Rakas päiväkirjani 2.5.2021

Joessa on virrannut vettä litratolkulla sen jälkeen, kun ilmoitin taas vähentäväni netissä riippumistani. Moni ystävistäni epäili jälleen toimiani. Niinköhän moiseen pystyisin. Oli tullut kokeiltua tuota jo melko monta kertaa ja huomattua, etten pystynyt. Nyt tilanteen eteneminen näyttää hieman paremmalta. Jonkinmoinen valonpilkahdus on ajoittain näkynyt tunnelin päässä. Jospa sittenkin ...

Olen samalla yrittänyt edes hieman analysoida sitä, miksi moiseen offensiiviin jälleen ryhdyin. Varmaan syyn voi kuitata melko lyhyesti sanoilla: väsyin, kyllästyin, turhauduin. Mutta yritän nyt hieman avata itsellenikin noita sanoja.

Väsymiselle lienee helppo fysiologinen syy: vanheneminen. Olen nyt ollut jo reilun kymmenen vuotta eläkkeellä ja minulla on ihan hyvä syy ja lupa olla vanha. Samalla tähän vanhenemisen putkeen kuitenkin sattui tämä hemmetin korona, joka selvästi pitkitti luopumistani. Tarvitsin tylsiin vapaaehtoisiin karanteenipäiviin jotain tekemistä ja sitä netti toki antoi. Joten sain toki jälleen hyvän syyn lykätä luopumistani. Vanhan sananlaskun sanoin: ”Kyllä sika syitä löytää olla tonkimatta maata. Milloin on kärsä kipeä, milloin maa jäässä.” Luopumista olin toisin tehnyt jo monta kertaa aiemmin, milloin mistäkin syystä. Nyt tosin tuo todellinen vanheneminen alkoi jo tuntua luissa ja ytimissä.

Kyllästymiselle oli varmaan myös omat syynsä, jotka osin ovat varmasti sidoksissa tuohon vanhenemiseen. Olen touhunnut näiden erilaisten netti- tai vastaavien hommien kanssa jo varmaan reilut kaksikymmentä vuotta. Olen kokeillut kaikenlaisia uusia konsteja, opetellut ne ensin ja sitten toteuttanut sillä tavalla, kuin olen osannut. Osaamisen ja oppimisen vaatimusten määrä alkoi kasvaa vuosi vuodelta. Yhä enemmän piti osata ja oppia erilaista teknistä tietoutta, ohjelmia, koodeja ja termejä ja vanhenemisen tuomat oppimisen rajat alkoivat hiljalleen paukkua. Vaikka apuna olivat osaavat poikani, jopa pojanpoikani, halusin kuitenkin tehdä kaiken itse, etten olisi liiaksi riippuvainen jostain muusta, toisista. Se vääjäämättä johti kyllästymiseen, koska eihän minun toki eläkkeellä olisi ollut pakko moista tehdä.

Vaikka nuo kaksi edellistä syytä – vanhenemisen ja kyllästymisen – olisi voinut jotenkin hoitaa tai kiertää, kuten toisinaan aiemmissa luopumisyrityksissäni toki teinkin, taustalla vaani kuitenkin koko ajan se kolmas ja vaikuttavin syy: turhautuminen. Jos yrität uida vuolaana virtaavan joen poikki kerta toisensa jälkeen ja joka kerran jossain kohdassa melkein hukut jokeen väsymyksen tai kyllästymisestä johtuvan haparoinnin vuoksi, lopputulemana on pian tuo turhautuminen: miksi ihmeessä minun pitää yrittää uida joen poikki, kun tälläkin rannalla on ihan hyvä olla.

Turhautumisellekin on varmasti ollut omat syynsä noissa edellä mainituissa syissä, vanhenemisessa nyt ainakin. Mutta kyllä nykyinen nettimaailma ja etenkin se osa siitä, jossa tuli vietettyä liikaakin aikaa – some, sosiaalinen media – on muuttunut todella turhauttavaksi.

Somessa olijoiden määrä on lisääntynyt aivan hurjasti – mikä toisaalta on hyvä asia, näin tieto leviää paremmin. Mutta samalla tuo populaatio on muuttunut – rumasti sanottuna – tyhmemmäksi ja sivistymättömäksi. Syitä moiseen lienee lukuisia alkaen ihan koko kansamme sivistystasosta, koulutustasosta ja muista vastaavista. Ei ole kovin helppo purkaa tuota möykkyä, sen verran suuri ongelma se kohta – tai oikeastaan jo nyt – on.

Kirjaan tähän joitain omia havaintojani. Niin kauan kun netti oli nuorten temmellyskenttä, heillä oli sentään jonkinlainen moisen median tekninen osaaminen, jos vaikka älyllisessä osaamisessa ja perinteisessä tapakulttuurissa olikin ehkä ajoittain puutteita. Silti heillä – yllättävää kyllä – oli mielestäni parempi itsekontrolli siitä, mitä voi sanoa ja mitä ei. Nyt kun jo Kihniön mummokodin asukkaatkin surffaavat netin ihmeellisissä maailmoissa olemattomilla teknisillä taidoilla, se näkyy siellä outoina viesteinä, kummallisuuksina ilman selityksiä, viesteinä väärissä paikoissa ja monina muina vastaavina kummallisuuksina.

He toteuttavat toisinaan tätä nettitoimintaa ja keskustelua siellä ns. pierumenetelmällä eli samoin vaikutuksin kuin omaa sisäistä ilmanvaihtoaan: pierasta töräyttää voi aina ja missä vain silloin, kun se tuntuu tulevan, vaikutuksesta huolimatta. Ja välillä se ei aina olekaan pieru, joka tulee.

Jotenkin tähänkin sopii se vanha totuus, jonka eräs Ruotsin laivoilla työskennellyt on sanonut verratessa eläkeläisryhmiä ja opiskelijaryhmiä juhlimassa laivoilla. Hänen mukaansa eläkeläisillä on taito, muttei kykyä ja opiskelijoilla toisin päin: on kyky, muttei taitoa. Hieman asiayhteyksiä muutellen tuo sopii tähän netti- ja some-maailmaankin.

Nyt kun elämme melkolailla polarisoituneessa maailmassa, jossa useimmiten kaksi toisistaan erilaista ihmisryhmää ei ole oppinut kohtaamaan toisiaan, ei elämässä eikä netissä, se näkyy kaikkialla. Persoonallisuushäiriöiset, osin jopa psykopaattiset ihmiset pääsevät valtaan ympäri maailmaa, johtavat maita ja joukkoja, tekevät suurta tuhoa, jakavat kansaa vuohiin ja lampaisiin, vievät maailmaa kohti tuhoaan. Ei silloin ole ihme, jos netissäkin kuohuu ja tapahtuu jotain vastaavaa. Sielläkin kun on suuri joukko noita sosiopaatteja ja jopa psykopaatteja.

Olen itsekin saanut osan tuosta – sanoisinko sairaasta – kuohunnasta viime aikoina. Aiemmin ei sellaista ollut, mutta viime aikoina olen saanut erilaista outoa postia – viestejä ja kirjeitä – jotka lukisin mielestäni kuuluvaksi noiden sosiopaattien tekeleisiin, ihmisten, joilla ei todellakaan tunnu olevan ”kaikki muumit kotona”. Sekin turhauttaa. Ei minun eläkkeellä olijan, itseellisen ihmisen ole enää pakko altistua kuulemaan, lukemaan moista.

