Hyvä ja paha netti (osa III)

(tämä on jatko-osa edelliseen blogijuttuun)
Eihan se pitänyt näin mennä

Tosiasia on, että netissä on runsaasti hyviä tietosivuja. Toimitin muuten yhtä sellaista ja se oli alkuun todella mukavaa. Sitten nettiin alkoi tulla foorumeja, joita alettiin myöhemmin nimittää keskustelusivuiksi. Menin niillekin mukaan ja pian alkoivat jyvät erottua akanoista. Muutaman vuoden aktiivisesti niitä seurattuani, aloin jo tuntea useimmat samoilla sivuilla huseeraavat ihmiset, mukavat ja häiriköt tai muuten vain hissukat tai hankalat, siinä missä aktiiviset ja oikeasti kantaa ottavatkin. Silti en suinkaan ryhtynyt listaamaan ihmisiä heidän ominaisuuksiensa mukaan enkä luokittelemaan heitä tämän ominaisuuden perusteella hyviin ja pahoihin.

Mutta tilanne paheni entisestään. Mielenterveydellisten tai muutoin sairaiden tai vaikka ihan vain erilaisista syistä hankalien ihmisten oheen alkoi nettiin tulla huijareita, rikollisia, valehtelijoita, taloudellista etua tavoittelevia, trolleja ja kaikkea muutakin maan ja taivaan väliltä. Ei ollut mitään netin ajokorttia, jonka olisi väärinkäytöksillä menettänyt ja sen jälkeen reputettu pois netistä. Kaikki saivat siellä huseerata omalla tavallaan, totuudella tai valheella.

Samaan aikaan siellä lisääntyi myös sellaisten ihmisten määrä, jotka eivät omista henkilökohtaisista rajoituksistaan johtuen erottaneet toisten tuottamaa hyvää ja pahaa tarkoitusta toisistaan, vaikka se olisi ollut melkein miten ilmiselvä tahansa. Nigerialaiskirjeet upposivat liian moneen ihmiseen ja netti-don-juanit tai -juanitat tyhjensivät yksinäisten herkkäuskoiten tilit.

Vanhat ihmiset eivät oppineet kaikkia digimaailman temppuja ja heillä oli monella vielä tallessa ajatus- ja arvomaailmassaan tärkeinä asioina rehellisyys ja totuus, joiden he olettivat samoin olevan netissäkin. Lisäksi sivuille tuli runsaasti ihmisiä joiden kognitiiviset taidot, äly ja oivallus, eivät riittäneet myöskään erottamaan oikeita ja vääriä asioita. Pöytä alkoi ollakin katettu huijareille.

Näiden ohessa ääntään korottivat ne perusänkyrät, joille mikään maailmassa tai edes netissä tehty ei koskaan ole kyllin hyvää, kaikessa on aina puutteita ja parannettavaa, jos ei muuta niin etsitään parempi pilkun paikka. Unohdettiin täysin, että monia sivuja - sitäkin jossa itse olin mukana - tekee pieni ryhmä vapaaehtoisia talkoilla, ilmaiseksi, rakkaudesta asiaan, ei palkkatyöläisinä eikä tällaisen toiminnan huippuammattilaisina.

Yritin suojautua itse ja suojata moderoimiani keskusteluryhmiä niillä välineillä, mitä netti tarjosi ja yhä tarjoaa: suljetuilla sivuilla julkisten sijaan, rekisteröitymisillä omilla oikeilla nimillä nimimerkkien sijaan sekä ryhmästä hiljentämisellä ja poistamisella, tietynlaisella jäsenkontrollilla, jolloin kaikkia ei automaattisesti valita ryhmiin, jos pelkona on häiriköinti ja ongelmat, änkyröinti, jne. Kritiikkiä ei suinkaan pelätty, eikä erilaisia, poikkeavakin mielipiteitä, mutta ne pitää osata kertoa kiihkoilematta, sivistyneesti ja ilman provosointia. Ja toisin päin - kaikesta netistä lukemastaan ja näkemästään ei ole syytä provoisoitua. Sain avukseni hyviä ihmisiä moderoimaan sivuja, sellaisia, joilla oli pitkälti samat arvot ja ajatukset nettiasioistakin ja jotka myös olivat olleet netissä jo riittävän kauan tunnistaakseen asioita ja eritoten ihmisiä.

Se malli kyllä toimi ja toimii yhä, mutta on se samalla vienyt jotain oleellista tuolta medialta mukanaan. Tietyn vapauden ja oivaltamisen. Samalla se on lisännyt hurjasti turhaa työtä ja moderointia tekevien paineita selvitä työstään. Eihän sen pitänyt ehkä ihan näin mennä, eihän. Mutta niin vain meni.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Tulossa viimeinen osa: "Mitähän tekisin?"

Hyvä ja paha netti (osa II)

(tämä on jatko-osa edelliseen blogijuttuun)

Nettikansan sylkykuppi

Melko pian – koska toimin ylläpitäjänä ja moderaattorina eräillä ns. puolijulkisilla sivuilla – ”pääsin mukaan” siihen joukkoon, jonka syytä tässä "modernissa digimaailmassa" ovat kaikki virheet ja huonot asiat. Kun jollakin oli paha olo, surullinen mieli, puoliso petti, lapset eivät pärjänneet, oli rahahuolia, sairastelua, masennusta, mitä kaikkea olikaan, oli helppo purkaa pahaa oloaan tuntemattomiin, kasvottomiin, syyttömiin ihmisiin netissä. Ja sivuja moderoivathan olivat oivallisia kohteita, hehän yrittivät rajoittaa ihmisten luovuutta, analyyttistä elämän otetta, sanan- ja puhevapautta ja kaikkea sitä, mitä länsimaisessa demokratiassa pidettiin kaikkien oikeutena ja erityisesti oikeutena silloinkin, kun sitä käytettiin ronskisti väärin.

