Kirkko säilyi, koska se meni ihmisten luo

Ikoni lasten analogilla Mikkelin Pyhän 
ylienkeli Mikaelin kirkossa.
(Valokuva: Hannu Pyykkönen)

Mitä Amerikan ortodoksinen leirityö ja Suomen jälleenrakennuskausi voivat opettaa meille tulevaisuudesta?

Amerikan kreikkalaisen ortodoksisen arkkihiippakunnan Orthodox Observer -lehden elokuussa 2026 julkaisemassa kirjoituksessa pohditaan kysymystä, joka on paljon suurempi kuin leiritoiminta. Kysymys kuuluu: kuinka ortodoksinen usko siirretään seuraavalle sukupolvelle maailmassa, joka muuttuu jatkuvasti?

Amerikkalainen vastaus on kiinnostava. Uskon säilymistä ei ole jätetty yksinomaan perheen, sunnuntain liturgian tai uskonnollisen tiedon varaan. Nuorille on tietoisesti rakennettu ympäristöjä, joissa ortodoksisuus voidaan kokea elävänä todellisuutena. Kreikkalaisen ortodoksisen arkkihiippakunnan Ionian Village ja 17 muuta seurakuntien ja metropoliittakuntien leiriohjelmaa kokoavat vuosittain noin 4 400 nuorta. Leireillä rukous, jumalanpalvelukset, opetus, ystävyys, palvelu ja tavallinen yhdessäolo kuuluvat samaan elämään. Artikkeli nimittää tällaista ympäristöä tarkoitukselliseksi kristilliseksi yhteisöksi.

Ajatus kuulostaa amerikkalaiselta, mutta oikeastaan me suomalaiset ortodoksit tunnemme sen hyvin.

Olemme tehneet saman kerran aikaisemmin.

Ja ehkä juuri siksi meidän pitäisi nyt katsoa omaa historiaamme tarkemmin.

Kun kirkolta vietiin melkein kaikki

Ennen toista maailmansotaa Suomen ortodoksisen kirkon toiminnan painopiste oli Karjalassa. Ortodokseja oli toki Helsingissä, Viipurissa ja muuallakin Suomessa, mutta suuri osa kirkon väestöstä, seurakunnista, pyhäköistä ja historiallisesta elämänpiiristä sijaitsi idässä.

Sotien ja alueluovutusten seurauksena kirkko menetti noin 90 prosenttia materiaalisesta omaisuudestaan. Raja jäi 18 seurakunnan ja neljän luostarin, Valamon, Lintulan, Konevitsan ja Petsamon, väliin. Ortodoksinen väestö hajosi evakkoina eri puolille Suomea. 1950-luvulla perustettiin 14 uutta seurakuntaa, rakennettiin valtion varoin 13 kirkkoa ja kymmeniä rukoushuoneita. Näin syntyi vähitellen koko maan kattava ortodoksinen seurakuntaverkosto.

Mutta rakennukset eivät ratkaisseet vaikeinta ongelmaa.

Ortodoksit olivat joutuneet paikkakunnille, joilla ortodoksisuutta tunnettiin vähän ja jossa siihen saatettiin suhtautua epäluuloisesti tai suorastaan vihamielisesti. Moni joutui peittelemään uskontoaan. Seka-avioliitot yleistyivät. Lapsia kastettiin toiseen kirkkoon. Ortodoksisia tapoja jäi pois käytöstä. Sosiaalinen paine saattoi tehdä omasta uskosta taakkana koetun asian.

Kirkon olisi ollut täysin mahdollista kuihtua muutamassa sukupolvessa.

Niin ei tapahtunut.

Se ei kuitenkaan johtunut pelkästään siitä, että jälleenrakennuslaki toi uusia kirkkoja uusille paikkakunnille. Arkkipiispa Paavalista kirjoitetussa kuvauksessa todetaan osuvasti, että papisto kantoi huolta siitä, säilyisikö hajalle joutunut ortodoksinen väestö uskollisena uskonperinnölleen. Uudet temppelit olivat vasta ”puoli voittoa”.

Toinen puoli oli ihminen.

Tämä historia ei ole minulle vain historiaa

Minulle tämä kaikki ei ole vain kirkon historiaa, jota katselen vuosikymmenten päästä.

Olen evakkoisän lapsi.

Kasvoin sodan jälkeisessä  Suomessa aikana, jolloin ortodoksisuus saattoi yhä tehdä lapsesta tai nuoresta ympäristön silmissä oudon linnun. Sana ”ryssän penska” ei ollut historiallisesta tutkimuksesta löytyvä ilmaus, vaan jotakin, minkä saattoi kuulla omasta itsestään. Negatiivista palautetta saattoi tulla ikätovereilta, mutta joskus myös sellaiselta taholta, jolta olisi odottanut aivan muuta. Omalla kohdallani sitä tuli jopa oppikoulun opettajalta.

Silloin kysymys ei ollut teoreettinen.

Hävetäkö uskontoaan vai ei?

Yrittääkö olla huomaamaton, jättääkö kertomatta olevansa ortodoksi, vai pitääkö kiinni siitä, mikä itselle ja omalle perheelle kuuluu?

Minun kohdallani kävi ehkä hieman nurinkurisesti. Ne, jotka yrittivät tehdä ortodoksisuudestani jotakin hävettävää, vahvistivatkin identiteettiäni. Jos tarkoitus oli saada minut epäilemään omaa taustaani ja kirkkoani, vaikutus oli päinvastainen. Mitä enemmän sitä arvosteltiin, sitä selvemmin tiesin, etten halunnut luopua siitä.

Mutta tällaisesta ei pidä tehdä sankaritarinaa eikä kasvatuksellista menetelmää.

Kaikki lapset ja nuoret eivät reagoi torjuntaan samalla tavalla. Yksi puolustautuu. Toinen vaikenee. Kolmas yrittää sulautua ympäristöönsä niin täydellisesti kuin mahdollista. Neljäs saattaa etääntyä kirkosta, koska ei halua olla erilainen.

Juuri siksi kirkon tehtävä ei voi olla odottaa, osoittautuuko nuori riittävän vahvaksi kestämään ulkopuolisen paineen.

Kirkon tehtävä on antaa hänelle yhteisö, jossa hänen ei tarvitse hävetä.

Kun ajattelen omaa kokemustani nyt, ymmärrän ehkä paremmin myös sodanjälkeisen kirkon työn merkitystä. Leiri, kerho, uskonnonopettaja, pappi, toinen ortodoksinen nuori tai turvallinen ortodoksinen aikuinen saattoi olla paljon enemmän kuin yksi toiminto muiden joukossa.

Hän saattoi olla vastaus nuoren hiljaiseen kysymykseen:

Olenko minä todella yksin tällaisena?

Nuoria ei jätetty yksin

Ortodoksisten Nuorten Liitto (ONL) oli perustettu jo maaliskuussa 1943 Sortavalassa. Sen syntyhistoriaa lukiessa hätkähdyttää, kuinka ajankohtaiselta keskustelu kuulostaa yli kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin.

Taustalla oli ymmärrys siitä, kuinka vaikeaa nuoren on olla pienen uskonnollisen vähemmistön jäsen enemmistön keskellä. Tarkoituksena oli auttaa ortodoksista nuorta tuntemaan oman kirkkonsa hengelliset rikkaudet ja olemaan ortodoksi pystypäin, ei häveten.

Keinoiksi eivät muodostuneet pelkästään oppitunnit. Syntyi kerhoja, opintopiirejä, retkiä, leirejä ja yhteisiä juhlia. Kerhotoiminnan ohjaajat kiersivät perustamassa uusia ryhmiä. Kun Karjala sitten menetettiin ja ortodoksinen nuoriso hajaantui ympäri Suomea, tästä työstä tuli vielä tärkeämpää. Omaan elämääni paljon vaikuttanut isä Erkki Piiroinen kuvasi myöhemmin kirjoissaan ja puheissaan, kuinka nuoria koottiin kerhoihin ja leireille juuri tilanteessa, jossa kirkon aineelliset rakenteet olivat menneet.

Kiertävällä työllä oli aivan erityinen merkitys. Uudessa tilanteessa ei voitu olettaa, että ortodoksinen lapsi tai nuori asui kirkon vieressä tai että samassa kylässä olisi ollut suuri joukko muita ortodokseja. Jos yhteisöä ei ollut valmiina, sitä oli rakennettava.

Ihmiset oli löydettävä.

Heidän luokseen oli mentävä.

Nuoria oli koottava yhteen myös pitäjien, kuntien ja seurakunnallisten keskusten ulkopuolelta. Kerho oli silloin paljon enemmän kuin harrastus. Se oli paikka, jossa lapsi tai nuori saattoi huomata kuuluvansa johonkin suurempaan kuin oma pieni ja mahdollisesti ympäristössään hyvin yksinäinen ortodoksinen perheensä.

Tässä on hämmästyttävän suora yhteys nykyiseen amerikkalaiseen leiriajatteluun.

Nuori tarvitsee tietoa uskosta, mutta tieto ei yksin riitä. Hän tarvitsee kokemuksen siitä, että ortodoksisuus on elämä, johon kuuluu muitakin ihmisiä. Hän tarvitsee ystävän, joka tekee ristinmerkin samalla tavalla. Hän tarvitsee papin, jonka kanssa uskaltaa keskustella. Hän tarvitsee aikuisen ortodoksin, jonka elämässä usko näyttää aidolta. Hän tarvitsee liturgian lisäksi ruokapöydän, nuotion, retken, naurun, keskustelun ja yhteisen työn.

Toisin sanoen hän tarvitsee kirkon yhteisönä.

Sydämen papit

Jälleenrakennuskauden historiaa ei myöskään voi ymmärtää ilman papistoa ja muita kirkon työntekijöitä, jotka suhtautuivat tehtäväänsä paljon laajemmin kuin jumalanpalvelusten toimittamisena.

Minä kutsun heitä sydämen papeiksi.

Pappi tuli ihmisten luo. Hän jopa usein yöpyi meillä. Hän kohtasi perheitä, joiden koti, kylä, kirkko, hautausmaa ja usein suuri osa entisestä elämänpiiristä oli jäänyt rajan taakse. Papin tehtävänä ei ollut ainoastaan toimittaa liturgia siellä, missä siihen löytyi tila. Hänen piti rohkaista ihmisiä jatkamaan ortodokseina ympäristössä, jossa se ei aina ollut helppoa.

Laajoilla alueilla tämä merkitsi käytännössä kiertämistä, yhteyden pitämistä ja ihmisten etsimistä. Seurakunta ei voinut aina odottaa valmiina kirkon ovella, että ihmiset tulisivat sinne. Kirkon piti itse löytää hajalle joutuneet jäsenensä.