Netissä tuo ”nettisosiopatia” on laajempaa ja ehkä osin ei niin patologista kuin edellä kuvattu. Mutta mm. suurin osa somen keskustelupalstoista on mitä ilmeisimmin täynnä lähes ”professoritasoisia” kaikkien tieteen ja taiteen alojen tietäjiä, joiden tieto on ainoaa oikeaa ja ”varmasti totta”.

Ei siis ihme, että väsyttää, kyllästyttää ja etenkin turhauduttaa. Olen nyt yrittänyt löytää tekemisilleni ja energialleni uusia väyliä ja siinä hieman haparoiden ehkä jo jotain löytänytkin. On ihanaa huomata, ettei kuitenkaan ihan koko some-maailma ole korruptoitunut ja mädäntynyt. Terveitäkin tai ainakin riittävän terveitä oksia löytyy vielä, vaikka kyllä niissäkin jonkin verran jo syöpäläisiä löytyy, ja ne yrittävät nakertaa sielläkin oksaa poikki.

Tietokoneen oheen ja osin sijallekin olen löytänyt jälleen vanhoja tuttuja: kirjoja, valokuvia, musiikkia. Aikaa on enemmän itselle ja lähipiirille sekä ystäville ja tietysti tai toivottavasti – koronasta riippuen – matkustamiselle. Kirjoittamistakaan en ole vielä ihan kokonaan hylännyt, vaikka vähemmälle se on jäänyt ja tulee varmaa vielä vähenemäänkin. Vanhuus kun vaivaa sitäkin. Näkö heikkenee, oikeinkirjoitus takkuilee entistä enemmän ja laiskuus valtaa alaa. Mutta jospa jotain saisin aikaan silloin tällöin. Ainakin yritän. Itseni iloksi ja emmänkin omaksi ajankuluksi kuin muiden huviksi.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Done

Teki kovasti mieli laittaa otsikoksi mahtailevasti: Τετέλεσται (eli ”tetelestai”) tai sitten sama latinaksi ”Consummatum est”, mutta se olisi hyvinkin saatettu kokea jopa jumalanpilkaksi. Siksi laitoin siihen enemmän omaa maallista elämänpiiriäni ja näitä netti- ja bolgijuttujani lähempänä olevan suunnilleen samaa tarkoittavan englanninkielisen sanan, joka myös kuvaa tämänhetkisiä tuntojani.

Tämä blogijuttuni liittyy hieman myös edelliseen blogijuttuuni ollen eräällä tavalla sen jatke tai jopa joiltain osin eräänlainen päätepysäkki. Uudelleen eläköitymiseni on saavuttanut nyt mielestäni sellaisen lakipisteen, jolloin on hyvä sanoa: se on nyt tehty ja olen ehkä osaltani täyttänyt osan velvollisuuksistani jossain asioissa.

Toimittamani Ortodoksi.net-sivuston sisällöntuottaminen on ollut monisäikeistä puuhaa. Siinä on saanut ja joutunut moneen ja moneksi. Muistan hyvin sen hetken monta vuotta sitten, kun poikani totesi, että ryhdymme nyt striimaamaan (tosin vielä silloin ei taidettu noin yleisemmin käyttää moista verbiä) eli videoimaan suorina lähetyksinä erilaisia tapahtumia Ortodoksi.netin Facebook-sivulle. Hänen mielestään homma sopi hyvin minulle, jolla oli aikaa opetella asiaa ja ryhtyä töihin. No – niin sitten tapahtui. Vuotta en tarkkaan muista, enkä viitsinyt kaivaa sitä arkistoistakaan, mutta kauan sitten, olisiko ollut joskus 2000-luvun alkuvuosina.

Takanani on noissa sisällöntuottamishommissa moninainen jakso, jona aikana on ollut vaikkapa koronan vuoksi aikaa moneen – tällaiseenkin aivoja aktivoivaan toimintaan, jota voi pitää hyvänä harjoitteena vapaaehtoisessa karanteenissa olevan lahoavalle päälle. Striimaukset ovat tosin jääneet viime aikoina vähiin tai jopa loppuneet kokonaan, kun kirkko on itse ryhtynyt niitä vaihtelevalla menestyksellä ja laadulla tekemään ilman, että joku olisi ne aikaisempien vuosien tapaan kieltänyt. Minun kohdallani tilalle on tullut muuta visuaalista: entistä ahkerampi valokuvaaminen, kuvien käsittely ja uusimpana ”kotkotuksena” ns. 360-asteen panoraamakuvaus ja muita digitaalisia hienouksia.

Samalla ovat toki säilyneet jossain määrin monet entisetkin kuviot: artikkeleita ja uutisiakin tein silloin tällöin yhä, vaikkakin vähenemässä määrin. Aivan uusimpana tuolla saralla on eräiden vanhojen oppikirjojen luvallinen skannaaminen sivuillemme. Saimme isä Dimitri Tarvasahon perikunnalta kirjallisen luvan julkaista Ortodoksi.netissä isä Dimitrin kirjoittamia oppikirjoja. Samoin lupa saatiin metropoliitta Arsenilta, joka edustaa kirjan julkaisijan OKJ:n lopettamisen jälkeen kirkon vastuuhenkilöä asiassa.

Noin pari vuotta sitten sivuillamme julkaistiin ensimmäinen isä Dimitrin kirjoittama kirja nettiversiona. Se oli ”Ortodoksisen kirkon historia”, joka tosin historian osalta päättyy kirjoittamisvuoden 1950-luvun puolenvälin tienoille, mutta muutoin on toki melko kuranttia tavaraa, sillä useinhan historia on ja pysyy, kun se on kirjoitettu. Näkökulmat asiaan saattavat tosin muuttua, mutta varsinainen historia pysyy.

Toinen nettikirja – tai käyttäisin siitä mielellään nimitystä ”ortodoksinen hakuteos” – julkaistaan nyt oman sisällöntuottamiseni lopputyönä. Työ oli melkoista puurtamista ja siihen kului pitkine taukoineen noin viimeiset kaksi vuotta ja lopputulos ei kirjan kannalta ole suinkaan ihan identtinen. Teksti on kirjoittajaa kunnioitten täsmälleen sama kuin kirjassa ja sitä on täydennetty ulkopuolisen asiansa osaavan asiantuntijain tekemillä huomautuksilla. Poikkeama nettikirjan ja varsinaisen kirjan välillä on suurin siinä, ettei varsinaisessa nettikirjan tekstiosassa ole ainuttakaan kuvaa, jollaisia kirjassa on runsaasti mustavalkoisina.

Kuvat on korvattu lukuisilla linkeillä asiaa käsitteleviin erillisiin kuvallisiinkin artikkeleihin, joista useimmat – ellei peräti kaikki – löytyvät Ortodoksi.netin perussivuilta. Toinen merkittävä ja siinä ohessa myös työllistävä lisä oli kirjan tekstissä olevien Raamatun sitaattien linkittäminen nykyisin käytössämme olevaan uusimpaan raamatunkäännökseen.

Lisäksi kirjassa on alkuosassa kokeiltu muutaman kappaleen verran äänikirjaominaisuutta eli tekstin voi kuunnella kaiuttimen tai kuulokkeiden kautta. Tuon laajempaan kokeiluun, kuin mitä sivuiltamme nyt löytyy, ei tällä kertaa rahkeemme riittäneet ja toivotaan, että asia laajenee joskus koko kirjaa käsitteleväksi mahdollisesti myöhemmin joidenkin toisten toimesta.

