16.11.26

Pienelle suuri paikka

 

Mikkelin kirkon seinämaalauksista löytyy
mm. nämä kaksi lapsipyhää, pyhät Artemi ja Irene.

(Valokuva: Hannu Pyykkönen)

Lasten oikeuksien viikolla 16. - 22.11.2026

Minulla on kaksi poikaa. Isälläni heitä oli kolme: minä ja kaksi veljeäni, jotka molemmat ovat jo edesmenneitä. Suvussamme on siis pitkä kokemus ennen kaikkea poikien kasvattamisesta ja poikien isänä olemisesta. Saimme odottaa melko kauan, ennen kuin sukuun syntyi ensimmäinen tyttölapsi.

Siinä riittikin sitten ihmettelemistä ainakin meille isovanhemmille ja varmasti muillekin. Olimme saaneet oman prinsessan. Saattoi siinä innostuksen keskellä tuntua, että tulokas oli aivan erityisen arvokas. Eihän hän tietenkään ollut yhtään poikia arvokkaampi, mutta meille hänen syntymänsä oli jotakin uutta ja ihmeellistä. Sellainen pieni ihminen osaa panna suurenkin suvun tai ainakin ukin pään pyörälle tekemättä itse juuri muuta kuin olemalla olemassa.

Näitä ajatuksia tuli mieleeni lähestyvän lapsen oikeuksien viikon vuoksi. Sitä vietetään tänä vuonna 16.– 22. marraskuuta teemalla Jokainen lapsi on arvokas. Siinä on muutamaan sanaan mahtuva asia, jonka ymmärtämiseen ja todeksi elämiseen me aikuiset tarvitsemme toisinaan yllättävän paljon harjoitusta.

Lapsen arvo ei riipu siitä, kuinka kauan häntä on odotettu, onko hän tyttö vai poika tai miten hyvin hän vastaa aikuisten toiveisiin. Hän on arvokas myös silloin, kun hän kiukuttelee, tarvitsee tavallista enemmän apua tai kulkee aivan toisenlaista tietä kuin hänelle mielessämme suuressa viisaudessamme suunnittelimme. Ortodoksisessa ajattelussa tämän arvon perustana on Jumalan kuva jokaisessa ihmisessä. Sitä ei tarvitse ansaita hyvällä käytöksellä eikä onnistuneilla suorituksilla.

Isän huoli ei katso ikää

Minulla on kaksi lastenlasta, ja molemmat ovat minulle tavattoman rakkaita. Myös omat poikani ovat edelleen tietynlaisia pikkulapsiani, vaikka he lähestyvät jo itsekin eläkeikää. Siinä on jotakin huvittavaa: lapselle voi kertyä ikää ja elämänkokemusta vaikka kuinka paljon, mutta isän mielessä elää silti kysymys siitä, pärjääkö hän varmasti maailmalla.

Olenkin ajatellut ratkaista asian aikanaan niin, että järjestän pojille ajoissa paikat hoivakodista. Siis pojille, en itselleni. Kun sitten tiedän, missä he ovat ja että ruoka tulee ajallaan, minun ei enää tarvitse huolehtia ja miettiä ainakaan siitä, missä päin maailmaa he milloinkin huitelevat. Energinen isä voi sitten keskittyä rauhassa kaikkeen muuhun – vaikka kirjoitteluun. Poikien mielipidettä en ole tähän suurenmoiseen suunnitelmaan vielä ennättänyt kiireiltäni kysyä.

No, leikki leikkinä. Ovathan he tähänkin asti selviytyneet, ja varmasti selviytyvät vastakin. Isän huoli vain ei oikein osaa jäädä eläkkeelle, vaikka lapset kohta osaisivatkin. Vuosien mittaan on opeteltava luottamaan, antamaan tilaa ja jättämään läheisiään myös Jumalan huolenpitoon. Rakastaa saa ilman, että pitää kaiken aikaa tietää, missä toinen menee.

Viime aikoina olen saanut olla lasteni ja lastenlasteni kanssa tekemisissä myös aivan erityisen mukavalla tavalla. Teimme poikani ja lapsenlapseni kanssa videon Mikkelin ortodoksisen kirkon seinä- ja kattomaalauksista. Kolme sukupolvea saman työn äärellä, jokainen omalla osaamisellaan.

Se oli minulle paljon enemmän kuin yhden videon tekeminen. Sain tehdä läheisteni kanssa jotakin, mikä oli meille yhteisesti kiinnostavaa ja rakasta. Samalla opin itsekin. Yhteisessä työssä huomaa, ettei osaaminen kulje vain vanhemmilta nuoremmille. Välillä ukin tärkein taito on kuunnella ja antaa nuorempien näyttää, miten jokin asia tehdään.

Lapsille löytyi paikka kirkon seinältä

Lapset ovat mukana myös itse videon aiheessa. Mikkelin Pyhän ylienkeli Mikaelin kirkon maalauskokonaisuuteen kuuluu neljätoista lapsipyhää. Videolla Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni ja ikonimaalari Jyrki Pouta kertovat heidän valinnoistaan ja maalaamisestaan. Kirkon maalauksissa on mukana eri puolilla maailmaa eläneitä pyhiä lapsia, myös lapsimarttyyreja, sekä yksi Karjalan pyhä.

Ajatuksen taustalla oli aluksi hyvin käytännöllinen asia. Maalauksille varattu seinäpinta oli matala. Aikuisen hahmo ei olisi sopinut siihen luontevasti, mutta lapsen hahmo sopi. Pienelle löytyi paikka.

Minusta siinä on jotakin kaunista. Rakennuksen mittasuhteista syntynyt ratkaisu avasi mahdollisuuden tuoda näkyviin jotakin kirkon elämässä olennaista: pyhyys ei ole vain aikuisten asia. Lapsikin kuuluu täysivaltaisesti kirkkoon ja sen rukoukseen. Hänen ei tarvitse ensin kasvaa suureksi saadakseen olla lähellä Kristusta.

Samalla nuo maalaukset voivat muistuttaa meitä kirkkoon tulevista lapsista. Heillekin pitää löytyä paikka, jossa saa olla lapsi, kysyä, ihmetellä ja opetella. Lapsen tervetulleeksi toivottaminen näkyy lopulta aikuisten katseissa, sanoissa ja kärsivällisyydessä. Siinä, kumarrummeko kuuntelemaan vai odotammeko vain hänen olevan hiljaa.

Lapsipyhien elämäntarinoihin kuuluu myös raskaita kohtaloita. Niistä kerrottaessa tarvitaan aikuiselta herkkyyttä ja lapsen iän huomioon ottamista. Kärsimystä ei tarvitse kuvailla tarkasti, jotta voisi puhua uskosta, rohkeudesta ja Jumalan rakkaudesta. Lapsen on saatava kuulla myös se, että aikuisten tehtävä on suojella häntä ja että apua saa aina pyytää.

Pyhien elämään voi tutustua Synaksarionissa, suomeksikin julkaistussa kaksitoistaosaisessa elämäkertakokoelmassa. Jokaiselle kuukaudelle on oma kirjansa. Sen kautta kirkon seinälle maalattu nimi ja hahmo voivat vähitellen tulla tutuiksi.

Uskon, että Mikkelin lapsipyhien kokonaisuus herättää kiinnostusta vielä kaukanakin. Minusta siinä olisi paljon nähtävää myös ulkomailta tuleville vieraille. Kaikkein läheisin merkitys sillä on kuitenkin meille, jotka käymme tässä kirkossa: lapset ovat näkyvästi mukana yhteisessä pyhien joukossa.

Hyvä ajatus odottaa toteuttajiaan

Keskustelin maalauksista erään ystäväni kanssa. Hän on ikonimaalari ja elää erakkomunkkina. Häneltä sain ajatuksen, jonka haluan välittää eteenpäin. Ehkä joku sen toteuttamisesta innostuva lukee tämän.

Voisiko vaikkapa Mikkelin ortodoksisen seurakunnan oma ikonimaalauspiiri maalata jokaisesta kirkon lapsipyhästä myös pienemmän ikonin? Sellaisen, jonka voisi kyseisen pyhän muistopäivänä asettaa kirkon keskelle analogille eli vinokantiselle ikonitelineelle seurakuntalaisten kunnioitettavaksi.

Silloin seinämaalauksista tutut lapset tulisivat vuorollaan aivan lähelle. Heidän nimensä kuultaisiin, heidän elämästään voitaisiin kertoa muutama sana ja heidän esirukouksiaan pyytää. Vähitellen neljäntoista hahmon joukosta erottuisi tuttuja pyhiä, joista jokaisella on oma nimensä ja oma elämäntarinansa.

