Koronapäiväkirja - New Era

Vuoden 2020 keväällä kirjoittelin vapaaehtoisessa vankeudessa ollessani koronapäiväkirjaa tänne blokiini. Silloinhan meidät vanhat ja vaivaiset pakotettiin melkein vapaaehtoisesti kotivankeuteen. No – sellaisessa minäkin elin melkoisen kotvan ja siitä kai alkoi oman vanhenemiseni melkoisen jyrkkä alamäki: fyysinen kunto on huonontunut selvästi ja viimeisimpänä alkaa liikkuminen olla jo kohta ihan vanhuksen oikeasti vaikeaa. Keppiä käytän jo silloin tällöin, muutoin ei-liukkaalla kelillä tai riittävän levänneenä jätän sen ulos mennessä pois.

Viimeisin episodi tällä vanhenemisen ja sairaanhoidon vaivalloisella tiellä oli sitten viimein – noin parin vuoden sitkeän odottelun ja moninaisten oikean elämän hurvituksista luopumisien jälkeen: KORONA. Positiivinen tulos niin koti- kuin virallisessakin sairaalan testissä.

Takana on samaan aikaan viisi Covid 19-rokotusta ja joulukuussa 2022 vielä influenssan kausirokotuskin. Silti ikään kuin salaa hiipien jouluna 2022 sain ylimääräisen joululahjan – en tosin tiedä mistä, keneltä ja tarkasti en edes tiedä, milloin.

Ajella köröttelin joulun jälkeen kotiin joulun vietosta lapsenlapsieni luota, kun suunnilleen seuraavana yönä kotiin palattuani se alkoi ensin kovalla yskällä, sitten omituisena olona ja viimein pahimmillaan yli 40 asteen kuumeena ja muina oireina.

Mikkelissä on koronan hoito alun hässäköiden jälkeen järjestetty näköjään nyt osin puhelinhoitona, etähoitona. Osin se toimii, osin siinä on vielä varmaan tarkistettavaakin. Kun soitin 116117-päivystysapuun, pyydettiin soittamaan koronainfoon, joka tosin ei enää silloin ollut auki. Kun sitten hankalan yön jälkeen soitin koronainfoon, sieltä pyydettiin soittamaan 116117-apuun. Sanottuani, että soitin jo eilen ja pyysivät soittamaan tänne, hana avautui ja alkoikin melkoinen ilotulitus – näin jälkikäteen arvioituna. Kaiken lisäksi ihan hyvä ilotulitus.

Ensin kyseltiin alkuun tarkat tiedot sairauksista, lääkkeistä ja muusta oleellisista tiedoista. Sen päälle ilmoitus, että soitetaan kohta takaisin, kunhan ensin hoitaja keskustelee infektiolääkärin kanssa. Juuri ja juuri ennätin sulkea puhelimen, kun soitettiin: lääkäri ottaa kohta yhteyttä ja kyseessä oli lisäksi vielä kiireinen ylilääkäri: No – hieman ihmettelin – siis että ihan ylilääkäri soittelee.

No kohta tulikin sitten soitto – ei tosin lääkäriltä – mutta hoitajalta ja lisää kysymyksiä ja selvisi, ettei tieto edellisen soiton loppupäätelmästä ollut tavoittanut tätä soittajaa. Siksi pyysi jälleen odottamaan seuraavaa soittoa, joka tulikin sitten taas melko nopsaan – nyt ylilääkäri soitti ja kyseli jälleen jotain ja ilmoitti sitten uudesta lääkityksestä, joka aloitetaan heti. Pyysi, että joku hakisi sen sairaalasta.

Soitin ystävälleni ja pyysin hakemaan lääkkeet. Lupautui ja soitin sairaalaan, mutta siellä ilmoittivat, että hoitaja tuo sen heti itse minulle. Jaa – no, mikä ettei. Hieman ihmettelin tosin, myönnän.

Kohta hoitaja jo seisoikin kotiovellani ja toi mukanaan kaksi erilaista lääkepakettia: aivan uutta suun kautta nautittavaa koronalääkettä ja verenohennuspiikkejä. Pakkauksessa ei ollut minkäänlaisia ohjeita, joten etsin ne netistä. Löytyivät suomeksi ja selvisi, ettei kyseessä ole kovinkaan tavallinen, laajasti ainakaan aiemmin jaeltu, kesällä Suomeen rantautunut lääke, jota siis ei saa apteekista. Kysellessäni aiemmin lääkäriltä, että mitä mahtaa maksaa nuo lääkkeet, hän kertoi niiden olevan ilmaisia. Jaa – katsoin kuitenkin netistä, mitä mahtavat maksaa. Suomessa ei hintaa löytynyt, mutta lontoolaisesta apteekista sitä sai 2100 punnalla eli noin 2500 eurolla – hups! Mites sitä minulle annetaan!

No kohta soi taas puhelin ja sain sieltä ohjeet lääkkeen käyttöön tarkemmin. Aiemmin lääkäri kertoi, mitkä omat lääkkeet piti varalta jättää tauolle haitallisten yhteisvaikutusten vuoksi.

Myönnän, että jo tässä vaiheessa olin päästäni pyörällä: en ollut tottunut omassa terveyskeskuksessani ja sairaalassani suinkaan tällaiseen palveluun. Olin tosin saanut hyvää palvelua useimmiten, vaikka joskus kai istuskelin tuntitolkulla tosi sairaana päivystyksessäkin. Mutta että tällainen hoito kotiin, se oli kyllä uutta.

No – sairastelun aikana ja sen jälkeen selvisi jotain. Essoten eli nykyisen Eloisan hyvinvointialueella soitetaan kaikille yli 66 vuotiaille koronaan sairastuneille ja laaditaan kai jonkinlainen henkilökohtainen hoitosuunnitelma ja soitetaan sitten useamminkin ja kysellään asioiden ja tervehtymisen edistymistä, varmistellaan hoidon sujuvaa edistymistä. Näin siis minullekin tapahtui.

Näin varmaan säästetään sairaalapaikkoja, kenties henkilökuntaakin ja saadaan aikaan melko hyvä efekti potilaalle: sinusta huolehditaan. Puhelinpalveluihin oli selvästi valittu tai ainakin valikoitunut osaavia ja sosiaalisesti taitavia työtekijöitä, joilla riitti aikaa, kykyä ja taitoa keskustella meidän monenlaisten sairastuneiden höpöttäjien kanssa.

Erityinen plus-lisä annettakoon henkilöstölle siksikin, että samaan aikaan oli menossa aikakauden kenties suurin terveydenhoitomuutos uusiksi hyvinvointialueiksi. Moni uudistuksen vaatima muutos laahasi pahasti jäljessä (puhelinkeskus, nettisivu, jne.), monissa asioissa oli epäselvyyksiä ja osin huonosti ja liian myöhään hoidettuja asioitakin, mutta nämä puhelinhoitajat hoitivat hommansa kiitettävästi.

Kun aivan muussa potilasasiassa (ei siis korona-asiassa) yritin soittaa erään poliklinikan osastosihteerille Mikkelin sairaalaan, puhelu meni kahdesti Savonlinnaan, eikä keskus tiennyt, mikä mahtoi olla Mikkelin polin ko. numero ja yhdisteli sitten taas Savonlinnaan. Nettisivulta ei saanut apua ja vielä 3.1.-23 puhelimen tiedotus kertoi, että "katso lisää tietoja Essoten sivuilta".

Kaiken kaikkiaan tämä korona ei ollut pelkkä sairauskokemus – poikani ilahdutti ja lohdutti minua jo taudin alkuvaiheessa sanoen, että näin minä saan kokea ainutlaatuisen sukupolvikokemuksen. Oli oikeassa, mutta ehkä väärin perustein. Ainutlaatuiseksi sen kohdallani teki tämä koko ihmeellinen prosessi, jossa tällainen tavispotilas prosessoitiin ennen kokemattomalla tavalla kotona tosi sairaasta niin terveeksi kuin tällaisen vanhuksen nyt voi saada.

