Pysäyttävä hetki

Elämässä on hetkiä, jotka pysäyttävät. Ne voivat olla suuria tai pieniä, mutta jokainen niistä jättää omanlaisensa jäljen. Kuinka monta tällaista hetkeä ihminen kohtaa elämänsä aikana? Vastaus riippuu varmasti sekä ihmisestä itsestään että hänen ympäristöstään – perheestä, ystävistä ja niistä olosuhteista, joissa hän elämäänsä elää.

Kun katson omaa elämääni taaksepäin lähes kahdeksankymmenen vuoden taivalta, huomaan pysäyttäviä hetkiä kertyneen yllättävän monia. En tosin silloin, kun noita hetkiä elin, kokenut niitä ehkä samalla tavalla kuin nyt arvioidessani niitä elämäni pysäyttäviksi hetkiksi. 

Lapsuuden idyllinen maalaismaisema Tuupovaaran kirkonkylässä oli pieni ja tuttu, turvallinenkin, ja varmasti monella tapaa ajatellen täynnä pysäyttäviä hetkiä, joita ei vain silloin ymmärtänyt sellaisiksi. Jälkeen päin ajatelllen siihen tuli muutos, kun kymmenvuotiaana astuin aivan toisenlaiseen maailmaan: pääsin opiskelemaan Joensuun lyseoon. Olikohan se elämäni ensimmäinen pysäyttävä hetki? En tiedä, ehkä.

Se oli varmaan ainakin yksi ensimmäisistä, jonka näin jälkeenpäin sellaiseksi koen. Pienen lapsen elämässä varmasti suuri pysäyttävä hetki. Astuin suuren, kaikuvan koulun käytäville. Yksin. Tunsin koko koulusta vain oman isoveljeni. Koulurakennus tuntui jättimäiseltä, kuin omalta pieneltä kaupungilta. Mutta se opetti selviytymään, tutustumaan toisiin, sosiaalistumaan ja löytämään oman paikan tuon ajan maailmassa, sodan jälkeisessä Suomessa. Sisäänpääsy oppikouluun, opiskelumahdollisuus, avarsi maailmaani enemmän kuin osasin silloin ymmärtääkään ja loi varmasti perustan monille myöhemmillekin pysäyttäville hetkille.

Seuraava suuri pysäyttävä hetki oli ylioppilaaksi pääseminen vuonna 1969. Sen jälkeen elämä kuljetti armeijan kautta yliopistoon, ja valmistuin opettajaksi vuonna 1973. Jokainen näistä toimi kynnyskivenä kohti seuraavaa, mutta todellinen elämän kulkua muuttava pysähdys tuli pian sen jälkeen: avioituminen vuonna 1975.

Isyyteen liittyy kuva, jota en unohda. Olin valmentautunut olemaan mukana synnytyksessä, mutta esiin nousseet ongelmat estivät sen. En jäänyt oventaakse odottelemaan, vaan kuljin Mikkelin satamaan ja potkin pikkukiviä järveen, katselin tumman veden väreilyä ja kuuntelin heräävän aamun outoa hiljaisuutta. Se oli epätietoisuuden ja pyhyyden hetki yhtä aikaa. Lopulta kaiken käytyä hyvin ymmärsin, kuinka paljon isyys jo ensimmäisellä hetkellään voi ihmistä muuttaa. Hiljainen ranta ja veden syvyys jäivät mieleeni kuin vertauskuvana elämän arvoituksellisuudelle.

Työelämä toi mukanaan omat pysäyttävät hetkensä. Vuonna 1990 minut valittiin Mikkelin Keskuskoulun rehtoriksi, ja pian sen jälkeen sain kunnian toimia ensimmäisenä Päämajakoulun rehtorina. Ne olivat tehtäviä, jotka lisäsivät vastuuta mutta antoivat suunnattomasti merkitystä ja kasvattivat minua ihmisenä.

2000-luvun alussa ulkomailla eletty vuosi, lastenlasten syntymät ja monet muut odottamattomat tilanteet muodostivat elämän varrelle yhä uusia pysäyttämisen paikkoja, pieniä ja suuria, kaikki omalla tavallaan merkittäviä ja jälkensä jättäviä. Kun eläkepäivät alkoivat lähestyä vuonna 2010, ajattelin niiden olevan seuraava suuri pysäyttävä hetki – ehkä jopa viimeinen. Mutta elämä ei kuitenkaan koskaan mene aivan odotetusti.

Tavaroihin liittyy yksi oma erityinen pysäyttävä hetki. Aikoinaan niitä kertyi ympärille liikaakin – jopa neljän autotallin verran. Niiden keskellä yksi kokoelma on ollut toista tärkeämpi: ortodoksinen kirjakokoelmani. Se ei ole vain hyllymetrejä tai tuhansien kansien pinoja, vaan kuva ortodoksisesta elämästäni, identiteetistäni ja henkisestä kasvustani. Ortodoksinen kirkko on muovannut minua aikuisiällä varmasti enemmän kuin mikään muu; se on tuonut edes joskus arkeen rukouksen rytmin, juhlan merkityksen ja lohdutuksen hetket. Siksi kirjakokoelma on minulle kuin peili – se näyttää polun, jota olen kulkenut. Sen kohtalo on yhä avoin kysymys, ehkä siksi että sen merkitys elämässäni on ollut enemmän matkassa kuin määränpäässä.

Ja lopulta tuli se hetki, jota olin joskus hiljaa aavistellut, ehkä jopa hieman pelännytkin: mahdollinen kohtaaminen viimeisen pysäyttävän hetken kanssa. Edessä oli suuri operaatio, joka ”yleensä meni hyvin”, mutta sisälsi riskinsä. Silloin ymmärsin pysäyttävän hetken todellisen luonteen: sen, jolloin elämä todella pysähtyy ja kaikki muu katoaa taustalle.

Pysäyttävä hetki on se, jolloin aika tuntuu pysähtyvän ja ihminen näkee elämänsä kirkkaana, kuin veden pinnasta heijastuvan kuvan. Mitä sen jälkeen tapahtuu – sen näyttää vain aika.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

P.S.
Olen joulua odotellessa 16.12.2025 ajastanut tämän blogijutun ilmestymään 21.5.2026. Tuo päivä on eräs elämääni pysäyttänyt päivänä vuodelta 1978. En tiedä ajastushetkeä valitessani tulevaisuudestani yhtään mitään varmaa. Sen tällä hetkellä tiedän, että olen menossa Kuopioon KYS:iin suureen sydänleikkaukseen, ja se vuoksi jokin aika sitten kirjoitin tämänkin ja nyt kaiken varalta,
mutta samalla Luojaani luottaen, ajastin ilmestymään toukokuussa.
Toivottavasti luen aikanaan myös mahdollisia kommentteja!
Jos en, elämälle ja Jumalalle kiitos!
HAP

 

Kun mä kuolen ...

Iltarusko Pääjärvellä Lammilla, Panagia-luostarikeskuksessa.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

... oikeesti

Mitä jää jäljelle?

Ajatus omasta kuolemasta on aina jollain tavoin hämmentävä, jopa pelottava. Viime aikoina, siis tässä tapauksessa vuoden 2025 loppupuolella tätä kirjoittaessani, se on kuitenkin hiipinyt mieleeni yhä useammin ja voimakkaammin. Ehkä iän myötä, ehkä terveyden muistuttaessa hauraudesta, ehkä siksi, että elämä on alkanut näyttää rajansa selkeämmin kuin ennen. Ja kun sen äärelle pysähtyy, nousee esiin kysymys, jota ei voi enää ohittaa: mitä minusta jää jäljelle?

Ensimmäisenä mieleeni nousee väistämättä valtava ortodoksinen kirjakokoelmani. Vuosikymmenten aikana kerätyt teokset, pyhien isien kirjoitukset, liturgiset tekstit ja teologiset pohdinnat. Jokainen kirja on ollut kuin askel polulla, joka on muovannut minua, ei vain lukijana, vaan ihmisenä. Ne ovat olleet peilejä, ikkunoita, karttoja. Ne ovat rakentaneet identiteettiäni hiljalleen, kerros kerrokselta. Mutta kuka niitä lukee sitten, kun minua ei enää ole? Löytävätkö ne uuden kodin, uudet kädet, jotka avaavat ne samalla kunnioituksella? Vai jäävätkö ne hiljaisiksi, pölyttyviksi todistajiksi elämästä, joka kerran oli?

