Nuoruus on seikkailu – entä eläkeikä?

Mie ja miun mopo silloin joskus.

Katselin juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina Katri Helenan televisiokonserttia. Oli sellainen kesän hieman viivähtävä hetki, jossa juhannuksen valo tuntui vielä olevan läsnä, vaikka päivä oli jo kääntymässä toisenlaiseen rytmiin. Televisioruudussa Katri Helena lauloi laulun Elämä on seikkailu, jonka alkuperäinen sävelmä voi olla joillekin tuttu ranskankielisenä euroviisukappaleena Tu te reconnaîtras.

Kuuntelin laulua ihastuneena, mutta en vain ihastuneena. Kuuntelin sitä myös haikeana, hiljaisena ja sisäisesti liikutettuna. Ehkä jopa hieman silmäkulma kosteana. Laulu avasi jotakin sellaista, mikä oli ehkä ollut minussa pitkään suljettuna tai ainakin taka-alalla. Se vei ajatukseni omaan nuoruuteeni, niihin vuosiin ja vuosikymmeniin, jolloin elämä tuntui olevan vielä avoin maisema, laaja tie, joka jatkui silmänkantamattomiin.

Nuoruureni oli varmasti monipolvinen. Se oli minut tuntevasta pohtijasta riippuen, ehkä myös mielenkiintoinen. Siihen mahtui elämää, tapahtumia, suuria käänteitä, vahvoja tunteita, kiivaita mielipiteitä, onnistumisia, pettymyksiä, iloa, eroja, eksymistä ja etsimistä. Nuoruus oli aikaa, jolloin ihminen luulee joskus ymmärtävänsä paljonkin, vaikka vasta myöhemmin huomaa, miten paljon silloin oli vielä kesken. Mutta juuri siinä keskeneräisyydessä oli myös oma kauneutensa. Elämä ei silloin ollut valmis, eikä sen tarvinnutkaan olla. Se sai olla seikkailu.

Ehkä voimakas tunnereaktioni tuohon lauluun johtui kuitenkin vielä enemmän omasta tämänhetkisestä tilastani kuin itse laulusta. Tai ehkä laulu vain osui siihen kohtaan, joka oli jo valmiiksi arka. Nuoruuden henkiset siteet, todellinen fyysinen voima, vahvat mielipiteet, tieto, kokemus ja kyky tarttua asioihin suoraan ja viivyttelemättä tuntuvat nyt joiltain osin haalistuneilta tai ainakin muuttuneilta. Ne eivät ehkä ole kokonaan kadonneet, mutta niiden väri ei ole enää sama. Niissä on ajan patinaa, ehkä myös väsymystä.

Se tekee mielen haikeaksi. Ei välttämättä katkeraksi, mutta haikeaksi. Ihminen voi hyväksyä elämänsä kulun ja silti tuntea surua siitä, että jokin vaihe on jäänyt taakse. Nuoruus ei palaa. Se ei tule enää takaisin sellaisena kuin se kerran oli. Se elää vain muistoissa, valokuvissa, lauluissa, tietyissä tuoksuissa ja mauissa, sanoissa ja hetkissä, jotka äkkiä avaavat oven menneeseen.

Entä sitten eläköityminen? Jos kuuntelee muita, miten sitä kuvataan, vastaan tulee paljon sanoja vapaudesta. Eläkeikä esitetään usein ikään kuin pitkän työrupeaman jälkeisenä palkintona. Ei enää herätyskelloa aamuisin, ei pakollista kalenteria, ei kiireisiä lähtöjä, ei jatkuvia velvollisuuksia, ei työn sanelemia aikatauluja. On enemmän aikaa nukkua, lukea, liikkua, matkustaa, hoitaa itseään, tavata ystäviä, olla lasten ja lastenlasten kanssa ja tehdä asioita omassa tahdissa.

Eläke kuvataan usein uutena alkuna, ei elämän päätepisteenä. Se nähdään mahdollisuutena aloittaa jotakin sellaista, mikä työelämän vuosina jäi tekemättä. Joku ryhtyy opiskelemaan uutta kieltä, toinen matkustaa paikkoihin, joista on aina haaveillut, kolmas aloittaa uuden harrastuksen, neljäs omistautuu puutarhalle, mökille, lukemiselle, vapaaehtoistyölle tai lapsenlapsille. Tällaisissa kuvauksissa eläkeikä näyttäytyy valoisana, avarana ja jopa nuorekkaana elämänvaiheena.

Toinen näkökulma on se, ettei eläkeiän hyvä elämä synny vain työn loppumisesta. Pelkkä vapautuminen velvollisuuksista ei vielä riitä. Tilalle tarvitaan mielekäs elämänrytmi, ihmissuhteita, tekemistä ja jonkinlainen tunne siitä, että omalla elämällä on edelleen merkitys. Eläkeiässäkin ihminen tarvitsee aamun, johon herätä, päivän, jossa on jokin suunta, ja illan, jossa voi tuntea, ettei päivä valunut kokonaan tyhjyyteen.

Samalla muistutetaan, että eläkkeellä oleminen on muutakin kuin passiivista olemista. Vapaus voi olla lahja, mutta se voi olla myös vaikea lahja. Jos ympärillä oleva sosiaalinen verkosto kapenee, jos työelämän yhteydet häviävät eikä uusia tule tilalle, arki voi alkaa tuntua autiolta. Päivät voivat muuttua pitkiksi, hiljaisuus painavaksi ja oma koti liian suureksi tilaksi yhdelle ihmiselle ja hänen ajatuksilleen.

Näin varmasti on. Eläkeiän ihanuus näyttää siis monen mukaan olevan vapautta, kiireettömyyttä, omaa aikaa ja mahdollisuutta elää omannäköisesti. Parhaimmillaan se on juuri sitä. Mutta vapaus tarvitsee rinnalleen sisältöä, ettei se muutu yksinäisyydeksi tai tyhjyydeksi. Kiireettömyyskin voi olla kaunista vain silloin, kun sen sisällä on jotakin, joka kantaa. Muuten se voi muuttua pelkäksi odottamiseksi.

Jos ihmisellä ei ole kunnollista sosiaalista verkostoa, eläkkeellä olemisesta saattaa tulla piinaavaa yksinäisyyttä. Miten sitten omalla kohdallani? Sen arvioiminen ei ole helppoa. Olen kenties sekoitus sosiaalista ihmistä, vilkkaiden karjalaisten jälkeläistä ja samalla erakkoa. Viihdyn seurassa, mutta viihdyn myös yksin. Nautin ihmisistä, seurasta, keskusteluista, yhteydestä ja siitä, että saan olla osa jotakin yhteistä. Samalla tarvitsen myös yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Välillä minun on päästävä olemaan yksin, jotta voin toipua sosiaalisesta paineesta ja kerätä itseni uudelleen kokoon.

Tällaisia asioita olen viime aikoina miettinyt, kun elämäni on ohjautunut uusille urille. Tai ehkä olisi rehellisempää sanoa, että elämäni on työnnetty uusille urille. En ole itse valinnut kaikkia niitä muutoksia, joiden keskellä nyt elän. En ole suunnitellut tätä vaihetta näin. En ole laatinut sille ohjelmaa enkä aikataulua. Silti siinä olen. Voinko silti jatkaa entistä elämäntyyliäni? Pitääkö minun muuttua? Ja jos pitää, mihin suuntaan? Mitä ihmisestä jää jäljelle, kun hänen liikkumisensa, voimansa ja mahdollisuutensa kapenevat?

Kun peilaan muiden antamaa kuvaa eläkeiän ihanuudesta, vapaudesta ja matkustelusta omaan todellisuuteen, huomaan eläväni aivan toisenlaista seikkailua. Minulle eläke ei ole enää uusi, juuri alkanut vapauden huumaus, vaan jo vuosia elettyä arkea. Se ei ole enää lupaus rajattomista mahdollisuuksista, vaan elämänvaihe, jonka sisällä on jo paljon koettua, nähtyä, menetettyä ja vastaanotettua. Mutta se uusi ura, jolle elämäni on hiljattain pakotettu, se ei kysynyt minulta lupaa.

Viime kuukaudet ovat olleet matka, joka hakee vertaistaan. Sairaalajakson jälkeen kotiin palaaminen ei ollut vain paluuta entiseen. Se ei ollut tavallinen kotiutuminen, jossa ihminen palaa tuttuihin huoneisiin ja jatkaa siitä, mihin ennen sairastumista jäi. Se oli astumista aivan uudenlaiseen elämään. Koti oli sama, mutta minä en ollut enää aivan sama. Seinät olivat tutut, esineet paikoillaan, mutta oman kehon rajat, voimat ja mahdollisuudet olivat muuttuneet.

Kun netissä puhutaan eläkeläisen liikkumisesta ja matkustamisesta, minun maailmani on tällä hetkellä kaventunut ainakin joksikin aikaa oman kodin seinien sisäpuolelle. Liikkumiseni on sidottu rollaattoriin. Aikaisemmin matka saattoi tarkoittaa kaupunkia, kylää, kirkkoa, ystävän luo lähtemistä, pitkää ajomatkaa tai uutta maisemaa. Nyt matka voi olla jonkin aikaa kulkemista huoneesta toiseen. Se voi olla keittiöön pääseminen, tuolilta nouseminen, peseytyminen, pieni askel, joka vaatii enemmän keskittymistä kuin ennen kokonainen päivä. Mutta suunnitelmissa on toki jo kahvilla käynti torikahvilassa.

Tämä elämänjakso on opettanut nöyryyttä. Se on opettanut aivan uudenlaista hitauden rytmiä. Hitaus ei ole enää vain kaunis ajatus, jota voi ihannoida kiireisen elämän keskellä. Se on todellisuutta, johon on suostuttava. On opittava, ettei kaikkea voi tehdä heti. On opittava lepäämään ennen kuin väsyy liikaa. On opittava kuuntelemaan kehoa, vaikka mieli haluaisi jo mennä edellä. On opittava hyväksymään, että pienikin askel voi olla suuri saavutus.