Ajatus sopisi mielestäni hienosti juuri oman ikonimaalauspiirin yhteiseksi työksi. Kaikkien ikonien ei tarvitsisi valmistua kerralla. Yksikin olisi hyvä alku, ja vähitellen kokonaisuus kasvaisi. Samalla maalaajat ja seurakuntalaiset saisivat tutustua näihin pyhiin entistä paremmin.

Tällainen työ voisi omalla tavallaan jatkaa lapsen oikeuksien viikon ajatusta kirkkovuoden eri päiviin. Jokainen lapsi on arvokas joka päivä. Sen pitäisi näkyä sekä siinä, kuinka kunnioitamme ikoneissa kuvattuja lapsia, että siinä, kuinka kohtelemme vieressämme seisovaa lasta.

Ajattelen omaa sukuamme, sen poikia ja kauan odotettua prinsessaa. Ajattelen myös yhteistä videotyötä ja niitä hetkiä, jolloin kolme sukupolvea sai tehdä jotakin yhdessä. Kiitollisuus syntyy lopulta varsin yksinkertaisista asioista: että olemme saaneet toisemme ja että meille on annettu aikaa olla yhdessä. Ja jollekin meistä ihan vielä jatkoaikaakin.

Kirkon seinällä pienelle löytyi paikka, koska tila oli matala. Meidän aikuisten elämässä ja sydämessä lapselle pitäisi löytyä tilaa silloinkin, kun kalenteri on täynnä ja omat asiat tuntuvat suurilta. Siihen mahtuu myös hyvin arkinen rukous: Jumala, auta minua näkemään tämän lapsen arvo ja osoittamaan hänelle, että hän on rakas.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

14.11.26

Liukkaita askelia uskon tiellä

 

Jouluikoni Konevitsan luostarissa
(Kuva: Hannu Pyykkönen, 2023)

Ulkona on satanut lunta pari päivää. Välillä lumi sulaa, sitten pakkanen jäädyttää kulkuväylät. Kepin kanssa liikkuvalle siinä riittää harkittavaa jo ennen ulko-oven avaamista. Kun mitään välttämätöntä menoa ei ole, olen jäänyt mieluummin kotiin. Kaikkia elämän liukkaita kohtia ei tarvitse käydä henkilökohtaisesti kokeilemassa.

Kotona puolestaan tulee vastaan kysymys, mitä tällä ylimääräisellä ajallaan tekisi. Siivousinto ei ole minua tähänkään ikään mennessä yllättänyt, ja siinäkin työssä olen jo pitkään luottanut itseäni taitavampaan ammattilaiseen. Luen, kun silmät sallivat, ja kirjoitan melko paljon. Harvinaista kyllä, nyt olen katsellut tavallista enemmän myös televisiota.

Sieltä löytyi YLE Areenasta dokumenttisarja nuorista, jotka olivat löytäneet ortodoksisen kirkon. Aihe on kiinnostanut ja kirjoittanuttanut minuakin viime aikoina. Katsoin siis koko sarjan kiinnostuneena, mutta vähitellen myös ristiriitaisin tuntein. Oli ilahduttavaa nähdä, että kirkko puhuttelee nuoria ja tarjoaa heille yhteisön, jatkuvuutta ja elämälle suuntaa. Silti osa näkemästäni tuntui vieraalta. Jouduin kysymään itseltäni, mikä minua siinä oikeastaan häiritsi.

Mitä uskostamme välittyy?

En halua arvioida kenenkään uskon vilpittömyyttä television välityksellä. Dokumentti on aina valittu ja leikattu näkökulma. Se ei näytä ihmisen koko elämää eikä kokonaisen kirkon todellisuutta. Katsojana en myöskään tiedä, millaiset keskustelut tai kokemukset kuvattujen tilanteiden taustalla ovat.

Voin silti pohtia sitä, millaisen kuvan ohjelma minulle antoi. Joissakin kohdissa koin puhetavan julistavaksi ja jopa hieman päällekäyväksi. Välillä käsiteltiin niin henkilökohtaisia asioita, että jäin miettimään niiden tarpeellisuutta ortodoksisesta elämästä kertovassa ohjelmassa. Ortodoksina oleminen sai paljon näkyvää painoa, mutta kaipasin enemmän sitä hiljaista ja tuiki tavallista arkea, jossa usko vähitellen koettelee ja muuttaa ihmistä.

Minulle läheisessä ortodoksisuudessa on tilaa keskeneräisyydelle. Siinä saa kysyä, hapuilla ja tunnustaa, ettei ymmärrä kaikkea. Kirkkoon ei tarvitse tulla valmiina eikä siellä tarvitse esittää valmista. Joskus kaikkein vakuuttavin uskon ilmaus on ihminen, jonka seurassa minäkin uskallan olla heikko.

Uskosta saa ja pitääkin voida kertoa. Kirkon usko on yhteinen, ja sitä eletään näkyvästi jumalanpalveluksissa, rukouksessa ja lähimmäisen palvelemisessa. Olennaista on kuitenkin se, mitä puhe välittää: kutsuuko se Kristuksen luo ja yhteiseen elämään vai korostaako se puhujan omaa erityisyyttä?

Usko ei tarvitse parrasvaloja

Ortodoksinen kilvoitus kutsuu nöyryyteen, katumukseen ja lähimmäisen palvelemiseen. Oman kunnian ja huomion tavoittelu vievät toiseen suuntaan. Julkisuus voi toki auttaa välittämään kirkon sanomaa, mutta hengellisen elämän päämääräksi siitä ei ole.

Tunnetun ihmisen liittymisellä kirkkoon voi olla uutisarvoa. Hengellistä merkitystä ei kuitenkaan mitata sillä, kuinka moni asiasta kuulee. Jokaisen ihmisen tuleminen kirkon yhteyteen on arvokasta, riippumatta siitä, tunnistaako hänen kasvonsa koko Suomi vai lähinnä oman kylän kauppias. Julkisuuden henkilön liittyminen ei tee kirkosta uskottavampaa eikä hänen uskostaan muiden uskoa tärkeämpää.

Uutinen voi herättää jonkun kiinnostuksen, ja siinä voi olla sen hyvä tehtävä. Ratkaisevaa on silti se elämä, joka jatkuu uutisen jälkeen: rukous, osallistuminen kirkon sakramentteihin, katumus ja vähittäinen kasvaminen rakkaudessa. Kirkkoon liittyminen on hengellisen tien alku, ei julkinen saavutus.

En tiedä kenenkään sisäisiä vaikuttimia enkä halua niitä arvailla. Mutta julkisuushakuisuutta toimintatapana saa arvioida. Jos huomio alkaa kiertyä yhä uudelleen siihen, kuka minä olen ja kuinka näkyvästi olen ortodoksi, Kristus ja lähimmäinen voivat jäädä sivuosaan. Tämä vaara koskee myös papistoa ja niitä, joiden nimi ei koskaan päädy lehtien otsikoihin. Pienessäkin seurakuntapiirissä voi rakentaa itselleen melkoisen näyttämön.

Ohjelmaan osallistumisen arvon pitäisi olla siinä, että se auttaa katsojaa ymmärtämään kirkon elämää. Pelkkä oman ortodoksisen identiteetin esille asettaminen jää hengellisesti ohueksi. Nöyryys välittyy tavasta kuunnella, puhua toisista kunnioittavasti ja myöntää oman ymmärryksen rajat. Sitä ei tarvitse erikseen esitellä kameralle.

Sama koskee niin maallikkoja kuin erityisellä tavalla papistoa ja piispoja. Heidän julkinen puheensa voi lohduttaa, opettaa ja tavoittaa ihmisiä, jotka eivät muuten tulisi kirkon ovelle. Näkyvyys tai heidän huomiota herättävä esiintyminen eivät kuitenkaan itsessään lisää hengellistä arvovaltaa. Luottamus kasvaa uskollisuudesta kirkon opetukselle ja perinteelle, vastuullisesta palvelusta ja tavasta kohdata ihminen myös silloin, kun kukaan ei kuvaa. Kirkollinen asema tuo vastuuta, ja julkisuudenkin pitäisi palvella tuon vastuun kantamista.

Yhteinen kirkko vai omien piiri?