Olen kiitollinen ja kiitän kaikkia prosessointiin osallistuneita ja eritoten kiitoksen vanhaan kunnon tapaan – papukaijamerkillä varustettuna – annan silti Ilmari O:lle, Johanna M:lle ja Hans G:lle. Olette oikealla alalla. Kiitos teille! 

 

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Muistamaton normaali

Kirjoitin edellisessä blogijutussani ”sivistyneestä hullusta”, joka ei ymmärrä sairautensa vuoksi olevansa ”hullu”. Entäs kun ei alkavan tai jo päällä olevan muistisairauden vuoksi ei enää muista olevansa normaali.

Dementia on nykyisin yhä useammin monen perheen ”uusi perheenjäsen". Oma isä tai äiti dementoituu, milloin mistäkin syystä – useimmiten Alzheimerin taudin vuoksi, mutta muitakin syitä on. Näin oli mm. oman äitini kohdalla.

Äitini muistisairauden syyksi kerrottiin vuosia sitten erilaiset multi-infarktit, jotka vaurioittivat aivoja pikkuhiljaa, ei siis yhtä suoraviivaisesti kuin mahdollisesti se Alzheimer. Taudin alku ja kulku lienee kuitenkin olut tavanomainen: se alkoi kukkaron etsimisestä.

Äitini hävitti alkuun siis usein rahakukkaronsa ja sitten he etsivät sitä isäni kanssa. Usein se löytyi heti, koska isä tiesi, että äidin tapana oli jättää kukkaro kirjahyllylle kirjojen päälle talteen. Alun hauskuus meni kuitenkin pian aivan muuksi, kun äidin mielestä kukkaron häviäminen oli isän syytä: isä oli hänen mielestään ottanut sen, varastanut rahat.

Tuo taudin kulun osa on hirvittävä asia avioliitossa. Se todella koettelee sitä. Isän ja äidin kohdalla evakkouden ja sotien jälkeen syntynyt liitto kesti kaikesta huolimatta, vaikka isä oli usein kovinkin väsynyt ja jopa turhautunut ja valmis vaikka eroamaan.

Nyt asiasta on jo kauan ja olen voinut seurata erilaisten tuttujeni kohdalla samojen oireiden ilmaantumista ja puolison tai lähipiirin suhtautumista tapahtuneisiin. Vaikka lääketiede on kehittynyt ja lääkkeet auttavat jo jonkin verran sairauden oireisiinkin ja etenkin etenemiseen, samanlaisia tuntemuksia olen ollut havaitsevani puolisoissa ja joskus sairastuneen ystävissäkin.

Tieto sairauden vaikutuksista ja oireista on lisääntynyt, mutta silti ne aina suurimmaksi osaksi yllättävät läheiset. Vaikka sanotaan, että esimerkiksi Alzheimer alkaa kehittyä jo monia, monia vuosia aikaisemmin, sitä ei useinkaan heti havaita ja aina se silloin yllättää ainakin vierellä kulkevan lähipiirin.

Hieman tietysti persoonasta itsestään on kiinni, havaitaanko muutoksia helposti vai ei. Jos on jo valmiiksi räiskyvä luonne, helposti hiiltyvä, epävakaa tai jotain vastaavaa, asian huomaaminen saattaa kestää. Sen sijaan meillä vakailla ja jäyhillä suomalaisilla, tapoihimme juurtuneilla ihmisillä sen saattaa havaita aikaisemmin outona käytöksenä.

Maailmalle lähteneet lapset, joka aikuisina näkevät vanhempiaan harvoin silmäkkäin, eivät aina erota tapausta, vaikka se olisi jo melko pitkällä. Usein lähellä ja melkein päivittäisissä tai ainakin viikottaisissa yhteyksissä olevat ystävät näkevät sen ensimmäisinä.

Mistä sen sitten huomaa? En ole asiantuntija tuohon vastaamaan, mutta joitain kokemuksia minullakin toki on ja niiden perusteella voisin arvailla. Monesi sairaudesta kertovat oireet jäävät tavallisten vanhuudesta kertovien oireiden taakse tai niitä siis pidetään vain vanhuuden aiheuttamina höperöitymisinä, ei muistisairautena.

Vanhuuteen liitetään usein lähes normaalisuutena kärttyisyys tai jopa ilkeilyn lisääntyminen. Mutta kun niiden oheen tulee mukaan kateutta, katkeruutta ja henkilöön menevää ilkeyttä, pitäisi hälytyskellojen ehkä soida. En ole oikea ihminen kertomaan, mitä silloin pitäisi tehdä, mutta itse – jos vielä olisin siinä tilanteessa – soittaisin terveydenhoidon ammattilaisille, joita nykyään on jo muistisairauksienkin osalta runsaasti.

Itse elin noita kokiessani ruuhkavuosia ja urakehitystä eläen ja kaikki piti kestää itse ilman mitään tai kenenkään neuvoja. Osin jopa oman äidin sairastuminenkin oli hyvä ettei salassa pidettävä ja hävettävä asia, jonka tiesivät vain harvat.

Hoitokodista, jossa äitini oli, en saanut mitään apua tai neuvoja. Usein äidin luota lähdettyäni – äiti oli kahden tunnin ajomatkan päässä kotoani – ensin itkin autossani parkkipaikalla rauhoittuakseni tapaamisen tuskasta ja surusta ja vasta sitten lähdin ajamaan kotiin. Silti yhdellä paluumatkalla ajoin auton tieltä osin liukkauden ja sohjon sekä väsymyksen vuoksi, mutta varmasti tapaamisen tuottamalla tunteella oli oma osansa. Tahallani tai tarkoituksella sitä en silti tehnyt, vahinko se oli ja melkein uusi auto meni lunastukseen.

Kun nyt olen seurannut sivusta joidenkin ystävieni kipuilua omien ystäviensä sairauksista, joita ei kuitenkaan ole vielä diagnostisoitu sairauksiksi ja siksi tilanne on terveen ystävän osalta hirveä. Edelleenkään tiedon lisääntymisestä huolimatta meillä ei ole aina eväitä suhtautua asiaan oikein eikä etenkään toimia jotenkin ystävää auttaen, hänen terveyttään ja elämäänsä parantaen ja siinä ohessa omaakin elämää kohentaen.

Itse kaiken edellä mainitun kokeneena en vieläkään osaa neuvoa tarpeeksi hyvin toista, mitä tämän tulisi tehdä. Asia on edelleen kipeä ja vaikea minullekin ja yhä usein palaan ajatuksissa äitini huoneeseen, jossa yhdellä käynnillä olen hänen poikansa, toisella käynnillä hänen puolisonsa ja kolmannella käynnillä tuiki tuntematon – joku vain. Silti joka kerta hänen luonaan vieraillessani kerroin kuulumiseni perhestäni, lapsistani ja lapsenlapsistani ja olen vahvasti sitä mieltä – vaikka joku toisin väittäisi – että osa viesteistäni meni perille. Ja se lohdutti ja lohduttaa yhä.

Hannu Pyykkönen
elämän makaaja
nettihoukka@gmail.com

Sivistynyt hullu (lue: outo)

Aika erikoinen sanapari. Voiko siis olla sekä sivistynyt ja hullu (lue: outo). Takuulla voi, sillä olen nähnyt sellaisia.

Ensimmäinen muistikuva jonkinlaisesta tämän tyypin edustajasta lienee opiskeluajoilta, jolloin opiskelemani aineen yhteen osa-alueeseen kuului vierailu B-mielisairaalassa. Kävelimme ryhmänä rakennuksessa ja yhtäkkiä eteeni tuli hyvin puettu ”sivistyneeltä hullulta” vaikuttava ihminen. Mies tervehti minua kohteliaasti ja tuttavallisesti ja kysyi vielä teititellen: ”Kuinka isänne voi?” Kesti hetken, ennen kuin osasin hämmennykseltäni vastata: ”Kiitos hyvin!”

