Some- ja sotaväsymys yhdistettynä iän mukanaan tuomaan vanhenemiseen, vaivojen lisääntymiseen ja voimien heikkenemiseen, mutta toivottavasti kenties myös ajan myötä selkeentyneenpään elämänkokemukseen, on syynä siihen, että allekirjoittanut alkaa nyt jälleen – varmaan sadannen kerran – jäähdytellä toimintaansa julkisessa somessa ja yleisemminkin netissä.
Noin parin vuoden koronavankeuden jälkeen on tulossa taas kesä, yksi niistä harvoista jäljellä olevista, jotka voin vielä elää ja nauttia melko terveenä tai ainakin liikuntakykyisenä. Sen voi varmaan käyttää paremminkin kuin istumalla tietokoneen ääressä.
Olen ollut mukana ortodoksisen tietosivuston Ortodoksi.netin toiminnassa sen alusta alkaen eli 2000 luvun alkuvuosilta. Varsinainen ensimmäinen nettisivu avattiin 2005, mutta olihan sitä jonkinlaista pöhinää toki jo ennen sitäkin. Eli kaksikymmentä vuotta nettitoimintaa – voi olla että – riittänee minun kohdallani ja voin ansaitusti ainakin vähän hellittää. Näin yritän uskotella itselleni.
Tämä ei tarkoita suinkaan Ortodoksi.netin loppumista tai lopettamista. Ei todellakaan, se ei ole edes minusta kiinni. Varsinainen perussivusto ja siellä oleva materiaali osoitteessa www.ortodoksi.net on ja säilyy ja kenties jopa lisääntyy turvallisessa ympäristössä ja meidän ulkopuolella, mutta ystävällisen yhteistyötahon palvelimella. Toimintaa sosiaalisessakin mediassa säilyy jonkin verran, mutta joitain rönsyjä on pakko leikata. Kaikkeen ei ylläpitäjien – tai tässä tapauksessa ainakaan minun – aika ja energia enää riitä – eikä oikein halukaan. Mutta onneksi on muitakin ylläpitäjiä kuin minä ja he jatkavat ja toiminta jatkuu, joskin ei ehkä ihan yhtä tiiviinä kuin ennen.
Somen sivuista väheneminen näkyy ensin lähinnä allekirjoittaneen huolta pitämissä Twitterissä ja Instagramissa. Nuo mediat ovat kumpikin aika lailla erilaisia. Noin ihan ”puskista otetulla” ja tarkoituksellisesti hieman hurtilla arviolla sanoen, Twitterissä olevat yrittävät olla enemmän ”akateemisia hifistelijöitä” ja Instagramissa enemmän ”sarjakuvien lukijoita”. Molempien ryhmien palveleminen on aika iso juttu ja ei välttämättä toimi samalla sapluunalla.
Twitterin vaste eli lukijoiden reaktiot tuotettuun materiaaliin eivät ole oikein vastanneet odotuksia ja siihen käytettyä aikaa ja energiaa. Ei siis ilmeisesti oltu tarpeeksi akateemisia. Instagramissa ongelma – jos nyt sellaiseksi voisi asiantilaa nimittää – on hieman toisenlainen. Lukijoiden mielenkiinto on enemmän – jälleen hieman ronskisti sanottuna – ”sarjakuvatasoa”, kun ylläpito sen sijaan haluaisi tuottaa sivulle enemmän asiaa. Kauniit kuvat ”myyvät” enemmän kuin kuvien sisällöt ja selitystekstit. Osittain asiaa vaikeutti vielä koko alustan julkaisutekniikan puutteet. Siksi sielläkin on syytä tasapainottaa vapaaehtoispohjalta tapahtuneen tuottamisen ja siihen käytetyn ajan ja energian suhdetta. Instagramissa – sen käyttöliittymän ”köpsyydestä” johtuen, käyttäjien netin osaamistaso vaikuttaa myös enemmän lukijamääriin.
