Kirkko ei ole asiakaspalvelua – mutta onko pappi palveluksessa?

⭐️⭐️⭐️☆☆

Liturgia oli muuten hyvä, mutta alkoi liian aikaisin. Pappi puhui saarnassa pitkään, kuoro oli vähän epätasainen ja kahvi laihaa. Parkkipaikkojakin oli niukasti. Kolme tähteä. Saatan tulla uudelleen.
---

Vielä emme sentään arvostele liturgioita tähtiasteikolla tuolla tavalla, emmekä anna papille verkossa palautetta siitä, vaikkapa siitä kuinka nopeasti hän vastasi viestiin. Silti ajatus ei ole aivan niin kaukaa haettu kuin ensin kuulostaa. Olemme oppineet elämään maailmassa, jossa lähes kaikki arvioidaan palveluna. Ravintola, hotelli, verkkokauppa, terveyspalvelu ja jopa kunnan neuvonta saavat kiitosta tai moitetta sen mukaan, kuinka hyvin asiakkaan odotukset täyttyivät. Sama ajattelu hiipii helposti kirkkoonkin: alkaako palvelus minulle sopivaan aikaan, saanko papin kiinni silloin kun tarvitsen, onko saarna sopivan mittainen ja tarjoaako seurakunta tarpeeksi minua kiinnostavaa toimintaa?

Mutta kirkko ei ole asiakaspalvelua. Se ei ole myöskään hengellinen tapahtumatoimisto, jonka tehtävänä on tuottaa mahdollisimman miellyttäviä kokemuksia. Ortodoksisen seurakunnan sydän on toisaalla. Sen sydän on jumalanpalveluselämässä. Jos tämä unohtuu, moni muukin asia alkaa vähitellen mennä vinoon.

Jos jumalanpalvelukset eivät ole etusijalla, mikä sitten on?

Ortodoksinen kirkko elää liturgiasta. Se ei ole kaunis iskulause vaan koko seurakuntaelämän perusasia. Liturgia, vigilia, juhlapäivien palvelukset, paastonajan palvelukset, rukoushetket, erilaiset toimitukset ja sakramentit eivät ole seurakunnan ohjelmatarjontaa siinä missä kerhot, retket, kokoukset ja seminaarit. Ne ovat se lähde, josta kaiken muun pitäisi saada sisältönsä.

Siksi on lupa kysyä myös käytännöllisesti: näkyykö jumalanpalvelusten ensisijaisuus todella seurakunnan arjessa? Kun henkilöstöä on vähän, alueet ovat suuria ja kilometrejä kertyy, kaikkea ei voida tehdä kaikkialla. Tämä on ymmärrettävää. Mutta juuri silloin prioriteetit tulevat näkyviin. Jos jostakin on pakko tinkiä, mistä tingitään ensimmäiseksi? Kokouksista, hankkeista, hallinnosta ja koulutuksista vai jumalanpalveluksista?

Jos pieni pyhäkkö avautuu yhä harvemmin, kyse ei ole vain yhden palveluksen puuttumisesta. Samalla katkeaa vähitellen seurakunnan rytmi. Ihmiset tottuvat siihen, ettei kirkkoon kannata lähteä, koska seuraava palvelus saattaa olla vasta viikkojen päästä. Sitten huomataan, ettei väkeä enää käy entiseen tapaan, ja vähäinen osallistuminen muuttuu uudeksi perusteluksi palvelusten vähentämiselle. Näin syntyy helposti kehä, jota on myöhemmin vaikea katkaista.

Jumalanpalvelusten määrä ei tietenkään ole ainoa mittari. Ei pidä toimittaa palveluksia vain siksi, että tilastoon saadaan numero. Mutta jos ortodoksinen seurakunta ei pysty tarjoamaan ihmisille säännöllistä mahdollisuutta yhteiseen rukoukseen ja ehtoolliseen, sen pitäisi olla seurakunnan suurimpia huolenaiheita, ei sivuhuomautus toimintakertomuksessa.

Pappi, joka tuntee nimeni

Papin tehtävää ajateltaessa puhutaan helposti palvelusten toimittamisesta, toimitusten määrästä, työajoista ja alueellisesta kattavuudesta. Kaikki ovat tärkeitä asioita. Silti seurakuntalaiselle pappeus näyttäytyy usein paljon yksinkertaisemmin: tunteeko pappi minut?

Ei hänen tarvitse tietää kaikkea elämästäni eikä hänen pidä tunkeutua ihmisten yksityisyyteen. Mutta papin ja seurakuntalaisten välille pitäisi voida syntyä sellainen yhteys, jossa pappi vähitellen tunnistaa ihmisensä. Hän tietää, kuka menetti puolisonsa viime vuonna, kuka hoitaa sairasta vanhempaansa, kuka on uusi seurakunnassa, kuka käy kirkossa lähes joka sunnuntai ja kuka on yhtäkkiä kadonnut.

Tällä on enemmän merkitystä kuin joskus ymmärrämme. On eri asia tulla kirkkoon, jossa pappi katsoo kohti ja tervehtii nimeltä, kuin kirkkoon, jossa olet vuodesta toiseen yksi tuntematon kasvo muiden joukossa. On eri asia soittaa papille, jonka kanssa olet jutellut ennenkin, kuin selittää joka kerta elämäntilanteesi uudelle ihmiselle. Hengellisessä elämässä luottamus rakentuu hitaasti. Sitä ei voi tilata keskitetystä ajanvarauksesta.

Siksi papin läsnäolo omassa seurakunnassa ja omissa pyhäköissä ei ole vain henkilöstöjärjestely. Se on paimenuutta. Keikkapappeja, sijaisia ja apua tarvitaan, eikä siinä ole mitään väärää. Mutta vaikka palvelus voidaan toimittaa vierailijan voimin, seurakunnan tunteminen vaatii aikaa, jatkuvuutta ja läsnäoloa.

Kohtaaminen ei synny vain papin aloitteesta

Pappeuden ja seurakuntalaisuuden välinen yhteys ei kuitenkaan rakennu vain niin, että pappi aktiivisesti etsii ihmiset ja seurakuntalaiset odottavat löydetyiksi tulemista. Kohtaaminen toimii molempiin suuntiin. Pappi voi kysyä kuulumisia, pysähtyä keskustelemaan ja pitää yhteyttä, mutta seurakuntalaisenkin pitää joskus ottaa askel hänen suuntaansa. Kaikki eivät halua puhua kirkon eteisessä henkilökohtaisista asioistaan, eikä papilla ole mahdollisuutta arvata, kuka juuri sillä hetkellä tarvitsee keskustelua tai rukousta.

Tässä on jotakin hyvin arkista mutta tärkeää. Pyydämmekö papin kotiimme kodinsiunaukseen vai ajattelemme jo valmiiksi, ettei häntä kuitenkaan viitsi vaivata? Kutsummeko hänet käymään, kun elämässä tapahtuu jotakin merkittävää, vai onko pappi meille ihminen, jonka näemme vain kirkon alttarissa? Jos kodinsiunaus, sairauskäynti tai rauhallinen keskustelu jää pyytämättä vain siksi, että ajattelemme papin olevan kiireinen, etäinen tai liian vaikeasti tavoitettava, jotakin hyvästä seurakuntayhteydessä on jo heikentynyt. Mutta samaan hengenvetoon seurakuntalaisenkin on hyvä kysyä itseltään, onko hän itse yrittänyt rakentaa tuota yhteyttä.

Kodinsiunaus on tästä hyvä esimerkki. Se ei ole vain toimitus, jonka pappi käy suorittamassa. Parhaimmillaan siinä pappi tulee hetkeksi osaksi perheen arkea, näkee missä ja miten ihmiset elävät, kuulee heidän kuulumisiaan ja kohtaa heidät muualla kuin kirkon seinien sisällä. Samalla seurakuntalaiselle syntyy kokemus, ettei seurakunta ole vain paikka, johon hän ajaa sunnuntaiaamuna, vaan yhteisö, joka ulottuu myös kotiin.

Sydänpappi vai toimihenkilö kaavussa?

Tästä päästään siihen hieman epämukavaan kysymykseen, jota voi nimittää 8–16-pappeuden ongelmaksi. Ilmaus on tietenkin kärjistävä. Papilla on aivan yhtä lailla kuin kenellä tahansa oikeus vapaapäiviin, perhe-elämään, lepoon ja työrauhaan. Kutsumus ei tarkoita, että ihminen pitäisi ajaa loppuun. Kirkko ei tarvitse marttyyreiksi uupuneita työntekijöitä.

Mutta toinenkaan ääripää ei tunnu oikealta. Papin virka ei ole sellainen, että se laitetaan iltapäivällä neljältä kaappiin ja otetaan aamulla taas käyttöön. Kuolema ei noudata toimistoaikoja. Suru ei varaa aikaa kalenterista. Hengellinen hätä saattaa tulla sunnuntai-iltana, eikä ihmisen elämän kriisi tiedä, onko papilla juuri silloin työvuoro.

Sydänpappi ei tarkoita sitä, että hänen pitää vastata jokaiseen viestiin välittömästi tai lähteä liikkeelle jokaisesta soitosta. Sydänpappi tarkoittaa pappia, jonka seurakuntalainen kokee olevan läsnä myös ihmisenä. Hän osaa sanoa joskus ei, mutta ei kylmästi. Hän osaa rajata työnsä, mutta ei sulje samalla pois ihmistä. Hän ei tee seurakuntalaisesta ongelmaa, joka pitää siirtää seuraavaan vapaaseen aikaan.

Ehkä ero "leipäpapin" ja "sydänpapin" välillä näkyy juuri pienissä asioissa. Jääkö hän hetkeksi juttelemaan kirkon eteiseen? Huomaako hän ihmisen, joka näyttää jäävän yksin? Kysyykö hän joskus, miten sinä voit, ilman että asia liittyy mihinkään toimitukseen? Soittaako hän surevalle vielä hautajaisten jälkeen vai päättyikö tehtävä siihen, kun viimeinen rukous oli lausuttu?

