterilaisista, vapaista suunnista kuin myös katolisesta kirkosta, on alkanut katsoa ortodoksisuuteen päin. Ilmiö ei ole äänekäs eikä helposti mitattavissa. Se ei näy kampanjoina tai suurina otsikoina, mutta se on todellinen. Usein se on hiljainen ja pitkään kypsynyt prosessi. Kun näitä kertomuksia kuuntelee, huomaa nopeasti, ettei kyse ole uskonnollisesta uteliaisuudesta tai halusta vaihtaa hengellistä tyyliä. Pikemminkin kyse on kaipuusta: toiveesta löytää uskolle paikka, joka kantaa myös silloin, kun sanat ja selitykset eivät enää riitä.

Etsijän tie ja käännynäiskriisi

Kaikki kiinnostuneet eivät tule samanlaisesta tilanteesta, eivätkä samasta syystä. Osa on etsinyt pitkään, osa pysähtyy vasta ensimmäistä kertaa. Joidenkin kohdalla taustalla on ilmiö, jota olen aiemmin kutsunut käännynäiskriisiksi. Tällä tarkoitan tilannetta, jossa ihminen huomaa, ettei hänen käyttämänsä hengellinen kieli, tavat tai rakenteet enää kanna samalla tavalla kuin ennen. Usko itsessään ei ole kadonnut, mutta sen paikka ja muoto tuntuvat epäselviltä.

Tällaisessa tilanteessa ortodoksisuus voi alkaa kiinnostaa juuri siksi, ettei se tarjoa nopeita vastauksia tai uusia muotoiluja, vaan kokonaisen kirkollisen elämän, johon voi astua vähitellen. Se ei lupaa ratkaista etsijän kysymyksiä kerralla, mutta se tarjoaa tilan, jossa kysymysten kanssa saa olla rauhassa ja jossa usko saa kasvaa ajan kanssa.

Liturgia, joka pysyy

Yksi selkeimmistä ortodoksisuuden vetovoimatekijöistä on jatkuvuuden kokemus. Moni huomaa, että ortodoksisessa kirkossa on jotakin pysyvää ja rauhoittavaa. Liturgia ei etsi uusia muotoja tai elämyksiä, eikä sen tehtävänä ole seurata ajan virtauksia. Ortodoksisuus ei kaipaa kokeellisia ratkaisuja, vaan pitäytyy perinteisessä liturgiassa, joka on muotoutunut vuosisatojen rukouksessa.

Tämä pysyvyys ei näyttäydy jäykkyytenä, vaan luottamuksena. Jumalanpalvelus saa olla sellainen kuin se on, ilman että sitä tarvitsee jatkuvasti selittää tai puolustaa. Monelle tämä on helpotus maailmassa, jossa lähes kaiken odotetaan muuttuvan.

Kauneus, joka kutsuu oppimaan

Ortodoksinen jumalanpalvelus ja kirkollinen elämä eivät avaudu heti. Paljon jää aluksi ymmärtämättä: sanat, eleet, ikonit, rukouksen rytmi. Silti kauneus vetää puoleensa. Kaikkea ei tarvitse käsittää heti, jotta voisi osallistua. Ortodoksisuus ei vaadi nopeaa ymmärtämistä, vaan kärsivällistä läsnäoloa.

Yllättävää kyllä, juuri se, ettei kaikkea voi omaksua kerralla, lisää monien kiinnostusta. Usko ei muutu projektiksi, eikä kirkko suorituspaikaksi. Ortodoksisuus antaa luvan olla oppija koko elämän ajan. Sitä se on myös aina ortodoksina eläneillekin.

Rukous arjen keskellä

Ortodoksinen rukous ei rajoitu kirkon seinien sisälle. Se kulkee mukana arjessa, joka paikassa. Ristinmerkki on tästä yksinkertainen mutta syvä esimerkki. Sen voi tehdä kirkossa, mutta myös kadulla kävellessä, työmatkalla tai vaikka hiljaa Jeesuksen rukousta mielessään toistaen. Rukous ei vaadi näkyvyyttä eikä selityksiä. Se on ele, joka yhdistää ihmisen Jumalaan keskellä tavallista elämää.