Tässä kohtaa ajatukseni palaavat myös lapsiin ja lastenlapsiin. Ennen seurasin omien poikieni elämän kulkua. Seurasin heidän kasvamistaan, heidän askeleitaan maailmaan, heidän valintojaan, ilojaan, vaikeuksiaan ja aikuistumistaan. Isänä sitä kantaa sydämessään lastensa elämää tavalla, jota on vaikea selittää. Heidän onnistumisensa tuntuvat omilta iloilta, heidän huolensa omilta huolilta, heidän tiensä jollakin tavalla myös omalta tieltä, vaikka jokaisen ihmisen on lopulta kuljettava oma elämänsä.

Nyt huomaan katseeni siirtyneen yhä useammin lastenlapsiin. Heidän elämänsä kulku on tullut minulle suureksi ja tärkeäksi asiaksi ja iloksi. Siinä missä ennen seurasin poikieni matkaa lapsuudesta aikuisuuteen, nyt saan seurata uuden sukupolven kasvua, heidän ilmeitään, sanojaan, toimiaan, kysymyksiään, nauruaan ja ihmettelyään. Mutta myös pyytetöntä rakkautaan tätä vaivaista ugia kohtaan. Lastenlapset tuovat elämään sellaista valoa, jota ei voi oikein verrata mihinkään muuhun. Heissä on tulevaisuus, mutta myös muistutus omasta menneisyydestä. Heissä näkee jotakin tuttua ja samalla jotakin aivan uutta.

Lastenlasten merkitys ei ole vain siinä, että he tuovat iloa. He tuovat myös jatkuvuutta. He muistuttavat siitä, ettei elämä pääty siihen, mitä itse jaksaa tai ei jaksa tehdä. Heidän kauttaan elämä jatkuu eteenpäin, uusiin koteihin, uusiin kouluihin, uusiin ystävyyksiin, uusiin kysymyksiin ja sellaisiin päiviin, joita minä en ehkä enää koskaan näe. Se ei tee minua surulliseksi, vaan jollakin syvällä tavalla kiitolliseksi. Olen saanut olla osa ketjua, joka ei ala minusta eikä pääty minuun.

Lastenlapsia katsellessa ymmärtää myös jotakin vanhuuden erityisestä tehtävästä. Nuorena ihminen rakentaa, juoksee, yrittää, taistelee, etsii paikkaansa ja kantaa vastuuta. Vanhempana tehtävä voi muuttua. Ehkä silloin ei enää rakenneta samoilla voimilla ulkoista maailmaa, mutta voidaan kantaa mukana muistoa, rukousta, siunaavaa katsetta ja hiljaista rakkautta. Vanhan ihmisen tehtävä ei ole enää olla kaiken keskellä, vaan olla läsnä toisenlaisella tavalla, syvemmällä ja hiljaisemmalla tavalla.

Monet varoittavat sosiaalisen verkoston kapeutumisesta, ja se on todellinen riski. Mutta tässä uudessa, hauraassa tilassani olen saanut huomata, että kaikkein tärkeimmät verkostot kantavat silloin, kun omat voimat loppuvat. Ihmisen ympärillä ei tarvitse olla suurta joukkoa, jotta hän ei olisi yksin. Joskus riittää muutama ihminen, kun heidän rakkautensa on aitoa, uskollista ja pyyteetöntä.

Lähipiirin pyyteetön rakkaus on pohjaton kaivo, josta voi ammentaa voimaa paljon enemmän kuin osaa etukäteen kuvitella. Se ei ole sellaista rakkautta, joka kysyy ensin, mitä se saa takaisin. Se ei mittaa, laske, vaadi eikä pidä kirjaa. Se tulee lähelle silloin, kun ihminen ei enää itse jaksa tulla vastaan. Se nostaa, tukee, kantaa, muistuttaa, rohkaisee ja pysyy vierellä. Sellainen rakkaus on ihmeellinen voima. Se ei poista sairautta eikä tee rollaattoria tarpeettomaksi, mutta se muuttaa sen, millaiseksi elämä tuntuu sairauden ja rollaattorin kanssa.

Mieleeni nousevat yhä uudelleen poikani Petjan vahvat sanat sairaalapedin äärellä, kun olin jossain tämän maailman ja Mikä Mikä -maailman rajoilla:

”Taistele, isä. Taistele!”

Poikieni sanat ja teot eivät olleet vain sanoja. Ne olivat kuin käsiä, jotka ojennettiin pimeässä. Ne olivat kuin ääniä, jotka kutsuivt takaisin elämään silloin, kun valo oli vähissä ja oma voima hiipui. Niissä sanoissa oli poikieni rakkaus isäänsä kohtaan, mutta myös aikuisen miehen voima, huoli ja päättäväisyys. Ne eivät antaneet minun vajota. Ne käskivät pysymään kiinni elämässä.

Ne sanat muistuttavat minua siitä, että vaikka sosiaalinen piiri olisi minkä kokoinen tahansa, sen laatu ja rakkaus ovat se, mikä pitää meidät pinnalla. Ihminen voi olla monien keskellä ja silti yksinäinen. Toisaalta ihminen voi olla fyysisesti paljon yksin, mutta silti syvästi kannettu, jos hänen ympärillään on rakkautta, joka ei väisty vaikean hetken tullen.

Kotona olemisen ihme on nyt toistaiseksi minun seikkailuni. Se ei vaadi lentolippuja, hotellivarauksia eikä suuria suunnitelmia. Se ei näy matkakuvina eikä karttaan piirrettyinä reitteinä. Seikkailuni on se, että herään aamulla omassa kodissani. Että löydän hitaasti uuden rytmin. Että opin kulkemaan sen matkan, jonka tänään kykenen kulkemaan. Että opin iloitsemaan siitä, mikä ennen olisi tuntunut itsestään selvältä.

Eläköitymisen tai vanhuuden ihanuus ei omalla kohdallani ole sitä, että voisin tehdä mitä tahansa. Se ei ole rajatonta vapautta, huolettomia matkoja tai päivien täyttämistä uusilla elämyksillä. Se on jotakin vaatimattomampaa, mutta ehkä juuri siksi syvempää. Se on sitä, että voin pysähtyä tähän hetkeen. Se on kiitollisuutta jokaisesta aamusta. Se on hiljaista rukousta, hidasta hengitystä ja luottamusta siihen, että jokaiselle päivälle riittää Jumalan armoa.

On myös opeteltava katsomaan uudelleen sitä, mitä omassa kodissa on. Ennen koti saattoi olla paikka, josta lähdettiin maailmaan ja johon palattiin. Nyt koti on yhä enemmän maailma itse. Siinä maailmassa on tuoli, johon voi istahtaa, sänky, jossa voi levätä, ikkuna, josta valo tulee sisään, pöytä, jonka ääressä voi olla hiljaa, puhelin, jonka kautta rakkaat ihmiset tulevat lähelle, ja muistot, jotka eivät kysy, kuinka nopeasti ihminen pystyy liikkumaan.

Tällaisessa elämässä lasten ja lastenlasten merkitys kasvaa entisestään. He ovat kuin pieniä ikkunoita tulevaan. Heidän olemassaolonsa kertoo, että elämä ei ole vain menneiden muistelemista, vaikka muistot ovatkin tärkeitä. Heidän kauttaan saan olla yhteydessä huomiseen. Saan seurata, miten elämä puhkeaa heissä esiin uudella tavalla. Saan iloita heidän kasvustaan, vaikka oma askeleeni olisi hidas. Saan kantaa heitä rukouksessa, vaikka en aina jaksaisi olla fyysisesti mukana kaikessa.

Ehkä juuri tämä on yksi vanhuuden suurista salaisuuksista. Kun oma elämä ulkoisesti kapenee, leikattu sydänkin voi silti laajeta. Kun liikkuminen vähenee, rakkauden piiri voi silti olla suuri. Kun voimat hupenevat, kiitollisuus voi kasvaa. Kun ihminen ei enää kykene kaikkeen siihen, mihin ennen kykeni, hän voi alkaa nähdä selvemmin sen, mikä lopulta kantaa.

Kuten laulussa sanotaan, nuoruus on nousussa auringon. Nuoruudessa on aamun voimaa, valon lisääntymistä, lupauksia, jotka vasta etsivät muotoaan. Mutta ehkä vanhuus ja muuttunut elämä ovat ilta-auringon lempeää valoa. Sellaista valoa, joka ei enää häikäise eikä pakota juoksemaan. Se ei ole yhtä kirkas kuin keskipäivän aurinko, mutta siinä on pehmeyttä, lämpöä ja syvyyttä. Se valaisee toisin. Se paljastaa sen, mikä elämässä on kaikkein arvokkainta.

Ehkä se paljastaa hiljaisuuden arvon. Kodin turvan. Rakkaiden ihmisten merkityksen. Lasten ja lastenlasten elämän jatkumisen ihmeen. Lähipiirin pyyteettömän rakkauden, joka on kuin pohjaton kaivo vaikeiden päivien keskellä. Sen, että ihminen ei elä vain omista voimistaan, vaan myös siitä rakkaudesta, jota hän saa vastaanottaa.

Nuoruus oli seikkailu. Sitä se todella oli. Mutta ehkä myös eläkeikä, vanhuus, sairauden jälkeinen kotiin palaaminen ja rollaattorin kanssa opeteltu arki ovat seikkailu. Ei sellainen seikkailu, josta nuorena haaveillaan, mutta seikkailu kuitenkin. Se on matka hitauteen, nöyryyteen, kiitollisuuteen ja rakkauden uudelleen löytämiseen.

Ja ehkä juuri siksi voi vielä sanoa, hiljaa mutta toiveikkaasti:

Päivä vain ja hetki kerrallansa.

Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com 

Päivä vain ja hetki kerrallansa

(Valokuva: Jaso Pyykkönen)

Mieleeni tuli yllättäen muisto vuosien takaa.

Se tuli kotona, pitkän sairaalajakson jälkeen. Ihan vain istuessani joutilaana.

Ei siis enää sairaalan käytävillä, ei tutkimusten, hälytysten, hoitajien askelten ja odottamisen keskellä, vaan omassa kodissa. Siinä paikassa, jonka pitäisi olla kaikkein tutuin ja turvallisin. Kuitenkin kotiinkin voi palata muuttuneena. Sama huone, sama tuoli, sama ikkuna, samat tavarat ympärillä, mutta ihminen itse ei ole aivan sama kuin ennen.

Pitkä sairaalajakso tekee jotakin ihmiselle.

Se ei ole vain tapahtuma, joka alkaa ja päättyy. Se jatkuu ihmisessä vielä senkin jälkeen, kun on päässyt kotiin. Keho muistaa. Mieli muistaa. Yöt muistavat. Hiljaisuus muistaa. Ja kaikkein eniten muistaa se kohta ihmisessä, joka ymmärsi jossakin vaiheessa, että nyt ei enää leikitä rajallisuudella vain ajatuksena.

Se oli todellista.

Olin sairas.

Olin toisten avun varassa.

Ja selvisin siitä hengissä.

Tuo lause kuulostaa yksinkertaiselta, mutta siinä on paljon. Selvisin hengissä. Se merkitsee, että olisi voinut käydä toisinkin. Se merkitsee, että kuolema ei ollut enää vain kaukainen teologinen, filosofinen tai vanhenevan ihmisen yleinen pohdinnan aihe. Se kävi lähempänä. Todella lähellä. Se kulki jossakin aivan vierestä, ehkä oven takana, ehkä sängyn vierellä, ehkä omassa hengityksessä.

Ja nyt, kun olen kotona, kaikki nämä asiat ovat tulleet yhä lähemmäksi minua ja elämääni.

Ehkä juuri siksi tuo muisto nousi mieleen.

Muistin eräät hautajaiset.

En muistanut niitä vain tapahtumana, vaan tunnelmana. Kirkkona, hiljaisuutena, luterilaisen virren sanoina ja sinä kummallisena pysähtymisenä, jonka vain hautajaiset voivat saada aikaan. Sellaisena hetkenä, jossa elämä yhtäkkiä hidastuu. Kaikki kiireellinen menettää hetkeksi kiireellisyytensä. Kaikki tärkeänä pidetty asettuu toiseen valoon.

Silloin olin vielä työelämässä tai aivan sen loppupuolella. Eläkkeelle jääminen oli silloin jotakin uutta, edessä olevaa. Se oli sana, johon liittyi vapautta, odotusta, ehkä vähän epävarmuuttakin. Ajattelin kai, että eläke avaisi eteeni uuden pitkän vaiheen, jossa olisi aikaa hengittää, tehdä omia asioita ja olla vähemmän sidottu kaikkeen siihen, mitä työelämä oli vuosikymmenien ajan vaatinut.

Nyt olen ollut eläkkeellä jo kuusitoista vuotta.

Se ei ole enää tulevaisuutta. Se ei ole enää odotusta. Se on jo elettyä elämää.

Kuusitoista vuotta on pitkä aika. Siinä ajassa ehtii oppia, ettei eläke ole mikään yksi yhtenäinen, rauhallinen maisema. Se muuttuu ihmisen mukana. Aluksi se voi olla vapautta ja uuden opettelua. Sitten siitä tulee arkea. Ja vähitellen siitä tulee jotakin muuta: vanhenemisen aikaa, luopumisen aikaa, oman rajallisuuden yhä selvempää näkemistä.

Siksi tuo vanha hautajaismuisto tuntuu nyt aivan erilaiselta kuin silloin.

Silloin hautajaiset muistuttivat siitä, että tuleva eläkeaikakin on rajallinen. Nyt ne muistuttavat siitä, että olen jo elänyt merkittävän osan tuosta rajallisesta ajasta. Ja pitkä sairaalajakso muistutti siitä vielä paljon konkreettisemmin.

Rajallisuus ei enää odota horisontissa.

Se on tullut kotiin asti.

Se näkyy omassa kehossa, voimien vähenemisessä, hitaammissa askelissa, lääkkeissä, rollaattorissa, kontrolleissa, varovaisuudessa ja siinä oudossa tunteessa, ettei mikään ole enää aivan itsestään selvää. Ei edes se, että aamulla avaa silmänsä omassa kodissa.

Ihminen vanhenee ensin huomaamatta.

Sitten sen huomaa.

Ja lopulta jokin sairaus, pysähdys tai kohdallani iso leikkaus pakottaa huomaamaan sen vielä selvemmin.

Olen huomannut sen myös omissa pojissani.

He eivät ole enää lapsia, eivät nuoria miehiä eivätkä edes varsinaisesti nuoria aikuisia. He alkavat lähestyä viittäkymmentä vuotta. Se tuntuu merkilliseltä. Eihän isä sisimmässään ajattele poikiaan viisikymppisinä miehinä. Jossakin mielen syvissä kerroksissa he ovat yhä niitä, joiden kasvua seurasi, joiden puolesta huolehti, joita neuvoi, joista oli ylpeä ja joiden elämää yritti ymmärtää.

Mutta aika on kulkenut myös heidän ylitseen.

Ja kun omat lapset alkavat lähestyä viittäkymmentä, ei voi enää kovin uskottavasti ajatella olevansa itse vain vähän vanhentunut.

Se pysäyttää.

Omat pojat vanhenevat.

Minä vanhenen vielä enemmän.

Ja jossakin edessä, lähempänä kuin ennen, on myös oma kuolema.

Muistamani työkaverin hautajaiset olivat vaikuttavat. Ne pysäyttivät minut jo silloin, mutta ehkä en silloin vielä ymmärtänyt, kuinka syvästi ne jäisivät mieleen. Hautajaisissa on aina kyse yhdestä ihmisestä, mutta samalla ne puhuvat meille kaikille. Ne kuiskaavat hiljaa: sinunkin vuorosi tulee. Sinustakin puhutaan joskus menneessä aikamuodossa. Sinunkin elämäsi kootaan toisten muistoissa lauseiksi, katkelmiksi, ehkä muutamaksi sanaksi.

Nuorempana sitä ajatusta saattoi väistää.

Työikäisenä sen saattoi peittää kiireellä.

Eläkeläisenäkin sen saattoi aluksi unohtaa, kun oli vielä paljon tekemistä, suunnitelmia ja virtaa uuteen.

Mutta kuudentoista eläkevuoden ja vaikean sairaalajakson jälkeen sitä ei enää pääse pakoon samalla tavalla.

Olen miettinyt yhä useammin, mitä minusta jää.

En tarkoita mitään suurta elämäntyötä tai muistomerkkiä. En tarkoita mainetta enkä saavutuksia. Tarkoitan sitä kummallista, arkista jälkeä, jonka ihminen jättää toisiin ihmisiin. Miten olen puhunut? Miten olen kuunnellut? Miten olen kohdellut niitä, joiden kanssa olen ollut eri mieltä? Olenko ollut oikeudenmukainen? Olenko ollut armollinen? Olenko ollut liian kova? Olenko pitänyt kiinni sellaisista asioista, joista olisi pitänyt päästää irti?

Ja ehkä kaikkein vaikein kysymys:

olenko elänyt niin kuin olisin halunnut minut muistettavan?

Muistan, kuinka tuossa muistotilaisuudessa vieressäni istunut kollega pohti ääneen, mitä ihmiset aikanaan puhuisivat hänen hautajaisissaan.

Ajatus jäi minuun.

Se on oikeastaan aika armoton kysymys. Ei siksi, että toisten puheet ratkaisisivat elämämme arvon. Eivät ne ratkaise. Ihmisen elämä on aina enemmän kuin muistotilaisuudessa lausuttu muutama lause. Mutta silti nuo sanat paljastavat jotakin. Ne kertovat, millaisena me olemme näyttäytyneet toisille. Millaisen jäljen olemme jättäneet.

Mitä minusta aikanaan sanotaan?

Sanotaanko, että hän yritti olla oikeudenmukainen?

Sanotaanko, että hän oli ahkera, tunnollinen, joskus itsepäinen, joskus hankalakin?

Sanotaanko, että hän kantoi vastuuta?

Sanotaanko, että hän oli hyvä isä tai puoliso? 

Vai sanotaanko jotakin aivan muuta?

Vai jääkö sanomatta jotakin sellaista, minkä olisin toivonut näkyvän?

Tämä ajatus koskettaa minua nyt eri tavalla kuin ennen. En katso sitä enää työelämän keskeltä käsin. En ole enää se ihminen, jonka päivät täyttyvät kokouksista, päätöksistä, ristiriidoista, lausunnoista, aikatauluista ja vastuista. Ne vuodet ovat jo kaukana takana.

Aluksi työelämän taakse jääminen tuntui isolta muutokselta.

Nyt sekin on jo vanha muisto.

Se kertoo jotakin ajan kulusta. En ole enää vastikään eläkkeelle jäänyt. En enää totuttele siihen, ettei aamulla tarvitse lähteä töihin. En enää määrittele itseäni ensisijaisesti entisen työni kautta.

Olen jo pitkään ollut eläkeläinen.

Ja se on aivan toinen näkökulma.

Kun eläkkeellä on ollut kuusitoista vuotta, ihminen alkaa vähitellen nähdä työelämänsäkin kauempaa. Sen kiireet eivät enää tunnu niin suurilta. Monet silloiset ristiriidat ovat menettäneet teränsä. Jotkut asiat, jotka silloin tuntuivat lähes elämän ja kuoleman kysymyksiltä, näyttävät nyt pienemmiltä. Eivät merkityksettömiltä, mutta pienemmiltä.

Samalla ihmisetkin etääntyvät.