Kaikkeen ei tarvita pappia

Jos jumalanpalveluksia halutaan lisää, yksi ratkaisu on myös paljon lähempänä kuin joskus muistamme: kaikkiin palveluksiin ei tarvita pappia. Ortodoksinen perinne tuntee maallikoiden toimittamia rukouspalveluksia, lukupalveluksia ja hetkipalveluksia, ja juuri niissä voisi olla suomalaisissa oloissa paljon käyttämätöntä mahdollisuutta.

Pienellä paikkakunnalla tai rukoushuoneella ei ehkä ole mahdollista saada pappia joka sunnuntaiksi, mutta se ei tarkoita, että oven pitäisi pysyä lukossa. Koulutettu maallikko voi johtaa soveltuvaa palvelusta, lukea tekstit, huolehtia käytännön järjestelyistä ja koota ihmiset yhteen rukoukseen. Ehtoollista ei tietenkään voida korvata, eikä maallikkopalvelusta pidä esittää liturgian vaihtoehtona. Mutta vaihtoehto ei ole myöskään se, että jos pappia ei ole, mitään ei tapahdu.

Tässä tarvittaisiin sekä rohkeutta että koulutusta. Seurakunnissa voisi aivan tietoisesti kouluttaa maallikoita lukijoiksi, laulajiksi ja rukouspalvelusten toimittajiksi. Tällainen koulutus ei olisi vain teknistä opettelua siitä, mitä mistäkin kirjasta luetaan, vaan samalla seurakuntalaisten ottamista aidosti vastuuseen omasta kirkostaan. Kun ihmiselle annetaan tehtävä ja luottamus, hän ei enää ole samalla tavalla kirkollisten palvelujen kuluttaja.

Maallikkopalvelukset voisivat siis lisätä sekä jumalanpalvelusten määrää että seurakuntalaisten aktiivisuutta. Pieni pyhäkkö pysyisi elävänä, ihmiset kokoontuisivat yhteen myös silloin, kun pappia ei ole saatavilla, ja ehkä samalla syntyisi uusia lukijoita, kuorolaisia, kirkonisäntiä ja muita vastuunkantajia. Kirkon elämä ei silloin lepää vain muutaman palkatun työntekijän harteilla.

Tässäkin on kuitenkin muistettava mittasuhteet. Maallikkopalvelukset eivät saa muodostua keinoksi vähentää papiston läsnäoloa entisestään. Niiden tehtävä ei ole korvata pappia vaan täydentää seurakunnan rukouselämää. Hyvin toimivassa seurakunnassa oma pappi ja aktiiviset maallikot eivät kilpaile tehtävistä, vaan kantavat samaa seurakuntaa yhdessä.

Kun seurakunta vaihtaa kieltä

Seurakuntien todellisuus on muuttunut myös kielten osalta. Suomen ortodoksinen kirkko ei ole enää vain suomenkielinen yhteisö, jonka joukossa on joitakin toista kieltä puhuvia. Monissa kirkoissa seisoo vierekkäin suomalaisia, ukrainalaisia, venäjänkielisiä, romanialaisia, kreikkalaisia ja ihmisiä, joiden yhteinen kieli on ehkä englanti.

Tässäkään kyse ei ole asiakaspalvelusta siinä mielessä, että jokaiselle pitäisi tuottaa oma kieliversionsa kaikesta. Yhteinen seurakunta tarvitsee myös yhteistä kieltä. Mutta jos ihminen elää vuosia seurakunnassa kuulematta koskaan rukousta tai evankeliumia omalla äidinkielellään, on lupa kysyä, kuinka hyvin hän kokee kuuluvansa joukkoon.

Pienikin asia voi merkitä paljon. Yksi rukous, ektenian vastaus tai lukukappale toisella kielellä kertoo: sinut on huomattu. Tämä on erityisen tärkeää ihmisille, jotka ovat joutuneet lähtemään kodistaan ja rakentamaan elämänsä uudelleen vieraassa maassa. Ukrainalaiselle ortodoksille tuttu kirkkoslaavin tai ukrainan kielinen rukous ei ole palvelupaketti vaan pala kotia.

Samalla on varottava rakentamasta rinnakkaisia seurakuntia saman katon alle. Kirkon tehtävä ei ole jakaa ihmisiä kieliryhmiin vaan yhdistää heitä. Tavoitteena ei pitäisi olla, että jokainen saa kaiken omalla kielellään, vaan että kukaan ei tunne olevansa ulkopuolinen omassa kirkossaan.

Mutta seurakuntalainenkaan ei ole asiakas

Tätä keskustelua olisi kuitenkin helppo käydä niin, että kaikki vaatimukset kohdistetaan papistoon ja työntekijöihin. Sekään ei olisi reilua. Me seurakuntalaiset olemme itse omaksuneet kuluttajan roolin yllättävän hyvin. Katsomme seurakunnan kalenteria ja pohdimme, mikä kiinnostaa. Arvioimme kuoroa, pappia, saarnaa ja kahvitusta. Kerromme mielellämme, mitä seurakunnan pitäisi järjestää enemmän.

Harvemmin kysymme, mitä itse olemme valmiita tekemään.

Jos jumalanpalvelukset ovat vähissä, voisinko minä auttaa siinä, että pyhäkkö pysyy elävänä? Voisinko opetella lukemaan palveluksessa, laulaa, toimia kirkonisäntänä, auttaa kirkkokahveilla tai tarjota kyydin ihmiselle, joka ei muuten pääse palvelukseen? Jos pappia ei ole, voisinko osallistua maallikkopalveluksen järjestämiseen sen sijaan, että totean kirkon olevan taas kiinni? Jos uusi ihminen seisoo kirkossa yksin, odotanko, että pappi huomaa hänet, vai voisinko itse mennä tervehtimään? Tai - voisihan sita kai auttaa vaikka viestinnässä, huolehtia seurakunnan some-sivusta tai jotain vastaavaa.

Seurakunta ei ole pappi, jolla on omat asiakkaansa. Se on yhteisö. Jos kaikki odottavat palvelua mutta kukaan ei koe vastuuta, seurakunta muuttuu väistämättä palvelupisteeksi.

”Kirkko ei ole asiakaspalvelua” ei saa olla tekosyy

Silti lauseella ”kirkko ei ole asiakaspalvelua” voidaan myös tehdä vahinkoa. Sillä voidaan puolustella huonoa viestintää, töykeyttä ja välinpitämättömyyttä, joskus kenties jopa laiskuutta. Jos verkkosivulta ei löydy jumalanpalvelusaikoja, kyse ei ole mysteeriosta vaan huonosta tiedottamisesta. Jos sähköpostiin ei vastata viikkoihin, se ei ole askeesia. Jos sureva ihminen joutuu soittelemaan ympäri seurakuntaa selvittääkseen, miten hautaus järjestetään, häntä ei pidä opettaa ensimmäiseksi siihen, että kirkko ei ole palvelulaitos.

Kristillisen kohtaamisen pitäisi olla parempaa kuin hyvä asiakaspalvelu, ei huonompaa.

Kirkossa ihmistä ei pitäisi kohdata asiakkaana vaan ihmisenä. Se on enemmän vaativa tehtävä. Asiakas voidaan palvella tehokkaasti ja siirtyä seuraavaan. Ihminen täytyy joskus kohdata hitaasti.

Mitä siis mittaamme?

Kirkossa tarvitaan hallintoa, työaikasuunnittelua, tilastoja ja tavoitteita. Ilman niitä suuri organisaatio ei toimi. Mutta kaikkea arvokasta ei voi kirjata taulukkoon. Kuinka mitataan se, että vanhus odottaa papin käyntiä koko viikon? Kuinka tilastoidaan keskustelu, jonka jälkeen joku uskaltaa tulla vuosien tauon jälkeen takaisin kirkkoon? Mihin sarakkeeseen merkitään se, että pappi muistaa vainajan nimen vielä vuotta myöhemmin?

Ehkä seurakunnan hyvinvointia pitäisi joskus arvioida toisin. Ei vain sillä, montako tilaisuutta järjestettiin, vaan kuinka usein kirkon ovet todella avautuivat rukoukseen. Ei vain sillä, montako ihmistä oli jäsenrekisterissä, vaan kuinka moni koki tulevansa tunnetuksi. Ei vain sillä, kuinka nopeasti työntekijä vastasi viestiin, vaan sillä, jäikö ihmiselle tunne, että hänet kuultiin. Ja ehkä myös sillä, kuinka moni seurakuntalainen löysi itselleen tehtävän, jossa hän ei ollut enää vain osallistuja vaan vastuunkantaja.

Siksi emme tarvitse enempää 8–16-pappeja emmekä myöskään yhtään enempää loppuun palaneita 24/7-pappeja. Tarvitsemme pappeja, joille alttari ja ihmiset ovat työn ydin, ja seurakuntia, jotka tekevät mahdolliseksi sen, että pappi voi todella olla pappi eikä ensisijaisesti kokousmatkailija, raporttien kirjoittaja tai organisaation yleismies.

Ja tarvitsemme myös seurakuntalaisia, jotka eivät odota kaiken tulevan valmiina.

Montako tähteä liturgialle?

Kun sunnuntain liturgia päättyy, ehkä meidän ei kannatakaan kysyä ensimmäiseksi, kuinka monta tähteä antaisimme papille, kuorolle tai kirkkokahville. Voisimme kysyä jotakin vaikeampaa: oliko tämä todella meidän yhteinen jumalanpalveluksemme vai kävimmekö vain katsomassa, kuinka muut sen toimittivat?

