Elämä kantaa

 Sain hyvältä ystävältäni viestin.

Siinä oli mukana pari merkittävää sanaa, mutta joskus pari sanaa riittää enemmän kuin pitkä puhe.

Elämä kantaa.

Jäin katsomaan niitä sanoja. En vain lukemaan, vaan oikeastaan maistelemaan. Elämä kantaa. Kyllä. Niinhän se tekee. Sen olen näiden viikkojen ja kuukausien aikana saanut kokea niin konkreettisesti, ettei sitä oikein osaa enää pitää vain kauniina ajatuksena tai lohduttavana sanontana.

Elämä todella kantaa.

Mutta ei se kanna tyhjästä. Tai ehkä kantaa sittenkin, Jumalan armosta. Ihmisen puolelta se tarvitsee kuitenkin ympärilleen jotakin. Se tarvitsee käsiä. Ääniä. Rukouksia. Vierellä seisovia ihmisiä. Hoitajia, lääkäreitä, läheisiä, ystäviä ja niitä pieniä lauseita, jotka tulevat juuri silloin, kun ihminen itse ei enää oikein tiedä, missä on.

Minulle yksi näistä kantavista asioista on ollut ortodoksinen uskoni.

Se ei ole ollut mikään näyttävä asia. Ei mitään suurta hengellistä sankaruutta. Ei mitään sellaista, mistä voisi tehdä juhlapuheen tai kiiltokuvan. Enemmän se on ollut hiljaista kiinni pitämistä. Tai ehkä paremminkin sitä, että joku muu on pitänyt kiinni minusta silloin, kun minä en itse ole pystynyt pitämään kiinni juuri mistään.

Tämän sairaalajakson aikana oma uskoni on ollut myös koetuksella. Totta kai on ollut. Olisi outoa väittää muuta.

Olen miettinyt monta kertaa, miksi minulle kävi näin. Miksi juuri nyt? Miksi tällä tavalla? Miksi ihmisen pitää mennä näin lähelle rajaa ennen kuin hän ymmärtää, miten haurasta kaikki on?

Vastausta ei ole tullut.

Ehkä sitä ei tule koskaan.

Ehkä sen ei tarvitsekaan tulla.

Kaikkea ei tarvitse ymmärtää, vaikka ihminen mielellään haluaisi. Joskus riittää, että saa hengittää seuraavan hengityksen. Joskus riittää, että saa avata silmänsä ja huomata olevansa vielä tässä maailmassa. Joskus riittää, että joku todellakin sanoo: elämä kantaa.

Ja se kantaa.

Lapsena opittu usko, iltarukous, ristinmerkki ja kirkon hiljainen turva ovat tulleet minulle entistä tärkeämmiksi. Sellaiset asiat, joita ihminen kantaa mukanaan ehkä huomaamattaan vuosikymmenestä toiseen, nousevatkin yhtäkkiä pintaan, kun kaikki muu katoaa ympäriltä. Kun ei jaksa ajatella suuria ajatuksia, voi ehkä vielä rukoilla lyhyesti Jeesuksen rukousta. Kun ei jaksa puhua, voi ehkä sisimmässään huokaista hiljaisen rukouksensa Jumalan puoleen.

Ja uskon, että se huokaus kuullaan.

Pahimmassa vaiheessa en pystynyt puhumaan. Makasin vuoteessa ja tuijotin kattoa. Välillä olin tässä maailmassa, välillä jossakin aivan muualla. Ehkä siellä Peter Panin "Mikä-Mikä-maassa", ehkä jossakin sellaisessa paikassa, jolle ei ole nimeä. Aika ei kulkenut. Se ei edes seisonut. Se vain katosi.

Näin hirvittäviä harhoja. Kohtasin kuolleita. Kiersin maailmaa, ainakin omassa päässäni, Norjasta jonnekin Etelä-Eurooppaan ja sieltä taas ties minne. Välillä en ollut lainkaan tietoinen tästä maailmasta, vaikka silmäni olivat auki. Se on kummallista aikaa. Ihminen voi katsoa, mutta ei silti nähdä tätä todellisuutta. Voi kuulla jotakin, mutta mieli rakentaa siitä kokonaan toisen maailman.

Ja sitten kun tajunta alkoi vähän kirkastua, en siltikään pystynyt puhumaan.

Kaulani ympärillä oli lääketieteellinen laite, joka esti äänihuulten normaalin toiminnan. Läheisteni käydessä pystyin kommunikoimaan vain kirjoittamalla. Mustalla tussilla paperille. Lyhyitä lauseita. Ei mitään kaunokirjallisuutta. Ei pitkiä pohdintoja. Vain sen verran kuin jaksoin ja pystyin.

Otin nuo paperit talteen.

Muistoksi siitä elämänvaiheesta, jolloin puhe oli poissa, mutta elämä ei ollut poissa.

Suuren osan ajasta tuijotin kattoa. Tai olin jossakin, missä lie. Ajankäsitys oli täysin hämärtynyt. Ei ollut väliä, olinko siinä tilassa tunnin vai päivän. Vai useamman päivän. Todennäköisesti useammankin. Leikkauksen jälkeen olin Kuopiossa kolme viikkoa. Sen jälkeen siirryin Mikkeliin teho-osastolle, jossa olin kuukauden.

Tuohon ajanjaksoon mahtuu paljon.

Liikaa yhdelle muistille.

Osa siitä on kadonnut. Osa palaa mieleen välähdyksinä. Osa on kerrottu minulle jälkikäteen. Osa on sellaista, etten vieläkään tiedä, oliko se totta, unta, harhaa vai jotakin niiden väliltä.

Mutta yhden asian tiedän.

En ollut yksin.

Ennen leikkausta Kuopiossa isä Harri kävi tuomassa minulle ehtoollisen. Mikkelissä pyysin isä Mikon, ja hänkin toi minulle ehtoollisen teholle. En osaa selittää sitä lääketieteellisesti, eikä minun tarvitsekaan. Olen varma, että noilla hetkillä oli suuri merkitys paranemisessani.

Ehtoollinen ei ollut minulle silloin vain kirkollinen toimitus tai tuttu tapa. Se oli Kristuksen läsnäoloa siinä tilanteessa, jossa oma elämä oli riisuttu melkein kaikesta. Se oli lohdutusta, voimaa ja yhteyttä silloin, kun ruumis oli heikko ja mieli kulki hämärillä poluilla.

Kunnia Jumalalle siitä.

Koko ajan minulla oli myös vahva tunne siitä, että olen jonkin korkeamman varjeluksessa. Tai sanotaan suoraan niin kuin itse ajattelen: Jumalan varjeluksessa. Minun ei ollut tarkoitus vielä lähteä, vaikka lähellä kävinkin. Kun suljin silmäni, näin usein sänkyni vieressä valkoiseen asuun pukeutuneen hahmon. Kun avasin silmäni, siinä ei ollut ketään. Kun suljin silmäni uudelleen, hahmo seisoi siinä yhä.

Kuka tai mikä tuo hahmo oli?

Sen saa jokainen päätellä itse mielessään.

Minulla on siitä oma käsitykseni.

En tee siitä oppilauselmaa enkä suurta todistusta. Kerron vain sen, mitä koin. Sairaalasängyssä, kuoleman ja elämän rajamailla, ihminen ei aina tarvitse selityksiä. Joskus hän tarvitsee vain sen tunteen, että joku on vierellä. Että ei ole hylätty. Että pimeässäkin on valo, vaikka sitä ei silmillä näkisi.

Läheisilläni on ollut tässä kaikessa valtavan suuri merkitys.

Sitä ei voi sanoa liian monta kertaa.

He kävivät katsomassa minua joka päivä. He toivat mukanaan palasia tavallisesta elämästä. Kertoivat, mitä maailmassa tapahtuu. Mitä kotona tapahtuu. Mitä kuuluu ihmisille, paikoille ja asioille, jotka minulle ovat tärkeitä. He toivat sairaalahuoneeseen sen elämän, josta minut oli hetkeksi revitty irti.

He toivat toivoa.

He toivat elämänhalua.

He toivat muistutuksen siitä, että minulla on syitä palata.

Paraneminen ei ole vain lääkkeitä, leikkauksia, mittauksia ja fysioterapiaa. Ne ovat tietenkin välttämättömiä, ja olen äärettömän kiitollinen kaikille hoitajille ja lääkäreille. Mutta paraneminen on myös sitä, että ihminen haluaa parantua. Että hänellä on jokin syy yrittää nostaa jalkaa, vaikka se tuntuu lyijyltä. Jokin syy opetella uudelleen asioita, jotka ennen olivat itsestään selviä. Jokin syy kestää vielä yksi päivä ja sen jälkeen ehkä toinenkin.

Minulle nuo syyt ovat olleet hyvin konkreettisia.

Jumala. Usko. Rukous. Ehtoollinen. Läheiset. Lapset. Lapsenlapset. Ystävät. Koti. Kirjoittaminen. Se oma pieni maailma, jossa on vielä paljon keskeneräistä.

Minulla on vielä asioita tehtävänä.