Mutta kirjatkaan eivät ole koskaan olleet vain minun. Ne ovat eläneet keskusteluissa, kysymyksissä, jaetuissa hetkissä. Ne ovat olleet taustalla ehkä silloinkin, kun olen yrittänyt sanoittaa maailmaa pojilleni, kun olen etsinyt sanoja arvoille, uskolleni ja epäilyilleni. Ehkä osa niistä on kulkeutunut eteenpäin huomaamatta, ei sivuina vaan asenteina, tapana katsoa elämää ja ihmistä.

Sitten ovat lukuisat ortodoksiset matkakuvani. Kotimaan pyhät paikat, Euroopan kirkot ja luostarit. Jokainen kuva on pysäytetty hetki, ei vain maisema, vaan sisäinen liike, rukous, hiljainen oivallus. Ne kertovat etsinnästä ja löytämisestä, siitä tavasta, jolla olen kulkenut kohti Jumalaa ja itseäni. Mutta kenelle nämä kuvat aikanaan puhuvat? Näkevätkö muut niissä muutakin kuin kauniita rakennuksia? Ymmärtävätkö he, että ne ovat osa sitä, miten olen tullut siksi, joka olen?

Ehkä tärkeämpää kuin se, kuka kuvia katsoo, on se, ketkä ovat kulkeneet vierellä. Ne ystävät, läheiset, joiden kanssa on jaettu matkaa, arkea, juhlaa ja huolta. Poikani, joiden kasvuun oma elämäni on kietoutunut tavalla, jota mikään esine ei voi tallentaa. Vunukkani, siis lapsenlapseni, joissa jokin minusta jatkuu tavalla, joka ei ole sanojen eikä tavaroiden varassa. Heissä on liikettä eteenpäin, tulevaisuutta, jota en itse enää näe, mutta jonka olemassaolo tekee luopumisesta hieman kevyempää.

On myös kaikki se, mitä ei ole tallennettu kirjoihin tai kuviin. Paperit, kortit, kirjeet. Pienet, haurailta tuntuvat sillat menneisiin hetkiin. Jokainen niistä on side johonkin ihmiseen, johonkin tunteeseen, johonkin aikaan, joka ei enää palaa. Ja vielä syvemmällä ovat ne muistot, tunteet ja ajatukset, jotka elävät vain minun sisälläni. Ne katoavat, kun minä katoan, elleivät ne ole jo siirtyneet eteenpäin eleissä, sanoissa ja hiljaisissa valinnoissa, joita läheiseni tekevät tietämättäänkin.

Ja sitten on se hieman vaivaannuttavakin aihe: krääsä. Se loputon, sodanjälkeisen sukupolven perintö, joka opetti, ettei mitään saa heittää pois, koska koskaan ei tiedä, milloin jotakin vielä tarvitaan. Niinpä nurkat, komerot ja kellarit ovat täynnä esineitä, joilla ei ehkä ole käyttöä, mutta joilla ainakin osalla on oma tarinansa. Pieniä muistoja, pieniä identiteetin palasia. Tuo krääsäskin on osa minua yhtä lailla kuin kirjat ja kuvat. Ne kertovat ajasta, arvoista, tavasta selviytyä. Ne kertovat siitä, mistä tulen.

Mutta ehkä niidenkin todellinen merkitys avautuu vasta suhteessa ihmisiin. Siihen, kuka ne löytää, kuka kysyy, kuka muistaa. Ehkä joku niistä on joskus ollut kädessäni samaan aikaan, kun joku lapsistani on ollut lähellä. Ehkä joku esine kantaa mukanaan hetkeä, jota en itse enää muista, mutta jonka toinen muistaa puolestani. Osa hetkistä on ollut onnellisia, mutta varmasti mukana on hetkiä, jolloin surin, itkin tai muuten olin onneton.

Mitä tälle kaikelle tapahtuu, kun minun aikani tulee jättää ne? Jaetaanko kirjat uusille lukijoille? Löytävätkö valokuvat katsojia, jotka pysähtyvät niiden äärelle? Entä paperipinot ja pienet esineet ? Ne, jotka minulle ovat merkityksellisiä, mutta muille ehkä vain joutavaa tavaraa? Voiko joku nähdä niissä sen, minkä minä näin: pienen, mutta todellisen osan minua?

Olen alkanut pohtia näitä asioita aiempaa vakavammin. Ehkä olisi aika käydä läpi elämän varrella kertynyttä materiaalista ja henkistä perintöä. Kertoa tarinoita ennen kuin ne katoavat. Avata merkityksiä, jotka muuten jäisivät arvoituksiksi. Ehkä myös kuunnella niitä, jotka jatkavat matkaa minun jälkeeni ja nähdä, mitä he jo kantavat mukanaan, ilman että olen sitä edes huomannut. Ehkä ihan oikeasti jotain voisi jo hylätä, laittaa pois, jopa roskiin.

Kuolema ei ole vain loppu, vaan myös siirtymä. Ehkä tätä kaikkea pitäisi ajatella eräänlaisena testamenttina. Ei vain omaisuudesta, vaan identiteetistä. Siitä, mikä teki minusta minut. Kirjoista, jotka ovat muovanneet ajatteluani. Kuvista, jotka ovat kantaneet rukouksiani. Esineistä, jotka ovat kertoneet tarinoita ajasta ja elämästä. Ja ennen kaikkea ihmisistä, joiden kautta kaikki tämä on saanut merkityksen.

Jos jokin näistä jatkaa elämäänsä minun jälkeeni, jos joku avaa kirjan, katsoo kuvaa, pysähtyy pienen esineen äärelle tai tunnistaa itsessään jotakin, minkä tietää tulleen minulta, ehkä juuri siinä on vastaus kysymykseen: mitä minusta jää jäljelle, kun minä kuolen?

Ei vain tavaraa.
Vaan jälki sielusta.
Jälki tarinasta.
Jälki uskosta, joka kantoi minut läpi elämän.

 

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

 

(Tämäkin blogi julkaistaan vuoden 2026 puolella kaiken varalta ajastettuna.) 

Sydämen koetus ja rukouksen tie

 

Pyhä parantaja Panteleimon

(© Margit Pajun maalaama ikoni Ortodoksi.netin virtuaalisesta ikoninäyttelystä "Humaus Taivaasta")

---

Kristus nousi kuolleista!

Ne, jotka ovat viime aikoina jaksaneet lukea näitä blogitekstejäni, ovat ehkä huomanneet niissä hienoista lisääntynyttä melankoliaa. Se ei ole tullut niihin sattumalta. Elän parhaillani vaihetta, jota en olisi itse valinnut, mutta joka on tullut osakseni.

Noin reilu vuosi sitten sydämestäni löydettiin ylimääräinen sivuääni. Se johti tarkempiin tutkimuksiin ja seurantaan. Joulukuun alussa, itsenäisyyspäivän tienoilla, sain kuulla kardiologiltani, että tilanne oli heikentynyt merkittävästi. Osa sydämen verenkierrosta ei kulje aivan niin kuin pitäisi. Ratkaisuksi ei riitä lääkitys, vaan edessä on vaativa sydänleikkaus, jossa rintalasta avataan ja tarvittavat korjaukset tehdään avoleikkauksena suoraan sydämeen ja aorttaan.

Uutinen pysäytti. Vaikka järki ymmärtää lääketieteellisen selityksen, sydän reagoi – tällä kertaa vertauskuvallisesti – toisin. Joulu ja odotellessa pääsiäinenkin tulivat kuitenkin väliin kuin Jumalan lahjana. Sain viettää joulupyhät läheisteni kanssa ja olla hetken ajattelematta sitä, mikä odottaa edessä. Sain vielä liikkua vapaasti ja tavata ihmisiä. Se oli suuri lahja.

Joulun jälkeen arki muuttui. Minua kehotettiin välttämään suuria ihmisjoukkoja ja kaikkea sellaista, missä tartuntariski on olemassa. Alkoi eristäytyneempi vaihe. Viihdyn kyllä hyvin yksinkin, eikä minulla tavallisesti ole vaikeuksia olla omien ajatusteni kanssa. Silti ihminen kaipaa toisinaan seuraa, keskustelua ja toisen ihmisen läsnäoloa. Siksi oli hienoa saada tavata vunukat pääsiäisenä. Kun samaan aikaan mielessä on kuitenkin tieto tulevasta suuresta leikkauksesta ja siihen liittyvistä riskeistä, ajatukset alkavat helposti liikkua laidasta laitaan, niin sanotusti lattiasta kattoon.