Siksi kotikäynti saattoi olla hengellisesti yhtä tärkeä kuin kokous. Keskustelu keittiön pöydän ääressä saattoi ratkaista enemmän kuin hallinnollinen kirje. Pappi, joka tunsi perheen ja tiesi, millaisessa ympäristössä lapset kasvoivat, näin saattoi olla yhteys siihen kirkkoon, joka fyysisesti sijaitsi kymmenien kilometrien päässä, mutta jonka piti silti tuntua omalta.

Juuri tässä tulee näkyväksi ero viran- tai toimenhaltijan ja paimenen välillä.

Sydämen pappi ei ajattele ensisijaisesti, kuinka monta toimitusta on hoidettu. Hän kysyy, ovatko ihmiset vielä mukana, onko joku jäänyt yksin ja kuka tarvitsee rohkaisua.

Tämän hengellisen jälleenrakennuksen tunnetuimpia hahmoja oli myöhempi arkkipiispa Paavali. Hän palveli sodan jälkeen Suomen ortodoksista kirkkoa, toimitti Aamun Koittoa vuodesta 1945, tuli apulaispiispaksi 1955 ja arkkipiispaksi 1960. Hänen vaikutuksensa ulottui kirkkomusiikkiin, liturgiseen elämään, rukouselämään ja koko suomalaisen ortodoksisuuden itseymmärrykseen. Materiaalisen jälleenrakennuksen rinnalle tarvittiin hengellinen jälleenrakennus.

Tätä ei pidä romantisoida. Kirkosta myös erottiin. Ennakkoluulot olivat todellisia. Kaikki sodanjälkeisen kirkon ratkaisut eivät suinkaan olleet pelkästään onnistuneita. Jäsenmäärä väheni pitkään.

Silti voidaan perustellusti sanoa, että Suomen ortodoksisen kirkon selviytyminen oli huomattava saavutus.

Pieni, kotiseudultaan suureksi osaksi irrotettu kirkko onnistui rakentamaan itsensä uudelleen koko Suomen kirkoksi.

Koululla oli siinä oma merkityksensä

Yksi sodanjälkeisen Suomen tärkeistä rakenteista oli ortodoksisen uskonnon opetus.

Sen järjestäminen ei ollut aina helppoa. Ortodoksiset oppilaat olivat hajallaan, opetusryhmät pieniä ja opettajat joutuivat liikkumaan koulujen välillä. Silti oma uskonnonopetus merkitsi sitä, että ortodoksinen lapsi kohtasi oman traditionsa myös tavallisessa kouluviikossaan. Ortodoksisen uskonnon opettajien kokemuksia koskeva tutkimus osoittaa, kuinka erityinen vähemmistön opettajan asema Suomessa on vuosikymmenten ajan ollut.

Uskonnonopettajan merkitystä ei siksi pitäisi mitata vain sillä, kuinka monta oppituntia lukujärjestykseen mahtui.

Pienessä vähemmistössä opettaja saattoi olla yksi niistä harvoista aikuisista, jotka sanoivat lapselle hänen oman traditionsa olevan jotakin arvokasta ja tuntemisen arvoista. Kun muu kouluympäristö saattoi pahimmillaan välittää aivan toisenlaisen viestin, tällä oli valtava merkitys.

Tiedän tämän myös omasta kokemuksestani.

Jos jopa oppikoulun opettaja saattoi antaa ortodoksiselle nuorelle kielteistä palautetta hänen taustastaan, oman uskonnon opetus muodosti aivan toisenlaisen tilan. Siellä ortodoksisuus ei ollut outous, jota piti selitellä enemmistölle, vaan itse opetuksen lähtökohta.

Siinä on ero, jota ei ehkä aina ymmärretä, jos asiaa katsotaan vain oppiainejärjestelmän näkökulmasta.

Nykyisessä koulussa tilanne on tietenkin toinen. Vuoden 2003 lainsäädäntömuutosten jälkeen koulun uskonnonopetus ei ole tunnustuksellista uskontokasvatusta, vaan yleissivistävää ja uskonnollisesti sitouttamatonta opetusta. Sitä ei pidä sekoittaa kirkon omaan kasvatustehtävään.

Silti ortodoksisen uskonnon opetuksella on pienelle vähemmistölle poikkeuksellisen suuri merkitys. Monelle lapselle se saattaa olla viikon ainoa hetki, jolloin hänen oma kirkkonsa, ikoninsa, jumalanpalveluksensa, paastonsa, pyhänsä ja kirkkovuotensa ovat opetuksen varsinainen lähtökohta eivätkä yksi esimerkki muiden uskontojen joukossa.

Juuri tästä syystä par'aikaa käytävä keskustelu Aksios-oppikirjoista on suurempi kysymys kuin keskustelu muutamasta sanamuodosta.

Opetushallituksen ilmoittamissa muutoksissa esimerkiksi oppikirjojen rukouksia poistetaan, ilmauksia kuten ”me ortodoksit” muutetaan muotoon ”ortodoksit” ja käytäntöjä kuvaavia kategorisia ilmauksia muutetaan mahdollisuutta ilmaiseviksi. Opetushallitus korostaa toki samalla, että ortodoksisen kirkon oppi, perinteet, jumalanpalvelukset, juhlat, ikonit ja pyhät säilyvät opetuksen sisältöinä.

Ratkaiseva kysymys ei kuitenkaan ole vain se, mitä kirjassa luetellaan, vaan mistä näkökulmasta lapsi omaa uskontoaan tarkastelee.

On eri asia oppia, mitä ”ortodoksit tekevät”, kuin oppia tuntemaan traditio, johon itse kuuluu.

Tämä ei tarkoita koulun muuttamista kirkolliseksi opetukseksi. Mutta vähemmistöuskonnon oman näkökulman asteittainen muuttuminen ulkopuoliseksi tarkasteluksi voi pitkällä aikavälillä muuttaa koko oman uskonnon opetuksen luonnetta.

Muutos ei ole enää vain mahdollinen

Vielä muutama vuosi sitten kaikille yhteisestä katsomusaineesta voitiin puhua yhtenä mahdollisena tulevaisuuden mallina.

Elokuussa 2026 tilanne on toinen.

Opetus- ja kulttuuriministeriö on käynnistänyt toukokuussa 2026 selvityksen, jonka tehtävänä on laatia konkreettiset vaihtoehdot yhteisen katsomusaineen toteuttamisesta perusopetuksessa, lukiossa ja ylioppilastutkinnossa. Selvityksen määräaika päättyy vuoden 2026 lopussa. Päätöstä yhteiseen katsomusaineeseen siirtymisestä ei ole tehty, mutta kysymys on siirtynyt yleisestä keskustelusta konkreettiseen valmisteluun.

Tämä pitäisi Suomen ortodoksisessa kirkossa ottaa erittäin vakavasti.

Ei paniikilla, ei vastakkainasettelulla eikä sillä oletuksella, että kaikki muutos olisi automaattisesti pahasta. Mutta vakavasti.

Sillä jos yhteiskunta jonakin päivänä päättää, ettei koulussa enää opeteta ortodoksista uskontoa omana oppimääränään nykyisessä muodossa, kirkko ei voi aloittaa oman kasvatuksellisen järjestelmänsä rakentamista vasta seuraavana aamuna.

Sen pitäisi olla olemassa jo silloin.

Ja juuri tässä on ehkä yksi tulevaisuuden vaikeimmista kysymyksistä.

Jos koulussa tapahtuva oman uskonnon opetus joskus vähenee ratkaisevasti tai korvautuu kaikille yhteisellä katsomusaineella, kuka silloin huolehtii siitä opetuksesta, jota ortodoksinen lapsi tarvitsee oman kirkkonsa ymmärtämiseen?

Vastauksen täytyy tietenkin olla: kirkko itse.

Mutta onko meillä tällä hetkellä sellainen jatkuva, koko lapsuuden ja nuoruuden kattava kirkollinen kasvatusjärjestelmä, joka voisi tarvittaessa ottaa nykyistä huomattavasti suuremman vastuun?

Emme voi rakentaa tulevaisuutta sen varaan, että joku muu kasvattaa lapsemme

Tässä sodanjälkeinen Suomi ja nykyinen Amerikka kohtaavat.

Amerikan ortodoksit eivät ole voineet olettaa, että julkinen koulu välittäisi ortodoksisen uskon seuraavalle sukupolvelle. Siksi seurakuntiin, nuorisojärjestöihin ja leireihin on rakennettu omaa kasvatusympäristöä. Orthodox Observerin kuvaamassa mallissa leiri ei ole irrallinen kesätapahtuma, vaan osa jatkumoa. Nuoresta leiriläisestä voi kasvaa ohjaaja, vapaaehtoinen, seurakunnan toimija ja lopulta uuden ortodoksisen perheen vanhempi.

Suomessa meillä on ollut niin hyvä järjestelmä, että olemme ehkä osittain tottuneet siihen.

Koulu on opettanut ortodoksista uskontoa. Yhteiskunta on kerännyt kirkollisveron. Valtio on osallistunut tiettyjen kirkon tehtävien rahoittamiseen. Kirkolla on lakiin perustuva asema.

Mikään yhteiskunnallinen järjestely ei kuitenkaan ole muuttumaton.

Vuonna 2026 Suomen ortodoksisen kirkon seurakunnilla on edelleen veronkanto-oikeus. Ei ole perusteltua väittää, että tämä oikeus olisi nyt välittömästi poistumassa. Samalla viime vuosien valtionavustuksiin kohdistuneet leikkauspäätökset ja -esitykset muistuttavat, että myös kirkon taloudellisia toimintaedellytyksiä voidaan muuttaa poliittisin ratkaisuin.

Kauempana tulevaisuudessa keskusteluun voivat aivan hyvin nousta myös sellaiset kirkon asemaan liittyvät kysymykset, joita tällä hetkellä pidämme vakaina. Verotusoikeus, valtion ja kirkon suhde sekä uskonnollisten yhteisöjen asema yhteiskunnassa eivät ole luonnonlakeja. Niistä säädetään laeilla, ja lakeja voidaan muuttaa.

Tämä ei ole ennustus siitä, että niin varmasti tapahtuu.

Se on muistutus siitä, ettei kirkon tulevaisuutta kannata rakentaa pelkästään sellaisten rakenteiden varaan, joiden säilymisestä kirkko ei viime kädessä itse päätä.

Siksi tulevaisuuden kirkon pitäisi kysyä itseltään hyvin yksinkertainen mutta vaikea kysymys:

Mitä jäisi jäljelle, jos osa niistä ulkoisista rakenteista, joihin olemme vuosikymmenien ajan voineet luottaa, heikkenisi?

Samat keinot eivät tarkoita samoja muotoja

Tässä kohtaa olisi helppo sanoa, että palautetaan vain vanhat kerhot ja järjestetään enemmän leirejä.