Toinen muistikuva on sitten jo myöhempää ja ei ihan suora oma kokemus, vaan kollegan kokema. Paikkakunnalla oli opettajan sijaisena korkeasti oppinut ihminen, ihan tohtoriksi koulutettu, mutta jolla jokin ”palikka” oli hieman loksahtanut kohdiltaan ja hänen antamansa biologian opetus oli todennäköisesi osalle oppilasta todella mielenkiintoista, mutta osalle kauhistuttavaa. Näin siis etenkin seksuaalisuutta käsittelevissä aiheissa.

Niinpä sijaisopettajan esimiehen oman esimiehensä kanssa piti mennä kertomaan tälle omakotitalon ullakolla  yksin elävälle ihmiselle, että hänet on erotettu tehtävästään. Siinä paikalle mennessä he sopivat, että ollaan varovaisia sanoissa ja teoissakin. Sisälle päästyä ja rappuset kiivettyään, esimiehen esimies ei saanut saksalaismallista metsästäjän huopahattua päästään, kun hän kohdatessa tuon ihmisen, silmiä räpytellen totesi, että ”nythän on niin, että te olette hullu”. Eipä siinä tämän ihmisen lähimmällä esimiehellä ollut enää paljon muuta tehtävää, kuin yrittää huudon keskellä poistua asunnosta vaivihkaa.

Vaikea oikeastaan sanoa tuossa tilanteessa, kuka oli mitäkin, kuka hullu, kuka jotain muuta. Mutta melkoisen jatkokertomuksen tuo tilaisuus kuitenkin sitten hallinnossa aiheutti ja käsittelyyn tuli pinoittain A4-paperia eri instansseille niin mahdolliselta hullulta kuin esimiehen esimieheltäkin ja taisi esimieskin saada urakasta osansa.

Näillä kahdella esimerkillä yritin kuvata sitä, kun sivistyneen, osaavan, hyvin tai jopa korkeasi koulutetun ihmisen mielenterveys järkkyy, mitä siitä saattaa seurata. Hän itse ei omaa tilaansa näe eikä koulutuksesta huolimatta ymmärrä, puhumattakaan, että ymmärtäisi toimivansa hullusti. Vastaavasti ympärillä olevat sen hyvinkin näkevät ja mahdollisesti jopa erilaisin tavoin kokevat.

Samalla korkea koulutus antaa eväät naamioida tai häivyttää ongelmaa älykkään keskustelun, osallistumisen ja osaavan toiminnan taakse, kuitenkaan perusongelmaa hävittämättä. Se on ja voi hyvin kaiken aikaa ja aiheuttaa omat ongelmansa.

Aikanani leipätyössäni kohtasin tuonkin tyyppisiä ihmisiä ja onneksi tuon ensimmäisen esimerkin ohessa ilmaistu opiskelu ja saavutettu ohutkin tieto-taito edes hieman auttoivat asiaa kohdallani. Olin saanut oppia, miten suhtautua tuollaiseen ihmiseen, miten mahdollisesti käsitellä asiaa hänen kanssaan tai omassa päässäni, tapahtumahetkellä ja etenkin sen jälkeen.

Tuollaiset työtehtävät olivat melko lailla kuluttavia ja väsyttäviä, mutta onneksi niitä oli tuiki harvoin. Nyt eläkkeellä käytännön osaaminen ja siinä ohessa näköjään myös eräänlainen tuollaisten asiain sietäminen on huonontunut melkoisesti, kun ei ole tarvinnut tällaisten kanssa toimia. Jos tuollainen ihminen on osunut polkuni varrelle ja hän ei ole ollut läheinen, asian on voinu tyylikkäästi tai tyylittömästi – ihan miten vain – ohittaa.

Nyt kuitenkin viime aikoina on eräässä toisessa omimassani ”tehtävässä” tullut taas vastaan mahdollisesti tällainen ”tapaus”. Oman hataran arvioni mukaan kyseessä on kenties ihminen, joka on elämässään ja etenkin avioliitossaan pettynyt, myöhemminkin ilmeisesi työssään ja jopa harrastuksissaan, mahdollisesti jopa muunkin vapaa-aikansa piirissä kaltoin kohdeltu. Ja mikä huolestuttavinta – ilmeisesti jäänyt ilman tukea ja hoitoa, terapiaa. Nyt iän karttuessa älylliset käyttäytymisesteet poistuvat, älyllinen osaaminen on ainakin osin tallessa ja ongelmat vyöryvät erilaisina outoina käyttäytymisinä kaiken kansan keskelle ja siksi kai myös osittain minäkin niitä kohtaan.

Asian kohtaaminen ei ole minulle mieluisaa ja siksi välttelen kaikkea siihen liittyvää ja yritän sulkea niitä pois omalta polultani. En vain enää jaksa kiinnostua ja ryhtyä ”hoitamaan” minulle kuulumatonta asiaa millään tavalla. Haluan irti asiasta.

Sitä tässä pohdin ja siksi tämän kirjoitan, sillä asia ei ole helppo. Kaikkien meidän pitäisi olla lähimmäisiä toisillemme, mutta missä kulkee raja silloin, kun toinen ei ongelmaansa ymmärrä, ei näe sitä, ei osaa pyytää apua ja toimii niin kuin ennenkin, mutta hullun lailla. Ja hulluudellaan saa jopa minunkin mielenterveyteni uhan alle.

Enpä tässä oikein jaksa muutakaan tehdä, kuin joko toimia tuon alussa mainitsemani esimiehen esimiehen lailla: pidän kipparilakkini päässä ja totean:
”Nythän on niin, että te olette hullu!”
tai kuten kollegani teki: liukenen minäkin maisemista vähin äänin.

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

Seniorisome

Minun oli alkuaan tarkoitus kirjoittaa tämän niminen loppujuttu aiemmille mummo- ja pappasomejutuille, mutta ajateltuani asiaa riittävän kauan totesin sen aivan turhaksi. Kirjoitan nyt sen sijaan joitain arkisia ajatuksia, joita olen kokenut vanhetessani – etenkin kun tuo vauhti vanheta on viime aikoina senkin vain kiihtynyt ja erilaiset aiemmat digitaaliset "lelut" ovat enemmänkin vaihtuneet elämää ylläpitäviksi hoitolaitteiksi.

Vanheneminen ei kaiketi ole kivaa, näin luulen monien meidän vanhenevan ajattelevan. Aika vähän taitaa olla niitä asioita, joka paranevat vanhetessaan – me vanhukset kun emme ole viinejä. Runsaasti sen sijaan löytyy niitä asioita, jotka ovat entistä huonommin iän karttuessa.

En nyt puutu niihin lukuisiin remppoihin ja liikkumisongelmiin sun muihin enemmän fyysisiin ja ruumiillisiin sekä terveydellisiin ongelmiin, joita putkahtaa meille vanhuksille eteemme hyvä ettei joka päivä joku uusi. Keskityn tässä jutussa muunlaisiin ongelmiin, psyykkisiin ja sosiaalisiin, joita myös ilmaantuu melko lailla usein eteemme.

Kaikille lienee jo selvinnyt – jos ei muualta niin mediasta – se seikka, että monet vanhukset kärsivät yksinäisyydestä. Muistan vuosien takaa erään minua huomattavasti vanhemman, sodan kokeneen Päämajan upseeriystäväni, joka sitten kuoli yli ysikymppisenä. Menetettyään vaimonsa kuolemalle ja sen jälkeen kavereitaan, muistan hänen usein sanoneen, että on jäänyt tänne maailmaan melkein kuin vahingossa – yksikseen, unohtunut. Kaverit ja lähisuku – lapsia hänellä ei ollut – olivat kuolleet kaikki. Siksi vietimme mahdollisimman usein toisen vanhan ystäväni kanssa ns. triumfiraatin kokouksia milloin missäkin tätä yksinäisyyttä torjuen.