Sylkykuppi Amazonin ostoslistalta.

Kun tuollaisia asioita yritti sitten moderoida oikein, siinä vääristyi varmaan kohta omakin oikeudentaju ja asioita alkoi nähdä entistä enemmän henkilökohtaisina, ongelmat selvästikin henkilöityivät. Aiemmin rauhanomaisista keskustelukumppaneista alkoi tulla ketä mitäkin ja mistäkin. Jos ei nyt ihan vihollisia, niin ei myöskään oikein kavereitakaan – joiksi heitä joillakin sosiaalisen median palstoilla kuitenkin nimitettiin. Kanssakäyminen jäykistyi ja jäähtyi kohta kokonaan, osa bannasi eli poisti minut ”kaverilistaltaan”, se kun nyt oli melko helppoa tehdä muutamalla hiiren klikkauksella. Aiemmilla kaverimeriiteillä ei ollut enää mitään krediittiä ja todellista ystävyyttähän noissa suhteissa ei oikeastaan kai koskaan ollut ollenkaan. Usein se oli pelkästää yritystä hyötyä toisen tekemisistä ja toisista tai uteliasta tirkistelyä toisen elämään.

Itsekin aloin jo miettiä erilaisia bannauksia itseäni suojellakseni ja välttyäkseni noilta vihamieliseltä tirkistelyltä omiin asioihini ja elämääni. Samalla tietysti mietin – minkä olin jo onneksi tehnyt aiemminkin – mitä itsestäni kerroin muille sosiaalisessa mediassa. Todelliset kaverit tunsivat minut livenä, ei heille tarvinnut kertoa, millainen olen. Kurkistelijakaverit olivat kiinnostuneita jopa siitä, mitä lääkkeitä käytän ja mihin tauteihin. Silloin soivat ensimmäisen kerran hälytyskellot. Mitä se kenellekään kuuluu, mitä syön, mitä juon, mitä lääkkeitä käytän, miten elän.

Asiat veivät kuitenkin aikansa, sillä meidät oli ehdollistettu ajatukselle, ettemme pärjää enää nykymaailmassa ilman sosiaalista mediaa ja siinä tapahtuvaa modernia ja nopeaa yhteydenpitoa, joka on samalla vaivatonta ja helppoa – melkein ilmaistakin.

Lisäksi pitää tietysti sanoa, että näinhän toki on. Kyllä yhteydenpito on helppoa ja vaivatonta netissä. Sitä kautta on löytynyt sukulaisia, ystäviä ja kauan sitten kadonneita tuttuja. Mutta on sieltä löytynyt paljon muutakin – niin hyvää kuin pahaa, kaunista ja rumaa ja mikä tärkeitä: totta ja valhetta oikein roppakaupalla. Mutta osaammeko me suodattaa tuota tietoa niin, että se oikea tieto, totuus, tulee vain perille tai jos tulee molempia, vain oikealla tiedolla on mahdollisuus vaikuttaa meihin. Tunnistammeko netissä totuuden? Se on muuten todella vaikeaa.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
(Tämä blogijuttu jatkuu vielä uudella osalla.)

Hyvä ja paha netti (osa I)

(Tämä on eka osa ehkä kaksi tai kolme osaa käsittävästä kokonaisuudesta)

Hyppään pois oravanpyörästä

Kun on kolmisenkymmentä vuotta tehnyt ”nettitöitä” eli aikanaan työssä ollessaan työskennellyt aika suurelta osin nettiä käyttänen ja sittemmin eläköidyttyään ja jo aiemminkin harrastanut myös julkaisemista netissä tai netin kautta, sen avulla, ja sitten päättääkin yhtäkkiä jättää ne hommat vähemmälle, voisi olettaa, että vastassa on vieroitusongelmia. Niin muuten varmaan onkin!

Monesta eri syytä johtuen, päätin taas – olen siis tehnyt saman päätöksen jo useita kertoja aiemmin – vähentää merkittävästi ja osin jopa lopettaa nettiaktiivisuuttani. Nyt hieman tuntuu kerrakin siltä, että olen noita aiempia enemmän tai vähemmän tussahtaneita kokeiluja ajatellen kerrankin tosissani. Mutta saa nyt sitten nähdä, kuinka tosissani.

Ericson 450 Hotline NMT

Olen ollut netissä jo kauan ja toiminut erilaisten älypuhelimien ja niitä edeltävien NMT- ja GSM-puhelimien kanssa jostain 1980-luvulta alkaen, jolloin minulla oli ensimmäinen, silloin lähes 20 000 mummon markkaa maksanut (tosin itse ei tarvinnut sitä onneksi maksaa) Ericsonin NMT 450-puhelin – sellainen kääntyvällä antennilla varustettu. Sitä ennen vuosi pari aiemmin soittelin veljeni tolkuttoman kalliilla ja pienen matkalaukun kokoisella ”kannettavalla” (lue: raahattavalla) muistaakseni Mobiran puhelimella Ruotsin Kolmårdenin hotellin kesäiseltä parvekkeelta viinilasi kädessä tutuille tyyliin ”etpä arvaa, mistä soitan”.

Mobira 450 NMT

Nyt minulla on kotona yhä ainakin yksi vanha, mutta toimiva PC-raato, kaksi modernia kannettavaa eli läppäriä ja yksi vanhempi Linuxilla varustettu mini-sellainen vielä varalla ja ainakin kaksi, kolme älykännykkää eri puhelinnumeroilla. Joten vempaimia riittää, en tosin tiedä sitten riittääkö enää älyä kaikkiin noihin. Kaikkien salasanojen muistaminen alkaa kuitenkin jo selvästi tökkiä.