Niin yksinkertaista asia ei ole.

Vuoden 2026 nuori ei elä vuoden 1950 Suomessa. Hänen yhteisönsä eivät määräydy samalla tavalla kotikylän, suvun ja paikallisen seurakunnan mukaan. Ystävät voivat asua eri puolilla Suomea tai eri maissa. Puhelin tuo koko maailman hänen huoneeseensa. Identiteettejä vertaillaan, rakennetaan ja vaihdetaan jatkuvasti. Instituutioita ei kunnioiteta automaattisesti niiden aseman vuoksi.

Myös suomalainen ortodoksisuus itse on muuttunut. Vuoden 2025 lopussa kirkossa oli 55 439 jäsentä, ja jäsenistössä puhuttiin yli 80 äidinkieltä. Maahanmuutto näkyy erityisesti Etelä-Suomen seurakunnissa. Suomen ortodoksinen kirkko ei enää ole samalla tavalla karjalaisesta evakkohistoriasta nouseva yhteisö kuin jälleenrakennuskaudella, vaikka tuo historia kuuluukin olennaisesti sen identiteettiin.

Myös seurakuntien maantiede on muuttunut. Koko Suomen ortodoksisessa kirkossa on tällä hetkellä vain kymmenen seurakuntaa, joiden alueet voivat olla valtavia.

Siksi vuoden 1950 menetelmää ei voida kopioida.

Mutta sen periaate voidaan.

Kirkon on mentävä sinne, missä ihmiset ovat.

Jos nuoret eivät asu lähellä toisiaan, heidät täytyy koota yhteen. Jos viikoittainen paikallinen kerho ei kaikkialla onnistu, voidaan rakentaa alueellisia viikonloppuja, leirejä, pyhiinvaelluksia ja valtakunnallisia kohtaamisia sekä niiden välille toimivaa verkkoyhteisöä. Verkko ei korvaa fyysistä yhteisöä, mutta se voi pitää yhteisön koossa tapaamisten välillä.

Jos seurakunta on maantieteellisesti valtava, voidaan ehkä tarvita uudelleen jonkinlaista kiertävän kirkon ajatusta: pappeja, kanttoreita, nuorisotyöntekijöitä ja koulutettuja vapaaehtoisia, jotka eivät odota ihmisten tulevan seurakunnan keskukseen vaan menevät heidän luokseen.

Se olisi hyvin vanha ortodoksinen ratkaisu hyvin uuteen ongelmaan.

Ja ehkä meidän pitäisi samalla palauttaa mieleen myös toinen jälleenrakennuskauden itsestäänselvyys: toiminnan ydin ei ollut ohjelma vaan suhde.

Nuori ei pysy kirkossa siksi, että hänelle järjestettiin kerran onnistunut tapahtuma.

Hän pysyy paljon todennäköisemmin, jos joku tuntee hänen nimensä, huomaa hänen poissaolonsa ja ottaa yhteyttä. Jos leirillä syntynyt suhde ei pääty leirin portille. Jos pappi ei ole nuorelle vain jumalanpalveluksen toimittaja. Jos ohjaaja pysyy hänen elämässään. Jos seurakunnassa löytyy tehtävä, jossa hän huomaa olevansa tarpeellinen.

Tätä teknologia ei ratkaise.

Se voi auttaa yhteydenpidossa, mutta se ei voi korvata sitä kokemusta, että joku toinen ihminen todella välittää siitä, olenko minä kirkossa vai en.

Leiri ei ole vain leiri

Suomessa leirityö ei ole kadonnut. Seurakunnat ja ONL järjestävät edelleen kristinoppileirejä, lastenleirejä ja muuta toimintaa. Kristinoppikoulun tavoitteeksi määritellään nimenomaan ortodoksisen identiteetin vahvistaminen ja kirkolliseen yhteisöön kasvaminen. ONL järjestää vuosittain myös oman kristinoppileirin Valamossa.

Siksi kysymys ei ole siitä, teemmekö mitään.

Kysymys kuuluu, teemmekö riittävästi ja muodostavatko eri toiminnot kokonaisuuden.

Mitä tapahtuu kristinoppileirin jälkeen?

Missä 16-vuotias tapaa seuraavan kerran kymmenen muuta ortodoksista nuorta?

Entä 18-vuotias? Entä opiskelupaikkakunnalle muuttanut 20-vuotias? Missä hän löytää papin, ystävän, tehtävän ja yhteisön?

Entä mitä tapahtuu ennen kristinoppikoulua?

Jos lapsella ei omalla paikkakunnallaan ole ortodoksista kerhoa eikä muita ortodoksisia lapsia, jääkö hänen kirkollinen kokemuksensa muutaman jumalanpalveluksen ja uskonnontuntien varaan? Jos perhe ei ole aktiivisesti mukana seurakunnassa, kuka kutsuu lapsen mukaan?

Juuri tässä sodanjälkeisen ajan kerhotoiminta ja kiertävä työ haastavat meitä.

Silloin ei vain ilmoitettu toiminnasta ja odotettu osallistujia.

Ihmisiä koottiin.

Tässä on pieni mutta ratkaiseva ero.

Nykyisessä maailmassa, jossa tarjolla on enemmän toimintaa, viihdettä ja yhteisöjä kuin koskaan aikaisemmin, pelkkä ilmoitus seurakunnan verkkosivulla ei välttämättä kokoa ketään. Kirkon on ehkä jälleen opittava kutsumaan henkilökohtaisesti.

Amerikkalaisen leirityön yksi tärkeimmistä opetuksista näyttää olevan jatkuvuus. Nuorta ei nähdä vain toiminnan kohteena vaan tulevana toimijana. Leiriläinen voi palata ohjaajaksi. Ohjaajasta voi tulla nuorisotyöntekijä, opettaja, pappi tai aktiivinen maallikko. Vielä tärkeämpää on, että hänestä voi tulla äiti tai isä, joka osaa aikanaan kasvattaa oman lapsensa kirkon yhteydessä.

Siinä on ehkä koko asian ydin.

Entä jos ottaisimme oman historiamme vakavasti?

Meillä olisi siis jo olemassa kokemusta siitä, mitä tehdään, kun ortodoksit elävät hajallaan.

Meillä on kokemusta kiertävästä nuorisotyöstä.

Meillä on kokemusta pienistä kerhoista, joissa identiteettiä vahvistettiin.

Meillä on kokemusta leireistä, joilla toisensa löytäneet nuoret huomasivat, etteivät ole yksin.

Meillä on kokemusta uskonnonopettajista, joiden työ saattoi olla lapselle paljon enemmän kuin yhden oppiaineen opettamista.

Meillä on kokemusta papeista, jotka eivät vain odottaneet ihmisiä kirkolle vaan menivät heidän koteihinsa ja heidän elämäänsä.

Meillä on siis oman historiamme sisällä jo melkoinen työkalupakki.

Kaikkia sen välineitä ei voida käyttää sellaisinaan vuonna 2026.

Mutta ehkä vielä vaarallisempaa olisi se, ettemme enää edes tuntisi niitä.

Historia muuttuu helposti juhlapuheeksi. Muistamme jälleenrakennuskauden sankarillisena aikana, kun rakennettiin kirkkoja ja rukoushuoneita. Paljon vaikeampaa on kysyä, mitä tuon ajan ihmiset tekivät sellaista, mitä meidän pitäisi jälleen tehdä.

He ymmärsivät, ettei vähemmistökirkko voi olla passiivinen.

Se ei voi odottaa.

Sen on etsittävä, kutsuttava, koottava, opetettava ja pidettävä yhteyttä.

Kirkon pitäisi valmistautua hyvän sään aikana

Sodan jälkeen suomalaisilla ortodokseilla ei ollut mahdollisuutta valmistautua rauhassa.

Kotiseutu oli menetetty. Kirkot olivat rajan takana. Ihmiset olivat hajallaan. Rahaa oli vähän. Ennakkoluuloja oli paljon.

Silti ryhdyttiin rakentamaan.

Nyt tilanteemme on aivan toinen. Kirkkomme ei ole menettänyt kotiseutuaan sodassa. Kirkot seisovat paikallaan. Jumalanpalveluksia toimitetaan. Kouluissa opetetaan edelleen ortodoksista uskontoa. Seurakunnilla on verotusoikeus. Meillä on koulutettu papisto, teologinen koulutus, järjestöt, luostarit ja viestintävälineet, joista sodanjälkeinen sukupolvi ei olisi voinut edes uneksia.

Juuri siksi nyt olisi aika varautua.

Ei sitten, jos oman uskonnon opetus joskus muuttuu ratkaisevasti.

Ei sitten, jos taloudellinen pohja heikkenee.

Ei sitten, kun huomaamme kokonaisen sukupolven etääntyneen kirkosta.

Vaan nyt.

Suomen ortodoksisen kirkon oma strategia antaa tähän mahdollisuuden. Vuosi 2026 on kirkossa nuorisotyön teemavuosi, ja vuosien 2026–2030 tavoite- ja toimintasuunnitelmassa kirkko puhuu avoimesta ja kukoistavasta kirkosta sekä kaikenikäisten ja eri taustoista tulevien ihmisten yhteisöstä.

Ehkä seuraava askel olisi ottaa jälleenrakennuskauden kokemus paljon vakavammin osaksi tätä strategiaa.

Ei historiallisena muistona, vaan toimintamallina.

Se voisi merkitä myös sitä, että kirkossa alettaisiin tietoisesti miettiä, millainen oma kasvatusjärjestelmä tarvitaan, jos koulun ortodoksisen uskonnon opetus tulevaisuudessa muuttuu olennaisesti.

Ei vain kristinoppikoulua.

Ei vain yksittäisiä leirejä.

Vaan lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen ulottuvaa yhteyttä, jossa opetus, jumalanpalveluselämä, ystävyyssuhteet, papiston läsnäolo, leirit, retket, vapaaehtoisuus ja vastuun saaminen tukevat toisiaan.

Silloin kirkon ei tarvitsisi tulevaisuuden muutoksen hetkellä kysyä, mitä nyt tehdään.

Se olisi jo tekemässä sitä.

Jälleenrakennus voi alkaa ennen kuin mitään on raunioina

Sodanjälkeinen sukupolvi tiesi jotakin, minkä hyvinvoiva instituutio helposti unohtaa.

Kirkko ei elä ensisijaisesti hallinnosta, kiinteistöistä eikä yhteiskunnallisesta asemastaan.

Se elää ihmisissä.

Se elää lapsessa, joka oppii tekemään ristinmerkin. Nuoressa, joka huomaa, ettei ole ainoa ortodoksi maailmassa. Perheessä, joka löytää paikkansa jumalanpalveluksessa. Papissa, joka tuntee seurakuntalaisensa. Opettajassa, joka avaa lapselle hänen oman traditionsa. Leiriohjaajassa, josta tulee toiselle nuorelle ensimmäinen uskottava esimerkki siitä, että ortodoksina voi elää myös tässä ajassa.