Moni entinen työtoveri on jäänyt muistoihin. Joistakin on tullut vanhoja tuttuja, joita näkee harvoin tai ei ollenkaan. Jotkut ovat kuolleet. Jotkut nimet nousevat mieleen yllättäen, jonkin sanan, paikan tai virren mukana.

Niin nousi tämäkin muisto.

Olen miettinyt, kuinka vähän me lopulta tunnemme toisiamme. Työssä tunsimme toisistamme usein vain yhden puolen. Tiesimme, miten toinen käyttäytyy neuvottelussa, miten hän suhtautuu vaikeaan asiaan, miten hän kirjoittaa, päättää, vastustaa tai puolustaa. Mutta emme ehkä tienneet, mitä hän pelkäsi. Mitä hän kaipasi. Mistä hän iloitsi hiljaisuudessa. Minkä surun hän kantoi kotiinsa, kun työpäivä päättyi.

Sama koskee minua.

Moni työelämän ihminen tunsi minusta vain työminän. Sen, joka puhui, kirjoitti, väitteli, puolusti, hermostui, sovitteli ja yritti saada asioita järjestykseen. Mutta tiesivätkö he, kuka minä olin, kun palasin kotiin? Tiesivätkö he, mitä kannoin mukanani? Tiesivätkö he, millainen olin hiljaisuudessa, väsymyksessä, rukouksessa, yksinäisyydessä tai ilossa?

Eivät tietenkään tienneet.

Eikä heidän tarvinnutkaan tietää kaikkea.

Mutta nyt, kun työelämä on ollut takana jo pitkään, tuo työminäkin tuntuu osittain vieraalta. Olinhan se minä, mutta en pelkästään minä. Ehkä jokainen elämänvaihe jättää meihin jonkin roolin, jonka tunnistamme myöhemmin sekä omaksemme että vähän vieraaksi.

Nyt olen enemmän tämä vanheneva minä. Jäärä, kuten itse sanon.

Eläkepäiviä jo pitkään elänyt minä.

Sairaalasta kotiin palannut minä.

Isä, jonka pojat alkavat itsekin olla siinä iässä, jossa elämä ei enää näyttäydy nuoruuden avoimena lupauksena.

Ihminen, joka ajattelee yhä useammin sitä, että hänenkin aikansa päättyy.

Vaikean sairaalajakson jälkeen tämä kaikki tiivistyy.

Kun on ollut vakavasti sairas ja päässyt kotiin, oma koti ei ole aivan sama kuin ennen. Se on edelleen koti, mutta se on myös selviytymisen paikka. Se on paikka, johon pääseminen ei ollutkaan itsestäänselvyys. Sitä huomaa katsovansa tavallisia asioita uudella tavalla: omaa sänkyä, keittiön pöytää, kahvikuppia, ikkunasta näkyvää maisemaa, hiljaista iltaa.

Näissä tavallisissa asioissa on yhtäkkiä enemmän armoa kuin ennen.

Niissä on se, että olen vielä täällä.

Se ei ole pieni asia.

Kotona muistin hautajaiset.

Muistin virren.

”Päivä vain ja hetki kerrallansa.”

Se kohta kosketti minua jo silloin. Nyt se koskettaa vielä enemmän.

Työikäisenä tuon säkeen saattoi ymmärtää lohdutuksena kiireen keskellä. Että ei tarvitse jaksaa kaikkea kerralla. Että huominen saa tulla vasta huomenna. Että Jumala kantaa päivän kuormat ja antaa levon hetket.

Eläkkeen alkuvuosina sen saattoi ymmärtää vapauden lauluna. Nyt on aikaa. Nyt saa mennä päivän ja hetken kerrallaan.

Mutta vanhenevalle ihmiselle, kuusitoista vuotta eläkkeellä olleelle ja vaikeasta sairaalajaksosta hengissä selvinneelle ihmiselle, se merkitsee vielä enemmän.

Päivä vain.

Ehkä todella vain päivä.

Hetki kerrallansa.

Ehkä todella vain tämä hetki.

Ei pitkää varmuutta. Ei suurta hallinnan tunnetta. Ei oikeutta vaatia lisää vuosia, lisää voimia, lisää terveyttä, lisää aikaa. On tämä päivä. Tämä hengenveto. Tämä hiljainen mahdollisuus olla vielä olemassa.

Se tekee nöyräksi.

Ja joskus surulliseksi.

Mutta myös kiitolliseksi.

Olen alkanut ajatella omaa kuolemaani enemmän kuin ennen. En koko ajan, en synkästi enkä toivottomasti. Mutta se on tullut lähemmäksi. Se ei ole enää vain yleinen totuus, joka koskee ihmiskuntaa. Se on minun totuuteni. Minäkin kuolen. Minustakin tulee joskus muisto. Minun tavarani jäävät jonkun toisen järjestettäviksi. Minun sanani päättyvät. Minun keskeneräiset ajatukseni jäävät kesken.

Se on outo ajatus.

Ja silti se on kaikkein tavallisin ajatus maailmassa.

Kaikki ennen minua ovat kulkeneet sitä kohti. Kaikki minun jälkeeni kulkevat sitä kohti. Ei siinä ole mitään poikkeuksellista. Mutta jokaiselle se on silti oma, ainutkertainen tie.

Kun katson omia poikiani, tämä ajatus saa vielä yhden sävyn.

He ovat aikuisia miehiä. Heillä on omat elämänsä, omat vastuunsa, omat huolensa ja omat ilonsa. En voi enää olla heidän elämässään samalla tavalla kuin joskus olin. Eikä tarvitsekaan. Isän tehtävä muuttuu vuosien mukana. Ensin kannetaan, sitten ohjataan, sitten seurataan kauempaa, ja lopulta ehkä vain siunataan hiljaa mielessään.

Mutta heidän ikääntymisensä muistuttaa minua omasta iästäni.

Kun lapsi lähestyy viittäkymmentä, isä ei ole enää nuori vanhus. Hän on jo selvästi vanha mies, vaikka ei sitä joka päivä itselleen sanoisikaan.

Tämä ei ole valitus.

Se on toteamus.

Ja myös kiitoksen aihe.

Olen saanut elää niin kauan, että olen nähnyt lasteni vanhenevan. Sekin on lahja. Kaikille sitä ei anneta.

Mitä minä siis teen tällä tiedolla?

Ehkä en mitään suurta.

Ehkä minun ei tarvitsekaan tehdä mitään suurta.

Ehkä minun pitää vain opetella elämään jäljellä olevat päiväni vähemmällä kiireellä ja suuremmalla lempeydellä. Ehkä minun pitää antaa anteeksi joitakin asioita, ainakin omassa mielessäni. Ehkä minun pitää lakata kantamasta joitakin vanhoja loukkaantumisia kuin ne olisivat vieläkin välttämättömiä. Ehkä minun pitää katsoa läheisiäni ja itseäni armollisemmin.

Ehkä minun pitää muistaa, että elämän arvo ei ole siinä, kuinka tarpeelliselta ihminen näyttää.

Vanhuudessa ihminen ei välttämättä enää tuota, johda, ratkaise, järjestä ja kanna samalla tavalla kuin ennen. Mutta hän on silti ihminen. Hän on silti Jumalan edessä yhtä arvokas. Ei siksi, mitä hän saa aikaan, vaan siksi, että hän on.

Tämän ymmärtäminen on vaikeaa ihmiselle, joka on pitkään elänyt tehtävien keskellä.

Minulle se on edelleen vaikeaa.

Mutta ehkä vanhuus opettaa sitä väkisin. Ehkä vaikea sairaalajakso opettaa sitä vielä kovemmin. Kun ihminen on sairas, hän ei voi rakentaa arvoaan aikaansaamisen varaan. Silloin ei auta tehokkuus, ei kokemus, ei entinen asema, ei edes vahva tahto samalla tavalla kuin ennen.

Silloin ihminen joutuu olemaan vastaanottaja.

Hoidon vastaanottaja.

Avun vastaanottaja.

Armon vastaanottaja.

Se on nöyryyttävää, mutta myös terveellistä. Ihminen, joka on tottunut pärjäämään, joutuu opettelemaan, ettei hän pärjääkään yksin. Ihminen, joka on tottunut tekemään, joutuu opettelemaan olemaan. Ihminen, joka on tottunut kantamaan, joutuu suostumaan kannettavaksi.

Ehkä juuri se toi kuolevaisuuden niin lähelle.

Ei vain se, että olin sairas, vaan se, että olin riippuvainen. Että kaikki ei ollut omissa käsissäni. Että elämä oli siinä, mutta ei hallittavana.

Tärkeämpää kuin se, mitä minusta aikanaan sanotaan, onkin se, millaisena astun Jumalan eteen.

Se ajatus hiljentää.

Silloin muisto hautajaisista muuttuu omaksi peiliksi. En enää muistele vain toista ihmistä, hänen elämäänsä ja hänen lähtöään. Muistelen myös itseäni tulevana vainajana. Itseäni arkussa. Itseäni muistojen kohteena. Itseäni sellaisena, joka ei enää puhu, selitä eikä korjaa.

Mitä silloin jää?

Toivon, että jäisi edes vähän hyvyyttä.

Toivon, että joku muistaisi jonkin hetken, jossa olin ihminen ihmiselle.

Toivon, että poikani ja lähipiirini voisivat ajatella minua armollisesti.

Toivon, että virheeni peittyisivät Jumalan armoon ja toisten lempeään muistiin.

Toivon, ettei minua muistettaisi vain työstä, kiireestä, sanoista ja mielipiteistä, vaan myös kaipuusta johonkin parempaan. Ehkä kaipuusta Jumalan puoleen. Ehkä siitä, että kaiken keskeneräisyyden keskelläkin yritin kulkea oikeaan suuntaan.

Se riittäisi.

Muisto hautajaisista tuli yllättäen, mutta ei ehkä sattumalta.