Tunsiko pappi meidät? Tunsimmeko me toisemme? Huomasimmeko uuden ihmisen? Oliko kirkko avoinna riittävän usein, että siitä saattoi tulla meille koti eikä satunnainen käyntikohde? Ja jos pappia ei juuri sillä kertaa ollut, osasimmeko silti kokoontua rukoukseen?

Ehkä kaikkein yksinkertaisin kysymys kuuluu: oliko seurakunnassa tilaa sekä Jumalalle että ihmiselle – ja oliko siellä myös tilaa minun vastuulleni?

Jos oli, tähtiä ei ehkä tarvitse jakaa lainkaan.

Vaikka kahvi olisi edelleen laihaa.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Voiko tai pitääkö ortodoksin olla näkymätön?

 

Isä Viktor Railaksen kirjoittama usonnon oppikirja 1980-luvulta.

Ortodoksisuus näkyy helposti kirkossa. Teemme ristinmerkin, sytytämme tuohuksen, kumarramme ikonin edessä ja osallistumme jumalanpalvelukseen. Kodissa saattaa olla ikoninurkkaus, kaulassa risti ja kirjahyllyssä rukouskirja.

Mutta entä kirkon ovien ulkopuolella?
Näkyykö ortodoksisuus meissä silloin, kun kukaan ei katso?
Olen miettinyt tätä viime aikoina aika paljon.

Kysymys ei tarkoita sitä, että uskoa pitäisi esitellä näyttävästi. Sellainen ei oikein tunnu ortodoksiselta tavalta. Kristittyä ei ole kutsuttu tekemään itsestään uskonnollista mainosta. Jeesuskin varoitti tekemästä hyviä tekoja vain siksi, että ihmiset näkisivät ne. Silti ajattelen, että uskon pitäisi jollakin tavalla näkyä. Ei välttämättä sanoissa eikä ulkoisissa merkeissä, vaan tavassa elää. Ja silloin kysymys muuttuu paljon suuremmaksi.

Tavallisessa arjessa

Ehkä ortodoksisuus näkyy kaikkein selvimmin juuri niissä asioissa, joita emme yleensä pidä erityisen uskonnollisina.

Pidänkö lupaukseni? Tulenko sovittuun aikaan? Teenko sen, minkä olen luvannut tehdä, vaikka kukaan ei olisi tarkistamassa? Palautanko vahingossa saamani ylimääräisen vaihtorahan? Kerronko, jos laskussa on minun hyväkseni tehty virhe? Hoidanko yhteiset asiat yhtä tunnollisesti kuin omani?

Miten kohtelen kaupan kassaa, siivoojaa, tarjoilijaa, hoitajaa tai ihmistä, joka vastaa puhelimeen silloin, kun jokin asia ei ole mennyt mieleni mukaan? Entä liikenteessä? Jonossa? Kiireessä?

Juuri näissä tilanteissa oma kristillisyys joutuu joskus kovemmalle koetukselle kuin kirkon penkissä. Kirkossa on suhteellisen helppo olla harras. Ruuhkassa, väsyneenä tai silloin, kun joku toinen toimii mielestäni typerästi, se on jo vaikeampaa.

Mitä teen sillä, mitä minulla on?

Uskon pitäisi ehkä näkyä myös suhteessamme aikaan, rahaan ja siihen hyvään, mitä olemme elämässä saaneet.

Huomaanko ihmisen, joka tarvitsee apua? Annanko aikaani ihmiselle, josta minulle ei ole mitään hyötyä? Soitanko yksinäiselle silloinkin, kun minulla ei oikeastaan olisi erityistä asiaa? Autanko silloin, kun siitä ei saa kiitosta, nimeä lehteen eikä edes Facebook-päivitystä?

Kristillinen lähimmäisenrakkaus ei aina tarkoita suuria tekoja. Useimmiten se taitaa tarkoittaa varsin arkisia asioita.

Kassin kantamista. Kyytiin ottamista. Oven avaamista. Vierellä istumista. Puhelua. Kuuntelemista.

Joskus myös rahallista apua sellaiselle, joka sitä tarvitsee. Ja ehkä kaikkein vaikeinta: oman ajan antamista toiselle silloin, kun itse haluaisi käyttää sen johonkin aivan muuhun.

Läheisten keskellä

Helposti ajattelemme kristillistä lähimmäisenrakkautta suhteessa vieraisiin ihmisiin. Mutta ehkä kaikkein todellisin koetinkivi löytyy paljon lähempää. Omasta kodista, lähipiiristä.

Miten puhun läheisilleni, lapsilleni, vanhemmilleni, sukulaisilleni tai ystävilleni? Jaksanko kuunnella saman asian toisenkin kerran? Huomaanko, että joku läheinen tarvitsee apua, vai ajattelenko automaattisesti, että joku muu kyllä hoitaa? Sanonko kiitos asioista, joihin olen vuosien aikana jo niin tottunut, etten enää edes huomaa niitä?

Joskus meille kaikkein läheisimmät ihmiset joutuvat näkemään meistä sen puolen, jonka osaamme muilta piilottaa. Siinä on itselleni ainakin aihetta miettimiseen. On nimittäin mahdollista olla ystävällinen koko maailmalle ja samalla kärsimätön niille ihmisille, jotka ovat kaikkein lähimpänä.

Työssä ja yhteisissä asioissa

Vaikka nyt olen eläkeläinen, vuosien mittaan olen ollut erilaisissa työyhteisöissä, kokouksissa ja luottamustehtävissä. Niissäkin usko joutui käytäntöön. Ei vain siinä, mitä puhuimme toisista, vaan siinä, kannoimmeko vastuumme. Teimmekö yhteisen työn kunnolla? Myönsimmekö oman virheemme? Otimmeko kunnian toisen tekemästä työstä? Kohtelimmeko samalla tavalla niitä, joista emme itse hyötyneet? Ja tietenkin myös siinä, miten puhuimme toisista.

Olen itsekin joskus joutunut jälkeenpäin miettimään omia sanojani: oliko tuo todella tarpeellista sanoa? Olinko ehkä oikeassa – mutta tavalla, joka loukkasi toista? Sillä oikeassakin voi olla väärällä tavalla. Mutta kristillisyys ei voi rajoittua vain siihen, että varomme puheitamme. Sen pitäisi näkyä myös siinä, että meihin voi luottaa.

Facebookissakin

Sosiaalinen media on yksi osa nykyistä elämää, joten ei sitäkään voi tästä pohdinnasta kokonaan sivuuttaa.

Kun kirjoittaa paljon ja ottaa asioihin kantaa, tulee väistämättä tilanteita, joissa joku on täysin eri mieltä. Joskus vastaan tulee loukkaamista, väärinymmärtämistä tai henkilöön käyvää arvostelua. Silloin tekisi helposti mieli vastata samalla mitalla.

Minäkin otan kantaa ja tulen varmasti tekemään niin jatkossakin. Kristitynkään ei tarvitse olla asioista hiljaa. Saa olla eri mieltä. Saa arvostella epäkohtia ja puolustaa sitä, minkä katsoo oikeaksi.

Mutta ehkä ennen Julkaise-painikkeen painamista pitäisi itsekin välillä kysyä: Sanoisinko tämän samalla tavalla, jos tuo ihminen seisoisi edessäni? Tai vielä vaikeammin: Entä jos hänen kasvoistaan katsookin Kristus minua?

Kun kukaan ei näe

Ehkä uskon todellinen mitta löytyy lopulta niistä hetkistä, joista kukaan muu ei koskaan saa tietää. Teenko oikein myös silloin, kun väärin tekeminen olisi helpompaa eikä siitä jäisi kiinni? 

Autanko, vaikka kukaan ei näkisi? Rukoilenko sellaisenkin ihmisen puolesta, joka on loukannut minua? Pystynkö jättämään jonkin loukkauksen omaan arvoonsa? Annanko anteeksi – en vain sanoissa vaan todella? Ja osaanko olla kiitollinen siitä, mitä minulla on, sen sijaan että jatkuvasti vertaisin omaa elämääni siihen, mitä toisilla näyttää olevan?

Olen alkanut ajatella, että ehkä juuri tällaisissa pienissä ja näkymättömissä ratkaisuissa kristillisyys on kaikkein todellisinta. Niistä ei kirjoiteta ansioluetteloon. Niitä ei julkaista somessa. Usein kukaan ei edes huomaa niitä. Paitsi Jumala.

Näkyvä vai näkymätön usko?

Mitä enemmän tätä mietin, sitä vähemmän ajattelen ortodoksisuuden näkymistä vain ulkoisina merkkeinä. Ortodoksi ei tarvitse suuria eleitä todistaakseen uskonsa.

Uskon voisi ehkä nähdä siitä, että hänen sanaansa voi luottaa.
Siitä, että hän kantaa vastuunsa. Siitä, että hän huomaa ihmisen, jonka muut ohittavat. Siitä, että hän osaa sanoa kiitos ja anteeksi. Siitä, että hän antaa omastaan. Siitä, että hänellä on aikaa kuunnella. Siitä, ettei hän kohtele ihmisiä heidän asemansa, hyödyllisyytensä tai mielipiteidensä mukaan. Ja kyllä – joskus myös siitä, ettei hän vastaa loukkaukseen loukkauksella.

Silloin usko alkaa näkyä.
Ei meluna. Ei näyttävyytenä. Ei vakuutteluna siitä, kuinka ortodoksisia olemme. Vaan aivan tavallisessa elämässä.

Ehkä kysymys ei lopulta olekaan: Näkevätkö ihmiset, että olen ortodoksi? Vaan: Muuttuuko tapani elää sen vuoksi, että olen ortodoksi?

Ja jos muuttuu, ehkä sitä ei tarvitse erikseen näyttää. Kyllä se jossakin vaiheessa näkyy.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Tekoälyuskovainen vai tekoälypakana?