Mieliala on vaihdellut. Välillä olen ollut levollinen ja luottavainen, välillä pelko on nostanut päätään. Olen joutunut tietoisesti etsimään mielekästä tekemistä, jotta ajatukset eivät kiertyisi koko ajan tulevaan operaatioon. En ole koskaan ollut mikään erityinen television suurkuluttaja, mutta senkin katselu on viime viikkoina jonkin verran lisääntynyt. Samoin äänikirjojen kuuntelu. Vielä enemmän on kuitenkin lisääntynyt minulle rakkain ajanviete: kirjoittaminen.

Kuluneiden kuukausien aikana olen kirjoittanut ehkä enemmän kuin joskus kokonaisena vuotena. Ortodoksi.netiin on ilmestynyt runsaasti uusia toimittamiani artikkeleita ja käännöksiä sekä kuvakollaaseja, ja myös sosiaalisen median puolella tekstejä on julkaistu tavallista tiheämpään tahtiin. Kirjoittaminen on ollut minulle sekä työtä että terapiaa. Se on pakottanut etsimään lähteitä, tutkimaan, lukemaan eri kielillä – englanniksi, kreikaksi, romaniaksi ja venäjäksi – ja muokkaamaan aineistoa sujuvaksi suomeksi. En kirjoita tyhjästä, vaan yritän aina nojautua mahdollisimman hyviin ja luotettaviin ortodoksisiin lähteisiin. Ehkä juuri siksi kirjoittaminen on ollut myös tapa pitää ajatukset liikkeessä ja mieli hereillä ja poissa muista ajatuksista.

Samaan aikaan olen kulkenut sairaalassa parhaimmillaan useita kertoja viikossa: tutkimuksissa, laboratoriokokeissa, erilaisissa mittauksissa ja magneettikuvauksissa. Nyt tämä vaihe alkaa olla lopuillaan. Viimeinen tarkistuskäynti on tehty, ja kutsu Kuopion yliopistolliseen sairaalaan, KYSiin, tuli pääsiäisen jälkeen.

Leikkaus on maanantaina 13.4.2026, vanhan kalenterin mukaan II pääsiäispäivänä, ja sairaalaan menen jo sunnuntaina. Mitä sitten tapahtuu, sitä en tiedä. Siinä vaiheessa suunnitelmat ja aikataulut eivät ole enää omissa käsissäni. Luotan siihen, että Jumala pitää huolen omistaan – ja minustakin siinä sivussa. Tämä luottamus ei poista inhimillistä pelkoa, mutta se asettaa sen oikeisiin mittasuhteisiin.

On mahdollista – tai oikeastaan on rehellisempää sanoa heti, että varmaa – että pitkä sairaalajakso ja sitä seuraava pitkä toipumisaika aiheuttavat katkoksia erilaisille toimilleni. Toivon tietenkin, että kaikki sujuu hyvin ja että palaan takaisin entistä vahvempana. Silti myönnän avoimesti, että hieman pelottaa. Toisaalta pelko on matkan varrella jo menettänyt terävintä kärkeään.

Toivon, etten ole viime aikaisilla tai aiemmillakaan toimillani ja kirjoituksillani ole ollut se riidanhaastaja tai loukannut ketään ja jos olen, pyydän niitä anteeksi. Pyydän samalla teiltä, joille se on luontevaa ja mahdollista, esirukouksia puolestani. Niitä ei ole koskaan liikaa.

Tämä aika on lisännyt rukouksen määrää myös omassa elämässäni. Kun ihminen joutuu kohtaamaan oman rajallisuutensa, rukous on hyvin konkreettinen turva. 
Ainakin minulle.

Silloin kun mitään muuta ei enää voi tehdä, voi aina rukoilla. Hiljaa mielessään, hengityksen tahdissa, ortodoksisen kirkon yksinkertaista ja syvää rukousta:

”Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.”

Sen rukouksen varaan on hyvä jättää myös oma sydämensä – niin terveenä kuin korjattavanakin.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com 
---

Rukousnurkkaukseni,
jossa pyhän Nikolaoksen ikoni alla
on oman suojelupyhäni ikoni.

---
"Pyhä apostoli ja evankelista Johannes Teologi,
Herran rakas opetuslapsi,
joka seisoit uskollisesti ristin juurella
ja pysyit Vapahtajan rakkaudessa, 
rukoile Kristusta minun puolestani.

Pyydä, että Herra antaisi minulle rauhan sydämeen,
varjelisi minua pelolta ja johdattaisi lääkäreiden ja hoitajien kädet.
Rukoile, että tämä koettelemus kääntyisi pelastukseksi
ja että Jumalan tahto tapahtuisi elämässäni".

Olemmeko tehneet itsestämme jumalan ja unohtaneet Jumalan?

 

Kreikkalaisen Agios Fotios (Ιερός Ναός Αγίου Φωτίου) kirkon kupolin maalaus.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Elämme aikaa, jossa ihminen osaa paljon, hallitsee paljon ja rakentaa paljon. Meillä on tietoa enemmän kuin yhdelläkään aiemmalla sukupolvella. Me voimme selittää, mitata, ohjata ja ennakoida asioita tavalla, joka olisi vielä vähän aikaa sitten tuntunut lähes ihmeelliseltä. Silti samaan aikaan ihminen näyttää olevan yhä levottomampi, herkempi pelolle, nopeampi loukkaantumaan ja valmiimpi asettumaan toista vastaan. Kaiken edistyksen keskellä emme ole tulleet rauhallisemmiksi emmekä aina viisaammiksikaan.

Juuri tähän osuu se kysymys, joka lävistää myös meidän aikaamme: olemmeko tehneet itsestämme jumalan ja unohtaneet Jumalan?

Kysymys ei tarkoita sitä, että ihminen olisi lakannut kokonaan puhumasta Jumalasta. Usein puhumme kyllä. Käytämme hengellistä kieltä, puolustamme arvoja, vetoamme perinteeseen ja haluamme mielellämme tulla nähdyiksi oikealla puolella. Silti sydämen tasolla voi tapahtua jotakin muuta. Jumala ei enää olekaan elämän Herra, vaan ihminen itse. Oma tahto, oma kokemus, oma mielipide, oma loukkaantuminen, oma näkyvyys, oma oikeassa oleminen alkavat vähitellen ottaa sen paikan, joka kuuluu yksin Jumalalle.

Silloin emme ehkä sano ääneen: minä olen jumala. Mutta elämme kuin sanoisimme niin.

Tämä näkyy kaikkialla ympärillämme. Yhteiskunnassa korostetaan vapautta, mutta usein ilman vastuuta. Oikeuksia vaaditaan, mutta velvollisuuksia vältellään. Jokainen haluaa tulla kuulluksi, mutta harvempi tahtoo todella kuunnella. Julkisessa ja etenkin some-keskustelussa nopea tuomio syrjäyttää hitaan ymmärtämisen. Toisesta tehdään helposti vihollinen, vaikka hän olisi vain eri tavalla ajatteleva ihminen. Emme enää osaa riidellä ihmisiksi, koska olemme unohtaneet, että toinen ei ole ensisijaisesti vastustaja vaan lähimmäinen.

Sama kiusaus koskee valitettavasti myös kirkkoa.

Meidänkin keskellämme on viime aikoina ollut jännitteitä, vastakkainasetteluja, epäluuloa ja aivan turhan kovia sanoja. 
On haluttu puolustaa totuutta, mutta joskus tavalla, jossa totuudesta tulee ase. 
On haluttu pitää kiinni oikeasta uskosta, mutta samalla on voitu kadottaa oikea mieli. 
On vaadittu uskollisuutta kirkolle, mutta samalla on saatettu unohtaa, että kirkon elämä ei rakennu pelkän kiivaan mielipiteen, kuppikuntaistumisen tai julkisen paheksunnan varaan. Kirkko ei pysy elävänä sen vuoksi, että joku voittaa väittelyn, vaan sen vuoksi, että Kristus voittaa ihmisen sydämen.

Tämä on meille ortodokseille erityisen vakava muistutus. 
On näköjään mahdollista rakastaa omaa näkemystään enemmän kuin Jumalaa. 
On näköjään mahdollista puolustaa traditiota ilman nöyryyttä. 
On näköjään mahdollista puhua kanoneista ilman rakkautta. 
On näköjään mahdollista vedota kirkon pyhyyteen, mutta samalla ruokkia omassa sydämessään katkeruutta, halveksuntaa ja hengellistä ylpeyttä. Silloin ihminen ei enää seiso Jumalan edessä syntisenä, armahdusta tarvitsevana ihmisenä, vaan hän seisoo omassa mielessään tuomarina.

