![]() |
| Mikkelin kirkon seinämaalauksista löytyy mm. nämä kaksi lapsipyhää, pyhät Artemi ja Irene. (Valokuva: Hannu Pyykkönen) |
Lasten oikeuksien viikolla 16. - 22.11.2026
Minulla on kaksi poikaa. Isälläni heitä oli kolme: minä ja kaksi veljeäni, jotka molemmat ovat jo edesmenneitä. Suvussamme on siis pitkä kokemus ennen kaikkea poikien kasvattamisesta ja poikien isänä olemisesta. Saimme odottaa melko kauan, ennen kuin sukuun syntyi ensimmäinen tyttölapsi.
Siinä riittikin sitten ihmettelemistä ainakin meille isovanhemmille ja varmasti muillekin. Olimme saaneet oman prinsessan. Saattoi siinä innostuksen keskellä tuntua, että tulokas oli aivan erityisen arvokas. Eihän hän tietenkään ollut yhtään poikia arvokkaampi, mutta meille hänen syntymänsä oli jotakin uutta ja ihmeellistä. Sellainen pieni ihminen osaa panna suurenkin suvun tai ainakin ukin pään pyörälle tekemättä itse juuri muuta kuin olemalla olemassa.
Näitä ajatuksia tuli mieleeni lähestyvän lapsen oikeuksien viikon vuoksi. Sitä vietetään tänä vuonna 16.– 22. marraskuuta teemalla Jokainen lapsi on arvokas. Siinä on muutamaan sanaan mahtuva asia, jonka ymmärtämiseen ja todeksi elämiseen me aikuiset tarvitsemme toisinaan yllättävän paljon harjoitusta.
Lapsen arvo ei riipu siitä, kuinka kauan häntä on odotettu, onko hän tyttö vai poika tai miten hyvin hän vastaa aikuisten toiveisiin. Hän on arvokas myös silloin, kun hän kiukuttelee, tarvitsee tavallista enemmän apua tai kulkee aivan toisenlaista tietä kuin hänelle mielessämme suuressa viisaudessamme suunnittelimme. Ortodoksisessa ajattelussa tämän arvon perustana on Jumalan kuva jokaisessa ihmisessä. Sitä ei tarvitse ansaita hyvällä käytöksellä eikä onnistuneilla suorituksilla.
Isän huoli ei katso ikää
Minulla on kaksi lastenlasta, ja molemmat ovat minulle tavattoman rakkaita. Myös omat poikani ovat edelleen tietynlaisia pikkulapsiani, vaikka he lähestyvät jo itsekin eläkeikää. Siinä on jotakin huvittavaa: lapselle voi kertyä ikää ja elämänkokemusta vaikka kuinka paljon, mutta isän mielessä elää silti kysymys siitä, pärjääkö hän varmasti maailmalla.
Olenkin ajatellut ratkaista asian aikanaan niin, että järjestän pojille ajoissa paikat hoivakodista. Siis pojille, en itselleni. Kun sitten tiedän, missä he ovat ja että ruoka tulee ajallaan, minun ei enää tarvitse huolehtia ja miettiä ainakaan siitä, missä päin maailmaa he milloinkin huitelevat. Energinen isä voi sitten keskittyä rauhassa kaikkeen muuhun – vaikka kirjoitteluun. Poikien mielipidettä en ole tähän suurenmoiseen suunnitelmaan vielä ennättänyt kiireiltäni kysyä.
No, leikki leikkinä. Ovathan he tähänkin asti selviytyneet, ja varmasti selviytyvät vastakin. Isän huoli vain ei oikein osaa jäädä eläkkeelle, vaikka lapset kohta osaisivatkin. Vuosien mittaan on opeteltava luottamaan, antamaan tilaa ja jättämään läheisiään myös Jumalan huolenpitoon. Rakastaa saa ilman, että pitää kaiken aikaa tietää, missä toinen menee.
Viime aikoina olen saanut olla lasteni ja lastenlasteni kanssa tekemisissä myös aivan erityisen mukavalla tavalla. Teimme poikani ja lapsenlapseni kanssa videon Mikkelin ortodoksisen kirkon seinä- ja kattomaalauksista. Kolme sukupolvea saman työn äärellä, jokainen omalla osaamisellaan.
Se oli minulle paljon enemmän kuin yhden videon tekeminen. Sain tehdä läheisteni kanssa jotakin, mikä oli meille yhteisesti kiinnostavaa ja rakasta. Samalla opin itsekin. Yhteisessä työssä huomaa, ettei osaaminen kulje vain vanhemmilta nuoremmille. Välillä ukin tärkein taito on kuunnella ja antaa nuorempien näyttää, miten jokin asia tehdään.
Lapsille löytyi paikka kirkon seinältä
Lapset ovat mukana myös itse videon aiheessa. Mikkelin Pyhän ylienkeli Mikaelin kirkon maalauskokonaisuuteen kuuluu neljätoista lapsipyhää. Videolla Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni ja ikonimaalari Jyrki Pouta kertovat heidän valinnoistaan ja maalaamisestaan. Kirkon maalauksissa on mukana eri puolilla maailmaa eläneitä pyhiä lapsia, myös lapsimarttyyreja, sekä yksi Karjalan pyhä.
