10.1.25

Ihmiseläintarhassa 4: Epilogi

Aloita sarjan ekasta osasta, jos et ole lukenut muita tämän sarjan osia: Osa I
---

Kotiin pääsy sairaalasta on aina yhtä juhlaa. Niin nytkin. Ilmiselvästi ympärilläni oli melko lailla kiireestä ja ruuhkaista aiheutuva lähes kaoottinen sairaalaympäristö – kaoottinen kuitenkin mieluummin lempeämmässä mielessä kuin aivan sananmukaisesti. Joten rauhallinen koti oli melkoisesti erilainen siihen verrattuna.

Päivystysosasto POS, eli oikeammin maallikon mielestä enemmänkin päivystyksen vuodeosasto, poikkeaa varmaan monessa suhteessa sairaalan normaalista osastoista. Asiakasvaihtuvuus on todennäköisesti melkoisesti nopeampaa ja – en tiedä mutta luulen – että asiakkaitten kuntokin on noin yleisesti ja kokonaisuutena ottaen heikompi ja todella ”kirjava”.

Oman jmielipiteenäni sanoisin, että hoitotyö oli siellä hyvin organisoitu. Kaikki eivät hoitaneet kaikkia, vaan vaikutti kuin se olisi lokeroitu melko tehokkaasti pienempiin moduuleihin.

Silti – kuten aina – persoonalliset ihmiset – hoitajatkin – erottuvat niin hyvässä kuin varmasti pahassa. Itselleni jäi äärettömän hyvä kuva useimmista, mutta erityisesti yhdestä tehokkaasta hoitajasta, joka sitten – yllätys, yllätys – ilmenikin olevan sairaanhoidon opiskelija, ei vielä valmis sairaanhoitaja. Tälle – salanimellä ”Vesilintu” – kulkevalle hoitajalle haluan osoittaa erityiskiitokseni etähalauksin. Tosi tomera tyttö!

Tosin samalla on pakko sanoa hänelle, että älä kyynisty, vaan pysy tuollaisena kuin olet. Mukana on tällä hetkellä varmasti paljon "lempeää tietämättömyyttä" tulevasta tuntemattomasta, mutta suhtaudu siihenkin sitten maltilla ja tuolla hyvällä energialla menet vaikka harmaan kiven läpi. Kiitos A!!

Asioiden edetessä, selvisi sitten, että itse asiassa kuvainnollisesti siirryn sairaalasta toiseen: keskussairaalasta liikkuvan sairaalan hoidon piiriin. Moinen yksikkö, joka oli kuulemma toiminut jo noin 15 vuotta oli minulle täysin tuntematon. Ehkä siksikin, että se oli muuttanut nimensä tällaiseksi moderniksi uudeksi nimeksi, ja tietysti siksi, että en ole ehkä tarvinnut tuollaista palvelua aikaisemmin suuremmin. En ainakaan tuolla nimellä.

Liikkuva sairaala oli jälleen erittäin suuri miellyttävä yllätys. Sain hyvää hoitoa kotona ammattilaisten antamana, säännöllisesti ja nimenomaan sellaista hoitoa, jota en muutoin olisi kotona voinut normaalisti saada. Luonani vieraili öin ja päivin kolme kertaa vuorokaudessa ensihoitajia, sairaanhoitajia, laborantteja, sairaanhoidon opiskelijoita ja homma pelasi upeasti. Lisäbonuksena tästäkin hoidosta voisin kehua sitä, että koko homma oli organisoitu henkilömäärällisesti tehokkaasti ja kokonaisuutenaan kustannustehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti. Ja mikä tärkeintä – ainakin meille useimmille – potilaiden maksukyky huomioiden.

Kirjoitan tätä päätösjaksoa noin vuorokausi jälleen omin avuin elämisen alkamisen jälkeen. Tämäkin on yhtä juhlaa. Minun ei tarvitse nuokkua puolihorroksessa yöllä ja odottaa ensihoidon saapumista, vaan saan nukkua melko vapaasti, kunhan muistan ottaa lääkkeet suurin piirtein oikeaan aikaan. Viime yönä en tosin laittanut herätyskelloa herättämään ja nukkumisessa näkyikin sitten menneiden vuorokausien väsyn vaikutus ja vedin unta kalloon yhtä mittaa 10 tuntia. Lääkkeen otto myöhästyi pari tuntia, mutta en todennäköisesti kuole siihenkään.

Paistoin eilen vielä joulutorttuja ja samalla lämpimillä paistui myös karjalanpaisti. Sitä nyt olen jouluksi saamieni aitojen karjalanpiirakoiden kera nautiskellut ja hörpännyt jälkiruuaksi kahvia ja tähtitorttuja. Elämä on taas melko lailla ihanaa, kunhan vain muistaisin aina sen sellaisena ottaa.

Kiitos vielä kaikille hoitooni osallistuneille, jos nyt satutte tätä blogia jostain syystä lukemaan. Olen erittäin kiitollinen saamastani hoidosta ja eritoten siis ammattimaisesta hoidosta, hyvästä hoidost,a ja olen tyytyväinen Etelä-Savon hyvinvointialueen sairaalapalveluihin ja yleensäkin terveydenhuoltopalveluihin. Ongelmia toki varmasti on ja toivottavasti niitä joskus saadaan jollakin tavalla hoidettua, mutta omalle kohdallani niitä ei vielä suuremmin ole osunut. Jotenkin kiitos vielä!


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com



P.S. Tässä ja tulevissakaan teksteissä en tarkoituksella käytä kenestäkään henkilöistä mitään todellisia tunnisteita, oikeita nimiä.