Ja juuri siinä hetkessä hän on vaarassa tehdä itsestään jumalan.

Todellinen hengellinen elämä alkaa aina toisaalta. Se alkaa siitä, että ihminen lakkaa kumartamasta itseään. Se alkaa katumuksesta. Ei katumuksesta vain siinä merkityksessä, että tunnustamme tehneemme jonkin yksittäisen väärän teon, vaan siinä syvemmässä merkityksessä, että ymmärrämme koko mielemme tarvitsevan muutosta. Katumus on luopumista siitä valheesta, että minä itse riitän itselleni, minä itse tiedän kaiken, minä itse määritän hyvän ja pahan, minä itse olen mitta.

Suomalaisessa todellisuudessa tämä kiusaus saa usein hillityn ja siistin muodon. Me emme ehkä korota itseämme näyttävästi, mutta rakennamme elämäämme niin kuin emme tarvitsisi Jumalaa. Luotamme järjestelmiin, suunnitelmiin, hyvinvointiin, asiantuntijuuteen, tehokkuuteen ja hallintaan. Kaikella tällä on oma paikkansa, mutta mikään niistä ei voi pelastaa ihmistä. Mikään niistä ei anna syntejä anteeksi. Mikään niistä ei nosta kuolleesta. Mikään niistä ei voi parantaa sydäntä, joka on tottunut elämään ilman rukousta, ilman nöyryyttä, ilman totuudellista suhdetta Jumalaan.

Ja silti juuri tätä sydämen parantumista me eniten tarvitsemme.

Tarvitsemme sitä kodeissamme, joissa väsyneet ihmiset puhuvat toisilleen kovemmin kuin tahtoisivat. 
Tarvitsemme sitä seura- ja hiippakunnissamme, joissa joskus muistetaan hallinto paremmin kuin laupeus. 
Tarvitsemme sitä keskustelukulttuurissamme, jossa suuri näkyvyys on usein tärkeämpää kuin totuus ja reaktio tärkeämpää kuin rukous. 
Tarvitsemme sitä myös silloin, kun kannamme huolta kirkon suunnasta, päätöksistä ja tulevaisuudesta. Huoli voi olla oikea ja perusteltu, mutta ilman rukousta ja nöyryyttä huolikin turmeltuu helposti itsevanhurskaudeksi.

Kristuksen tie on toinen. 
Hän ei hallitse pakottamalla, vaan rakastamalla. 
Hän ei voita murskaamalla, vaan kantamalla. 
Hän ei pelasta ihmistä imartelemalla tämän ylpeyttä, vaan kutsumalla tämän ristille. Siksi kristillinen vastaus aikamme sekavuuteen ei ole suurempi ääni, ei terävämpi asemoituminen omiin poteroihimme tai tiukempi "me ja muut"-ryhmäajattelu. Kristillinen vastaus on paluu Jumalan eteen.

Paluu rukoukseen.
Paluu paastoon.
Paluu katumukseen.
Paluu lähimmäisen näkemiseen veljenä ja sisarena.
Paluu siihen yksinkertaiseen totuuteen, että ilman Kristusta emme pysy elävinä, vaikka olisimme kuinka menestyviä, vaikutusvaltaisia tai oikeassa olevia.

Ehkä aikamme suurin hätä ei olekaan vain se, että maailma on levoton. Vielä syvempi hätä on se, että ihminen on alkanut pitää levottomuuttaan normaalina ja omaa itseensä sulkeutunutta tilaansa luonnollisena. 
Olemme tottuneet elämään niin, että Jumala jää sivuun.
Olemme tottuneet siihenkin, että hengelliset asiat saavat olla mukana vain sen verran kuin ne eivät häiritse omaa tahtoamme.

Mutta Jumalaa ei voi ottaa elämään koristeeksi. Hän on Herra.

Siksi tämä kysymys kuuluu meille kaikille, ei vain jollekin toiselle ryhmälle, niille "muille", ei vain “maailmalle”, ei vain niille, joiden ajattelemme olevan väärässä. 
Olemmeko tehneet itsestämme jumalan ja unohtaneet Jumalan? 
Olemmeko alkaneet luottaa enemmän omaan voimaamme ja asemaamme kuin Jumalan armoon? 
Olemmeko alkaneet puolustaa enemmän omaa kunniaamme kuin Kristuksen totuutta? 
Olemmeko alkaneet etsiä enemmän voittoa kuin pelastusta?

Jos vastaus edes osittain on kyllä, silloin tie eteenpäin ei ole epätoivo vaan katumus.

Katumuksessa ihminen lakkaa näyttelemästä vahvaa. Hän tunnustaa tarvitsevansa Jumalaa. Hän tunnustaa tarvitsevansa myös toisia ihmisiä. Hän lakkaa rakentamasta alttaria omalle minuudelleen. Juuri silloin alkaa todellinen vapaus. Ei vapaus tehdä mitä tahansa, vaan vapaus tulla jälleen ihmiseksi Jumalan edessä.

Me emme tarvitse lisää ihmisiä, jotka korottavat itseään. 
Me tarvitsemme enemmän ihmisiä, jotka uskaltavat kumartua.
Me emme tarvitse lisää ääntä, joka huutaa minä, minä, minä. 
Me tarvitsemme sydämiä, jotka oppivat jälleen sanomaan: tapahtukoon Sinun tahtosi.

Vasta silloin ihminen löytää oikean paikkansa. Hän ei ole jumala. Mutta hän ei ole myöskään merkityksetön. Hän on Jumalan kuva, kutsuttu elämään yhteydessä Luojaansa, kutsuttu rakastamaan, kantamaan vastuuta, pyytämään anteeksi ja antamaan anteeksi. Kun tämä järjestys palautuu, myös moni muu alkaa parantua. Silloin toinen ei ole uhka. Silloin kirkko ei ole näyttämö omalle taistelullemme. Silloin elämä ei ole oman tahdon loputonta läpiviemistä, vaan kasvamista kohti Kristusta.

Ja juuri siinä on toivomme.

Ei siinä, että ihminen oppii vihdoin olemaan oma jumalansa, vaan siinä, että hän lakkaa yrittämästä sitä ja palaa elävän Jumalan puoleen.
---

Tämän kirjoituksen virikkeenä ja inspiroijana on ollut Aleksandrian ja koko Afrikan patriarkka Theodoros II:n pääsiäispuhe, jossa hän kutsuu ihmistä näkemään oman aikamme hengellisen sairauden rehellisesti: olemme tehneet itsestämme jumalan ja unohtaneet todellisen Jumalan. Tässä julkaistu teksti ei ole tuon puheen käännös, vaan sen keskeisestä sanomasta omaani ja toivottavasti myös suomalaisten ortodoksien todellisuuteen sovitettu kirjoitus.
Tämä on toistaiseksi viimeinen tällainen blogikirjoitus, koska poistun kuvioista joksikin tai pidemmäksi aikaa. Mutta siitä tarkemmin sunnuntain (12.4.) blogissani. Antakaa minulle anteeksi, jos jotain tällä kirjoituksella loukkaan.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Suomen ortodoksinen kirkko ja media

"Kristus äärimmäinen nöyryys" -ikoni
Lammilla olleesta ikoninäyttelystä
muutaman vuoden takaa
(Valokuva: Hannu Pyykkönen)

Suomen ortodoksinen kirkko on Suomessa pieni vähemmistö. Ortodokseja on maassamme vain noin prosentin verran väestöstä. Suurimman osan vuodesta ortodoksisuus ei juuri kiinnosta valtaväestöä eikä valtamediaa. Tarkoitan tässä laajaa julkista mediaa: sanomalehtiä, televisiota ja radiota. Toki joukossa on aika ajoin hartausohjelmia ja muuta uskontoihin liittyvää sisältöä, ja joskus niissä näkyy myös ortodoksinen näkökulma.

Viime vuosina olemme huomanneet, että ortodoksisuus alkaa yleensä kiinnostaa mediaa ortodokseille suurten juhlien aikaan, ennen kaikkea pääsiäisen lähestyessä. Silloinkaan kiinnostus ei kuitenkaan useimmiten kohdistu teologiaan, hengelliseen elämään tai kirkon uskoon sellaisena kuin ortodoksit sen elävät. Huomio kiinnittyy paljon helpommin ristiriitoihin, poikkeavuuksiin ja ongelmiin. Se, mikä on hiljaista, pyhää ja sisäistä, ei tavallisesti vedä samalla tavalla kuin jännite, kiista tai kohu.