Toinen minua askarruttava asia on yhteisön muuttuminen sisäpiiriksi. Kirkosta etsitään ymmärrettävästi yhteenkuuluvuutta. Mutta jos yhteenkuuluvuus alkaa edellyttää samaa kieltä, samanlaista taustaa, samoja mielipiteitä tai tietyn hengellisen johtajan tai kuppikunnan ympärille asettumista, on syytä pysähtyä.

Yhteinen kieli ja kulttuuri voivat auttaa ihmistä löytämään paikkansa seurakunnassa. Omalla kielellä kuultu rukous voi olla erityisen tärkeä vieraaseen maahan muuttaneelle. Eri kielillä toimiminen, nuorten ryhmät tai muut pienemmät yhteisöt eivät itsessään hajota seurakuntaa. Kysymys on siitä, rakentavatko ne yhteyttä myös muihin vai sulkeutuvatko ne omiksi maailmoikseen.

Ongelma syntyy, jos oman piirin tapa alkaa näyttäytyä ainoana oikeana ortodoksisuutena. Silloin muita saatetaan arvioida sen perusteella, kuuluvatko he meihin vai heihin, käyttävätkö he oikeita ilmaisuja tai seuraavatko he samoja opettajia. Vähitellen yhteisen seurakunnan sisälle voi muodostua hengellisiä arvojärjestyksiä, uudenlaista hierarkiaa: me vakavat ja aidot, nuo muut vähän sinnepäin.

Tällaista kuppikuntaisuutta kirkossa pitäisi torjua määrätietoisesti. Jopa lahkomaista asennetta voi syntyä myös kirkon sisällä, jos oma ryhmä alkaa pitää itseään muita puhtaampana ja suhtautua kysymyksiin tai arvosteluun uskonottomuutena. En väitä dokumentin perusteella tietäväni, että sen kuvaamassa yhteisössä olisi näin. Näkemäni herätti kuitenkin kysymyksen siitä, osataanko yhteisöllisyyden rinnalla vaalia riittävän tietoisesti avoimuutta ja koko seurakunnan yhteyttä.

Liturgiassa kokoonnumme yhteisen ehtoollispöydän äärelle. Sen pitäisi näkyä myös siinä, miten kohtelemme toisiamme kirkkosalin ulkopuolella. Papin ja piispan tehtävään kuuluu huolehtia, ettei kukaan joudu seurakunnassa sivuun kielensä, taustansa tai oman piirinsä puuttumisen vuoksi. Hengellisen ohjauksen tulee auttaa ihmistä kasvamaan Kristuksen ja kirkon yhteydessä, ei sitoa häntä yhden henkilön tai ryhmän ympärille.

Kirkkoon tullaan kasvamaan

Ymmärrän hyvin, että nuori ihminen etsii pysyvyyttä maailmassa, jossa melkein kaikki tuntuu olevan neuvoteltavissa uudelleen. Ortodoksisen kirkon liturgia, rukous ja pitkä perinne voivat avata oven johonkin kantavaan. Siitä on syytä iloita.

Kirkon tehtävä ulottuu kuitenkin turvallisen yhteisön tarjoamista syvemmälle. Sen elämän keskus on Kristus. Hänen yhteydessään meitä kutsutaan katumukseen, ehtoollisyhteyteen ja rakkauteen, joka ulottuu myös oman tutun piirin ulkopuolelle. Usko antaa turvaa, mutta samalla se haastaa omat varmuutemme, ylpeytemme ja tarpeemme olla aina oikeassa.

Siksi kirkkoon tulevien ohjaamisessa on suuri vastuu. Papin, piispan ja koko seurakunnan tehtävänä on auttaa uutta tulijaa juurtumaan elämään, joka kestää myös alkuinnostuksen jälkeen. Rukoussäännöt, paasto ja jumalanpalveluksiin osallistuminen kuuluvat tähän kasvuun. Niiden tarkoitus on auttaa ihmistä avautumaan Jumalalle ja lähimmäiselle. Jos niiden myötä alkaa lähinnä tarkkailla toisten puutteita, on hyvä pysähtyä pohtimaan omaa suuntaansa. Tämän pitäisi muuten koskea minuakin, eikös vain.

Uusi innostus ansaitsee lempeän vastaanoton. Sitä ei pidä sammuttaa, mutta se tarvitsee rinnalleen aikaa ja harkintaa. Sanoisin että kokemuksellista ja turvallista ortodoksisuutta. Sama koskee meitä, jotka olemme olleet kirkon jäseninä kauemmin ja yhä opettelemme sen elämää. Seurakunnan jäsenrekisteriin kertynyt vuosimäärä ei vielä kerro, kuinka kärsivällisesti osaamme kuunnella hankalaa lähimmäistä. Siinä kokeessa voi saada ehdot ja joutua uusintaan hyvinkin pitkällä kirkollisella kokemuksella.

Nöyryyttä myös katsojalle

Ortodoksisessa kilvoituksessa huomio kohdistuu ennen kaikkea omaan sydämeen. Joulupaaston lähestyessä on minunkin hyvä kysyä itseltäni, osaanko nähdä omat rikkomukseni ja pidättyä lähimmäisen tuomitsemisesta. Se on vaativa kysymys myös television ääressä. Ehkä minunkin olisi pitänyt viettää hieman vähemmän aikaa ruudun edessä ja enemmän oman mieleni liikkeitä tutkiskellen ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan blogijuttua.

Minun on kai erotettava toisistaan kaksi asiaa: jokin ilmaisutapa voi tuntua minusta vieraalta, mutta siitä ei vielä seuraa, että toinen ihminen eläisi uskoaan väärin. Oma tuttu tapani ei ole koko ortodoksisuuden mitta.

Suomalainen ortodoksinen elämä on minulle läheistä. Sen pidättyvyydessä ja arkisuudessa on paljon sellaista, mitä arvostan. Silti ortodoksinen kirkko on kansallisia tapojamme laajempi. Toisesta kulttuurista tai toisesta kristillisestä yhteisöstä tullut ihminen voi tuoda seurakuntaan arvokasta kokemusta. Hänen taustansa ei itsessään kerro hänen uskonsa syvyydestä, kuten ei minunkaan taustani takaa hengellistä kypsyyttä.

Olen itsekin elänyt melko pitkiä jaksoja toisenlaisessa ortodoksisessa kulttuurissa ja nähnyt eri maissa vieraillessani monenlaisia tapoja elää ortodoksina niin maailmassa kuin luostareissa. Olen kohdannut samaa uskoa tavoissa, jotka ovat poikenneet omistani. Tämän kokemuksen pitäisi auttaa minua erottamaan toisistaan uskon ydin ja itselleni tutut tavat.

Nöyryys ei silti vaadi vaikenemaan kaikesta ongelmallisesta. Puhetta, toimintaa ja vallankäyttöä saa arvioida. Rakentuuko niiden kautta rauha? Saako kysyä ja olla epävarma? Kohdellaanko toisin ajattelevaa kunnioittavasti? Löytääkö uusi tulija yhteisen seurakunnan vai joutuuko hän valitsemaan, kenen joukkoihin kuuluu? Näitä kysymyksiä kirkon pitäisi kestää myös omassa keskuudessaan.

Myös hiljainen usko ansaitsee näkyä

Toivon, että ortodoksisuutta käsitellään julkisuudessa paljon ja asiantuntevasti. Tekijöiden kannattaa kuunnella erilaisia kirkon jäseniä ja tarkistaa käsitteet huolellisesti. Yhteen dokumenttiin ei mahdu koko kirkko, mutta katsojalle olisi hyvä välittyä, että näkyvimmän kokemuksen rinnalla on muitakin tapoja elää samaa uskoa.

Haluaisin nähdä myös ihmisen, joka käy katsomassa yksinäistä, pyytää toisilta anteeksi tai kantaa toisen huolta tekemättä siitä suurta numeroa. Haluaisin kuulla uskosta, joka auttaa kestämään sairauden, pettymyksen ja oman keskeneräisyyden. Niissäkin tilanteissa kirkon opetus muuttuu eletyksi elämäksi.

Televisioon sellainen elämä voi olla vaikeampaa kuvattavaa. Anteeksipyynnöstä ei aina synny näyttävää kohtausta, eikä kahvipöydässä kärsivällisesti kuunteleva ihminen välttämättä tarjoa sarjan dramaattisinta käännettä. Silti juuri siinä voi tapahtua jotakin hengellisesti hyvin merkittävää. Ja vaikka se jäisi kokonaan kuvaamatta, sen arvo ei vähenisi yhtään.