Jokaisen osan lopussa on linkki seuraavaan osaan.
Aloita halutessasi alusta ensimmäisestä osasta:
Osa I

P.P.S.
Kaikki neljä osaa voi lukea myös englanniksi omilta Fb-sivuiltani (Hannu Hap Pyykkönen).
Eka löytyy osoitteesta:
https://www.facebook.com/hap.pyykkonen/

9.1.25

Ihmiseläintarhassa 3: Ikä on vain numeroita

Aloita sarjan ekasta osasta, jos et ole lukenut muita tämän sarjan osia: Osa I
---
Havainto siitä, että kello – tai siis aika – hidastui sairaalaan mentäessä ja siellä ollessa, näkyy vieläkin siinä, että vaikka tapahtumista on oikeasti kovinkin lyhyt aika, tuntuu ihan siltä, kun siitä olisi vähintään viikko tai kaksi. Sama oli ihmiseläintarhassa vietetystä ajasta. Olin siellä varmaan muutaman tunnin, mutta sekin aika tuntuu nyt kovin pitkältä.

Pitkäpinnaiset, hermostumattomat hoitajat ”Arttu Viskari”, ”Bruce Willis” ja ”Jari Mentula” paimensivat laumaansa hyvällä sekoituksella ammattitaitoa ja sopivaa jämäkkyyttä yhdistettynä hyvään huolenpitoon ja hermohallintaan. Ilmeisesti paine päivystyksessä oli valtava ja sijoitustilaakin piti saada ja ”vanhoille tarhalaisille” piti saada jatkosijoituspaikat ja uusia tarhalaisia sisään tarkkailuun. Rotaation piti tapahtua, vaikka hieman vaikutti siltä, kuin järjestelmä olisi toiminut jo nyt melkein äärirajoilla. Hoitajista sitä ei kyllä tosin olisi arvannut, sen verran rauhallisesti ja ammattitaitoisesti he toimivat koko ajan.

Lempeä kehonrakentaja ”Mentula” kärräsi minut viimein alkuillasta tulevaan uuteen sijoituskoppiini. Pääsin päivystysosaston erillisille vuodeosastolle huoneeseen numero 8. ”Mentula” työnteli sairaalasänkyäni ahtaita käytäviä pitkin, välillä hissillä alas tai ylös, toiseen nurkkaan rakennusta pitkän käytävän päässä olevaan viimeiseen huoneeseen, jossa minua odotti – yllätys, yllätys – ihastuttava uusi huonekaverini, ihana lady E.

Ruokahuoltokin alkoi viimein pelata ja sain jotain purtavaa vatsani täytteeksi. Kumma kyllä, pitkästä ruokatauosta huolimatta ei ollut kovinkaan nälkäinen olo. Hämmästyttävää oli kohdata osastolla – varsinkin juuri tämän huoneen hoitajissa – tilanteista huolimatta jälleen asialleen omistautuneita, hyväntuulisia ja osaavia ammattilaisia. Ristiriita työskentelyolosuhteissa, etenkin juuri siinä, että potilaita oli paljon, ruuhkaksi asti ja aika moni heistä vaatii suurempaa vaivan näköä, paljon hoitoaikaa ja hoivaamista, hoitajat vaikuttivat suurimmaksi osaksi hyväntuuliselta, ystävällisiltä ja osaavilta ihmisiltä.

Oma oloni sen sijaan oli kuin olisin ollut alien toiselta planeetalta. En pystynyt nukkumaan kunnolla, koska jouduin makaamaan sängyssä sellaisessa asennossa, jossa en osannut nukkua. Kääntyminen nukkuma-asentoon aiheutti liian paljon ongelmia ja kipuja. Olotilani alkoi selvästi heiketä, välillä horkka puistatti ruumistani ja kuume sahasi 37 ja 40 asteen välillä. Olo oli siis jokseenkin hankala. Elämää helpotti kuitenkin ajoittain vieressä oleva lady E, varsinkin silloin, kun häntä käytiin hoitamassa ja he puhuivat kaikenlaisista asioista. Meidät erotti toisistamme sininen muoviverho ja siksi äänet kuuluivat hyvin siellä tännepäin ja toisin päin. Minua hän ei kuullut hyvin, koska käytti kuulolaitetta, joka ei edes aina ollut korvassa.

Lady E kertoi eläneensä Suomessa kaikkien virassa olleiden presidenttiemme aikana. Kun hoitaja kysyi häneltä, kuka presidenteistä oli hänen mielestään ollut paras, vastaus tuli melko jämäkästi ja nopeasti: Ståhlberg ja Koivisto. Lady oli siis 100-vuotias ja todellakin nähnyt kaikki Suomen presidentit. Ladyn henkinen vireys ja kunto oli ikäänsä nähden hämmästyttävä. En ollut ainut, joka sitä hämmästeli. Myös hoitajat olivat ihmeissään tuon ikäisen ihmisen kognitiivisesta skarppiudesta.

Toki hän samalla oli – ja sai olla – vanha ja hauras ihminen. Lukuisia olivat ne kerrat, jolloin minäkään en voinut mitään, että hihitin hiljaa sängyssäni, kun hän antoi vastauksia hoitajille. Lääkkeitä tuovalle hoitajalle hän sanoi: ”Mikä on tuo suuri mötikkä tuossa purkissa?””Se on kalkkipurutabletti.””En minä pysty sitä puremaan.””Minä voin puolittaa sen.” – Ja niin hoitaja sitten tekikin ja antoi puolikkaan ladylle, johon lady E totesi: ”En minä pysty tuotakaan puremaan.””No, mikä siinä oikein maksaa.””Minulla ei ole hampaita suussa.”

Puolitoistametrinen lady E antoi tiukasti tarkat ohjeet siitä, millaisena hän halusi juoda kahvin: mustana ilman sokeria, ja ettei hän halua missään nimessä juoda teetä. Ja olisi kauhistus, että juomissa todellakin käytettäisiin sokeria. Leivän piti ruoalla aina olla muuta kuin ruisleipää.

