Puroniemi

Helteisinä kesäpäivinä, kuten myös sateella, on astmaisen vanhuksen syytä etsiä jotain mielekästä tekemistä. Sellaiseksi valikoitui tällä kertaa vanhojen valokuvien skannaaminen digitaaliseen muotoon. Skannaaminen tosin välillä pysähtyi, kun jäin usein katselemaan vanhoja valokuvia omasta elämästäni ja lapsuudesta, nuoruudesta, perheestä.

Silloinen Oulun metropoliitta, sittemmin ensin Karjalan ja koko Suomen, sitten Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo Puroniemessä joskus 1980-luvun lopulla.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Valokuvat 1970- ja 1980-luvuilta Rautalammen Puroniemestä herättivät monta mukavaa muistikuvaa kivoista perheleireistä ONL:n leirikeskuksessa. Mutta samalla heräsi myös mielenkiinto selvittää, milloin oikeastaan nuo perheleirit ja ylipäätänsä leirit Puroniemessä alkoivat.

Puroniemen leirit alkoivat melko heti Keiteleen Hiekassa olleen Konevitsan luostarin lopettamisen ja sen veljestön Valamoon siirron jälkeen. Hiekassahan niitä oli ollut heti sodan jälkeen 1940-luvun lopulta alkaen useina vuosina ja nämä leirit ja tapaamiset muodostivat varmasti monelle tuon ajan evakko-ortodoksille vahvan identiteetin omaan uskoonsa sodan jälkeisessä umpiluterilaisessa isänmaassamme.

Selvittelyyn ryhtyessäni, apuun löytyivät hallussani olevat vanhat Aamun Koiton vuosikerrat ja epämääräinen muistitieto siitä, että vuonna 2007 oli mahdollisesti vietetty Puroniemen 50-vuotisjuhlallisuuksia. Vuoden 1957 Aamun Koitoista ei ainakaan ensisilmäyksellä löytynyt mitään tukea tuolle asialle, mutta jo seuraavan vuoden 1958 huhtikuun Aamun Koiton numerossa oli ilmoitus ONL:n kesäleireista ja siellä kerrottiin, että ONL pitää kesäleirejä Puroniemessä, Niittylahdessa ja Masalassa.

(kuva suurenee hiirellä klikkaamalla)

Seuraava tieto löytyi vuoden 1958 elokuun Aamun Koitosta, jossa heti kohta lehden alussa oli isolla otsikolla ”Leiritulet paloivat Puroniemessä”, ja jossa kerrottiin, että Ortodoksisten nuorten liitto ONL järjesti ensimmäisen nuorisoleirin omalla leirintäalueellaan Rautalammin Puroniemessä ajalla 23.6 – 6.71958.

(kuva suurenee hiirellä klikkaamalla)

Lehdestä löytyi myös kuva kristinoppikoululaisista majoitusparakin edessä ja lehdessä kerrottiin, että leirialue on noin viiden hehtaarin suuruinen. Kevään kuluessa oli rakennettu kaksi majoitusparakkia, keittiö ja kellari. Heinäkuun 6 päivänä alkaneen ekumeenisen työleirin aikana pystytettiin leirikirkko.

Aamun Koiton syyskuun 1958 ensimmäisessä numerossa kerrottiin enemmän tuosta ekumeenisesta työleiristä, joka siis pidettiin Puroniemessä 6.7.– 3.8.1958. Leirin johtajana toimi pappisseminaarinlainen Martti Hirvonen ja toisena johtajana hollantilainen opiskelija Jan Visbeek. Leiriläisiä oli kaikkiaan kaksikymmentäseitsemän. Ulkomaalaiset osanottajat olivat tulleet Amerikasta, Hollannista, Sveitsistä, Kreikasta, Saksasta, Tanskasta, Australiasta ja Englannista.

Leirin aikana rakennettiin leirikappeli toisen majoitusrakennuksen päätyyn. Kappelin piirustukset oli laatinut rakennusmestari P. Parkkinen. Myöhemmin kirkko siirrettiin sitten alueella järven rannassa sijainneeseen vanhaan tanssilavaan ja majoitusrakennuksen päädyssä oleva torni siirrettiin tämän uuden kirkon lähelle kellotorniksi.