Itse en ainakaan vielä ole kärsinyt kovasti yksinäisyydestä. Se johtunee siitä, että minulla on lapsia ja lapsenlapsia ja hyviä kavereitakin, jotka ainakin ajoittain vierailevat luonani tai muuten pitävät yhteyttä minuun digitaalisilla laitteilla tai puhelimella. Todennäköisesti olen myös ainakin hieman jonkilainen erakkoluonne ja jossain määrin viihdyn yksinkin.

Viimeaikaisia ilojani on silti ollut mm. pojanpoikani, joka sai myytyä minulle keräämiään mustikoita hyvään hintaan. Iloani ja riemuani lisäsi tieto siitä, että hän oli onnistunut masinoimaan toisen mummonsa puhdistamaan ne keräämänsä ja myymänsä mustikat, mutta ei ilmeisesti kuitenkaan maksanut tuosta työstä mummolle. En tosin tiedä, saiko mummo mustikoita halvemmalla. Kauppiaan, siis yksityisyrittäjän, poikana, iloitsin, että jospa isäni ja ukkini ja aika monen muun esi-isäni ja sukulaiseni ammatti jollakin tavoin jatkuisi tulevaisuudessakin.

Yksinäisyys saattaa kai toisinaan olla – tai se saatetaan kokea – eräänlaisena yksin jättämisenä, tai joskus jopa ihan hylkäämisenä. Sitä en onneksi ole kokenut lähisukuni taholta sen suuremmin, mutta välillä on tuntunut, että joissain muissa vanhoissa tai tuoreemmissa ystävissäni merkkejä jostain tuollaisesta on ilmassa. Voihan tietysti olla, että vanhuksena taas kuvittelen ja pelkään vain pahinta, sen olematta se suuremmin totta, mutta …

Silti – edellä mainitut henkilökohtaiset reunaehdot huomioiden – on mielestäni joiltain osin selviä merkkejä, että minusta on alkanut tulla joillekin ystävilleni jos ei nyt ihan jäteongelma niin ainakin jotenkin muuten vain olen muuttunut tarpeettomaksi, hyödyttömäksi ja kenties jopa joksikin muuksikin ongelmaksi ja yhteydenpito on alkanut haalistua ja osin jopa loppunutkin. Muuttunut ainakin yksipuoliseksi, yksisuuntaiseksi.

Tuo on asia, joka todella on välillä tuntunut jopa pahaltakin. Siinä ikään kuin havahtuu huomaamaan olleensa itse väärässä jonkun ihmisen suhteen tai hänen suhteestaan minuun. Tulee melkein väärinkäytetyn, hyväksikäytetyn tuntuma, vaikka sana lienee hieman yliampuva.

Mutta näin lienee ollut maan sivu. Joillakin on ystäviä ja ”ystäviä” – toiset ovat vain ystävinä ns. hyödyllisiä hölmöjä, toiset jostain muusta syystä "ystäviä", joskus ehkä jopa sukusiteiden vuoksi pakollisia ystäviä. Mutta joka tapauksessa hylkäämisen tai torjumisen kohteeksi joutuminen satuttaa aina hieman tai enemmän – suhteen laajuudesta ja pituudesta sekä syvyydestä riippuen. Tulee mietittyä, miksi en huomannut tuota asiaa aiemmin. On siis hieman höynäytetyn olo.

Onhan noita satunnaisia ystäviä toki kadonnut matkan varrella ajoittin, kuka mistäkin syystä, mutta on olemassa joukko ihmisiä, joita ihan oikeasti on luullut hyväuskoisena ystävikseen, mutta mitä sitten lienee tapahtunutkaan. Tietysti mietityttää myös se, miten itse olen kenties syyllinen asiaan?

Onneksi tuo joukko ei ole – ainakaan vielä – kovin suuri ja siksi ei kai ainakaan vielä kovin suuri ongelmakaan. Mutta pahoittanut se on silti mieleni jossain määrin. Nyt kun vanhuksena – ja etenkin koronakaranteessa – on ollut kaiketi liiaksi aikaa ajatella ja pohtia syntyjä syviä – tällaisiakin.

En ryhdy nyt sen suuremmin pohtimaan – miksi näin tapahtuu. Se lienee suurempikin kysymys, tiedä häntä. Mutta osasyyllinen löytyy varmasti itsestänikin. Vanhenemiseni on heikentänyt varmasti myös omia sosiaalisia taitojani ja toimintaani, kenties sietokykyänikin. En ole ollut itse yhteydessä heihin riittävästi ja jos olenkin, olenko ollut joissain asioissa – vanhuuttani ja vaivojeni vuoksi – liian tyly, kieltäytynyt auttamasta, kohtaamasta tai jotain muuta vastaavaa. Mene ja tiedä!

Joten syytä löytyy varmaasi kuten sanonta kuuluu ”niin syystä kuin sepästäkin”. Siksi asiaa ei kai kannata kovinkaan perusteellisesti surra ja vaipua voivottavaan itsesääliin. Paras tapa välttyä pettymyksiltä on varmaankin olla edellyttämättä mitään keltään.
Näin kai se elämä vain menee!

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Pappasome - osa II

Enpä nyt tällaisena tyypillisenä pappana tajunnut, että edellisen blogijuttuni otsikkokin saattaisi aiheuttaa suuremman kolahduksen, mutta niin näytti kumma kyllä käyneen. Tosin käyttämäni sana ”suurempi” on tietysti suhteellinen tässäkin tapauksessa. Mutta – käytin mummo-sanaa hieman samassa mielessä kuin on vaikkapa pappa sanassa ”pappamopo” – siis ilman suurempaa sukupuolisidonnaisuutta, kuvaamaan vain tiettyä ikäpolvea, siis enemmän ikäsidonnaisesti.

Mie ja miun mopo.

Tosin asiayhteys, johon sanan sijoitin, oli ehkä enemmän feminiiniselle tunnepuolelle sijoittuvaa ja siksi kai valinta oli tuo, mikä oli. Mutta menköön nyt tämä toinen juttu toisella kenties makuliisimmalla nimellä, mutta edelleen ilman sukupuolisidonnansuutta mihinkään tiettyyn sukupuoliryhmään sen kummemmin liitymättä.

Mutta sanon vielä senkin, että ymmärrän hyvin, että ihminen – pappa tai mamma – älähtää usein tällaisen kalikan häneen kalahtaessa. Oletettavasti minäkin tein nyt juuri niin.

Tässä edellisen jutun eräänlaisessa jatko-osassa keskityn nyt hieman ehkä enemmän tiettyyn asiaosaamiseen, enkä siis suinkaan tarkoita taaskaan sitä, että se yksinomaan olisi pappojen ongelma, ellei nyt joku halua väkisin väärinymmärtää.

Näin meistä arveltiin 2010-luvulla. Miten lie nyt!

Some on tehnyt meistä somessa riehuvista ihmisistä helposti ”kaikkien tieteitten tohtoreita”. Onpa kyseessä sitten vaikka hevostenhoito tai kanoninen oikeus, meiltä löytyy kaikkeen vastaus, joka tietenkin on se ainoa oikea. Muistelen nähneeni joskus jonkun ihmisen some-esittelyssä tekstin: "aina oikeassa". Huumoria tai ei, ainakin ajan kuvaa.

On tietysti erittäin hyvä asia – ainakin tiettyyn rajaan saakka – että ollaan oikeassa. Raja lienee jossain tapauksissa sitten oikean ja väärän, toden ja valheen, kuvitelman ja realismin välissä. Ja samalla on sanottava, että mielestäni tämäkin kovin häilyvä oikeudentaju on usein seurausta nykyisestä sosiaalisen kulttuurin avoimuudesta tai ainakin luullusta avoimuudesta ja sen eritoten väärinkäytöstä.

Minulle kovinkin rakas aihe ”ortodoksisuus” on hyvä esimerkki tästä. Enpä koskaan entisessä elämässä uskonut, että somesta voi löytyä niin valtava määrä kanonisen oikeuden tai vaikkapa dogmatiikan huippuasiantuntijoita.