Kun lounaalla eteemme kannettiin tonnikalapastaa, kuului viereisestä sängystä kovaääninen ja vaativa kysymys: ”Mitä tämä on?” – saatuaan vastauksen, hän totesi: ”Jaa, en ole koskaan syönyt sellaista vaikka kävin Italiassakin syömässä makaronia.” – johon hoitaja totesi: ”No, pitäähän sitä ihmisen nyt ainakin kerran sataan vuoteen maistaa tonnikalapastaakin”. Kaiken kaikkiaan tonnikalapasta sai sitten lady E:n täyden hyväksynnän kaikkien meidän muiden hihittäessä hyväntuulisina.

Itseäni kiinnosti kovin tietää, mitä lady E oli tehnyt elääkseen. Asia kiinnosti lähinnä siksi, että hän oli kovin kiinnostunut nykyajasta ja uutisista ja totesi pojalleen heti joka kerta, kun hän tuli huoneeseen: ”Tuliko Hesari, oliko siinä mitä uutisia?” Pyysin hoitajaa kysymään, voisiko hän vastata kysymykseen, missä hän oli työskennellyt työssä ollessaan. Hän vastasi mielellään. Kertoi olleensa omassa kotikunnassaan koulun keittäjänä, josta sittemmin siirtyi Etelä-Suomeen sairaalaan samoihin hommiin. Eläkkeelle päästyään hän palasi takaisin kotipaikkakunnalle, missä asuu edelleen yksin omakotitalossa. Hänellä käy pari kertaa päivässä kodinhoitaja ja poika tekee hänelle ruokaa. Hän siis oli 100 vuoden iästään huolimatta melko lailla itsellinen, ihastuttava vanha rouva, roolimalli meille kaikille.

Niin koitti sitten aika, että meitä alettiin kotiuttamaan. Minä pääsin ensin ja lady E mahdollisesti hieman myöhemmin. Pois lähtiessäni kävin vielä hyvästelemässä ihan kasvotusten ihanan huonetoverini ja kiitin häntä hyvästä ja mukavasta seurasta ja toivotin hänelle mukavaa alkanutta uutta sadatta ensimmäistä vuottaan.


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com


P.S. Tässä ja tulevissakaan teksteissä en käytä kenestäkään henkilöistä mitään todellisia tunnisteita, oikeita nimiä.

Osa IV
täsrtä pääset seuraavaan, viimeiseen osaan.

8.1.25

Ihmiseläintarhassa osa 2: ίσοι δύσκολη - κανονική

Lue ensin edellinen osa: Osa I.
---
Bill Burray
vietti yhtä ja aina samaa päiväänsä murmelina elokuvassa Groundhog Day (Päiväni murmelina), minä sen sijaan aloitin lyheyen eloni trimmattuna tarhaihmisenä. Rooleissa oli toki jotain samaakin, mutta en silti oppinut tarhaeläimenä ollessani soittamaan pianoa.

Minua kuvannettiin sitten tarhassa ollessa erilaisin keinoin, kuten röntgenillä ja ultralla. Niillä nyt ainakin, sillä ne ovat jääneet aivojeni muistipoimuihin. Voi olla jotakin muutakin, mutta en välttämättä kaikkea muista. Olo oli melkein kuin todellisen tarhaeläimen, tosin yleisö, katsojat puuttuivat. Ympärillä hyöri pelkästään henkilökuntaa, joka hoiti meitä ihan kelvollisella ja hyvällä tavalla. Aika menetti täysin merkityksensä, siinä missä paikkakin.

Hiljalleen ajatuksetkin alkoivat ajautua ihan selvästi johonkin toiseen olotilaan, jossa vilisivät erilaiset unet tai unen kaltaiset harhat ja hallusinaatiot, jotka eivät millään tavalla olleet normaaleja. Eivät ne mitään pahojakaan olleet – pornosta nyt puhumattakaan - mutta erikoisia ne olivat. Enemmänkin johonkin nimenomaan ympärillä olevaan lääkinnälliseen tai hoidolliseen asiaan informatiivisesti painottuneita tietoiskuja, jonkinlaisia informatiivisia videoita, joita päässä pyöri silloin non-stoppina, koko ajan. Kuului kai taudinkuvaan, mutta sitä suuresti ihmettelen, mistä ihmeestä ne noin yhtäkkiä ilmestyivät päähäni.

Ajan ja paikan tajuttomuus veivät kenties myös nälän. Se ei mitenkään suuresti häirinnyt olotilaani, vaikka aina silloin tällöin muistutin ”Arttu Viskaria”, että olisiko mitenkään mahdollista, että hän taikoisi jostakin pari voileipää.

Suurin osa tästä tarhassa viettämästäni ajasta kuului trimmaukseen eli minun valmisteluun ”tarhaeläimeksi”. Ja sitten seurasi jonkinlaisia odotuksen ajanjaksoja, jolloin kerätty tieto siirtyi jonnekin ja niitä sitten analysoitiin ja lopputulemana viereeni ilmestyi sitten aikanaan onnellinen ”Martta”, hoitava lääkärini.

Mikäli meitä tarhaeläimiä olisi ollut vähemmän, eikä ylipäätänsä olisi ollut sellaista ruuhkaa päivystyksessä, loppusijoittaminen olisi kenties sitten ollut helpompaa. Nyt meitä jouduttiin arpomaan eri paikkoihin ja vain tuurilla ja työntekijöiden vankalla ammattitaidolla vältimme sijoituksen siivouskomeroon.

Meidän tarhaeläinten kirjo oli melko laaja ja minun sanastossani tuo kirjo ei suinkaan tarkoita mitään autismia tai vastaavaa, vaan hieman jotain muuta asiaa. Kenestäkään lähellä olevistani muista tarhaeläimistä minulla ei ole minkäänlaista käsitystä, keitä he olivat. Ainoastaan kenties jonkinlainen kuulohavainto siitä, että tuo ja tuo iäkkäämpi todella äänekkäästi huutava ja osin raivoava mies oli jostain maakunnan alueelta ja hänellä ei nyt ollut minkäänlaista kuvaa siitä, missä hän on ja miksi hän on täällä oudossa, vieraassa paikassa. Siksi hän repi kasvoiltaan ja ruumiiltaan niin happiviikset kuin kaiken muunkin piuhoituksen. Eikä siinä auttaneet hoitajien viisaat ja rauhoittelevat sanat paljoakaan, eikä hoitajat myöskään turvautuneet millään tavalla voimaan tai väkivaltaan, mistä heille 10 plus.