Monista syistä johtuen aloin kypsyä tuohon nettitouhuun. Moni asia muuttui muutamassa vuodessa aivan toisenlaiseksi, kuin mitä se oli aiemmin. Autuaaksi tekevästä opettavasta ja hyödyllisestä netistä alkoi hiljalleen tulla kaikkea muuta kuin autuaaksi tekevä. Sen sisällöt laajenivat ekspotentiaalisesti ja samalla laajenivat myös ongelmat ja etenkin ongelmakäyttäjät, kun touhusta tuli kaiken kansan huvia ja melkein ilmaista.

Netistä tuli monen muun hyvän asian ohessa elämäänsä kyllästyneiden, pettyneiden ja turhautuneiden ihmisten temmellyskenttä, kaatopaikka niille pahoille ajatuksille, joita monet meistä kantavat sisällään ja jotka eivät kuitenkaan sitten aina löydä oikeaa ja tervettä ulospurkautumistietään.

Kun samaan aikaan avohoito (lue: heitteillejättö) mieleltään järkkyneille ihmisille lisääntyi, ongelmat alkoivat melko pian näkyä myös netissä. Enempi-vähempi hullut, jotka ennen riehuivat sairaaloissa ja hullujenhuoneilla, riehuivat nyt netissä ja usein ilman minkäänlaista lääkitystä. Kun netissä ei ollut minkäänlaista kontrollia eikä todellista ja toimivaa ”järjestyksen valvontaa”, ongelmat sen kun kasvoivat ja alkoivat pian eskaloitua eri organisaatioita ja pian koko yhteiskuntaa koskeviksi ja sellaisiksi, että ne todellakin alkoivat jo häiritä normaalia ihmisten välistä keskustelu- ja yhteydenpitokulttuuria.

Tuossa vaiheessa alkoi itselläni jo orastaa ajatus jättää moinen yhteisö ennen kuin itse muutun samanlaiseksi. Lopetin silloin yhden kriittisen blogini "kaiken varalta", etten todellakin muuttuisi itse kritiikin kohteina olevien kaltaiseksi. Näin sitten tein – lopetin jotain, mutta jätin liian paljon jäljelle – toimin siis hieman huonolla menestyksellä. Palasin pian samoihin touhuihin, koska ilmiselvästi pidin siitä ja hiljalleen se kietoi minut kokonaan pauloihinsa – joku sanoisi, että addiktoiduin, tulin jollain tavalla lähes riippuvaiseksi netistä.

Aika kauan kestinkin tuota ruljanssia, ennen kuin kyllästyin kokonaan. Nyt hypättyäni siitä taas pois, on erilainen tunne – jospa se nyt olisi pysyvämpää, todellisempaa, toimivampaa.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

(Blogi jatkuu myöhemmin uudella osalla.
Yritän siis kirjoittaa vähän lyhyempiä juttuja, joita sitten ehkä joku jaksaa lukeakin)

Onko itsetuntemus ja itseymmärrys kadoksissa?

Luterilaisen kirkon arkkipiispa Tapio Luoma kirjoitti mielenkiintoisesti omassa uudenvuoden puheessaan. Yksi kohta puheessa sai minut lukemaan tuon puheen kokonaan ja miettimään sitä enemmän. Se minut herättänyt kohta oli seuraava:

”Meidän pitäisi pystyä keskustelemaan ilman, että kyseenalaistamme toistemme uskoa tai tahtoa kysyä ja kuunnella Jumalan tahtoa. Tämä tuntuu kuitenkin olevan vaikeaa.”

Olen pohtinut tuota asiaa viime aikoina jonkin verran, myös blogeissani. Ehkä kuitenkin enemmän maalliselta näkökannalta. Pystymmekö ja jos emme, miksi emme pysty, keskustelemaan netissä aikuismaisesti, kyseenalaistamatta erilaisia keskustelijoiden mielipiteitä ja kannanottoja.

Myönnän toki, ettei tämä ”ongelma” varmaan kovin laaja ole, koska ihmisten nettikeskustelu on usein pelkkää keskustelun seuraamista, uteliasta somekurkistelua, ilman minkäänlaista aktiivisesta osallistumista, suurimmaksi osaksi vaikenemista. Syitä näillä vaikenijoilla on varmaan monia moiseen käyttäytymiseen. Yksi syy varmaan on kovin tavallinen netin aikaansaama: ihmiset pelkäävät sitä vihapuhetta tai muuta tiukkaa kritiikkiä, jonka oma mielipiteen ilmaiseminen saattaa aiheuttaa etenkin tietyn ”hörhöjoukon” parissa. Pelätään, ettei itsestä ole vastaan sanojaksi noille ”hörhöille” ja siksi on parempi vaieta. Tämähän on monien ”hörhöjen” tavoitekin – vaientaa kritiikki ja saada oma mielipide framille.

Itse olen sitä mieltä, että vaikeneminenkin on kannanotto. Kun ihmiset vaikenivat historian hirveinä hetkinä totalitaarisissa maissa menneinä vuosikymmeninä, he vaikenemisellaan hyväksyivät ne kauheat hirmuteot, joita diktaattorit tekivät. En oikein usko, että selitykseksi riittää sanoa, että ”jos olisimme sanoneet jotain, olisimme itse tapettujen joukossa”. Minusta kun asioista voi sanoa joko ärhäkästi tai viisaasti ja ilmaista näin joko suoraan tai hieman ”kierrellen” oman mielipiteensä. Sen sanominen on minusta se tärkein asia. Joskus vastaan sanomisen voi toteuttaa myös jaloillaan – poistumalla tilaisuudesta, jättämällä paasaajan paasaamaan itsekseen.