Tietääkseni on olemassa somesivuja, jossa vaikuttaa useita tällaisia eri alojen huippuja. Sieltä saa varman vastauksen vaikka siihen, ja onko jonkun alueen saama autonomia tai vaikka autokefalia pätevä vai ei ja onko sen myöntäneellä taholla moiseen oikeus ja millä perusteella myöntäjä voidaan lukea skismaatikoksi. Samoin siellä on vaikuttanut olevan runsasti erilaisten persoonallisuuksien – kuten vaikkapa "antikristuksen" – tunnistajia. Minun mielestäni oikeasti asiansa osaava Merja Merras kirjoittaakin eräässä blogijutussaan osuvasti tätäkin asiaa hieman sivuten puhuttaessa protestanttisista evankelistoista, että tällainen evankelista "opettaa raamattua oman käsityksensä mukaisesti, mitä milloinkin mieleen juolahtaa."

"Oikea tieto vs. valheellinen tieto" asiana näinä aikoina sivuaa hieman sellaistakin aihepiiriä, josta me kaikki olemme viime aikoina saaneet monenlaisia – sanoisin jopa karmaisevia – esimerkkejä. Vaikkapa siitä, että saman perheen jäsenetkään eivät näe asioiden oikeellisuutta tai edes tekojen oikeutusta samalla tavalla. Miksi toinen hyökkää ja tappaa toisia – onko se oikein vai väärin – oikeutettua vai syntiä? Mielenkiintoista on samalla tässä asiassa, että ”oikealla mielipiteellä” voi huoleti syrjäyttää toisen omaan arvomaailmaan liittyvän ja sieltä pulppuavan asian oikeellisuuden ja tehdä väärää asiaa mukamas oikein perustein.

Kun pohtii omasta mielestään oikeita syitä tuollaiseen arvojen jakautumiseen, voisi varmaan samalla miettiä, päteekö sama lainalaisuus mielipiteen ilmaisuun somessa.

Tuon asian perussyy eli jonkinasteinen aivopesu, vahva vaikuttaminen, on varmaan kaikessa mukana tavalla tai toisella. Ja juuri uskonto – eritoten ortodoksisuus – on oivallinen kasvualusta moiselle. Asiaa auttaa vielä, mikäli taustalla eli vaikuttamisen kohteena olevilla ihmisillä on normaalia matalampi koulutustaso. He eivät suuremmin vaikkapa vanhuuden takia seuraa maailman tapahtumia tai ovat kyllästyneitä huonoihin uutisiin, sotauutisiin. Lisäksi joillakin heistä saaattavat informaatiokanavat olla vähäisiä ja rajoitettuja ja vaatisi kenties syvemmälle päästäkseen jonkinlaisia uusia digitaitoja.

Silti olen itse vahvasti sitä mieltä, että ainakin tällaisissa tapauksissa kovinkin helposti noin yleisimminkin meistä somen käyttäjistä tulee melkoisessa määrin tyhmempiä kuin oikeasti ehkä olemmekaan. Usein vain laiskuuttaan, joskus ehkä edellä mainituista muistakin syistä johtuen.

Kun tuohon soppaan sitten sekoittaa sopivasti erilaisia monille meistä ikääntymisen mukanaan tuomia usein negatiivisia luonteenpiirteitä, kuten kärttyisyys ja ilkeilyn halu sekä "mukamas iän tuoma" oikeassa olemisen pakko, lienee soppa valmis.

Aika pian saamme lukea joltain somesivulta aivan uudenlaista dogmatiikkaa ja neo-ortodoksisuutta, joka suvaitsee kaiken ja vielä hieman enemmän. Teki tosin mieleni lisätä tuohon neo-ortodoksisuuden aiheuttajalistaan vielä yksi mieleeni tullut asia, mutta varovaisuuttani ja aikaisemman kirjoituskokemukseni mukaan sen pois jättäminen ja nimeämättä jättäminen tässä tapauksessa tällaisena ns. ”äidinmaito-ortodoksina” lienee viisaampaa.

Mutta tuossakin tapauksessa lienee taustalla tietty elämään ja vanhenemiseen liittyvä yleismaailmallisempi, jopa kenties geriatrinen syykin. Sitä voisi verrata vaikkapa joidenkin ruotsin-suomalaisten ihmisten kokemuksiin eräissä ruotsalaisissa vanhainkodissa:
Ihmiset ovat aikanaan muuttaneet kuka mistäkin syystä toiseen maahan, toisenkieliseen ympäristöön ja opetelleet siellä uuden tavan elää ja uuden kielen. Vanhetessaan ja sairauksista johtuvien älyllisten toimintojen heiketessä he unohtavat pahimmassa tapauksessa noissa vieraan maan vanhainkodeissa uuden kielensä ja puhuivat vain enää alkuperäistä äidinkieltään, kieltä, jonka ovat lapsena oppineet ja ikänsä käyttäneet, loppuaikana tosin toisen kielen ohessa. Näin voinee käydä, jos kielen tai kaiketi minkä tahansa asian oppii lapsuuden jälkeen aikuusuuden keskellä vain pinnallisesti vaikkapa pakon (muutto maahan, elämäntilanne) vuoksi.

Tilannetta huonontaa myös se, jos uusi, tuo toinen kieli tai uusi idea, aate on alkuaan huonosti ja pinnallisesti opiskeltu, ilman kielen tai aatteen syvimpien nyanssien tuntemista ja ilman tietoa kieli- tai aateopillisista hienouksista ja ilman sen kokoaikaista, kokonaisvaltaista kielessä tai aatteessa ja sen hienouksissa elämistä ja sen jatkuvaa harjoittamista. Vanha aate tai kieli pullahtaa kaiken uuden ja opitun ohi pinnalle kuin ongen koho syrjäyttäen uuden ja aiheuttaen yleensä jonkin verran hämminkiä.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmai.com

PS. Katsotaan nyt, saisinko kirjoitettua vielä yhden osan ja sen nimeksi voisi sitten jo laittaa sen suositellun hajuttomamman ja neutraalin seniorisomen.

H@P

Mummosome - osa I

"Give me five"

Olen viime aikoina huomannut usein ajattelevani, millaiseksi onkaan tuo aikanaan ihan mukavaksi kokemani some, sosiaalinen media, muodostunut viime vuosina. Yritin etsiä jonkinlaista kuvaavaa sanaa sille ja tuo otsikossa oleva lienee paras tämän asti löytämistäni.

Sosiaalisen median suosittuja ja helpoimmin käytettäviä alustoja (Facebook, Instagram, Twitter) on alkanut pikkuhiljaa valloittamaan suurten ikäpolvien huonotaitoiset vanhukset. Nuoriso on hakeutunut jo kauan sitten muille alustoille. Vanholta alustoille jääneiltä puutuu usein digiosaamisen jalo taito, mutta heillä yhä on taito roikkua jossain määrin ajassa mukana. Tai ainakin heillä on suuri halu roikkua siinä mukana. Digiosaamisen ohessa toki moni muukin mediataito – mukaan lukien liian usein lukeminen ja kirjoittaminenkin – ovat osalta pahasti hukassa tai mahdollisesti unohtuneet.

Netissä julkaistavaa tekstiä ei jakseta lukea, teksti on liian pientä tai sitä on liikaa. Katsellaan pelkästään kuvia ja tehdään mielipiteen muodostus sillä (kuvien) perusteella. Ja yleensä metsään menee. Samalla kun siinä on siis tuo jalo lukutaito rapistunut, se alkaa näkyä myös kirjoituksen poisjäämisenä ja teksti korvataan tyhmillä GIF-kuvilla tai muilla hymiöillä, joiden merkitystä ja käyttötarkoitusta ei edes täysin tunneta. Käytetään, miten käytetään, kun halutaan olla muka freesejä.