Hämmästyttävää oli kuulla, kun tämän raivoavan miehen tytär oli sitten junalla tullut jostakin maakunnastamme isänsä luo ja puhui hänelle tavallisia asioita, rauhoittavasti, jokapäiväisiä normaaleja arkisia asioitaan. Seurauksena oli, että isä rauhoittui, puhui hiljempaa, ei repinyt enää piuhoja pois ja oli helpommin hoidettava.

Silti tarhassa oli liian monta muistisairasta, jotka aiheuttivat hurjasti ylimääräistä työtä ja vaivaa henkilökunnalle. Kun pohditaan ja etsitään juurisyitä tämän hetkiseen terveydenhoitomme tilaan, luulen, että yksi niistä juurisyistä saattaisi hyvinkin olla hurjasti lisääntyneet muistisairaat ja monisairaat vanhukset, jotka työllistävät kohtuuttoman paljon terveysalan henkilökuntaa.
---
Kenties jo tässä vaiheessa jollekin on herännyt kysymys, mitä ihmettä tuo kreikkalainen kirjoitus ίσοι δύσκολη – κανονική otsikossa tarkoittaa ja miten se liittyykään tähän aiheeseen. No kerron vielä siihen liittyvän tarinan. Loput "tarhatarinoista" sitten jätänkin taas seuraaviin blogikirjoituksiin.

Vietin jossakin vaiheessa elämääni, ollessani vuorotteluvapaalla, melko pitkän ajanjakson parissa maassa Sveitsissä ja Kreikassa. Miksi ja miten, se selviää asiasta tietoa haluaville toisesta blogistani (Oltiin sitä ennenkin) aivan ko. blogin ensimmäisistä noin 50 jutusta. Tuolla reissulla ollessani asuin muutaman kuukauden tittelillä ”independent researcher” kreikkalaisessa Pendelin munkkiluostarissa Ateenan ulkopuolella. Naapurinani oli kolme romanialaista ortodoksista pappia opiskelemassa teologiaa ja he asuivat samassa luostarissa. Vietin paljon vapaa-aikaa kaupungilla ja luostarissa heidän kanssaan. Elin- ja asuinolosuhteet olivat molemmilla kotioloista varsin poikkeavia, ainutlaatuisia ja meille jossakin vaiheessa kehkeytyi tällainen eräänlainen humoristinen ”hyvän päivän toivotus”, jonka me sitten lausuimme toisillemme. Toinen sanoi toiselle: ”ίσοι δύσκολη” (isoi diskoli) ja toinen kuittasi tervehdyksen sanomalla: ”κανονική” (kanoniki). Erittäin vapaasti suomennettuna eli suomennettuna siten, mitä sillä silloin tarkoitettiinkaan, voisi olla vaikka seuraavaa. Toinen sanoo: ”Elämä on tänään taas hieman vaikeaa”, johon toinen vastaa: ”Eikös se ole normaalia”.


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com


P.S. Tässä ja tulevissakaan teksteissä en käytä kenestäkään henkilöistä mitään todellisia tunnisteita, oikeita nimiä.

Osa III
tulee tähän linkiksi, kunhan jaksan sen taas sanella.

Ihmiseläintarhassa osa 1: Matka tarhaan ja trimmaus

Yksin elävän vanhan miehen rutiininomainen elämä saattaa kuulostaa asioita sen tarkemmin tuntemattomista tylsältä, mutta sitä se ei välttämättä ole. Aika pitkälti itse voit vaikuttaa siihen, millainen se on: tylsä tai ei. Uudenvuoden jälkeisinä päivinä, ennen loppiaista, täytyy sanoa, että ei ollut tylsää elämää, vaikka ei se kyllä samalla ollut myöskään mitenkään mukavaa elämää. Kävin näet tutustumassa ihmiseläintarhaan ja pääsin sinne itsekin.

Kerronpa hieman tarkemmin.

Istuskelin lauantai-iltana kotona rauhallisesti ja ajattelin katsella televisiosta tai joltain suoratoistokanavalta jonkun hyvän elokuvan ja kenties nauttia lasillisen tai jopa pari punaviiniä. Niinpä sitten täytin viinilasiin ja nautin tuon ensimmäisen lasillisen, joka sitten onkin viimeinen asia, joka minulla on muistissa kyseseltä lauantai-illalta.

Heräsin sunnuntaiaamuna sängystäni. Minä en ollut kytkenyt itseäni hengitystä helpottavaan CPAP-laitteeseen, vaan nukuin sängyssäni ilman sitä ja heräsin aamulla tunteeseen, joka ehkä jossakin määrin hyvällä mielikuvituksella saattoi muistuttaa krapulaa. Jatkoin untani vielä jonkin aikaa, koska tunsin olevani väsynyt ja kun nousin ylös, löysin keittiön pöydältä lasillisen punaviiniä, joten en siis ollut juonut kahta lasillista. Ilmeisesti olin juonut korkeintaan yhden lasillisen, liekö sitäkään – en muista. Heh!

Ajatustoimintani ei vielä riittänyt analysoimaan tilannetta riittävästi, mutta sen verran ehkä ymmärsin, että jotain muuta on nyt tapahtumassa kuin krapula ja jatkoin nukkumista. Iltapäivällä olo ei ollut kohentunut, ja kun heräsin, päätin kuitenkin mitata kuumeen, ja jos kuumetta todella löytyy, niin olisi varmasti hyvä hakeutua lääkäriin. Korvamittari näytti kohtuullisia lukemia: toisesta korvasta 39,5 astetta toisesta korvasta 40. Ulkovaatteet päälle. Puhelin ja laturi laukkuun ja muuta tarvittavaa vaatetusta mukaan. Tilaisin taksin ja menin sillä keskussairaalan päivystykseen.