Kotona, pitkän sairaalajakson jälkeen, se muistutti minua siitä, että elämä ei ole itsestäänselvyys. Ei edes tämä päivä. Ei tämä aamu. Ei tämä oma koti. Ei se, että saa vielä istua sängyn reunalla, hengittää, ajatella, muistaa ja kirjoittaa.

Elämän syvin rytmi ei ole kiire.

Se on hengitys.

Se on rukous.

Se on päivä vain ja hetki kerrallansa.

Ja joskus se on luopuminen.

Minä olen nyt vanheneva ihminen. En enää eläkettä odottava enkä siihen totutteleva, vaan jo pitkään eläkepäiviä elänyt. Ja nyt myös ihminen, joka on palannut kotiin sairaalasta vähän toisenlaisena kuin sinne lähtiessään.

Sen sanominen ääneen tuntuu oudolta, mutta se on totta.

Olen matkalla kohti sitä rajaa, jota kukaan ei voi kiertää. En tiedä, paljonko matkaa on jäljellä. Ei sitä tiedä kukaan.

Mutta tämän päivän tiedän.

Tai ainakin tämän hetken.

Se annetaan minulle nyt.

Ja juuri siinä on vanhuuden ja sairaudesta selviämisen vaikea, mutta kaunis opetus: ei tarvitse omistaa koko tulevaisuutta. Ei tarvitse hallita loppuun asti. Ei tarvitse tietää, mitä ihmiset aikanaan sanovat. Ei tarvitse enää todistaa olevansa tarpeellinen samalla tavalla kuin ennen.

Riittää, että elää tämän päivän niin hyvin kuin osaa.

Päivä vain ja hetki kerrallansa.

Siihen minä yritän vielä opetella suostumaan.

Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com 

Jälleen kotona

Reilun kahden kuukauden sairaalajakso on nyt takana.

Ensin leikkaus ja kolmen viikon tehohoito Kuopiossa. Sitten kuukausi tehohoitoa Mikkelissä. Lopuksi vielä pari viikkoa kuntoutuksessa Mikkelin sairaalassa. Sellainen oli minun kevätretkeni, vaikka matkailumainokseen sitä ei ehkä kannata laittaa.

Keräkaali-Hannusta on kuitenkin kehkeytynyt jo melkein normaaliin elämään kykenevä ihminen. Vaikka itse sen sanonkin, niin melkoinen saavutus.

Juttelin Mikkelin teho-osastolla lääkärin kanssa ja pyysin häneltä vilpitöntä ja oikeaa arviota siitä, millaisessa kunnossa olin silloin, kun saavuin Kuopiosta Mikkeliin. Kaiken muun ohessa hän sanoi, ettei oikein uskonut miehen siitä enää nousevan.

Jälkeenpäin, kun olen lueskellut omia sairaskertomuksiani, olisin ehkä ollut taipuvainen varmasti itsekin samaan mielipiteeseen.

Mutta nyt olen kuitenkin kotona.

Se lause tuntuu yhä ihmeelliseltä. Se ei ole vain ilmoitus olinpaikasta. Se on melkein tunnustus. Olen kotona. Olen tässä. Hengitän. Kirjoitan. Jaksan jo vähän kulkea. Kaikki ei toimi niin kuin ennen, mutta jotakin hyvin olennaista toimii sittenkin.

Ja kaiken tämän keskellä on kulkenut mukana myös usko. Ei ehkä aina suurina sanoina tai tietoisina ajatuksina, vaan hiljaisena kannatteluna. Ortodoksinen uskoni ei ole ollut tässä vain taustalla oleva asia, vaan aivan todellinen voima, joka on auttanut jaksamaan, luottamaan ja pysymään kiinni elämässä silloinkin, kun elämä itse tuntui olevan hyvin hauraan langan varassa.

Valtava motivaatio parantua on ollut myös hyvä lääke. Ehkä paras lääke. Tai ainakin yksi parhaista. Sen rinnalla on ollut oma ja lukuisten ihmisten esirukoukset, läheisten rakkaus ja se syvä luottamus, ettei ihminen ole yksin edes silloin, kun hän makaa teho-osastolla koneiden, letkujen ja monitorien keskellä. Ne kaikki yhdessä ovat tuoneet hyvän lopputuloksen, ainakin olosuhteisiin nähden.

Sairaalassa liikuin loppuaikana jo rollaattorin avulla. Sitä ennen käytössä oli niin sanottu nojafordi, eli sellainen kävelyteline, jonka varassa ihminen näyttää samaan aikaan potilaalta ja vanhalta traktorilta.

Kotiin sain evääksi rollaattorin ja kävelykepin. Nyt päivän parin aikana olen ottanut jo muutaman askeleen ilman kumpaakaan apuvälinettä.

Ei sillä vielä maratonia voiteta. Ei ehkä edes lähikauppareissua. Mutta muutama askel ilman tukea on tässä elämäntilanteessa aika paljon. Se on pieni suuri voitto.

Fyysinen eteneminen on siis mennyt kohtuudella eteenpäin. Ihan samaa ei aina voi sanoa psyykkisestä kuntoutumisesta. Mieliala heittelee ylös ja alas, ja välillä uidaan varsin syvissä vesissä. Syystä tai toisesta lääkärit katsoivat, ettei asiaa tarvitse hoitaa lääkityksellä ainakaan näin kotona. Joten aivan omilla eväillä edetään ja mennään tässä asiassa. Ehkä kuitenkin hyvä niin. Itse teen joka tapauksessa parhaani tämänkin eteen.

Se ei ole aina helppoa.

On outoa tajuta, että ruumis ei ole ainoa, joka sairastamisen jälkeen toipuu hitaasti. Myös mieli tulee kotiin vähän jälkijunassa. Ihminen voi istua omassa olohuoneessaan ja silti jokin osa hänestä on vielä jossain sairaalan käytävillä, laitteiden äänissä, öissä, joista ei kunnolla muista, olivatko ne unta vai totta, harhaa vai todellisuutta. Välillä jokin pieni asia nostaa pintaan ison aallon. Välillä taas arki tuntuu ihan tavalliselta. Sitten se tavallisuus särähtää siihen, että ei jaksakaan sitä, minkä ennen teki ajattelematta.

Näissä kohdissa rukous on ollut enemmän kuin tapa tai ajatus. Se on ollut tarttumista johonkin itseä suurempaan silloin, kun oma mieli ei ole jaksanut kantaa itseään. Joskus se on ollut vain lyhyt huokaus. Joskus vain ristinmerkki. Joskus hiljainen tieto siitä, että joku toinen rukoilee puolestani, vaikka en itse osaisi tai jaksaisi sanoa mitään.

Mutta onneksi ihminen ei toivu yksin.

Tässä kohtaa on sanottava myös se, että suomalainen sairaanhoito toimii. Ja toimii loistavasti. Sain sairaalassa erinomaista hoitoa, ja sama jatkuu nyt kotona. Luonani käy parikin kertaa päivässä todellisia ammattilaisia hoitamassa ja tarvittaessa auttamassa. He osaavat työnsä, näkevät tilanteen ja suhtautuvat ihmiseen ihmisenä. Sellainen merkitsee paljon, kun oma vointi ja varmuus eivät vielä ole entisellään.

On suuri asia, että tällainen apu tulee kotiin asti. Siinä on jotakin hyvin konkreettista yhteiskunnan hyvyydestä. Meillä on järjestelmä, joka ei jätä ihmistä yksin, kun sairaalan ovi sulkeutuu takana. Kaikki ei tässä maailmassa toimi, mutta tämä toimii. Ja minun kohdallani se on toiminut paremmin kuin olisin osannut edes odottaa.

Onneksi myös lähipiirissä on aivan ihania ihmisiä.

Jo sairaalassa ollessani poikani järjestelivät asioita mallikkaasti. Samoin Eeva, joka yksin ja yhdessä pojanpojan kanssa siivosi ja laittoi kodin siihen kuntoon, että tänne oli hyvä ja helppo tulla. Sähkösänky siirrettiin makuuhuoneesta olohuoneeseen. Petja vei sohvan mennessään, ja pari laiskanlinnaa taisi lähteä kaatopaikalle vanhuuden vuoksi.

Mutta minä en sinne joutunut. Jippii.

Se on tässä vaiheessa ihan hyvä saavutus sekin.

On ollut aika rajua tajuta, että huhtikuun puolivälissä Kuopioon sairaalaan mennyt melko terve Hannu on nyt aika raihnainen, kotona yksin elävä vanha ukko, jäärä. Mutta onneksi en ole täysin toisten autettavissa. Pystyn itsekin melko lailla tekemään normaaleja kotitöitä. Vähän hitaammin, vähän harkitummin ja välillä taukoja pitäen, mutta kuitenkin.

Oli tietysti ihanaa, että Eeva oli täällä apuna kolme tai neljä päivää auttamassa minua. Ja sitä ennenkin, jo sairaalassa ollessani, hän järjesteli Jason kanssa kotia sellaiseen kuntoon, että minun on helppo toimia täällä. Löydän kaiken helposti. Tavarat ovat äärellään ja helposti saatavissa. Entisen arkistonhoitajan järkevästi järjestelemiä, josta en ehkä osaa kyllin kiittää. Mutta kiitän ja kiitän koko sydämestäni.

Kyllä siinä on oma siunauksensa, kun joku tietää, mihin tavarat kannattaa panna. Varsinkin silloin, kun itse ei vielä oikein tiedä, mihin kannattaisi panna edes itsensä.

Ruokahuoltokin on kohdallaan. Eeva teki ruokaa juhannusviikonlopuksi, joten senkin puolesta arki sai rauhallisen ja turvallisen alun. Seuraavalla viikolla ateriapalvelufirma toimittaa ruuat kotiin asti valmiina. Tämäkin on yksi niistä asioista, joita terveenä ei ehkä tule ajatelleeksi kovin paljon, mutta nyt sen merkitys on suuri. Kun voimat ovat rajalliset, valmis ruoka ei ole vain ruokaa. Se on arjen turvaa.