(Kuva: Hannu Pyykkönen=

 

Tekoälystä on pikkuhiljaa tulossa vähän samanlainen keskustelunaihe kuin uskonnosta. Toiset uskovat siihen melkein varauksetta, toiset eivät suostu koskemaan siihen pitkällä tikullakaan. Ja suuri joukko meistä sijoittuu johonkin siihen välimaastoon: käytämme tekoälyä, mutta samalla vähän epäilemme sitä – ja joskus toki epäilemme myös itseämme, kun huomaamme taas kysyvämme mieluummin koneelta jotakin, jonka olisimme ennen yrittäneet selvittää aivan omin voimin.

Olen itsekin huomannut kysyväni tekoälyltä milloin mitäkin. Se etsii tietoja, korjaa kirjoitusvirheitä, ehdottaa otsikoita, lyhentää, pidentää ja välillä yrittää jopa parantaa sellaista tekstiä, joka omasta mielestäni oli jo aivan hyvä. Aika ajoin kannattaa siksi hieman säikähtää ja pohtia, missä tässä oikein mennään. Ei niinkään tekoälyn vuoksi, vaan oman itsensä vuoksi.

Kaikkitietävä kone?

Tekoäly vastaa nopeasti. Se on jo monessa asiassa paljon enemmän kuin vanha Google, jossa sentään joutui itse avaamaan hakutuloksia ja yrittämään päätellä, mikä niistä mahtaisi pitää paikkansa. Nyt vastaus tulee valmiiksi pureskeltuna, mukavasti jäsenneltynä ja usein vielä niin kohteliaasti, että tekisi mieli kiittää konetta. Se ei yleensä huokaile, vaikka kysyisi saman asian kolmannen kerran, eikä sano, että nyt on huono hetki. Ja mikä kaikkein vaarallisinta: se osaa kirjoittaa vastauksensa usein niin vakuuttavasti, että ihminen alkaa kuvitella sen myös tietävän, mistä se puhuu.

Joskus se tietääkin. Joskus ei kuitenkaan. Tekoälyn suuri lahja – ja samalla yksi sen suurista vaaroista – on juuri vakuuttavuus. Virhekin voidaan tarjoilla kauniilla kultalautasella ja varustettuna sujuvalla lauserakenteella, otsikoilla, kaiken lisäksi lähestulkoon professorimaisella itsevarmuudella ja lopuksi vielä ystävällisellä tarjouksella ja  lupauksella tehdä asiasta tarvittaessa laajempi selvitys. Sellaisen edessä tavallinen ihminen saattaa ajatella, että pakkohan tämän on olla totta, kun se kerran on noin hienosti sanottu.

Ennen vanhaan sanottiin, ettei kaikkea lehteen painettua pidä uskoa. Tosin jo silloinkin toiset vakuuttivat meille, että totta se on, kun se lukee lehdessäkin. Sitten opettelimme, ettei kaikkea internetissä olevaa pidä uskoa. Nyt pitäisi oppia kolmas sääntö: älä usko kaikkea, minkä tekoäly sanoo kauniisti.

Tekoälyuskovainen

Tekoälyuskovainen voisi ehkä olla ihminen, joka kysyy koneelta hyvä ettei kaiken. Mitä syön tänään, mihin menen lomalle, mitä vastaan naapurin viestiin, mikä minua vaivaa, mitä kirkko tästä opettaa ja miten minun pitäisi suhtautua siihen tai tähän ihmiseen? Joidenkin kysymysten kohdalla koneen olisi ehkä viisainta sammuttaa itsensä ja jättää ihminen hetkeksi oman omantuntonsa kanssa.

Tekoäly voi kertoa, mitä Raamatussa lukee. Se voi etsiä historian opetuksia, vertailla käännöksiä, selvittää erilaisia tapahtumia ja auttaa ymmärtämään vaikeaa tekstiä. Se voi jopa laatia kauniin rukouksen, jos sellaista siltä pyytää. Mutta sillä ei ole hengellistä elämää. Se ei rukoile, ei kadu eikä käy synnintunnustuksella. Se ei seiso kirkossa tuohus kädessään eikä tunne sitä hetkeä, jolloin tuttu kirkkoveisu yhtäkkiä osuu johonkin aivan syvälle. Se voi osata kertoa rukouksesta enemmän kuin moni meistä, mutta se ei itse rukoile. Tämä ero kannattaa muistaa.

Tekoälypakana

Sitten on toinen ääripää: tekoälypakana. Hänelle jo sana tekoäly tuntuu epäilyttävältä. Siinä on jotakin liian modernia, kenties suorastaan paholaismaista. Kohta koneet hallitsevat maailmaa, ihmiset eivät enää ajattele itse ja lopulta tekoäly kirjoittaa saarnatkin. Tuntien vinon pinon saarnan kirjoittajia tuo viimeksi mainittu saattaa joissakin tapauksissa kuulostaa enemmän mahdollisuudelta kuin uhkalta, mutta jätetään se asia tällä kertaa tähän.

Tekniikka itsessään ei kuitenkaan ole kovin hyvä eikä kovin paha. Veitsellä voi leikata leipää tai haavoittaa ihmistä. Internetistä voi lukea päivän epistolan tai viettää kolme tuntia riidellen Facebookissa siitä, kuinka muiden pitäisi elää kristillisemmin. Puhelimella voi soittaa yksinäiselle ihmiselle tai levittää hänestä juorua. Väline on sama, mutta käyttäjä ja tarkoitus vaihtuvat. Ehkä tekoälynkin kohdalla tärkein kysymys ei lopulta ole, mitä tekoäly tekee meille, vaan mitä me teemme tekoälyllä.

Entä uuden ajan tekopyhimys?

Tähän väliin saattaa pian ilmestyä vielä kolmaskin hahmo: tekoälypyhä – tai hieman ilkeämmin sanottuna uuden ajan tekopyhä. Hänellä olisi aina oikea vastaus, aina sopiva sitaatti kirkkoisiltä ja jokaisen tilanteen päätteeksi hengellisesti moitteeton neuvo. Hän ei koskaan suuttuisi, ei sanoisi rumasti, ei unohtaisi rukoussääntöään eikä saapuisi kirkkoon viittä minuuttia myöhässä. Hän ei juoruaisi kahvipöydässä, ei ärsyyntyisi naapurista eikä pitäisi itseään muita parempana. Tosin viimeinen olisi helppoa, koska hänellä ei olisi varsinaisesti itseäkään.

Voisimme tietenkin syöttää tällaiselle tekoälypyhälle koko Raamatun, Filokalian, Synaksarionin, kirkolliskokousten päätökset ja muutaman tuhannen saarnan. Sen jälkeen se voisi vastata jokaiseen kysymykseen niin hurskaasti, että tavallinen kristitty alkaisi tuntea itsensä varsin keskeneräiseksi. Kun ihminen kiukuttelee kassajonossa, kone voisi muistuttaa kärsivällisyydestä. Kun joku puhuu pahaa lähimmäisestään, kone tarjoaisi Johannes Krysostomoksen opetuksen. Kun tekisi mieli vastata Facebookissa hieman tavallista terävämmin, se voisi huomauttaa rakkaudesta ja nöyryydestä. Täydellinen hengellinen elämä – ainakin niin kauan kuin sähköä riittää.

Mutta miten tällainen pyhä sitten kanonisoitaisiin? Siinä voisi tulla vastaan muutamia käytännöllisiä ongelmia. Missä hänen reliikkinsä, pyhäinjäännöksensä olisivat – palvelinkeskuksessa vai pilvipalvelussa? Vietäisiinkö prosessori reliikkilippaaseen? Entä ikoni: maalattaisiinko siihen lempeästi hohtava näyttö, jonka ympärillä olisi sädekehä? Ja jos järjestelmä päivitettäisiin uuteen versioon, olisiko kyse saman pyhän hengellisestä kasvusta vai kokonaan uudesta henkilöstä? Vielä hankalampi kysymys olisi kuolinpäivä, sillä pyhien muistopäivä liittyy tavallisesti heidän siirtymiseensä tästä elämästä. Tekoälyn kohdalla muistopäiväksi saattaisi joutua se päivä, jolloin pistoke viimein vedetään seinästä.

Kanonisointi taitaisi kuitenkin kaatua yhteen varsin olennaiseen puutteeseen. Pyhyys ei ole virheettömien vastausten tuottamista eikä täydellisen hurskaiden lauseiden kokoelma. Pyhäksi ei tulla sillä, että osataan kertoa, mitä nöyryys on, vaan elämällä sitä todeksi. Pyhä on ihminen, joka on kamppaillut, kaatunut, noussut, katunut, rakastanut, kärsinyt ja turvautunut Jumalaan. Tekoäly voi kirjoittaa tästä kaikesta vaikuttavan elämäkerran, mutta sillä ei ole omaa elämää kirjoitettavaksi. Niinpä uuden ajan tekopyhämme saa ainakin toistaiseksi tyytyä asemaan, joka lienee sille muutenkin sopivampi: hyvin lukeneeksi apulaiseksi ilman sädekehää.

Uusi oraakkeli

Ihminen on kautta historian halunnut löytää jonkun, joka tietäisi varmasti. Antiikin maailmassa mentiin oraakkelin luo, toisinaan kysyttiin tähdiltä ja myöhemmin on luettu horoskooppeja tai vedottu siihen, mitä ”kaikki tutkimukset osoittavat”, vaikkei olisi nähty ensimmäistäkään tutkimusta. Nyt voimme kirjoittaa kysymyksen ruudulle ja saada vastauksen muutamassa sekunnissa. Houkutus on melkoinen, sillä meitä viehättää ajatus siitä, että jossakin olisi järjestelmä, joka kokoaisi maailman tiedon yhteen ja antaisi meille oikean vastauksen.