Ja ehkä se elää myös siinä lapsessa, jota joku kutsuu ”ryssän penskaksi” ja joka joutuu ratkaisemaan mielessään, häpeääkö hän sitä, mikä hän on.

Minä valitsin aikanaan toisin.

Minun kohdallani arvostelu vahvisti sitä, mitä sillä ehkä yritettiin heikentää.

Mutta seuraavan sukupolven ei pitäisi joutua rakentamaan ortodoksista identiteettiään vastustuksen varaan.

Sen pitäisi saada rakentaa sitä kirkon varaan.

Amerikkalainen leiriperinne kertoo saman asian toisessa ympäristössä: usko säilyy, kun siitä tulee elettyä yhteistä elämää eikä vain tietoa uskonnosta.

Sodan jälkeinen suomalainen kokemus puolestaan kertoo, että pieni kirkko voi selviytyä jopa valtavasta historiallisesta murroksesta, jos se kykenee kokoamaan hajalle joutuneet ihmisensä, menemään heidän luokseen ja antamaan seuraavalle sukupolvelle syyn pitää omaa uskoaan arvokkaana.

Ehkä tulevaisuuden suurin kysymys ei siis olekaan, säilyykö ortodoksinen uskonnonopetus koulussa nykyisessä muodossaan tai säilyvätkö kaikki kirkon nykyiset yhteiskunnalliset rakenteet.

Suurempi kysymys on tämä:

Jos jokin niistä kerran katoaa, olemmeko kasvattaneet ortodoksisen sukupolven, joka tietää siitä huolimatta, kuka hän on, mihin hän kuuluu ja miksi kirkko on hänen kotinsa?

Sodanjälkeiset ortodoksit joutuivat rakentamaan kirkon uudelleen raunioista.

Meidän etuoikeutemme on, että voisimme aloittaa seuraavan jälleenrakennuksen jo ennen kuin mitään on raunioina.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

 

Hiekanvärinen maailma

 

Valamo kesällä 2026 (Kuva: Hannu Pyykkönen)

Olen viime aikoina herännyt aamuisin hieman hämilläni. En varsinaisesti peloissani. En myöskään erityisen ahdistuneena. Pikemminkin minulla on ollut sellainen tunne kuin olisin yön aikana käynyt jossakin, mutta en enää herättyäni oikein tiedä, missä olin.

Uneni ovat muuttuneet.

Aikaisemmin ne olivat yleensä melko värikkäitä. Niissä oli vihreää metsää, sinistä taivasta, punaisia taloja, autoja, katuja, huoneita ja kaikenlaisia tavallisia värejä. Unen maailma saattoi olla kummallinen, mutta se näytti silti suunnilleen samalta kuin maailma valveilla ollessani.

Nykyiset uneni ovat toisenlaisia. Niiden väri on hiekanruskea. Tai ehkä paremminkin hiekanvärinen. Sellainen vaalea, hieman kellertävä ja pölyinen ruskea, joka tuo mieleen autiomaan, vanhan valokuvan tai maiseman, jonka päälle on laskeutunut ohut kerros tomua. Värejä ehkä on, mutta ne eivät erotu.

Kaikki näyttää siltä kuin unien maailma olisi menettänyt kirkkautensa. Taivas, rakennukset, tiet ja ihmiset sulautuvat samaan ruskeanharmaaseen sävyyn. Valoa on, mutta en tiedä, mistä se tulee. Aurinkoa ei yleensä näy. Ei myöskään selvää pimeyttä.

On vain tasainen, hiekanvärinen maailma.

Myös ihmiset ovat muuttuneet.

Aikaisemmin unissani esiintyi paljon tuttuja ihmisiä. Läheisiä, ystäviä, entisiä työtovereita, koulumaailman ihmisiä, kirkollisia tuttuja tai muita henkilöitä, jotka olivat joskus kuuluneet elämääni. Joskus mukana oli myös jo kuolleita ihmisiä. Heidät kuitenkin tunnistin.

Nyt unissani on ihmisiä, joita en tunne.

He eivät useinkaan ole pelottavia. He eivät uhkaa minua eivätkä tee mitään erityisen pahaa. He vain ovat siellä. He kulkevat ohitseni, istuvat pöydän ääressä, seisovat käytävällä tai puhuvat minulle jostakin asiasta, jota en herättyäni enää muista. Joskus he tuntuvat tuntevan minut. Minä en kuitenkaan tunne heitä.

Unessa tämä ei yleensä häiritse. Keskustelen heidän kanssaan aivan kuin olisimme vanhoja tuttuja. Vasta aamulla alan ihmetellä, keitä he olivat.

Missä olen tavannut tuon ihmisen?

Olenko nähnyt hänet joskus sairaalan käytävällä?

Oliko hän joku hoitaja, lääkäri, fysioterapeutti, laitoshuoltaja, potilaskuljettaja tai toinen potilas?

Vai rakensiko mieleni hänet kokonaan itse?

Kahden kuukauden sairaalajakson aikana kohtasin valtavan määrän ihmisiä. Myös kotihoidon alettua elämääni tuli jälleen uusia kasvoja. Suurimman osan minua hoitaneista ihmisistä opin vähitellen tuntemaan jopa nimeltä. Mutta sairaalassa kulkee jatkuvasti myös ihmisiä, joiden nimiä potilas ei koskaan kuule. Joku käy huoneessa. Joku puhuu oven takana. Joku työntää sänkyä käytävällä. Joku kumartuu hetkeksi kasvojeni ylle ja katoaa sitten.

Ehkä kaikki nämä kasvot ovat jääneet jonnekin muistin reunoille. Ehkä mieli poimii niitä nyt esille ja rakentaa niistä uusia ihmisiä.

En tiedä.

Myös unieni tapahtumapaikat ovat muuttuneet. Ennen olin unissani usein tutuissa paikoissa. Lapsuuden maisemissa, Joensuun tai Mikkelin kaduilla, koulussa, kirkossa, matkoilla tai jossakin sellaisessa paikassa, jonka pystyin ainakin osittain tunnistamaan.

Toki unet veivät minut silloinkin välillä aivan outoihin paikkoihin. Se kuuluu uniin. Unessa voi olla talossa, jota ei ole koskaan ollut olemassa, ja silti tietää tarkasti, missä talon keittiö sijaitsee ja mitä oven takana pitäisi olla.

Nykyisin lähes kaikki paikat ovat vieraita.

Unissa on leveitä käytäviä, suuria auloja, vaaleita rakennuksia, pölyisiä pihoja ja teitä, joilla ei ole nimiä. Joskus olen jonkinlaisessa kaupungissa, mutta en osaa sanoa, missä maassa se sijaitsee. Joskus paikka muistuttaa sairaalaa, mutta ei kuitenkaan ole sairaala. Toisinaan se voisi olla hotelli, virastotalo, koulu tai jokin suuri odotustila.

Näissä paikoissa ei yleensä ole opasteita. Jos niitä on, en pysty lukemaan niitä.

Usein olen matkalla jonnekin, mutta en tiedä, minne minun pitäisi mennä. Etsin huonetta, ovea, hissiä, pysäkkiä tai ihmistä. Kukaan ei kuitenkaan tunnu olevan erityisen huolestunut siitä, löydänkö perille. En minäkään ole unessa kovin huolestunut. Kuljen vain eteenpäin.

Aamulla ihmettelen, missä oikein olin.

Olen huomannut, että unieni maailmassa on nykyisin selvä raja. On olemassa aika ennen leikkausta. Sitten on leikkaus ja sitä seurannut pitkä sairaalajakso. Ja sen jälkeen on tämä uusi aika.

Heti leikkauksen jälkeiset kokemukset olivat ehkä enemmänkin sairaalaunia, harhoja ja unen sekä valveen väliin jääneitä tapahtumia. Voimakkaat lääkkeet, pitkä tehohoito, hengityskonehoito, toimenpiteet ja sekava ajantaju tekivät maailmasta kummallisen.

Kaikista noista kokemuksista en vieläkään tiedä, mikä oli unta, mikä harhaa ja mikä todella tapahtui. Ne unet olivat kuitenkin voimakkaita. Niissä oli pelkoa, tapahtumia, ihmisiä ja joskus suorastaan kokonaisia kertomuksia. Ne jäivät mieleen. Ne myös antoivat aiheita kirjoittamiseen.

Monet sairaala-ajan ja kotiinpaluun jälkeiset tekstini syntyivät ainakin osittain noista kokemuksista. Unet ovat aina olleet minulle jonkinlaisia kirjoittamisen siemeniä. Aamulla mieleen jää jokin kuva, lause tai tapahtuma. Se alkaa vähitellen kasvaa. Joskus siitä tulee teksti. Joskus se katoaa jo aamukahvin aikana.

Nyt unet eivät tunnu antavan valmiita kertomuksia. Niissä ei tapahdu juuri mitään. Kuljen käytävällä. Odotan jotakin. Istun tuntemattomien ihmisten kanssa pöydän ääressä. Etsin ovea. Seison hiekanvärisellä pihalla. Joku sanoo jotakin, mutta en muista, mitä.

Sitten herään.

Aikaisemmin näin joskus suorastaan seikkailu-unia. Niissä matkustettiin, selvitettiin asioita, tavattiin tuttuja ihmisiä ja päädyttiin tilanteisiin, joihin en valveilla ollessani olisi koskaan joutunut.

Nykyiset uneni ovat paljon arkisempia. Sanoisinko jopa tylsempiä. Ne eivät ole suuria painajaisia eivätkä kiehtovia seikkailuja. Ne ovat kuin tavallisia päiviä jossakin toisessa todellisuudessa. Päiviä, joissa ei tapahdu mitään erityistä, mutta joissa mikään ei myöskään tunnu aivan oikealta.

Ehkä juuri se tekee niistä niin outoja.

Painajaisesta herätessään ihminen on helpottunut. Hyvästä unesta herätessään hän saattaa olla pettynyt. Näistä unista herätessäni olen lähinnä ymmälläni.

Mistä tämä kaikki johtuu?

Minulla ei ole siihen vastausta.

Yksi vaikuttava tekijä on varmasti huhtikuinen suuri sydänleikkaus ja sitä seurannut pitkä sairaalajakso. Se oli ruumiille ja mielelle melkoinen myllerrys. Ihmistä leikattiin, lääkittiin ja pidettiin pitkään lääkkeillä nukutettuna. Sitten hänet herätettiin ja häntä alettiin vähitellen kuntouttaa. Sitten häntä opetettiin vähitellen jälleen istumaan, seisomaan ja kävelemään.

Sellaisesta ei ehkä palata aivan muuttumattomana.