Ulos kaupungille en vielä oikein pääse. Eikä sinne lähteminen ehkä olisikaan kovin turvallista. Liikkumiseni on kuitenkin vielä sen verran hataraa. Mutta talon ulkopuolelle keinulle tai pienelle kävelylle voin toki mennä. En ole vielä rohkaistunut sitä tekemään, mutta jospa nyt säiden lämmetessä saisin senkin aikaiseksi.

Ehkä sekin on yksi etappi. Ei suuri matka, ei sankarillinen paluu kansan keskelle, vaan käynti pihakeinulla. Siinä istuminen ja hengittäminen. Se, että kuulee ulkoilman ja lintujen äänet ilman sairaalan ikkunoita välissä. Sellaiset asiat näyttävät nyt toisenlaisilta kuin ennen.

Tämä sairaalajakso ja sairastaminen, jos sitä nyt sillä nimellä voi kutsua, on vienyt paljon. Se on vienyt voimia, muistia, lihaksia, varmuutta ja entistä huolettomuutta. Mutta samalla se on tuonut mukanaan myös aivan uusia näkökulmia.

Olen aina arvostanut elämää, mutta arvostuksen laatu on muuttunut. Paremmaksi, luulen. En ehkä enää arvosta elämää vain suurina suunnitelmina, työnä, tekemisenä, onnistumisina, selviytymisenä ja suorittamisena. Nyt arvostan sitä myös pieninä asioina. Sitä, että pääsee itse vessaan. Sitä, että kahvi maistuu taas kahvilta. Sitä, että joku käy katsomassa. Sitä, että joku soittaa. Sitä, että voi sanoa: tänään jaksoin vähän enemmän kuin eilen.

Olotilani on tuonut esiin aivan uusia piirteitä ystävistäni ja etenkin lähipiiristäni. Mutta myös itsestäni. Kaikki, mitä ihmisestä paljastuu kriisin keskellä, ei ole aina kaunista katsottavaa. Välillä olen ollut kiukkuinen, väsynyt, epätoivoinen ja varmasti rasittavakin. Mutta samalla olen huomannut myös sen, että minussa on ehkä enemmän sitkeyttä kuin olisin arvannut.

Tai ehkä sitkeys ei aina edes ole omaa sitkeyttä. Ehkä se on sitä, että toiset kannattelevat, kun itse ei jaksa. Ehkä se on läheisten rakkautta, hoitajien ammattitaitoa, ystävien yhteydenottoja ja monien ihmisten rukouksia. Ja ennen kaikkea ehkä se on Jumalan armoa, joka kantaa silloinkin, kun ihminen itse ei oikein kanna mitään.

Tämä on ollut yksi merkittävimmistä asioista, jonka olen tämän “projektini” aikana oppinut. Oman ortodoksisen uskoni valtava voima on tullut näkyväksi tavalla, jota en olisi osannut etukäteen kuvitella. Olen saanut kokea sen monella eri tavalla. Se on kannatellut silloin, kun mikään muu sairaalan yksinäisyydessä ei kantanut. Se on ohjannut oikeaan suuntaan ja avannut elämääni uudella tavalla.

Usko ei poistanut kipua, pelkoa eikä epävarmuutta. Se ei tehnyt minusta sankaria eikä muuttanut sairautta helpoksi. Mutta se antoi suunnan, kun suunta katosi. Se antoi kielen hiljaisuudelle, kun omat sanat loppuivat. Se antoi turvan silloin, kun kaikki muu oli epävarmaa.

En osaa enkä edes halua selittää sitä puhki. Uskossa on jotakin sellaista, mikä ei aina taivu järkeväksi kuvaukseksi. Sen vain tietää, kun se kantaa. Sen tietää silloin, kun rukous ei ole kaunis lause, vaan hätäinen huokaus. Sen tietää silloin, kun oma voima on poissa, mutta jokin voima pitää silti kiinni. Sen tietää silloin, kun tuntuu kuin joku seisoisi sairaalasängyn vieressä valvomassa. Sen tietää silloin, kun ihminen joutuu myöntämään, ettei hän hallitse omaa elämäänsä, mutta ei silti ole hylätty.

Tässä kaikessa ortodoksinen usko ei ole ollut minulle koriste tai lisäosa. Se on ollut kaiken perusta. Se on ollut rukousta, pyhien esirukousten turvaa, kirkon kantavaa muistia ja sitä hiljaista varmuutta, että Kristus on läsnä myös siellä, missä ihminen on kaikkein heikoimmillaan. Ehkä juuri siellä Hän on kaikkein selvimmin läsnä.

Pääni toimii, joten kuten. Sen varmasti tästä blogistakin voi ehkä jotenkin huomata. Mutta jotakin jäi toki matkan varrelle. Aikakäsityksen hämärtymistä ja jonkin verran muistamattomuutta, mutta usein varsin pienistä ja onneksi vähäpätöisistä asioista. Paljon muistia on toki jo palannutkin. Samoin makuaisti.

Aiemmin kaikki suuhunpantava maistui melkein samalta. Nyt alkaa löytyä jo erilaisia makujakin. Se on kummallinen ilo. Kun on ollut tilanteessa, jossa lähes kaikki on epävarmaa, jopa makuaistin palaaminen tuntuu pieneltä lahjalta. Ei ehkä ihan fanfaarien arvoiselta, mutta ainakin hiljaisen kiitoksen.

Vahva motivaationi leikkauksen ja sen jälkeisen ajan keskellä on kantanut pitkälle. Se on ollut varmasti paras lääke kaikkeen. Tai ainakin yksi niistä lääkkeistä, joita ei annostella milligrammoina. Sen rinnalla ovat kulkeneet rukous, läheisten rakkaus, ammattitaitoinen hoito ja Jumalan armo. Niiden avulla jatkan elämääni.

Tai ehkä pitäisi sanoa näin: jatkan uutta elämääni.

Se ei ole ihan sama kuin entinen elämä. Se on hitaampi, hatarampi ja nöyrempi. Siinä on rollaattori eteisessä, kävelykeppi käden ulottuvilla ja nyt sähkösänky olohuoneessa. Siinä käy hoitajia, siinä tuodaan ruokaa kotiovelle, siinä mitataan voimia uudelleen päivä kerrallaan. Mutta siinä on myös paljon kiitollisuutta. Ei sellaista juhlapuheiden kiitollisuutta, vaan vähän kömpelöä, hiljaista ja välillä kyyneleistäkin kiitollisuutta siitä, että olen saanut tulla vielä kotiin.

Päätän nyt ainakin toistaiseksi tämän sairaalablogijuttusarjan tähän.

Hyvää juhannusta ja kesää kaikille, jotka ovat viitsineet näitä jupinoitani lukea!

Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com

PS. Tämä blogijuttu on seitsemäs tarina tässä omassa "sairaalasaagassani" - kotoa Kuopion ja Mikkelin sairaaloitten kautta takaisin. Jos haluat lukea kokonaisuuden ns. kronologisessa järjestyksessä, aloita jutusta "Uusi elämä" ja jatka sitten seuraavat: "Taistele isä, taistele!", "Kaksi minuuttia vai kaksi viikkoa", "Kotiin", "Elämä kantaa" ja "Byrokratian hampaissa", jota seuraa sitten tämä viimeinen osa.
Mielenkiitoisia lukuhetkiä, joita voit tarvittaessa kommentoida.

HAP

Byrokratian hampaissa

Suomessa on varmasti maailman paras sairaanhoito.

Tämän sanon ihan vakavissani, sillä olen viime aikoina joutunut katsomaan sairaalamaailmaa aika läheltä, välillä vähän liiankin läheltä. Olen sairaalassa ollessani saanut sellaista hoitoa, että en usko, että monessa muussa maassa olisin saanut samanlaista. Olen siitä iloinen, onnellinen ja ennen kaikkea kiitollinen.

Kiitos sairaalalle.
Kiitos lääkäreille.
Kiitos hoitajille.
Kiitos kaikille niille ihmisille, jotka tekevät työtään täällä usein kiireen, paineen ja kaikenlaisten yllätysten ja välillä jopa hankalien potilaiden keskellä.

Silti sairaala on sairaala.

Ja sairaala on myös byrokraattinen laitos. Moni asia toimii täällä monen mutkan kautta, vaikka joskus ajattelisi, että saman asian voisi hoitaa hieman helpommallakin tavalla. Ei ehkä aina niin, että potilaan pitäisi muuttua oman hoitonsa projektipäälliköksi, selvitysmieheksi ja pienimuotoiseksi arkistovirkailijaksi.

Minä jouduin tässä näiltä osin hieman eräänlaisen byrokratian hampaisiin. Aluksi se otti ihan kunnolla päähän. Sitten totesin, että ehkä tämän asian voi hoitaa myös järkevämmin. Ja niin tein. Ihan itse, muilta kyselemättä, kuten jääräpäisellä vanhalla miehellä joskus on tapana.

Kun minut aikanaan siirrettiin Kuopion yliopistollisesta sairaalasta tänne Mikkeliin, sain mukaani kirjekuoressa papereita. Niissä kerrottiin Kuopiossa tehdyistä toimenpiteistä, operaatioista ja hoidosta. Kirjekuoren päällä luki selvästi minun nimeni. Siis minun nimeni, ei sairaalalle osoitettuna, vaan minulle. Olin pyytänyt ja saanut ne KYS:stä.

Siis minulle osoittettu kirje.

Ne olivat minun hoitoani koskevia papereita. Niissä kerrottiin, mitä minulle oli tehty, mitä oli tapahtunut ja millaisessa kunnossa olin sieltä lähtiessäni.

Samat tiedot eivät sitten syystä tai toisesta löytyneet täältä oman hyvinvointialueeni sairaalasta Mikkelissä. Hoitava lääkäri etsi niitä koneelta, Kannasta ja ties mistä sähköisistä järjestelmistä. Hän pohti ääneen, että missähän ne mahtavat olla.