Tuon tornin kelloista ole kirjoittanut joskus tarinan, joka mielenkiintoisella tavalla kertoo sodan seurauksista, kaipuusta Karjalaan ja halusta tehdä jotain oman kirkon hyväksi. Lue se osoitteesta:
https://hapinmatkat.blogspot.com/2018/01/162-simeonin-kellot-kenelle-ne-soivat.html

(kuva suurenee hiirellä klikkaamalla)

Elokuun 1958 Aamun Koitto kertoo, että yli 300 nuorta eri puolilta maata oli kokoontunut uskossa vahvistumaan ja innostumaan kesän leireille. Leirin johtajana toimi yleensä ONL:n pääsihteeri Alvi Houtsonen. Kristinoppikoululeirillä opettivat kirkkoherra Toivo Palviainen, pappiskandiaatit Feodor Iltola ja Vasili Kontioinen, kanttori L. Tulehmo ja pappisseminaarilaiset Olavin Jokio ja Pekka Timonen. Leirillä oli runsaasti luentoja ja käytännöllisiä harjoituksia, joita edellä mainittujen lisäksi pitivät lehtori Dimitri Tarvasaho, kirkkoherra Erkki Piiroinen ja nuoriso-ohjaaja Veikko Laakso.

Partiopoikien johtajana leirillä toimi pappiskandidaatti Mikko Kokora. Muina ohjaajina toimivat Paavo Joensalo, Olavi Mujunen, Mauri Tuomioja. Varhaisnuorten leirillä oli runsaasti sinapinsiemen-kerholaisia ja koululaisia heidän ohjauksesta huolehtivat opettajat Hilkka Savola, Helvi Naakka, Väinö Jyrkinen, neiti Seni Haapimaa ja Maija Kostiala sekä nuoriso-ohjaaja Aili Koukkunen.

Leiripäivien ohjelma sujui yleensä ONL:n leirien perinteinen mukaan. Lauantaina oli vigilia, jonka palvelivat usein pastorit Tarvasaho, Piiroinen, Palviainen. Vigilian jälkeen oli nuotioilta leirivaaralla. Sunnuntaina oli sitten liturgia, jossa palvelivat leirin papit ja usein saarnan piti myös joku pappiskanditaateista. Kristinoppikoululaiset ja suuri osa leiriläisistä osallistui yleensä pyhään Ehtoolliseen ja päättäjäisjuhlassa oli nuorten omaa ohjelmaa ja jonkun aikuisen pitämä juhlapuhe.

Tällaisia asioita selvisi vahoista Aamun Koitoista. Itse oman perheeni kanssa tutustuin Puroniemen leirielämään 1970-80-luvuilla ja olin sittemmin myös mukana puuhaamassa leirikeskuksen siirtoa ONL:n siitä luopuessa Puroniemen ystävät ry:lle ja taisinpa olla jollakin ystävien järjestämällä leirillä ”töissäkin”. Ihania muistoja, jota onneksi nyt vielä jatkuvat uusien sukupolvien elämässä.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Lisätietoja nykyisestä Puroniemen ystävät ry:n omistamasta ortodoksisesta leirikeskuksesta löytyy keskuksen omilta nettisivuilta:
https://www.puroniemi.net/
Omia kokemuksia vuodelta 2012 löytyy myös eräästä blogistani osoitteesta:
https://internetaalio.blogspot.com/2012/07/55-puroniemi-forever.html

Ihmeellisiä vaiheita – tosia vai valheita

Hilippa (Filip) Pyykönen
(Kuva: H@P)

Mitä pidemmälle tähän juttuun olen syventynyt, mitä enemmän luen siitä kirjoista, erilaisista asiakirjoista, tai saan tietoja jostain muista lähteistä, mitä enemmän muistelen niitä tarinoita, joita isäni ja kenties muutkin sukulaiset näistä asioista kertoivat, sitä hämmentyneenmmäksi tulen koko ajan. Yhä enemmän ja enemmän alan kallistua sille kannalle, etten kohta enää usko mitään ihan noin vain pureskelematta.

Olen hankkinut asiaa koskevia kirjoja ja saanut haltuuni lisää erilaisia asiakirjoja ja tietoja noilta ajoilta, ja mikään niissä ei oikein vahvista sitä arvelua, kuvaa, joka minulle nyt on näistä asioista muodostunut. Eivät ne tosin vahvista oikein sitäkään käsitystä joka on minulla on asioista aiemmin ollut. Kysyn todella monta kertaa itseltäni, onkohan tuo nyt ihan oikeasti totta. Sen verran ihmeellisiä seikkailuja ja kuvioita serkkuni elämänvaiheisiin liittyy. Eräästä virallisesta asiakirjaista löysin myös tiedon, että hänellä on ollut vaimo, josta ainakaan minulla ei ole ollut yhtään mitään tietoa. Enkä myöskään tiedä, mitä hänelle on sitten jälkeenpäin tapahtunut, missä tämä vaimo on elänyt ja kuollut, mihin hänet on haudattu. Shokeeraavaa sanoisin!