Tuo ajatus on noussut monta kertaa mieleen. Ei suurena uhoamisena eikä minään mahtipontisena ohjelmajulistuksena. Vain hiljaisena toteamuksena. Minulla on vielä asioita tehtävänä. On vielä ihmisiä, joita haluan nähdä. Sanoja, joita haluan kirjoittaa. Kiitoksia, joita en ole vielä ehtinyt sanoa. Rukouksia, joita en ole vielä rukoillut.

Ja on elämää, jota haluan elää.

Ehkä juuri siinä on tämän kaiken luoma vahva motivaatio. Ei se ole pelkkää sisua, vaikka sitäkin ehkä vähän tarvitaan. Ei se ole pelkkää jääräpäisyyttä, vaikka sitä minussa lienee riittävästi. Se on jotakin syvempää. Se on kiitollisuutta siitä, että sain vielä jatkoaikaa. Se on rakkautta niitä kohtaan, jotka ovat seisseet vierellä. Se on luottamusta siihen, että Jumala ei ole jättänyt minua yksin edes silloin, kun minä en itse tiennyt, missä olin.

Elämä kantaa.

Nyt nuo sanat eivät ole minulle vain ystävän viestin kaunis lopetus.

Ne ovat kokemus.

Elämä kantaa hoitajan käsissä, kun hän nostaa ja kääntää. Elämä kantaa lääkärin rauhallisessa äänessä. Elämä kantaa papin tuomassa ehtoollisessa. Elämä kantaa läheisen katseessa, pojan sanoissa, ystävän viestissä, iltarukouksessa ja siinä hiljaisessa valossa, joka ei katoa, vaikka huone olisi kuinka hämärä.

Elämä kantaa, koska Jumala kantaa.

Ja ihmiset siinä mukana.

Kiitos, kun olette olemassa.

Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com  

Kotiin

 Kyllä elämä on ihmeellistä.

Sen olen tainnut näiden viikkojen ja kuukausien aikana todeta jo monta kertaa, mutta sanon sen silti taas. Kyllä elämä on ihmeellistä. Pari kuukautta sairaalassa, ja yhtäkkiä huomaa sopeutuneensa sellaiseen elämään, jota ei olisi vielä keväällä osannut kuvitella edes pahimmassa tai merkillisimmässä unessa.

Sairaalasta on tullut jonkinlainen maailma.

Ei koti, tietenkään. Ei sairaalasta kotia tule, vaikka kuinka ystävällisiä ihmiset olisivat ja vaikka kuinka oppisi tuntemaan käytävän äänet, ruokakärryn kolinan, hoitajien askeleet ja sen kummallisen rytmin, jolla päivä täällä jakautuu lääkkeisiin, mittauksiin, ruokiin, pesuihin, odottamiseen ja taas uuteen odottamiseen.

Mutta maailma siitä on tullut.

Tänään siihen maailmaan tuli kuitenkin iso muutos. Lääkäri ilmoitti, että pääsen ensi viikolla kotiin. Vähitellen alkoi hoitajien kautta selvitä myös mahdollinen paluupäivä, ja samalla käynnistyi kaikenlainen järjestely. Sairaalassa kotiinlähtö ei ole vain sitä, että ihminen nousee sängystä, pukee vaatteet päälleen ja kävelee ovesta ulos. Etenkään silloin, kun ihminen ei vielä oikein kävele sillä tavalla kuin ennen.

Kotiinlähtö on kokonainen operaatio.

Siihen liittyy apuvälineitä, ohjeita, lääkkeitä, jatkohoitoja, kotihoitoa, liikkumista, sänkyjä, tuoleja, tilaa ja sitä, miten vanha mies saadaan taas mahtumaan omaan elämäänsä. Ei vain asuntoon, vaan elämäänsä.

Ja rehellisesti sanottuna vähän pelottaa.

Sen sanominen tuntuu samalla hassulta ja vähän hävettävältäkin. Miksi kotiinmeno pelottaisi? Sehän on juuri se, mitä olen odottanut. Oma koti. Omat tavarat. Oma rauha. Ei sairaalan ääniä, ei käytävällä tapahtuvaa liikettä, ei oven avaamista kesken kaiken, ei sitä pientä tunnetta, että oma elämä on koko ajan jonkun toisen aikataulun varassa.

Silti pelottaa.

Ei koti pelota. Ei oma sohva pelota, ei oma pöytä, ei tuttu ikkuna eikä se oma pieni maailma, josta minut keväällä yhtäkkiä revittiin irti. Se pelottaa, miten minä siellä selviydyn. Olen vielä monella tavalla vajaakuntoinen, toipilas. Jalat eivät ole entiset. Kädetkään eivät ole entiset. Kulkemiseen tarvitaan apuvälineitä, rollaattoria tai nojafordia, tuota tämän uuden elämäni uljasta ratsua.

Se on muuten erikoinen kapistus. En tiedä, pitäisikö sille antaa nimi. Kun ihminen alkaa liikkua nojafordin kanssa, siinä on jotakin yhtä aikaa koomista ja vakavaa. Vanha mies ja metallinen ystävä. Molemmat vähän narisevat, mutta eteenpäin mennään.

Ehkä se on nyt tämän vaiheen kuva.

Eteenpäin mennään, vaikka ei vielä kovin komeasti.

Kotona on tehty jo paljon muutoksia. Sänky on siirretty olohuoneeseen. Turhia huonekaluja on poistettu. Tilaa on järjestetty niin, että minä mahdun kulkemaan, kompuroimaan, opettelemaan, ehkä vähän ärisemäänkin ja ennen kaikkea toipumaan. Lähipiiri on tehnyt valtavasti työtä sen eteen, että koti ei olisi minulle vain paikka, johon minut palautetaan, vaan paikka, jossa voisin oikeasti elää.

Siitä olen syvästi kiitollinen heille.

Kiitos kaikille, jotka ovat siellä kantaneet, siirtäneet, järjestäneet, miettineet ja säätäneet. Kiitos myös lapsenlapsilleni, jotka ovat olleet mukana tässäkin touhussa. Ajatus siitä lämmittää mieltä enemmän kuin osaan oikein sanoa. Siinä on jotakin kaunista, että pienemmätkin kädet osallistuvat siihen, että ukki tai oikeammin kai uudelleen nimetty: Ugi, pääsee kotiin.

Elämä kulkee joskus kummallisissa ympyröissä.

Ensin vanhemmat järjestävät lapsilleen kodin turvalliseksi. Sitten lapset ja lapsenlapset järjestävät vanhalle miehelle kodin sellaiseksi, että hän pääsee sinne takaisin. Siinä on jotakin nöyryyttävää, mutta hyvällä tavalla. Sellaista nöyryyttävää, joka ei paina ihmistä alas, vaan opettaa häntä ottamaan vastaan.

Se on minulle ehkä yksi tämän sairaalajakson suurista opetuksista.

Ottaa vastaan.

Apua. Rakkautta. Huolta. Rukouksia. Hoitoa. Käsivartta. Nojafordia. Sitä, että joku toinen tekee sen, mihin itse ei pysty. Se ei ole aina helppoa ihmiselle, joka on tottunut säätämään, järjestämään, kirjoittamaan, touhuamaan ja olemaan ainakin omasta mielestään melko omatoiminen. Nyt omatoimisuus on välillä sitä, että saa juuri ja juuri sukat jalkaan. Tai pääsee sängystä ylös ilman suurta näytelmää. Tai kävelee ruokasaliin ja takaisin niin, ettei koko maailmankaikkeus romahda.

Aika pieneksi ihmisen sankaruus sairaalassa kutistuu.

Mutta ehkä juuri siksi se on todellista.

Yksi perheenjäsenen sairastuminen muuttaa koko perheen dynamiikkaa. Sen olen nähnyt hyvin selvästi. Sairaus ei pysähdy siihen ihmiseen, jonka ruumis temppuilee. Se leviää läheisiin, aikatauluihin, uniin, pelkoihin, puheluihin, viesteihin ja koteihin. Se tulee keittiöön, olohuoneeseen, työpäivään ja iltarukoukseen. Se saa ihmiset katsomaan toisiaan toisella tavalla.

Meidän tapauksessamme tuo muutos on ollut hyvä.

Ei meillä mikään riitainen perhe ole ollut tähänkään asti. Ei ollenkaan. Mutta jotakin on tiivistynyt. Jokin on tullut lähemmäksi. Sanoisin jopa, että perheestä on tullut entistä sopuisampi ja rakastavampi. Ehkä tällaisten asioiden keskellä ihminen näkee selvemmin, mikä on tärkeää ja mikä ei ole. Moni turha asia putoaa pois, kun elämä yhtäkkiä näyttää hauraan puolensa.

Ja se on näyttänyt.

Hyvinkin hauraan.

Olen yrittänyt analysoida tätä kotiinlähdön pelkoa. Se ei ole paniikkia eikä epätoivoa. Se on enemmänkin varovaista kunnioitusta uuden vaiheen edessä. Sairaala on laitosympäristö, mutta se on myös ympäristö, jossa apu on lähellä. Painat nappia, ja joku tulee. Kotona nappi ei ehkä toimi samalla tavalla. Kotona elämä on vapaampaa, mutta vapaus tuo mukanaan myös vastuuta.

Sitä vastuuta minä nyt vähän katselen ja arvuuttelen.