Jäin siis lumisena päivänä pohtimaan, millaista ortodoksisuutta itse toivon välittäväni sanomisillani ja teoillani. Sellaista, jossa vakaumus saa olla luja ja kohtaaminen lempeä. Sellaista, jossa Kristuksesta puhuminen johtaa kuuntelemaan ihmistä ja jossa yhteiseen kirkkoon mahtuu myös oman piirin ulkopuolelta tuleva.

Ja kun seuraavan kerran huomaan ärsyyntyväni jonkun toisen tavasta olla ortodoksi, minun sopii tarkistaa ensin oma askeleeni. Ulkona osaan jo varoa liukkautta. Sisätiloissa tasapaino näyttää toisinaan olevan suurempi haaste.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

13.11.26

Jesper ja aamuvuoron ovikello

 

Suojelusenkelini Jesper

Heräsin taas aamulla ovikellon soittoon. Kello oli jotain viiden tai kuuden maissa. Ilman silmälaseja en saanut kellonajasta aivan selvää, mutta sen verran ymmärsin, ettei kunnollisten ihmisten vastaanottoaika ollut vielä alkanut.

Kling. Säpsähdin ja olin jo lähdössä avaamaan ovea, kun muistin: tämähän on tapahtunut ennenkin. Ovikello kilahtaa, minä herään, eikä oven takana ole ketään. Ensimmäisillä kerroilla kävin oikein kurkistamassa käytävään. Siellä vallitsi täydellinen rauha. Naapurit nukkuivat, kuten ihmisen siihen aikaan kuuluukin.

Tänä aamuna jäin paikoilleni ja ryhdyin miettimään asiaa. Kun minut kerran oli herätetty, saatoin yhtä hyvin käyttää ajan hyädyksi oman pääni toiminnan selvittämiseen. Siinä riittääkin tutkimista ilman ulkopuolista rahoitusta.

Ajatus vei ensin varsin kauas historiaani. Olen sodan jälkeen syntynyt lapsi. Lapsuuteni kirkonkylässä eli paljon sodasta palanneita väsyneitä miehiä, ja kuulin kyläläisiltä monia kertomuksia siitä, kuinka sota saattoi palata heidän öihinsä. Jonkun perheessä isä tai isoisä nousi unestaan, huusi ja yritti torjua vihollisia, joita muut eivät nähneet. Hänelle tilanne saattoi tuntua aivan todelta. Oma isäni ei onneksi kokenut tällaisia kohtauksia, mutta muiden kertomukset jäivät hyvin mieleeni.

Lapsena en ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Vasta myöhemmin olen osannut ajatella, millaisia jälkiä koettu post-traumaattinen kauhu voi ihmiseen jättää. Omaa ovikelloani en tietenkään rinnasta heidän kokemuksiinsa. Mutta siitä ajatuksesta pääsin erääseen yöhön omassa talossamme.

Noin reilu vuosi sitten — tai ehkä siitä on jo enemmän aikaa — kerrosta alempana olevassa asunnossa syttyi tulipalo. Minä nukuin kuin tukki. Paloautot tulivat pihaan, mutta niiden saapumiseen en herännyt. Oletan, että mukana oli vilkkuvia valoja ja kenties sireenien ääntäkin. Minun yörauhaani ne eivät kuitenkaan ulottuneet. Ovikello ulottui.

Bling bling bling bling. Ja varmuuden vuoksi uudestaan: bling bling bling bling.

Raahauduin makuuhuoneesta yöpuvussa, uniapnealaitteen (CPAP) maski ja siitä riippuva letkunpätkä mukanani. Unimaski — siis sellainen umpimusta naamari silmiä varten — oli siinä vaiheessa luultavasti jo otsalla. Kokonaisuus lienee muistuttanut kotikutoista avaruusmatkailijaa, jonka lähtövalmistelut olivat jääneet kesken. Oven takana seisoi kaksi palomiestä kypärineen, hengityslaitteineen, happipulloineen ja suojavarusteineen. Hetken aikaa siinä siis katseltiin toisiamme varsin perusteellisesti naamioituneina. Heidän varustuksensa oli sentään tarkoitettu juuri siihen tilanteeseen.

Palomiehet kertoivat kerrosta alempana olevasta tulipalosta ja tulivat tarkistamaan, oliko asuntooni päässyt savua. Ei ollut. Sain jäädä kotiin tai lähteä muiden asukkaiden luo alas. Kun ajatukseni vähitellen tavoittivat tapahtumien kulun, puin päälleni ja lähdin. Tuossa tilanteessa sain luvan käyttää hissiä, mikä hämmästytti minua itseänikin, mutta sitten selvisi, että käytävät olivat täynnä letkuja ja palomiehiä työssään.

Alhaalla kuivaushuoneessa oli jo joukko talon asukkaita, kaikki suunnilleen yhtä unenpöpperöisiä. Siellä pidettiin siis taloyhtiön ylimääräinen yökokous. Kukaan ei ollut ehtinyt valmistautua, eikä pukeutumiseen ollut annettu ohjeita.

Tilanne selvisi aikanaan. Minulle jäi kuitenkin mieleen jostain syystä erityisesti ovikello. Se oli ääni, joka oli tempaissut minut syvästä unesta keskelle todellista hätää. Olen jälkeenpäin miettinyt, jäikö siitä jonkinlainen pieni kaiku mieleeni. En tiedä. Ehkä kyse on vain unen ja valveen rajasta, ehkä muisto on mukana, ehkä jostakin muusta. En ryhdy antamaan itselleni sen tarkempaa diagnoosia pelkän ovikellon perusteella.

Mutta silloin tällöin se yhä kuuluu. Ei enää pitkää, vaativaa soittoa. Vain yksi selvä kilahdus: kling.

Olen ollut hieman arka kertomaan tästä muille. Ihmisillä saattaa jo muutenkin olla omat käsityksensä minun höperyydestäni. En ole pitänyt välttämättömänä toimittaa heille lisäaineistoa aivan oma-aloitteisesti. Tänä aamuna mieleeni tuli kuitenkin paljon käyttökelpoisempi selitys: Jesper. Hänestä toki voi kertoa muillekin.

Kerroin jo aiemmin tästä suojelusenkelistäni, joka tulee hissiin aina hieman minun jäljessäni. Minä ehdin keppeineni sisään hissikoppiin, ovi sulkeutuu ja avautuu sitten uudelleen. Jesper ehtii mukaan, ja pääsemme matkaan. Nyt näyttää siltä, että hän on alkanut käyttää myös ovikelloa.

Ehkä hän oli myöhässä aamuvuorosta. Tai ehkä hän tuli tarkistamaan, että kaikki oli kunnossa, ja unohti unenpöpperössään pienen mutta ammattinsa kannalta olennaisen asian: hänen ei tarvitse odottaa, että minä avaan oven. Niinpä hän painoi nappia. Kling. Ja tajusi samassa: ai niin, minähän pääsen tästä muutenkin.

Tämä selittäisi ne aiemmatkin kerrat, jolloin kävin ovella ja löysin vain tyhjän käytävän. Jesper oli tietysti jo sisällä ja ihmetteli, miksi minä taas kuljeskelin yöpuvussa eteisessä. Tänä aamuna en siis enää noussut sängystäni. Olinhan viimein päässyt asian oikeasta laidasta perille.

Tämä selitys sopii minulle oikein hyvin. Siinä on tuttu henkilö, ymmärrettävä tapahtumaketju ja sopivasti hajamielisyyttä. Viimeksi mainittua meillä tässä taloudessa riittää ilmeisesti jaettavaksi asti.

Uskoni suojelusenkeliin on minulle vakava ja rakas asia. Jesperin työajoista ja kulkutavoista kertominen taas on omaa hyväntahtoista leikittelyäni. Minusta ne mahtuvat samaan elämään oikein hyvin. Jos huolenpito ulottuu sairaalavuoteen äärelle ja hissimatkalle, kai sille on tilaa myös tavallisessa aamussa. Sellaisessakin, joka alkaa hieman liian aikaisin ja ilman silmälaseja.

Tästä lähtien saatan siis sanoa, että Jesper se siellä vain kävi. Tuli töihin ja soitti vanhasta tottumuksesta ovikelloa ennen kuin muisti, ettei tarvitse avainta eikä ovenavaajaa. Yhden asian voisin hänen kanssaan silti ottaa puheeksi.