Vanhempi taksinkuljettaja havainnoi vanhan miehen, joka kulki kepin kanssa, auttoi autoon ja sairaalassa auttoi autosta ulos, ja katsoi, että pääsin sisälle lämpimään. Hyvä tuuri jatkui, sillä päivystyksen odotushuoneessa oli ehkä kymmenkunta ihmistä, ehkä vähemmänkin ja ottamani jonotusnumero 153 kutsuttiin heti sisään. Minut kirjattiin sisälle ilmeisesti kiireellisenä kirurgian potilaana, annettiin ranneke kaikkiin sairaalan laitteisiin ja pyydettiin odottamaan sermin takana vähän aikaa, että hoitaja tulee sitten hakemaan.

Ehkä vastaanottovirkailijoiden arviot sairauteni ja tajuntani tilasta edesauttoivat minua etenemään hoitoon pääsyssä hieman nopeammin, sillä melko pian Arttu Viskarin näköinen hoitaja tuli hakemaan minut ja kävelimme hänen kanssaan kohtuullisen pitkän matkan päivystyksen tarkkailuun ja siellä sängylle lepäämään.


Olimme saapuneet paikalliseen ihmiseläintarhaan. Mitä se tarkoittaakaan, siitä kerron seuraavassa osassa, kunhan jaksan. Energiat ovat vielä vähissä. ”Arttu Viskari” trimmasi minut tarhakuntoon ja pian olin täynnä letkuja ja muita piuhoja, sisään ja ulos kehostani. Olin osa näyttöpäätettä, jossa oli elämäni. Hieman oloani vaikeutti tietoisuus siitä, että tuolloin – siis sunnuntaina iltapäivällä – olin syönyt jotain tukevampaa ravintoa kenties viimeksi lauantaina illalla. Kohta olisi varmaan jo jonkinlainen nälkä, vaikka olihan tuota vararavintoa toki mukana vartalossanikin.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

P.S. Tässä ja tulevissa teksteissä en käytä henkilöistä mitään todellisia tunnisteita, oikeita nimiä.

Osa II
tästä linkistä pääset suoraan suraavaan II osaan. Jatkoa seuraa myöhemmin.

22.12.24

Ortodoksisen kirkon medianäkyvyys

Olen viime aikoina pohtinut ”eläkeläisen joutessa” jonkin verran oman kirkkoni – ortodoksisen kirkon – medianäkyvyyttä. Siihen on varmaan syynä sekin, että viime aikoina kirkkomme piirissä on tapahtunut paljon sellaista, jolla ainakin minun mielestäni on ollut aika suuri merkitys laajalle joukolle suomalaisia. Mediallekin – tai näin ainakin olettaisin, että näin voisi olla.

Kirkkoamme ansiokkaasti noin 50 vuotta palvellut aiempi arkkipiispamme Leo siirtyi eläkkeelle ja kirkollemme valittiin uusi arkkipiispa. Kiitos arkkipiispa Leolle kaikesta!

Uusi arkkipiispa tulee aivan erilaisesta maailmasta ja erilaisen elämänhistorian kokeneena, kuin mitä edellinen arkkipiispa oli. Edellinen arkkipiispa oli meille kaikille tuttu, karjalaista syntyjuurta, evakkojen jälkeläinen ja sodan jälkeisen Suomen ja siinä ohessa oman kirkkomme nousun sodan aiheuttamista varsin syvistä syövereistä kokenut ihminen.

Uuden arkkipiispan aiempi elämä on meille monelle jäänyt varsin tuntemattomaksi. Mediassa on kerrottu, että hän on liittynyt ortodoksiseen kirkkoon joskus muistaakseni 1990-luvulla, toiminut ainakin ruotsinkielen opettajana ja matkaoppaana Keski-Euroopassa, vaikuttanut, elänyt ja opiskellut merkittävän nuoruutensa ajan poissa Suomesta ja palannut sitten kotimaahansa sen ikäisenä, ettei enää tarvinnut vastata kaikkiin maamme asettamiin henkilökohtaisiin vaatimuksiin. Mitä ilmeisimmin on useita häneen liittyviä asioita, joista suurella osalla ortodoksisen kirkon jäsenistä ei ole mitään tietoa. Voi tietysti myös kysyä: tarvitseeko ollakaan?

Kyllähän tässä kokonaisuudessa oman maamme toisen kansallisen kirkkomme korkean johtajan vaihtumisessa olisi kenties ollut riittävästi eväitä mediallekin tehdä siitä näyttäviä ja informatiivisia juttuja niin ortodokseille kuin etenkin muunuskoisille kansalaisille Suomessa. Mutta kun tarkastelee varsinkin luetuimpia tai katsotuimpia medioita huomaa, että näinä päivinä mediahuomiota, palstamillimetrejä tai ruutuaikaa taisi saada enemmän kaksoismurhaan osallistunut entinen ortodoksinen pappi kuin arkkipiispan vaihtuminen.

Se varmasti kertoo enemmän aikamme arvojen muuttumisesta, mutta kyllä se varmasti kertoo siitäkin, miten oma kirkkomme on joko onnistunut tai epäonnistunut omassa mediatiedottamisessaan.

Muistan hyvin vielä sen ajan, kun puhuttiin ortodoksisen kirkkomme olevan eräänlainen median suosikki. Kirkkomme piiristä löytyi paljon sellaisia elementtejä, jotka kiinnostivat muunuskoisia tai jotka kauneudellaan ja erikoisuudellaan kiehtoivat – ikonit, kirkkomusiikki, jumalanpalvelusten kauneus, kirkkojen arkkitehtuuri, jne.