Nettikirjassa on siis erilaisia kuva-, ääni- ja videolinkkejä ja lisää on toivottavasti tulossa joskus. Lisäksi kirjassa on linkkien lisäksi varsinaisen tekstiosan lopussa hyvien ja opettavaisten liitteiden muodostama kokonaisuus, josta löytyy mm. liturginen sanasto ja paljon muuta hyödyllistä informaatiota. Myös kirjan tehtäväsivut ovat mukana kokonaisuudessa laajoine tehtävineen ja raaamattulinkkeineen.

Kirja toteutettiin Ortodoksi.netin toimesta ilmaiseksi eli sen toimittamiseen ei ole saatu avustuksia tai muuta taloudellista tukea mistään. Kiitos perikunnan myötämieleisin suhtautumisen, kiitos eräiden asiansa osaavien kirkon piirissä toimivien ihmisten avun niin oikeinkirjoituksen tarkistuksessa kuin faktatarkistuksessa ja kiitos yhdelle Ortodoksi.netin ylläpitäjälle, joka antoi äänensä äänikirjalle. Kiitos kuuluu myös kaikille asiaan myötämielisesti suhtautuneille kirkkomme hallinnossa toimiville henkisestä tuestanne. Kirjaa yritetään täydentää joskus tulevina aikoina puutteellisilta ja kesken olevilta osiltaan mahdollisuuksien mukaan, mutta se julkaistaan joka tapauksessa nyt siinä muodossa ja sellaisena, kuin se tällä hetkellä on, osin resurssiemme vähäisyyden ja osin väsymisen vuoksi vielä pieneltä osin keskeneräisenä. Julkaisuajankohta Pääsiäisenä 2021 on harkittu, sillä silloin tulee täyteen 16 vuotta sivustomme virallisesta aloittamisesta Internetissä.

Olkoon tämä tietoteos: Dimitri Tarvasahon Liturgiikka eli ”Ortodoksisen kirkon pyhät toimitukset” omalta osaltani tämän elämänvaiheeni nettityösession lopputyö ja samalla kiitos kaikille ahkerasti sivujamme käyttäneille ja sieltä apua ja tietoa hakeville ja niitä saaneille kirkkoomme liittyneille, ortodoksisuudesta kiinnostuneille kuin myös kaikille muillekin, eritoten ortodokseille, jotka nyt tämän hakuteoksen kautta saavat tähän ihmeelliseen etäaikaan sopivan mahdollisuuden lisäopintoihin omassa ortodoksisessa uskonnossaan. Kiitos myös kaikille koko sivustomme toiminta-ajan vaikeissa olosuhteissa meille osoitetusta tuesta kaikessa toiminnassamme ja etenkín nyt konkreettisesta avusta näissäkin projekteissa.

Tarvasahon kirja on mielestäni yksi perusteellisimmista liturgiikan oppikirjoista, joka Suomessa on suomeksi julkaistu. Nettiversioon on jätetty kaikki tehtävät, joita jokainen voi halutessaan tehdä omaan tahtiinsa. Mutta kirjan osia voi toki ohjattuna käyttää vaikka katekumeeniopetuksenkin tukena. Vaikka jotkut käytänteet ja asiat ovat vuosien saatossa jonkin verran muuttuneet (ja niistä löytyy ainakin osin maininta huomautuksissa ja lisää tulee toivottavasti piakkoin), kirja on silti edelleen varsin käyttökelpoinen apuväline monenlaisessa opetuksessa ja opiskelussa.

Nettikirjan myötä jätän hyvästit julkiselle työlleni Ortodoksi.netissä ja kirkkoni ajoittain varjoisilla kujilla ja siirryn toisen kerran eläkkeelle – nyt näistä nettihommista. Joitakin sovittuja kuvioita yritän saattohoitaa loppuun saakka ja joiltain osin korjailen ja editoin sivuston tekstejäkin jatkossakin jaksamiseni mukaan, mutta tulevana keväänä, kesänä ja syksynä ajattelin matkustella koronakurimuksen jälkeen matkailuautollani pääasiassa ympäri maatamme. Tätäkin kirjottaessa olen sen jo aloittanut, sillä olen pääsiäisen vietossa m-autollani poikani ja vunukoitteni luona Lappeenrannassa.

Sivustomme on tällä hetkellä hyvässä tallessa ja säilynee netissä pitkälle tulevaisuuteen kävipä meille ylläpitäjille melkein mitä tahansa. Brändin ”Ortodoksi.net” omistaa vanhin poikani ja sivustomme ylläpitäjinä on kanssamme toiminut useita ahkeria ihmisiä. Nyt viime vuosina sivuston ”jalkautuessa” myös sosiaalisen median puolelle ylläpitäjien määrä on vaihdellut noin 5-10 ihmiseen. Toimintaa on perussivujen (www.ortodoksi.net) lisäksi ollut Facebookissa, Instagramissa, Twitterissä ja YouTubessa, missä se toivotavasti säilyy jonkin tasoisena edelleen.

Kaikki eri yhteistyötahojen ja Ortodoksi.netin kanssa solmimamme aiemmat yhteistyökuviot säilyvät ja siirrän osaltani niitä tarpeen mukaan muille toimijoillemme. Omalta osaltani kiitän kauniisti kaikesta yhteistyöstä niiden tahojen kanssa, jotka ovat meihin luottaneet ja meitä tukeneet. Sivustosta vastaa kaikilta osin jatkossakin, niin kuin on tehnyt koko sen historian ajan, poikani Petja.

Minut tavoittaa jatkossa pääasiassa vain houkkamaisen sähköpostini kautta. Olen hankkinut itselleni uuden puhelinliittymän, jonka varaan vain lähipiirini käyttöön. Vanha liittymäni on rinnakkaiskäytössä mahdollisesti kesään asti ja suljen sen sitten suurimaksi osaksi aikaa ja avaan vain silloin tällöin lukeakseni mahdolliset viestit, joita en sinne kuitenkaan suuremmin toivo tulevan. Myöskin vähennän tai yritän osin jopa hävitä muiltakin sosiaalisen median sivuilta, Facebookista, Twitteristä ja Instagramista, omana itsenäni.

Toivotan kaikille ystävilleni ja muillekin asioissa mukana tavalla tai toisella olleille riemullista pääsiäistä ja alkaneen kevään iloa. Pysytään terveinä ja nautitaan ystäviemme ja lähipiirimme ihmisten seurasta siten, kuin se on jatkossa mahdollista. Olkaamme iloisia, toiveikkaita, avuliaita ja ystävällisiä toisillemme, siinäkin tapauksessa, että joku meistä ei aina ajattelisi asioista samalla tavalla. Hankitaan kaikki rokotukset kuntoon ja kaiken tuon jälkeen ja kaikesta huolimatta hymyillään, kun tavataan!

Kristus nousi kuolleista! - Totisesti nousi!

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Mitäpä jos eläköitysin uudelleen

"Tie mulle näytä Amarilloon
Sinne kuulun kuin puolukat hilloon"

Olen viime aikoina pohtinut paljon ”uudelleen eläköitymistäni”. Edellisestähän on jo yli 10 vuotta. Olisiko nyt uudelleen eläköitymisen – tai kuten eräs tuttuni ehkä oikeammin sanoi: uudistumisen – aika monista sellaisista toimista, jotka vielä jäivät riippumaan takinliepeisiin ekan eläköitymisen jälkeen. Olen saanut tuosta "koronapohdintatestistä" positiivisen tuloksen: syytä voisi olla toimia jotenkin noin tai ainakin aloittaa uudistustyöt lähiaikoina.