On varmaan joitain aiheita, jossa keskusteleminen aiheuttaa normaalia enemmän ristiriitoja. Tällainen on varmasti politiikka ja nykyään etenkin maahanmuutto, mutta myös uskonto tai yleensä ihmisten hengellinen aatemaailma. Suomestakin löytyy lukuisa määrä erilaisia uskontokuntia ja tunnustuksia ja jopa tunnustuksettomia, jotka saattavat olla ateisteja tai jotain muuta "muka" tunnustuksetonta ”uskomusta” toteuttavia. Kun seuraa vaikkapa noiden kirkkoon kuulumattomien, vaikkapa juuri ateistien nettitouhuja, ainakin minusta se vaikuttaa usein yhtä rationaaliselta kuin joku uskontokin on. Hekin kutsuvat ihmisiä pelastumaan, kuka mistäkin ja mihinkin "uskoen".

Tässäkin asiassa luterilainen arkkipiispa sanoi puheessaan osuvasti ja tuota voisivat varmaan kaikki tunnustuskunnat pohtia: ”Kirkolla on [oltava] jatkuva itseymmärrys omasta raihnaisuudestaan ja epätäydellisyydestään”. Jos tuon oikealla tavalla ymmärtää ja sisäistää, elämä ja eteneminen omassa tunnustuksellisuudessaan on ainaista etsimistä, kilvoittelua ja oikean tien löytämistä. Silloin oma kirkko tai se tunnustuksellisuus, mihin uskoo, voisi olla arkkipiispan sanojen mukaisesti ”sovituksen yhteisö, jossa jännitteitä ei kielletä eikä niitä peitetä”. Pystytään siis aikuismaiseen ja oikeaan keskusteluun, kanssakäymiseen ja kokemusten vaihtoon.

Arkkipiispan ajatus on lähellä ortodoksistakin ajattelua, kun hän sanoo puheessaan ”kirkko on rajallisten ja epäonnistuneiden ihmisten yhteisö. Syntisten sairaala, niin kuin Luther sanoi”. Samasta aiheesta, kirkosta sairaalana, on mm. Suomessa isä Jarmo Hakkarainen kirjoittanut runsaasti artikkeleita mm. Ortodoksi.netin sivuilla.

Siteeraan vielä yhtä kohtaa arkkipiispa Luoman puheesta. Se kohta sattuu hyvin meihin nettikeskustelijoihinkin, joista tässäkin blogijutussa on ollut paljon puhetta. Luoma toivoo, ”ettei kirkossa [erilaisia asioita] koskevissa keskusteluissa vedettäisi henkilön näkemyksestä johtopäätöstä kyseisen ihmisen Jumala-suhteesta”. Asian voisi varmaan laajentaa koskemaan enemmänkin noista erilaisista vaikkapa maallisista ja kirkkohallinnollisista asioista keskustelemista, joilla ei totisesti ole mitään tekemistä oman uskon ja kirkon dogmien kanssa. Ne ovat usein kuten edellä todettiin ”raihnaisten ja epätäydellisten ihmisten” pintakuohuja, joilla ei ole mitään tekemistä kirkon varsinaisen ja tärkeimmän perusajatuksen, pelastuksen, kanssa.



Hannu Pyykkönen 
nettihoukka@gmail.com

Sairas some

Olen usein pitänyt itseäni ja elämääni, tapojani ja tottumuksiani melko hyvänä ”normaalin ihmisen”, tavallisen ihmisen, toiminnan mittarina. Kun joku asia on alkanut tökkiä, olen huomannut, että se tökkii monella muullakin ihmisellä. Kun pidän jotain asiaa outona tai hyvänä, huomaan kohta, etten ole yksin ajatuksissani. Kun olen joskus harvoin ennustanut jollekin asialle huonoa tai hyvää tulevaisuutta, huomaan monen muunkin ajattelevan samoin ja mikä yllättävintä, melko usein tuo ennustus jopa käy tavalla tai toisella toteen. Onneksi ei aina.

En silti pidä itseäni kuitenkaan sen parempana ihmisenä, kuin oikeasti lienen. Tavallinen taapertaja, nykyisin joillakin elämän saroilla aktiivinen eläkeläinen. Kantaa ottava.

Moni meistä on kuitenkin aivan erilainen sosiaalisessa mediassa, somessa. Huomasin olevani osittain itsekin – ainakin joskus – erilainen, nenäkäs ja joskus ehkä luulin liikoja itsestäni. Toki en kiistä sitäkään, että joillain elämän aloilla pitkäaikainen huseeraamiseni on varmasti tuonut jonkinlaista kokemusta ja näkemystä asioihin. On sitten aivan eri asia, onko se oikea näkemys. Tietysti minusta se on. Tai ainakin se on minun itseni ja elämäni kannalta katsoen se oikea. Toinen asia on sitten sekin, liekö viisasta tuoda se esille somessa tai muualla sillä tavalla kuin olen joskus tehnyt. Joskus pitäisi tällaisessakin asiassa muistaa Raamatun ohje (Matt. 7:6), vaikka se jollain tavalla saattaa kertoa ehkä meidän ylikorostuneesta itsetunnosta, mutta on silti hyvä muistutus silloin, kun asiat eivät vain mene perille ja sanoja joutuu "raatelun uhriksi".

Tuota samaa "oikeassa olemisen" -ilmiötä tuntuu olevan monen muunkin netissä riehuvan kohdalla. Monet heistä tuntevat olevansa oikeassa ja eräät, että VAIN hän on oikeassa ja muut väärässä. Oma ammattini lienee jonkin verran koulunnut minuakin tähän suuntaan omakohtaisessa suhtautumisessa tällaisiin asioihin – nyt sen voinee jo sanoa – kenties jopa hankalaan suuntaan. Kun on neljäkymmentä vuotta ollut töissä lähes aina oikeassa, voi olla joskus vaikea tunnustaa, että nyt ei ole AINA oikeassa – mutta silti kuitenkin melko usein. 😀

Netti ja eritoten some on paikka, jossa kaikki saavat olla oikeassa, mutta toisinaan tuntuu siltä, että jos sattuukin niin, ettei joku olekaan oikeassa, siitä ei ainakaan saa kertoa hänelle mitään. Saattaa näet suuttua. Ja kun tällainen AINA oikeassa oleva suuttuu, siitä on monesti ”oksat pois”, muut saavat tuta olevansa todella väärässä.