Monia puhuttelee juuri tämä rukouksen ruumiillinen ja arkinen luonne. Usko ei jää ajatusten tasolle, vaan saa näkyä ja tuntua osana koko elämää.

Ei helppo tie – eikä tuputtava

Ortodoksinen usko ja sen tavat eivät ole nopeasti opittavia. Paastot, rukousrytmi ja kirkollinen ajattelu vaativat aikaa ja sitoutumista. Samalla ortodoksisuudessa on jotakin lempeää: ketään ei painosteta, eikä uskoa tuputeta. Harvoin törmää kadulla kulkiessaan ortodoksiseen julistajaan.

Kirkkoon tutustuminen on henkilökohtainen tie, jolla saa edetä rauhassa. Kiinnostus saa kypsyä omassa tahdissaan. Ortodoksisuus ei etsi kannattajia, vaan avaa oven niille, jotka haluavat astua sisään.

Netti porttina – kirkko perustana

Moni kohtaa ortodoksisuuden ensimmäisen kerran verkossa. Netti tarjoaa runsaasti tietoa, tekstejä, kuvia, videoita ja opetusta niille, jotka etsivät. Tässä mielessä netti voi toimia hyvänä porttina ortodoksisuuteen. Siinä vaiheessa yksin opiskelu auttaa kyllä alkuun, mutta se ei riitä kantamaan pitkälle.

Ortodoksisuuden perusta on aina kirkossa ja elävässä jumalanpalveluksessa. Vasta liturgiassa ja seurakunnan elämässä asiat alkavat asettua paikoilleen. Uskon sisältö kirkastuu vähitellen rukouksessa, osallistumisessa ja ajassa. Usein tarvitaan avuksi myös toinen ihminen: rippi-isä, kummi, toinen etsijä, tuttu ortodoksi. Uskon tie on yhteinen tie, vaikka se onkin henkilökohtainen.

Kirkko, joka kantaa

Kun näitä asioita katsoo yhdessä, piirtyy kuva kirkosta, joka ei lupaa helppoja vastauksia eikä nopeaa hengellistä tyydytystä. Ortodoksisuus kiinnostaa, koska se tuntuu kestävältä. Se ei houkuttele yksinkertaisuudella, vaan syvyydellä. Se ei pyydä ihmistä muokkaamaan itseään sopivaksi, vaan kutsuu vähitellen kasvamaan osaksi kirkon elämää.

Ehkä lopulta kysymys ei ole niinkään siitä, miksi ortodoksisuus kiinnostaa, vaan siitä, mitä ihminen itse etsii. Kaipaako hän selityksiä vai tilaa hiljaisuudelle. Haluaisiko hän uskon, jota ei tarvitse koko ajan perustella tai puolustaa, vaan jonka kanssa voi kulkea. Ja jos kirkko alkaa jossakin vaiheessa tuntua enemmän kodilta kuin mielipiteeltä, uskaltaako sen äärelle pysähtyä rauhassa, ilman kiirettä ja ilman valmiita vastauksia.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kun maailma meluaa, on lupa pysähtyä

 

"Kärsivällisyydelläsi saavutit palkkion, oi pyhä isä, | koska pysyit lujana lakkaamattomassa rukouksessa ja rakkaudessa. | Suuressa rakkaudessasi köyhiä ja vaivattuja kohtaan, | sinä pidit huolta heidän sielujensa ja ruumiidensa tarpeista. | Nyt me hartaasti anomme sinua tarpeessamme, oi pyhä isä Samson, || ano Kristusta, meidän Jumalaamme, pelastamaan meidän sielumme." (Tropari)

Pysähtyminen ei ole pakenemista

Kovien pakkasten ja omien henkilökohtaisten syiden vuoksi minulla on viime aikooina ollut tavallista enemmän aikaa pysähtyä. Kun vauhti hidastuu, huomaa ajattelevansa asioita, joita ei mukamas ns. kiireen keskellä ehdi edes nähdä. Olen kirjoittanut enemmän kuin pitkään aikaan, ja sekin kertoo jotakin. Kun päivät eivät täyty tekemisestä, ne alkavat täyttyä ajatuksista. Aamu seuraa iltaa, ilta aamua, ja rytmi löytyy jostakin muualta kuin kalenterista. Viikossa minulla on nykyisin useita tiistaita.