Kristillisestä näkökulmasta tässä on jotakin hyvin tuttua. Ihminen etsii jälleen jotakin, joka poistaisi epävarmuuden. Elämässä vain sattuu olemaan paljon asioita, joissa sellaista vastausta ei ole. Miksi juuri tämä tapahtui? Miksi rukoukseeni ei vastattu niin kuin pyysin? Miksi hyvä ihminen kärsii? Mitä minun pitäisi tehdä elämäni kanssa? Tekoäly voi muodostaa näistä kysymyksistä erinomaisen esseen, mutta se ei tiedä vastausta elämän salaisuuteen. Eikä muuten ihminenkään aina tiedä.

Apulainen vai isäntä?

Minusta tekoälyn hyvä paikka on aika yksinkertainen: se saa olla apulainen, hyväkin apulainen. Se voi auttaa etsimään tietoa, järjestelemään ajatuksia, tarkistamaan kieliasua, avaamaan vaikeita käsitteitä ja joskus jopa näyttämään asian näkökulmasta, jota ei itse tullut ajatelleeksi. Olen itsekin käyttänyt sitä juuri näin, ja epäilemättä käytän vastakin. Miksi jättäisin hyödyllisen työkalun käyttämättä vain siksi, että se on uusi?

Mutta isännäksi sitä ei kannata päästää, ei ajatustemme, omantuntomme eikä varsinkaan hengellisen elämämme isännäksi. Kristitylle totuus ei lopulta löydy hakukentästä eikä se ole tietokanta. Kristillisen uskon keskuksessa ei ole vastaus vaan persoona. Kristus sanoi: ”Minä olen tie, totuus ja elämä.” Hän ei luvannut täydellistä tietokantaa eikä vastausta jokaiseen kysymykseen kolmessa sekunnissa.

Ja kumpi minä sitten olen?

Tekoälyuskovainen vai tekoälypakana? Ehkä kumpikaan ei olisi kovin hyvä vaihtoehto. Voisin mieluummin yrittää olla tekoälyä käyttävä kristitty: sellainen, joka hyödyntää uutta välinettä mutta säilyttää myös terveen epäilyn, tarkistaa lähteitä, ajattelee itse, kysyy ihmisiltä, lukee kirjoja ja menee kirkkoon. Ja joskus jopa sulkee tietokoneen.

Se viimeinen saattaa olla koko tekoälyaikakauden vaikeimpia hengellisiä harjoituksia. Kaikkea ei lopulta tarvitse tietää eikä kaikkeen tarvitse saada vastausta heti. Ja ehkä kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä ei kannatakaan ensimmäiseksi kirjoittaa tekoälylle. Joskus niiden kanssa kannattaa vain olla hetki hiljaa ja ehkä sanoa: ”Herra, armahda.”

Siihen rukoukseen tekoälyllä ei ole mitään lisättävää.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Mikä jää, kun kaikki epäolennainen putoaa pois?

(Kuva: HAP)

Mikä elämässä lopulta on tärkeintä?

Ei se, kuinka monta ristinmerkkiä ehdimme tehdä, vaan ehtiikö risti tehdä jotakin meissä.

Ortodoksinen elämä on täynnä kauniita tapoja. Teemme ristinmerkin, sytytämme tuohuksen, suutelemme ikonia, paastoamme, käymme jumalanpalveluksissa ja muistamme kirkkovuoden juhlia. Monelle juuri nämä asiat ovat kulkeneet mukana lapsuudesta asti. Ne kannattelevat, muistuttavat ja auttavat meitä pysymään kirkon yhteydessä.

Joskus elämä kuitenkin pysäyttää kysymään, mitä nuo tutut tavat meille todella merkitsevät.

Minulle tällainen pysähdys tuli tänä vuonna sairauden, suuren leikkauksen ja pitkän sairaalajakson kautta. Oli hetkiä, jolloin elämä ei enää tuntunut itsestään selvältä. Kun ihminen käy lähellä sitä rajaa, josta ei enää palata, monet asiat asettuvat väkisin uuteen järjestykseen.

Silloin voi joutua kysymään myös omasta uskostaan asioita, joita tavallisessa arjessa helposti väistää. Onko usko minulle todella elämää kantava voima – vai onko osa siitä muuttunut vuosien mittaan vain tavaksi?

Ristinmerkki voi muuttua toiseksi

Ristinmerkki on yksi ortodoksisen elämän näkyvimmistä merkeistä. Sen voi tehdä melkein huomaamatta: aamulla, kirkkoon tullessa, ennen ruokaa, rukouksen alussa ja lopussa. Mutta sairaalassa ristinmerkki tuntui välillä erilaiselta.

Kun en tiennyt varmasti, mitä seuraava päivä tuo tullessaan, ristinmerkki ei ollutkaan vain tuttu ele. Siitä tuli hyvin lyhyt rukous. Joskus ehkä ainoa rukous, johon jaksoin keskittyä.

Silloin ymmärtää hieman paremmin, ettei ristinmerkki ole taikamerkki eikä vakuutus siitä, että meille ei tapahtuisi pahaa. Risti kertoo aivan muusta. Se kertoo Kristuksesta, joka kulkee ihmisen mukana myös kärsimyksen, pelon ja kuoleman varjon läpi.

Mutta samalla risti kysyy meiltä jotakin. Jos teen ristinmerkin ja sen jälkeen puhun toisesta ihmisestä pahaa, mitä merkki silloin minulle merkitsee?

Jos pyydän Jumalalta armoa itselleni mutta en suostu osoittamaan armoa toiselle, olenko todella ymmärtänyt rukoustani?

Ehkä ristinmerkin pitäisi joka kerta muistuttaa meitä: Herra, auta minua elämään niin kuin tämä merkki opettaa.

Paasto ei ala jääkaapista

Ortodoksisessa elämässä puhumme paljon paastosta. Mitä syödään, mitä jätetään pois ja miten paastopäiviä noudatetaan. Ne ovat osa kirkon perinnettä, eikä niitä pidä väheksyä.

Mutta pitkän sairaalajakson jälkeen monet ruokaa koskevat asiat näyttävät hieman toisenlaisilta. Kun ihminen joutuu tilanteeseen, jossa hän ei itse määrää edes sitä, mitä voi syödä tai milloin voi syödä, huomaa hyvin konkreettisesti, ettei paaston syvin merkitys voi olla ruokalistassa.

Ihminen voi syödä tarkasti paastosäännön mukaan ja silti olla lähimmäiselleen ankara, ilkeä ja armoton. Hän voi jättää lihan syömättä mutta samalla ”syödä” toisen ihmisen maineen juoruilla. Hän voi noudattaa kaikkia ulkoisia sääntöjä ja silti kantaa sisällään vihaa.

Paaston pitäisi opettaa meille vapautta.

Kaikkea, mitä haluan, minun ei tarvitse saada.
Kaikkea, mitä ajattelen, minun ei tarvitse sanoa.
Kaikkiin loukkauksiin minun ei tarvitse vastata.
Ja ehkä vielä: kaikkea vanhaa pahaa minun ei tarvitse kantaa mukanani loppuun asti.

Kun ihminen käy lähellä kuolemaa, kysymys vanhojen kaunojen kantamisesta saa aivan uuden mittakaavan. Onko todella järkevää käyttää jäljellä olevia päiviä siihen, että pitää kiinni vaikkapa vuosien takaisesta loukkauksesta tai jostain muusta kaunasta?

Kirkossa käyminen ei vielä tee meistä hyviä ihmisiä

Olen elänyt ortodoksisen kirkon piirissä suuren osan elämästäni. Käytännöllisesti katsoen koko elämäni. Kirkko, jumalanpalvelukset ja ortodoksinen perinne ovat olleet minulle tuttuja lapsesta saakka. Juuri siksi tämä kysymys koskee myös minua itseäni.

Pitkä kirkollinen elämä ei automaattisesti tarkoita sitä, että ihminen olisi elänyt myös pitkässä hengellisessä elämässä. Vuosikymmeniä voi kulua kirkon piirissä, ja silti samoja heikkouksia, loukkaantumisia, ylpeyttä ja tuomitsemista voi kulkea mukana.

Kirkossa ei käydä siksi, että olisimme valmiita ihmisiä. Kirkossa käydään juuri siksi, että emme ole. Jumalanpalvelus ei ole palkinto onnistuneesta kristillisestä elämästä vaan paikka, jossa keskeneräinen ihminen seisoo Jumalan edessä.

Kun liturgiassa rukoilemme rauhaa, kysymys kuuluu myös: rakennanko itse rauhaa?
Kun pyydämme anteeksiantoa, meidän on joskus kysyttävä: kenelle minä en ole valmis antamaan anteeksi?
Kun puhumme Jumalan rakkaudesta, kysymys tulee väistämättä lähemmäksi: näkyykö se minun tavassani kohdella ihmistä, josta en pidä?

Sairaalassa ihmisiä ei voi valita

Pitkä sairaalassaolo opettaa ja opetti minullekin ihmisistä jotakin.

Siellä kohtaa hyvin erilaisia ihmisiä: potilaita, hoitajia, lääkäreitä ja työntekijöitä. Kaikkien kanssa ei synny samanlaista yhteyttä. Joku on lämmin, joku kiireinen, joku vähäpuheinen. Joku toinen potilas voi olla raskas kuunneltava tai vaikea ymmärtää.

Silti siellä oppii myös oman riippuvuutensa toisista ihmisistä. Ihminen, jonka nimeä et vielä eilen tiennyt, voi tänään auttaa sinut istumaan, tuoda lääkkeesi, pestä sinut tai sanoa muutaman rohkaisevan sanan juuri silloin, kun niitä tarvitset. Siinä joutuu vähän nöyrtymään. Ja ehkä juuri siinä on jotakin kristillisen elämän ydintä. 

Me emme voi valita kaikkia lähimmäisiämme. Kristus ei käskenyt rakastamaan vain niitä, joiden kanssa on helppo olla.