Toinen mahdollinen syy on lääkitys. Leikkauksen jälkeen lääkitykseni muuttui huomattavasti. Lääkkeitä tuli lisää, annoksia muutettiin ja elimistö joutui totuttelemaan uudenlaiseen lääkitykseen.

En ole vielä kysynyt lääkäriltä, voivatko lääkkeet vaikuttaa unien sisältöön tai värimaailmaan. Ehkä pitäisi kysyä. Mutta ihan tavallisella maallikkojärjellä ajatellen epäilen, ettei kyse ole vain lääkkeistä.

Myös elämäni on muuttunut.

Ennen leikkausta saatoin lähteä liikkeelle melko vähällä suunnittelulla. Saatoin mennä torille, kauppaan, tapaamaan ihmisiä tai hoitamaan asioita, vaikka toiselle paikkakunnalle tai jopa ulkomaille. Saatoin kirjoittaa pitkään, seurata maailman tapahtumia ja tehdä päivän aikana monenlaisia asioita.

Nyt lähes kaikkea pitää arvioida etukäteen.

Jaksanko?

Kuinka pitkään?

Miten pääsen sinne?

Miten pääsen takaisin?

Mitä tapahtuu, jos voimat loppuvat kesken?

Pitääkö levätä ennen lähtöä?

Pitääkö levätä sen jälkeen?

Elämä ei ole enää yhtä spontaania kuin ennen.

Ehkä unetkin ovat siksi muuttuneet. Ehkä mieli yrittää yön aikana rakentaa karttaa maailmasta, jonka säännöt eivät enää ole entiset. Valveilla olen omassa kodissani, tutuilla kaduilla ja tuttujen ihmisten keskellä. Silti kaikki ei tunnu aivan samalta.

Paikat ovat ennallaan, mutta minä olen muuttunut.

Ehkä juuri siksi unissa paikatkin ovat vieraita.

En silti halua selittää näitä unia liian pitkälle. En usko niiden olevan ennustuksia. En ajattele, että tuntemattomat ihmiset toisivat minulle salaisia viestejä tai että hiekanvärinen maailma tarkoittaisi jotakin, jonka voisin löytää unikirjasta.

Unet ovat unia.

Mutta ne kertovat ehkä jotakin siitä, millaista elämä juuri nyt on. Se on tuttua ja samalla vierasta. Olen kotona, mutta opettelen yhä olemaan täällä. Tunnen ympärilläni olevat ihmiset, mutta välillä en oikein tunnista itseäni. Tiedän, missä olen, mutta en aina tiedä, mihin tästä olen menossa.

Ehkä hiekanvärinen maailma on juuri sellainen välitila. Se ei ole enää sairaala. Se ei ole myöskään entinen elämä. Se on jotakin niiden välissä.

Paikka, jossa kuljetaan eteenpäin ilman selvää karttaa ja tavataan ihmisiä, joille ei ole vielä löytynyt nimeä.

Väritkin ehkä palaavat joskus. Tai sitten mieli rakentaa vähitellen kokonaan uuden värikartan.

Sitä en vielä tiedä.

Toistaiseksi herään aamuisin omassa huoneessani, katson tuttua kattoa ja kuuntelen kodin tuttuja ääniä. Hetken ajan hiekanvärinen maailma on vielä aivan lähellä. Sen käytävät, vieraat kasvot ja nimettömät paikat viipyvät mielessä. Sitten ne alkavat hitaasti hajota.

Aamupuuro valmistuu.

Kahvi tuoksuu kahvilta.

Huoneessa on taas oikeat värit.

Silti joskus aivan aamun ensimmäisinä minuutteina en ole varma, kumpi maailma tuntuu oudommalta.

Se, josta juuri heräsin.

Vai tämä, johon olen palannut.

Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com

Elämän lahja

(Valokuva: Jaso Pyykkönen)

Se on tie elämän ja käyt kulkemaan 
Läpi yön se vie ja toivon saat 
Paikan jokainen polultansa löytää 
Aina uuteen, käy tie elämän

Tämänkin blogitekstin taustalla soi Katri Helenan laulu. Hänen viimeinen singlensä, Elämän tie, ja erityisesti sen kertosäkeen ajatus elämän tiestä, joka kulkee yön läpi ja vie kohti uutta. Laulun sanat pysähtyivät mielessäni ehkä siksi, että ne osuivat taas niin lähelle omaa viimeaikaista kokemustani. Kun elämä on hetkeksi pysäytetty, kun on käyty rajalla ja saatu vielä palata, elämän tie ei ole enää vain kaunis kuva. Se on todellisuutta.

On olemassa hetkiä, jolloin elämä pysähtyy niin, ettei mikään entinen tunnu enää itsestään selvältä. Hengitys, sydämen lyönti, aamun valo, läheisen ääni, mahdollisuus nousta vielä uuteen päivään – kaikki sellainen, mikä tavallisessa arjessa unohtuu, muuttuu yhtäkkiä lahjaksi.

Tätä tekstiä saa minut kirjoittamaan jälleen oma viimeaikainen kokemukseni: rankka sairaalajakso, iso leikkaus ja ihana kotiinpaluu, vaikka sekin näytti jossain vaiheessa melkein mahdottomalta. Kun ihminen joutuu sairaalavuoteeseen pitkäksi aikaa, kahdeksi kuukaudeksi, kun keho ei enää tottele niin kuin ennen, kun sydäntä on leikattu ja elämä tuntuu olevan toisten käsissä, silloin moni asia riisutaan pois. En ole enää se, joka hallitsee, suunnittelee ja päättää. Olen hauras. Olen kannettu. Olen riippuvainen armosta, lääkärien viisaudesta, hoitajien käsistä ja läheisten rukouksista.

Sellaisessa hetkessä elämän tie ei ole kaunis ajatus tai runollinen kuva. Se on todellinen tie, jota kuljetaan vaivainen askel kerrallaan, joskus rollaattorin avulla. Joskus se kulkee valon kautta, joskus yön kautta. Joskus se vie niin lähelle rajaa, että ihminen joutuu katsomaan kuolemaa silmiin.

Ortodoksinen usko ei peitä kuolemaa eikä teeskentele, ettei sitä olisi. Kirkko laulaa hautauspalveluksessa ihmisen katoavaisuudesta, ruumiin maaksi palaamisesta ja siitä hiljaisesta vakavuudesta, jonka edessä kaikki inhimillinen ylpeys vaikenee. Mutta kirkko ei pysähdy kuolemaan. Se katsoo kuolemaa ylösnousemuksen valossa.

Siksi ortodoksiselle kristitylle kuolema ei ole vain loppu, vaan suuri salaisuus. Se on raja, jota emme voi omalla voimallamme ylittää.

Kun ihminen käy rajalla, hän ei palaa sieltä samanlaisena. Minäkään en voi ajatella palanneeni täysin entiseen. Voin palata kiitollisempana, hiljaisempana, ehkä myös herkemmin murtuvana. Voin palata mukanani kysymyksiä, joihin ei ole helppoja vastauksia. Miksi sain jatkaa? Miksi minulle annettiin vielä aikaa? Mitä varten tämä elämä nyt on?

Nämä kysymykset eivät ole vain psykologisia tai inhimillisiä. Ne ovat hengellisiä kysymyksiä. Ortodoksisessa kirkossa elämä ymmärretään lahjana ja kutsumuksena. Ihminen ei omista elämäänsä samalla tavalla kuin hän omistaa esineen. Elämä on Jumalalta saatu lahja, joka on tarkoitettu kasvamaan yhteydeksi Häneen.

Siksi jokainen uusi päivä on enemmän kuin vain jatkoa entiselle. Se on mahdollisuus katumukseen, rukoukseen, kiitokseen ja rakkauteen. Se on mahdollisuus nähdä lähimmäinen uudella tavalla. Se on mahdollisuus opetella elämään niin, että sydän ei sulkeudu Jumalalta.

Sydänleikkauksen jälkeen sana sydän ei ole enää vain hengellinen vertauskuva. Se on myös konkreettinen todellisuus. Tunnen kehossani, miten hauras elämä on. Samalla kirkko muistuttaa, että sydän on myös ihmisen hengellisen elämän keskus. Siellä ihminen kohtaa Jumalan. Siellä hän kantaa kipunsa, pelkonsa, toivonsa ja rukouksensa.

“Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua.”

Tuo rukous voi nousta minussa aivan toisenlaisena nyt, kun olen maannut sairaalassa kauan. Se ei ole enää vain opeteltu rukous. Se voi olla hengityksen kaltainen pyyntö. Se voi olla sydämen hiljainen huuto silloin, kun sanat loppuvat. Se voi olla kiitollisuutta siitä, että vielä saa elää.

Elämän tie vie läpi yön, mutta se ei vie yksin kulkemiseen. Ortodoksinen kirkko ei tunne yksinäistä pelastusta. Meitä kantavat Kristus, Jumalansynnyttäjän esirukoukset, pyhien rukoukset, kirkon liturginen elämä ja toisten ihmisten rakkaus. Kun ihminen ei itse jaksa rukoilla, kirkko rukoilee. Kun oma usko on hiljainen ja väsynyt, kirkko kantaa uskon sanoja hänen puolestaan.

Sairaalan huoneessa tämä voi tulla todelliseksi hyvin yksinkertaisella tavalla. Ristinmerkkinä. Pienenä ikonina pöydällä. Papin tuomana ehtoollisena. Läheisen viestinä. Jeesuksen rukouksena tai yleensä rukouksena, joka ehkä lausutaan kaukana, mutta joka Jumalan edessä ei ole kaukana. Kirkon elämä ei jää temppelin seinien sisälle. Se ulottuu sinne, missä ihminen makaa heikkona, odottaa leikkausta, herää nukutuksesta, pelkää, toipuu ja kysyy, miten tästä jatketaan.

Paikan jokainen polultansa löytää.

Joskus se paikka on kirkon hämärässä, tuohuksen valossa. Joskus se on oman kodin hiljaisuudessa. Joskus se on sairaalan osastolla, monitorien äänissä ja valkoisten seinien keskellä. Jumala ei ole sidottu siihen, missä me haluaisimme Hänet kohdata. Usein Hän tulee juuri sinne, missä ihminen on riisuttu omasta varmuudestaan.

Kahden kuukauden sairaalajakso, sydänleikkaus ja kuoleman rajan läheisyys eivät ole vain tapahtumia elämän varrella. Ne voivat muuttua hengelliseksi opetuspuheeksi. Ne opettavat, ettei elämä ole itsestäänselvyys. Ne opettavat, ettei kuolema ole kaukainen ajatus, joka koskee vain muita. Ne opettavat myös, että Jumalan armo voi olla läsnä silloinkin, kun ihminen ei tunne voimaa, varmuutta eikä rauhaa.