Vanhuus ja ikääntyminen tuovat mukanaan monia sellaisia ”kotkotuksia”, joita ei ehkä aina haluaisi, mutta jotka kuuluvat silti elämään. Fyysinen ja miksei psyykkinenkin jaksaminen ja voimavarat ovat aivan toista luokkaa kuin nuorempana. Korona-aika on kaiken muun lisäksi rasittanut kaikkia noita osa-alueita sosiaalisten suhteiden ohessa entistä enemmän ja olenkin sanonut vanhenneeni viimeisen vuoden aikana moninkertaisesti normaaliin verrattuna. Mutta samalla on ollut runsaasti aikaa pohtia, mitä teen sitten isompana.

Itselleni on ollut aina tärkeää pitää pää kunnossa ja toiminnassa. Siksi jäätyäni pois leipätyöstä olen touhunnut monien sellaisten asioiden parissa, jotka ovat vaatineet ajattelua ja uudenlaista toimintaa. Netti ja erilaiset kamerat sekä muut vempaimet ja laitteet ovat tarjonneet siihen hyvät puitteet. Videoiden tekeminen, striimaaminen, nettisivuista huolehtiminen, uusien tietokoneohjelmien omaksuminen ovat olleet hyvää aivojumppaa ja auttaneet monissa asioissa – ei pelkästään ajankulussa, aivan samalla tavalla kuten myös tämä blogikirjoittelukin.

Mutta samaan aikaan moiset minua paikallaan pitävät harrastukset yhdistettyinä tähän aivan kamalaan korona-aikaan karanteeneineen ja erakoitumisineen, ovat tuoneet fyysisellä saralla huonompaa tulosta. Lihaskunto heikkenee vauhdilla, elopaino lisääntyy ja liikkuminen alkaa olla huomattavasti huonompaa sekä noiden että joidenkin lääketieteellisten operaatioidenkin jälkeen.

Siksi nyt on varmaan jo aika arvottaa asioita uudelleen ja pohtia elämää. Mitä jätän, mitä heitän pois, mitä otan tilalle vai otanko mitään? Samalla voi pohtia tuon poisheittämisteeman ympärillä muitakin elämääni liittyviä luopumisia: mitä tehdä joillekin osille ”omaisuudestani”, kuten vaikka todella laajalle ortodoksiselle kirjastolle, josta huolehdin, vanhoille postimerkki- ja levykokoelmille yms., mutta etenkin kaikelle sille ”turhalle tavaralle”, joita on liiaksi asti kaapit ja kellarit täynnä. Harvemmin tulee enää juotua viiniä kristallilaseista.

Kaikki tällainen ajattelu tuottaa – jos ei nyt ihan tuskaa – niin varmasti haikean mielen. Nyt pitänee jo hyväksyä, etten siis todennäköisesti koskaan pääse Lalibelaan, enkä ehkä Petraankaan, mutta onhan tuota maailmaa tullut silti jo nähtyä ja koettua, jopa asuttua ulkomailla pitemmän aikaa peräti kolmessa eri maassa. Ja vielä tässä jonnekin ennättää, kun kiirettä pitää. Ei tässä nyt ihan niin lopussa vielä olla.

Tuon ajatustyön – mitä tehdä kirjastolle ym. – lisäksi, olen aloittanut myös konkreettisemman liukumisen uudelle eläketasolle. Tulevina kesinä liikun varmasti vielä jonkin aikaa jaksamiseni mukaan matkailuautollani. En ehkä enää lähde yli kuukaudeksi Adrianmeren rannalle Kroatiaan, Makedoniaan ja Serbiaan, kuten tein vielä muutama vuosi sitten. En ehkä enää aja sillä Romaniaankaan – mene ja tiedä. Mutta jos tai kun rajat aukeavat ja pandemia helpottaa, kyllä Euroopassa vielä katsomista riittää. Ja Suomessa tai Pohjoismaissakin on vielä paljon koettavaa.

Joitakin muitakin tavalliseksi eläkeläiseksi vetäytymisen merkkejä olen havainnut toimissani. Olen aina ollut työaikanani hyvin tavoitettavissa ja myöhemminkin eläkkeellä, kunhan soittaja vain tiesi ei-julkisen puhelinnumeroni. Jatkossa en ehkä enää ole yhtä hyvin tavoitettavissa, ainakaan puhelimella tuosta vanhasta numerosta, ehkä sitten sähköpostilla.

Aikaisemmin – etenkin työvuosinani – olin mukana jos vaikka millaisissa ”kissanristiäisissä”. Nyt eläkkeellä ollessani en enää ja olen jättänyt suurimman osan tällaisista toimista pois. "Uudella eläkkeellä" jätän loputkin, ainakin asteittain luovun niistäkin, enkä enää ole mukana kuin oman lähipiirini toimissa. Sitä ennen pitää selvittää, miten jotkut toiminnat jatkavat elämäänsä uuden tilanteeni toteutuessa täysimääräisenä. En siis jätä niitä tyhjän päälle, katson, mitä voin tehdä joidenkin asioiden jatkumiseksi. Tällä hetkellä joiltain osin näyttäisi olevan hieman valoa tunnelin päässä ja elämä jatkuu sielläkin.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka

Kiinalainen huijaus

Kauppiaan poikana olen ollut kovastikin kiinnostunut verkkokauppojen toimista. Nykyisin ostan jo suuren osan ruuastakin verkon kautta ja moni muu kodin hyödyke on jo aiemmin tullut hankittua verkkokaupasta. Samalla tavalla kuin ostan - tai pitänee nyt korona-aikaan mieluummin sanoa: ostin – matkalippuni niin julkisiin kulkuvälineisiin (bussit, junat) kuin lentokoneisiin ja sieltä sitten tietysti ostin myös majoitukset lomakohteisiin. Siis teen netin avulla ja kautta melkoisen määrän hankinnoistani.

Pääasiassa olen kuitenkin asioinut suomalaisten verkkokauppojen kanssa, mutta tässä jokin aika sitten arvelin kokeilla myös noita edullisia kiinalaisia. Heillä on monesti houkuttelevia mainoksia vaikkapa erilaisista tietokoneisiin tai älypuhelimiin liittyvistä laitteista, jotka eivät ole useinkaan hinnalla ”pilattuja”.

Aloitin kokeilun varovaisesti. Tilasin vain noin pari kolmekymppiä maksavia mielenkiintoiselta vaikuttavia vempaimia: mm. pöydän kulmaan tai vaikka kuntopyörään kiinnittämistä varten tarkoitetun taivuteltavan puhelintelineen – klipsin ja hieman kalliimman läppärille telineen tilanteeseen, kun teen sillä ”töitä” sängyssä tai lepotuolissa. Useimmat - eli kolme viidestä näistä tuotetilauksesta tulivat – vaikkakin melkoisella viiveellä, kuukauden parin kuluttua – ja täyttivät tehtävänsä joten kuten.