Muutoksen nopeus ja elämän kiertokulku

Nuorempana olin itsekin varma, että maailma muuttuu juuri siihen suuntaan kuin minä haluan. Uskoin, että kehitys kulkee eteenpäin suoraviivaisesti ja että seuraava askel on aina parempi kuin edellinen. Nyt huomaan ajattelevani, että maailma muuttuukin aivan liian nopeasti, ja usein aivan väärään suuntaan. Ehkä tämä ristiriita ei ole vain pettymys, vaan osa elämän kiertokulkua. Kun oma elämä hidastuu, maailman kiihtyminen ei enää tunnu lupaavalta vaan uuvuttavalta.

Uutiset ja vääristävä peili

Olen myös lukenut uutisia uudella tavalla. En vain selaillut, vaan pysähtynyt niiden äärelle. Välillä naurattaa, välillä huokailuttaa, välillä tekee mieli sulkea koko laite. Uutisvirta elää omassa rytmissään: se kiihtyy, keskeyttää ja vaatii huomiota jatkuvasti. Sen rinnalla oma elämä tuntuu toisinaan väärätahtiselta, ikään kuin askel osuisi aina hieman sivuun.

Vallan, näkyvyyden ja tehokkuuden harha

Maailman meno tuntuu ajoittain käsittämättömältä. Ajatus siitä, että valtionpäämies voi tavoitella rauhanpalkintoa ja samaan aikaan käydä hyökkäyssotaa, on yhä järjetön, vaikka siitä on tullut osa arkipäivää. Samalla näkyvyys ja tehokkuus ovat nousseet itseisarvoiksi. Ihmisen arvoa mitataan sen mukaan, kuinka paljon hän ehtii, näkyy ja tuottaa. Tässä rytmissä ei ole pysähdyksiä eikä hiljaisia kohtia.

Hitauden hyve vastapainona tehokkuuspakolle

Hitaus ei kuitenkaan ole vain lepoa. Se on vastalause maailmalle, joka ei osaa odottaa. Hitaus palauttaa mittasuhteet: päivän kulkuun kuuluu hetkiä, jolloin ei tapahdu mitään näkyvää. Juuri niissä hetkissä ihminen huomaa olevansa enemmän kuin suorittaja. Kun elämä saa kulkea omaa tahtiinsa, asiat asettuvat paikoilleen ilman pakottamista.

Sukupolvien erilaiset rytmit

Nuoret elävät maailmassa, jossa melu on normaalia ja hiljaisuus poikkeus. Minä taas tulen ajasta, jossa hiljaisuus oli itsestäänselvyys ja melu poikkeus. Ehkä siksi reagoimme eri tavoin samoihin asioihin. Siinä missä nuorempi sukupolvi on tottunut jatkuvaan valtoimenaan juoksevaan virtaan, minä kaipaan katkoja, taukoja ja hetkiä, jolloin mikään ei vaadi vastausta.

Teknologian ja ihmisen eri tahti

Teknologia päivittyy nykyisin viikoittain. Ihminen ei päivity samalla tavalla. Sisäinen maailma tarvitsee toistoa, tuttuja kaavoja ja rytmiä, joka ei muutu koko ajan. Kun kaikki ympärillä elää jatkuvassa uudistumisen tilassa, ihminen alkaa väsyä, ellei hänellä ole jotakin pysyvää, mihin palata.