Tule vain, Jesper. Olet tervetullut mihin aikaan tahansa. Mutta ennen seitsemää voisit tulla ihan hiljaa.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Aiemmat aihetta käsittelevät kirjoitukseni: 
* Enkelit kävivät ovellani 
* Oma suojelusenkelini Jesper ja hissin viivästetty lähtö

P.S. Kirjoituksen kuva on luotu keinotekoisesti. / HAP

11.11.26

Sateinen päivä


Syksyllä on usein sateisia päiviä. Mutta nythän on marraskuu. Eikös nyt pitäisi olla jo melkein talvi? Kun ulkona vain sataa ja sataa, saa toisinaan taistella kynsin ja hampain, ettei liiallinen masennus ota turhan tiukkaa otetta. Toki joskus voi olla mielikin maassa, kunhan se pysyy kohtuudessa.

Eihän sade ole poikkeustila, päinvastoin. Se on kaikelle elämälle todella tärkeä elementti. Se on myös hyvä muistutus toisesta todellisuudesta: siitä, että kaikki elämä ei tapahdu auringonpaisteessa. Itse asiassa juuri sade tekee elämän ja kasvun ylipäätään mahdolliseksi.

Sadepäivä on myös hyvä päivä mietiskelylle tai vaikkapa hengellisten asioiden pohtimiselle. Silloin sadepäivä ei suinkaan ole tylsistävä tai masentava, vaan elvyttävä ja virkistävä. Samoin kuin luonnossa joskus paistaa ja joskus sataa, ortodoksinen kirkkovuosi tuntee paaston ja juhlan. Hengellinen elämäkin tuntee kuvainnollisesti kuivuuden ja ilon. Ihmisen elämään siirrettynä nämä voisivat olla pettymyksiä ja onnistumisia. Kaikkea ei ole tarkoitettukaan koettavaksi kirkkaassa valossa.

Tämän päivän yhteiskunta tosin odottaa usein erilaisia asioita kuin mitä itse haluaisin. Kovin usein odotetaan, että olisin energinen, innostunut ja tehokas sekä kehittyisin jatkuvasti. Mutta minä en oikein toimi niin. Joinakin päivinä on vain vähemmän voimia, vähemmän valoa ja joskus jopa surua. Toisin sanoen vähemmän iloa.

Silloin voisi miettiä, mitä tämä sadepäivä haluaa minulle opettaa.

Voisiko se opettaa hiljaisuutta? Kun ei ole samanlaista houkutusta mennä ulos tai etsiä viihdykkeitä, kohtaan ehkä paremmin omat ajatukseni. Ne ajatukset ovat muutenkin olemassa, mutta kiireessä ja toimeliaisuudessa niitä ei aina ehdi kuunnella.

Voisiko se opettaa kärsivällisyyttä? Sadesää ei poistu tai muutu käskemällä. Samalla tavalla omassa elämässäni on lukuisia asioita, jotka toimivat saman lainalaisuuden mukaan. Ne pysyvät eivätkä muutu ainakaan käskemällä. Joskus niiden kanssa on vain opittava elämään.

Voisiko se opettaa kiitollisuutta? Voisinko ajatella, että sade tekee hyvää, ja olla siitä kiitollinen? Tai voisinko aurinkoisina päivinä ottaa auringonpaisteen vastaan lahjana juuri siksi, ettei se ole jatkuvaa?

Ortodoksina voisi ehkä ajatella niinkin, ettei rukouselämän pitäisi riippua tunteista. Rukous ei ole vain aurinkoisten ja kirkkaiden päivien toimintaa. Sen pitäisi kuulua myös sadepäiviin. Juuri silloin saatan huomata, etten rukoile siksi, että se tuntuu hyvältä, tai siksi, että olisin jälleen pyytämässä jotakin muutosta elämääni. Saatan rukoilla aivan toisesta syystä. Saatan jopa huomata etsiväni Jumalaa enemmän kuin omia toiveitani.

Ehkä sateisen päivän tehtävä ei olekaan masentaa minua. Ehkä sen tehtävä on hidastaa minua. Kun maailma muuttuu harmaaksi, pienet valonlähteet alkavat näkyä selvemmin. Tuohus tai lampukka ikonin edessä, lämmin kahvikupponen, hiljainen rukous ja sade, joka ropisee ikkunaa vasten. Joskus juuri silloin päivä paljastaa syvimmän kauneutensa.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkjaaja
nettihoukka@gmail.com


 

9.11.26

Vanhat paheet uusissa vaatteissa

 

HAP

Kirjoitin yli kymmenen vuotta sitten blogisarjan seitsemästä kuolemansynnistä. Vuonna 2026 palasin niiden äärelle ja päivitin maallikon mietteitäni ylpeydestä, kateudesta, laiskuudesta, vihasta, ahneudesta, ylensyönnistä ja himosta. Sarjan valmistuttua mieleeni tuli myös vuonna 2014 kirjoittamani teksti niin sanotuista moderneista kuolemansynneistä. Senkin voisi ottaa uudelleen tarkasteltavaksi.

Ovatko synnitkin siis uudistuneet? Tarvitaanko niistä päivitetty luettelo, vähän kuin puhelimeen uusi käyttöjärjestelmä? Vai onko ihminen edelleen melko samanlainen, vaikka välineet ovat muuttuneet ja tekojen seuraukset ulottuvat entistä kauemmas?

Vanhaa kirjoitustani lukiessani huomasin korjattavaa myös omissa sanoissani. Sekin kuuluu päivittämiseen. Ei kaikkea kerran kirjoitettua tarvitse puolustaa vain siksi, että sen on itse kirjoittanut. Toivottavasti tässä on vuosien mittaan jotakin oppinutkin.

Tuliko Vatikaanista uusi syntilista?

Vuonna 2008 uutisoitiin näyttävästi Vatikaanin ”uusista kuolemansynneistä”. Taustalla oli piispa Gianfranco Girottin haastattelu L’Osservatore Romano -lehdessä. Girotti toimi johtavana virkamiehenä Vatikaanin apostolisessa penitentiariaatissa, joka käsittelee erityisesti omantunnon ja katumuksen kysymyksiä.

Vanha blogini antoi asiasta turhan suoraviivaisen kuvan. Haastattelussa ei julistettu virallista seitsemän uuden kuolemansynnin luetteloa. Girotti puhui synnin yhteiskunnallisista ulottuvuuksista. Seitsemän kohdan lista muotoutui asian uutisoinnissa.

Vanhoja paheita ei siis ollut poistettu eikä korvattu uusilla. Huomio käännettiin siihen, kuinka ihmisen toiminta voi vahingoittaa kokonaisia yhteisöjä ja ihmisiä, joita hän ei koskaan tapaa. ”Seitsemän uutta kuolemansyntiä” oli tietysti houkuttelevampi uutinen kuin pohdinta tuttujen syntien yhteiskunnallisista seurauksista. Sellaisena minäkin asian aikanaan blogiini poimin.

Seitsemän kohtaa, monta kysymystä

Uutisoinnissa puhuttiin ihmisarvoa loukkaavista bioeettisistä menettelyistä, eettisesti kyseenalaisista ihmiseen tai ihmisalkioon kohdistuvista kokeista, huumeisiin liittyvästä tuhoavasta toiminnasta ja ympäristön saastuttamisesta. Taloudellista vastuuta tarkasteltiin rikkaiden ja köyhien välisen kuilun kasvattamisena, kohtuuttomana rikkauksien kasaamisena sekä köyhyyden aiheuttamisena ja ylläpitämisenä.

Siinä olivat seitsemän aihetta, vaikka niiden rajat eivät kovin selviä olleetkaan. Ensimmäiset kaksi menivät osittain päällekkäin, ja kolme viimeistä käsittelivät pitkälti samaa ongelmaa eri puolilta. Luetteloa onkin parempi lukea vuoden 2008 keskustelun kuvauksena kuin täsmällisenä kirkollisena määritelmänä.

Omassa kirjoituksessani mainitsin kantasolututkimuksen lähes sellaisenaan esimerkkinä synnistä. Se oli liian ylimalkainen ilmaus. Girottin alkuperäishaastattelussa huoli kohdistui ihmisen perusoikeuksia loukkaaviin kokeisiin ja geenimanipulaatioihin. Siitä ei voi päätellä, että kaikki geeni- tai kantasolututkimus olisi tuomittavaa. Ensin pitäisi tietää, mitä tehdään, millä menetelmillä ja kenen kustannuksella.

Myös huumeista puhuttaessa tarvitaan harkintaa. Riippuvuuden kanssa kamppailevaa ihmistä ja toisten riippuvuudella rikastuvaa kauppiasta ei voi niputtaa yhteen pohtimatta heidän erilaista asemaansa. Kärsivä ihminen tarvitsee apua. Pelkkä syntiseksi nimeäminen ei vielä auta ketään jaloilleen.