Hyvänä esimerkkinä ”give me five” eli ”heitetäänpä vitoset” hymiön käyttö rukoilemista tarkoittavana kuvana. Melko irvokas kommentti vaikkapa toisen sairauteen tai kuolemaan – heitetäänpä siis vitoset asian johdosta ja ollaan siis tyytyväisiä ja pidetään hauskaa - niinkö. Miten olisi, jos kuvan korvaisi vaikka huokauksella ”Herra armahda!”

Jotenkin on väkisin tullut tunne, onko vanhoista ihmisistä tosiaan tullut vanhetessaan hölmömpiä kuin ovatkaan. Oikeasti en haluaisi näin uskoa. Uskoisin, että vanhuksilla on elämänkokemusta ja osaamista, mutta ehkä ”väärällä sektorilla” nykyaikaa ja nykymediaa ajatellen.

Kun katselee nykyisin asiapitoista jotain somekanavaa, jonka tarkoitus on levittää tietoa jostain erityisestä tai tietysstä aiheesta, huomaa helposti noita vanhusten ”mediatiivisia oireita”. Julkaistua tekstiä ei lueta alkua pidemmälle, ei edes katsota onko aiheesta kirjoitettu jotain jo aiemmin tai jopa julkaistu sama juttu jo kertaalleen. Joten julkaistaanpa siis taas uudestaan.

Mielenkiintoinen tekstiuutinen ei herätä kiinnostusta, ellei siihen laita raflaavaa kuvaa. Ennen sanottiin, että luettava teksti ei koskaan saa ylittää yhtä A4-sivua. Nyt tuo hymyilyttää, kun yläraja lienee viidessä kuudessa rivissä. Joskus jopa pelkkä otsikko on tarpeeksi ellei jopa liikaa.

Pitänee tässä välissä myös sanoa ennen kuin tämän blogijutun kirjoittaja manataan syvimpää manalaan, ettei tämä kritisoimani käyttäytyminen suinkaan koske kaikkia vanhoja ihmisiä. Kyse on siis suurista ikäpolvista, laajoista ihmisjoukoista, jonne mahtuu monenlaisia ihmisiä.

Edelleen on tiukasti ja tyylillä ajassa mukana olevia vanhuksiakin – ja sanoisin että enemmän kuin ennen, mikä lienee normaalia, kun vanhustenkin määrä on kasvanut. Mutta paljon on myös sellaisia turhaantuneita, väsähtäneitä, yksinäisiä vanhuksia, joille netti tai tarkemmin ehkä some on jonkinlainen viihdyke, seuralainen ja kavereiden korvike tai joillekin jopa jälkipätemisen paikka, jossa voi näytää muille yhteiskunnan hänessä hukkaan heittämää, eläkkeelle siirretyn vanhuksen osaamista. Tällaiset vahukset eivät kuitenkaan usein suuremmin ole kehittäneet itseään vanhuuden aikana nykyisin vaadittavissa taidoissa, eivät osaa käyttää kunnolla erilaisia älylaitteita ja ovat kenties niitä, jotka muutama vuosi sitten vielä töissä ollessaan sanoivat, etteivät koskaan käytä tietokonetta, vaan pärjäävät kyllä ”vanhoilla konsteilla”.

Heistä alkaa tulla osa jonkinlaista ”diginiroitunutta massaa”, joka helposti määrittee kohta kaikki vanhuksille tarkoitetun informaation laadun, mediatarjonnan. Usein kuulee, kuin sanotaan, etteivät suuret joukot vanhuksia osaa käyttää laitteita, heillä ei ole laitteita tai he eivät halua käyttää laitteita – ja !!! mikä oudointa - heille pitää tuottaa kaikki media ja informaatio vanhoilla ja ajastaan jälkeen jääneillä konsteilla, yleensä paperilehdillä ja muutenkin kalliisti paperille painettuina ja kotiin kannettuina, ja joita he eivät sitten kuitenkaan osaa sen paremmin hyötykäyttää ja valittavat, kun se pitää ajoittain kantaa lehtiroskikseen. Eli hukkaan menee kallis ja aikaa sekä rahaa ja materiaalia nielevä homma.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

P.S. Jatkan seuraavassa blogijutussa aihetta hieman toiseltakin näkökannalta.

Somen välitestamentti

Some- ja sotaväsymys yhdistettynä iän mukanaan tuomaan vanhenemiseen, vaivojen lisääntymiseen ja voimien heikkenemiseen, mutta toivottavasti kenties myös ajan myötä selkeentyneenpään elämänkokemukseen, on syynä siihen, että allekirjoittanut alkaa nyt jälleen – varmaan sadannen kerran – jäähdytellä toimintaansa julkisessa somessa ja yleisemminkin netissä.

Noin parin vuoden koronavankeuden jälkeen on tulossa taas kesä, yksi niistä harvoista jäljellä olevista, jotka voin vielä elää ja nauttia melko terveenä tai ainakin liikuntakykyisenä. Sen voi varmaan käyttää paremminkin kuin istumalla tietokoneen ääressä.

Olen ollut mukana ortodoksisen tietosivuston Ortodoksi.netin toiminnassa sen alusta alkaen eli 2000 luvun alkuvuosilta. Varsinainen ensimmäinen nettisivu avattiin 2005, mutta olihan sitä jonkinlaista pöhinää toki jo ennen sitäkin. Eli kaksikymmentä vuotta nettitoimintaa – voi olla että – riittänee minun kohdallani ja voin ansaitusti ainakin vähän hellittää. Näin yritän uskotella itselleni.

Tämä ei tarkoita suinkaan Ortodoksi.netin loppumista tai lopettamista. Ei todellakaan, se ei ole edes minusta kiinni. Varsinainen perussivusto ja siellä oleva materiaali osoitteessa www.ortodoksi.net on ja säilyy ja kenties jopa lisääntyy turvallisessa ympäristössä ja meidän ulkopuolella, mutta ystävällisen yhteistyötahon palvelimella. Toimintaa sosiaalisessakin mediassa säilyy jonkin verran, mutta joitain rönsyjä on pakko leikata. Kaikkeen ei ylläpitäjien – tai tässä tapauksessa ainakaan minun – aika ja energia enää riitä – eikä oikein halukaan. Mutta onneksi on muitakin ylläpitäjiä kuin minä ja he jatkavat ja toiminta jatkuu, joskin ei ehkä ihan yhtä tiiviinä kuin ennen.

Somen sivuista väheneminen näkyy ensin lähinnä allekirjoittaneen huolta pitämissä Twitterissä ja Instagramissa. Nuo mediat ovat kumpikin aika lailla erilaisia. Noin ihan ”puskista otetulla” ja tarkoituksellisesti hieman hurtilla arviolla sanoen, Twitterissä olevat yrittävät olla enemmän ”akateemisia hifistelijöitä” ja Instagramissa enemmän ”sarjakuvien lukijoita”. Molempien ryhmien palveleminen on aika iso juttu ja ei välttämättä toimi samalla sapluunalla.

Twitterin vaste eli lukijoiden reaktiot tuotettuun materiaaliin eivät ole oikein vastanneet odotuksia ja siihen käytettyä aikaa ja energiaa. Ei siis ilmeisesti oltu tarpeeksi akateemisia. Instagramissa ongelma – jos nyt sellaiseksi voisi asiantilaa nimittää – on hieman toisenlainen. Lukijoiden mielenkiinto on enemmän – jälleen hieman ronskisti sanottuna – ”sarjakuvatasoa”, kun ylläpito sen sijaan haluaisi tuottaa sivulle enemmän asiaa. Kauniit kuvat ”myyvät” enemmän kuin kuvien sisällöt ja selitystekstit. Osittain asiaa vaikeutti vielä koko alustan julkaisutekniikan puutteet. Siksi sielläkin on syytä tasapainottaa vapaaehtoispohjalta tapahtuneen tuottamisen ja siihen käytetyn ajan ja energian suhdetta. Instagramissa – sen käyttöliittymän ”köpsyydestä” johtuen, käyttäjien netin osaamistaso vaikuttaa myös enemmän lukijamääriin.