Eräs todella mielenkiintoinen sivupolku hänen elämän historiassaan on hänen yhteydet japanilaisiin diplomaatteihin Suomessa. Laitan tähän suoran lainauksen valtiollisen poliisin, Etsivän keskuspoliisin (EK) raportista vuodelta 1934:

”Juuri Karjala-spesialistina on hän joutunut Japanin lähetystön herra Ichikawan ja sotilasasiamiehen avustajaksi, joutunut antamaan kaikki tietonsa heille ja asiantuntijana valitsemaan heille kaiken mahdollisen ranskan ja englanninkielisen Karjalaa koskevan kirjallisuuden ja ovatkin nämä herrat olleet aivan suurenmoisen eteviä oppilaita, jotka tuntevat nyt Karjalan uskomattoman hyvin.”

Nyt hänen vakoilureviirinsä oli siis jo laajentunut japanilaisiin asti. Hämmästyttävää! Totta vai tarinaa? Itseäni pohditutti verbi: ”joutui” ja sana ”asiantuntija”. Samoin tässä saa vahvistuksen hänen monipuolinen kielitaitonsa, johon siis kuuluivat ainakin englanti ja ranska. Joka tapauksessa kovin vakuuttavasti EK:n raportti tuosta tilanteesta kuitenkin kertoo:

”FP kertoi olleensa ja olevansa suurena apuna Japanin ja Suomen hyviä välejä säilyttämässä. Kun Suomen teollisuusliitto yritti kerran saada aikaan Japanin ns. ”dumping”-tavaroiden boikoteerauksen, kirjoitti FP Ichikawalta saamiensa lähteiden avulla selostuksen Japanin teollisuudesta.”

Tuon aikaisen paperiarkin koko oli erilainen kuin nykyisin käyttämämme A4-arkki ja siksi tuossakin kohtaa osa tekstistä on jäänyt kopiosta pois ja vaikeuttaa hieman tätä selvitystä. Jokin taho oli mitä ilmeisimmin pitänyt epäasiallisena tuon selvityksen julkaisemista ja sitä koskevan osan raportissa jäätyä pois kopiossa, sivulle jääneessä osassa sanotaan näin:

”… , mutta FP:n uhattua julkaista kirjoituksen joka tapauksessa vaikkapa lentolehtisenä, suostui Inkeroinen julkaisemaan kirjoituksen FP:n muutettua sen kirjoituksen herra Ichikawan haastattelun muotoon. Myöskin ulkoministeriö, herra Ichikawan käytyä samasta asiasta siellä puhumassa, myönsi asiassa olevan hätiköidyn, koska Japani ostaa Suomesta moninkertaisesti enemmän kuin me heiltä eikä japanilainen tavara elinkustannukset huomioon ottaessa ole sen enemmän ”dumping”-tavaraa kuin esim. ameriikkalainen.

FP väitti Japanin tänä vuonna lopettaneen selluloosan ostamisen esim. Ruotsista, joka oli ryhtynyt japanilaisten tavaroiden boikoteeraukseen ja samaten olisi voinut käydä Suomellekin japanilaisten noudattaessa ehdotonta vastavuoroisuus-periaatetta. Herra Ichikawa oli hyppinyt ilosta voidessaan raportteerata Tokioon aikaansaamastaan aselevosta kauppamaailmassa.

Herra Ichikawa lähettääkin käännettynä Tokioon kaiken mitä suinkin vain löytyy kirjoitettuna sanoma- ja aikakausilehdissä Japanin ja Suomen välejä koskevaa ja auttaa häntä tässä työssä myöskin FP. Boikoteerauksen yrittämiseen selitti FP amerikkalaisten olleen todellisena alkuunpanijoina, koska itse eivät julkisesti voi ottaa vihamielistä asennetta Japania kohtaan, mutta sen sijaan yrittävät häiritä Japanin ja muiden valtioiden välejä.