Tuo kuherruskausi on nyt peruuttamattomasti ohi. Kirkko, kirkollisuus, uskonto ja kaikki siihen liittyvät asiat ovat nykyisessä Suomessa muuttuneet kovin erilaisiksi niin mediassa kuin vaikkapa kouluissa. Koulussa ei saa puhua Jumalasta, mutta sinne voi mennä veriseen Halloween-asuun pukeutuneena tai lukea melko erikoista seksiopasta. Jokin aika sitten käytiin kiivasta keskustelua siitä turmeleeko Suvivirsi ei-kristillisten lasten ajattelumaailmaa, traumatisoiko se heitä, vai miten on.

Kaiken tuon touhottamisen ohessa unohdimme niin lapset kuin varsinaisen asiankin. Lopputulosta voimme nyt katsella ja kokea sen nykyisin kasvavina lasten ja nuorten mielenterveysongelmina, jengitymisenä tai muina ongelmina, joiden alkuperä ei suinkaan ole Suvivirressä.

Koska kaikenlainen julkinen uskonnollisuus ja kirkollisuus on ajettu sivuraiteelle, siitä kärsii kaiken ohessa myös ortodoksinen kirkko – entinen median lellikki, jolle sallittiin usein paljon enemmän kuin muille kirkoille tai uskonnoille tai uskomuksille. Toimittajat ja media yleensä eivät joko uskalla kertoa näistä asioista tai sitten vaikkapa ortodoksisesta kirkosta puheenollessa, heillä ei ole edes riittävää tietotaitoa asioista kirjoittamiseen ja tiedottamiseen. Uskonto oppiaineena halutaan kouluissa hajuttomaksi ja mauttomaksi kaikille samanlaiseksi mössöksi.

Tässä tilanteessa asiansa osaavalla ja ulospäin suuntautuneella kuin myös sosiaaliseen keskusteluun valmiilla ja kykenevällä kirkon tiedottamisella olisi oma paikkansa. Silloin ei auta olla erimieltä tai jopa riidoissa niiden kanssa, jotka yrittävät tilannetta edes hieman kohentaa. Sosiaalinen älykkyys ja toimivan kanssakäymisen osaaminen lähimmäistensä kanssa on median ihmisillekin – siinä kuin meille kaikillekin – hyvä ettei korvaamaton taito. Kuppikuntaisuus on tässäkin ”tappava tauti”.

Samoin tänä päivänä kirkon viestinnän on hallittava muutakin kuin paperimedia. Lienen eräänlainen esimerkki tiedottajille itsekin: minulle ei tällaisena reilusti yli seitsemänkymppisenä ole tullut enää moneen vuoteen ainuttakaan paperille painettua tilaamaani lehteä. Luen tai kuuntelen kaikki lehdet – sanomalehdet ja aikakauslehdet, jotka olen tilannut tai joita muuten haluan lukea – netistä. Näin tekee suurin osa tai ainakin suuri osa muistakin ortodoksista ja etenkin nuoremmista ortodoksista. Enää ei voida ajatella viestintää ajatuksella, että sivukylän mummo ei osaa käyttää Internetiä. Näin voi toki olla, mutta asiaa ei ratkaista enää pelkällä silloin tällöin ilmestyvällä paperimedialla.

Kirkkomme tiedottamisen parissa työskentelevät ihmiset ovat kauhistelleet marraskuussa kokoontuneen kirkolliskokouksen tekemää kirkkomme jo nykyisin huonon ja entisestään huonontuvan taloudellisen kokonaistilanteen mukaista säästöpäätöstä, joka kohdistuu myös tiedottamiseen ja lehtiin. Kirkon tiedotuksen mukaan aikakauslehti vaihtuu nyt uuteen aikakauslehteen, joka ilmestynee pari kertaa vuodessa ilman seurakunnallisia jumalanpalvelus- yms. tiedotteita. Nyt tieto näistä on välitettävä peräkylän mummollekin jollakin muulla tavalla.

Toivottavasti kirkon piirissä herää kysymys siitä, onko kirkolla tällaista osaamista? Pystyykö tiedotuksessa toimivat henkilöt toimimaan tarvittaessa myös viikonloppuisin? Osaavatko he ajastaa tiedotteita niin, etteivät ne viikonloppuisin ja juhlapyhinä, jolloin saattaa myös tapahtua jotain merkittävää, jää tekemättä? Onko tiedottaminen enemmän tai vähemmän ”neuvostoliittolaista” henkilöpalvontaa tai toisinajattelijoiden julkista teloittamista, kuin kirkon ydinkysymyksiin pureutuvaa teologista tiedottamista? Voisiko työaika-ajaton työntekijäkin osallistua tiedottamiseen (ja itse asiassa moneen muuhunkin), vaikkapa diakoniatyöhön juuri niille peräkylän mummoille? Jopa klo 16 jälkeenkin vierailemalla, soittamalla, kirjeellä (mikä se on?) tai jotenkin muuten?

Shakespeare laittoi Hamletin pohdiskelemaan kuuluisassa monologissaan kysymystä olemassaolon perimmäisestä luonteesta ja niin hän sitten pohti elämän kärsimyksiä ja kuoleman mahdollisia kauhuja kuuluisilla sanoillaan: ”To be, or not to be, that is the question”.

Päätänkin siksi tämän mediaelämän synkkyyden valitukseni Paavo Cajanderin tuosta monologista tekemään suomennokseen:

"Ollako vai ei olla, siinä pulma:
Jalompaa onko hengen kärsiä
Kaikk' inhan onnen iskut sekä nuolet
Vai käydä miekkaan tuskain merta vastaan,
Lopettain kaikki? – Kuolla, – nukkua,
Ei muuta; – luulla, uness' että päättyy
Tuhannet kiusat nuo ja sieluntuskat."

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

P.S. Muuten:

Hyvää Joulua! – Kristus syntyy, kiittäkää!