Lähimmäinen voi asua kaukana

Minusta keskustelun kiinnostavin ajatus on se, ettei lähimmäinen aina seiso vieressäni. Hän voi valmistaa ostamiani vaatteita työoloissa, joita en itselleni hyväksyisi. Hän voi asua seudulla, jonka vesi tai maaperä saastuu muualla kulutettavien tuotteiden valmistuksessa. Minä saan edullisen tavaran, mutta osa sen hinnasta voi jäädä toisen maksettavaksi hänen terveydellään, toimeentulollaan tai elinympäristöllään.

Lähellä tapahtuvissa asioissa vastuu on helpompi ymmärtää. Tiedän yleensä, jos olen puhunut loukkaavasti tai jättänyt sovitun asian tekemättä. Vaikeampaa on nähdä vahinkoa, joka syntyy pitkän tuotantoketjun tai yhteisesti hyväksytyn käytännön kautta. Silloin on helppo sanoa, etten minä tästä mitään tiedä enkä tälle mitään mahda.

Yksittäinen ihminen ei tietenkään kanna koko maailman syyllisyyttä. Vastuu ei myöskään jakaudu tasan päätöksentekijän, suurimman hyödyn saajan ja sen kesken, jolla ei juuri ole valinnanvaraa. Vähävarainen ostaa sitä, mihin rahat riittävät. Hänen mahdollisuutensa ovat erilaiset kuin sillä, joka päättää tuotannon ehdoista.

Silti oman vaikutusvallan pienuus voi muuttua mukavaksi perusteluksi sille, ettei tarvitse yrittää mitään. Tässä on kysymys itsellenikin: enkö todella voi vaikuttaa, vai enkö halua vaivautua ottamaan selvää?

Entä vuoden 2026 synnit?

Jos kirjoittaisin vastaavan luettelon nyt, ottaisin mukaan myös digitaalisen maailman. Verkko tai tekoäly ei itsessään ole syntinen, mutta niiden avulla voimme vaikuttaa toisten elämään tavoilla, joita en vuonna 2014 oikein osannut kuvitella.

Ensimmäisenä mieleen tulee totuuden tietoinen hämärtäminen. Tekoälyllä voi tuottaa uskottavan näköisiä tekstejä, kuvia ja videoita harhaanjohtamiseen. Vastuu ei kuitenkaan siirry ohjelmalle. Joku päättää, mihin aineistoa käytetään.

Aina ei tarvita tekoälyäkään. Jakamispainike riittää. Minunkin on kysyttävä, jaanko jotakin siksi, että tiedän sen olevan totta, vai siksi, että haluaisin sen olevan totta. Omaa mielipidettä tukeva väite tuntuu joskus uskottavalta jo ennen kuin sen alkuperää on tullut tarkistetuksi.

Toinen kysymys on ihmisarvon polkeminen verkossa. Julkinen nöyryyttäminen, yksityisten asioiden levittäminen ja joukolla pilkkaaminen voivat näyttää sivusta vain vilkkaalta keskustelulta. Kohde joutuu kuitenkin elämään sanojemme seurausten kanssa vielä meidän siirryttyämme seuraavaan aiheeseen. Mukaan pääsee yhdellä ilkeällä huomautuksella tai hyväksyvällä jaolla, eikä toisen kasvoja tarvitse nähdä.

Kuka hyötyy ja kuka vastaa?

Nykyajan omantunnonkysymyksiin lisäisin myös ihmisen heikkouksilla hyötymisen. Yksinäisyyttä, pelkoa, riippuvuutta ja hätää voidaan käyttää rahan, huomion tai vallan hankkimiseen. Erityisen pahalta tuntuu, jos toisen haavoittuvuus tunnistetaan ja juuri siksi sitä käytetään hyväksi.

Ilmiö on vanha, mutta nykyiset välineet voivat auttaa tavoittamaan ihmisen kaukaa ja keräämään hänestä tietoa hänen sitä kunnolla ymmärtämättään. Auttamisen näköinenkin toiminta saattaa palvella aivan muita tarkoituksia. Silloin pitäisi kysyä, kenen hyväksi tässä lopulta toimitaan.

Miettisin myös vastuun piilottamista tekniikan taakse. Ihmistä koskevaa ratkaisua ei pitäisi voida selittää loppuun sillä, että järjestelmä tai tekoäly päätyi siihen. Jos päätös vaikuttaa toimeentuloon, hoitoon tai kohteluun, jonkun täytyy vastata siitä, kuunnella sen kohteeksi joutunutta ja korjata virhe.

Kuinka avuttomaksi ihminen itsensä tunteekaan, jos kukaan ei ota asiaa hoitaakseen ja jokainen vetoaa järjestelmään. Senkin takana ovat kuitenkin ihmisten päätökset siitä, miten sitä käytetään ja kuinka paljon sille annetaan valtaa.

Tarvitaanko uutta luetteloa?

En näiden pohdintojen perusteella julistaisi seitsemää uutta kuolemansyntiä. Aiheita ei tarvitse väkisin saada seitsemää, eikä jokaista uutta välinettä varten tarvita uutta syntiä. Nämä ovat omia pohdintojani, eivät kirkon vahvistama luettelo.

Ympäristön vahingoittaminen, köyhyyden ylläpitäminen ja ihmisen käyttäminen toisen edun välineenä eivät ole menettäneet merkitystään. Niiden rinnalla voi kysyä, mitä emme aikaisemmin osanneet huomata ja mikä on tullut lähemmäs omaa arkeamme.

Ahneus ei muutu toiseksi paheeksi, vaikka kukkaron tilalle tulee kansainvälinen sijoitusjärjestely. Ylpeys ei katoa tekniikan kehittyessä. Viha, kateus ja vahingonilo löytävät uusia toimintatapoja, ja välinpitämättömyyttä helpottaa se, ettei seurauksia tarvitse itse nähdä.

Vanha ja moderni syntilista katsovat siis samaa ihmistä hieman eri suunnista. Toinen auttaa huomaamaan, mikä meissä vaikuttaa, toinen sen, kuinka laajalle vaikutukset ulottuvat. Päivittämisestä on hyötyä, jos se auttaa tunnistamaan vahinkoa sellaisessa, minkä olemme oppineet hyväksymään tavallisena toimintana.

Kaikki uusi ei tietenkään ole pahaa, niin kuin ei kaikki vanhakaan ole hyvää. Tekniikalla voidaan auttaa, helpottaa elämää ja tuoda ihmisiä yhteen. Olennaista on, mitä sillä teemme toisillemme.

Luettelo ei kerro kaikkea ihmisestä

Alkuperäisessä kirjoituksessani viittasin Sananlaskujen kirjan kohtaan, jossa kuvataan muun muassa ylpeyttä, petollisuutta, viattoman veren vuodattamista, pahojen suunnitelmien punomista, väärää todistamista ja riidan lietsomista (Sananl. 6:16–19). Ajankohtaisia aiheita nekin, mutta kyseessä ei ole sellaisenaan perinteinen seitsemän kuolemansynnin luettelo.

Myöhempi paheiden ryhmittely on oma kokonaisuutensa. Katolisessa katekismuksessa näitä pääpaheita kuvataan muiden syntien kasvualustaksi. Ajatus on ymmärrettävä: ahneus voi johtaa petokseen, kateus mustamaalaamiseen ja ylpeys siihen, ettei omia virheitään suostu tunnustamaan.

Seitsemän pääpaheen luettelo on myös erotettava katolisen opetuksen kuolemansynnin määritelmästä. Kuolemansynti edellyttää vakavaa asiaa, täyttä tietoisuutta ja harkittua suostumusta. Tahaton tietämättömyys, painostus ja muut vapautta rajoittavat tekijät voivat vähentää ihmisen vastuuta. Teon sijoittaminen luetteloon ei siis vielä ratkaise kaikkea tekijän syyllisyydestä.

Ulkopuolinen näkee usein vain osan tapahtuneesta ja vielä vähemmän siitä, mikä ihmisen valintoihin vaikutti. Tämä ei tee väärää oikeaksi, mutta sen pitäisi hillitä haluamme jakaa lopullisia tuomioita.