Ajatuksen taustalla oli aluksi hyvin käytännöllinen asia. Maalauksille varattu seinäpinta oli matala. Aikuisen hahmo ei olisi sopinut siihen luontevasti, mutta lapsen hahmo sopi. Pienelle löytyi paikka.
Minusta siinä on jotakin kaunista. Rakennuksen mittasuhteista syntynyt ratkaisu avasi mahdollisuuden tuoda näkyviin jotakin kirkon elämässä olennaista: pyhyys ei ole vain aikuisten asia. Lapsikin kuuluu täysivaltaisesti kirkkoon ja sen rukoukseen. Hänen ei tarvitse ensin kasvaa suureksi saadakseen olla lähellä Kristusta.
Samalla nuo maalaukset voivat muistuttaa meitä kirkkoon tulevista lapsista. Heillekin pitää löytyä paikka, jossa saa olla lapsi, kysyä, ihmetellä ja opetella. Lapsen tervetulleeksi toivottaminen näkyy lopulta aikuisten katseissa, sanoissa ja kärsivällisyydessä. Siinä, kumarrummeko kuuntelemaan vai odotammeko vain hänen olevan hiljaa.
Lapsipyhien elämäntarinoihin kuuluu myös raskaita kohtaloita. Niistä kerrottaessa tarvitaan aikuiselta herkkyyttä ja lapsen iän huomioon ottamista. Kärsimystä ei tarvitse kuvailla tarkasti, jotta voisi puhua uskosta, rohkeudesta ja Jumalan rakkaudesta. Lapsen on saatava kuulla myös se, että aikuisten tehtävä on suojella häntä ja että apua saa aina pyytää.
Pyhien elämään voi tutustua Synaksarionissa, suomeksikin julkaistussa kaksitoistaosaisessa elämäkertakokoelmassa. Jokaiselle kuukaudelle on oma kirjansa. Sen kautta kirkon seinälle maalattu nimi ja hahmo voivat vähitellen tulla tutuiksi.
Uskon, että Mikkelin lapsipyhien kokonaisuus herättää kiinnostusta vielä kaukanakin. Minusta siinä olisi paljon nähtävää myös ulkomailta tuleville vieraille. Kaikkein läheisin merkitys sillä on kuitenkin meille, jotka käymme tässä kirkossa: lapset ovat näkyvästi mukana yhteisessä pyhien joukossa.
Hyvä ajatus odottaa toteuttajiaan
Keskustelin maalauksista erään ystäväni kanssa. Hän on ikonimaalari ja elää erakkomunkkina. Häneltä sain ajatuksen, jonka haluan välittää eteenpäin. Ehkä joku sen toteuttamisesta innostuva lukee tämän.
Voisiko vaikkapa Mikkelin ortodoksisen seurakunnan oma ikonimaalauspiiri maalata jokaisesta kirkon lapsipyhästä myös pienemmän ikonin? Sellaisen, jonka voisi kyseisen pyhän muistopäivänä asettaa kirkon keskelle analogille eli vinokantiselle ikonitelineelle seurakuntalaisten kunnioitettavaksi.
Silloin seinämaalauksista tutut lapset tulisivat vuorollaan aivan lähelle. Heidän nimensä kuultaisiin, heidän elämästään voitaisiin kertoa muutama sana ja heidän esirukouksiaan pyytää. Vähitellen neljäntoista hahmon joukosta erottuisi tuttuja pyhiä, joista jokaisella on oma nimensä ja oma elämäntarinansa.
Ajatus sopisi mielestäni hienosti juuri oman ikonimaalauspiirin yhteiseksi työksi. Kaikkien ikonien ei tarvitsisi valmistua kerralla. Yksikin olisi hyvä alku, ja vähitellen kokonaisuus kasvaisi. Samalla maalaajat ja seurakuntalaiset saisivat tutustua näihin pyhiin entistä paremmin.
Tällainen työ voisi omalla tavallaan jatkaa lapsen oikeuksien viikon ajatusta kirkkovuoden eri päiviin. Jokainen lapsi on arvokas joka päivä. Sen pitäisi näkyä sekä siinä, kuinka kunnioitamme ikoneissa kuvattuja lapsia, että siinä, kuinka kohtelemme vieressämme seisovaa lasta.
Ajattelen omaa sukuamme, sen poikia ja kauan odotettua prinsessaa. Ajattelen myös yhteistä videotyötä ja niitä hetkiä, jolloin kolme sukupolvea sai tehdä jotakin yhdessä. Kiitollisuus syntyy lopulta varsin yksinkertaisista asioista: että olemme saaneet toisemme ja että meille on annettu aikaa olla yhdessä. Ja jollekin meistä ihan vielä jatkoaikaakin.
Kirkon seinällä pienelle löytyi paikka, koska tila oli matala. Meidän aikuisten elämässä ja sydämessä lapselle pitäisi löytyä tilaa silloinkin, kun kalenteri on täynnä ja omat asiat tuntuvat suurilta. Siihen mahtuu myös hyvin arkinen rukous: Jumala, auta minua näkemään tämän lapsen arvo ja osoittamaan hänelle, että hän on rakas.
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com