Minä kuuntelin hetken ja sanoin sitten, että tuossahan ne ovat. Minulla. Kirjekuoressa.

Annoin kuoren lääkärille ja sanoin jotenkin siihen tapaan, että katso tuosta ja tuo sitten paperit takaisin.

Siitä se sitten alkoi.

Jonkin ajan kuluttua lääkäri totesi, että näitä papereita ei oikeastaan pitäisi olla minulla. Siis minua koskevia papereita. Papereita, joissa kerrotaan minun hoidostani, minun leikkauksestani, minun sydämestäni ja minun elämästäni.

Minulla ei siis muka pitäisi olla niitä papereita eikä tietoa niistä.

En ole juristi, enkä edes esitä sellaista. Mutta ihan maalaisjärjellä ajatellen tuntui hieman oudolta, että potilaalla ei saisi olla omia hoitotietojaan. Ei se kai nyt ihan niin voi mennä.

Väitin tietysti vastaan ja pyysin papereita takaisin.

En saanut niitä.

Tätä kirjoittaessani en ole vieläkään saanut niitä takaisin.

Tunnettuna jääräpäänä minulla oli suuri halu nostaa asiasta pienimuotoinen kalabaliikki. Sellainen asiallinen mutta kuuluva. Ehkä vähän sellainen, jossa vanhan boomerin ääni kohoaa ja kulmakarvat tekevät oman liturgisen nousunsa.

Mutta koska lääkäri vaikutti kuitenkin ihan mukavalta ja lääkärin työnsä osaavalta, asialliselta ihmiseltä, ajattelin, että ehkä tästä päästään vähemmälläkin. Ei tässä nyt tarvitse kaikkia tykkejä kerralla kaivaa esiin. Joskus viisaus on sitä, että ei ala riidellä, vaikka mieli tekisi.

Niinpä tein netissä Kuopion yliopistolliseen sairaalaan virallisen tietopyynnön ja pyysin samat paperit uudestaan itselleni. Tällä kertaa sähköisenä omalle tietokoneelleni. Sillä tavalla asia menee nyt virallista reittiä, alusta alkaen ja ilman että kenenkään tarvitsee asiasta enää kovin paljon nokkaansa koputtaa.

Minun osaltani tarina päättyy siihen. Hoitava lääkäri saa pitää ne paperit, jos niistä on hänelle iloa ja hyötyä. Minä pyydän omani uudestaan Kuopiosta.

On tietysti aiheellista kysyä, miksi minä niitä papereita niin kovasti halusin.

Aluksi halusin ne siksi, että halusin tietää, mitä minulle on tehty. Aika yksinkertainen syy. Kun ihminen on ollut isossa leikkauksessa, tehohoidossa, siirroissa, tutkimuksissa ja hoidoissa, joista osa on itselle vain sumuisia muistikuvia tai muiden kertomaa, alkaa jossain vaiheessa haluta tietää, mitä todella tapahtui.

En minä uteliaisuuttani niitä papereita halunnut. Halusin ymmärtää omaa elämääni ja tilaani.

Olisin käynyt papereita läpi myös ystäväni kanssa. Olisimme yrittäneet hahmottaa, mitä minulle ihan oikeasti on tehty, miten tässä pitäisi jatkossa toimia ja mitä asioita pitäisi ottaa huomioon. Kun muisti on osin hatara ja oma vointi vielä toipilaan vointia, paperit ovat joskus enemmän kuin paperia. Ne ovat eräänlainen kartta siihen maastoon, jonka läpi on jo kulkenut, mutta josta ei itse muista kaikkia mutkia.

Sitten tilanne muuttui. Ja kun tilanne muuttui, mielikin muuttui. Ehkä alkuperäinen tavoitekin muuttui. Minä vihelsin omalta kohdaltani pelin poikki ja päätin aloittaa prosessin virallisesti uudestaan. Tietopyyntö Kuopioon, paperit sähköisenä itselle ja asia sitä myöten selväksi.

Mutta tapahtuma toi kyllä esille tämän laitoksen byrokraattisuuden.

Sama byrokratia näkyy myös kotiutumisen lähestyessä. Nyt lähipäivinä, ensi viikon alussa, minun pitäisi päästä kotiin. Se on iso asia. Siitä olen kirjoittanut jo aiemminkin, että kotiinlähtö ei ole vain sitä, että ihminen nousee sängystä, laittaa vaatteet päälle ja kävelee ovesta ulos.

Etenkään silloin, kun ihminen ei vielä kävele niin kuin ennen.

Kotiinlähtö on kokonainen operaatio. Siihen liittyy apuvälineitä, ohjeita, lääkkeitä, kotihoitoa, liikkumista, tilaa, sänkyjä, tuoleja, peseytymistä, pukeutumista ja sen miettimistä, miten vanha mies saadaan jälleen mahtumaan omaan elämäänsä.

Ei vain asuntoon.
Elämäänsä.

Moni asia tuntuu olevan jonkin päätöksen, lausunnon, arvion, käynnin, kirjauksen tai muun vastaavan takana. En aina edes tiedä, mitä ne kaikki ovat. Mutta sen olen huomannut, että jos potilas ei itse ole asiassa aktiivinen, jokin asia saattaa mennä ohi.

Luojan kiitos pääni toimii vielä. Ainakin enimmäkseen. Ja osaan pitää puoliani, vaikka jalat eivät vielä aina kanna niin kuin haluaisin. Siksi olen yrittänyt selvittää, mitä kaikkia tukitoimia, apuvälineitä ja mahdollisuuksia minulla on, kun menen kotiin.

Tähän mennessä olen saanut tai olen saamassa kaiken sen, mitä olen toivonut ja tarvinnut. Se helpottaa paljon. Kotiinmeno ei sillä muutu kokonaan helpoksi, mutta se muuttuu mahdolliseksi.

Ja kotia on myös muokattu minun tuloani varten esteettömämmäksi kuin ennen.

Siitä suuri kiitos lähipiirille.

Heillä on todennäköisesti ollut aika kaoottinen työ tällaisen sodan jälkeen syntyneen vanhan miehen kodissa. Sellaisen miehen, joka on pannut talteen vähän kaiken. Varmuuden vuoksi. Koska eihän sitä koskaan tiedä, milloin jotakin johtoa, ruuvia, paperia, tuolia, laatikkoa, lehteä, kaikkia pariakymmentä vanhaa silmälasia tai muuta “ehkä vielä joskus tarpeellista” tavaraa tarvitaan.

Tällaisen ihmisen tavaroiden ja romujen seulominen ei varmasti ole ollut heille ihan pieni operaatio. Eikä ehkä kovin mukavakaan kokemus, ainakaan joka hetki. Mutta tulipa tuossa samalla tehtyä ennakoiva kuolinsiivous kaiketi myös.

Kerrotun mukaan kaksi isoa tuolia on jo mennyt kaatopaikalle. Sohva on siirtynyt vanhimmalle pojalle. Olohuone alkaa kuulemma muistuttaa enemmän tanssisalia kuin olohuonetta.

Se voi olla ihan hyvä asia. En minä siellä ehkä vielä tanssi, mutta olisi hyvä, että mahdun liikkumaan. Tanssisaliksi muuttunut olohuone voi tässä elämäntilanteessa olla oikeastaan aika kaunis ajatus.

Onneksi olin kaukaa viisas ja hankin jo ennen leikkausta itselleni sähköisen sängyn. Se helpottaa todennäköisesti huomattavasti elämääni ja oloani kotona. Varsinkin kun apuvälineyksiköstä käydään vielä asentamassa siihen ja muuallekin joitakin lisäosia.

Silloin vanha mies saadaan ehkä makuulle ja ylös ilman että koko taloyhtiö kuulee, millaisia ääniä ihmisestä voi lähteä, kun hän yrittää nousta väärästä asennosta.

Kaiken tämän keskellä olen taas kerran huomannut, että elämä ei ole vain suuria leikkauksia, isoja diagnooseja ja dramaattisia sairaalatarinoita. Se on myös papereita, kirjekuoria, apuvälineitä, tuolien siirtämistä, sohvan katoamista olohuoneesta, tietopyyntöjä, lääkärin lauseita ja sitä, että joku läheinen jaksaa raivata tilaa sinne, mihin minä olen palaamassa.

Se on aika paljon.

Vaikka byrokratia välillä ärsyttää ja vaikka vanha jääräpää minussa nostaa päätään, olen silti kiitollinen. Hoidosta. Ihmisistä. Avusta. Siitä, että olen vielä tässä.

Ja siitä, että koti alkaa vähitellen odottaa minua.

Eiköhän se tästä vielä elämäksi muutu.

Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com

 

 EDIT: Kirjekiista ratkaistiin lopulta hyvässä yhteisymmärryksessä hyvin. Kumpikin osapuoli myönsi olleen väärässä joiltain osin. Hyvä näin.

HAP

 

Elämä kantaa

 Sain hyvältä ystävältäni viestin.

Siinä oli mukana pari merkittävää sanaa, mutta joskus pari sanaa riittää enemmän kuin pitkä puhe.

Elämä kantaa.

Jäin katsomaan niitä sanoja. En vain lukemaan, vaan oikeastaan maistelemaan. Elämä kantaa. Kyllä. Niinhän se tekee. Sen olen näiden viikkojen ja kuukausien aikana saanut kokea niin konkreettisesti, ettei sitä oikein osaa enää pitää vain kauniina ajatuksena tai lohduttavana sanontana.

Elämä todella kantaa.

Mutta ei se kanna tyhjästä. Tai ehkä kantaa sittenkin, Jumalan armosta. Ihmisen puolelta se tarvitsee kuitenkin ympärilleen jotakin. Se tarvitsee käsiä. Ääniä. Rukouksia. Vierellä seisovia ihmisiä. Hoitajia, lääkäreitä, läheisiä, ystäviä ja niitä pieniä lauseita, jotka tulevat juuri silloin, kun ihminen itse ei enää oikein tiedä, missä on.