Yksikään tilaamistani tuotteista ei vastannut katalogissa kuvattua tuotetta, vaikka saattoi toki olla suunnilleen saman näköinen. Puhelinteline oli heppoinen, taipuisa varsi liian löysä puhelimelle. Läppäritelineessä ei ollut metallia kuin pöytätasossa, muutoin oli varsin heppoinen sekin, muovinen ja helposti särkyvä.

Jo toisen tilaukseni kohdalla alkoivat hälykellot soida ja päätin edetä varoen vain pienillä summilla. Seuraavat kaksi olivatkin sitten melkein susia ja valitettavasti tein molemmat tilauksen ennen kuin kumpikaan tuote oli saapunut minulle. Ensimmäinen oli kännykkäkotelo, josta piti näkyä näyttö kannen läpi. Näkyihän se, mutta kansi vaati kiinalaisen ohjelman asentamisen, jota virusohjelmani F-Secure ei hyväksynyt.

Toinen olikin sitten varsinainen huijaus. Aina pitäisi muistaa, ettei halvalla saa yleensä mitään hyvää. Silloin kun hinta ei ole länsimaisessa tasossa lähelläkään tavaran todellista hintaa, älä osta. Mutta niin vain ostin kolmella kympillä ylös-alas nostettavan läppäripöydän.

Ensimmäinen merkki huijauksesta alkoi häämöttää, kun tilauksesta ei ruvennut kuulumaan kuukauteen mitään muuta kuin kyselyjä, josko ostaisin kotain muutakin ja tietysti halvalla – purkin kannen avaajaa, lavuaariin laitettavaa kuivaustelinettä. En ostanut. Toinen huolestuttava merkki oli silloin, kun puhelimeni postiohjelmaa ilmestyi puolentoista kuukauden kuluttua maksusta ilmoitus, että tavara on lähtenyt Kiinasta ja painaa 0,075 kg. Aika keponen läppäripöytä. Postissa sitten huomasin hakiessani pakettia, että pieneen osaavat kiinalaiset pakata läppäripöydän. Olisiko ollut kahvipaketin kokoinen ja todellakin 75 gramman painoinen.

Hiemen hymyilytti, että kovinpa halpaan saivat Hannun menemään, mutta jatkoin kotiin, avasin paketin ja … sisällä oli sähköhammasharja, jollaista en varmasti ollut tilannut, kun minulla on niitä jo ennestään kaksi – toinen kotiin ja toinen matkailuautoon.

Kyllähän sitä hymyilyn ohessa hieman kiehahtikin, mutta kyse ei onneksi ollut suuresta summasta. Harkitsin pitkään asian jättämistä siihen ja siihen kai tuollainen firma pyrkiikin. En tosin edes ole vielä ottanut harjaa ulos laatikosta ja katsonut, toimiiko se. Otin lasillisen punkkua ja naureskelin itselleni: menitpä halpaan vanha veikko!

No – kauppiaan poikana en tietystikään voinut jättää asiaa silleen. Ensin laadin reklamaatioviestin englanniksi (sekin vielä) ja lähetin sen jonnekin Lontooseen, annettuun osoitteeseen. Sitten tutkin Googlen haun avulla kohdetta. Kirjoitin kaksi sanaa: ”scam” ja firman nimi ”Kalemall” ja pian Trustpilot antoi tylyn vastauksen: ”Reviews 48” kpl ja kaikkien kohdalla eli sataprosenttisesti ”bad” eli pahin mahdollinen tulos, täydellinen huijarifirma kyseessä. Moni muukin oli saanut ko. firmalta sähköhammasharjan ja jotkut ihmettelivät sivustolla, miten PayPal antaa tuollaisen firman toimia alustallaan.

No – aloinpa sitten kuitenkin summan pienuudesta huolimatta laatia reklamaatiota PayPalille, kansainväliselle maksujen välitysfirmalle. Minulta vaadittiin jonkinlainen selvitys tekemisistäni, joten laitoin liitteeksi toimittamani sähköpostiviestin, josta ilmeni kaikki oleelliset asiat: tilaus, tuote, jne. Hommaan meni viisi, kymmenen minuuttia lähettää viesti ja en oikein ennättänyt poistua noilta sivuilta, kun sähköpostiini kilahti viesti: (kts. kuva)

No – mitä minä tänään netissä opin, Hannu pikkusein … Paljon. Älä mene halpaan, jos hinta ja laatu tai tuote kokonaisuutenaan tuntuu oudon edulliselta. Älä osta mitään ilman, että sinulla on joko luottokortin ominaisuudessa tai rahan välitysfirmassa vastuuvakuutus. Minulla on molemmat. Ole aina varovainen ulkomaisten, etenkin kai noiden itämaisten halpisverkkokauppojen kanssa. Osta luotettavalta suomalaiselta tai EU-alueella olevalta verkkokaupalta laatutuotteita, älä rihkamaa Kiinasta.

Itse olen sen lisäksi varmistanut tällaiset ”itämaiset kaupat” sillä, että käytän sitä varten räätälöityä toisen pankkini korttia, en siis omaa ykköspankki-/luottokorttia. Tuolla kakkostilillä on yleensä vain pari kolme sataa rahaa. Jos jotain outoa tapahtuisi, vahinko ei olisi kovin suuri. Varmistan aina oston jälkeen pankkiohjelmasn kautta, ettei kumpaakaan korttia voi käyttää kuin Suomessa ja sen limiitti on pieni vuorokausi- tai kertanostotasolla.

Joka tapauksessa – kannattaa aina harkita vähintään kolme kertaa, jos innostut jostain hienosta tuotteesta. Tarkista – mikäli mahdollista – firma netistä tuolla scam-haulla ja vielä senkin jälkeen harkitse kaksi kertaa: tarvitsetko todella tuollaista tuotetta – eikö sellaisen saisi varmemmin jostain oman paikkakunnan kaupasta tai suomalaisesta verkkokaupasta.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka

Onko ortodoksinen kirkko hukassa?

No ei, ei se todellakaan ole. Enemmän sanoisin, että melko moni eksytetty kirkon jäsen taitaa olla hukassa ja sitä kannattaisi varmaan miettiä – miksi. No yritän.

Sunnuntaiaamuna 21.2. moni lähes pelästyi, kun löysi raflaavan uutisen Helsingin Sanomista. Otsikko ”Ortodoksisen kirkon johdossa muhii vakava riita”, oli raflaava, mutta uutisen sisältö vanhan toistoa, moneen kertaan kaluttua ja loppujen lopuksi melko pliisu. Ei siinä varsinaisesti ollut mitään väärin, muttei myöskään mitään uutta auringon alla. Ei tällaisena yksittäisenä uutisena kirkosta eikä yleisimminkään uutisena ortodoksisesta kirkosta.

Kautta aikain niin meillä kuin muuallakin ortodoksisessa maailmassa ihmiset – jollaisia muuten nuo piispatkin ovat – ovat riidelleet keskenään milloin mistäkin. Yksi vakavimmista riidoista taisi sattua kohta 1000-luvun alettua 1054, kun jotkut eivät päässeet yksimielisyyteen – vai pitäisikö ihan sanoa selvyyteen – onko Pyhä Henki peräisin Isästä ja Pojasta vai vain toisesta.