Japanin selitti FP olevan ainoan valtion maailmassa, joka voi ja uskaltaa aloittaa sodan lähitulevaisuudessa N.-Venäjän kanssa ja sen tähden onkin japanilaisille mitään tärkeintä tietää tilanne N.-Venäjän ympärillä olevissa valtioissa. Siksi kiinnostaa japanilaisia erikoisesti myöskin N.-Venäjän eri kansallisuuksien itsenäisyyspyrkimykset. Näiden pyrkimysten väittikin FP nykyään olevan sangen voimakkaita esim. tataarien keskuudessa, joilla on laajoja ja hyvin organisoituja salaisia itsenäisyyden puolesta taistelevia järjestöjä esim. Kasanissa. GPU voi siellä tosin katkoa päitä, mutta koko järjestöä se ei pysty hävittämään.”

Osan tekstiä jäädessä taas pois sivujen vaihteessa, teksti jatkuu näin:

"FP:n mielestä pitäisi Japanin täällä tapahtuvan tiedustelutoiminnan ja Suomen ek:n välillä saada aikaan, paitsi nykyistä virallista suhdetta myöskin parempaa tuttavuutta esim. tietojen vaihtoa, jollaista hän arveli ek:n sekä Englannin ja Ranskan tiedustelutoiminnan toiminnan välillä olevan. Japania kiinnostaa tosin etupäässä sotilaalliset näkökohdat, mutta kenties olisi olemassa mahdollisesti joitakin kummallekin vaihtamisen arvoisia tietoja.”

Eli varsin korkeissa sfääreissä Hilippa on liikkunut, mikäli edellämainittu teksti aivan oikeasti pitää paikkansa ja miksei pitäisi. Onhan se sentään valtiollisen poliisin ylöskirjaamaa. Pyysin ja sain lisätietoja Helsingissä nykyään sijaitsevasta Japanin suurlähetystöstä ja  saadun tiedon mukaan Japanilla ei tuossa vaiheessa ollut lähetystöä Suomessa, vaan täällä toimittiin Ruotsin lähetystön alaisena. Ja todellakin, suurlähetystön tiedon mukaan noihin aikoinin asianhoitajana toimi Suomessa Hikotarō Ichikawa ja sotilasasiamiehinä majurit Seiichi Terada ja Yoshihide Kato.

EK:n haastattelija päättää raporttinsa seuraavasti:

”FP vaikutti kirjailijaominaisuudestaan huolimatta puhuuvan näistä asioista asiallisen kuivasti. Paljon tuntui FP Japanin tiedustelutoiminnasta tietävän, japanilaisten suunnitelmista Karjalan suhteen, yhdysvaltain ja Japanin suhteista ym., joista hän puhui herra Ichikwalta saaneensa valistuksen pohjalta. Puuhaan sanoi FP ryhtyneensä rakkaudesta synnyinseutuan Karjalaa kohtaan eikä juuri saavansa muuta palkkiota kuin ystävällisen kohtelun ja hienolaatuisen teepaketin silloin tällöin.”

Ymmärrettävästi tämän kaiken luettuani pääni on ollut pyörälla pahamman kerran. Olen tilannut myös Kansallisarkistosta jotain serkkuani koskevaa materiaalia, jota olen yrittänyt soveltaa mahdollisesti joiltain osin edelläkin kirjoittamaani. Se on ollut aika vaikeaa. Saamani viralliset asiakirjat eivät oikeastaan millään tavalla tue noita Etsivän keskuspoliisin (EK) raportissaan 1934 kirjaamia asioita, joten vahvasti minulle on tullut se käsitys, että tässä nyt ei vieläkään ole ihan se koko totuus. Toisaalta ei niiden tietojen ehkä ole pakko ollakaan yhteneväisiä. Eräässä aihetta käsittelevässä artikkelissa sanottiin, että "siinä varjojen maailmassa, jossa vakoojat elivät, ei mikään ole koskaan täysin selvää eikä sitä, miltä näyttää". Eli oletettavasti tässäkin tarinassa on myös mukana melkoisia valheita tai sitten ei. Mene ja tiedä!

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Vakooja ja herrasmies vai ihan vain ”meijän Hilippa”

Hilippa, tätini Aleksandra ja ukkini Aleksanteri
(Hannu Pyykkösen kotialbumista)

Kaikki tämä "vakoojahössötys" alkoi alkuvuodesta 2024, kun aivan yllättäen minuun otti sähköpostitse yhteyttä eräs suomalainen tietokirjailija, entinen parin suurehkon julkaisun eläkkeellä oleva päätoimittaja ja mm. YLEllä MOT-ohjelmaa toimittanut Martti Backman, ja tiedusteli seuraavaa vakoiluun liittyvää tietokirjaansa valmistellessaan joitain tietoja tokaserkustani, Filip Pyykösestä (1900-1973), joka kuitenkin meidän suvun keskuudessa tunnettiin karjalaisella nimellään Hilippa.