Näin kävi myös tänä vuonna. Jo jonkin aikaa ennen pääsiäistä lehdistö tarttui näkyvästi entisen arkkipiispan saamaan oikeuden tuomioon. Asiassa ei kuitenkaan kovin syvällisesti pysähdytty siihen, mistä tuomiossa tarkalleen ottaen oli kysymys tai millä perusteilla siihen oli päädytty. Olennaista tuntui olevan ennen muuta se, että entinen arkkipiispa oli saanut tuomion. Se riitti klikkiotsikoksi.

Sen jälkeen huomio siirtyi siihen, että nykyinen arkkipiispa oli katkaissut suhteet Lammilla toimivaan niin sanottuun Athos-säätiöön. Pian tämän jälkeen media nosti esiin myös Turun seudulla toimivan erikoisena pidetyn ukrainalaisen ortodoksisen ryhmittymän. Tässä jälkimmäisessä tapauksessa tuttu kaava toistui: yksittäinen paikallinen ilmiö liitettiin nopeasti eurooppalaisiin kehityskulkuihin, Ukrainan ja Venäjän välisen sodan synnyttämiin jännitteisiin ja erilaisiin ortodoksisiin sivuvirtauksiin. Näin syntyy helposti kertomus, joka näyttää suurelta ja dramaattiselta, vaikka yksityiskohdat jäisivät edelleen hämäriksi. Joistakuista saattoi tuntua myös siltä, että yhdellä sensaatiouutisella pyrittiin ainakin osittain peittämään edellisen aiheuttamia ongelmia. Mene ja tiedä.

Oli kiinnostavaa huomata, miten vaivatta näistä kaikista aiheista saatiin aikaan näkyvä ja kärjekäs julkinen keskustelu. Yllättäen kirkon tiedotuskin toimi tällä kertaa varsin tehokkaasti ja näyttävästi. Samalla oli valitettavaa huomata, ettei asioihin useinkaan menty kovin syvälle. Moni uutinen jäi pintatasolle, vaikka käsitellyt aiheet olisivat vaatineet paljon tarkempaa taustoitusta. Kiinnostavaa oli sekin, että usein asioita taisi julkisuudessa hämmentää ja häärätä “keisarin” sijasta “kansleri”, eikä itse selfie-mainettaan siistinä pitävä “keisari”.

Vielä kiinnostavampaa oli huomata sekin, että suuri osa esimerkiksi Athos-säätiötä koskevaa uutisointia kommentoineista ja sille ikään kuin käsiään taputtaneista ei ainakaan oman mutu-arvioni perusteella ole ehkä edes käynyt Lammilla katsomassa Athos-säätiön toimintaa omin silmin. Heidän niin sanottu oma mielipiteensä on muodostettu niin sanottujen “kellokkaiden” sanojen perusteella, mikä ei valitettavasti ole mitenkään harvinaista ainakaan Suomen ortodoksisessa kirkossa. Oman kirkon tapojen, teologian ja käytäntöjen tuntemus saattaa nimittäin olla melko hatara niin kirkkoon liittyneillä kuin myös pitempään ortodokseina olleilla. Osalla se voi olla jopa varsin omintakeinen ja vanhoista aatteista pulppuava. Ei tietysti kategorisesti kaikilla, mutta ehkä joillakin. Voi hyvinkin olla, että käynti Lammilla muuttaisi joidenkin käsityksiä, jos he näkisivät paikan päällä myös toisenlaisen todellisuuden. Olen itse käynyt Lammilla katsomassa ja kokemassa asioita monta monituista kertaa ja palannut kotiin aina hyvin mielin.

Mutta media toimii usein niin, että yleisöä kiinnostavat riidat, ongelmat ja erikoisuudet. Nehän ovat saattaneet olla syitä jopa kirkon vaihtamisellekin. Harvempi klikkaa uutista siksi, että voisi lukea rauhassa hartauselämästä, kirkon opista tai liturgisesta elämästä. Ja kun kyseessä on lisäksi monien ei-ortodoksien silmissä yhä hieman eksoottinen ortodoksinen kirkko, kiinnostus kasvaa entisestään.

Ehkä minun ei ole kaikkein viisainta ryhtyä näin jälkikäteen arvostelemaan kaikkea sitä, mitä ja miten asioista kirjoitettiin. Silti en voi olla sanomatta muutamaa omaa havaintoani erityisesti Athos-säätiötä koskevasta tapauksesta ja siitä, miten varsin brutaalilla ja poikkeuksellisen julkisella tavalla Suomen ortodoksinen kirkko katkaisi suhteensa säätiöön sekä Lammilla eläviin ja vaikuttaviin ortodokseihin.

Suomen ortodoksisen kirkon omassa viestinnässä ilmoitettiin lähes rangaistuksenomaisesti ja näyttävästi, että kirkko on katkaissut suhteet tähän joukkoon. Pian sama viesti toistui myös muualla mediassa, osin kirkon tiedotuksen, osin muiden toimijoiden välittämänä. Julkisuudessa päällimmäisiksi ongelmiksi nousi kaksi asiaa: kaste ja pääsiäisen vieton ajankohta.

Kasteen osalta annettiin ymmärtää, että säätiön piirissä kannatettaisiin kristittyjen uudelleenkastamista, jos heidän aiempaa kastettaan ei pidettäisi oikeana. Uutisissa ei kuitenkaan aina täsmennetty, mitä tällä oikeana pitämisellä tarkoitettiin. Käytännössä kyse oli kai siitä näkemyksestä, että toisessa kristillisessä yhteisössä, esimerkiksi luterilaisessa kirkossa, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen kastettu kristitty tulisi ortodoksiseen kirkkoon liittyessään kastaa uudelleen. Tähän näkemykseen liittyy usein myös ajatus siitä, että kasteen tulee olla toimitettu upottamalla.

Tässä kohden olisi kuitenkin ollut syytä tehdä yksi aivan olennainen tarkennus. Athos-säätiöllä ei ole omia pappeja. Maallikot eivät voi ottaa ketään vastaan ortodoksiseen kirkkoon kasteen kautta. Sen voi tehdä vain kanoninen ortodoksinen pappi. Tästä syystä koko kiista koskee tosiasiassa ennen muuta ajatuksia ja näkemyksiä kasteesta, ei sitä, että Lammilla olisi ryhdytty omin valtuuksin toimittamaan tällaisia kirkollisia toimituksia. En tässä ryhdy sen laajemmin arvioimaan, kenellä tällaisia kastenäkemyksiä on, kuinka vahvoina niitä esiintyy ja missä laajuudessa. Totean vain, ettei tällainen ajattelu ole ortodoksisessa maailmassa mikään ennenkuulumaton poikkeus. Päinvastoin vastaavia käsityksiä esiintyy esimerkiksi Kreikassa varsin laajasti ja etenkin Athos-vuoren perinteessä. Juuri tuon perinteen kunnioittajina Lammin toimijat myös pitkälti tunnetaan.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että Lammilla toimittaisiin samalla tavoin kuin Athos-vuorella. Sellaiseen ei ole, kuten jo edellä totesin, edes käytännöllisiä tai kirkollisia mahdollisuuksia. Suomessa toimitukset toimittaa Suomen ortodoksisen kirkon valtuuksin toimiva ortodoksinen pappi. Juuri siksi olisi ollut rehellistä erottaa toisistaan konkreettinen toiminta ja ihmisten teologiset painotukset. Näitä kahta ei olisi pitänyt niputtaa samaan leimalliseen pakettiin.

Ehkä asiaa voisi jossain määrin verrata siihen, miten luterilaisen kirkon piirissä käydään jatkuvaa kamppailua siitä, missä kulkevat sananvapauden, ajattelunvapauden ja kirkollisen hyväksyttävyyden rajat. Vertaus ei ole suora, eikä tapauksia pidä sekoittaa toisiinsa, mutta jonkinlainen rakenteellinen samankaltaisuus niissä on. Keskustelua käydään siitä, missä määrin tietyt näkemykset voidaan sallia, vaikka ne olisivat kiistanalaisia tai monien mielestä vääränlaisia. Tässä mielessä kysymys ei ole aivan pienestä asiasta, vaikka luterilaisilla ja ortodokseilla puhutaankin lopulta aivan eri asioista.