6.12.24

Enkelit kävivät ovellani

Suojelusenkeli Fridolin Leiberin (1853–1912) maalauksessa.
(Kuva: Wikipedia


Suomen 107. Itsenäisyyspäivän aatto jää kyllä joksikin aikaa mieleeni, niin vaikuttava se oli.

Tarina alkaa itse asiassa jo päivää, paria aikaisemmin. 4.12. Minulla oli tutkimus sairaalassa, jota jännitin hieman ja siksi edeltävä yö ei ollut kaikista laadukkain unen suhteen. Sairaalareissukaan ei ollut ihan sellainen kuin odotin ja illalla oli hieman sellainen tuntu, että olipa tässä taas yksi ”tällainen päivä”. Otin lasillisen punaista unijuomaa ja kävin nukkumaan puolen yön aikoihin.

Yöunet jäivät melko lyhyeen, sillä jossain vaiheessa – silloin en vielä tiennyt edes mihin aikaan – ovikello soi monta kertaa: ping, ping,ping. Koska viime aikoina talossa on ilmennyt erään henkilön osalta jonkinmoista häiriökäyttäytymistä, ajattelin, että hän oli taas päästänyt pullon hengen irti, enkä riisunut uniapneamaskia, vaan jatkoin untani.

Melko pian – varmaan noin minuutin kuluttua – uusiutui ovikellon rimputus, nyt vaan entistä voimakkaampana: ping, ping,ping. Tällä kertaa riisuin maskin ja menin unenpöpperössä, tukka sekaisin, silmät sirrillään, yöpuvun puserossa ja kalsarit jalassa ja aukaisin asuntoni oven noin klo 03 aamuyöllä. Oven takana seisoi kolme palomiestä kypärät päässä, hengitysmaski naamalla, happipullot selässä ja palomiehen turva-asu päällä. Kummasti hävisi unet hetkessä ja seisoin hämmästyneenä kuunnellen heidän ilmoitustaan: talossa on syttynyt tulipalo.

Näkymä ikkunastani 5.12.2024 klo 03
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Ensialkuun eivät kertoneet, missä palaa muuta kuin alempana talossa ja halusivat tutkia onko minun asunnossani savua. Ilmoitin, että en tässä unenpöpperössä ole ainakaan huomannut vielä, mutta palomies voi tulla itse katsomaan ja teki saman havainnon. Sisällä asunnossani ei ollut savua eikä myöskään palohälyttimeni reagoinut millään tavalla.

Palomiehet jatkoivat matkaa muihin asuntoihin, suljin oven, menin sulkemaan kotini ilmastoinnin ja puin päälleni. Sen jälkeen menin tulipalon katkuiseen käytävään ja luvan saatuani hissillä alas, jossa osa talon asukkaista istui jo pyykinkuivaushuoneessa silmät yhtä ristissä kuin minulla, yhtä hämmästyneinä ja pelokkaina, osa jopa ehkä pienessä paniikissa. Itse – kumma kyllä – olin melko rauhallinen ja pystyin siinä jopa samalla hieman rauhoittelemaankin muita vanhuksia.

Palomiehet ja paikalle saapunut ensiapuryhmä toimi hyvin tehokkaasti ja rauhallisesti. He veivät osan vanhemmista ihmisistä tarkastukseen ambulanssiin ja olivat vahvasti koko ajan tukena ja apuna. He kyselivät usein jokaiselta vointia. Samalla selvisi palon kohde, joka sijaitsi omaa asuntoani kerrosta alempana ja heti siinä, kun kotoani laskeutuu kerroksen alemmaksi, niin rappujen alapäässä oleva kolmio oli tulessa. Meillä ei ollut kuitenkaan yhteistä seinäpintaa, vaan välissä oli rappukäytävä.

Muutama askelma alempana
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Palomiehet ja ensiapuryhmä antoivat runsaasti huomiota meille ja kertoivat tarvittavista mahdollisista avustavista toimista ja kriisiavusta sekä rauhoittelivat meitä tyylikkäästi ja asiansa osaavasti. Molemmille ryhmille pitää antaa toiminnasta 10+. Osaltamme autoimme heitä jakamalla niitä taustatietoja, joita meillä oli talosta ja palon kohteena olevasta asunnosta.

Asunto paloi parveketta myöten
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Myöhemmin, kun luulin jo virheellisesti selvinneeni tilanteesta, laitoin tapahtumasta kuvan ja jotain tekstejä sosiaaliseen mediaan, jossa ystäväni Jari totesi, että enkelit olivat matkassa. Kerroin hänelle tavanneeni kolme heistä aamulla vähän ennen kello kolmea asuntoni ulko-ovella happimaskit naamalla ja happipullot selässä. Tähän Jari totesi hieman ihmetellen, ettenkö tiennyt sitä, että kyllä enkelit osaavat muuttaa sädekehänsä happinaamareiksi ja siivet happipulloiksi.

Valkinen nuoli: palopaikka, musta nuori: kotini
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Selviäminen shokista vei kuitenkin vielä oman aikansa ja vaati enemmän, kuin ollenkaan osasin odottaa. Mutta onneksi on ystäviä.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

27.11.24

Millaisen arkkipiispan Suomen ortodoksinen kirkko tarvitsee?

Valamon Krituksen kirkastumisen luostarin kirkko.
[Kuva (c) Hannu Pyykkönen]

Vähän ennen H-hetkeä - arkkipiispan valintaa 2024 - pohdin asiaa tällaisena tavallisena, mutta samalla ehkä kuitenkin aktiivina ortodoksina. Ensin ihan yksinäni, sitten hyvien ystävieni kanssa. Koska olen ollut jo jonkin aikaa sivussa aktiivisesta toiminnasta, yritin samalla luoda itselleni jonkinlaisen todenmukaisen kuvan, missä Suomen ortodoksisessa kirkossa tällä hetkellä mennään, ja mitä kirkollamme mahtaa olla vastassa tulevaisuudessa?