Toisinaan nämä oikeassa olijat huutavat kovaan ääneen avoimmuutta ja analyyttista toimintaa jopa sellaisille sivuille, jossa sitä toki on, mutta avoimmuus ja analyyttisyys siellä on vain erilaista, monimuotoisempaa, ei vain noiden ihmisten kertomaa suppeaa ja laput silmillä laadittua analyysiä. Toki voidaan myös yhtälailla sanoa, että tuon sivuston analyytikolla on saattanut olla itselläänkin toisenlaiset laput silmillään. Mikä sitten lienee tässäkin se oikea?

Kirjoitin edellisessä blogijutussani myös kasvottomasta somesta. Netissä olevista ihmisistä, joista ei toinen osapuoli tiedä mitään: onko hän hullu vai nero. Tämähän lienee ollut jo vuosia netin yksi kirouksista, jota sairaat ihmiset ovat härskillä tavoilla hyväksikäyttäneet mm. lapsiin kohdistuneissa teoissaan, joista ei brutaalisuutta ole puuttunut. Tästä olemme viime päivinä saaneet aivan karmeita esimerkkejä Suomestakin. Netissä sairaat, kieroutuneet ihmiset esiintyvät kuka milloinkin millaisena, milloin eri sukupuolisena, milloin eri ikäisenä, milloin mitenkin, tarkoituksenaan vain pahan teko ja usein juuri lasten vahingoittaminen ja omien sairaiden mielihalujen ja fiksaatioiden toteuttaminen.

Sitten ovat ihan oma lukunsa amerikkalaisen Unabombetrin kaltaiset korkeasti koulutetut, älykkäät ja sanavalmiit hörhöt. Unabomber, Theodore Kaczynski, oli Harvardista valmistunut ja Michiganin yliopistossa väitellyt matemaiikan tohtori, joka sai aikaan laajaa tuhoa toimillaan. Unabomber ei tainnut toimia netissä, hän lähetteli vain kirjepommeja ja tappoi niillä maailmaa muuttaessaan. Netistäkin löytyvät silti omat ehkä kuitenkin hieman kiltimmät unabomberinsa, joiden yksiniittisissä toimintatavoissa ja "nettiviestipommeissa" on kuitenkin paljon samaa Kaczynskin ajattelutavan kanssa. Maailma, poliitikot, päättäjät tai vaikka vain oma kirkko koetaan epäoikeudenmukaiseksi ja niiden toimintatavat totaalisen vääriksi, johtajat heikoiksi ja niitä vastaan pitää taistella kaikin mahdollisin nettikeinoin – propagandalla ja vihapuheella.

Ilmeisesti vähemmän on mediassa ollut puhe lievemmästä samantapaisesta ilmiöstä, jossa ihmiset somessa esiintyvät joka alan asiantuntijoina ja kertovat suurella viisaudella, miten asiat "oikeasti" ovat tai niiden pitäisi olla. Netti on pullollaan tällaisia joka alan asiantuntijoita, kaikkien tieteiden tohtoreita, meillä koto-Suomessakin.

Minun mielestäni asian kauhistuttavuus ja kauaksikantavuus paljastuu siinä, kun huomataan, että samaan aikaan netissä on vino pino ihmisiä, jotka jopa uskovat noita hörhöjä tai ovat itse samankaltaisia ja kannustavat kehuillaan heitä toimimaan yhä aktiivisemmin. Vastikään julkaistiin mediassa joku selvitys, jossa näiden myötäilijöiden sanottiin olevan yleensä iäkkäämpiä, usein yli kuusikymppisiä, joiden joko digitaalinen (netti)osaaminen tai yleensä kognitiiviset taidot ovat hieman puutteelliset. Näistäkin vanhoja ihmisiä tai muitakin harhauttavista hörhöistä löytyy lukuisia esimerkkejä omasta maastamme ihan viime päiviltä. Juha Watt Vainio sanoo eräässä laulussaan osuvasti – "ne on tohtoreita, maistereita melkein jokainen, ja ne luoda lupaa tuulentupaa pelkkää sanoissaan".

Itse olen huseerannut netissä pääasiassa sellaisilla palstoilla, missä on käsitelty ortodoksisuutta ja ortodoksista kirkkoa ja täytyy tunnustaa yllättyneeni melkoisesti viime aikoina. En ole todellakaan tiennyt, että muutama vuosi sitten kuolleen, ehkä kuitenkin ainoan kanonisen lain tunteneen suomalaisen, emeritusarkkipiipa Johanneksen, lisäksi maassamme on sellainen suunnaton määrä kanonisen oikeuden asiantuntijoita. Se todellakin yllätti. Monelle näistä "asiantuntijoista" tosin riitti pelkästään se, että tunsi hyvin vaikkapa nuotit ja sävelkulut - silloin hän (ainakin itsensä mielestä) tunsi myös kirkon kanonit.

Ja nuo asiantuntijat eivät lisäksi ole pitäneet itseään pimennossa, laittaneet kynttilää vakan alle (Matt. 5:15), vaan ovat runsain äänin ja suurella volyymillä kertoneet asioiden ”oikean laidan” ja omien organisaatioiden – tässä tapauksessa siis vaikkapa kirkon virallisten – asiantuntijoiden heikkoudesta ja siinä ohessa koko kirkkomme johdon heikkoudesta johtaa kirkkoamme. Osalle noista ”heikompilahjaisista erityisasiantuntijoista” on muodostunut ihan oma paikka kertoa noita ainutlaatuisia totuuksiaan ortodoksisuudesta ja kirkostamme: paikan nimi on Suomi24, jossa yön himmeinä hetkinä pian korkin aukaisun jälkeen alkaa aktiivinen osallistuminen asioihin, joista heillä oikeasti ei ole mitään hajuakaan.