Hieman ironisesti voisi todeta niinkin, että jos pelkkä tällainen ajattelutapa riittäisi suhteiden katkaisemiseen, Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos joutuisi katkaisemaan välejään varsin moniin Athos-vuoren luostareihin sekä luultavasti myös useisiin kreikkalaisiin pappeihin ja piispoihin. Tämän huomioni tarkoitus ei ole kärjistää turhaan lisää, vaan palauttaa mittasuhteita. Lisäksi Lammilla ei voida käytännössä tehdä sitä, mitä julkisuudessa annettiin ymmärtää, mutta Athos-vuorella ja joissakin osissa Kreikkaa vastaavan ajattelun mukaisia ratkaisuja voidaan aidosti tehdä. Siksi koko asetelma näyttäytyy vähintäänkin epäsuhtaisena.

Samalla on vaikea olla huomaamatta, että ortodoksisessa keskustelussa joitakin näkemyksiä, painotuksia ja jopa elämäntapoihin liittyviä kysymyksiä siedetään tai ainakin katsotaan pitkään läpi sormien, kun taas toiset asiat nostetaan äkkiä sietämättömiksi rajoiksi, tikun nokkaan. Tätäkin taustaa vasten moni saattaa nähdä nykyisessä tilanteessa piirteitä kaksoisstandardista, vaikka sitä ei ääneen haluttaisikaan myöntää.

Toinen julkisuudessa paljon esillä ollut kiistakysymys on pääsiäisen ajankohta. Suomen ortodoksinen kirkko on poikkeuksellinen ortodoksinen kirkko siinä, että se vietti tänäkin vuonna, vuonna 2026, pääsiäistä gregoriaanisen kalenterin mukaisesti samaan aikaan kuin esimerkiksi luterilaiset ja katolilaiset, siis viikkoa aikaisemmin kuin muut ortodoksit. Käytännössä lähes koko muu ortodoksinen maailma viettää pääsiäistä tuon toisen, juliaanisen eli vanhan kalenterin mukaisen laskutavan mukaan. Niin tehdään esimerkiksi Kreikassa, Virossa ja Amerikassa.

Kun Athos-säätiön piirissä halutaan viettää yhdessä pääsiäistä samaan aikaan kuin valtaosassa ortodoksista maailmaa, Suomen ortodoksinen kirkko katsoo tämän olevan osa syytä suhteiden katkaisemiseen. Tämän kohdan äärellä on vaikea välttyä kysymästä, onko kyse todella niin vakavasta asiasta kuin julkisuudessa annettiin ymmärtää. Vai onko tämä pikemminkin näkyvä pintasyy, häive jollekin syvemmälle jännitteelle, jota ei ole haluttu sanoa suoraan?

Ymmärrän hyvin, jos joku pitää tällaista pohdintaani provosoivana. Voihan olla niinkin, mutta itse ajattelen kuitenkin niin, että tässä tapauksessa provokaatio ei ole tullut ensisijaisesti minulta tai edes säätiön suunnalta, vaan paljon enemmän kirkon tavasta hoitaa asia julkisuudessa. Väistämättä herää ajatus, että todelliset syyt saattavat olla syvemmällä ja että kaikkea olennaista ei ole kerrottu. Tähän suuntaan viittasi mielestäni myös Athos-säätiön toiminnanjohtaja Hannu Pöyhösen pääsiäislauantaina antama haastattelu Ylen uutisissa. (linkki tekstin lopussa)

Hän viittasi puheessaan siihen, että konfliktin taustalla olisi Suomen ortodoksisen kirkon tuleva suunta. Mitä tällä tarkalleen tarkoitettiin, ei ehkä auennut kaikille. En ryhdy minäkään tässä sitä arvailemaan tai avaamaan tämän pidemmälle. Mutta juuri tämä kohta tuntuu olennaiselta. Kun julkisuuteen tuodaan näkyviksi kaste ja kalenteri, mutta taustalla vihjataan paljon suurempiin linjakysymyksiin, jää vaikutelma, ettei koko tarinaa ole vielä kerrottu.

Itselläni on konfliktin syistä monenlaisia ajatuksia. Samoin minulla on ajatuksia niistä tapahtumista, joita tämän seurauksena on nähty. Ei ole mitään syytä tai edes järkeä ryhtyä niitä tässä selvittelemään, enkä siksi lähde avaamaan kaikkia näitä mahdollisia juurisyitä. Silti uskallan sanoa – toivottavasti ilman enää sen suurempia tai lisääntyviä suhteiden katkaisemisia – että yksi ainakin ulospäin näkyvä melko suuri ongelma näyttää olevan huono tilannejohtaminen. Ehkä vielä tarkemmin sanottuna ohijohtaminen. Ja sen jälkeen jokainen saa rauhassa arvailla, kumpaa osapuolta tarkoitan.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Ylen klo 18 uutinen lauantailta 4.5.2026 löytyy 3.5.2026 saakka kohdasta 5:20 osoitteesta:
https://areena.yle.fi/1-76082342

Sana on miekka

 

Ylienkeli Mikael kuvattuna ikoniin,
joka sijaitseen kotipaikkakuntani Mikkelin ortodoksisessa kirkossa.
(Valokuva: Hannu Pyykkönen)

Kielen näkymätön voima ja sen rajat

Kieli ei ole vain viestinnän väline. Se on miekka. Se voi suojata, mutta se voi myös viiltää. Sana voi avata yhteyden toiseen ihmiseen tai katkaista sen yhdellä iskulla. Usein emme edes huomaa, milloin heilautamme tätä miekkaa ajattelemattomasti ja milloin käytämme sitä tietoisesti.

Jokaisessa yhteisössä on sanoja, joita vältellään tai joiden käyttöä säädellään. Ne ovat sanoja, jotka tuntuvat painavilta jo ennen kuin ne on lausuttu. Ne kantavat mukanaan menneiden aikojen varjoja, muistoja loukkauksista ja vallankäytöstä. Kun tällainen sana sanotaan ääneen, se ei ole vain ääni. Se on teko, joka osuu suoraan siihen, kuka ihminen on ja miten hän ymmärtää itsensä.

Tämän tekstin yläpuolelle olen valinnut ortodoksisen ikonin. Se ei ole koriste eikä tunnelmakuva, vaan osa tätä kirjoittamaani sanomaa. Ikoni ei selitä tekstiä, mutta se asettaa sille kehyksen. Ortodoksisessa perinteessä ikoni ei ole kuva vain katsottavaksi, vaan todellisuus, joka katsoo takaisin. Se pysäyttää ja kutsuu vastuuseen.

Kuvassa on ylienkeli Mikael. Hänet tunnetaan miekasta, mutta tuo miekka ei ole mielivallan eikä vihan symboli. Se on erottelun merkki. Mikaelin nimi tarkoittaa kysymystä: kuka on kuin Jumala. Se on kysymys, joka kohdistuu myös kieleen ja siihen, miten käytämme sanoja. Puhummeko ikään kuin olisimme itse totuuden mitta, vai suostummeko siihen, että sana on aina vastuullinen teko.

Sananvapaudesta puhuttaessa unohtuu helposti tämä vastuu. Sana ei ole vain oikeus, vaan myös velvollisuus. Mikaelin miekka muistuttaa siitä, että kaikki, minkä voi sanoa, ei ole kutsuttu sanottavaksi, mutta kaikkea sitä, mikä on sanottava totuuden ja ihmisarvon puolesta, ei myöskään saa vaieta kuoliaaksi. Siksi Mikael kuuluu tähän tekstiin. Hän ei vaienna, mutta hän ei myöskään siunaa kaikkea puhetta.

Sanoja, joissa historia ei vaikene

Monet haavoittavat sanat ovat peräisin ajasta, jolloin ihmisarvo ei ollut jakamaton. Ne ovat syntyneet maailmassa, jossa toisia määriteltiin ulkopuolelta ja alistettiin kielen avulla. Vaikka yhteiskunta on muuttunut, sanat eivät ole menettäneet teräänsä. Ne voivat yhä avata vanhoja haavoja ja tehdä näkyväksi sen, miten syvälle kieli ulottuu ihmisen identiteettiin.

Tämän ymmärtää erityisesti silloin, kun on itse ollut sanojen kohteena eikä niiden käyttäjä.