Tämä Hilippa oli ukkini veljen, eli toisen vanhemman Filipin, Filip Feodorinpoika Pyykösen (1841-1904) täydellinen nimikaima eli laajaan kauppiassukuumme kuuluvan ”Ukko-Hipin” pojanpoika. Ukko-Hippi oli perustanut kaupan silloisen Ilomantsin kunnan Öllölän kylään. Kylään, joka sitten myöhemmin kuului Tuupovaaran kuntaan ja nykyisin se kuuluu Joensuun kaupunkiin.

Meille pojille isämme kertomissa sukutarinoissa Ukko-Hippi esiintyy rikkaana, lähes koko Öllölän kylän omistamana kauppiaana, joka eli melko suureellisesti, jopa jossain määrin pröystäilevästi. Hän oli ilmeisen varakas ja kävi ajoittain ostamassa tavaroita laivalla Pietarista asti. Noista kauppareissuista kuulemieni tarinoiden mukaan minulle on jäänyt se tuntuma, että hänellä oli rahaa, mutta sitä myös meni melko runsaasti. Usein ilmeisesti myös kaikenlaiseen ”humputukseen”.

Jonkinlaisen kuvan vauraudesta saattaisi saada vaikkapa siitä, että Ukko-Hipin kotitalo, jonka yhteydessä oli myös kauppa, muutettiin sitten paljon myöhemmin Tuupovaaran kunnalliskodiksi. Se oli siis riittävän iso rakennus tuollaiseenkin tarkoitukseen.

Tästä kaikesta olen sitten jälkeenpäin päätellyt – kun asiaa en ihan oikeasti tiedä – että Hilipan taloudellinen elämäntilanne oli joka tapauksessa melko mukava. Varsin todennäköistä on myöskin se, kun rahaa oli, hänet koulutettiin hyvin ja hän pystyi myös paljon matkustelemaan.

Myöhemmin, kun tällaiselle elämäntyyliille tuli melko totaalinen loppu varmaankin runsaan ja suunnittelemattoman rahan käytön vuoksi, mutta mitä ilmeisimmin taustalla oli myös muita syitä. Ne voisi tällaisessa epätietoisuuden tilassa kuitata kenties sanomalla, että syyllisiä olivat ilmeisesti myös kateelliset kilpailijat. Useat suvun hallussa olleet maatilat menivät jossain vaiheessa isäni serkun Ukko-Hipin pojan Feodorin aikaan myyntiin ja jopa pakkolunastuksella halpaan hintaan kilpailijoille ja taloudellinen tilanne muuttui ilmeisesti oleellisesti.

Hilipan elämäntilanteeseen – ainakaan näiden tietojeni valossa, jotka minulla ovat – ei liene liene ollut kovin suurta vaikutusta. Hänelle jäi jotain omaisuutta ja älykkäänä osaajana ja ilmeisesti jo omillaan elävänä hän osasi toimia kenties oikein ja – mitä ilmeisimmin – pärjäsi elämässään.

Jonkinlainen seikkailijan elämä häntä kuitenkin todennäköisesti kovinkin kiinnosti, sillä jo lukioikäisenä hän hakeutui aktiivisesti joihinkin tuonaikaisiin seikkailuihin. Mahdollisesti hän ei päässyt Suomen itsenäistymisen aikoihin Saksaan lähtevien joukkoon jääkärärikoulutukseen liian nuorena, joten hän korvasi tuon menetyksen menemällä 19-vuotiaana Viroon vapaaehtoiseksi taistelijaksi Pohjan Poikien ryhmään taistelemaan Viron puolesta.

1934 Suomen silloinen jo aiemmin itsenäisyyden alkutaipaleilla perustettu valtiollinen poliisi, EK, Etsivä keskuspoliisi, kuuli Hilippaa todistajana ns. Hella Vuolijoen jutussa. Silloin hän mainitsi EK:n raportissa ”kuuluneensa aikoinaan Pohjan Poikain rykmenttiin ja silloin taistelleen Eestin puolesta, mutta ennen kaikkea on Karjala aina erikoisesti ollut hänen sydäntään lähellä.” Hän kertoi EK:n raportin mukaan olevansa silloinkin myös mitä suuremmassa määrin perillä Neuvosto-Karjalan oloista, asukkaista, taloudellisesta ja poliittisesta tilanteesta.