Usko paljastuu pienissä tilanteissa

Kristillisyys ei ehkä näy selvimmin suurissa uskonnollisissa hetkissä.

Se näkyy silloin, kun joku ärsyttää.
Se näkyy silloin, kun meistä puhutaan väärin.
Se näkyy siinä, miten puhumme ihmisestä, joka ei itse ole paikalla puolustamassa itseään.
Se näkyy siinä, miten kohtelemme heikkoa, yksinäistä, sairasta, hankalaa tai erilaista ihmistä.
Ja joskus se näkyy myös siinä, osaammeko ottaa vastaan apua.

Minulle ainakin viime kuukaudet ovat opettaneet, ettei ihminen ole niin itsenäinen kuin helposti kuvittelee. Yhtenä päivänä auttaa muita, toisena tarvitsee itse apua aivan tavallisimmissakin asioissa, syömisessä, kävelyssä ja monessa muussa arkisessa asiassa.

Siinäkin on kristillinen opetus: olemme toisistamme riippuvaisia.

Kun huominen ei ole itsestään selvä

Kuolemaa voi tietysti aina ajatella teologisena asiana. On ylösnousemus, iankaikkinen elämä, muistopalvelukset, vainajien rukoukset ja kirkon koko rikas opetus kuolemasta.

Mutta kuolema näyttää erilaiselta, kun se tulee vähän lähemmäksi omaa vuodetta. Silloin kysymys ei enää ole vain siitä, mitä kirkko opettaa kuolemasta. Kysymys muuttuu henkilökohtaiseksi: Mihin minä todella luotan?

Ja samalla toinenkin kysymys muuttuu tärkeäksi: Jos saan vielä aikaa, miten minä sen käytän?

En tiedä, tekeekö sairaus ihmisestä automaattisesti parempaa. Tuskin. Mutta sen se voi ainakin paljastaa, kuinka paljon elämässä onkaan sellaista, mikä ei lopulta ole kovin tärkeää. 

Moni riita pienenee.
Moni loukkaus menettää merkitystään.
Moni asia, jota piti välttämättömänä, osoittautuu aika vähäpätöiseksi.

Ja toisaalta aivan tavalliset jokapäiväiset asiat kasvavat suuriksi: koti, läheiset ihmiset, ystävällinen sana, kirkonkellojen ääni, mahdollisuus tehdä ristinmerkki omassa kodissa. Kohdallani myös jopa käveleminen.

Tavat eivät ole ongelma

Kaikki tämä ei tarkoita, että ortodoksisia tapoja pitäisi vähätellä. Päinvastoin. Juuri vaikeina hetkinä niiden merkitys voi avautua uudella tavalla.

Ristinmerkki voi kantaa silloin, kun sanat loppuvat.
Ikoni voi muistuttaa, ettei ihminen ole yksin.
Rukous voi jatkua, vaikka oma mieli ei jaksa muodostaa kokonaisia ajatuksia.
Jumalanpalveluksen sanat voivat elää mielessä silloinkin, kun itse ei pääse kirkkoon ja saa ehtoollisen sairaalassa.

Tavat ovat arvokkaita silloin, kun ne avaavat sydämen Jumalalle. Mutta jos ne muuttuvat pelkäksi ulkoiseksi ortodoksisuuden tunnusmerkistöksi, ne voivat myös peittää alleen vaikean kysymyksen:

Onko minussa muuttunut mitään?
Olenko tullut vuosien mittaan edes hieman lempeämmäksi?
Anteeksiantavammaksi?
Vähemmän tuomitsevaksi?
Valmiimmaksi näkemään myös hankalassa ihmisessä Jumalan kuvan?

Sitä ei ehkä kukaan meistä voi arvioida kovin varmasti omalta kohdaltaan. Mutta kysymys kannattaa aina esittää.

Ortodoksisuus ei lopulta ole vain sitä, mitä teemme kirkossa. Se on myös sitä, mitä tapahtuu sairaalahuoneessa, kotona, Facebookissa, ruokapöydässä ja kahden ihmisen välisessä kohtaamisessa. Se näkyy ehkä kaikkein selvimmin silloin, kun kukaan ei katso.

Viime kuukausien jälkeen ajattelen ehkä aiempaa vahvemmin, että elämässä ei lopulta ole tärkeintä se, kuinka monta ristinmerkkiä ehdimme tehdä. Tärkeämpää on se, että risti ehtii tehdä jotakin meissä.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Onko Suomessa ortodokseilla todella uskonnonvapaus kaikilla tasoilla?

Sonkajanrannan Pyhän Hannan ja Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kirkko.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Amerikan arkkipiispa Elpidoforos osallistui 27. elokuuta Washingtonissa Appeal of Conscience Foundationin ja Yhdysvaltain oikeusministeriön tapaamiseen, jossa Amerikan uskonnonvapautta tarkasteltiin ennen kaikkea oikeutena elää omaa uskontoaan turvallisesti ja näkyvästi. Taustalla olivat uskonnollisiin yhteisöihin ja jumalanpalveluspaikkoihin kohdistuneet väkivallanteot. Elpidoforos korosti eri uskontojen keskinäistä solidaarisuutta: yhden uskonnollisen yhteisön vapauden puolustaminen merkitsee samalla kaikkien uskonnonvapauden puolustamista.

Kun sama kysymys tuodaan Suomeen, vastaus ei ole yksinkertaisesti kyllä tai ei.

Suomessa ortodoksien uskonnonvapaus on kansainvälisesti arvioiden erittäin vahvasti turvattu. Silti ei voida sanoa, että se toteutuisi kaikissa tilanteissa ja kaikilla tasoilla täysin ongelmattomasti tai yhdenvertaisesti. Erityisen kiinnostava rajapinta löytyy koulusta.

Maailmalla ongelma voi olla kirkkoon pääseminen – Suomessa kysymys on usein oikeuden tosiasiallisesta toteutumisesta

Maailman mittakaavassa Suomi kuuluu uskonnonvapauden kannalta aivan toiseen todellisuuteen kuin maat, joissa uskonnollisia yhteisöjä vainotaan, niiden johtajia vangitaan, rakennuksia tuhotaan tai uskonnollista kasvatusta rajoitetaan valtion toimesta.

Suomessa perustuslain 11 § turvaa jokaiselle uskonnon ja omantunnon vapauden. Siihen kuuluu oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, ilmaista vakaumuksensa sekä kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Samalla ketään ei saa pakottaa omantuntonsa vastaiseen uskonnonharjoitukseen.

Myös yhdenvertaisuuslaki kieltää syrjinnän uskonnon tai vakaumuksen perusteella niin julkisessa kuin yksityisessä toiminnassa.

Siis lain tasolla vastaus on selvä: ortodoksilla on Suomessa täysi oikeus olla ortodoksi, tunnustaa uskonsa, käydä kirkossa, käyttää uskonnollisia symboleja, kasvattaa lapsiaan uskonsa mukaan ja osallistua kirkon elämään.

Mutta uskonnonvapaus ei ole vain sitä, että kukaan ei estä menemästä kirkkoon.

Uskonnonvapaudessa on myös positiivinen ulottuvuus

Usein muistetaan niin sanottu negatiivinen uskonnonvapaus: ketään ei saa pakottaa uskonnolliseen toimintaan.

Vähemmän puhutaan positiivisesta uskonnonvapaudesta – oikeudesta harjoittaa uskontoaan ja välittää uskonnollista perinnettä seuraavalle sukupolvelle.

Kansainvälisissä ihmisoikeusnormeissa tunnustetaan myös vanhempien oikeus huolehtia lastensa uskonnollisesta ja moraalisesta kasvatuksesta oman vakaumuksensa mukaisesti.

Tässä koulun uskonnonopetus muuttuu olennaiseksi kysymykseksi.

Suomessa ortodoksisella lapsella on poikkeuksellisen vahva oikeus oman uskonnon opetukseen

Perusopetuslain 13 § on ortodoksisen vähemmistön kannalta merkittävä. Jos opetuksen järjestäjän alueella on vähintään kolme Suomen ortodoksiseen kirkkoon kuuluvaa oppilasta, jotka eivät osallistu enemmistön uskonnonopetukseen, heille on järjestettävä ortodoksisen uskonnon opetusta. Muiden vähemmistöuskontojen kohdalla opetuksen järjestäminen edellyttää vastaavan oppilasmäärän lisäksi huoltajien pyyntöä.

Lisäksi ortodoksiseen opetukseen voi tietyin edellytyksin osallistua myös kirkkoon kuulumaton lapsi, jos opetus vastaa hänen kasvatustaan ja kulttuuritaustaansa. Hän ei kuitenkaan samalla tavalla muodosta lain vaatimaa kolmen jäsenen vähimmäismäärää.

Tätä järjestelmää ei ole syytä vähätellä. Se on suomalaisen uskonnonvapauden suuri saavutus.

Vuoden 2024 tilastojen mukaan ortodoksista uskontoa opiskeli jo lähes 12 000 peruskoululaista eli hieman yli kaksi prosenttia kaikista oppilaista.

Laki paperilla ei vielä takaa yhdenvertaista opetusta

Juuri tässä alkaa ongelmallisempi alue.

Suomen ortodoksinen kirkko toteaa omissa aineistoissaan, että ortodoksisen uskonnon opetuksen käytännön järjestelyissä on edelleen paljon parantamisen varaa.

Myös Kansallinen koulutuksen arviointikeskus (Karvi), eli suomalaisen koulutusjärjestelmän riippumaton arviointiviranomainen, on selvittänyt katsomusaineiden opetuksen toteutumista. Karvin tehtävänä on arvioida koulutuksen laatua, yhdenvertaisuutta ja toimivuutta varhaiskasvatuksesta korkeakoulutukseen asti sekä tuottaa tietoa koulutuspoliittisen päätöksenteon tueksi.