Koko somehistorian ajan ainakin allekirjoittanutta on haitannut jatkuvasti vanhenevan netin käyttäjäkunnan passiivisuus ja jonkinlainen näköalattomuus uuden median funktiosta sekä osin ehkä meidän vanhojen ihmisten – tai ainakin suuren osan meistä – nettiosaamattomuudesta johtuva toiminta. Liian suuri joukko ei osaa käyttää nettiä ja eritoten somea riittävän monipuolisesti ja keskustelu – jos sitä nyt jotenkin saadaan aikaiseksi – on enemmän ”kuvakorttitasoa”, erilaisten hymiöiden ja gif-kuvien postittelua kauniiden suomalaisten sanojen sijaan.
Viestejäkin toki kirjoitetaan, mutta liian suuri osa kirjoittajista ei osaa korjata mahdollisesti viestiin luiskahtaneita kirjoitusvirheitä, saati sitten jotenkin muuten editoida viestiään, jos siihen syytä ilmenee. Jopa oman viestin poistaminen (jos siihen ilmenee syytä) on joillekin joskus ylivoimainen toimitus.
Nettiä pidetään liian usein Avun, Seuran tai jopa Seiskan ilmaisena korvikkeena, josta käydään hakemassa ilman sen suurempaa kritiikkiä täytettä lisääntyneelle vapaa-ajalle, lueskelemista jouten olon oheen. Sen merkitys monelle on kaikesta huolimatta enemmän viihteellinen kuin asiapitoinen. Siitä on tullut monelle enemmän viihdyttäjä, ei enää asiatiedonjakaja. Jakaja tosin siinä mielessä, että sivuilta on mukava jakaa viestejä ja asioita omalle sivulle jakolähdettä mainitsematta ja näin näyttää viisaammalta ja osaavammalta. Efekti on suunnilleen samanlainen kuin käytäisiin maitokaupassa näyttämisen halusta naapurin Teslalla eikä omalla pikku-Fiiulla.
Suomalainen somekeskustelu on myös ajoittain omituista. Tuo edellä mainittu addiktinomainen "kirotusvirheiden" korjaaminen liittyy myös siihen. Asiasisällön sijaan muutamat kyttäävät netissä enemmän sitä, onko pilkku oikeassa paikassa ja sana oikein kirjoitettu. Tämä aiheuttaa tietysti paineita joissain lukijoissakin kirjoittaa mitään vastauksia viesteihimme, ettei joutuisi heti ”pilkunnykyttäjien” hampaisiin. Sama efekti saattaa vaikuttaa toki joskus meihin karaistuneisiin sisällöntuottajiinkin.
Tällaisille ”nykyttäjille” suosittelen fb-ryhmää ”Aristoteleen kantapää” – sieltä löytyy vino pino kaltaisianne ja saatte pitää siellä hauskaa ihan keskenänne.
Samalla on kyllä sanottava sekin, että kirjoittamisen taito on myös taantunut, virheitä tehdään – joko ihan itse tai puhelimen automaattisen tekstin tunnistamisen avulla – ihan "älypuhelimen oikeasti" ja useasti viestin asiasisältö on joskus melko ”kryptinen” eikä julkaiseminenkaan aina katso sitä ympäristöä, mihin se kirjoitetaan. Piispan valintauutisen kommenttiin voidaan kertoa ilo lapsen silmälasien saamisesta. Iloinen asia todella, mutta kenties väärä paikka ilmaista tuota iloa. Jos ei ole luontevia paikkoja tuollaisten asioiden, ilojen, surujen ilmaisuun, eikä kykyä luoda sellaisia tai edes etsiä, näin helposti käy ja se on kiusallista jokaiselle – etenkin ylläpidolle.
Vihapuhetta olemme onnistuneet sivuillamme melko hyvin torjumaan, mutta emme perisuomalaisia älyttömyyksiä. Ne lienevät sitä aitoa suomalaisuutta, josta joku käyttää nimitystä ”suomalainen suoruus”. Turhan usein niissä näkyy melkoinen tahdittomuus ja jopa tahallinen tai ymmärtämätön ilkeys ja jonkinlainen älyttömyys vai olisiko se joskus vain oman pahanmielen purkamista – mene ja tiedä.