Ortodoksina minulle on läheinen ajatus synnistä ihmistä haavoittavana ja hänen yhteyttään Jumalaan ja lähimmäisiin rikkovana asiana. Katumuksen tarkoituksena on auttaa palaamaan, saamaan anteeksi ja muuttamaan elämää. Kirkon tehtävään kuuluu haavojen hoitaminen. Synnistä puhumisenkin pitäisi jättää ihmiselle toivoa.

Samalla puolella pöytää

Kirjoitan maallikkona, en pappina enkä teologina, vaikka teologiaakin olen toki opiskellut. Olen itse samalla puolella pöytää kuin lukijakin, syntinen ja keskeneräinen ihminen, jonka on syytä tutkia myös omia sanojaan ja valintojaan.

Saatan huomata toisen ahneuden ennen omaa kohtuuttomuuttani ja hänen kovat sanansa ennen omiani. Itselleni löydän selityksen, toiselle en aina yhtä helposti. Syntiluettelosta tulee kätevä väline muiden arvioimiseen, jos sen antaa sellaiseksi muuttua.

Vuonna 2014 katselin moderneja syntejä ehkä enemmän erikoisena uutisena. Nyt kysyn mieluummin, mitä niiden kautta voisi huomata omasta elämästään. Kenen kustannuksella mukavuuteni joskus syntyy? Mitä en halua tietää? Missä voisin toimia hieman rehellisemmin, kohtuullisemmin tai myötätuntoisemmin?

Kaikkea ei tarvitse korjata kerralla. Voi aloittaa pyytämällä anteeksi, oikaisemalla levittämänsä väärän tiedon tai puolustamalla sitä, jonka ääni ei muuten kuulu. Jos huomaa olleensa väärässä, voi sanoa senkin. Vaikkapa korjata yli kymmenen vuotta sitten kirjoittamaansa blogia.

Syntilistan äärellä voisi lopulta kysyä tämänkin: kenelle minun tavastani elää koituu hyvää?


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com


1.11.26

Saako marraskuussa olla vähän vähemmän reipas?

HAP

Marraskuussa on aamulla usein niin pimeää, että tekisi mieli jatkaa yötä vielä hetki peiton alla. Ikkunan takana on harmaata, kahvi jäähtyy kupissa ja tekemättömät siivous- ja muut kotityöt näyttävät olevan huomattavasti virkeämpiä kuin niiden tekijä. Joku on jo käynyt lenkillä, järjestänyt kaappinsa ja aloittanut uuden harrastuksen. Itse vasta miettii, kumman sukan pukisi ensin.

Saako tähän vuodenaikaan olla vähän vähemmän reipas? Vai pitääkö lupa lepäämiseen ansaita tekemällä ensin kaikki valmiiksi – mikä ainakin itselläni tarkoittaa käytännössä sitä, ettei lupaa koskaan tule?

Ihmisen arvo ei kasva suorittamalla

Ortodoksisen ihmiskuvan lähtökohta on lohdullinen: ihminen on Jumalan kuva. Tämä ei ole ahkeruudesta annettava kunniamaininta, jonka voisi menettää hitaana aamuna. Ihmisen arvo ei riipu siitä, kuinka paljon hän saa aikaan, kuinka hyödyllinen hän on tai kuinka vähän hän tarvitsee muiden apua. Myös väsyneenä, keskeneräisenä ja toisten varassa hän on kokonainen ihminen, rakkauden arvoinen.

Tämän hyväksyminen toisen kohdalla on usein helpompaa kuin omalla kohdalla. Ystävälle sanomme, että ota rauhallisesti, kyllä se työ odottaa. Itsellemme pidämme puhuttelun, jonka sävy ei läpäisisi edes tavallisen työpaikan käytöstapaohjeita. Sisäinen työnjohtajamme ei tunne iltalisää eikä lepoaikoja.

Ortodoksiseen hengelliseen elämään kuuluu kilvoitus, mutta myös harkinta ja oman mittansa tunteminen. Kaikki eivät jaksa samaa, eikä sama ihminenkään jaksa kaikkina elämänsä päivinä yhtä paljon. Kohtuullisuus vaatii joskus enemmän nöyryyttä kuin hampaat irvessä jatkaminen. On suostuttava siihen, että minäkin olen rajallinen.

Lepoakin voi harjoitella ilman tavoitteita

Luostarielämästä puhutaan usein sen ankaruuden kautta. Sen rytmissä on kuitenkin myös viisautta: työllä on paikkansa, samoin aterialla, levolla ja yhteisellä elämällä. Yksikään tehtävä ei saisi vallata koko ihmistä. Meidän arjessamme rajat helposti katoavat, kun tekemistä ja tavoitettavissa olemista riittää vuorokauden jokaiselle tunnille niin, ettemme malta sulkea kokonaan edes puhelinta yön tai levon ajaksi.

Siksi marraskuussa voisi harjoitella pientä kohtuullisuutta. Kaikkea ei tarvitse tehdä tänään. Tavallinen ruoka riittää. Kävely saa olla lyhyt, eikä kirjaa tarvitse lukea loppuun vain siksi, että sen on aloittanut. Joskus voi istua hetken tekemättä mitään hyödyllistä.

Tästäkään ei tosin kannata laatia kehitysohjelmaa. Muuten huomaamme pian arvioivamme, lepäsimmekö tarpeeksi tehokkaasti ja saavutimmeko rauhoittumiselle asetetut tavoitteet. Silloin sohvalle on vain siirretty entinen työpöytä.

Lempeys tarvitsee myös tekoja

Väsymys ja laiskuus eivät ole sama asia. Ulkopuolelta niiden eroa voi olla vaikea nähdä, joten toisen ihmisen hitaudesta – puhumattakaan laiskuudesta – kannattaa tehdä johtopäätöksiä varoen. Emme tiedä, millaisen yön hän on valvonut tai mitä hän kantaa mielessään.

Ortodoksisessa elämänviisaudessa lähimmäisen tuomitsemisen välttäminen liittyy oman keskeneräisyyden tunnistamiseen. Kun muistaa, kuinka vaikeaa itsellekin on toisinaan lähteä liikkeelle, toisen verkkaisuus ei ehkä enää ärsytä yhtä paljon. Häntä voi hoputtamisen sijaan auttaa.

Lempeys itseä kohtaan ei myöskään tarkoita, että vetäytyisimme kaikesta yhteisestä vastuusta. Joskus pieni teko toisen hyväksi antaa päivälle hyvän suunnan: puhelu, kahvikupillinen tai kysymys siitä, tarvitseeko toinen jotakin kaupasta. Sen ei tarvitse olla suuri saavutus. Eikä auttajan tarvitse aina olla minä. Myös avun vastaanottaminen tekee tilaa yhteydelle.

Marraskuussa saa siis olla vähän vähemmän reipas. Jumalan kuvana eläminen onnistuu villasukissakin, eikä keskeneräistä ihmistä tarvitse saada illaksi valmiiksi. Tänään voi riittää, että ruokkii itsensä, kohtelee jotakuta ystävällisesti ja ulottaa saman ystävällisyyden viimein myös itseensä.


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com 

30.10.26

Pitääkö tästäkin päivästä saada jotakin aikaan?

 

Yksi oudoimmista hommista, johon lienen joutunut, oli piispan tekeminen.
Tosin vain valokuvaamalla ja melkoisen lähietäisyydeltä isossa katedraalissa.
Kyseessä oli nykyinen Thermopylain metropoliitta Johannes (Sakellariu), 
Ὁ Πανιερώτατος Μητροπολίτης Θερμοπυλῶν κ. Ἰωάννης (Σακελλαρίου),
Ἡγούμενος τῆς Ἱερᾶς Μονῆς Κοιμήσεως τῆς Θεοτόκου Πεντέλης,
 
Mukana oli silloinen Ateenan ja koko Kreikan arkkipiispa  Kristodulos,
Ὁ Μακαριώτατος Ἀρχιεπίσκοπος Ἀθηνῶν καὶ πάσης Ἑλλάδος Χριστόδουλος.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Tässä on hieman tylsää ja joutaisi ihan vaikka kirjoittamaan uuden blogijutun. Sellainen ajatus tuli mieleeni tänään. Heti perään tuli toinen: pitääkö todellakin taas tästäkin päivästä saada jotakin aikaan? Enkö voisi vaikka levätä, laiskotella.

Eläkkeellä ei pitäisi olla enää suorittamisen paineita. Eläkkeellä pitäisi osata olla. Sitä vartenhan on vuosikymmeniä harjoiteltu työntekoa ja haaveiltu ajasta, jolloin saisi itse päättää päivänsä kulusta. Nyt saisi. Silti huomaan toisinaan odottavani itseltäni iltaan mennessä jonkinlaista näyttöä siitä, etten ole viettänyt päivää aivan turhaan. Kukaan muu ei sitä näyttöä pyydä, mutta olen näköjään säilyttänyt työnjohdon itselläni.