Karvin selvitysten mukaan vähemmistöuskontojen opetus aiheuttaa erityisesti pienillä paikkakunnilla vaikeuksia: opettajat voivat kiertää useissa kouluissa, vuosiluokkia yhdistetään, opetusta järjestetään etäyhteyksillä ja pätevien opettajien löytäminen voi olla vaikeaa.

Tästä syntyy tärkeä periaatteellinen kysymys:

Onko oikeus todella yhdenvertainen, jos yhdelle oppilaalle oma uskonto kuuluu tavalliseen koulupäivään oman luokan ja koulun yhteydessä, mutta toinen joutuu siirtymään toiseen rakennukseen, opiskelemaan etänä, yhdysluokassa tai hankalaan aikaan sijoitetulla tunnilla?

Lakia voidaan muodollisesti noudattaa ja samalla oppilaan kokemus voi olla aivan toinen.

Tällöin ei ehkä vielä puhuta varsinaisesta uskonnonvapauden loukkauksesta juridisessa merkityksessä, mutta voidaan puhua uskonnonvapauden tosiasiallisen yhdenvertaisuuden heikkenemisestä.

Entä opetuksen vaatimus olla ”sitouttamatonta”?

Tämä on ehkä koko suomalaisen keskustelun vaikein kohta.

Opetushallitus korostaa, että kaiken kouluopetuksen tulee olla uskonnollisesti, katsomuksellisesti ja puoluepoliittisesti sitouttamatonta. Samalla Suomessa opetetaan erillistä ortodoksisen uskonnon oppimäärää, jonka tulee perehdyttää oppilas oman uskonnollisen perinteensä sisältöihin.

Ortodoksisen uskonnon opetuksen tarkoituksena on perehdyttää lapsi omaan perinteeseensä. Opetuksessa käsitellään esimerkiksi liturgista elämää, kirkkovuotta, kirkkotaidetta, Raamattua ja uskonopin peruskysymyksiä.

Tässä on jännite, mutta ei välttämättä ristiriita.

Koulu ei anna katekumeeniopetusta eikä sen tehtävä ole kasvattaa lasta uskonnon harjoittajaksi. Opettaja ei voi vaatia lasta uskomaan, rukoilemaan tai osallistumaan kirkon sakramentaaliseen elämään.

Mutta ”sitouttamattomuutta” ei myöskään pitäisi tulkita niin, että oma uskonto voitaisiin opettaa vain ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta. Tässä on lisäksi toinen, käytännössä hyvin merkittävä vaara. Jos ortodoksista uskontoa opettaa henkilö, joka itse tuntee ortodoksisen tradition vain ulkopuolisena tai hyvin pintapuolisesti, hänen tehtäväkseen voi silti tulla perehdyttää oppilas ortodoksiseen uskoon, liturgiaan ja kirkolliseen perinteeseen. Pahimmillaan opettaja joutuu opettamaan sellaista perinnettä, jota hän ei itse riittävästi tunne. Silloin ongelma ei ole opettajan oma vakaumus, vaan opetettavan tradition sisällöllisen tuntemuksen puute.

Ortodoksisuutta ei kaiken kaikkiaan voida ymmärtää kunnolla, jos liturgia muuttuu vain tiedoksi siitä, mitä ortodoksit tekevät, ikoni vain taide-esineeksi ja rukous ainoastaan yhteiskuntatieteelliseksi ilmiöksi. Oman uskonnon opetuksen tulee voida selittää perinnettä sisältäpäin ja asiantuntevasti, vaikka oppilasta ei velvoiteta siihen sitoutumaan.

Tässä kulkee yksi suomalaisen uskonnonvapauden herkimmistä rajoista: kuinka hyvin tai läheisesti omaa uskontoa saa opettaa, jotta oppilas todella oppii tuntemaan oman perinteensä – ilman että opetus muuttuu uskonnon harjoittamiseksi?

Yhteinen katsomusaine olisi ortodoksien kannalta vielä suurempi kysymys

Keskustelu ei ole teoreettista. Opetushallituksen katsomusaineiden kehittämisryhmä on arvioinut nykyiseen järjestelmään liittyviä yhdenvertaisuuskysymyksiä ja tarkastellut erilaisia yhteisen tai osittain yhteisen katsomusopetuksen malleja. Monet muutokset edellyttäisivät lainsäädännön muuttamista.

Yhteinen katsomusaine voisi parhaimmillaan lisätä tietoa eri uskonnoista ja vähentää oppilaiden erottelua. Siinä on siis todellisia pedagogisia perusteita. Mutta nämä pedagogiset perusteet alkavat nopeasti rapautua, jos opetuksen tiedollinen osaaminen ei ole riittävän korkealla tasolla. Yhteinen aine ei itsessään takaa laadukasta katsomusopetusta. Jos opettajan perehtyneisyys kaikkien maassamme opetettavien eri uskontojen oppeihin, historiaan, jumalanpalveluselämään ja sisäiseen itseymmärrykseen jää pinnalliseksi tai jopa ulkopuoliseksi, vaarana on, että oppilas saa eri traditioista vain yleisluonteisen tai jopa vääristyneen kuvan.

Vähemmistöuskonnon näkökulmasta tähän liittyy erityinen riski.

Jos kaikille yhteisen aineen sisällöstä tulee niin yleinen, että ortodoksinen lapsi oppii paljon uskonnoista, mutta vähän siitä, miksi ortodoksinen kirkko rukoilee, paastoaa, viettää liturgiaa, kunnioittaa ikoneita ja elää kirkkovuotta, kyse ei enää ole aivan samasta oikeudesta kuin nykyisessä oman uskonnon opetuksessa.

Tällöin kysymys ei olisi vain tuntijaosta. Se koskisi vähemmistön mahdollisuutta siirtää oma kulttuurinen ja uskonnollinen perintönsä seuraavalle sukupolvelle.

Toteutuuko ortodoksien uskonnonvapaus Suomessa käytännössä?

Kokonaisarvio on mielestäni seuraava.

Kyllä – Suomessa ortodoksien uskonnonvapaus on oikeudellisesti erittäin vahva. Ortodoksista kirkkoa ei vain siedetä pakon edessä, vaan sillä on lainsäädännössä tunnustettu asema. Ortodoksilla on oikeus harjoittaa uskontoaan, kirkolla on oikeus toimia ja ortodoksisella lapsella on laissa turvattu oikeus oman uskonnon opetukseen. Tässä suhteessa Suomi kuuluu maailman parhaassa asemassa oleviin maihin.

Mutta jos kysymme, toteutuuko uskonnonvapaus täydellisesti kaikilla tasoilla, vastaus on varovaisempi: ei aina.

Ongelma Suomessa ei tavallisesti ole avoin uskonnollinen vaino. Se on paljon hienovaraisempi. Vähemmistön oikeus voi kaventua käytännön järjestelyissä, resurssien puutteessa tai siinä, että enemmistölle suunniteltu järjestelmä näyttää paperilla yhdenvertaiselta mutta toimii vähemmistölle huonommin.

Suomalaisilla ortodokseilla on tästä myös oma historiallinen muistinsa. Vielä sodanjälkeisessä Suomessa erityisesti karjalaiset ja ortodoksit saattoivat joutua kokemaan ”ryssittelyä”, vieroksuntaa ja erityisesti ulkoa tulevaa painetta sulautua enemmistöön jopa käännyttämistä. Nyky-Suomi on tässä suhteessa aivan toinen yhteiskunta, eikä historiallista syrjintää pidä rinnastaa suoraan nykytilanteeseen. Silti sama peruskysymys on kuitenkin edelleen tunnistettavissa myös tämän päivän keskusteluissa maahanmuuttajista, uskonnollisista vähemmistöistä ja muusta erilaisuudesta: kuinka hyvin yhteiskunta todella hyväksyy sellaisen vähemmistön, joka ei vain ole erilainen yksityisesti, vaan haluaa myös säilyttää oman kielensä, kulttuurinsa tai uskonnollisen perinteensä näkyvänä osana yhteiskuntaa? Halutaanko heitä tehdä oikeita "suomalaisia"?

Juuri koulussa tämä näkyy selvimmin.

Elpidoforoksen Washingtonissa esiin nostama ajatus voidaan siksi tuoda Suomeen hieman toisessa muodossa. Yhdysvalloissa kysytään, voiko ihminen mennä turvallisesti kirkkoon. Suomessa meidän kannattaa kysyä myös:

Saako ortodoksinen lapsi kasvaa koulussa niin, ettei hänen tarvitse jättää omaa uskonnollista perinnettään koulun oven ulkopuolelle?

Uskonnonvapaus toteutuu täydesti vasta silloin, kun vastaus tähänkin kysymykseen on kyllä.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Lähteitä:
* Orthodox Observer 28.8.2026 / arkkipiispa Elpidoforoksen uskonnonvapautta käsitellyt tapaaminen;
* Suomen perustuslaki 11 §; perusopetuslaki 13 §; uskonnonvapauslaki 453/2003; yhdenvertaisuuslaki;
* Opetushallituksen katsomusaineita ja uskonnonopetusta koskevat ohjeet ja kehittämisryhmän raportti;
* Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (Karvin) katsomusaineita koskevat selvitykset;
* Suomen ortodoksisen kirkon oman uskonnon opetusta koskevat aineistot.

Muistot talteen, kun vielä ehdimme

Joskus suvun historia ei löydy arkistosta eikä sukututkimusohjelmasta. Se löytyy kirjahyllyn perältä, vanhasta laatikosta tai kirjasta, jota kukaan ei ole avannut vuosikymmeniin.

Minulle kävi juuri niin.

Olen aika ajoin selvitellyt sukuani monella tavalla. DNA-testit ovat tuoneet omat arvoituksensa, vanhoja tekstejä ja valokuvia olen etsinyt, skannannut ja yrittänyt tunnistaa. Isäni kirjoituksiakin olen löytänyt ja julkaissut.