Ortodoksinen käsitys elämästä ei ole pelkkää selviytymistä tästä maailmasta. Elämä on matkaa kohti Jumalaa. Se on kilvoittelua, parantumista, murtumista ja uudistumista. Se on kuolemisen opettelua jo ennen kuolemaa: kuolemista ylpeydelle, itsekkyydelle, katkeruudelle ja sille harhalle, että kaikki on omissa käsissämme.

Mutta se on myös ylösnousemuksen opettelua. Sitä, että Jumala voi nostaa ihmisen uudelleen. Ei aina entiseen kuntoon, ei aina vanhaan elämään, ei aina sellaisena kuin ihminen itse toivoisi. Mutta Hän voi antaa uuden alun, uuden syvyyden, uuden kiitollisuuden ja uuden tavan katsoa maailmaa.

Aina uuteen käy tie elämän.

Tämä uusi ei välttämättä ole suurta ja näkyvää. Se voi olla hidas toipuminen. Se voi olla se, että jaksaa kävellä hieman pidemmälle kuin eilen. Se voi olla se, että sydämessä nousee kiitos aamusta. Se voi olla se, että uskaltaa sanoa: Herra, Sinä annoit minulle vielä tämän päivän. Opeta minua elämään se oikein.

Kotiinpaluu pitkän sairaalajakson jälkeen on sekin oma salaisuutensa. Koti, joka ennen oli arkinen paikka, voi tuntua ihmeeltä. Oma huone, oma tuoli, tutut äänet ja läheisten läsnäolo muuttuvat Jumalan hyvyyden merkeiksi. Se, mikä ennen oli tavallista, ei olekaan enää tavallista. Se on lahjaa.

Kuoleman rajan läheisyys tekee ajasta toisenlaista. Se muistuttaa, ettei aikaa ole annettu hukattavaksi. Ei siksi, että meidän pitäisi täyttää se kiireellä, vaan siksi, että jokainen päivä on mahdollisuus rakastaa, pyytää anteeksi, antaa anteeksi, rukoilla ja lähestyä Jumalaa.

Tie elämän kulkee yönkin läpi. Se kulkee sairaalan käytävien, leikkaussalin, pelon ja kivun halki. Se kulkee myös toipumisen, kiitollisuuden ja hiljaisen ihmettelyn kautta. Se ei ole aina suora tie eikä helppo tie, mutta se ei ole tie tyhjyyteen.

Se on tie, jonka päässä ei ole kuoleman pimeys, vaan ylösnousemuksen valo.

Ja ehkä juuri siksi ihminen, joka on käynyt rajalla ja saanut palata, voi sanoa hiljaa mutta toisin kuin ennen: elämä on lahja. Tämä päivä on lahja. Jokainen hengenveto on lahja.

Ja tie, jota kuljen, on yhä Jumalan kädessä.

Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com

Sitaatit osin ja alun kertosäe on tuosta Katri Helenan laulusta Elämän tie, jonka alkuperinen esittäjä (englanniksi) on Elton John. Laulun  Circle of Life on säveltänyt ja sanoittanut Elton John, Hans Zimmer, Tim Rice. Suomenkileiset sanat ovat Pekka Lehtosaaren.

HAP

 

Mihin olet menossa, Opetushallitus?

 

Aksios-ortodoksisen uskonnon oppikirjasarja

Opetushallituksen kaavailemat muutokset ortodoksisen uskonnon Aksios-oppikirjasarjaan herättävät vakavan kysymyksen: mihin suomalainen oman uskonnon opetus on oikein menossa?

Kyse ei ole enää vain yksittäisistä sanamuodoista. Kyse on paljon suuremmasta asiasta. Kyse on siitä, saako ortodoksinen lapsi koulussa enää oppia omaa uskontoaan omana uskontonaan — vai pitääkö hänen oppia tarkastelemaan sitä ulkopuolisena, varovasti, etäännytettynä ja jatkuvasti ehdollistettuna ilmiönä. Ikäänkuin vitriinissä olevaa outoa kohdetta.

Jos oppikirjasta poistetaan rukoustekstit siksi, että ne muka “velvoittavat” lasta rukoilemaan, ollaan jo hyvin oudolla tiellä. Rukous kuuluu ortodoksiseen uskoon. Ei rukouksen näkeminen oppikirjan sisäkannessa pakota ketään rukoilemaan. Ei rukouksen lukeminen tee koulusta kirkkoa. Eikä rukouksen olemassaolo oppimateriaalissa ole tunnustuksellista painostamista. Se on oman uskonnon tuntemista.

Vielä huolestuttavampaa on se, jos oppimateriaalissa ei enää saisi sanoa yksinkertaisesti: “Jumala loi maailman”, vaan se pitäisi muuttaa muotoon “kirkko opettaa” tai “Raamatun mukaan”. Tietenkin uskonnonopetuksessa voidaan kertoa, mitä kirkko opettaa ja mitä Raamattu sanoo. Mutta jos kaikki uskon sisältö pitää muuttaa varovaiseksi ulkopuoliseksi tarkkailuksi, silloin oman uskonnon opetus muuttuu vähitellen oman uskonnon museokierrokseksi.

Ortodoksinen lapsi ei ole museovieras omassa uskossaan.

Samalla tavoin on outoa, jos ilmaisu “ortodoksit tekevät ristinmerkin” katsotaan ongelmalliseksi. Mitä ortodoksisen uskonnon oppikirjassa sitten saisi sanoa? Saako sanoa, että ortodoksit käyvät kirkossa? Saako sanoa, että ortodoksit viettävät pääsiäistä? Saako sanoa, että ortodoksit osallistuvat liturgiaan? Saako sanoa, että ortodoksit uskovat Kristuksen ylösnousemukseen?

Vai pitääkö kaikki muuttaa muotoon: “joissakin ortodoksisissa yhteyksissä voidaan ajatella, että eräät ihmiset mahdollisesti tekevät näin”?

Tällainen kielen varovaisuus ei ole enää neutraaliutta. Se on uskonnollisen kielen tyhjentämistä.

Oman uskonnon opetuksessa lapsella pitää olla oikeus tunnistaa oma uskonsa. Hänen pitää saada kuulla siitä kielellä, joka ei häpeä eikä piilottele. Jos oppikirjassa ei saa sanoa “oma uskontoni”, vaan se pitää muuttaa muotoon “uskonto koulussa ja perheessä”, kysymys kuuluu: miksi sana “oma” on vaarallinen? Onko ortodoksina oleminen lapselle sallittua vain yksityisesti, mutta ei enää koulun oppimateriaalissa?

Suomessa on pitkään puolustettu ajatusta oman uskonnon opetuksesta. Se ei ole ollut sattuma eikä virhe. Se on ollut osa vähemmistöjen oikeuksien turvaamista. Ortodoksit ovat Suomessa pieni uskonnollinen vähemmistö. Juuri siksi oman uskonnon opetus on ollut tärkeää. Se on antanut ortodoksisille lapsille mahdollisuuden oppia omaa perinnettään, juhliaan, rukouksiaan, pyhiään, kirkkoaan ja elämäntapaansa.

Nyt näyttää siltä, että tätä oikeutta kavennetaan hallinnollisen varovaisuuden, poliittisen paineen ja käsitteellisen epäselvyyden vuoksi.

Tässä yhteydessä on kysyttävä myös toinen, hyvin konkreettinen kysymys: onko samanlaista tarkastelua tehty myös luterilaisissa oppikirjoissa? Onko niistä yhtä tarkasti poistettu kaikki sellainen kieli, joka voisi kuulostaa oppilaan omalta uskonnolliselta kieleltä? Onko luterilaisen uskonnon kirjoissa käyty samalla tavalla läpi rukoukset, virret, kirkolliset tavat, kaste, ehtoollinen ja seurakuntaan kuuluminen?

Entä onko vastaavaa tarkastelua tehty muissa oppiaineissa, esimerkiksi historian oppikirjoissa? Miten niissä puhutaan kristinuskosta, ortodoksisuudesta, luterilaisuudesta, vähemmistöistä, Venäjästä, Karjalasta, evakoista, Ruotsin ajasta, reformaatiosta tai Suomen kansallisesta identiteetistä? Jos ortodoksisen uskonnon oppikirjan yksittäisetkin ilmaisut arvioidaan näin herkästi, samalla herkkyydellä olisi arvioitava myös sitä, miten vähemmistöistä puhutaan koko koulun oppimateriaalissa.

Vai onko niin, että ortodoksisen vähemmistön oma kieli on helpompi siivota pois kuin enemmistön vakiintuneet kulttuuriset oletukset?

Tähän liittyy myös opetusministeri Anders Adlercreutzin vastuu. Hän on sekä RKP puheenjohtaja että opetusministeri. RKP on perinteisesti puolustanut ruotsinkielisen vähemmistön oikeuksia, kieltä, kulttuuria ja identiteettiä. Juuri siksi on aiheellista kysyä: aikooko opetusministeri puuttua samalla vakavuudella myös siihen, miten muista vähemmistöistä puhutaan suomalaisissa oppikirjoissa?

Jos ortodoksisen lapsen oma uskonnollinen kieli pitää koulun nimissä etäännyttää, millä perusteella ruotsinkielisen lapsen oma kieli, kulttuuri ja identiteetti saavat näkyä myönteisesti ja omasta näkökulmastaan? Jos sana “oma” on ongelmallinen ortodoksisen uskonnon oppikirjassa, olisiko se ongelmallinen myös silloin, kun puhutaan omasta äidinkielestä, omasta kulttuurista tai omasta vähemmistöasemasta?

Tuskin kukaan hyväksyisi sitä, että ruotsinkielisistä lapsista puhuttaisiin koulukirjoissa vain etäännytetysti, ulkopuolisina tarkastelun kohteina, varoen kaikkea sellaista, mikä voisi vahvistaa heidän omaa identiteettiään. Miksi sama olisi hyväksyttävää ortodoksisten lasten kohdalla?

Kukaan vakavasti ajatteleva ortodoksi ei vaadi, että koulussa pakotetaan lapsia rukoilemaan, osallistumaan jumalanpalveluksiin tai liittymään seurakunnan toimintaan. Se ei ole koulun tehtävä. Mutta aivan eri asia on opettaa, mitä rukous on, mitä liturgia on, mitä ehtoollinen on, mitä ristinmerkki merkitsee ja miten ortodoksinen kristitty elää uskoaan.

Jos tätä ei saa opettaa elävänä perinteenä, mitä silloin enää opetetaan?

Erityisen hämmentävää on se, että kysymykset kuten “Miten pääsee seurakunnan jäseneksi?” tai “Miten voit olla mukana seurakunnan toiminnassa?” katsotaan sitouttaviksi. Miksi? Eikö lapsi saa tietää, miten hänen oma kirkkonsa toimii? Eikö oman uskonnon opetuksessa saa kertoa, mitä seurakuntaelämä tarkoittaa? Eikö vähemmistökirkon lapsella ole oikeutta ymmärtää yhteisöään?