Hella Wuolijoki, yleisradion pääjohtaja 1944-49
(Kuva: YLEn arkistosta)

Hän oli 30-luvulla kirjoitellut ennen oman, metsästykseen liittyvän kirjansa ”Suurta riistaa ja pientä” julkaisemista (1938), samanmoisia artikkeleita Karjalasta ja metsästyksestä keskusmetsäseura Tapion lehteen. Hella Vuolijoki oli näistä kirjoituksista kovasti kiinnostunut ja EK:n raportin mukaan hankkinut eräältä Tapion johtajalta, fil.tohtori Tantulta tiedon näiden kertomusten kirjoittajasta, ja oli sittemmin kutsunut Hilipan luokseen. Tämä tapahtui Hilipan kertoman mukaan vuosina 1932-33 ja Vuolijoki oli jatkanut kutsuja edelleen useita kertoja ja ollut kovin kiinnostunut Hilipan kirjoituksista. Kenties muuastakin.

Hilippa ei kuitenkaan lähtenyt mukaan mahdolliseen Vuolijoen ”vakoojarinkiin”, vaan alkoikin – aivan päinvastoin – vakoilla Vuolijoen tekemisiä ja raportoida niistä mahdollisesti EK:n lisäksi oman kertomansa mukaan myös Yleisesikunnan valvontatoimistolle, jonka palveluksessa hän ilmoitti EK:lle olleensa aina ajoittain. EK:n Hella Vuolijoen tapauksesta 1934 tekemän kuulusteluraportin mukaan Hilippa oli todennut – kuten hän itse sen sanoi – "saman minkä monet muutkin", nimittäin, että ”Hella Vuolijoki ei ollut ainoastaan kirkas bolsevikki, vaan myöskin mitä kylmin ja häikäilemättömän henkilö, jonka itsekkyyttä on vaikea uskoa”.

EK:n raportissa H. Penttilän määräämä haastattelija kirjoittaa, että Hilippa kertoi puhuneensa Hella Vuolijoen kanssa usein Neuvosto-Karjalan asioista. Raportin mukaan Hilippa mainittuaan kerran Vuolijoelle bolsevikkien tuhoavan Karjalan siirtämällä sinne 300 000 isovenäläistä, oli Hella Vuolijoki joutunut aivan vimmoihinsa ja väittänyt, että se ei voinut olla totta, koska itse Gylling oli hänelle monessa keskustelussa syksyllä 1932 erikoisesti sanonut keräävänsä Neuvosto-Karjalaan suomensukuisia kansoja ja siirrettyjen olevan ns. tverinkarjalaisia.

Hilippa kertoi haastattelijalle panneensa merkille Hella Vuolijoen luona käydessään sen, että hänellä oli paitsi julkisia päivittäisiä kanssakäymisiä Neuvosto-Venäjän lähetystön kanssa, myöskin mitä kiintein suhde lähetystön tiedustelutoiminnan johtajaan, joka käyttää Hella Vuolijokea jonkinlaisena auktoriteettina tiedustelijoita värvätessä ynnä muussa vakoilutoiminnassa.

Sanomalehdissä julkaistu kuva vakoojista Martin ja Jacobson.

EK:n papereista selviää myös se, että Hilippa joutui jollakin tavalla tekemisiin myös ns. Martinin tapauksen kanssa. Tuosta tapauksesta Martti Backman kirjoittaa viestissään minulle: ”Kysymys on ns. suuresta vakoilujutusta 1930-luvulla, jolloin paljastui Helsingissä "kanadalaisen hienostorouva Mary-Louise Martinin" johtama vakoilurengas, josta repesi koko maailmanlaajuisen Moskovasta johdetun Kominternin vakoilujärjestön tuhoutuminen.” Useat lehdet Suomessa kirjoittivat tuolloin tuosta tapahtumasta, mm. Maakansa, Suomen Kuvalehti ja Keskisuomalainen, jossa kirjoitettiin 1933 mm. seuraavaa:

”Etsivän Keskuspoliisin päästyä Pentikäisen jäljille, johtivat langat hänen lähimpiin apureihinsa, kahteen suomalaiseen henkilöön. Toisen asunnosta Helsingin ulkopuolelta löydettiin varsin raskauttavia todistuskappaleita, mm. erinäisiä muistiinpanoja ja valokuvia, jotka Pentikäinen oli hankkinut vakoilutarkoituksessa, mutta jotka jostakin syystä olivat jääneet vielä Suomeen. Molemmat edellämainitut henkilöt joutuivat poliisin käsiin ja nyt alettiin seurata lankoja eteenpäin. Kohta voitiinkin varmuudella todeta, että Pentikäinen on ollut näitten henkilöitten välityksellä suhteissa amerikkalaiseen Jacobsoniin.”