Sittemmin noita riitoja on ollut vaikka mistä – ihan niin kuin ihmisillä on tapana. Siinä mielessä minusta tämän kertainen riita verrattuna vaikka tuohon suureen skismaan on asiapitoisuudeltaan melko mitään sanomaton ja vähäpätöinen. Mitä tulee suomalaisten tai oikeammin Suomen autonomisen ortodoksisen kirkon piispojen riitelyyn, ei taida olla montakaan – onko yhtään – joka ei olisi riidellyt jonkun toisen piispan kanssa. Hermanni vs. Paavali, Paavali vs. Johannes, Johannes vs. Leo – ihan vain tuolta huipulta esimerkkejä ottaakseni.

Miten sitten nuo riidat vaikuttavat vaikka minuun – yhteen kirkon jäsenistä, en ehkä kaikista maanhiljaisin enkä se penaalin terävin, mutta en myöskään aktiivisin seurakuntalainen, jos arvioidaan sellaisilla mittareilla, joilla nyt ihmiset tällaisissa asioissa tuppaavat toisiaan ortodokseina arvioimaan: käykö paljon kirkossa, noudattaako tarkasti paastoa, hurskasteleeko kaikissa yhteyksissä ristinmerkeillä, huiveilla tai muulla pukeutumisella, kumarteluilla ja käsiin suutelemalla, tuohuksia sytyttelemällä, toisten hurskaudettomuudesta huolestuneena, jne. En siis todellakaan ole varmaan niitä hurskaimpia ”penaalin kyniä”.

Voi olla, että tuo elämänasenne kirkkooni ja uskontooni on pelastava minut – toivottavasti viimeisellä tuomiollakin – mutta ainakin se on nyt pelastanut näiden riitojen keskellä. Minua kun ei suuremmin ole haitannut noiden nykyisten toimessa olevien piispojen tuollainen käyttäytyminen. Olen pääasiassa heidän kanssaan ihan hyvissä puheväleissä ja muutenkin hyvissä väleissä yhtä lukuun ottamatta, joka ilmaisi jo jokunen vuosi sitten haluavansa olla kaukana minusta ja edustamastani ehkä hieman kapeammasta diversiteetistä. Mutta sekään ei ole suuremmin minua haitannut, toisesta osapuolesta ei varmaa havaintoa.

Joten en oikein millään jaksa ymmärtää sitä suurta vouhotusta, joka tämän ns. riita-asian ympärillä kuohuu. Joskus tuntuu siltä, että siinä on jotain sukulaisuutta erilaisten inhimilliseen käyttäytymiseen kautta vuosisatojen oudosti pesiytyneellä salaliittoteoriaherkkyydellä. Ilmeisesti on olemassa tyyppejä, jotka keksivät ”jallupäissään” tuollaisia toinen toistaan herkullisimpia teorioita ja sitten enemmän tai vähemmän pirullisesti nautiskellen heittävät sen hurskastelijoille kaluttavaksi.

Miksi he noin toimivat, siitä lienen kertonut jo liian monissa blogijutuissani, joten en enää viitsi asiaa kerrata taas täällä. Mutta kirkkoomme on selvästikin pesiytynyt joitain ortodoksisuudelle outoja ideologioita omaavia tyyppejä tällaisten kirkollisten Qanon-tyyppien ympärille ja he kiihottavat itseään ja toisiaan jonkinlaiseen uskonnollissävytteiseen kliimaksiin moisilla jutuilla ja kokenevat tällöin ilmeisesti jonkinlaista mielihyvää ja tunnetta omasta erinomaisuudestaan ja merkittävyydestään. Näin sen toisinaan koen kaikesta huolimatta, vaikka kuinka yrittäisin hokea itselleni, että ihmisiä ne ovat nuokin.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka

Korona ravistelee kirkkoamme, jäljet pelottavat

Kuulin tänään surullisen tarinan korona-ajan ortodoksisista hautajaisista. Nuoren isän kuollessa vakavaan sairauteen häneltä jäi nuori leski ja pieni lapsi, jotka molemmat joutuivat yhtäkkiä melkoiseen myllerrykseen elämässään: perheen elättäjä kuoli, taloudelliset ongelmat olivat ovella, asunto oli liian kallis ja liian suuri kahdelle ja lukuisia muita syvältä luotaavia muutoksia lesken ja lapsen elämään.

Jo pelkästään kuolema – vaikka sen tiesi kenties tulevan jo hieman aiemmin – oli järkytys, joka edellytti luonnollisesti läheisiltä ja ystäviltä tukea. Kukapa nuori ihminen osaisi järjestellä kaikki nykyisen monimutkaisen yhteiskunnan vaatimat hautausjärjestelyt – puhumatta sitten ollenkaan korona-ajan järjestelyistä kaiken sen surun, pelon, järkytyksen ja huolen keskellä. Tukea olisi tarvittu monissa asioissa ja lesken oma jaksaminen oli äärirajoilla, ellei jo ylittänytkin sen.

Tällaisena aikana ja nykyisin koronaohjein on pakko miettiä, onko kaikki kirkkomme antama ohjeistus kohdallaan. Toimiiko organisaatio kriisin aikana sillä tavalla kuin sen tulisi oikeasti toimia? Löytyykö kirkosta tukea ja ohjausta kriisin aikana sitä tarvitseville, joka ei itse osaa eikä jaksa sitä pyytää?

Noita pohdin kuullessani tuon surullisen tarinan. Mietin, mitä tekevät kirkon työntekjät oikeasti nyt, kun ortodoksisuuteen niin oleellisesti kuuluvat yhteisölliset ja voimaannuttavat jumalanpalvelukset ovat pelkkiä ”akvaario-ohjelmia”, joissa katsellaan ”kalojen uintia itse siihen osallistumatta” – opimmeko mekin uimaan "akvaariokasvien" joukossa samalla tavalla vai jääkö koko homma sittenkin melko pinnalliseksi.

En tunne tietenkään tarkasti, mitä kirkon työntekijät eri hiippakunnissa ja seurakunnissa tekevät, milloin he ovat ”kentällä”, milloin toimistossa, milloin jossain muualla. Kun itse olen tarvinnut ottaa yhteyden pappiin, yleensä se onnistuu suurella viiveellä, jos pappi muistaa soittaa takaisin. Harvemmin hän vastaa puhelimeen. Syy on varmaan minussa: soitan sopimattomaan aikaan. Joskus – varsinkin jos soitan toiseen seurakuntaan – vastapuhelu on kokonaan jäänyt tulematta. Onko syynä kiire, välinpitämättömyys, muistamattomuus tai joku muu – sitä en todellakaan tiedä, pelkästään ihmettelen.

Palaan vielä tuohon alussa mainitsemaani äkilliseen kuolemaan, jossa ystävät halusivat järjestää lesken apuna hautajaisia ja siihen liittyviä lukuisia asioita. Ei onnistunut. Joko vastassa oli ”paaviakin paavillisemmin” ohjeita noudattavat byrokraatit tai muutoin mahdollisesti huonon omanarvontunnon omaava toimenhaltija, joka ei pitänyt siitä, että joku muka ”neuvoi”, mitä halusi hautajaisissa olevan, miten toimittavan. Ei tuollaisen käyttäytymisen pitäisi olla järkyttynyttä ihmistä vastassa hautajaisia järjestettäessä. Onneksi mukaan mahtui inhimillisiäkin työntekijäöitä, jotka näkivät ohjeiden läpi ja ohi ja ymmärsivät hädän ja tuskan ja osasivat joustaa silloin, kun se suinkin oli mahdollista ja hieman muulloinkin.