Sisäinen melu, ikääntyminen ja odotuksen paino

Melu ei ole vain ulkoista. Usein ihmisen sisäinen melu on vielä kovempaa. Ajatukset palaavat samoihin asioihin, huoli ei pysy poissa ja mieli käy kierroksilla silloinkin, kun ympärillä on hiljaista. Vanheneminen tuo mukanaan asioita, joita ei voi enää sivuuttaa. Tällä hetkellä omalla kohdallani siihen kuuluu myös piinaava odotus tulevasta leikkauksesta. Pelko ei ole koko ajan läsnä, mutta se ei myöskään poistu. Se kulkee mukana arjessa, joskus taustalla, joskus aivan iholla.

Odotus tekee ajasta erilaista. Päivät eivät etene suoraviivaisesti, vaan palaavat samaan kohtaan yhä uudelleen. Aamulla ajatus on toinen kuin illalla, ja silti sama. Tässä rytmissä ei auta kiirehtiminen. On vain elettävä päivä kerrallaan.

Hetki, joka kantaa

Juuri tällaisessa odotuksessa huomaa, miten tärkeää on, että päivä ei ala tyhjästä eikä pääty sattumanvaraisesti. Kun samaan aikaan palaa kerta toisensa jälkeen, edes lyhyesti ja antaa niiden sanojen, jotka ovat kulkeneet mukana vuosisatojen ajan, kannatella itseään, kaikki ei tunnu yhtä hajanaiselta. Pelko ei katoa, mutta se ei myöskään jää yksin. Aika ei täyty vastauksista, vaan pysymisestä.

Kirja kädessä, maailma etäällä

Onneksi kirjat ovat yhä olemassa. Minulle ne ovat nykyään usein äänikirjoja, vanhan miehen kompromissi. Seuraavaksi kuuntelulistalla on Mika Waltarin Johannes Angelos. Sen maailma on täynnä epävarmuutta, odotusta ja kysymyksiä, joihin ei ole nopeita vastauksia. Se tuntuu tässä ajassa lohdulliselta.

Pienet ärsytykset ja lempeä itseironia

Ja sitten ovat ne pienet ärsytykset, jotka paljastavat ehkä enemmän minusta kuin maailmasta. Sosiaalisen median lukutaidottomuus jaksaa ärsyttää jatkuvasti, vaikka tiedän, että ärsyyntyminen kertoo myös omasta iästäni. Ehkä tärkeintä on huomata se ja osata edes ajoittain hymyillä itselleen. Kaikkeen ei tarvitse puuttua, eikä kaikkea tarvitse korjata.

Viisauden alku

Maailma saa jatkaa juoksuaan. Minä voin välillä ihan oikeasti pysähtyä ja antaa sen mennä ohitse. Odotus, pelko ja huoli eivät katoa, mutta ne asettuvat toiseen mittakaavaan, kun elämä saa kulkea omaa rytmiään. Ehkä juuri siinä on jotakin olennaista: ei suuria oivalluksia, vaan se, että päivä kerrallaan riittää. Ja joskus se on jo paljon.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com 

Totuus, joka ei jätä rauhaan

 

Konevitsan Jumalanäiti
(© munkki Stefanos)
(ikoni kokoelmissani)

Viime aikoina on ollut aikaa tehdä monenlaisia asioita. Myös sellaisia, joihin aiemmin tuntui, ettei muka ollut aikaa. Tai ehkä rehellisemmin: ei ollut halua. Kun kiire hellittää, huomaa helposti, kuinka paljon kaikkea, joskus ihan tarpeellistakin, on tullut väistettyä. On ollut aikaa pysähtyä, lukea, mietiskellä ja jopa rukoilla. Ei mitenkään suurieleisesti, vaan hiljaa ja elämäänsä mietiskellen.

Tässä rauhallisemmassa rytmissä luin jostain netin uumenista erään kirjoituksen, joka jäi heti vaivaamaan. Ei siksi, että se olisi paljastanut jotakin uutta, vaan siksi, että se sanoi tutun asian tavalla, joka osui ns. hermoon.