Olen sodan jälkeen syntynyt lapsi. Sodassa vastakkain olivat Suomi ja Venäjä, ja tuo vastakkainasettelu jatkui pitkään sodan jälkeisessä puheessa ja asenteissa. Lapsuudessani ja nuoruudessani sain kokea, miten sana muuttuu miekaksi. Ortodoksinen uskoni yhdistettiin automaattisesti venäläisyyteen, vaikka sillä ei ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Minua nimiteltiin nimillä, jotka eivät kertoneet minusta vaan puhujan ennakkoluuloista.

Jossain vaiheessa sain kuulla olevani ryssän pentu, vaikka isäni ja koko sukuni ovat aina olleet suomalaisia. Erityisen kipeänä muistan erään opettajan, joka purki omaa katkeruuttaan minuun. Hän oli eronnut ortodoksisesta miehestään ja kantoi tätä kaunaa mukanaan luokkahuoneeseen asti. Vielä 1960-luvulla oli mahdollista, että aikuisen henkilökohtainen pettymys ja uskonnollinen ennakkoluulo kohdistuivat lapseen, joka ei voinut puolustautua.

Sanat osuivat. Ne jättivät jäljen.

Haavasta kasvaa juuria

Silti sanat tekivät myös jotain odottamatonta. Ne eivät ainoastaan satuttaneet, vaan ne pakottivat minut kysymään, kuka todella olen. Kun toiset yrittivät määritellä minut ulkopuolelta, aloin vähitellen määritellä itseäni sisältä käsin. Ortodoksinen identiteettini ei heikentynyt vaan vahvistui. Opettelin pitämään kiinni siitä, mikä on minulle pyhää ja totta, silloinkin kun sitä pilkattiin tai vääristeltiin.

Sanan kaksiteräinen miekka ei siis aina toimi vain yhteen suuntaan. Se voi haavoittaa, mutta se voi myös syventää. Haavasta voi kasvaa juuri, joka ankkuroi ihmisen yhä lujemmin siihen, kuka hän on.

Hiljaisuus, joka ei ole viaton

Kun puhumme sanojen voimasta, unohdamme usein toisen puolen. Sen, joka ei kuulu äänessä vaan piiloutuu hiljaisuuteen. Vaikeneminen ei ole aina neutraalia. Se voi olla torjuntaa, välinpitämättömyyttä tai haluttomuutta nähdä toisen kokemus totena.

Joskus loukkaus syntyy juuri siitä, että mitään ei sanota. Siitä, että epäoikeudenmukaisuuteen ei puututa. Siitä, että toisen kokemusta ei puolusteta eikä edes tunnisteta. Tällainen hiljaisuus on kuin näkymätön terä. Se ei iske suoraan, mutta se jättää ihmisen yksin täyttämään tyhjyyden omilla peloillaan ja epävarmuuksillaan.

Sanan miekka on kaksiteräinen. Se on läsnä siinä, mitä sanomme, ja siinä, minkä jätämme sanomatta. Jokainen lause ja jokainen tauko rakentaa todellisuutta, jossa elämme. Kysymys ei ole vain siitä, mitä saa tai ei saa sanoa, vaan siitä, miten käytämme tätä miekkaa ja kenen hyväksi.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com 

Elämässämme tapahtuu lakkaamatta odottamattomia asioita

 

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Luin juuri vanhus Emilianos Simonopetralaisen ajatuksia siitä, kuinka elämässämme tapahtuu lakkaamatta odottamattomia asioita. Se pysäytti minut heti. Ei siksi, että ajatus olisi ollut minulle aivan uusi, vaan siksi, että se kosketti minua hyvin henkilökohtaisesti. Tunnistin siitä omaa elämääni, omia pelkojani, omia pettymyksiäni ja myös omaa haparoivaa yritystäni oppia ottamaan vastaan sellaista, mitä en koskaan olisi itse valinnut.

Minunkin elämässäni on tapahtunut paljon sellaista, mitä olen pitänyt odottamattomana. Olen ajatellut olevani terve mies, tai ainakin kohtuullisen terve. Silti olen yhtäkkiä tilanteessa, jossa sairaus on tullut osaksi arkeani niin vakavasti, että suuri leikkaus näyttää välttämättömältä. Juuri siinä kohtaa oma sisimpäni pysähtyy. Jos olisin elänyt huolimattomasti, välinpitämättömästi tai omaa hyvinvointiani halveksien, en ehkä kokisi tätä samalla tavalla. Mutta kun olen kuvitellut eläväni ainakin jollakin tavoin järkevästi ja terveyttä ajatellen kohtuullisen hyvin, yllätys on ollut suuri.

Silloin oma tahtoni ja todellisuus menevät solmuun. Minä olin ajatellut elämäni kulkevan yhteen suuntaan, mutta se alkaakin yhtäkkiä kulkea toiseen. Tulevaisuus näyttää alkuun pelottavalta, vaikka samalla tiedän, ettei kaikki ehkä lopulta ole niin synkkää kuin ensimmäisessä pelossa näyttää. Silti tämä törmäys todellisuuden kanssa on todellinen. Se on kohtaaminen oman rajallisuuden kanssa. Se on myös kohtaaminen sen kanssa, etten minä hallitse elämääni niin paljon kuin mielelläni kuvittelen.

Juuri tässä vanhus Emilianos Simonopetralaisen sanat alkavat avautua minulle. Se, mitä kutsun odottamattomaksi, on usein jotakin sellaista, joka sotii omaa tahtoani, toiveitani ja suunnitelmiani vastaan. En oikeastaan ylläty vain tapahtumista. Yllätyn siitä, että elämä ei tottele minua.

Tämä on aikojen saatossa näkynyt toki sairauden lisäksi monessa muussakin. Ihminen etsiytyy johonkin elämäntilanteeseen toivoen löytävänsä jotakin suurempaa, kirkkaampaa ja merkityksellisempää, mutta kohtaakin vaikeuksia, pettymyksiä ja joskus vaikeita ihmisiä. Se tuntuu odottamattomalta. Ihminen rakentaa jotakin hyvällä mielellä ja vilpittömästi, mutta huomaa myöhemmin tehneensä suuren virheen. Sekin tuntuu odottamattomalta. Joku toinen lähestyy meitä tietyin oletuksin, ehkä kuvitellen tuntevansa meidät jo valmiiksi, mutta huomaa pian, että meissä onkin jotakin aivan muuta kuin hän odotti. Ja toisinaan käy niinkin päin, että minä itse lähestyn toista ihmistä tietyin ennakko-oletuksin, kuvittelen tietäväni, millainen hän on, mutta huomaan pian erehtyneeni. Silloin odottamattomuus ei paljastakaan vain toista, vaan myös minun oman katseeni rajallisuuden.

Tällaisia tilanteita tulee eteeni jatkuvasti. Niitä ei voi estää, eikä niitä voi järjestää pois elämästä. Vaikka kuinka yrittäisin elää viisaasti, vastuullisesti ja oikein, se ei tuo minulle sellaista lupausta, että saisin kulkea ilman haavoja, murheita tai hämmennystä. Tämä on ollut minulle vaikea hyväksyä. Jossakin syvällä minussa on elänyt ajatus, että jos yritän elää kunnolla, elämäkin kulkisi edes suurin piirtein hallitusti. Mutta niin ei ole.

Olen huomannut, että juuri tuo sisäinen vastarinta tekee monesta asiasta raskaamman kuin itse tapahtuma. Sairaus on raskas. Epätietoisuus on raskas. Ja leikkaus tulee olemaan raskas. Mutta niiden lisäksi raskasta on myös oma sisäinen kamppailuni. Minun on vaikea hyväksyä sitä, etten voi määrätä tahtia, etten voi jatkaa kuten ennen, etten voi aina olla sellainen kuin olin tottunut olemaan. Vielä vaikeampaa on hyväksyä se, ettei elämä anna minulle selitystä silloin, kun minä sitä pyydän.

Minusta ei ole ollut sellaiseksi ihmiseksi, joka sanoisi heti sydämestään: tapahtukoon Sinun tahtosi. Sanat kyllä tunnen, mutta niiden todeksi eläminen on paljon vaikeampaa. Kun koettelemus tulee lähelle omaa ihoa, se ei jää enää hengelliseksi ajatukseksi. Se käy luonnolle. Se koskee pelkoa, turvattomuutta, ylpeyttä, tottumuksia ja kaikkea sitä, mitä ihminen kantaa sisällään. Minulle tämä kaikki on ollut juuri sitä. Se ei ole ollut jalostunutta tyyneyttä eikä valmista luottamusta, vaan opettelua, joka on tapahtunut osin vastentahtoisesti ja joskus hammasta purren.