Hanna Vuorinen kirjoitti tuossa jo edellä kehutussa ”Aristoteleen kantapää” -sivustolla asiasta mukavan osuvasti:
”Väärään asiaan kommentointi vain sanomisen ilosta”
... Jos siis kirjoitan kokkikeskusteluun, että "kertokaa paras maito/kermapohjaisen lohikeiton resepti" niin heti joku vastaa: "Itse teen keiton aina veteen". Siis mitä hemmettiä? Tai toinen: "Mitä kivoja ja nättejä talvikenkiä suosittelisitte ekaluokkalaiselle tytölle?" Ja vastaus: "Mun pojalla on Kuomat." Paras oli ehkä se, kun joku kysyi nopeaa apua: "Miten sanotaan espanjaksi: toivottavasti myrsky laantuu yöksi" ja joku ehätti kommentoimaan: "Itse osaan vain saksaa, englantia ja vähän venäjää". Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa?
Tuollaisessa kovin perisuomalaisessa somemaailmassa siis elämme. Lienen viimeiset viisi vuotta jo silloin tällöin – vähintään kerran vuodessa – kertonut siksi halustani lopettaa, mutta sitten aina vain jatkanut kuitenkin jollakin tavalla toimintaa. Nyt yritän enemmän ja paremmin ja todella pyrin vähentämään toimiani netissä ja keskittymään enemmän muihin mukaviin asioihin, joita onneksi vielä on ja joita vielä tiedostan. Etenkin haluan tehdä näin, koska viimeiset pari vuotta olen istunut kotona ”vapaaehtoisessa koronavankilassa” ja on ollut liiaksikin aikaa nettityöskentelyyn. Nyt voisin tehdä ihan eläkeläisen oikeasti jotain muutakin.
Yksi syy aikaisempiin jatkuviin uudelleen jatkamisiini lienee ollut myös se, että en ole ollut tyytyväinen oman ortodoksisen kirkkoni (siis ei ortodoksikirkkoni) tekemään viestintään, jota normaalisti tapahtuu vain arkisin ma-pe klo 9-15 pois lukien (hieman häijysti sanottuna): aurinkoiset päivät, lasten juhlat, lounasaika, kahvitauot, avantouinnit ja muut rupatteluhetket. Viikonloppuisin, pyhinä ja juhlina, jolloin kirkko oikeasti elää, ei viestitä yleensä mitään yleensä teknisesti huonotasoisia, joskus jopa äänettömiä striimauksia lukuun ottamatta ja niitäkin tehdään täysin koordinoimatta, yhtenä pyhänä viisi, toisena ei yhtään.
Ehkä juuri siksi olen itse yrittänyt tuoda Ortodoksi.netin julkisessa viestinnässä esille mahdollisuuksien mukaan, että ortodoksinen kirkkomme (ei siis ortodoksikirkkomme) on globaali vaikuttaja maailmassa ja muuallakin kuin Suomessa tapahtuu ortodoksisessa maailmassa ja oikeastaan tapahtuu joka päivä – viikonloppuisinkin – paljon enemmän ja mielenkiintoisia asioita, joista on syytä kertoa myös suomalaisille. Hyvä esimerkki on nyt tapahtunut ortodoksinen sota kahden ortodoksisen valtion välillä. Kovin ovat olleet vähäisiä ne viestit tai piispojen tai patriarkan tai muiden kannanotot, joita kirkon virallisen viestinnän tai edes kirkon oman epävirallisemman someviestinnän kautta sodasta on meille välitetty.