Kirjoituksen perusajatus oli yksinkertainen: totuus ei ole mielipide eikä idea, vaan persoona. Raamatussakaan Kristusta ei kuvata totuuden opettajana, vaan totuutena. Silloin kysymys totuudesta ei enää koske väittelyä, vaan olemista: miten elämme, mihin katsomme, mitä kohti kuljemme.

Tästä näkökulmasta maailmamme levottomuus alkaa näyttää ehkä hieman ymmärrettävämmältä. Kun totuus irrotetaan persoonasta ja muutetaan välineeksi, sitä aletaan heti taivuttaa tarpeen mukaan. Näemme tämän brutaalissa sodassa Ukrainassa, suurvaltojen arvaamattomuudessa ja myös lännessä tavassa, jolla sanat menettävät merkityksensä ja todellisuus muuttuu kertomukseksi tai kuten nykyisin sanotaan: narratiiviksi. Hetkittäin tämä voi näyttää toimivan, mutta mikään ei tunnu silti kestävän. Epämiellyttävä epävarmuus jää.

Kirjoituksessa käytettiin kahta kuvausta, jotka jäivät mieleeni. Todellisuus on kuin terästä: sitä voi vääntää, mutta se palautuu. Valhe taas on kuin pallo veden alla: se pysyy piilossa vain niin kauan kuin joku jaksaa painaa. Siis jollain tavalla ajatellen tuo ei ole uhkaa, vaan seurausta.

Totuuden puhuminen ei tässä mielessä ole sankariteko, vaan usein yksinkertaisesti epämukavaa. Se rikkoo sovittuja vaikenemisen sääntöjä ja paljastaa asioita, joiden yli on yleensä totuttu katsomaan. Siksi totuutta puhuva jää helposti sivuun, ei siksi että hän olisi erityisen rohkea, vaan siksi että totuus ei aina sovi tilanteeseen. Sellaisen kaverina ei haluta olla.

Valhe ei kuitenkaan useimmiten ole kovaa tai äänekästä. Se on tämän päivän maailmassa mielistelyä, jopa ylimakeaa, sanoisin suorastaan vaivaannuttavaa imartelua, hiljaisuutta ja vaikenemista, vaikeiden asioiden siirtämistä myöhemmäksi. Myös omassa ortodoksisessa kirkossani, siis kirkollisissa yhteyksissä, totuutta voidaan väistää rauhan tai mukamas yksimielisyyden nimissä. Ei sanota: tuo on väärin, mutta ei sanota mitään muutakaan, laitetaan sanan paikalle vaikka kaunis selfie-kuva. Se tuntuu turvalliselta, mutta jättää jotakin käsittelemättä.

Tämä johtunee kai siitä, että oman ortodoksisen kirkon traditio on sisäistänyt tämän totuuden asian hyvin. Siksi kirkko ei kai sitten lähde ensisijaisesti korjaamaan mielipiteitä, vaan kutsuu enemmänkin sydämen puhdistumiseen ja tarkkaavaisuuteen. Kirkon mielestä totuus ei synny melussa, vaan rukouksen ja mietiskelyn rauhassa. Se ei löydy uutisista ja otsikoista, vaan kilvoituksesta, jossa ihminen oppii tai ainakin pitäisi oppia ensin näkemään ja tuntemaan itsensä.

Kirkko ei tässä mielessä pyri totuuteen, vaan elää siitä. Se ei ole mielipiteiden summa, vaan yhteys. Tätä yhteyttä kuvaa yksinkertaisesti vaikkapa tämän tekstin yläosassa sijaitsevassa kuvassa oleva omistamani Konevitsalaisen Jumalanäidin ikoni. Jumalansynnyttäjä Jeesus-lapsi sylissään: siis Jumala ja ihminen vierekkäin, ilman selityksiä.