Pääsenkö ylös? Pääsenkö vessaan? Pääsenkö sieltä takaisin? Pääsenkö keittiöön? Jaksanko? Muistanko lääkkeet? Uskallanko olla yksin? Mitä jos kaadun? Mitä jos voimat loppuvat? Mitä jos tämä uusi elämä ei asetukaan nätisti omaan olohuoneeseen?

Tuollaiset kysymykset käyvät mielessä.

Samalla tiedän, että kotiin pääseminen on suuri lahja. Se on askel kohti tavallista elämää. Tai ainakin kohti jotakin tavallisen elämän tapaista. Ehkä entinen tavallinen ei palaa ihan sellaisenaan. Ehkä ei tarvitsekaan. Ehkä tästä tulee toinen tavallinen. Hitaampi, varovaisempi ja apuvälineillä kalustettu tavallinen.

Mutta tavallinen kuitenkin.

Fyysinen tilani on tällä hetkellä sellainen, että se pakottaa katsomaan totuutta suoraan. Olen laihtunut melkein kymmenen kiloa. Jaloista ja käsistä on kadonnut voimaa. Lihakset riippuvat tavalla, jota en oikein haluaisi katsella, mutta katseltava on, koska ne sattuvat olemaan minun lihakseni. Kahdessa kuukaudessa voi näköjään siirtyä tavallisesta vanhasta miehestä tosi vanhaksi mieheksi.

Seiskavitonen on jo vanha mies.

Minäkin.

Tuo lause tuntuu vähän karulta, mutta ei se ole pelkkää surkuttelua. Se on toteamus. Vanhuus ei enää koputtele ovella, vaan istuu sängyn reunalla ja sanoo: no niin, Hannu, nyt opetellaan taas. Sitä voi yrittää häätää pois, mutta ei se lähde. Parempi kai tehdä sille tilaa ja sanoa, että istu siinä, mutta älä komentele liikaa.

Minulla on vielä asioita tehtävänä.

Sairaalajakso on ollut pääosin oikein mukava, jos sellaista sanaa voi sairaalasta käyttää. Sairaala on aina sairaala. Ei siitä lomakeskusta saa, eikä pidäkään saada. Mutta hoitajat ja lääkärit ovat olleet ammattilaisia ja samalla ihmisiä. Sosiaalisia, ystävällisiä ja kärsivällisiä. Ketään varsinaista äksyä tyyppiä en ole tavannut. Se on aika paljon sanottu kahden kuukauden aikana.

Toivottavasti olen itsekin osannut käyttäytyä sen mukaisesti.

En ehkä aina ole ollut niin yhteisöllinen kuin olisi voinut olla. Yhden hengen huoneessa ihminen voi helposti alkaa elää vähän omassa luolassaan. En silti ole vetäytynyt kokonaan erakoksi, vaikka erakkomunkin ura olisi joissakin hetkissä voinut tuntua houkuttelevalta. Olen osallistunut joihinkin yhteisiin tilaisuuksiin ja viime päivinä käynyt myös syömässä yhteisessä ruokasalissa.

Se on pieni asia normaalille ihmiselle.

Potilaalle se voi olla retki maailmaan.

Ruokasaliin käveleminen ei ole vain ruokasaliin kävelemistä. Se on testi. Se on harjoitus. Se on kysymys jaloille, keuhkoille, tasapainolle ja mielelle: lähdetäänkö? Ja kun takaisin pääsee, voi olla vähän väsynyt mutta myös vähän voitokas. Ei ehkä sankarillisesti voitokas, mutta sairaalapotilaan mittakaavassa aivan riittävästi.

Mitä tästä eteenpäin?

Sitä ei kukaan tiedä. Ei lääkäri, ei hoitaja, en minä, eivät läheiseni. Mutta uskon, että kaikki menee kohtuullisen hyvin. Ainakin oma motivaationi tehdä tilanteesta parempi on vahva. Se on ollut vahva jo siellä, missä en itse ehkä täysin ymmärtänyt edes olevani. Poikani sanat teho-osaston vuoteen vierellä ovat edelleen minussa:

”Taistele, isä. Taistele!”

Ne sanat eivät ole kuluneet. Ne eivät ole muuttuneet muistoksi, joka vain mainitaan jossakin blogitekstissä. Ne elävät yhä. Ne tulevat mieleen silloin, kun jalka ei nouse. Ne tulevat mieleen silloin, kun peilistä katsoo takaisin laihtunut ja vähän väsynyt mies. Ne tulevat mieleen silloin, kun kotiinlähtö pelottaa.

Taistele, isä.

Niin minä teen.

Kun aikanaan kolmen viikon Kuopion jakson jälkeen tulin Mikkelin teho-osastolle, sain myöhemmin pyynnöstäni kuulla erään lääkärin arvion silloisesta tilastani. Vastaus ei ollut tarkoitettu tylyksi, mutta kyllähän se tylyltä kuulostaa:

”Ei tuo mies tuosta kyllä nouse.”

No nousin.

En yksin. Siitä olen varma. Tällaisesta tilanteesta ei nousta yksin, vaikka kuinka olisi sisua, itsepäisyyttä ja halua nähdä vielä seuraava aamu. Siihen tarvitaan lääkäreitä, hoitajia, lääkkeitä, laitteita, rukouksia, läheisiä, lapsia, lapsenlapsia, ystäviä ja ennen kaikkea Jumalan armoa. Tarvitaan monta kättä. Tarvitaan myös se oma pieni tahto, joka sanoo, että vielä en anna periksi.

Mutta yksin se ei riitä.

Yksin ihminen on lopulta aika pieni.

Ehkä juuri siksi kotiinlähtö tuntuu nyt niin suurelta. En ole palaamassa kotiin samana miehenä, joka sieltä lähti. Enkä palaa yksin, vaikka fyysisesti ehkä astun kynnyksen yli omilla jaloillani, nojaafordin tai rollaattorin kanssa. Mukana tulee tämä koko matka. Kuopio. Mikkeli. Teho-osasto. Sairaalahuone. Hoitajien äänet. Lääkärin sanat. Pojan käsky. Läheisten kädet. Rukoukset. Pelko. Kiitollisuus. Ja se outo uusi elämä, joka alkoi jo monta kertaa sairaalan seinien sisällä.

Nyt se alkaa taas.

Tällä kertaa kotona.

En tiedä, miltä se tuntuu ensimmäisenä iltana. Ehkä itkettää. Ehkä naurattaa. Ehkä pelottaa. Ehkä nukun. Ehkä vain istun siinä olohuoneeseen siirretyssä sängyssä ja katselen tuttua kotia kuin vierasta maata, johon olen saanut paluuluvan pitkän poissaolon jälkeen.

Mutta sinne minä menen.

Kotiin.

Vähän heikompana, vähän laihempana, vähän vanhempana ja toivottavasti myös vähän viisaampana. En vielä valmiina, mutta matkalla. En terveenä, mutta toipumassa. En omin voimin, mutta monien käsien kannattelemana.

Ja se riittää tänään.

Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com

Kaksi minuuttia vai kaksi viikkoa

Tämän sairaalaelämän huomattavin muutos on ollut aika.

Tai oikeammin: ajan käsitteen totaalinen muuttuminen.

Sitä voisi yrittää kuvata jotenkin niin, että kaksi minuuttia on sairaalassa suunnilleen sama asia kuin kaksi viikkoa. Tai voi olla. Tai siltä se ainakin tuntuu. Aika ei täällä kulje sillä tavalla kuin kotona, kaupungilla tai missään normaalissa elämässä. Se ei etene rauhallisesti aamusta päivään ja päivästä iltaan, vaan se venyy, katkeaa, katoaa, palaa takaisin ja alkaa taas alusta.

Kalenterista katsottuna aivan pian tänään tulee täyteen kaksi kuukautta sairaalassa. Siitä pieni osa Kuopiossa, KYS:ssä, ja loput täällä Mikkelissä, Mikkelin sairaalassa. Kaksi kuukautta normaalissa elämässä on pitkä aika. Niin se varmasti on sairastaessakin, mutta minulle se tuntuu täällä suurin piirtein siltä, että aikaa olisi kulunut ehkä viikko. Korkeintaan.

Syy moiseen saattaa tietysti olla siinäkin, että ihan koko aikaa en ole ollut niin sanotusti tässä maailmassa. En Kuopiossa enkä Mikkelissä. Jotakin on jäänyt pois. Jotakin on kadonnut. Jotakin on säilynyt merkillisen kirkkaana. Ja jotakin on tullut mukaan sellaisena, etten vieläkään tiedä, mihin lokeroon se pitäisi laittaa.

Kaksi kuukautta sairaalassa myös turruttaa potilaan jollakin oudolla tavalla.

Yksin eläjän kotiinlähtö, joka on tietenkin suuri tavoite, alkaa samalla tuntua vaikealta. Sitä odottaa ja pelkää yhtä aikaa. Päässä pyörii kaikenlaisia kysymyksiä. Selviänkö siellä? Onnistuuko elämä kotona? Toimiiko kaikki? Saanko ruokaa? Saanko hoitoa, jos sitä tarvitsen? Pääsenkö liikkeelle? Jaksanko? Osaanko taas olla kotona?