Tekstissä – ja myös Hilipan kertomuksessa EK:n raportissa mainittua Yleisesikunnan luutnantti Viljo Pentikäinen oli oletettavasti tuon ajan maineikkain neuvostovakooja Suomessa, joka kuitenkin pääsi pakenemaan Neuvostoliittoon juuri ennen pidätystään ja jäi tuomitsematta Suomessa. Mikä oli Hilipan osuus tai edes yhteys noihin vakoojiin, se ei selviä EK:n raportista.

Hakkapeliitta -lenden vuoden 1933 nr. 45 sivu 9

Näihin tapauksiin kaiketi jotenkin viitaten Hilippa arveli Hella Vuolijoen jopa ryhtyneen osittain johonkin Neuvosto-Venäjää vahingoittavaan tekoon vain siksi, että Hilipan mielestä hän oli niin äärettömän häikäilemätön ihminen tai sitten hänellä oli jotain muita tuntemattomia motiiveja teolleen.

EK:n raportista selviää myös että Hilippa kertoi Hella Vuolijoen lopettaneen tuttavuuden erään EK:ssa käymisensa jälkeen, eikä hänelle oikein ollut selvinnyt, mistä Vuolijoki oli saanut tietonsa noista käynneistä.

Siis melko erikoista elämää Hilippa oli siis noihin aikoihin viettänyt. Paljon on jäänyt piilooon ainakin suvulle, eikä tuon ajan asioita ole millään tavalla suvun – ainakaan minun sukuhaarani – tiedossa. Ja meille sittemmin kerrottiin ilmeisesti paljon sellaista, mikä ei ollenkaan pitänyt paikkaansa. Mutta ei tässä vielä kaikki se erikoisuus, mikä EK:n papereista selviää. Lisää on tulossa, kunhan saan eräitä muita asiaa täydentäviä asiakirjoja käsiini ja vastauksia tiedusteluihini. Joten palataan taas kohta asiaan.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Isänmaan puolesta

Hilipan kirjoittama metsästystarinakirja vuodelta 1938

Jokin aika sitten julkaistussa blogikirjoituksessani puhuin oman suvun James Bondista. Näin tein, koska tässä jokin aika sitten alkuvuodesta 2024 selvisi yllättäen, että omasta suvussamme todellakin löytyi tällainen oma ”james bond”, isänmaansa puolesta vakoilua harrastanut henkilö. Lisäksi oli huojentavaa saada tietää, että tuo isänmaa tarkoitti tässä tapauksessa ihan omaa maatamme, Suomea. Hän siis teki tuota toimintaa Suomen etua ajatellen. Olisi ehkä ollut hieman vaikeampi kirjoittaa tällaista blogijuttua, mikäli tuo maa olisikin yllättäen ollut joku muu, varsinkin itäinen naapurimme. Sen verran tämän hetkinen maailmanpoliittinen tilanne vaikuttaa varmasti minuunkin, että ehkä olisin ennemmin vaiennut tuollaisesta ihmisestä, kuin kertonut siitä näin julkisesti.

Kyseessä on varsin läheinen sukulainen, ns. toinen serkku, suomalainen, perikarjalainen mies, mutta samalla kosmopoliitti. Tapasin hänet nuorena poikana ainakin pari kertaa, kun hän vieraili kotonani Tuupovaarassa. Hän oli syntynyt samoihin aikoihin isäni kanssa. Hän oli kohtuullisen varakkaan kauppiassuvun vesa. Oli muutaman vuoden isääni vanhempi, mutta keskenään he olivat ymmärtääkseni varsin hyviä kavereita. He ratsastivat yhdessä, molemmille oli omat hevoset, kalastivat yhdessä ja metsästivät yhdessä. Metsästys ja kalastus olivat tällä serkulle varsin mieluisia harrastuksia. Metsästystarinoista hän kirjoitti jopa mainion kirjankin 1930-luvulla. Toisaalta taisivat kumpikin olla hieman sellaisia iloista ja huoletonta elämää viettäviä "raikulipoikia".