Tämä ei ole sitouttamista. Tämä on perustietoa.

Opetushallitukselta on nyt kysyttävä suoraan: millaisia arvoja suomalaisessa koulussa saa opettaa? Saako opettaa vain sellaisia arvoja, jotka on riisuttu kaikesta uskonnollisesta sisällöstä? Saako lapselle kertoa ympäristövastuusta, yhdenvertaisuudesta, ihmisarvosta ja osallisuudesta vahvasti ja myönteisesti, mutta ei siitä, että hänen omassa uskossaan rukous, kirkko, ehtoollinen ja ristinmerkki ovat todellisia ja merkityksellisiä asioita?

Miksi juuri uskonnollinen vakaumus muuttuu koulussa niin helposti epäilyttäväksi?

Tässä kohdassa on uskallettava sanoa ääneen myös se, mitä moni ehkä ajattelee hiljaa: eikö tällainen toiminta ala jo lähestyä jonkinasteisen syrjinnän muotoja? Jos yhden pienen uskonnollisen vähemmistön oppimateriaalista ryhdytään järjestelmällisesti poistamaan sen omaa kieltä, omaa sisäistä näkökulmaa ja omaa hengellistä todellisuutta, kyse ei ole enää vain pedagogisesta hienosäädöstä. Kyse voi olla vähemmistöidentiteetin kaventamisesta.

Syrjintä ei aina tarkoita avointa kieltoa tai suoraa pilkkaa. Se voi olla myös sitä, että vähemmistön oma ääni muutetaan hyväksyttäväksi vasta sitten, kun se on riittävästi laimennettu. Se voi olla sitä, että ortodoksinen lapsi saa kyllä kuulla ortodoksisuudesta, mutta ei enää ortodoksisuuden omalla kielellä. Se voi olla sitä, että vähemmistön perinne saa olla koulussa esillä vain, jos siitä on ensin poistettu sen elävä sydän.

Ortodoksinen usko ei ole lapselle vaara. Rukous ei ole lapselle vaara. Ristinmerkki ei ole lapselle vaara. Liturgia ei ole lapselle vaara. Se, että lapsi tunnistaa olevansa ortodoksi, ei ole demokraattiselle yhteiskunnalle vaara.

Päinvastoin: lapsen oman uskonnollisen identiteetin kunnioittaminen on osa todellista moniarvoisuutta.

Jos koulun nimissä ryhdytään poistamaan uskonnollisesta opetuksesta sen oma kieli, oma ääni ja oma sisäinen näkökulma, ei rakenneta neutraalia koulua. Silloin rakennetaan koulua, jossa uskonnollinen perinne saa olla olemassa vain etäisenä tarkastelukohteena, pikanttina kuriositeettina, ei elävänä todellisuutena.

Se olisi vakava virhe.

Opetushallituksen pitäisi nyt pysähtyä. Sen pitäisi kuunnella ortodoksisen uskonnon opettajia, kirkon asiantuntijoita, perheitä ja ennen kaikkea niitä lapsia, joita asia koskee. Oman uskonnon opetusta ei pidä muuttaa varovaiseksi katsomustiedoksi takaoven kautta. Jos Suomessa todella halutaan säilyttää oman uskonnon opetus, sen on saatava olla oman uskonnon opetusta myös sisällöltään, kieleltään ja hengeltään.

Samalla opetusministeriltä on syytä odottaa selkeää vastausta: puolustetaanko Suomessa kaikkien vähemmistöjen oikeutta omaan kieleen, omaan perinteeseen ja omaan identiteettiin — vai vain joidenkin vähemmistöjen?

Muuten on sanottava rehellisesti, että kyse ei ole enää oman uskonnon opetuksesta, vaan sen vähittäisestä purkamisesta.

Ja silloin kysymys kuuluu entistä vakavammin:

Mihin olet menossa, Opetushallitus?

Onko ortodoksisella lapsella Suomessa yhä oikeus oppia omaa uskoaan omana uskona — vai pitääkö hänen jo alakoulussa oppia häpeämään sitä, etäännyttämään se ja puhumaan siitä kuin se ei oikeastaan kuuluisi hänelle lainkaan?

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja / ortodoksi
nettihoukka@gmail.com

Kun oma aika alkaa palata

 

(Valokuva: Sonja Pyykkönen)

Kesä on torilla omalla tavallaan armoton.

Se ei odota ketään.

Mansikat tulevat myyntiin, uudet perunat ilmestyvät laatikoihin, kahvipöydissä istutaan niin kuin aina ennenkin, ihmiset pysähtyvät juttelemaan, joku taluttaa koiraa, joku kiirehtii apteekkiin, kirjastoon, kauppaan joku ostaa vihanneksia ja joku vain kulkee läpi torin matkalla jonnekin muualle.

Elämä jatkaa liikettään.

Se ei pysähtynyt siksi aikaa, kun minä olin poissa.

Tämä ajatus on viime päivinä tuntunut vähän kummalliselta. Kymmenen vuotta sitten kirjoitin täällä blogissani palaamisesta pitkältä matkalta Euroopasta. Olin silloin ollut poissa tutuista ympyröistäni, matkailuautolla liikkeellä, retkeilyalueilla, puskaparkeissa ja erilaisissa tienvarsien pysähdyspaikoissa. Albaniassa asti. Päivät kulkivat silloin toisenlaisessa rytmissä. Paikka vaihtui, maisema vaihtui, kahvi keitettiin milloin missäkin, ja arjen tavallinen järjestys oli hetkeksi jäänyt taakse.

Kun sellaiselta matkalta palaa kotiin, paluu vaatii totuttelua. Piti jollain tavalla opetella uudelleen torikahvit, kauppareissut, kotikadut, tutut ihmiset ja se tavallinen suomalainen arki, joka matkan aikana oli jäänyt vähän etäälle.

Nyt en palaa retkeltä.

Nyt palaan sairaalasta.

Se on aivan toisenlainen poissaolo. Siihen ei kuulu retkeilyalueita, puskaparkkeja, matkailuauton pientä omaa maailmaa eikä sitä vapautta, että voi aamulla päättää, jääkö vielä paikalleen vai siirtyykö seuraavaan maisemaan. Siihen kuului sairaalasänky, leikkaussali, tutkimuksia, toimenpiteitä, hoitajien askeleita, lääkärien sanoja, omaa avuttomuutta ja pitkää odottamista.

Siihen kuuluu myös se outo kokemus, että maailma kutistuu ensin huoneen kokoiseksi ja sitten vähitellen sängyn, tuolin ja seuraavan askeleen kokoiseksi.

Silti paluussa on jotakin samaa kuin silloin kymmenen vuotta sitten.

Pitkän poissaolon jälkeen tavallinen arki ei tunnu heti omalta. Se seisoo kyllä paikallaan odottamassa, mutta siihen ei voi vain hypätä takaisin. Se täytyy ottaa vastaan vähän kerrallaan.

Ennen torille aamukahville lähteminen oli yksinkertainen asia. Siinä ei ollut suurta ohjelmaa. Lähtö oli lähtö. Kengät jalkaan, avaimet mukaan, ovi kiinni ja torille. Kahvi tilattiin, istuttiin, katseltiin ihmisiä ja ehkä vaihdettiin muutama sana jonkun tutun kanssa.

Nyt sama asia on muuttunut melkein tapahtumaksi.

Torikahvi ei ole vain kahvia. Se on mittari. Se on pieni koe siitä, miten ihminen palaa takaisin omaan elämäänsä. Jaksanko lähteä? Jaksanko kävellä? Tarvitsenko tauon? Kuinka pitkälle uskallan mennä? Entä jos väsy iskee kesken kaiken? Onko paluumatka liian pitkä? Onko tämä tänään vielä liikaa?

Aivan tavallisesta asiasta on tullut päämäärä.

Ja ehkä juuri siksi se tuntuu niin tärkeältä.

Sairaalasta palatessa koti ei ole pelkästään koti. Se on myös välietappi. Se on paikka, jossa ihminen alkaa hiljalleen koota itseään takaisin. Ei entiselleen, sillä siihen sanaan en oikein enää luota. Ehkä entinen ei edes ole oikea tavoite. Ehkä tärkeämpää on päästä johonkin uuteen tavallisuuteen, sellaiseen arkeen, jossa tämän kaiken jäljet ovat mukana mutta eivät enää määrää kaikkea.

Kotiin päästyäni olen huomannut, että aika on muuttunut.

Sairaalassa aika ei ollut minun aikaani. Se oli mittausaikaa, lääkkeiden jakoaikaa, lääkärinkiertoaikaa, ruokakärryn aikaa, tutkimusten aikaa, odottamisen aikaa. Päivä rakentui ulkopuolelta. Joku tuli, joku meni, jotakin mitattiin, jotakin kysyttiin, jotakin päätettiin, jotakin siirrettiin huomiseen.

Oma osuus oli usein vain olla siinä ja suostua siihen, mitä seuraavaksi tapahtui.

Ja hyvin usein se oma osuus oli vieläkin vähemmän. Se oli pitkän aikaa selällään sängyssä makaamista ja katon tuijottelua. Tunnista toiseen. Päivästä toiseen. Välillä kaikenlaisten letkujen ja piuhojen kautta monitoreihin kytkettynä. Oli oltava paikallaan ja odotettava, että jokin kone ilmoittaa, jos jotakin pitäisi tehdä. Tai että joku ihminen tulee katsomaan, mitä kone näyttää. Sairaalassa ihminen voi muuttua hetkittäin melkein osaksi järjestelmää: ruumis mittareissa, katse katossa, ajatukset jossakin unen ja valveen välimaastossa.

Se on erikoinen kokemus.

Ei välttämättä dramaattinen joka hetki, mutta kuluttava. Sillä tavalla kuluttava, että sen ymmärtää oikeastaan vasta jälkeenpäin. Kun ympärillä ei enää ole samoja ääniä, samoja piippauksia, samoja käytävältä kantautuvia askelia eikä samaa pakollista odottamista.

Kotona aika ei ole vielä kokonaan palannut minulle, mutta se on alkanut kääntyä minun suuntaani.

Se on suuri asia.

Aamun ensimmäinen hetki ei ole enää sairaalan käytävän ääniä, vaan oma huone, oma valo, oma hiljaisuus, aamupuuro ja aamukahvi. Päivä ei ala samalla tavalla ulkoa annettuna, vaikka hoitajien käynnit, lääkkeet ja harjoitukset siihen edelleen kuuluvat. Minulla on taas enemmän omaa aikaa. Voin istua hetken tuolissa ilman että se on osa jotakin toimenpidettä. Voin katsoa ikkunasta ilman että odotan seuraavaa kutsua. Voin juoda kahvia silloin, kun se minulle sopii, en vain silloin, kun tarjotin tuodaan.