Tällaiset kysymykset vilisevät päässä ja aiheuttavat sen, että kotiinlähtö alkaa hieman jopa pelottaa. Vaikka se on samaan aikaan juuri se päämäärä, mitä kohti tässä koko ajan mennään.

Normaali kotona elämisen rytmi on muuttunut sairaalaelämän rytmiksi. Vuorokauteen kuuluu neljä erilaista ja usein todella isoa ruoka-annosta, joista vain osa maistuu tai ylipäätänsä menee suusta alas. Sitten tulevat hoidot, mittaukset, lääkkeet, käynnit, odotukset, pesut, käännöt, nostot, siirrot ja kaikki muu normaali sairaalaelämä. Niistä rakentuu maailma. Ainakin tämä minun tämänhetkinen maailmani.

Yksi hirvittävä vaihe tässä sairaalaelämässä oli se, kun erittäin voimakkaiden lääkitysten, operaatioiden ja muun myllerryksen jälkeen aloin nähdä tietynlaisia jopa kauhistuttavia harhoja.

Pääsääntöisesti ne eivät olleet miellyttäviä. Vaikka niissä oli toki myös jotakin ajatuksia herättävää. Jotakin sellaista, joka jäi mieleen ja jota tuli myöhemmin pohdittua melkoisesti.

Ehkä niihin hirveimpiin, jos niin voi sanoa, kuuluivat ne tapahtumat, joissa mitä ilmeisimmin kävin jollakin rajalla. Näin jälkikäteen, mistään mitään varmasti tietämättömänä ja asioista hämmentyneenä, voin sanoa käyneeni paikassa, jossa kohtasin jopa minulle varsin tutun ihmisen, joka kuitenkin on kuollut jo monta vuotta sitten.

Itse tapahtuma ei ollut kovinkaan hirvittävä. Ei sillä hetkellä. Mutta myöhemmin, kun aloin pohtia asiaa ja kun minulle selvisi oma tilanteeni vähän toisella tavalla kuin siinä hetkessä, se tuntui kylmäävältä. Ei pelkästään pelottavalta, vaan jotenkin hiljaisella tavalla vakavalta.

Mutta oli niissä harhoissa sellaisiakin, joista en vielä tähän päivään mennessä tiedä, olivatko ne oikeasti harhoja vai tapahtuivatko ne ihan oikeasti.

Kun olen kertonut yhden tällaisen lähipiirilleni, heidän kasvoilleen on yleensä levinnyt leveä hymy. Siitä voi päätellä, miten he asian kokivat. Heille se oli ilmeisesti melko selvä tapaus. Minulle se ei ole ollut yhtä selvä. Minulle se oli varsin totta. Olen perustellut sitä itselleni sillä, että tuossa tapahtumassa oli niin paljon nyansseja ja yksityiskohtia, etten tiedä, olisiko minun pääni voinut keksiä niitä juuri tuollaisina.

Kerron tässä nyt yhden niistä.

Jossakin vaiheessa heräsin teho-osastolla siihen, että siellä oli ylimääräistä liikettä, puhetta ja vilskettä. Jotakin oli tapahtunut. Osastolle tuotiin sotilas. Kumma kyllä, armeijan virka-asussa oleva sotilas. Hoitajat eivät heti tienneet, minkämaalainen hän oli.

Potilas hoidettiin asianmukaisesti. Sikäli kuin noin korvakuulolta ymmärsin, hän ei joko puhunut tai oli tajuton. En osaa sanoa, mikä tilanne oli. Mutta sotilas aiheutti yllättävän paljon hässäkkää. Sairaanhoitajat kulkivat edestakaisin. Lääkäreitä alkoi ilmestyä käytävälle normaalia enemmän. Puhelimet soivat. Ihmiset puhuivat nopeasti ja vähän vaimeammin kuin yleensä.

Jossakin vaiheessa minulle syntyi käsitys, että sotilas ei todellakaan ollut suomalainen, vaan Mikkeliin sijoitettuihin erillisiin joukkoihin kuuluva sotilas. Tai näin ainakin arvelin joidenkin puheiden perusteella. Häntä taidettiin luulla belgialaiseksi.

En tiedä, mistä tämä kaikki tuli. Kuulinko sen oikeasti? Keksikö pääni sen? Oliko jokin todellinen ääni, sana tai lause lähtökohtana ja mieli rakensi sen ympärille kokonaisen näytelmän?

Puhelimet, ihmiset, hässäkkä. Kaikki oli täysillä päällä.

Sitten kuului jonkinlainen ohje, että sotilas siirretään jonnekin. Minulle ei selvinnyt minne. Hänet laitettiin niin sanotusti siirtokuntoon. En tiedä miten, koska en nähnyt juuri mitään. Kaikki, mitä tässä kerron, perustuu siihen, mitä mukamas kuulin. Tai mitä kuvittelin kuulevani.

Niinpä jossakin vaiheessa alkoi kuulua sellainen sätkyttävä ja hakkaava ääni, joka mielessäni muuttui helikopteriksi. Hoitajat totesivat, että mihinkähän tuo helikopteri oikein laskeutuu. No, se laskeutui aivan viereen sairaalan autohalliin. Tai siis sen katolle. Tai jonnekin. Harhamaailmassa sellaisetkin asiat voivat ilmeisesti olla yhtä aikaa totta.

Sitten ilmeisesti lääkkeetkin alkoivat vaikuttaa, eikä minulla ole enää suurempia muistikuvia siitä, mitä tapahtui.

Mutta sanallakaan ei tästä myöhemmin puhuttu. Edelleenkään minulla ei ole minkäänlaista varmaa käsitystä siitä, tapahtuiko se todella. Epäilen kyllä vahvasti, että se oli harha. Mutta otetaan nyt vaikka yksi yksityiskohta, jonka vuoksi olen sitä myöhemmin miettinyt.

Jossakin vaiheessa hoitajat totesivat, että tämä sotilas on muuten ollut tekemisissä koirien kanssa, koska hänen housuissaan oli paljon koirankarvoja.

Tuntuu jotenkin oudolta, että oma vilkas mielikuvitukseni olisi kaivanut tuollaisen asian jostakin syövereistään juuri tähän harhaan. Miksi koirankarvat? Miksi belgialainen sotilas? Miksi helikopteri? Miksi Mikkelin sairaalan teho-osasto?

En tiedä.

Mutta niin se mieli toimii, kun ihminen on syvällä lääkkeiden, kivun, väsymyksen ja elämän rajamaiden keskellä. Se rakentaa. Se täydentää. Se sekoittaa. Se yrittää ehkä tehdä maailmasta ymmärrettävän, vaikka maailma ei sillä hetkellä ole ymmärrettävä.

Joten ei se elämä siellä teholla ihan tylsääkään ollut.

Teho-osastolla ei ollut samalla tavalla omaa huonetta kuin täällä myöhemmin. Oli eräänlaisia loosseja, välissä muoviverhoja ja ympärillä jatkuvasti ihmisten ja koneiden ääniä. Kaikki, mitä siellä tapahtui, kuului. Siellä oli meitä potilaita vaihteleva määrä. Joskus olin ilmeisesti lähes ainoa. Joskus siellä oli seitsemän tai kahdeksan potilasta.

Viereisessä loosissa saatettiin laittaa sydämelle uusi rytmi. Toisessa yritettiin saada ihmistä takaisin tähän maailmaan. Jossakin lähellä makasi potilas, joka oli ehkä vähän samassa tilanteessa kuin minä olin ollut aikaisemmin. Joku tuli, joku lähti. Joku parani, joku huononi. Joku nukkui, joku huusi. Joku ei sanonut enää mitään.

Siellä elämä ja kuolema eivät olleet suuria käsitteitä kirjojen sivuilla. Ne olivat muutaman metrin päässä, muoviverhon takana.

Se, mikä teho-osastossa oli myös erilaista nykyiseen osastoon verrattuna, oli ihmisten tuttavallisuus. Aloin pikkuhiljaa oppia tuntemaan suurin piirtein lähes kaikki hoitajat ja lääkärit, ainakin kasvoilta ja ääneltä. Tunnelma ei ollut niinkään tavallinen osastotunnelma. Sitä voisi kutsua, ehkä hieman irvokkaastikin, kodinomaiseksi.

Kaikki tunsivat toisensa. Ihmiset puhuivat paljon keskenään. He nauroivatkin. Se tuntui aluksi oudolta, jopa sopimattomalta. Miten täällä voi nauraa, kun ympärillä tapahtuu kaikkea tällaista? Elämää ja kuolemaa. Mutta sitten tajusin, että ehkä juuri siksi pitääkin nauraa. Ei potilaille eikä potilaiden hädälle, vaan elämälle, joka sinnittelee kaiken sen keskellä. Ja ehkä myös siksi, että he jaksaisivat tehdä työnsä.

Ihmiset olivat yllättävän iloisia. Kun kysyin, millä ihmeellä hoitajat pysyvät tuollaisina, vastaus oli yleensä sama: työyhteisön avulla.

Se jäi mieleen.