Koko somehistorian ajan ainakin allekirjoittanutta on haitannut jatkuvasti vanhenevan netin käyttäjäkunnan passiivisuus ja jonkinlainen näköalattomuus uuden median funktiosta sekä osin ehkä meidän vanhojen ihmisten – tai ainakin suuren osan meistä – nettiosaamattomuudesta johtuva toiminta. Liian suuri joukko ei osaa käyttää nettiä ja eritoten somea riittävän monipuolisesti ja keskustelu – jos sitä nyt jotenkin saadaan aikaiseksi – on enemmän ”kuvakorttitasoa”, erilaisten hymiöiden ja gif-kuvien postittelua kauniiden suomalaisten sanojen sijaan.

Viestejäkin toki kirjoitetaan, mutta liian suuri osa kirjoittajista ei osaa korjata mahdollisesti viestiin luiskahtaneita kirjoitusvirheitä, saati sitten jotenkin muuten editoida viestiään, jos siihen syytä ilmenee. Jopa oman viestin poistaminen (jos siihen ilmenee syytä) on joillekin joskus ylivoimainen toimitus.

Nettiä pidetään liian usein Avun, Seuran tai jopa Seiskan ilmaisena korvikkeena, josta käydään hakemassa ilman sen suurempaa kritiikkiä täytettä lisääntyneelle vapaa-ajalle, lueskelemista jouten olon oheen. Sen merkitys monelle on kaikesta huolimatta enemmän viihteellinen kuin asiapitoinen. Siitä on tullut monelle enemmän viihdyttäjä, ei enää asiatiedonjakaja. Jakaja tosin siinä mielessä, että sivuilta on mukava jakaa viestejä ja asioita omalle sivulle jakolähdettä mainitsematta ja näin näyttää viisaammalta ja osaavammalta. Efekti on suunnilleen samanlainen kuin käytäisiin maitokaupassa näyttämisen halusta naapurin Teslalla eikä omalla pikku-Fiiulla.

Suomalainen somekeskustelu on myös ajoittain omituista. Tuo edellä mainittu addiktinomainen "kirotusvirheiden" korjaaminen liittyy myös siihen. Asiasisällön sijaan muutamat kyttäävät netissä enemmän sitä, onko pilkku oikeassa paikassa ja sana oikein kirjoitettu. Tämä aiheuttaa tietysti paineita joissain lukijoissakin kirjoittaa mitään vastauksia viesteihimme, ettei joutuisi heti ”pilkunnykyttäjien” hampaisiin. Sama efekti saattaa vaikuttaa toki joskus meihin karaistuneisiin sisällöntuottajiinkin.

Tällaisille ”nykyttäjille” suosittelen fb-ryhmää ”Aristoteleen kantapää” – sieltä löytyy vino pino kaltaisianne ja saatte pitää siellä hauskaa ihan keskenänne.

Samalla on kyllä sanottava sekin, että kirjoittamisen taito on myös taantunut, virheitä tehdään – joko ihan itse tai puhelimen automaattisen tekstin tunnistamisen avulla – ihan "älypuhelimen oikeasti" ja useasti viestin asiasisältö on joskus melko ”kryptinen” eikä julkaiseminenkaan aina katso sitä ympäristöä, mihin se kirjoitetaan. Piispan valintauutisen kommenttiin voidaan kertoa ilo lapsen silmälasien saamisesta. Iloinen asia todella, mutta kenties väärä paikka ilmaista tuota iloa. Jos ei ole luontevia paikkoja tuollaisten asioiden, ilojen, surujen ilmaisuun, eikä kykyä luoda sellaisia tai edes etsiä, näin helposti käy ja se on kiusallista jokaiselle – etenkin ylläpidolle.

Vihapuhetta olemme onnistuneet sivuillamme melko hyvin torjumaan, mutta emme perisuomalaisia älyttömyyksiä. Ne lienevät sitä aitoa suomalaisuutta, josta joku käyttää nimitystä ”suomalainen suoruus”. Turhan usein niissä näkyy melkoinen tahdittomuus ja jopa tahallinen tai ymmärtämätön ilkeys ja jonkinlainen älyttömyys vai olisiko se joskus vain oman pahanmielen purkamista – mene ja tiedä.

Hanna Vuorinen kirjoitti tuossa jo edellä kehutussa ”Aristoteleen kantapää” -sivustolla asiasta mukavan osuvasti:

”Väärään asiaan kommentointi vain sanomisen ilosta”
... Jos siis kirjoitan kokkikeskusteluun, että "kertokaa paras maito/kermapohjaisen lohikeiton resepti" niin heti joku vastaa: "Itse teen keiton aina veteen". Siis mitä hemmettiä? Tai toinen: "Mitä kivoja ja nättejä talvikenkiä suosittelisitte ekaluokkalaiselle tytölle?" Ja vastaus: "Mun pojalla on Kuomat." Paras oli ehkä se, kun joku kysyi nopeaa apua: "Miten sanotaan espanjaksi: toivottavasti myrsky laantuu yöksi" ja joku ehätti kommentoimaan: "Itse osaan vain saksaa, englantia ja vähän venäjää". Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa?

Tuollaisessa kovin perisuomalaisessa somemaailmassa siis elämme. Lienen viimeiset viisi vuotta jo silloin tällöin – vähintään kerran vuodessa – kertonut siksi halustani lopettaa, mutta sitten aina vain jatkanut kuitenkin jollakin tavalla toimintaa. Nyt yritän enemmän ja paremmin ja todella pyrin vähentämään toimiani netissä ja keskittymään enemmän muihin mukaviin asioihin, joita onneksi vielä on ja joita vielä tiedostan. Etenkin haluan tehdä näin, koska viimeiset pari vuotta olen istunut kotona ”vapaaehtoisessa koronavankilassa” ja on ollut liiaksikin aikaa nettityöskentelyyn. Nyt voisin tehdä ihan eläkeläisen oikeasti jotain muutakin.

Yksi syy aikaisempiin jatkuviin uudelleen jatkamisiini lienee ollut myös se, että en ole ollut tyytyväinen oman ortodoksisen kirkkoni (siis ei ortodoksikirkkoni) tekemään viestintään, jota normaalisti tapahtuu vain arkisin ma-pe klo 9-15 pois lukien (hieman häijysti sanottuna): aurinkoiset päivät, lasten juhlat, lounasaika, kahvitauot, avantouinnit ja muut rupatteluhetket. Viikonloppuisin, pyhinä ja juhlina, jolloin kirkko oikeasti elää, ei viestitä yleensä mitään yleensä teknisesti huonotasoisia, joskus jopa äänettömiä striimauksia lukuun ottamatta ja niitäkin tehdään täysin koordinoimatta, yhtenä pyhänä viisi, toisena ei yhtään.

Ehkä juuri siksi olen itse yrittänyt tuoda Ortodoksi.netin julkisessa viestinnässä esille mahdollisuuksien mukaan, että ortodoksinen kirkkomme (ei siis ortodoksikirkkomme) on globaali vaikuttaja maailmassa ja muuallakin kuin Suomessa tapahtuu ortodoksisessa maailmassa ja oikeastaan tapahtuu joka päivä – viikonloppuisinkin – paljon enemmän ja mielenkiintoisia asioita, joista on syytä kertoa myös suomalaisille. Hyvä esimerkki on nyt tapahtunut ortodoksinen sota kahden ortodoksisen valtion välillä. Kovin ovat olleet vähäisiä ne viestit tai piispojen tai patriarkan tai muiden kannanotot, joita kirkon virallisen viestinnän tai edes kirkon oman epävirallisemman someviestinnän kautta sodasta on meille välitetty.