Otsikon kysymykseen muototui sitten lopulta melko moninainen vastaus, koska Suomen ortodoksisen kirkon tarvitseman arkkipiispan määrittely lienee nyky-Suomessa todella monitahoinen kysymys. Se riippuu monista tekijöistä, kuten kirkon tämän hetkisistä sisäisistä haasteista, yhteiskunnallisesta tilanteesta laajemminkin ja tietysti – etenkin kirkon jäsenten toiveista. Voinee silti kuitenkin eritellä muutamia yleisiä piirteitä, jotka voisivat tehdä arkkipiispasta menestyksekkään ja kirkon tarpeisiin vastaavan johtajan.
---
Hänen tulee mielestäni olla:
* Henkinen johtaja: Arkkipiispan tulee olla vahva uskovainen ja hengellinen auktoriteetti, joka pystyy johdattamaan kirkkoa ja sen jäseniä syvempään uskonelämään. Hänen tulee olla kyvykäs tulkitsemaan ortodoksista opetusta nykyaikaan soveltuvalla tavalla ja tarjoamaan hengellistä ohjausta sekä papistolle että maalikoille.
* Yhteisöllinen johtaja: Arkkipiispan tulee olla kiinnostunut ja osallistuva kirkon yhteisöllisyyteen. Hänen tulee olla läsnä seurakunnissa, kuunnella jäsentensä huolenaiheita ja tukea erilaisten paikallisyhteisöjen, seurakuntien ja vapaaehtoisten toimintaa.
* Visionääri: Arkkipiispan tulee pystyä luomaan kirkolle selkeä ja inspiroiva visio tulevaisuudesta. Hänen tulee olla rohkeasti uudistusmielinen ja samalla kuitenkin kunnioittava kirkon perinteitä, traditiota.
* Yhteistyökykyinen: Arkkipiispan tulee olla hyvä yhteistyökumppani sekä kirkon sisällä että sen ulkopuolella. Hänen tulee pystyä rakentamaan hyviä suhteita muihin kirkkoihin, valtion ja kuntien viranomaisiin ja yhteiskunnallisiin toimijoihin. Hänen tulee olla myös sosiaalinen suhteessa ympäristöönsä, jossa hän toimii, suhteessa kaikkiin kirkon jäseniin ja työntekijöihin. Hänen ei tule olla muiden vietävissä oleva ja ohjailtava, eikä alistua vapaaehtoisesti eikä painostettuna tekoihin, joiden kautta häntä voidaan painostaa vääriin ratkaisuihin ja päätöksiin sekä sivusta johtamiseen.
* Kommunikaattori: Arkkipiispan tulee olla taitava kommunikaattori, joka osaa selkeästi ja ymmärrettävästi välittää kirkon sanomaa niin kirkon sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Hänen tulee myös olla avoin kaikelle vuorovaikutukselle median kanssa ja etenkin oman kirkon kuin myös ulkopuolisen median kanssa.
* Sopeutuva: Nykyaikaisessa yhteiskunnassa arkkipiispan tulee olla valmis mukautumaan muuttuviin olosuhteisiin ja uusiin haasteisiin muissa asioissa kuin oman dogmin kohdalla. Hänen tulee olla valmis käyttämään myös moderneja viestintävälineitä ja teknologioita.
---
Melkoisia odotuksia siis. Samalla pitää muistaa, että Suomen ortodoksisen kirkon erityispiirteet toisena kansallisena kirkkona voivat vaikuttaa arkkipiispan profiiliin, asemaan ja johtamiseen.
---
Tällaisia erityispiirteitä ovat mm.:
* Kirkon monikulttuurisuus: Arkkipiispan tulee olla sensitiivinen kirkon monikulttuuriselle luonteelle ja pystyä yhdistämään eri taustoista tulevia ihmisiä.
* Suhteet muihin ortodoksisiin maihin: Arkkipiispan tulee hallita hyvät ja asialliset suhteet kaikkiin ortodoksisiin paikalliskirkkoihin ja muihin kirkkoihin.
* Yhteiskunnallinen rooli: Arkkipiispan tulee olla valmis ottamaan kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja edistämään oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa.
---
Kuten olemme sen jo huomanneet, arkkipiispan valinta on monimutkainen prosessi, jossa punnitaan ennakkoon ja myös jälkikäteen useita eri tekijöitä hyvillä ja huonoilla keinoilla, uutisilla, puheilla, mustamaalaamisella, huhuilla ja tarvittaessa vaikka ”keltaisella lehdistöllä”. Hyveitä ei useikaan niinkään haeta, mutta vikoja, epäonnistumisia ja puutteita sitä enemmän.

Nykyisessä modernissa maallistuneessa maailmassa tällaisessa kirkollisessa tehtävässä ei enää menesty mystinen ja tuntematon hahmo, vaan hänen tulee olla mieluumminkin kaikilla tavoin ”putipuhdas”, aito, oman elämänsä hallitseva ja menneitten sekä tulevien tekojensa ja elämänsä osalta ”puhtailla vesillä”, ilman skandaaleja kulkeva ihminen.

Mutta tärkeintä varmaan on, että uusi arkkipiispa pystyy omaehtoisesti, omin avuin, mutta samalla yhteistyössä tärkeiden kanssakulkijoiden kanssa, johdattamaan ortodoksisen kirkon kohti tulevaisuutta ja vastaamaan nykyaikaisen ihmisen hengellisiin tarpeisiin ja tuleviin valtaviin taloudellisiin haasteisiin ja mahdolliseen kirkon ja valtion eroon.

Arkkipiispan tulee pystyä tarvittessa olemaan luja ja vakaa johtaja, kallio, johon kirkkomme voi turvallisesti nojata. Mikäli kalliossa on halkeamia tai se murenee, samoin käy helposti väärien ratkaisujen ja heikon johtajuuden vuoksi jäsenistökin kohdalla. Siksi arkkipiispan oikea ja kokonaisuutta sekä kirkkomme perinteitä kunnioittava valinta on elintärkeä kirkollemme.


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com