Jos ihmiset saavat törmäillä kaupoissa ja supermarketeissa, örveltää ravintoloissa ja muissa juottoloissa, kokoontua turvavälein kokouksiin jne. – miksi he eivät voi osallistua samanalaisin joukoin, samanlaisin turvavälein ja maskeja käyttäen hautajaisiin. Kun paikalla on papin, kanttorin ja lukijan sekä mahdollisesti vahtimestarin lisäksi suuressa kirkkosalissa vain ne kuusi seitsemän sallittua hautajaisvierasta, joista yksi on leski, toinen poika, kolmas ja neljäs isä ja äiti, mahdollisesti myös lesken vanhemmat, eipä siinä kuoroon mahdu enää oikein ketään ja muutenkin ulkopuolelle saattavat jäädä juuri ne tukihenkilöt, joita silloin olisi tarvittu. Välttämättä mukaan eivät pääse edes kantajat. Ja ne, jotka haluaisivat päästä hyvästelemään hyvän ystävän, vainajan, jäävät ovien ulkopuolelle. Ei tunnu reilulta!

Tällainen ei voi jatkua kauan. Ymmärrän toki taudin sen leviämisen ja tartuntojen uhan ja vakavuuden ja niin varmasti ymmärtävät hautajaisvieraatkin, muuta ymmärtävätkö asioista päättävät ja niitä pilkulleen noudattavat työtekijät asian inhimillisyyden. Sitä mietin. Tällainen tilanne karkottaa ihmiset kirkon yhteydestä ja paluu saattaa olla liian vaikeaa monista syistä. Jatkuuko kato kirkosta, vai mitä tapahtuu. Se nähdään pian.

Samalla kun mietin tuota, pohdin – tosin oikeasti edes tietämättä, miten on – miten korona-aikana papit, kanttorit, diakoniatyöntekijät tai vaikka vapaaehtoistyöntekijät ovat huomioineet ne lukuisat vanhat ja muut yksinäiset ihmiset, jotka peloissaan kyyhöttävät kotona koronapelossa neljän seinän sisällä. Varsinkin yksineläjät, jotka eivät edes saa usein puhua toisten kanssa, elleivät itse ole aktiiveja ja soittele tutuille tai sukulaisille. Entä ne, jota eivät soittele tai ne, joille eivät tutut ja sukulaiset soittele, soittelevatko kirkon työntekijät heille?

Luulen, että tämän koronakauhistuksen jälkeen "luudalla on töitä", kun mietitään, miten kirkollisverovaroja on käytetty. Onko niillä ostettu hienoja striimauslaitteita, joita ei edes oikein osattu käyttää ja joilla nyt tuotetaan ”tuutin täydeltä” verkkolähetyksiä kymmenistä eri kohteista samaan aikaan, vaihtelevalla tekniikalla ja taidolla ja tietysti varsin vaihtelevalla sisällöllä? Joskus ilman ääntä, joskus pelkkää analogia tai ikonia tai papin jalkoja tuijottaen, joskus levottomasti kirkossa huuhaillen. Hurahdettiinko väärällä tavalla digiloikkaan? Vai onko jo olemassa olevia laitteita (vaikka puhelimia, sähköpostia) käytetty muunlaiseen, tilanteen vaatimaan diakoniatyöhön? Olisiko striimauksia voinut keskittää, suunnitella, kohdentaa paremmin? Antaa opetusta tekijöille, hankkia keskitetysti samanlaisia laitteita, joita on sitten helppo käyttää muuallakin? Siirtää toimintaa striimauksen sijaan ihmisten väliseen työhön, jota voi koronasta huolimatta tehdä myös etänä.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Ryssäviha ja ortodoksiset kirkot sen pyörteissä

Suomen itsenäistyttyä 1918 maassamme alkoi ortodoksisuuden kannalta katsoen mielenkiintoinen, mutta hieman sekava ”hulabaloo”-ajanjakso. Suomen ortodoksit olivat kuuluneet ennen maamme itsenäistymistä Venäjän ortodoksisen kirkon alaisuuteen tsaarin vallan alaisessa Suomen suurruhtinaskunnassa ja omassa Suomen hiippakunnassaan. Venäjän vallankumous 1917 toi uudet tuulet ja uudet suunnat.

Oman maamme itsenäistymisen 1918 jälkeen oltiin varsin pian varmoja, ettemme voi kuulua Neuvostoliiton tai silloisen Neuvosto-Venäjän alaisen kirkon alaisuuteen ja kirkko hakeutuikin pian 1920-luvulla Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan alaisuuteen eli jurisdiktioon autonomisena arkkihiippakuntana. Venäläisvastaisuus oli melkoisen suurta kansallistunteen täyttämässä itsenäisessä Suomessa ja kuuluminen Venäjä kirkon alaisuuteen ei oikeasti olisi ollut edes mahdollista.

Kaikki nämä melskeet ja mullistukset toivat monenlaisia lieveilmiöitä ortodoksien keskuuteen. Maassa oli runsaasti joka puolella maata merkkejä venäläisyydestä, valtiosta, jonka alaisuudessa olimme kuitenkin olleet varsin pitkän aikaa vuodesta 1809 alkaen. Maahamme oli mm. perustettu runsaasti venäläisiä varuskuntia ja niihin tietysti venäläisiä, ortodoksisia kirkkoja, joista pikkuhiljaa alkoi itsenäistymisen jälkeen muodostua ainakin osalle kansaa ongelma.

Suomenlinnan jopa melko brutaalisti luterilaiseksi kirkoksi muutettu
Pyän Aleksanteri Nevskin ortodoksisen kirkon alkuperäinen ikonostaasi 1918
P. Andronowin kuvaamana (Kuva: Museovirasto)

Ongelmia oli varmaan aluksi suuremmin vain enemmistökirkkoon kuuluvilla, ei niinkään ortodokseilla. Itsenäistymisen jälkeisessä poliittisessa ilmapiirissä mm. Helsingistä pyrittiin hävittämään venäläisajan muistoja, ja Suomenlinnan kirkon ortodoksista ulkoasua paheksuttiin 1920-luvulla runsaasti. Suomen arkkitehtiliittoa (SAFA) edeltäneen Arkitektklubbenin oma lehti valitti vuonna 1923, että kaupungin siluettia rumentaa kaksi "itämaisen vierasta" kirkkorakennusta: Uspenskin katedraali ja Suomenlinnan kirkko. Suomen Kuvalehti kirjoitti puolestaan vuonna 1925, että Suomenlinnan ”venäläistyylinen kirkko antaa ruman leimansa koko saarelle”. Melko pian ”tauti” levisi ja ortodoksitkin olivat sitä mieltä, etteivät he halua olla venäläisiä itsenäisessä Suomessa ja venäläisen kirkon jäseniä. Ortodoksit jakaantuivat selkeästi kahteen ryhmään, toinen kannatti kuulumista venäläiseen Äitikirkkoon, ja toinen ei halunnut kuulua siihen missään nimesä. Melko pian alkoikin sitten mm. näistä ja muista poliittisista syistä ortodoksisten varuskuntakirkkojen pudotuspeli ja monia muitakin identiteettikriisin oireita.