Vaikea sanoa syytä tuohon, mutta arvailla voi – ja se sitten joko osuu tai ei. Viestinnän keskittyminen ja keskittäminen harvojen, eliitiksi itseään luulevan ”kirkollisen nomenklatuuran” monopoliksi liian vähäiselle henkilömäärälle – jopa pahimmillaan vain yhdelle – on suuri virhe ja liian usein sellainen haitta, joka karkottaa muut talon sisässä asiasta kiinnostuneet osaajat muualle puuhastelemaan muuta. Samalla tämän ainoan viestijän väsymisen ja turhautumisen osuus näkyy ja tuntuu ja vaikuttaa selvemmin. Viestinnän toteuttaminen ”muka muinaisten journalistisin” periaattein ("eihän tämä kuulu kirkolle") on joissain tapauksissa mielestäni enemmän laiskuuden peittelyä ja yliherkkää reagoimista mahdolliseen palautteeseen kuin oikeata asiaa. Se voi olla myös sumuverho jollekin muullekin – mutta mille? Siinäpä pulma!
Jo pelkästään itsepäinen hyvälle paperille painetun ”pressitiedottamisen” korostaminen ja innokas halu satsata siihen nykyisenä digiaikana kirkkomme vähäisiä ja hupenevia varojemme, osoittaa joko sen, ettei joko osata digitiedottamista ja on puutteita työajan järkevässä käytössä tai sitten on jotain muuta osaamisvajetta, jota näin peitellään. En tiedä mitä – kunhan arvailen joutessani ja harmissani. Sillä ihan eläkeläisen oikeasti: harmittaa!
Kirkon viestinnän yhteistyö ns. vapaaehtoispohjalta tapahtuvan kirkon ulkopuolisen someviestinnän kanssa on ollut vuosia täysin ala-arvoista ja asenteellista sekä henkilöön käypää. Siltoja on menneinä vuosina poltettu kuin Ukrainassa nykyään, ja aiheutettu sellaisia ”jumeja”, ettei niistä enää voi oikein selvitä näillä henkilöillä. Henkilökemia ei vain toimi ja ennustekin on huono. Siksikin ainakin minun on syytä astua syrjään.
Kuluneiden vuosien aikana on mennyt ja tullut niin somessa kuin muillakin erilaisilla alustoilla monenlaisia sosiaalisen median foorumeja, joista suurin osa on kuollut melko alkumetreillä. Useimmiten syynä on ollut keskusteluun osallistuneiden heikot sosiaaliset valmiudet ja asiaosaaminen ortodoksisuudesta keskusteluissa tai myös ylläpidon moderoinnin puute, ortodoksisen kirkon asioiden tai jopa netin syvimmän olemuksen osaamattomuus tai asenteellisuus, jopa joskus varmaan myös väsymys jankkaamiseen. Ryhmään ängenneet häiriköt, äärimmäisyysajattelijat, trollit, muutokseen kykenemättömät käännynäiset ja muut vastaavat, ovat melko pian tuhonneet keskusteluryhmän ”hengen” ja saaneet aikaiseksi ko. median loppumisen. Esimerkiksi kirkollemme tyypillinen ajattelu ”venäläisvastaisuus vai -myönteisyys” on jakanut somekansaa ja jakaa yhä jopa erilaisia keskustelufoorumeita ja valitettavasti myös niiden ylläpitäjiä.
Foorumeilla on usein ollut sama efekti nähtävillä kuin TV:n "Sana on vapaa" ohjelmassa ollut Ruben Stiller sen sanoi suunnilleen näin: "Nopeat tai kovaäänisimmät syövät hitaat ja hiljaiset!"
Toinen erottava tekijä niin tässäkin, samoin kuin joidenkin mukaan koko Suomen ortodoksisessa kirkossa, on jako ”Joensuu-ortodokseihin” ja ”muihin oikeisiin ortodokseihin” ja hännänhuippuna vielä niihin "mahdollisiin muihin ortodokseihin". Mitä tuo sitten oikeasti tarkoittaneekaan, sitä en tässä oikein uskalla julkisesti ryhtyä pohtimaan, koska tietoni tämän asian ”villakoiran ytimestä” lienevät vaillinaisia, epä-älyllisiä ja ilmeisesti vähemmän akateemisia – niin arvelen. Aiheesta olen tosin kuullut usein ”isojen poikien” paljonkin keskustelevan heidän mennessään nurkan taa tupakalle.