Teho-osastolla opin näkemään hoitajat ja lääkärit vähän toisella tavalla kuin ennen. En vain ammattihenkilöinä, jotka tulevat paikalle, tekevät toimenpiteen ja lähtevät. Vaan ihmisinä, jotka joutuvat päivästä toiseen kulkemaan rajan tuntumassa. He näkevät ihmisen avuttomimmillaan, joskus rumimmillaan, joskus hauraimmillaan. He näkevät omaisten huolen, potilaiden pelon, elämän tahdon ja kuoleman läheisyyden. Ja silti heidän pitää pysyä rauhallisina. Toimia. Muistaa. Tarkistaa. Päättää. Jaksaa.

En tiedä, miten he sen tekevät.

Tai ehkä tiedän vähän paremmin nyt. He tekevät sen yhdessä.

Työyhteisön avulla.

Siinä on jotakin samaa kuin potilaan selviytymisessä. Kukaan ei selviä tällaisesta yksin. Ei potilas, ei omainen, ei hoitaja eikä lääkäri. Jokainen tarvitsee jonkun, joka sanoo oikealla hetkellä oikean sanan, ojentaa käden, tuo vettä, kääntää kylkeä, säätää tyynyn, vastaa kysymykseen tai vain on siinä.

Sairaalassa ihmisestä tulee hyvin konkreettisella tavalla toisten ihmisten varassa oleva hauras olento. Se on nöyryyttävää, mutta ei välttämättä pahalla tavalla. Se riisuu turhaa omavoimaisuutta. Se muistuttaa, että ihminen ei ole koskaan niin itsenäinen kuin luulee. Me tarvitsemme toisiamme. Jopa hengittämiseen. Ainakin joskus.

Tänään aika kulkee edelleen oudosti.

Välillä minuutti on pitkä. Välillä kokonainen päivä katoaa jonnekin. Välillä tuntuu, että koti on aivan lähellä. Välillä taas se tuntuu kaukaiselta maalta, johon pitäisi opetella matkustamaan uudelleen. Mutta ehkä sekin kuuluu tähän uuteen elämään. Ei riitä, että selviää leikkauksesta, hengityskoneesta, tehosta, harhoista ja muoviverhojen takaisesta maailmasta. Pitää vielä opetella palaamaan.

Palaamaan kotiin.

Palaamaan omaan arkeen.

Palaamaan itseensä, joka ei ehkä ole enää ihan sama kuin ennen.

En tiedä vielä, millainen se paluu on. Mutta jos tästä kaikesta jotakin on tähän mennessä oppinut, niin ainakin sen, että ihminen voi selvitä paljosta sellaisestakin, mitä hän ei olisi etukäteen uskonut kestävänsä, kun vain tahtoo.

Ja jos aika sairaalassa onkin outo, niin ehkä se antaa myös jotakin. Se pakottaa pysähtymään. Se pakottaa muistamaan. Se pakottaa katsomaan sitäkin, mitä mieluummin väistelisi.

Tänään olen vielä täällä.

Mikkelin sairaalassa.

Toipilaana.

Aikaa tuhlaamassa ja aikaa ihmettelemässä.Toipumassa.

Mutta ehkä juuri siinäkin on jotakin elämää.

Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com

Taistele isä. Taistele!

 Aikaa on ollut vaikka tuhlattavaksi.

Sairaalassa aika on outo kumppani. Sitä on joskus liikaa, joskus se katoaa kokonaan. Välillä minuutit venyvät niin pitkiksi, että niiden sisään mahtuu kokonainen elämä. Näinä muutamina päivinä, viikkoina ja kai jo kuukausinakin olen ennättänyt elää oman elämäni alusta loppuun monta kertaa. Olen kulkenut mielessäni vanhoja polkuja, avannut ovia, joiden luulin jo sulkeutuneen, ja katsellut itseäni milloin lempeästi, milloin vähän ankaramminkin.

Olen miettinyt tekojani. Ratkaisujani. Elämääni.

Ennen sairaalaan joutumista olin hieman mukana hyvän ystäväni munkki Ignatiuksen kirjaprojektissa. Hän julkaisi kirjan, jonka nimi on Rikas elämä. Se kertoo arkkimandriitta Hermanin, Valamon luostarin munkin elämäntarinan. Kirjan nimi on jäänyt näinä päivinä elämään mielessäni aivan uudella tavalla.

Rikas elämä.

Voin todennäköisesti ilman suurempaa kainostelua sanoa omastakin elämästäni, että kyllä se rikasta elämää on ollut. Ei ehkä aina helppoa, ei aina viisasta, ei aina kaunista eikä aina sellaista, jota katselisi jälkikäteen pelkästään tyytyväisenä. Mutta rikasta se on ollut. Siinä on ollut ihmisiä, paikkoja, työtä, kirkkoa, sanoja, riitoja, sovintoja, matkoja, pettymyksiä, iloa, lapsia, rakkautta, ystäviä, typeryyksiä, oppimista ja etenkin Jumalan armoa enemmän kuin olen ymmärtänyt edes pyytää.

Täällä sairaalassa, sängyssä maaten, noita elämän mutkia on ollut aikaa muistella. Aikaa on ollut runsaasti. Joskus liikaakin. Ehkä joltain osin olen miettinyt, olisinko voinut tehdä jonkin asian paremmin tai toisin. Varmasti olisin voinut. Kukapa ei olisi voinut. Mutta silti en voi sanoa, että katuisin elämääni suuremmin. Toki jotakin. Joitakin sanoja, joitakin hetkiä, joitakin valintoja. Mutta en koko matkaa. En tätä elämää.

Se on ollut minun elämäni. Rikas elämä.

Tuollaisia ajatuksia tässä on tullut pyöriteltyä. Välillä on ollut aikaa vaikka muille jakaa. Välillä olen ollut sellaisessa tilassa, ettei oikeastaan mihinkään muuhun ole pystynytkään kuin ajatteluun. Ja välillä ei oikein siihenkään. Silloin ihminen on vain. Makaa, hengittää, kestää, odottaa ja antaa toisten tehdä sen, mitä itse ei enää jaksa eikä osaa. Kiitos kaikille heille, jotka ovat elämääni auttaneet,

Kyllä varmaankin voin sanoa, että jollakin rajalla tuli käytyä. En tiedä, miten se pitäisi sanoittaa ilman että se kuulostaa liian mahtipontiselta tai liian dramaattiselta. Mutta jonkin rajan läheisyydessä olen ollut. Sen verran lähellä, että siellä käynti muuttaa ihmistä. Tai ainakin sen pitäisi muuttaa. Minua se muutti.

Kun käy lähellä rajaa, moni asia näyttää sen jälkeen erilaiselta. Jotkin ennen suuret asiat pienenevät. Jotkin ennen itsestään selvät asiat kasvavat valtavan suuriksi. Ihmisen käsi. Pojan ääni. Iljan lippis. Hoitajan katse. Läheisen viesti. Lääkärin rauhallinen selitys. Hiljainen rukous. Se, että saa hengitettyä. Se, että saa nielaistua. Se, että saa kirjoitettua muutaman rivin ja ymmärtää itse, mitä tuli kirjoittaneeksi.

Myös oma ortodoksinen uskoni on tullut aivan erilaiseen valoon näinä päivinä. Se ei ole kadonnut mihinkään. Päinvastoin. Se on syventynyt. Se on ollut välillä hyvin hiljaista, ehkä vain huokauksen mittaista. Ei mitään suurta hengellistä sankaruutta. Ei mitään kirkasta näkyä. Enemmänkin sitä, että ihminen yrittää pitää kiinni rukouksen reunasta silloin, kun ei jaksa pitää kiinni juuri mistään muusta.

Mutta se on auttanut. Ja uskon, että se tulee vielä auttamaan selviytymisessäni. Kiitos isä Harrille ehtoollisesta ja kaikille puolestani rukoilleille - ne tehosivat, kunnia Jumalalle!

Tällä hetkellä minulla on vahvasti sellainen tunne, että vaikka jotain jäi matkalle, suurin osa tuli kuitenkin mukana. Ainakin oman pään osalta. Se pelaa oman käsitykseni mukaan kohtuullisen normaalisti, tilanne huomioiden. Ei tällaisesta prässistä kai kukaan selviä kuhmuitta. Jotakin jälkiä jää. Kuuluukin jäädä. Mutta kohtuullisuus onneksi siinäkin näyttää tulleen osakseni.

Kiitos Luojalleni siitäkin.

Ja kiitos myös ihmisille.

Tässä kohtaa sanat käyvät helposti liian pieniksi. Olen saanut niin paljon apua, tukea, rukouksia, huolta ja rakkautta, etten oikein tiedä, miten sen kaiken sanoisi ilman että lauseet alkavat kuulostaa juhlapuheelta. Mutta ehkä niitä ei tarvitsekaan koristella. Ehkä riittää, että sanoo yksinkertaisesti: kiitos.

Erityinen kiitos kuuluu pojilleni Iljalle ja Petjalle, mutta myös Eevalle.

Petjan sanat teho-osaston sängyn vierellä ovat jo jääneet minuun loppuelämäksi. “Taistele, isä. Taistele!” Niissä oli jotakin sellaista, mitä en osaa vieläkään kokonaan purkaa. Ne eivät olleet vain pojan sanat isälle. Ne olivat elämän sanat kuoleman rajalla horjuvalle ihmiselle. Ne olivat käsky, rukous ja rakkaudentunnustus samassa lauseessa.