Minulle yksi näistä kantavista asioista on ollut ortodoksinen uskoni.

Se ei ole ollut mikään näyttävä asia. Ei mitään suurta hengellistä sankaruutta. Ei mitään sellaista, mistä voisi tehdä juhlapuheen tai kiiltokuvan. Enemmän se on ollut hiljaista kiinni pitämistä. Tai ehkä paremminkin sitä, että joku muu on pitänyt kiinni minusta silloin, kun minä en itse ole pystynyt pitämään kiinni juuri mistään.

Tämän sairaalajakson aikana oma uskoni on ollut myös koetuksella. Totta kai on ollut. Olisi outoa väittää muuta.

Olen miettinyt monta kertaa, miksi minulle kävi näin. Miksi juuri nyt? Miksi tällä tavalla? Miksi ihmisen pitää mennä näin lähelle rajaa ennen kuin hän ymmärtää, miten haurasta kaikki on?

Vastausta ei ole tullut.

Ehkä sitä ei tule koskaan.

Ehkä sen ei tarvitsekaan tulla.

Kaikkea ei tarvitse ymmärtää, vaikka ihminen mielellään haluaisi. Joskus riittää, että saa hengittää seuraavan hengityksen. Joskus riittää, että saa avata silmänsä ja huomata olevansa vielä tässä maailmassa. Joskus riittää, että joku todellakin sanoo: elämä kantaa.

Ja se kantaa.

Lapsena opittu usko, iltarukous, ristinmerkki ja kirkon hiljainen turva ovat tulleet minulle entistä tärkeämmiksi. Sellaiset asiat, joita ihminen kantaa mukanaan ehkä huomaamattaan vuosikymmenestä toiseen, nousevatkin yhtäkkiä pintaan, kun kaikki muu katoaa ympäriltä. Kun ei jaksa ajatella suuria ajatuksia, voi ehkä vielä rukoilla lyhyesti Jeesuksen rukousta. Kun ei jaksa puhua, voi ehkä sisimmässään huokaista hiljaisen rukouksensa Jumalan puoleen.

Ja uskon, että se huokaus kuullaan.

Pahimmassa vaiheessa en pystynyt puhumaan. Makasin vuoteessa ja tuijotin kattoa. Välillä olin tässä maailmassa, välillä jossakin aivan muualla. Ehkä siellä Peter Panin "Mikä-Mikä-maassa", ehkä jossakin sellaisessa paikassa, jolle ei ole nimeä. Aika ei kulkenut. Se ei edes seisonut. Se vain katosi.

Näin hirvittäviä harhoja. Kohtasin kuolleita. Kiersin maailmaa, ainakin omassa päässäni, Norjasta jonnekin Etelä-Eurooppaan ja sieltä taas ties minne. Välillä en ollut lainkaan tietoinen tästä maailmasta, vaikka silmäni olivat auki. Se on kummallista aikaa. Ihminen voi katsoa, mutta ei silti nähdä tätä todellisuutta. Voi kuulla jotakin, mutta mieli rakentaa siitä kokonaan toisen maailman.

Ja sitten kun tajunta alkoi vähän kirkastua, en siltikään pystynyt puhumaan.

Kaulani ympärillä oli lääketieteellinen laite, joka esti äänihuulten normaalin toiminnan. Läheisteni käydessä pystyin kommunikoimaan vain kirjoittamalla. Mustalla tussilla paperille. Lyhyitä lauseita. Ei mitään kaunokirjallisuutta. Ei pitkiä pohdintoja. Vain sen verran kuin jaksoin ja pystyin.

Otin nuo paperit talteen.

Muistoksi siitä elämänvaiheesta, jolloin puhe oli poissa, mutta elämä ei ollut poissa.

Suuren osan ajasta tuijotin kattoa. Tai olin jossakin, missä lie. Ajankäsitys oli täysin hämärtynyt. Ei ollut väliä, olinko siinä tilassa tunnin vai päivän. Vai useamman päivän. Todennäköisesti useammankin. Leikkauksen jälkeen olin Kuopiossa kolme viikkoa. Sen jälkeen siirryin Mikkeliin teho-osastolle, jossa olin kuukauden.

Tuohon ajanjaksoon mahtuu paljon.

Liikaa yhdelle muistille.

Osa siitä on kadonnut. Osa palaa mieleen välähdyksinä. Osa on kerrottu minulle jälkikäteen. Osa on sellaista, etten vieläkään tiedä, oliko se totta, unta, harhaa vai jotakin niiden väliltä.

Mutta yhden asian tiedän.

En ollut yksin.

Ennen leikkausta Kuopiossa isä Harri kävi tuomassa minulle ehtoollisen. Mikkelissä pyysin isä Mikon, ja hänkin toi minulle ehtoollisen teholle. En osaa selittää sitä lääketieteellisesti, eikä minun tarvitsekaan. Olen varma, että noilla hetkillä oli suuri merkitys paranemisessani.

Ehtoollinen ei ollut minulle silloin vain kirkollinen toimitus tai tuttu tapa. Se oli Kristuksen läsnäoloa siinä tilanteessa, jossa oma elämä oli riisuttu melkein kaikesta. Se oli lohdutusta, voimaa ja yhteyttä silloin, kun ruumis oli heikko ja mieli kulki hämärillä poluilla.

Kunnia Jumalalle siitä.

Koko ajan minulla oli myös vahva tunne siitä, että olen jonkin korkeamman varjeluksessa. Tai sanotaan suoraan niin kuin itse ajattelen: Jumalan varjeluksessa. Minun ei ollut tarkoitus vielä lähteä, vaikka lähellä kävinkin. Kun suljin silmäni, näin usein sänkyni vieressä valkoiseen asuun pukeutuneen hahmon. Kun avasin silmäni, siinä ei ollut ketään. Kun suljin silmäni uudelleen, hahmo seisoi siinä yhä.

Kuka tai mikä tuo hahmo oli?

Sen saa jokainen päätellä itse mielessään.

Minulla on siitä oma käsitykseni.

En tee siitä oppilauselmaa enkä suurta todistusta. Kerron vain sen, mitä koin. Sairaalasängyssä, kuoleman ja elämän rajamailla, ihminen ei aina tarvitse selityksiä. Joskus hän tarvitsee vain sen tunteen, että joku on vierellä. Että ei ole hylätty. Että pimeässäkin on valo, vaikka sitä ei silmillä näkisi.

Läheisilläni on ollut tässä kaikessa valtavan suuri merkitys.

Sitä ei voi sanoa liian monta kertaa.

He kävivät katsomassa minua joka päivä. He toivat mukanaan palasia tavallisesta elämästä. Kertoivat, mitä maailmassa tapahtuu. Mitä kotona tapahtuu. Mitä kuuluu ihmisille, paikoille ja asioille, jotka minulle ovat tärkeitä. He toivat sairaalahuoneeseen sen elämän, josta minut oli hetkeksi revitty irti.

He toivat toivoa.

He toivat elämänhalua.

He toivat muistutuksen siitä, että minulla on syitä palata.

Paraneminen ei ole vain lääkkeitä, leikkauksia, mittauksia ja fysioterapiaa. Ne ovat tietenkin välttämättömiä, ja olen äärettömän kiitollinen kaikille hoitajille ja lääkäreille. Mutta paraneminen on myös sitä, että ihminen haluaa parantua. Että hänellä on jokin syy yrittää nostaa jalkaa, vaikka se tuntuu lyijyltä. Jokin syy opetella uudelleen asioita, jotka ennen olivat itsestään selviä. Jokin syy kestää vielä yksi päivä ja sen jälkeen ehkä toinenkin.

Minulle nuo syyt ovat olleet hyvin konkreettisia.

Jumala. Usko. Rukous. Ehtoollinen. Läheiset. Lapset. Lapsenlapset. Ystävät. Koti. Kirjoittaminen. Se oma pieni maailma, jossa on vielä paljon keskeneräistä.

Minulla on vielä asioita tehtävänä.

Tuo ajatus on noussut monta kertaa mieleen. Ei suurena uhoamisena eikä minään mahtipontisena ohjelmajulistuksena. Vain hiljaisena toteamuksena. Minulla on vielä asioita tehtävänä. On vielä ihmisiä, joita haluan nähdä. Sanoja, joita haluan kirjoittaa. Kiitoksia, joita en ole vielä ehtinyt sanoa. Rukouksia, joita en ole vielä rukoillut.

Ja on elämää, jota haluan elää.

Ehkä juuri siinä on tämän kaiken luoma vahva motivaatio. Ei se ole pelkkää sisua, vaikka sitäkin ehkä vähän tarvitaan. Ei se ole pelkkää jääräpäisyyttä, vaikka sitä minussa lienee riittävästi. Se on jotakin syvempää. Se on kiitollisuutta siitä, että sain vielä jatkoaikaa. Se on rakkautta niitä kohtaan, jotka ovat seisseet vierellä. Se on luottamusta siihen, että Jumala ei ole jättänyt minua yksin edes silloin, kun minä en itse tiennyt, missä olin.

Elämä kantaa.

Nyt nuo sanat eivät ole minulle vain ystävän viestin kaunis lopetus.

Ne ovat kokemus.

Elämä kantaa hoitajan käsissä, kun hän nostaa ja kääntää. Elämä kantaa lääkärin rauhallisessa äänessä. Elämä kantaa papin tuomassa ehtoollisessa. Elämä kantaa läheisen katseessa, pojan sanoissa, ystävän viestissä, iltarukouksessa ja siinä hiljaisessa valossa, joka ei katoa, vaikka huone olisi kuinka hämärä.

Elämä kantaa, koska Jumala kantaa.

Ja ihmiset siinä mukana.

Kiitos, kun olette olemassa.

Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com