Osa älykkäämmistä häiriköistä sen sijaan huseeraa kaikkialla, minne vain pääsee huseeraamaan – keskusteluryhmissä, eri organisaatioiden ja yksityisten nettisivuilla, missä vain, mutta harvemmin missään julkisissa live-tilaisuuksissa. Niihin monella heistä on liiaksi erilaisia sosiaalisia rajoitteita. Mutta kasvottomassa netissä, sairaassa somessa, siellä on tilaa heidänkin riehua,

Nyt joka tapauksessa olen itse taas – kuinkahan monetta kertaa – saanut tarpeekseni tuosta pa***sta ja ajattelin kohdistaa omaa nettimielenkiintoani ja -aktiivisuuttani jälleen muualle. Tämä ei siis ole eka kerta ja onneksi on muitakin asioita maailmassa – jopa täällä netissä – joihin voi energiaansa suunnata. Olen joskus toiminut aktiivisemmin sukututkimuksessa – nyt on siihenkin enemmän aikaa, aivan kuten valokuvaamiseenkin. Muitakin kiinnostuksen kohteita on ollut ja tämä kirjoittaminen on yksi niistä – se on myös yksi tapa oksentaa ajoittain pois sisältäni sinne pesiytynyt pahaolo.

Samoin nyt on aikaa – toivottavasti myös pystyn siihen – lukea enemmän. Ns. lukemattomia kirjoja on lukematon määrä. Voisin varmaan useammin käydä vunukoitteni luona lataamassa pattereitani ja saman voisin varmaan tehdä ystävienikin osalta – nähdä heitä livenä useammin. Paljon olisi tehtävää ennen kuolemaa – pelkästään hirmuinen määrä nyt jo useamman vuoden vanhoja kaappeihini, kirjahyllyjeni päälle ja sänkyjeni alle säilöttyjä (lue: tarkoituksella unohdettuja), täysiä xerox-laatikoita pullollaan huikaisevia aarteita ja arkistojen muistoja, jotka vain odottavat selvittämistään.

Joten ei tässä tekeminen lopu, kunhan vain osaisin kanavoida energiani niihin, enkä haikailisi jonkun lähes pelkkää pahaa mieltä tuottavan asian pariin. Tässäkin kohtaa on hyvä muistaa jälleen Raamatun sananlaskujen opetus (Sananl. 9:7-8).


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Moderaattori puoskarina

Olen viime aikoina yhden jos toisenkin kerran yrittänyt ymmärtää ihmisiä, jotka toimivat minun mielestäni aika lailla järjettömästi, tai ainakin vähemmän rationaalisesti. Painotan kuitenkin tuossa sanaparia ”minun mielestäni”. Aina aika ajoin pohdin tuota asiaa jopa laajemmaltikin ja silloin saatan syöksyä noissa pohdinnoissani vaikka Natsi-Saksaan tai vaikka Stalinin Neuvostoliittoon. Molemmissa tapahtui paljon, jota ei mielestäni voi nykyään oikein aina järjellä selittää. Pohdin silloin tuskaisesti, miksi ihmiset toimivat noin? Miksi he yhä nyky-yhteiskunnassakin toimivat toisinaan melkein samoin? Eikö mistään historian tapahtumista ole opittu pienemmissäkään asioissa?

En ole ihmistuntemuksen asiantuntija, vaikka ihmisten kanssa sain tehdä työtä ja aika paljon tuotakin sarkaa sivuten. Jouduin toisinaan pohtimaan hyvän ja pahan rajaa ja siinä ohessa ihmisiä, jotka eivät mielestäni aina nähneet tuota rajaa tai eivät ymmärtäneet sen olemassaoloa.

Pieni vilkas poika, joka viattomana lainasi aina pyyhekumia takana istuvalta hiljaiselta tytöltä ei millään ymmärtänyt, että tyttö koki teon kiusaamisena. Hän kun tarvitsi kumia ja oma oli murentunut loppuun. Ihan samanlaisia ”ei ymmärtänyt”-tilanteita on nykyään aikuistenkin kanssa. Joku ei ymmärtänyt loukanneensa tai edes tehneensä väärin. Joku ei näe omassa toiminnassaan mitään moitittavaa, vaikka loukkaa ihan ”isän kädestä”, selkein sanoin, ja jatkuvasti.

Kyllähän meille opiskelujemme alkuvaiheesta alkaen kerrottiin, että on olemassa ihmisiä, joilla on erilaisia käyttäytymisessä näkyviä häiriöitä tai muuta sosiaalisen käyttäytymisen omituisuutta, jota on usein vaikea yhdistää järjelliseen käyttäytymiseen tai jopa edes ns. oikeaan käyttäytymiseen, mitä se sitten lieneekään.

Joku tekee sitä – kuten helposti sanotaan – tietyllä tavalla pahuuttaan, kostaen tietoisesti omia lapsuudessaan tai nuoruudessaan kokemiaan pahoja tapahtumia ja kokemuksia toisille. Joku tekee sitä varmaan monista muistakin syistä, vaikkapa sairaudesta, luonteenlaadusta tai muusta vastaavasta henkilökohtaisesta syystä johtuen tai viinan voimalla.

Nykyisin osataan diagnosoida mitä moninaisimpia persoonallisuuden häiriöitä ja käyttäytymisen omituisuuksia. On ADHD:tä, aspergeria ja toisessa laidassa ovat varmaan jo sosiopaatit tai psykopaatit. Osa katsotaan sairaudeksi, osa ei. Joku on geenimuutoksista aiheutunut, joku kemiallisten aineiden tuotosta, joku kokemusperäistä, usein muiden ihmisten esim. vanhempien toiselle ihmiselle, vaikkapa lapselle, aiheuttamaa traumaattista käyttäytymistä.