Ilja on ollut omalla tavallaan yhtä tärkeä. Ei kaikkea rakkautta sanota suurilla sanoilla. Joskus se näkyy siinä, että ihminen on olemassa, pysyy rinnalla, kantaa huolta, järjestää asioita, kyselee, kestää ja odottaa. Lapsista tulee tällaisissa tilanteissa kummallisella tavalla myös vanhempiensa tukijoita. Se on yhtä aikaa lohdullista ja vähän kipeääkin. Isänä sitä kai toivoisi aina olevansa se, joka suojelee ja kantaa. Sitten tulee hetki, jolloin pojat joutuvatkin kantamaan isäänsä, ainakin henkisesti.

Se nöyryyttää. Mutta hyvällä tavalla.

Erityinen kiitos kuuluu myös Eevalle. Hän on pitänyt huolta asioistani, kodistani ja tuhannesta muustakin sellaisesta, joista en itse ole pystynyt pitämään huolta, en edes ajattelemaan. Silloin kun oma elämä kaventuu sairaalahuoneeseen, jonkun toisen on kannettava arjen näkymätöntä kuormaa: tuhansia asioita, tavaroita, viestejä, huolia ja kaikkea sitä pientä, josta tavallinen elämä rakentuu. Eeva on tehnyt sitä pyyteettömästi ja hiljaisesti, suurella sydämellä. Sellainen apu ei todellakaan ole pieni asia.

Moni asia on näiden viikkojen aikana muuttunut. Ei vain minussa, vaan meidän kaikkien ympärillä. Sairaus ei koske koskaan vain sairastunutta. Se levittäytyy perheeseen, läheisiin, ystäviin, arkeen ja ajatuksiin. Se sotkee aikataulut, yöunet, suunnitelmat ja turvallisuuden tunteen. Se tuo mukanaan hätää, pelkoa ja huolta, jota kukaan ei ole tilannut.

Mutta samalla tuska ja hätä voivat tehdä myös jotakin muuta. Ne voivat tiivistää. Ne voivat tuoda ihmisiä lähemmäksi toisiaan. Ne voivat näyttää, mikä on oikeasti tärkeää ja ketkä ovat oikeasti lähellä. Meidän perheellemme on tainnut käydä niin. Kuoppa on ollut syvä, mutta sen reunalle on tullut monta rakasta ihmistä. Ja kun ihminen katsoo ylöspäin syvästä kuopasta, hän näkee aika selvästi, kuka siellä ylhäällä ojentaa kättään.

Olen saanut nähdä monta kättä.

Olen saanut nähdä poikieni rakkauden, läheisteni avuliaisuuden, ystävien huolenpidon ja monien ihmisten rukoukset. Olen saanut nähdä, että en ole yksin, vaikka olenkin viettänyt pitkiä aikoja yksin sairaalahuoneessa. Yksinäisyys ja yksin oleminen eivät ole sama asia. Täällä huoneessa olen ollut monta kertaa yksin, mutta en ole ollut hylätty.

Se on iso asia. Ehkä yksi isoimmista.

Elämä voittaa.

Tuo lause kuulostaa helposti kuluneelta. Mutta sairaalasängyssä se ei ole kulunut. Täällä se on hyvin konkreettinen. Elämä voittaa siinä, että hengityskone jäi taakse. Elämä voittaa siinä, että jalka liikahtaa. Elämä voittaa siinä, että ruoka alkaa maistua edes vähän. Elämä voittaa siinä, että saa läppärin eteensä ja voi taas kirjoittaa. Aika pienestä tämmöinen sairaalapotilas näköjään iloitsee.

Mutta ilo on ilo, vaikka se olisi pieni.

Läppärin saaminen huoneeseen oli minulle suuri asia, kiitos Eeva. Päiviin tuli heti hieman jäntevämpi ote. Enää ei tarvitse vain tuijotella katon laattoja, laskea minuutteja ja odotella hoitajaa. Nyt voin taas olla vähän enemmän oma itseni. Voin kirjoittaa. Voin yrittää hahmottaa maailmaa ympärilläni sellaiseksi, että siitä jotain ymmärtäisin, ehkä muistaisin ja ehkä saisin siitä jonkinlaisen otteen.

Kirjoittaminen on minulle tapa hengittää toisella tavalla.

Ehkä tämäkin on osa paranemista. Ei vain se, että haavat sulkeutuvat, arvet paranevat ja jalat vähitellen tottelevat. Vaan myös se, että ihminen alkaa kertoa itselleen, mitä hänelle on tapahtunut. Että hän uskaltaa katsoa taaksepäin, mutta ei jää sinne lillumaan. Että hän uskaltaa sanoa ääneen: minä kävin syvällä, mutta en jäänyt sinne. Tulin takaisin.

Minä nousen vielä.

En ehkä nopeasti. En ehkä niin kuin itse haluaisin. En ehkä ilman mutkia ja takapakkeja. Mutta nousen. Ja jos en jaksa nousta omin voimin, niin sitten nousen Jumalan avulla ja läheisten käsien varassa.

Tällä kertaa elämä ei ole vain minun oma suoritukseni. Ei se ehkä ole koskaan ollutkaan, mutta nyt sen näkee selvemmin. Elämä on lahja. Ja joskus tuo lahja ojennetaan ihmiselle uudelleen monien käsien kautta.

Tänään olen kaikista noista käsistä kiitollinen.

 

Hannu Pyykkönen
toipilas 
nettihoukka@gmail.com

 

Seuraava osa:
Kaksi minuuttia vai kaksi viikkoa 

Uusi elämä

 Koskaan ei voi tietää, mitä huomenna tapahtuu. Tämän sain kokea varsin konkreettisesti huhtikuun puolivälissä 2026. Menin silloin Kuopioon, KYS:iin eli Kuopion yliopistolliseen sairaalaan, isoon leikkaukseen. Yritän nyt hieman purkaa noita tapahtuneita ja kirjoittaa niista jotain itsellekin muistiin.Viimeiset selkeät muistikuvat noilta päiviltä ovat kuitenkin hataria, enkä voi olla täysin varma edes siitä, missä määrin ne pitävät paikkansa. Muisti on tehnyt omia valintojaan. Se on jättänyt jotakin pois, säilyttänyt jotakin aivan merkillistä ja sekoittanut väliin kuvia, joista en tiedä, ovatko ne totta, unta vai lääkkeiden ja tajunnan rajamailla syntyneitä välähdyksiä.

Joka tapauksessa menin ennalta sovittuun sydänleikkaukseen. Tarkoituksena oli vaihtaa sydämen läppä niin sanottuun bioläppään. Läppä kaiketi vaihdettiinkin, mutta kaupan päälle sain paljon muutakin, joista saan tavallaan ”nauttia” yhä edelleen, nyt tosin jo Mikkelin keskussairaalassa. Tänään, 8. kesäkuuta, sain huoneeseeni läppärin. Sen avulla voin vihdoin kirjoittaa ja operoida omaa "pikkumaailmaani" täällä eristyshuoneessa kaikessa rauhassa.

Leikkauksen ja tämän päivän väliin mahtuu paljon. Osan muistan, osaa en. Joistakin asioista minulle on kerrottu jälkikäteen. Nyt ”tapan aikaa” edelleen sängyssä, rajoitetusti nojafordilla liikkuen, mutta jo kaikista koneista, myös hengityskoneesta, vapautuneena. Se on enemmän kuin pieni asia. Se on oikeastaan kokonainen uusi alku.

Yksin huoneessa jöröttäessäni ei tässä kovin paljon aktiviteetteja ole. Päivät voivat olla pitkiä, ja aika liikkuu sairaalassa kummallisella tavalla. Se venyy, pysähtyy, katoaa ja alkaa taas alusta. Nyt sain kuitenkin läppärin, kiitos Eevalle, ja uusi elämä voi alkaa. Tosin näitä uusia elämiä on tähän noin kahden kuukauden jaksoon mahtunut jo melko monta. Kerron nyt joutessani joistakin.

Reitti tänne Mikkelin sairaalaan oli todennäköisesti seuraava. Makailin Kuopiossa jonkinlaisena ”keräkaali-Hannuna”, ilmeisen vähän ympäristöstäni tietoisena, todennäköisesti noin pari viikkoa. Sen jälkeen minut siirrettiin erikoisambulanssilla Mikkeliin kolmen ihanan ihmisen saattamana: mukana oli lääkäri ja kaksi hoitajaa. Matkasta ja Mikkeliin saapumisesta minulla on joitakin hajanaisia kuvia, mutta ne ovat hataria. Oikeasti en muista paljoakaan.

Joitakin aivan ihmeellisiä ja täysin turhiltakin tuntuvia yksityiskohtia putkahtaa silti aika ajoin mieleeni tuoltakin matkalta. Muistan esimerkiksi sen, että siirto oli nuoren anestesialääkärin ensimmäinen tällainen keikka. Miksi juuri se on jäänyt mieleen, sitä en tiedä. Ihmisen muisti on outo. Se saattaa hukata kokonaisia päiviä, mutta säilyttää yhden lauseen, yhden katseen tai yhden sivulauseessa mainitun asian. Muutoin tuolloin jo alkanut kemikaaleilla kyllästetty olo aiheutti omia ongelmiaan muistin, tajunnan ja ajantajun osalta.