Minun on pitänyt opetella, etten järkkyisi joka kerta täysin. Minun on pitänyt opetella kantamaan sitä, mikä tulee kannettavaksi. Minun on pitänyt opetella odottamaan, ettei kaikki mene suunnitelmieni mukaan. Se ei ole helppoa. Se vaatii paljon. Joinakin hetkinä se tuntuu vaativan liikaakin. Ehkä juuri siinä kohtaa huomaan, ettei hengellinen elämä ole sitä, että kaikki sisäiset reaktiot katoaisivat, vaan sitä, että niiden keskelläkin yrittää jäädä Jumalan eteen eikä pakene pois.

Aikoja sitten tuli eteeni eläköityminen. Sitäkin pidin jollakin tavoin vapautena. Ajattelin, että nyt avautuu aikaa, tilaa ja mahdollisuuksia tehdä kaikkea sitä, mikä on aiemmin jäänyt syrjään. Mutta ei sekään mennyt niin kuin olin kuvitellut. Eläke ei poistanut elämän keskeneräisyyttä. Se ei vienyt pois ihmisyyden haurautta. Se ei tehnyt minusta huolettomampaa eikä automaattisesti tyytyväisempää. Sekin toi mukanaan omanlaisensa yllätyksen. Ihminen kuvittelee saavansa yhden asian, mutta saakin sen mukana jotakin aivan muuta.

Tiesin toki vanhenevani. Tiesin myös, että vanhuuteen kuuluu sairauksia, vaivoja, luopumista ja rajojen kaventumista. Mutta tieto ei ole sama asia kuin kohtaaminen. Asiat voivat olla periaatteessa tuttuja ja silti tulla omalle kohdalle täysin yllättävinä. Niin on käynyt minullekin. Vaikka olen tiennyt tämän kaiken olevan osa ihmiselämää, silti kun ne ovat tulleet lähelle, ne ovat tuntuneet odottamattomilta. Ihminen ei oikeastaan koskaan totu etukäteen siihen, että omat voimat vähenevät, oma varmuus murenee ja oma elämä muuttuu.

Ehkä kaikkein vaikeinta ei kuitenkaan ole itse kärsimys, vaan se, miten helposti sen keskellä alkaa synnyttää syyllisyyttä. En aina osaa kohdata epäonnistumisia ja koettelemuksia oikein. Liian helposti alan kysyä, mitä olen tehnyt väärin, miksi en ole osannut paremmin, miksi en ole ollut vahvempi, viisaampi tai hengellisesti kypsempi. Sen sijaan että pysähtyisin Jumalan eteen köyhänä ja avuttomana, alan helposti soimata itseäni. Se ei tuo rauhaa. Se tuo vain lisää raskautta.

Vasta vähitellen olen alkanut ymmärtää, ettei jokaiseen koettelemukseen pidä vastata syyllisyydellä. Kaikki kärsimys ei ole rangaistusta. Kaikki vastoinkäyminen ei ole merkki siitä, että ihminen olisi epäonnistunut. Joskus se on yksinkertaisesti elämää tässä särkyneessä maailmassa. Joskus se on muistutus siitä, ettemme ole täällä pysyvästi. Joskus se on kutsu luopua siitä harhasta, että voisimme rakentaa turvamme omaan voimaamme, terveyteemme, suunnitelmiimme tai onnistumiseemme.

Sävyisyys, josta vanhus Emilianos puhuu, ei minulle tarkoita tunteetonta alistumista tai sitä, ettei mikään enää sattuisi. Pikemminkin se alkaa näyttäytyä hitaana suostumisena siihen, että Jumala on Jumala ja minä olen ihminen. Se on suostumista siihen, että elämässä on sellaista, mitä en valitse, mutta jonka keskellä voin silti yrittää olla katkeroitumatta. Se on sitä, etten tee jokaisesta vastoinkäymisestä vihollista, vaikka en osaisikaan ottaa sitä heti vastaan kiitollisena. Joskus sävyisyys alkaa ehkä niinkin pienestä asiasta, että lakkaa taistelemasta todellisuutta vastaan ja sanoo edes hiljaa: tämäkin on nyt kannettava.

Ortodoksisessa hengellisessä elämässä puhutaan paljon nöyryydestä. Usein ajattelen sitä hyveenä, jota pitäisi jotenkin harjoittaa tietoisesti. Mutta toisinaan elämä opettaa nöyryyttä toisella tavalla. Se riisuu. Se pysäyttää. Se näyttää, etten jaksa, etten osaa enkä hallitse. Juuri sellainen kokemus voi olla hengellisesti hedelmällinen, vaikka se tuntuu hetken aikaa vain raskaalta ja pimeältä. Silloin en enää seiso Jumalan edessä onnistumiseni varassa, vaan tarpeeni varassa.

Ehkä juuri siinä on myös lohdutuksen paikka. Jumala ei odota minulta täydellistä tyyneyttä, ennen kuin hän tulee lähelle. Hän ei vaadi minulta valmista pyhyyttä, ennen kuin hän armahtaa. Hän kohtaa minut myös silloin, kun olen hämmentynyt, pettynyt, väsynyt ja peloissani. Hän kohtaa minut myös silloin, kun rukoukseni on rikkonainen eikä mieleni löydä oikeita sanoja. Ehkä tärkeintä ei olekaan se, osaanko ottaa kaiken vastaan oikealla tavalla, vaan se, etten sulje sydäntäni häneltä, joka on läsnä myös odottamattomassa.

Kun nyt ajattelen omaa matkaani sairauden, tulevan leikkauksen, vanhenemisen ja muiden elämän yllättävien käänteiden keskellä, en voi sanoa oppineeni tätä kaikkea täydellisesti. En osaa vieläkään ottaa kaikkea vastaan rauhallisesti. En ymmärrä vieläkään aina, miksi jokin tapahtuu. Enkä pääse aina ensimmäisestä pelosta tai pettymyksestä nopeasti eteenpäin. Mutta ehkä jotakin on silti muuttunut. Ainakin sen olen alkanut nähdä, etteivät odottamattomat asiat välttämättä ole este hengelliselle elämälle. Päinvastoin - joskus ne ovat juuri se paikka, jossa hengellinen elämä alkaa paljastua kaikkein todellisimpana.

Sillä niin kauan, kuin kaikki käy oman tahtoni mukaan, minun on helppo kuvitella luottavani Jumalaan. Mutta vasta silloin, kun oma tahtoni murtuu todellisuuden edessä, paljastuu, mihin sydämeni oikeastaan nojaa. Ja ehkä juuri siinä alkaa hiljainen, kivulias mutta todellinen oppi: elämä ei ole minun hallinnassani, mutta se ei silti ole vailla Jumalaa.

Odottamattomat asiat tulevat edelleen. Niitä ei voi estää. Mutta ehkä niiden keskellä voi vähitellen oppia jotakin sellaista, mitä ilman ihminen jää hengellisesti pinnalliseksi. Ehkä voi oppia sävyisyyttä. Ehkä voi oppia kärsivällisyyttä. Ehkä voi oppia jättämään jotakin omasta tahdostaan Jumalan käsiin. Ja ehkä voi lopulta, edes hetkittäin, sanoa ilman katkeruutta: kiitetty olkoon Herran nimi.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
-----

Yllä olevassa kuvassa oleva Hellyyden Jumalanäidin ikoni on tullut matkaani Ateenasta vuonna 2000, jolloin elin Kreikassa. Rukousnurkassani sen yhteyteen on vuosien varrella liittynyt myös yllättäviä esineitä oman taipaleeni varrelta: ortodoksinen rukousnauha Athokselta, käsiristi Romaniasta, vanhauskoisten lestovka sekä katolinen kaularisti. Ne kertovat kukin omalla tavallaan tästä monipolvisesta matkastani moniulotteisessa maailmassa. Ne tuntuvat myös odottavan jotakin, aivan kuten ihminen itsekin usein elämänsä keskellä odottaa, kyselee ja etsii. Ehkä jollain tavoin puhuttelevin niistä on Romaniasta ystävältäni saama käsiristi, jota minä maallikkona voinen käyttää vasta kuolemani jälkeen, arkussa. Sekin muistuttaa hiljaisesti siitä, että elämä, kuolema ja toivo kulkevat tässä maailmassa rinnakkain.

HAP