Se kuulostaa pieneltä.

Mutta se ei ole pieni asia.

Oma aika on osa ihmisarvoa. Se on sitä, että ihminen ei ole vain hoidettava, siirrettävä, mitattava ja tarkkailtava. Hän on jälleen joku, jolla on oma rytmi, oma tahto, oma tapa viipyä hetken jonkin asian äärellä. Hän saa olla muutakin kuin toipumisen kohde.

En ole vielä täysin oman aikani herra. Ehkä en tule olemaankaan sillä tavalla kuin ennen ajattelin. Mutta nyt aika ei enää kulje pelkästään sairaalan kelloissa. Se alkaa kulkea myös minun sisälläni. Se tuntuu hitaana aamuna, levollisena hetkenä, päätöksenä nousta tai jäädä vielä istumaan, voimana tehdä pieni asia itse ja viisautena jättää toinen asia tekemättä.

Tämä on toipumista sekin.

Ei vain kävelymetrejä, pulssia, haavojen paranemista tai lääkkeiden vaikutusta, vaan oman ajan takaisin saamista.

Kymmenen vuotta sitten matkalta palannut ihminen saattoi vähän naureskella itselleen, kun kotimaan arki tuntui taas hetken oudolta. Nyt naurua on vähemmän, mutta havainto on sukua samalle asialle. Kun on ollut tarpeeksi kauan poissa omasta tavallisesta elämästään, siihen ei palaa yhdellä ovenavauksella.

On opeteltava uudelleen pieniä asioita.

Miten kotona liikutaan.

Mistä kädellä kannattaa ottaa tukea.

Missä kohdin on levähdettävä.

Miten pitkään jaksaa puhua.

Mitä kannattaa tehdä aamulla ja mitä vasta iltapäivällä.

Miten paljon yhdelle päivälle uskaltaa antaa tehtäviä.

Samalla on opeteltava hyväksymään, että maailma torin ympärillä ei odottanut minua. Se jatkoi olemistaan. Ja hyvä niin. Siinä on oikeastaan jotakin lohdullista. Kun minä palaan vähitellen takaisin, minun ei tarvitse rakentaa kaikkea alusta. Tori on siellä. Kadut ovat siellä. Kahvilat ovat siellä. Ihmiset kulkevat. Kaupungin äänet ovat tallella.

Minun tehtäväni on löytää tie niiden luo uudelleen.

Mutta poissaolon aikana maailmassa on ehtinyt tapahtua muutakin.

Sairaalajakson aikana kaksi tuttua kollegaani oli kuollut. Ehkä muitakin. Mene ja tiedä. Sellainen tieto pysäyttää eri tavalla silloin, kun itse on juuri ollut pitkään siellä, missä elämän rajat tulevat tavallista lähemmäksi. Kuolema ei silloin ole enää vain uutinen, ei vain nimi muistokirjoituksessa, ei vain tieto jonkun tutun poismenosta. Se on hiljainen muistutus siitä, että aika ei pysähdy odottamaan ketään. Minuakaan.

Toiset lähtevät sillä välin, kun itse yrittää palata.

Siinä on jotakin raskasta.

Ei välttämättä sellaista raskautta, joka purkautuu suurina sanoina tai voimakkaana itkuna. Pikemminkin se tulee hiljaisuutena. Istuu hetken paikallaan ja ajattelee: tuokin ihminen oli vielä äsken mukana tässä samassa maailmassa. Nyt ei enää ole. Ja minä olen tässä, kotiin palanneena, vielä opettelemassa, miten noustaan, miten kävellään, miten eletään seuraavaa päivää.

Sellaiset uutiset eivät tee toipumisesta synkempää, mutta ne tekevät siitä vakavampaa.

Ne muistuttavat, ettei paluu elämään ole itsestäänselvyys. Se on lahja. Vaikea lahja joskus, raskas lahja, vaativa lahja, mutta lahja kuitenkin.

Tässä paluussa on myös toinen puoli. Ihmisiä kaipaa ja samalla ihmisiin vähän väsyy jo etukäteen. Se on hämmentävä yhdistelmä. Sairaalassa ja pitkän sairauden keskellä ihminen ikävöi tavallista keskustelua, tuttuja kasvoja, ystävän ääntä, pientä huumoria, arjen tarinoita. Mutta kun niitä sitten on tarjolla, huomaa, ettei oma jaksaminen ole vielä entisen kaltainen.

Ei ehkä jaksa pitkää vierailua.

Ei jaksa monen ihmisen ääntä.

Ei jaksa selittää kaikkea alusta.

Ei jaksa olla reipas.

Ja kuitenkaan ei haluaisi sulkea ketään ulkopuolelle.

Tätäkin pitää opetella. Sairaudesta palaava ihminen ei palaa vain kotiin. Hän palaa myös toisten ihmisten keskelle uudessa muodossa. Hän joutuu hyväksymään, että läheisyyskin tarvitsee nyt toisenlaisen rytmin. Lyhyempi riittää. Hiljaisempikin riittää. Kaikkea ei tarvitse jaksaa yhdellä kertaa.

Läheisten merkitys tässä kaikessa on ollut valtava, mutta en halua tehdä siitä vain kaunista lausetta. Se on ollut hyvin käytännöllistä. On hoidettu asioita, joita en itse voinut hoitaa. On selvitetty, kysytty, järjestetty, kuljetettu, muistettu ja oltu saatavilla. On tehty sellaisia pieniä ja suuria tekoja, joista rakentuu kokonainen turvaverkko.

Se ei ole ollut koristeellista rakkautta.

Se on ollut toimivaa rakkautta.

Sellaista, joka näkyy kalenterissa, kauppakassissa, puhelinsoitossa, lääkepakkauksessa, ruokapöydässä ja siinä, että joku huomaa, kun voimat vähenevät. Se on rakkautta, joka ei tee itsestään numeroa, mutta jonka puuttumisen huomaisi heti.

Myös kotihoidon ja arkikuntoutuksen käynnit ovat osa tätä uutta arkea. He tulevat, katsovat, kysyvät, tarkistavat, auttavat ja jatkavat matkaansa seuraavan ihmisen luo. Jokainen käynti muistuttaa siitä, että kotiin palaaminen ei tarkoita yksin jäämistä. Se tarkoittaa toisenlaista hoidon muotoa. Sairaalan käytävät ovat jääneet taakse, mutta huolenpito ei ole kadonnut.

Se on muuttanut muotoaan.

Ruokakin on saanut uuden merkityksen. Ennen saatoin ajatella ruokaa makuna, nautintona, torin ostoksina, uusina perunoina, kalana, mansikoina ja kahvin kanssa syötävänä pullana. Nyt ruokaan liittyy myös voima. Syöminen ei ole vain mieliteko, vaan osa palautumista. Jokainen kunnolla syöty ateria on pieni liittolainen.

Sekin on kummallista, miten arkinen asia voi muuttua merkitykselliseksi, kun ruumis on ollut kovilla.

Kahvi ei ole vain kahvi.

Ateria ei ole vain ateria.

Kävely ei ole vain kävely.

Uni ei ole vain uni.

Kaikki nämä ovat nyt osa hitaasti rakentuvaa siltaa takaisin.

Olen ajatellut myös omaa ortodoksista uskoani. En sillä tavalla, että osaisin antaa tälle kaikelle siistin selityksen. En osaa. Enkä oikeastaan tahdokaan. Sairaus ei muutu paremmaksi sillä, että siitä tehdään liian nopeasti opetus. Kipu ei kaunistu, pelko ei katoa eikä avuttomuus muutu juhlalliseksi vain siksi, että sen päälle asetetaan hurskaita sanoja.

Mutta usko on ollut mukana toisella tavalla.

Se on ollut hiljainen pohja. Se on ollut tieto siitä, että ihmisen elämä ei ole vain hänen omissa käsissään. Se on ollut rukouksen katkonaisia sanoja, joskus vain sisäistä huokausta. Jeesuksen rukousta silloin, kun muuhun ei pystynyt. Se on ollut kokemus siitä, että hauraus ei ole sama asia kuin hylätyksi tuleminen. Ja se on ollut kiitollisuutta, joka ei ole aina äänekästä, mutta joka palaa mieleen yhä uudelleen.

Kiitos siitä, että olen kotona.

Kiitos siitä, että saan opetella uudelleen.

Kiitos siitä, että tori on yhä olemassa.

Kiitos siitä, että joku odottaa minua kahville, vaikka en vielä tiedä, milloin sinne asti pääsen.

En tiedä, millainen ensimmäinen torikahvi sairaalasta paluun jälkeen lopulta on. Ehkä se on lyhyt. Ehkä kahvi ehtii jäähtyä, kun keskityn vain istumiseen ja ympärille katsomiseen. Ehkä joudun lähtemään kotiin nopeammin kuin haluaisin. Ehkä väsy tulee yllättäen. Ehkä se ei näytä ulospäin miltään erityiseltä.

Mutta minulle se voi olla suuri hetki.

Ei siksi, että torikahvissa olisi jotakin ihmeellistä, vaan siksi, että se on tavallista. Ja juuri tavallinen on nyt muuttunut arvokkaaksi. Tavallinen on se maa, jolle yritän takaisin. Ei entisenä sankarina, ei reippaana matkailijana, ei sellaisena, joka vain jatkaa siitä mihin jäi, vaan ihmisenä, joka on käynyt kaukana, vaikka ei poistunut kotimaasta.

Sairaalasta palaaminen on matka, jota ei merkitä karttaan.

Siinä ei piirretä reittiä retkeilyalueelta toiselle, ei etsitä seuraavaa puskaparkkia eikä käännetä matkailuauton keulaa kohti uutta maisemaa. Siinä kuljetaan vuoteesta tuoliin, tuolista ovelle, ovesta rappukäytävään, rappukäytävästä ulos, ja ehkä jonakin päivänä torille asti. Se on lyhyt matka mitattuna kilometreissä, mutta - se on hieman Neil Amstrongia mukaillen - pitkä matka ihmiselle, joka kokoaa itseään uudelleen.

Ja ehkä juuri siksi se ensimmäinen torikahvi on enemmän kuin kahvi.

Se on merkki siitä, että oma aika on alkanut palata.

Ei kiireisenä eikä entisenlaisena.

Vaan hitaampana, hauraampana ja ehkä juuri siksi tarkempana.

Sellaisena aikana, jossa ihminen huomaa enemmän. Kahvikupin lämmön. Torin äänet. Kesän valon. Oman hengityksen. Toisen ihmisen läsnäolon. Sen, että on tullut takaisin.

Ei kokonaan entiseen.

Mutta takaisin elämään.

Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com