Ambulanssista minut siirrettiin ilmeisesti päivystyksen kautta teho-osastolle, jossa sitten majailinkin melkein pari kuukautta, ehkä hieman alle. Muistikuvat alusta ovat hataria, ja lienen ollut melkoinen keräkaali päätellen erään lääkärin kannanotosta. Hän kertoi sen minulle myöhemmin ystävällisesti ja pyynnöstäni: 

”Ei tuo mies tuosta kyllä nouse.”

Mutta nousinpas.

Sama lääkäri tuli myöhemmin kiittämään minua. Ensin en oikein ymmärtänyt, mistä hän minua kiitti. Hän sanoi, että sitkeyteni ja elämänhaluni olivat osoittaneet hänelle, että lääketiede vielä toimii. Se oli hänen mukaansa melkoisen hyvä palaute siitä työstä, jota lääkärit ja hoitajat tekevät. Minulle nuo sanat jäivät mieleen. Sairaalassa potilas saa hoitoa, lääkkeitä, laitteita, valvontaa ja toimenpiteitä, mutta samalla hän saa myös nähdä jotakin siitä, mitä toisten ihmisten työ, ammattitaito ja sitoutuminen voivat merkitä. Joskus ne merkitsevät yksinkertaisesti sitä, että ihminen saa vielä yhden päivän, ja sen jälkeen ehkä toisenkin.

Motivaatio parantua oli suuri, vaikka en varmasti itse aina tajunnut, missä tilassa olin. Tuolta ”sumealta” alkukaudelta mieleeni on piirtynyt erityisen kirkkaasti kuva pojastani Petjasta. Hän seisoi vuoteeni vieressä, isänsä vierellä, joka ei tuolloin kyennyt puhumaan. Hän sanoi minulle sanat, jotka syöpyivät tajuntaani:

”Taistele, isä. Taistele!”

Ne sanat eivät olleet vain rohkaisua. Ne olivat käsky pysyä elämässä kiinni. Ehkä juuri sellaisia sanoja ihminen tarvitsee silloin, kun oma tietoisuus on sumussa ja ruumis taistelee puolestaan enemmän kuin mieli pystyy ymmärtämään. En tiedä, kuinka paljon silloin ymmärsin, mutta nuo sanat ymmärsin. Ne jäivät minuun. Niissä oli pojan hätä, rakkaus ja luottamus. Niissä oli myös tehtävä: ei saa antaa periksi.

Ja niin tässä nyt ollaan. Ei vielä terveenä, ei vielä vapaana sairaalan seinistä, ei vielä omin jaloin sillä tavalla kuin joskus ennen. Mutta kuitenkin tässä. Hengittäen. Kirjoittaen. Muistaen sen, minkä muistaa, ja yrittäen hyväksyä sen, mikä on kadonnut.

Ehkä uusi elämä ei ala yhdellä suurella hetkellä. Ehkä se alkaa monta kertaa. Se alkaa silloin, kun silmät avautuvat teho-osastolla. Se alkaa silloin, kun hengityskone irrotetaan. Se alkaa silloin, kun ensimmäinen sana palaa suuhun. Se alkaa silloin, kun joku läheinen sanoo: taistele. Se alkaa myös silloin, kun ihminen saa eteensä läppärin, katsoo sairaalahuoneen hiljaisuutta ja päättää kirjoittaa siitä, mitä on tapahtunut.

Tänään tämä uusi elämä alkaa kirjoittamalla.

Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com

 

Jatkan tarinaa eteenpäin sen mukaan kun jaksan, joten lisää tästä aiheesta on tulossa. Ehkä jopa melko piankin.

Seuraava osa:
Taistele isä. Taistele!

HAP 

Pysäyttävä hetki

Elämässä on hetkiä, jotka pysäyttävät. Ne voivat olla suuria tai pieniä, mutta jokainen niistä jättää omanlaisensa jäljen. Kuinka monta tällaista hetkeä ihminen kohtaa elämänsä aikana? Vastaus riippuu varmasti sekä ihmisestä itsestään että hänen ympäristöstään – perheestä, ystävistä ja niistä olosuhteista, joissa hän elämäänsä elää.

Kun katson omaa elämääni taaksepäin lähes kahdeksankymmenen vuoden taivalta, huomaan pysäyttäviä hetkiä kertyneen yllättävän monia. En tosin silloin, kun noita hetkiä elin, kokenut niitä ehkä samalla tavalla kuin nyt arvioidessani niitä elämäni pysäyttäviksi hetkiksi. 

Lapsuuden idyllinen maalaismaisema Tuupovaaran kirkonkylässä oli pieni ja tuttu, turvallinenkin, ja varmasti monella tapaa ajatellen täynnä pysäyttäviä hetkiä, joita ei vain silloin ymmärtänyt sellaisiksi. Jälkeen päin ajatelllen siihen tuli muutos, kun kymmenvuotiaana astuin aivan toisenlaiseen maailmaan: pääsin opiskelemaan Joensuun lyseoon. Olikohan se elämäni ensimmäinen pysäyttävä hetki? En tiedä, ehkä.

Se oli varmaan ainakin yksi ensimmäisistä, jonka näin jälkeenpäin sellaiseksi koen. Pienen lapsen elämässä varmasti suuri pysäyttävä hetki. Astuin suuren, kaikuvan koulun käytäville. Yksin. Tunsin koko koulusta vain oman isoveljeni. Koulurakennus tuntui jättimäiseltä, kuin omalta pieneltä kaupungilta. Mutta se opetti selviytymään, tutustumaan toisiin, sosiaalistumaan ja löytämään oman paikan tuon ajan maailmassa, sodan jälkeisessä Suomessa. Sisäänpääsy oppikouluun, opiskelumahdollisuus, avarsi maailmaani enemmän kuin osasin silloin ymmärtääkään ja loi varmasti perustan monille myöhemmillekin pysäyttäville hetkille.

Seuraava suuri pysäyttävä hetki oli ylioppilaaksi pääseminen vuonna 1969. Sen jälkeen elämä kuljetti armeijan kautta yliopistoon, ja valmistuin opettajaksi vuonna 1973. Jokainen näistä toimi kynnyskivenä kohti seuraavaa, mutta todellinen elämän kulkua muuttava pysähdys tuli pian sen jälkeen: avioituminen vuonna 1975.

Isyyteen liittyy kuva, jota en unohda. Olin valmentautunut olemaan mukana synnytyksessä, mutta esiin nousseet ongelmat estivät sen. En jäänyt oventaakse odottelemaan, vaan kuljin Mikkelin satamaan ja potkin pikkukiviä järveen, katselin tumman veden väreilyä ja kuuntelin heräävän aamun outoa hiljaisuutta. Se oli epätietoisuuden ja pyhyyden hetki yhtä aikaa. Lopulta kaiken käytyä hyvin ymmärsin, kuinka paljon isyys jo ensimmäisellä hetkellään voi ihmistä muuttaa. Hiljainen ranta ja veden syvyys jäivät mieleeni kuin vertauskuvana elämän arvoituksellisuudelle.

Työelämä toi mukanaan omat pysäyttävät hetkensä. Vuonna 1990 minut valittiin Mikkelin Keskuskoulun rehtoriksi, ja pian sen jälkeen sain kunnian toimia ensimmäisenä Päämajakoulun rehtorina. Ne olivat tehtäviä, jotka lisäsivät vastuuta mutta antoivat suunnattomasti merkitystä ja kasvattivat minua ihmisenä.

2000-luvun alussa ulkomailla eletty vuosi, lastenlasten syntymät ja monet muut odottamattomat tilanteet muodostivat elämän varrelle yhä uusia pysäyttämisen paikkoja, pieniä ja suuria, kaikki omalla tavallaan merkittäviä ja jälkensä jättäviä. Kun eläkepäivät alkoivat lähestyä vuonna 2010, ajattelin niiden olevan seuraava suuri pysäyttävä hetki – ehkä jopa viimeinen. Mutta elämä ei kuitenkaan koskaan mene aivan odotetusti.

Tavaroihin liittyy yksi oma erityinen pysäyttävä hetki. Aikoinaan niitä kertyi ympärille liikaakin – jopa neljän autotallin verran. Niiden keskellä yksi kokoelma on ollut toista tärkeämpi: ortodoksinen kirjakokoelmani. Se ei ole vain hyllymetrejä tai tuhansien kansien pinoja, vaan kuva ortodoksisesta elämästäni, identiteetistäni ja henkisestä kasvustani. Ortodoksinen kirkko on muovannut minua aikuisiällä varmasti enemmän kuin mikään muu; se on tuonut edes joskus arkeen rukouksen rytmin, juhlan merkityksen ja lohdutuksen hetket. Siksi kirjakokoelma on minulle kuin peili – se näyttää polun, jota olen kulkenut. Sen kohtalo on yhä avoin kysymys, ehkä siksi että sen merkitys elämässäni on ollut enemmän matkassa kuin määränpäässä.