Parinkymmenen vuoden aikana noissa monissa muissa somekeskusteluissa jollakin tapaa mukana olleena on hiljalleen oppinut erottamaan jollain tavoin ”jyvät akanoista” ja tunnistamaan suurimmaksi osaksi ns. häiriköt tai vastaavat, joiden määritteleminen tosin lienee varsin henkilökohtainen ja siksi vaikea ja kentis jopa kiistanalainen asia. Ortodoksi.netin linja onkin tässä asiassa ollut tiukka. Jossain ryhmässä aiemmin häiriköineellä ei yleensä ole ollut asiaa ryhmiimme tai jos on päässyt sisälle ja jatkanut samanlaista laajemmin negatiiviseksi koettua toimintaa, henkilö on poistettu ryhmästä melko nopsaan. Riitely, ”bannaaminen” ja välien katkaiseminen jonkun ylläpitäjän kanssa on varmasti johtanut väliaikaiseen tai pysyvämpään nettiryhmästä erottamiseen, sillä silloin ylläpitäjä ei yleensä ole pystynyt moderoimaan tuon poistettavan henkilön viestejä bannauksen vuoksi.
Siitäkin huolimatta, että tällainen toiminta on aiheuttanut syytöksiä diktatoorisesta sensuroinnista, keskustelun rajaamisesta ja mielipide- ja sananvapauden rajoittamisesta, katsomme sen onnistuneen nykyisessä keskusteluryhmässämme tosi hyvin ja tuottaneen odotettua tulosta. Ryhmissämme ei suuremmin riidellä, ei panetella toisia ja käytös on ollut yleensä melko hyvää. Kritiikki toki sallitaan, mutta ei riitelyä eikä repivää ”eipäs-juupas”-keskustelua. Ja mikä tärkeintä, ylläpitoa ei suuremmin ole laitettu ”hirteen” tällaisesta toiminasta – enemmätkin päinvastoin.
Tämä tosin vaati alkuun melkoisen rajaamisen siitä, kuka saa aloittaa keskustelun ryhmässä. Pitkään oli niin, että sen voivat tehdä vain ylläpitäjät, nyt sen voivat tehdä kaikki, kunhan harkitsevat, mitä sinne ihan oikeasti saa ja voi laittaa ja mitä ei. Ei vihapuhetta, ei riitelyä, ei mainoksia, ei panettelua, ei asian vierestä olevaa henkilökohtaista, ortodoksisuudesta kaukana olevaa asiaa, jne. Samoin on viisasta välttää liian henkilökohtaisia purkauksia oman elämän vaiheista, suruista, murheista ja joskus ilostakin. Ne eivät oikein varsinaisesti ole yleisen – tässä tapauksessa ortodoksisuutta käsittelevän – ryhmän asioita, vaan ne on viisainta jättää omille sivuillensa ja keskustella niistä siellä omien nettituttujensa kanssa. Niin ja kannattaa tietysti seurata, mistä ryhmässä yleensäkin keskustellaan, jottei sitten laita samoja asioita taas uudelleen keskusteluun, vaan jatkaa jo aiemmin ko. asiasta aloitettua keskusteluketjua.
Joka tapauksessa näin mennään taas siihen asti, kun se toimii. Sitten kun ei toimi, hengissä olevat ylläpitäjät toimivat asian vaatimalla tavalla ja moderoivat.
Kiitoksia kaikille joka tapauksessa yhteistyöstä. Omat yhteystietoni ovat ennallaan ja tekemäni yhteistyö- ja avunantosopimukset eri ihmisten kanssa ovat edelleen voimassa ja ryhmän toiminta jatkuu kohdaltani hieman erilaisessa moodissa, mutta se jatkuu – osaltani ainakin jonkin aikaa, jos Luoja suo elinpäiviä ja voimia.
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
P.S.
Jutusta tuli hieman liian pitkä, mutta sekin on sitä itteäni ja voi olla että tällaisetkin vähenevät, tekstit lyhenevät tai jopa loppuvat ajan kanssa.
H@P