Itse tunnen parhaiten oman paikkakuntani Mikkelin sotilaskirkon kohtaloa, sillä olen tehnyt sen vaiheista ja noin viisikymmenvuotisesta historiasta poikani Petjan kanssa ihan kirjankin (kts. Mikkelin ortodoksinen sotilaskirkko). Mikkelin sotilaskirkko otettiin pian itsenäistymisen jälkeen sotasaaliina valtiolle ja se jäi valtion maille ja täysin irtonaiseksi sen aikaisesta hajaannuksen alla olleesta ortodoksisesta suomalaisesta kirkosta. Kirkko oli vanhalla venäläisille joukoille perustetulla kasarmialueella ihan Mikkelin keskustan kupeessa parin kilometrin päässä torilta. Näyttävällä paikalla, josta se näkyi mm. torin vieressä olevan nykyisen Maaherrankadun päässä näyttävänä ja vankasti rakennettuna tiilikirkkona.

Mikkelin sotilaskirkko postimerkissä
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Mikkelissä ei ollut itsenäistymisen jälkeisinä vuosina eikä edes seuraavina vuosikymmeninä omaa suomalaista ortodoksista seurakuntaa, alue kuului silloiseen Kuopio-Savonlinnan seurakuntaan ja Mikkelin oma suomalainen ortodoksinen väestö oli varsin pieni. Mutta kaupungissa oli komea tiilinen ortodoksinen kirkko, venäläisyyden symboli, Pyhän Georgios Voittajan ortodoksinen sotilaskirkko, jota Suomen armeija hallinnoi. Kirkko tyhjennettiin melko pian kaikista kirkollisista esineistä. Tosin pienellä viiveellä niin, että jonkin verran erilaista kalustoa – ikoneja ja ehkä muutakin – lähti siellä käyvien mukaan mikä minnekin, ennen kuin ne saatiin toimitettua Sortavalassa olevaan keskusvarastoon – missä ne mahdollisesti suurelta osin sitten tulevien vuosien sotien aikana ja niiden seurauksena tuhoutuivat tulipalossa.

Mikkelin ortodoksinen sotilaskirkko jätettiin monella tapaa heitteille. Siitä ja jopa kirkon häpäisemisestä olemme kirjoittaneet julkaistussa kirjassamme laajasti ja ei voi välttyä siltä tunteelta, että se oli ainakin osin harkittua ”heitteillejättöä”. Kirkkorakennus edusti puhtaimmillaan suurvenäläisyyttä, josta juuri oli päästy irti ja itsenäiseksi. Kirkko saikin melko välittömästi nimen, joka on seurannut sitä ja osin jopa koko kirkkokuntaakin näihin päiviin saakka ja josta ainakaan minä en yhtään pidä: ”Ryssän kirkko”. Mikkeliläiset eivät puretusta kirkosta paljon muuta nimeä taida tunteakaan.

Oma ortodoksinen kirkkomme ei oman hajaannuksen ja sekavien hallinnollisten olojen vuoksi voinut osoittaa suuremmin mielenkiintoa tällaiseen asiaan. Samaan aikaa käytiin käden vääntöä vuosina 1921-23 Suomen ortodoksisen kirkon päämiehenä toimineen, venäläistäjäksi koetun arkkipiispa Serafimin kanssa. Hänet laitettiin erilaisilla hallinnollisilla kikkailuilla syrjään arkkipiispan tehtävästä ja viimein hän poistui kokonaan maasta palkanmaksun lakattua oikeastaan melko kummallisin päätöksin.

Tuokaan vaihe ei varmaan tarkasti tutkittuna ole niitä Suomen kansallisen historiamme mukavimpia ja reiluimpia asioita, enemmänkin päinvastoin.

Mutta samalla ajalle sijoittuvat myös erilaiset ortodoksisiin sotilaskirkkoihin kohdistuneet toimet, joista ”malliesimerkkejä” voisivat olla vaikka tuo edellä mainittu Suomenlinnan ja Hämeenlinnan sotilaskirkkojen ja miksipä ei hieman myöhemmin myös tämä Mikkelin ortodoksisen sotilaskirkon kohtalot.

Tuollaiset asiat palautuivat mieleeni, kun luin tässä eräänä päivänä YLEn sivuilta raflaavan otsikon, joka kertoi, että ortodoksinen kirkko on myytävänä! Kyse oli Savonlinnassa sijaitsevasta ns. Pikkukirkosta eli 1846 käyttöön vihitystä Pyhien Sakariaan ja Elisabetin kirkosta keskellä Savonlinnan kaupunkia parin sadan metrin päässä satama-aukiosta. Kyse on siis siinäkin liian hyvällä paikalla sijaitsevasta ”venäläisestä kirkosta”, tsaarin vallan aikana rakennetusta kirkosta.

Kirkko myytiin sitten Suomen itsenäistymisen jälkeen 1930-luvun lopulla ilmeisesti lähinnä Kuopio-Savonlinnan seurakunnan omien riitojen vuoksi Savonlinnan luterilaiselle seurakunnalle, joka pitikin sitä sitten omistuksessaan pitkälle 2010-luvulle saakka, jolloin se sitten myytiin "takaisin" sen hankintaa ja ylläpitoa varten perustetulle yksityiselle säätiölle. Kirkko olisi toki haluttu takaisin jo aiemminkin, sillä savonlinnalaisilla ei ollut omaa kirkkoa useisiin kymmeniin vuosiin. Rukoushuone sinne rakennettiin ns. jälleenrakennuslain puitteissa 20 vuoden kuluttua ja kirkoksi se vihittiin 70 vuotta Pikkukirkon myynnistä 2009.

Savonlinnan ns. Pikkukirkko kaupungin keskustassa.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

 

Nyt tuo Pikkukirkko tulee jälleen myyntiin, koska säätiöltä loppuivat varat ja luotto ja se ajautui konkurssiin. ”Rikkaiden ja rakkaiden” säätiöläisten ilmeisen rattoisat kokoukset ja kahvittelut eivät riittäneet pitämään toimintaa yllä, kirkon säilyminen olisi vaatinut jotain oikeaa  ja tehokasta toimintaa, jota ei ilmeisesti saatu tai osattu saada aikaiseksi niin, että edes kirkon ylläpitokulut olisivat peittyneet.

Nyt on sitten mielenkiintoista nähdä kuis’ kirkon käy. Ostavatko sen raharikkaat oligarkit vai helluntailaiset tai muu ryhmittymä, vai mihin tarkoitukseen tämä kaunis ja keskeisellä paikalla oleva ja kaiken lisäksi tämän hetkisen savonlinnalaisten ortodoksien määrän suhteen hyvinkin sopivan kokoinen historiallinen kirkkorakennus joutuu? Kirkon ympärillä olisi riittävästi tilaa vaikka missä erilaisille kirkon vaatimille oheistoimille, mm. kokoontumistiloille (hautajais-, häätilaisuudet), sillä vanhan nyt käytössä olevan kirkon seurakuntasali saattaa tulla piankin tiensä päähän ja on sijainniltaan kovin syrjässä. Nykyisin käytössä oleva kirkko sen sijaan lienee hyvässä kunnossa, sillä se kunnostettiin melko äskettäin – olisiko noin kymmenisen vuotta sitten.

Rahaa ortodoksinen kirkko on ”tuhlannut” viimeisen parinkymmenen vuoden aikana vaikka mihin, monien mielestä osin melko turhaankin. Nyt rahalle olisi oikeaa käyttöä: pelastaa Savonlinnan Pikkukirkko. Hinta ei liene kovinkaan suuri ja velkasumma ei rasittaisi kovinkaan paljoa kirkkoa näinä halvan koron aikoina.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com