Ja lopulta tuli se hetki, jota olin joskus hiljaa aavistellut, ehkä jopa hieman pelännytkin: mahdollinen kohtaaminen viimeisen pysäyttävän hetken kanssa. Edessä oli suuri operaatio, joka ”yleensä meni hyvin”, mutta sisälsi riskinsä. Silloin ymmärsin pysäyttävän hetken todellisen luonteen: sen, jolloin elämä todella pysähtyy ja kaikki muu katoaa taustalle.

Pysäyttävä hetki on se, jolloin aika tuntuu pysähtyvän ja ihminen näkee elämänsä kirkkaana, kuin veden pinnasta heijastuvan kuvan. Mitä sen jälkeen tapahtuu – sen näyttää vain aika.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

P.S.
Olen joulua odotellessa 16.12.2025 ajastanut tämän blogijutun ilmestymään 21.5.2026. Tuo päivä on eräs elämääni pysäyttänyt päivänä vuodelta 1978. En tiedä ajastushetkeä valitessani tulevaisuudestani yhtään mitään varmaa. Sen tällä hetkellä tiedän, että olen menossa Kuopioon KYS:iin suureen sydänleikkaukseen, ja se vuoksi jokin aika sitten kirjoitin tämänkin ja nyt kaiken varalta,
mutta samalla Luojaani luottaen, ajastin ilmestymään toukokuussa.
Toivottavasti luen aikanaan myös mahdollisia kommentteja!
Jos en, elämälle ja Jumalalle kiitos!
HAP

 

Kun mä kuolen ...

Iltarusko Pääjärvellä Lammilla, Panagia-luostarikeskuksessa.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

... oikeesti

Mitä jää jäljelle?

Ajatus omasta kuolemasta on aina jollain tavoin hämmentävä, jopa pelottava. Viime aikoina, siis tässä tapauksessa vuoden 2025 loppupuolella tätä kirjoittaessani, se on kuitenkin hiipinyt mieleeni yhä useammin ja voimakkaammin. Ehkä iän myötä, ehkä terveyden muistuttaessa hauraudesta, ehkä siksi, että elämä on alkanut näyttää rajansa selkeämmin kuin ennen. Ja kun sen äärelle pysähtyy, nousee esiin kysymys, jota ei voi enää ohittaa: mitä minusta jää jäljelle?

Ensimmäisenä mieleeni nousee väistämättä valtava ortodoksinen kirjakokoelmani. Vuosikymmenten aikana kerätyt teokset, pyhien isien kirjoitukset, liturgiset tekstit ja teologiset pohdinnat. Jokainen kirja on ollut kuin askel polulla, joka on muovannut minua, ei vain lukijana, vaan ihmisenä. Ne ovat olleet peilejä, ikkunoita, karttoja. Ne ovat rakentaneet identiteettiäni hiljalleen, kerros kerrokselta. Mutta kuka niitä lukee sitten, kun minua ei enää ole? Löytävätkö ne uuden kodin, uudet kädet, jotka avaavat ne samalla kunnioituksella? Vai jäävätkö ne hiljaisiksi, pölyttyviksi todistajiksi elämästä, joka kerran oli?

Mutta kirjatkaan eivät ole koskaan olleet vain minun. Ne ovat eläneet keskusteluissa, kysymyksissä, jaetuissa hetkissä. Ne ovat olleet taustalla ehkä silloinkin, kun olen yrittänyt sanoittaa maailmaa pojilleni, kun olen etsinyt sanoja arvoille, uskolleni ja epäilyilleni. Ehkä osa niistä on kulkeutunut eteenpäin huomaamatta, ei sivuina vaan asenteina, tapana katsoa elämää ja ihmistä.

Sitten ovat lukuisat ortodoksiset matkakuvani. Kotimaan pyhät paikat, Euroopan kirkot ja luostarit. Jokainen kuva on pysäytetty hetki, ei vain maisema, vaan sisäinen liike, rukous, hiljainen oivallus. Ne kertovat etsinnästä ja löytämisestä, siitä tavasta, jolla olen kulkenut kohti Jumalaa ja itseäni. Mutta kenelle nämä kuvat aikanaan puhuvat? Näkevätkö muut niissä muutakin kuin kauniita rakennuksia? Ymmärtävätkö he, että ne ovat osa sitä, miten olen tullut siksi, joka olen?

Ehkä tärkeämpää kuin se, kuka kuvia katsoo, on se, ketkä ovat kulkeneet vierellä. Ne ystävät, läheiset, joiden kanssa on jaettu matkaa, arkea, juhlaa ja huolta. Poikani, joiden kasvuun oma elämäni on kietoutunut tavalla, jota mikään esine ei voi tallentaa. Vunukkani, siis lapsenlapseni, joissa jokin minusta jatkuu tavalla, joka ei ole sanojen eikä tavaroiden varassa. Heissä on liikettä eteenpäin, tulevaisuutta, jota en itse enää näe, mutta jonka olemassaolo tekee luopumisesta hieman kevyempää.

On myös kaikki se, mitä ei ole tallennettu kirjoihin tai kuviin. Paperit, kortit, kirjeet. Pienet, haurailta tuntuvat sillat menneisiin hetkiin. Jokainen niistä on side johonkin ihmiseen, johonkin tunteeseen, johonkin aikaan, joka ei enää palaa. Ja vielä syvemmällä ovat ne muistot, tunteet ja ajatukset, jotka elävät vain minun sisälläni. Ne katoavat, kun minä katoan, elleivät ne ole jo siirtyneet eteenpäin eleissä, sanoissa ja hiljaisissa valinnoissa, joita läheiseni tekevät tietämättäänkin.

Ja sitten on se hieman vaivaannuttavakin aihe: krääsä. Se loputon, sodanjälkeisen sukupolven perintö, joka opetti, ettei mitään saa heittää pois, koska koskaan ei tiedä, milloin jotakin vielä tarvitaan. Niinpä nurkat, komerot ja kellarit ovat täynnä esineitä, joilla ei ehkä ole käyttöä, mutta joilla ainakin osalla on oma tarinansa. Pieniä muistoja, pieniä identiteetin palasia. Tuo krääsäskin on osa minua yhtä lailla kuin kirjat ja kuvat. Ne kertovat ajasta, arvoista, tavasta selviytyä. Ne kertovat siitä, mistä tulen.

Mutta ehkä niidenkin todellinen merkitys avautuu vasta suhteessa ihmisiin. Siihen, kuka ne löytää, kuka kysyy, kuka muistaa. Ehkä joku niistä on joskus ollut kädessäni samaan aikaan, kun joku lapsistani on ollut lähellä. Ehkä joku esine kantaa mukanaan hetkeä, jota en itse enää muista, mutta jonka toinen muistaa puolestani. Osa hetkistä on ollut onnellisia, mutta varmasti mukana on hetkiä, jolloin surin, itkin tai muuten olin onneton.

Mitä tälle kaikelle tapahtuu, kun minun aikani tulee jättää ne? Jaetaanko kirjat uusille lukijoille? Löytävätkö valokuvat katsojia, jotka pysähtyvät niiden äärelle? Entä paperipinot ja pienet esineet ? Ne, jotka minulle ovat merkityksellisiä, mutta muille ehkä vain joutavaa tavaraa? Voiko joku nähdä niissä sen, minkä minä näin: pienen, mutta todellisen osan minua?

Olen alkanut pohtia näitä asioita aiempaa vakavammin. Ehkä olisi aika käydä läpi elämän varrella kertynyttä materiaalista ja henkistä perintöä. Kertoa tarinoita ennen kuin ne katoavat. Avata merkityksiä, jotka muuten jäisivät arvoituksiksi. Ehkä myös kuunnella niitä, jotka jatkavat matkaa minun jälkeeni ja nähdä, mitä he jo kantavat mukanaan, ilman että olen sitä edes huomannut. Ehkä ihan oikeasti jotain voisi jo hylätä, laittaa pois, jopa roskiin.

Kuolema ei ole vain loppu, vaan myös siirtymä. Ehkä tätä kaikkea pitäisi ajatella eräänlaisena testamenttina. Ei vain omaisuudesta, vaan identiteetistä. Siitä, mikä teki minusta minut. Kirjoista, jotka ovat muovanneet ajatteluani. Kuvista, jotka ovat kantaneet rukouksiani. Esineistä, jotka ovat kertoneet tarinoita ajasta ja elämästä. Ja ennen kaikkea ihmisistä, joiden kautta kaikki tämä on saanut merkityksen.

Jos jokin näistä jatkaa elämäänsä minun jälkeeni, jos joku avaa kirjan, katsoo kuvaa, pysähtyy pienen esineen äärelle tai tunnistaa itsessään jotakin, minkä tietää tulleen minulta, ehkä juuri siinä on vastaus kysymykseen: mitä minusta jää jäljelle, kun minä kuolen?

Ei vain tavaraa.
Vaan jälki sielusta.
Jälki tarinasta.
Jälki uskosta, joka kantoi minut läpi elämän.

 

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

 

(Tämäkin blogi julkaistaan vuoden 2026 puolella kaiken varalta ajastettuna.)