Mutta entäs kun kohtaamme noita ihmisiä elämämme poluilla, emmekä tiedä heidän taustoistaan mitään. He käyttäytyvät oudosti, mutta meille ei ole millään tavalla selvää, miksi. Kun tällaisen ihmisen kohtaa kasvoista kasvoihin, hänestä saattaa monella eri tavalla näkyä tuo ongelma tai sen voi joskus vain ”vaistota” ihmisen käyttäytymisestä, liikkeistä, puheista, tyylistä tai olemuksesta. Silloin on yleensä helpompaa suhtautua asiaan ja olla vaikkapa suuttumatta, kun ymmärtää, ettei ihminen voi jollekin teolleen mitään. Se vain tulee jostain – hyvä tai paha.

Tilanne on toinen somessa, sosiaalisessa mediassa, jossa ihmisestä näet vain sanat. Joskus mukana saattaa olla – ainakin minulle kaikesta huolimatta hieman vieraiksi jääneitä – emojeja, joilla ihminen yrittää vaikka näyttää, että sanoessaan jotain ”vakavaa” taustalla on kuitenkin ripaus huumoriakin. Monet eivät kuitenkaan käytä noita symboleja ja silloin tilanne voikin olla jo kovinkin toisenlainen. Ja tosikkoja löytyy aina, jotka vaikka väkisin väärinymmärtävät kaiken.

Kun sitten toimii sosiaalisessa mediassa ns. moderaattorina, keskustelua ohjaavana, rajoittavana, rauhoittavana ja mitä kaikkea muuta tehtävää hänellä onkaan, ei mode tiedä, millainen ihminen on sanojen takana. Jotain on saattanut kuulla jostain, jopa tavata lyhyesti jossain, mutta tarkempi ja syvällisempi tunteminen puuttuu. Tämä johtaa usein ongelmiin. Varsinkin jos sanojen takana on sosiaalisesti rajoittunut tai jopa jollain mittatikulla sairas ihminen. Hullujakin olen ainakin minä elämäni varrella noissakin kuvioissa kohdannut. Hulluja päätellen nyt sillä vajaalla tietämyksellä ja osaamisella, mikä silloin jostain lyhyestä sanallisesta kohtaamisesta on tullut. Joskus nämä ”hullut” saattavat olla vain näkyvyyttä tavoittelevia päihtyneitä tai muuten huumautuneita, perjantaiyön klo 03 ”nurkkafilosofeja”, nulikkamaisesti käyttäytyviä sosiaalisiin kontakteihin kykenemättömiä yksin tai jopa kotona asuvia aikamiespoikia, jotka suoltavat loukkaavaa tekstiä muka huumorimielessä.

Nykyiset sosiaalisen median areenat ovat kehittyneet paljon tässäkin moderointiasiassa. Ennen ainut konsti lopettaa tuollaisen häirikön sabotointi jollakin keskustelufoorumilla saattoi olla ainoastaan se, että koko foorumi lopetettiin. Sitten alkoi tulla mahdollisuuksia erottaa häiriköivä jäsen ja nykyään on jo monenlaisia työkaluja moderaattoreille: hiljentäminen määräajaksi, ilmoitusten ennakkosensuuriin laittaminen ja tietysti tilapäinen tai pysyvämpi estäminen sivulle pääsystä.

Sen verran kauan olen näissä kuvioissa liikunut, että muistan monen keskustelufoorumin – kuten niitä aiemmin kutsuttiin – lopettaneen toimintansa tällaisten häiriköivien ihmisten takia. Moderointi vaati silloin ja vaatii yhä lehmän hermoja ja pitkää pinnaa sekä ymmärtäväistä mieltä. Mutta samalla se on aika usein jonkinmoista puoskarointia – näin minä itse sen koen – ja siksi aina aika ajoin siihen melko totaalisesti kyllästyn ja väsynkin.

Olen tällaisista edellä mainituista syistä johtuen ja hieman varmaan muistakin syistä lopettanut pitkän moderointiurani aikana ainakin pari erilaista foorumia, keskusteluryhmää, siellä syntyneiden ristiriitojen ja ihan tavallisen sanasodan vuoksi ja siihen väsymisen vuoksi.

Matkan varrella on sitten tietysti oppinut tuntemaan nämä ”häiriköt” ja omassa elämässään jopa varomaan tai jotenkin karttamaan heitä. Aina ei kuitenkaan ole ollut mahdollisuutta torjua heitä jokaisesta samasta paikasta, puhumattakaan nykyisistä "digitaalisista paikoista", missä itse huseeraan. Mutta usein on ollut ja silloin tulee tehtyä ”kauaskantoisia päätöksiä” ryhmän tulevaisuuden ja oman kestämisen suhteen. Onneksi tuollaisissa vaikeissa päätöksissä on mahdollista nykyisin saada vertaistukea samanlaisia tehtäviä hoitaneilta ja jopa sellaisilta, jotka sitten ovat mukana samassa ryhmässä moderoimassa sivuja tai myös muilta ryhmän jäseniltä, tavallisilta, rauhallisilta osallistujilta.

Toki muutaman kerran on tullut kokeiltua sitä kuuluisaa anteeksiantoakin ja on yrittänyt ymmärtää ja sietää asioita, antaa ihmisille mahdollisuuksia jatkaa rauhallisemmin huomautuksen jälkeen, mutta useimmissa tapauksissa vanha sananlasku on pitänyt paikkansa: ”mitäpä se koira karvoilleen mahtaa”.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Erityispedagogiikkaa tosielämässä

Toimin noin neljäkymmentä vuotta opetusalalla ennen eläköitymistäni, siitä puolet opettajana, puolet rehtorina. Sinä aikana näki ja koki monenlaisia oppijoita. Toiset ovat yhä mielessä, mutta monet ovat silti jääneet unholaan. Nämä unholaan jääneet käyttäytyivät, elivät ja opiskelivat yleensä kunnolla ja siististi ja keskinkertaisin tuloksin.