Vaikea sanoa syytä tuohon, mutta arvailla voi – ja se sitten joko osuu tai ei. Viestinnän keskittyminen ja keskittäminen harvojen, eliitiksi itseään luulevan ”kirkollisen nomenklatuuran” monopoliksi liian vähäiselle henkilömäärälle – jopa pahimmillaan vain yhdelle – on suuri virhe ja liian usein sellainen haitta, joka karkottaa muut talon sisässä asiasta kiinnostuneet osaajat muualle puuhastelemaan muuta. Samalla tämän ainoan viestijän väsymisen ja turhautumisen osuus näkyy ja tuntuu ja vaikuttaa selvemmin. Viestinnän toteuttaminen ”muka muinaisten journalistisin” periaattein ("eihän tämä kuulu kirkolle") on joissain tapauksissa mielestäni enemmän laiskuuden peittelyä ja yliherkkää reagoimista mahdolliseen palautteeseen kuin oikeata asiaa. Se voi olla myös sumuverho jollekin muullekin – mutta mille? Siinäpä pulma!

Jo pelkästään itsepäinen hyvälle paperille painetun ”pressitiedottamisen” korostaminen ja innokas halu satsata siihen nykyisenä digiaikana kirkkomme vähäisiä ja hupenevia varojemme, osoittaa joko sen, ettei joko osata digitiedottamista ja on puutteita työajan järkevässä käytössä tai sitten on jotain muuta osaamisvajetta, jota näin peitellään. En tiedä mitä – kunhan arvailen joutessani ja harmissani. Sillä ihan eläkeläisen oikeasti: harmittaa!

Kirkon viestinnän yhteistyö ns. vapaaehtoispohjalta tapahtuvan kirkon ulkopuolisen someviestinnän kanssa on ollut vuosia täysin ala-arvoista ja asenteellista sekä henkilöön käypää. Siltoja on menneinä vuosina poltettu kuin Ukrainassa nykyään, ja aiheutettu sellaisia ”jumeja”, ettei niistä enää voi oikein selvitä näillä henkilöillä. Henkilökemia ei vain toimi ja ennustekin on huono. Siksikin ainakin minun on syytä astua syrjään.

Kuluneiden vuosien aikana on mennyt ja tullut niin somessa kuin muillakin erilaisilla alustoilla monenlaisia sosiaalisen median foorumeja, joista suurin osa on kuollut melko alkumetreillä. Useimmiten syynä on ollut keskusteluun osallistuneiden heikot sosiaaliset valmiudet ja asiaosaaminen ortodoksisuudesta keskusteluissa tai myös ylläpidon moderoinnin puute, ortodoksisen kirkon asioiden tai jopa netin syvimmän olemuksen osaamattomuus tai asenteellisuus, jopa joskus varmaan myös väsymys jankkaamiseen. Ryhmään ängenneet häiriköt, äärimmäisyysajattelijat, trollit, muutokseen kykenemättömät käännynäiset ja muut vastaavat, ovat melko pian tuhonneet keskusteluryhmän ”hengen” ja saaneet aikaiseksi ko. median loppumisen. Esimerkiksi kirkollemme tyypillinen ajattelu ”venäläisvastaisuus vai -myönteisyys” on jakanut somekansaa ja jakaa yhä jopa erilaisia keskustelufoorumeita ja valitettavasti myös niiden ylläpitäjiä.

Foorumeilla on usein ollut sama efekti nähtävillä kuin TV:n "Sana on vapaa" ohjelmassa ollut Ruben Stiller sen sanoi suunnilleen näin: "Nopeat tai kovaäänisimmät syövät hitaat ja hiljaiset!"

Toinen erottava tekijä niin tässäkin, samoin kuin joidenkin mukaan koko Suomen ortodoksisessa kirkossa, on jako ”Joensuu-ortodokseihin” ja ”muihin oikeisiin ortodokseihin” ja hännänhuippuna vielä niihin "mahdollisiin muihin ortodokseihin". Mitä tuo sitten oikeasti tarkoittaneekaan, sitä en tässä oikein uskalla julkisesti ryhtyä pohtimaan, koska tietoni tämän asian ”villakoiran ytimestä” lienevät vaillinaisia, epä-älyllisiä ja ilmeisesti vähemmän akateemisia – niin arvelen. Aiheesta olen tosin kuullut usein ”isojen poikien” paljonkin keskustelevan heidän mennessään nurkan taa tupakalle.

Parinkymmenen vuoden aikana noissa monissa muissa somekeskusteluissa jollakin tapaa mukana olleena on hiljalleen oppinut erottamaan jollain tavoin ”jyvät akanoista” ja tunnistamaan suurimmaksi osaksi ns. häiriköt tai vastaavat, joiden määritteleminen tosin lienee varsin henkilökohtainen ja siksi vaikea ja kentis jopa kiistanalainen asia. Ortodoksi.netin linja onkin tässä asiassa ollut tiukka. Jossain ryhmässä aiemmin häiriköineellä ei yleensä ole ollut asiaa ryhmiimme tai jos on päässyt sisälle ja jatkanut samanlaista laajemmin negatiiviseksi koettua toimintaa, henkilö on poistettu ryhmästä melko nopsaan. Riitely, ”bannaaminen” ja välien katkaiseminen jonkun ylläpitäjän kanssa on varmasti johtanut väliaikaiseen tai pysyvämpään nettiryhmästä erottamiseen, sillä silloin ylläpitäjä ei yleensä ole pystynyt moderoimaan tuon poistettavan henkilön viestejä bannauksen vuoksi.

Siitäkin huolimatta, että tällainen toiminta on aiheuttanut syytöksiä diktatoorisesta sensuroinnista, keskustelun rajaamisesta ja mielipide- ja sananvapauden rajoittamisesta, katsomme sen onnistuneen nykyisessä keskusteluryhmässämme tosi hyvin ja tuottaneen odotettua tulosta. Ryhmissämme ei suuremmin riidellä, ei panetella toisia ja käytös on ollut yleensä melko hyvää. Kritiikki toki sallitaan, mutta ei riitelyä eikä repivää ”eipäs-juupas”-keskustelua. Ja mikä tärkeintä, ylläpitoa ei suuremmin ole laitettu ”hirteen” tällaisesta toiminasta – enemmätkin päinvastoin.

Tämä tosin vaati alkuun melkoisen rajaamisen siitä, kuka saa aloittaa keskustelun ryhmässä. Pitkään oli niin, että sen voivat tehdä vain ylläpitäjät, nyt sen voivat tehdä kaikki, kunhan harkitsevat, mitä sinne ihan oikeasti saa ja voi laittaa ja mitä ei. Ei vihapuhetta, ei riitelyä, ei mainoksia, ei panettelua, ei asian vierestä olevaa henkilökohtaista, ortodoksisuudesta kaukana olevaa asiaa, jne. Samoin on viisasta välttää liian henkilökohtaisia purkauksia oman elämän vaiheista, suruista, murheista ja joskus ilostakin. Ne eivät oikein varsinaisesti ole yleisen – tässä tapauksessa ortodoksisuutta käsittelevän – ryhmän asioita, vaan ne on viisainta jättää omille sivuillensa ja keskustella niistä siellä omien nettituttujensa kanssa. Niin ja kannattaa tietysti seurata, mistä ryhmässä yleensäkin keskustellaan, jottei sitten laita samoja asioita taas uudelleen keskusteluun, vaan jatkaa jo aiemmin ko. asiasta aloitettua keskusteluketjua.

Joka tapauksessa näin mennään taas siihen asti, kun se toimii. Sitten kun ei toimi, hengissä olevat ylläpitäjät toimivat asian vaatimalla tavalla ja moderoivat.

Kiitoksia kaikille joka tapauksessa yhteistyöstä. Omat yhteystietoni ovat ennallaan ja tekemäni yhteistyö- ja avunantosopimukset eri ihmisten kanssa ovat edelleen voimassa ja ryhmän toiminta jatkuu kohdaltani hieman erilaisessa moodissa, mutta se jatkuu – osaltani ainakin jonkin aikaa, jos Luoja suo elinpäiviä ja voimia. 

 

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com


P.S.
Jutusta tuli hieman liian pitkä, mutta sekin on sitä itteäni ja voi olla että tällaisetkin vähenevät, tekstit lyhenevät tai jopa loppuvat ajan kanssa.

H@P