Siksi kai tuo lukemani teksti ei jättänyt helpolla rauhaan. Se ei kysynyt, kuka on oikeassa, vaan mihin suuntaan sydän on kääntynyt. Ja pakotti lopulta kirjoittamaan taas blogijutun.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com


P.S. Noita alussa olevan kaltaisia ikoneja löytyy lisää Ortodoksi.netin virtuaalisista ikoninäyttelyistä, jotka ovat auki 24/7 ja kaikkien katseltavissa ilmaiseksi netissä.
Vaikkapa tuolta:
https://www.ortodoksi.net/index.php/Jumalanäiti_-Taivaallinen_suojelijamme_(ikoninäyttely) 

Kun Kreikan ja Pendelin luostarin ruokamuistot palaavat

Revani

Muistoksi jostain rohkeasta, jonka uskalsin joskus tehdä

Kaksikymmentäviisi vuotta on pitkä aika, mutta jotkut maut eivät haalistu. Kun Kreikan ja Pendelin luostarin ruokamuistot palaavat mieleen, ne tulevat aina kokonaisina: tuoksuina, valona, ääninä ja hetkinä, joita ei silloin osannut ajatella muistoiksi.

Asuin siis nuorempana useita kuukausia tittelillä "independent researcher", en siis munkkina enkä edes veljestön jäsenenä  Pendelin luostarissa Ateenan kupeessa. Se oli rohkea päätös, ehkä vähän uhkarohkeakin, mutta sellainen, jonka merkitys on auennut kunnolla vasta vuosien jälkeen. Arki luostarissa oli yksinkertaista, jopa karua, mutta juhlapäivät ja erityiset hetket avautuivat aivan toisenlaisina. Ne olivat täynnä lämpöä, huolenpitoa ja yhteistä iloa ja ruokaa, joka ei ollut vain ravintoa, vaan osa yhteistä elämää.

Keittiö, jossa muistot syntyivät

Luostarin keittiössä söin usein emäntien, albanialaissyntyisen Letan ja ikivanhan, varmaan lähes ysikymppisen Marian kanssa. Heidän tapansa valmistaa ruokaa oli rauhallinen ja keskittynyt, kuin hiljaista rukousta. Siellä opin tuntemaan kreikkalaisen ruokakulttuurin tavalla, johon tavallinen matkailija harvoin pääsee käsiksi. Kyse ei suinkaan ollut vain juhlapäivien herkuista, vaan etenkin juuri arkisista, toistuvista aterioista, jotka rytmittivät päiviä ja antoivat niille turvallisen kehyksen.

Vaikka elämä on sittemmin kuljettanut minut kauas noista päivistä, jotakin niistä mauista jäi pysyvästi sydämeen, eikä vain jälkiruoista ja makeista herkuista. Yhtä vahvasti mieleen ovat painuneet luostarin kreikkalaiset arkiruoat: yksinkertaiset, mutta huolella valmistetut ateriat, joissa vähästä syntyi paljon.

Luostarissa opin syömään ja juomaan myös sellaisia kreikkalaisia ruokia ja juomia, joista en ennen siellä elämistäni ollut erityisesti pitänyt. Feta (φέτα) ja retsina (ρετσίνα) kuuluivat niihin. Vähitellen ne muuttuivat lähes vastenmielisistä tai ainakin oudoista tutuiksi ja lopulta rakkaiksi. Ne eivät olleet enää vain makuja, vaan merkkejä kuulumisesta ja sopeutumisesta.

Erityisen merkityksellisiä olivat odotteluhetket ruokalan keittiössä ennen yhteisiä aterioita. Se aika, jonka vietin Letan ja Marian seurassa, oli hiljaisesti kasvattavaa. Heidän kanssaan opin ensimmäiset kreikankieliset sanani: ensin yksittäisiä sanoja, sitten varovasti sanojen ketjuja, joista alkoi muodostua lähes ymmärrettäviä lauseita. Keittiö oli samalla kielikoulu, kohtaamispaikka ja turvasatama.