Kalenteri ei jäänyt eläkkeelle

Vanhan miehen elämässä on kyllä ohjelmaa ilman suuriakin suunnitelmia. Aamulla puuro, lääkkeet ja muut tutut toimitukset. Lääkkeiden kanssa ei tarvitse miettiä, huvittaisiko tänään. Niillä on oma paikkansa päiväjärjestyksessä. Monen muun asian voikin sitten sovittaa sen mukaan, miten mies kulkee ja ajatus liikkuu.

Aivan kokonaan en tosin päätä aikatauluistani itse. Viikkoa rytmittävät muut ihmiset, nykyään huomattavan usein terveydenhoitoalan ammattilaiset. On kuntoutusta, testejä, vastaanottoja ja sitten taas kuntoutusta. Työelämän kokoukset ovat vaihtuneet tapaamisiin, joissa käsitellään enimmäkseen minua. Välillä kävellään, välillä vastataan kysymyksiin ja välillä katsotaan, mihin mies tällä kertaa taipuu. On hyvä, että huolehditaan. Samalla kalenteri muistuttaa, ettei eläkkeelläkään kannata luvata olevansa aina vapaa.

Kahville toimintakyvyn nimissä

Aamupuuron jälkeen lähden aamukahville kaupungille. Joku saattaisi kysyä, miksen juo kahvia samalla kotona. Osaisin toki keittää, mutta silloin olisin edelleen kotona. Kaupungille lähtiessä tulee mentyä ihmisten ilmoille, nähtyä tuttuja tai ainakin muita ihmisiä ja huomattua, että maailma on aloittanut tämänkin päivän. Samalla tulee linkattua kepin kanssa edes hieman. Kahvilla käynti on siis myös liikuntaa, mikä antaa sille aivan uudenlaista arvokkuutta. Pelkän kahvin vuoksi lähteminen voisi kuulostaa huvittelulta, mutta tässähän pidetään yllä toimintakykyä.

Kepin kanssa elämisessäkin on omat vaiheensa. Sitä tarvitsee kävellessä, mutta välillä sen olemassaolon unohtaa yllättävän perusteellisesti. Vanhemmiten muistissakin alkaa ilmeisesti tapahtua jotakin, ja siitä syntyy mielenkiintoisia tilanteita. Keppi saattaa esimerkiksi jäädä ostoskärryyn. Kärrystä saa kaupassa tukea, joten kepillä on hetken vapaata, ja näköjään se saattaa jäädä sille tielleen. Sitten pitää muistella, missä olemme viimeksi olleet yhdessä. Nuorempana en tullut ajatelleeksi, että joskus joutuisin jäljittämään omaa kävelykeppiäni.

Jääkaapin kanssa neuvotellaan päivittäin

Keskipäivän lähestyessä alkaa ruokasuunnittelu. Mitä tänään söisi? Ja koska ruoka ei tavallisesti ilmesty lautaselle pelkän pohdinnan voimalla, kysymystä pitää tarkentaa: mitä tänään valmistaisin? Siinä ovat maku, viitsiminen ja jääkaapin sisältö neuvottelemassa keskenään. Joskus ratkaisu syntyy nopeasti. Joskus ruokaa ehtii ajatella niin kauan, että olisi siinä ajassa jo valmistanut jotakin.

Syömisessä on sekin erikoisuus, että asia on huomenna uudelleen edessä. Vaikka tänään onnistuisi erinomaisesti, huomisen ruokahuoltoa se ei välttämättä ratkaise. Ellei tee kerralla enemmän. Silloin voi seuraavana päivänä tuntea itsensä kaukonäköiseksi taloudenpitäjäksi lämmittäessään eilistä.

Päikkärit ja tervetulleet häiriöt

Iltapäivällä ovat lähes pakolliset päikkärit. Niiden kohdalla en enää kaipaa kovin perusteellisia puolustuspuheita. Jos väsyttää, on hyvä levätä. Nuorempana saattoi kuvitella, että väsymys poistuu olemalla siitä piittaamatta. Nykyään kuuntelen itseäni vähän kohteliaammin. Kaikkea ei tarvitse oppia kahteen kertaan, vaikka monessa asiassa olen kyllä yrittänyt.

Onneksi lapset ja lapsenlapset sotkevat välillä suunnitelmani. Juuri kun olen saanut päivän järjestettyä sopivan väljäksi ja ennakoitavaksi, tuleekin jotakin muuta. Lapsenlapsen kanssa pääsee tekemään jotakin uutta ja erikoista, sellaista, mihin ei yksin olisi tullut ryhtyneeksi. Se piristää kummasti. Omat tutut kuviot unohtuvat hetkeksi, ja huomaan olevani kiinnostunut asiasta, jonka olemassaolosta en aamulla vielä tiennyt mitään. Päikkärit saattavat siirtyä, mutta siitä en viitsi tehdä valitusta.

Illan ohjelma riippuu sitten päivästä. Mitä jaksaa, mikä kiinnostaa, mitä viitsii ja mitä kehtaa. Nämä ovat neljä eri kysymystä. Jokin kiinnostaisi, mutta siihen ei riitä voimia. Johonkin riittäisi voimia, mutta se ei kiinnosta lainkaan. Ja joskus tekisi mieli soittaa jollekulle, mutta tulee mietittyä, kehtaako tähän aikaan enää häiritä. Hän saattaa tietysti istua kotonaan ja miettiä samaa.

Tekemistä yli sadan vuoden takaa

Välillä istahdan koneen ääreen, ja silloin päivän väljyys saattaa kadota huomaamatta. Sain juuri nipun venäläisiä tekstejä Mikkelin sotilaskirkosta, josta teimme aikanaan poikani kanssa kirjan. Ajattelin vähän katsella, mitä niistä löytyisi. Vanha tuttu aihe otti minut syleilyynsä eikä päästänyt irti useaan tuntiin. Tutkiminen jatkuu varmaan tulevinakin päivinä, ja ehkä siitä syntyy vielä uusi juttu jonnekin. Tylsyys oli joka tapauksessa kaikonnut. Olin taas järjestänyt itselleni tekemistä, tällä kertaa yli sadan vuoden takaa.

Tekemisestä tulee hyvä mieli. On mukava huomata, että osaa edelleen jotakin, saa ajatuksensa järjestykseen ja ehkä löytää niille lukijankin. En minä siitä haluaisi luopua. Mutta joskus voisin antaa itselleni luvan lopettaa ennen kuin väsyn tai olla aloittamatta mitään vain siksi, että päivässä on vielä tyhjää tilaa.

Kaikkea ei työnjohdon tarvitse tietää

Kun tällaista päivää illalla ajattelee, onhan siinä ollut kaikenlaista. Olen käynyt kaupungilla, syönyt, levännyt ja ehkä vaihtanut muutaman sanan jonkun kanssa. Pitänyt itsestäni sen verran huolta kuin olen osannut. Hyvällä onnella olen saanut viettää aikaa lapsenlapsen kanssa. Keppikin on saatu kotiin. Jos päivä on tuntunut enimmäkseen hyvältä, miksi siitä pitäisi vielä toimittaa todistusaineistoa?

Ehkä joutilaisuuttakin pitää harjoitella. Aloittaa vaikka pienestä hetkestä, jonka antaa kulua puuttumatta siihen. Katsoo ikkunasta ulos eikä ryhdy samalla suunnittelemaan, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä.

Tänään harjoitus jäi kuitenkin kesken. Tästä tuli blogijuttu. Sisäinen työnjohtaja on varmaan tyytyväinen.

Nyt taidan paistaa apteekkireissulla kaupasta ostamani ahvenfileet ja nauttia niiden kanssa lasillisen valkoviiniä ja muistelen mukavia. Samalla laitan ostamani siian suolautumaan. Siinä tulee huomisenkin ruokahuoltoa hoidettua, mutta sitä en aio ilmoittaa päivän saavutuksiin.

Kaikkea ei työnjohdon tarvitse tietää.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com


P.S.

Piispa saatiin tehtyä - olisi toki saatu ilman minuakin.
Tässä jo pitää "valmistujaispuhettaan".
Minä sain palkaksi maittavan aterian ja hieman viiniä
(Kuva: Hannu Pyykkönen)