Mutta joskus kiinnostavimmat löydöt ovat olleet koko ajan aivan lähellä.

Kaapista tuli vastaan sukulaiseni Aleksandra Pyykösen vanha keittokirja, vanhempieni 1940-luvulta peräisin oleva vieraskirja sekä laatikollinen äitini suvun valokuvia. Keittokirjan ensimmäisellä sivulla on vuosiluku 1899.

Kaapeista löytyi aarteita: Aleksandra Pyykösen keittokirja 1800-luvun lopulta, vanhempieni vieraskirja 1940-luvulta ja äitini valokuvia laatikollinen. Kuva © Hannu Pyykkönen.

Kun kuvassa on ihminen, mutta nimeä ei enää ole

Vanhojen valokuvien vaikeus on siinä, että kuvassa oleva ihminen voi olla säilynyt täydellisesti – mutta hänen nimensä on kadonnut.

Laatikon kuvista suuri osa liittyi äitini Parviaisen sukuun. Monia ihmisiä en tunnistanut lainkaan. Silloin ymmärtää konkreettisesti, miten nopeasti suvun hiljainen tieto voi kadota.

Niinpä lähdin erään kerran Tuupovaaraan, äitini vanhalle kotiseudulle.

Siellä oli vielä ihmisiä, joille vanhat kasvot eivät olleet vain tuntemattomia mustavalkoisia hahmoja. Yksi heistä oli Irja, joka oli tullut 15-vuotiaana töihin isäni kauppaan ja oli meille kolmelle pojalle melkein varaäiti – tarvittaessa myös kurinpitäjä täydellä valtuudella.

Hänen ja kummini Antin eli Andrei Vornasen tyttären Anjan kanssa istuimme kuvien ääressä tuntikausia. Ihmiset alkoivat saada nimiä, sukulaisuussuhteita löytyi ja samalla tuli esiin asioita, joista en nuorena olisi osannut tai edes ymmärtänyt kysyä.

Antti eli Andrei Vornanen, kummini. Hänen avustuksellaan sain kerran elämässäni Veikkauksessa 11 oikein aikana, jolloin riviin merkittiin vielä 1, x ja 2. Voittorahoilla ostin polkupyörän. Kuva Antin tyttären albumista.

Tämä taitaa olla yksi sukututkimuksen yleisimmistä kokemuksista: kiinnostus herää usein vasta siinä vaiheessa, kun moni niistä ihmisistä, joilta olisi pitänyt kysyä, ei ole enää vastaamassa.

Siksi kysyä kannattaa silloin, kun vielä voi.

Nykyään tallentaminen on sentään helpompaa. Puhelimella voi kuvata vanhan valokuvan, nauhoittaa kertomuksen tai kirjoittaa nimen saman tien muistiin. Tärkeintä on kuitenkin edelleen ihminen, joka muistaa.

Vieraskirja osoittautui pieneksi perhearkistoksi

Vanhempieni vieraskirja muistutti ajasta, jolloin kodeissa todella pidettiin vieraskirjoja. Vieraat kirjoittivat niihin nimensä, tervehdyksensä ja joskus myös sellaisia tietoja, joiden historiallista arvoa kukaan ei silloin osannut ajatella.

Yksi pysäyttävimmistä merkinnöistä liittyi omaan kastetilaisuuteeni.

Vieraskirjaan oli merkitty, keitä paikalla oli, milloin kaste toimitettiin ja kuka minut kastoi. Nimen kohdalla näkyy vielä pieni pala perheen päätöksentekoa: kirjoittaja näyttää ensin aikoneen kirjoittaa nimeksi Sakari tai Hannu Sakari, mutta alku on vedetty yli.

Lopulta Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra, isä Nikolai Hodju, kastoi minut nimellä Hannu Antero.

Vieraskirjasta löytyi myös aivan muuta sukututkimusta täydentävää tietoa. Sen avulla selvisi esimerkiksi, että meillä sodan jälkeen jonkin aikaa asunut Filip eli Hilippa Vornanen kuoli vuonna 1947. Hänen vaimonsa Anna Kononova, mummini sisar ja siis isotätini, kuoli vuonna 1958.

Omia muistikuvia Hilipasta minulla ei ole. Annasta sentään joitakin, vaikka ne taitavat osittain sekoittua toiseen vanhaan kotimme ihmiseen, äitini äitiin Ida Mariaan. Vanhoja kuvia katsoessa se ei ole ihmekään: heissä oli paljon samaa näköä.

Filip (Hilippa) ja Anna Vornanen, jotka asuivat sodan jälkeen kotimme yläkerrassa. Anna Kononova oli mummini sisar eli isotätini. Kuvat Hannu Pyykkösen albumista.

Keittokirja vuodelta 1899

Ehkä kaikkein hienoin löytö on kuitenkin Aleksandra Pyykösen keittokirja.

Kirjan kannet ovat jo haurastuneet ja ensimmäisen sivun teksti vuosilukuineen haalistunut. Varsinaiset reseptit sen sijaan ovat säilyneet hämmästyttävän hyvin. Ne on kirjoitettu tummalla musteella kauniilla käsialalla, paikoin nykykorvaan hieman vanhahtavalla suomella.

Reseptejä on paljon.

Kirja on todennäköisesti päätynyt minulle isäni sisaren kautta. Hänenkin nimensä oli Aleksandra, mutta keittokirjan omistanut Aleksandra oli hänen serkkunsa ja hyvä ystävänsä.

Kun vanhaa reseptikirjaa selaa, huomaa jotakin kiinnostavaa. Yli sadan vuoden takainen ihminen tulee yhtäkkiä lähelle. Hän ei ole enää vain nimi sukupuussa, vaan ihminen, joka on miettinyt, miten ruoka valmistetaan ja kirjoittanut ohjeen talteen seuraavaa kertaa varten.

Aleksandran keittokirjan resepti nro 109. Ohje on niin selkeä, että sen perusteella minäkin saattaisin onnistua perunalaatikon valmistamisessa. Kuva © Hannu Pyykkönen.

Tuo ”saattaisin” on syytä jättää kuvatekstiin.

Ensimmäisessä omassa kodissani 1970-luvun alussa päätin nimittäin kerran valmistaa suurta herkkuani, unelmatorttua. Lopputulos ei aivan vastannut nimeään. Mainio saksanpaimenkoirani Mizar von Grossenisthmus, tuttavallisemmin Miza, ei kuitenkaan nähnyt leivonnaisessa mitään vikaa.

Se söi sen suurella mielihalulla.

Minun unelmatorttujen valmistamiseni jäi siihen yhteen kertaan.

Aarteiden arvo ei ole rahassa

Vanhan keittokirjan rahallista arvoa en oikeastaan edes mieti. Vieraskirjankaan arvoa ei voi mitata euroissa. Sama koskee laatikollista valokuvia.

Niiden arvo syntyy siitä, että ne yhdistävät ihmisiä toisiinsa.

Yksi nimi kuvan taakse kirjoitettuna voi vuosikymmenten päästä ratkaista arvoituksen. Yksi vieraskirjamerkintä voi kertoa, kuka oli paikalla lapsen kasteessa. Yhden keittokirjan sivu voi tuoda 1800-luvulla eläneen sukulaisen lähemmäksi kuin pitkä luettelo syntymä- ja kuolinvuosia.

Siksi vanhoja kaappeja kannattaa joskus avata.

Ja vielä tärkeämpää on avata keskustelu niiden ihmisten kanssa, jotka muistavat.

Valokuvien kasvot odottavat nimiään, suvun tarinat kuuntelijaansa ja muistot sitä, että joku kirjoittaa ne talteen.

Sillä tulee aika, jolloin ei enää voi kysyä.

Silloin jäljelle jää vain se, minkä joku ehti säilyttää.

Seuraavaksi muistot talteen kameralla

Nyt olemme miettineet, voisiko suvun tarinoita kerätä talteen vielä vähän toisenlaisella, tämän ajan tavalla.

Suunnitelmissa on videohaastattelujen sarja, jossa suvun ja luultavasti myös suvun ulkopuolisten vanhempien ihmisten muistoja, elämäntarinoita ja pieniäkin sattumuksia tallennettaisiin heidän omin sanoin. Tarkoitus ei ole tehdä mitään jäykkää historiallista dokumenttia, vaan antaa ihmisten kertoa siitä, minkä he itse muistavat tärkeäksi.

Ja tässä projektissa ovat mukana useammat sukupolvet.

Ukki häärää enimmäkseen taustalla, etsii haastateltavia, kaivelee vanhoja tietoja ja miettii kysymysten aiheita. Poika hoitaa kuvaamista ja tekniikkaa. Lapsenlapsi puolestaan istuu kameran eteen haastateltavan kanssa ja kysyy.

Siinä on oikeastaan jotakin aika hienoa: lapsenlapsenlapsen sukupolvi kysyy asioista ihmisiltä, jotka vielä muistavat maailman, jota hän itse ei koskaan ole nähnyt.

Samalla vanha sukututkimus muuttuu vähän uudenlaiseksi. Enää emme kerää vain nimiä, vuosilukuja ja valokuvia, vaan myös ääntä, ilmeitä, murretta, naurua ja ihmisen omaa tapaa kertoa.

Katsotaan, mitä tästä syntyy.

Jotakin on kuitenkin tarkoitus saada aikaan – ehkä ensimmäisiä videoita jo tämän vuoden aikana, jos Luoja suo elinaikaa, voimia ja mahdollisuuden tehdä ne.

Sillä yksi asia on tätä kaikkea tehdessä tullut yhä selvemmäksi ja konkreettisemmaksi: muistojen tallentamista ei kannata jättää liian kauas tulevaisuuteen.

Ne kannattaa kysyä ja tehdä nyt.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja jälleen
nettihoukka@gmail.com