Siellä opin myös laittamaan ruokaa itse. En vain seuraamaan vierestä, vaan hieman jopa osallistumaan: pilkkomaan, täyttämään ja maustamaan. Opin valmistamaan tavallisia arkiruokia, mutta myös hieman näyttävämpiäkin – kuten täytettyjä tomaatteja, munakoisoja ja paprikoita, gemistaa (γεμιστά). Ne olivat ruokia, joissa yksinkertaisuus ja huolenpito kohtasivat, ja joissa tekeminen oli yhtä tärkeää kuin lopputulos.

Juhlapäivien makea kieli

Juhlapäivät toivat mukanaan toisenlaisen rytmin ja toisenlaiset maut. Revani (pεβανί), kostea ja sitruunalla maustettu semolinakakku, kuului luostarin juhlapäivien vakiotarjontaan. Se tehtiin vaatimattomista aineksista, mutta lopputulos oli aina lohdullinen ja kaunis. Minulle revani ei ole niinkään historiallinen jälkiruoka, vaan muisto siitä, miten yksinkertaisuus voi olla runsasta.

Bougatsa (mπουγάτσα) ei kuulunut luostarin arkeen, mutta silloin kun sitä joskus saatiin, se tuntui erityiseltä. Rapea filotaikina, lämmin vaniljakreemi ja pinnalle siroteltu kaneli tekivät siitä jotakin ylellistä, sellaista, joka pysäytti hetkeksi.

Galaktoboureko (Γαλακτομπούρεκο) oli luostarin keittiölle liian vaativa. Sen makuun tutustuin vasta luostarin ulkopuolella, mutta lopputulos oli usein taivaallinen: sitruunalla tai appelsiinilla maustettu maitokiisseli, filotaikinan rapsahdus ja kirkas sokerisiirappi.

Joulun tuoksu ja hunajan makeus

Joulun aikaan keittiön täyttivät melomakaronan (mελομακάρονα) tuoksut. Hunaja, kaneli ja pähkinät leijuivat ilmassa ja tekivät joulusta käsinkosketeltavan. Ne kuuluivat luostarin jouluun yhtä luontevasti kuin hiljaiset palvelukset ja hämärä talviaurinko.

Kourabiedekset (kουραμπιέδες) puolestaan olivat kuin pieniä lumipalloja, tomusokeriin kätkeytyneitä mantelipikkuleipiä. Niiden yksinkertainen makeus tuntui sopivan täydellisesti juhlan hillittyyn iloon.

Loukoumadekset (λουκουμάδες) olivat harvinaista herkkua, mutta ehkä juuri siksi sitäkin rakkaampaa. Pienet, kuumat taikinapallot hunajan ja kanelin kanssa söin useimmiten luostarin ulkopuolella, mutta nekin kytkeytyvät mielessäni tuohon aikaan, jolloin maailma tuntui yhtä aikaa suurelta ja hyvin rajatulta.

Miksi Suomessa jokainen kreikkalainen leivonnainen on juhla

Suomessa näitä herkkuja kohtaa harvoin, ja ehkä juuri siksi jokainen kohtaaminen niiden kanssa tuntuu juhlalta. Kun löydän jostakin tsourekin (tσουρέκι), baklavan (mπακλαβάς) tai palan hyvää revani-kakkua, aika tuntuu pysähtyvän hetkeksi.

Se ei ole vain maku. Se on muisto luostarin hiljaisuudesta, samaan aikaan koetusta koti-ikävästä, Attikan kuumasta tuulesta ja siitä tunteesta, että elämä voi joskus olla yksinkertaista ja hyvää.

Pieniä, makeita ja suolaisia ikkunoita menneeseen

Kreikkalaiset jälkiruoat eivät minulle ole vain sokeria ja siirappia. Ne ovat osa kulttuuria, vieraanvaraisuutta ja yhteisöllisyyttä. Ennen kaikkea ne ovat pala omaa historiaani – pieniä, makeita tai suolaisia ikkunoita aikaan, joka muovasi minua enemmän kuin silloin osasin ymmärtää.

Ehkä siksi palaan niihin yhä uudelleen.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com