Mieleen ovat jääneet veijarit, huipputyypit ja muut sellaiset, jotka jollakin tavalla erottuivat normaalista oppilasjoukosta niin hyvässä kuin pahassa. Monet heistä ovat nyt mielenkiintoisissa jopa jotkut merkittävissä asemissa nyky-yhteiskunnassa.

Ehkä päällimmäisenä mielessäni on eräs erityisluokan poika, joilla useilla muuten oli aivan ihmeellisiä kykyjä. Heillä saattoi olla joitain sellaisia kykyjä ja taitoja, jotka helposti peittyivät vääränlaisen tai oikeammin toisenlaisen käyttäytymisen alle. Tällä pojalla – nimitän hän nyt tässä vaikkapa Valtteriksi – oli kyky hahmottaa vesi- ja muuta putkistoa aivan erityisellä tavalla ja vielä lisäksi – hän osasi purkaa ja kasata niitä aivan ihmeellisellä tavalla.

Voitte uskoa ne hämmästykset, suuttumukset, naurut ja muut reaktiot, kun joku ope tai talkkari tuli kertomaan, että nyt taas käytävän vesiputket on laitettu ”uuteen uskoon” tai oppilaat sanoivat, että juoma-automaatista tulee kuumaa vettä. Kun tai ehkä jos osasi tarkastella tehtyä uudelleen rekonstruktiota oikein, se usein oli varsin innovatiivinen, tosin samalla usein haittaava ja harmillinen.

Valtteri oli erilainen lapsi. Hän puhui hiljaa ja hieman ”sössöttäen”, lapsellisesti. Mutta annapas, kun puhuttiin putkista, niistä hän tiesi jo ekaluokkalaisena ilmeisen paljon. Hän helposti seisoi yksin hiljaa nurkassa ja ei herättänyt silloin suurtakaan huomiota, paheksunnasta nyt puhumattakaan. Mutta annapas olla, kun hän pääsi yksinään putkien pariin, silloin sattui ja tapahtui. Ja pian paheksuntaakin riitti.

Jo pelkästään se voiman käyttö, mitä hän tuolloin joutui tekemään putkien liitoksia aukaistessaan ja uudelleen konstruktoidessaan, ei ollut vähäinen. Aikuiselle miehelle, talkkarillemme Otolle, se oli aina melkoinen urakka. Eikä pelkästään se, vaan myös löytää putkille se entinen ”oikea” konstruktio. Piti myös löytää oikeat työvälineet korjata tehty konstruktio. Valtterilla ne oli itsellään mukana kotoa tuotuna.

Olin opiskellut erityispedagogiikkaa yliopistossa, mutta en suinkaan ollut valmistunut erityisopettajaksi. Oma erikoistumisaineeni oli matematiikka, joten looginen ajattelu auttoi ehkä hieman näissäkin tapauksissa. Mutta kovasti hyötyä noista erityispedan opinnoista oli silloin ja on yhä.

Silloin tällöin sitten rehtorina toimiessani olin erityisluokalla väliaikaisena sijaisena, kun heti ei pätevääkään siihen löytynyt. Melko pian sain varsin konkreettisesti huomata, etteivät ihan kaikki normaalien lasten tavanomaiset opetusmenetelmät oikein tehonneet ja selvästi myös sen, että minulla oli suuria puutteita ymmärtää noita lapsia.

Kerron vielä yhden tapauksen, joka on usein tullut mieleeni ja hieman huvittanutkin kaikessa karuudessaan. Olin kerran pienten alkuopetuslasten erityisopen pikasijaisena ja – kauhistus – lukujärjestyksessä oli liikuntaa. Mitä tehdä, koska tiesin joukossa olevan muutaman hieman reippaamman ihmisalun. Liikkasalissa oli monelaisia vaarallisia telineitä ja muitakin paikkoja, joissa olisi voinut sattua mitä vain.

Menimme liikuntasaliin, raahasimme joukolla ison monta metriä pitkän ja melkein yhtä leveän ja reilut puolimetriä paksun voimistelupatja keskelle salia ja ympärille pienempiä patjoja matoiksi ja pehmikkeeksi. Ja sitten ei kun painiottelu haastesysteemillä ja tarkoilla säännöillä - toista ei saanut millään tavalla vahingoittaa. Kaksi aloitti ja hävinnyt poistui matolta ja voittaja jatkoi.

Hämmästykseni oli suunnaton, kun huomasin, että tämähän toimii. Ei mitään häiriökäyttäytymistä, vaan kaikki sujui kuin rasvattu. Myöhemminkin he aina pyysivät, ettenkö voisi toimia liikkaopen sijaisena ja taas painittaisiin. Opekin – siis heidän ihan oikea erityisope – oli hieman hämillään tilanteesta. En siksi ryhtynyt suuremmin retostelemaan tempullani, ei tainnut olla ihan opsin – opetussunnitelman – mukainen, mutta silti – se toimi silloin.

Nuo monien vuosien takaiset tapahtumat vaikuttavat elämässäni yhä. Eivät ehkä niinkään muistoina, vaan enemmänkin tietynlaisina hankittuina elämänkokemuksina. Ymmärrän, että elämässä on monenlaisia ihmisiä, erilaisia ihmisiä, erilaisia oppijoita, kuitenkin samanlaisia ihmisiä. Ja mikä minun mielestäni vielä tärkeintä – en vain ymmärrä – vaan ehkä osaan hieman jo erottaakin sellaiset ihmiset harmaasta massasta ja suhtautua heihin ainakin useimmiten paremmin, toisin kuin ehkä odotettaisiin. En ehkä aina, mutta edes joskus, sekin on hyvä tulos tällaiselle eläkeläiselle.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com