Meille ”pikkupojille” isämme oli aikanaan joskus sotien jälkeen kertonut oman tarinansa tästä miehestä ja hänen vaiheistaan. Se oli varsin mielenkiintoinen tarina ja tarina sai helposti minunkin mielikuvitukseni laukkaamaan jo silloin, kymmeniä, kymmeniä vuosia sitten. Nämä tarinat liittyivät viime sotiin, joissa serkun kerrottiin olleen mm. kaukopartiossa ja työskennelleen venäläisten sotavankien leirilläkin, koska hän osasi sujuvasti venäjää. Sukutarinan mukaan hänen sanottiin venäjän lisäksi osaavan montaa muutakin kieltä: ruotsia, saksaa, englantia, kenties jotain muutakin. Nyttemmin osa noista tarinoista on osittain alkanut näyttää peitetarinoilta.

Minulla ei kuitenkaan ollut eikä edelleenkään ole minkäänlaista tietoa siitä, missä hän oli koulunsa käynyt ja noita kieliä oppinut. Sen muistan, kun kerran nuorena kerroin matkastani Saksaan, hän innostuneena kyseli minulta monista sellaisista berliiniläisistä paikoista, jossa hän ymmärtääkseni oli kertomansa mukaan joskus vieraillut. Näin jälkeenpäin olen omissa arveluissani ajoittanut nuo hänen mahdolliset matkansa Eurooppaan jonnekin kenties 1920-30-luvuille. Hän oli selvästi innostunut silloisista matkakohteistani ja suositteli minulle monia kohteita, joissa minun ehdottomasti tulisi käydä.

Nyt paljon myöhemmin on selvinnyt myös se, että hän mahdollisesti oli lukioikäisenä mukana jopa Virossa Pohjan Poikien joukoissa. Ranskan ja englanninkielen todellisesta osaamisestakin on tullut esille mielenkiintoisia tietoja. Niistä lisää myöhemmin.

Tietoa tuosta hänen osaamistaan eri kielissä, siis laajasta kielitaidostaan, ruokki myös meille kerrottu tieto siitä, että sodan jälkeen hän oli työskennellyt kaksikymmentä vuotta Ruotsissa Tukholmassa Dagens nyheter-lehdessä kielenkääntäjänä.

Se, miksi hän oli Tukholmassa, Ruotsissa, heti sodan jälkeen, on sitten ihan oma tarinansa. Olen siitä joskus jossain yhteydessä muistaakseni jo kirjoittanutkin, ja se tieto, mikä minulla asiasta on isäni aikanaan kertomana, on suurin piirtein seuraava:

Sodan jälkeen hän oleskeli – sattuneesta syystä – jossain Länsi-Suomessa, olisiko ollut Vaasassa tai jossain siellä päin. Pinttyneenä herrasmiehenä hänellä oli tapana ruokailla aina samassa ravintolassa. Hänellä oli toimiensa vuoksi – mitä ilmeisemmin – laaja tuttavapiiri, johon kuului myös paikkakunnan poliisipäällikkö vai nimismieskö hän sitten olikaan. Eräänä päivänä tämä poliisimies tuli samaan aikaan samaan ravintolaan ja kysyi voiko hän lounastaa yhdessä serkkuni kanssa. Pitkän ja varmasti mielenkiintoisen lounaan jälkeen poliisimies kertoi serkulleni, että hänen olisi viisasta mahdollisimman pian nousta satamassa olevaan veneeseen, joka vie hänet Ruotsiin. Tämä siksi, että hänellä on määräys tulla pidättämään serkkuni heti seuraavana aamuna.

Näistä vaiheista minulla ei ole luonnollisesti mitään omia kokemuksia tai muistoja, sillä en ollut tuohon aikaan 1940-luvun puolenvälin aikoihin vielä syntynyt. Kaikki ne tiedot ja muistot, jotka minulla noilta sodan jälkeisiltä ja sodan ajoilta ovat, ovat isäni minulle kertomia. Nyt jälkeenpäin moni isäni kertoma asia on tosin tullut uudenlaiseen valoon ja olen jopa ryhtynyt ajattelemaan, olivatkohan sittenkään kaikki nuo tarinat, joita meille pojille kerrottiin, sitten ihan oikeasti totta. Ja olivatko ne "totta" myös isälleni vai valehteliko hän oikeasti? Oliko niissä osa totuutta, ja osa ei totta? Suojeliko hän Hilippaa näillä kertomuksilla? Monia muita tämän kaltaista asioita on käynyt mielessäni, kun nyt olen selvitellyt näitä tapahtuneita jossain määrin. En tietenkään ole enää jaksanut lähteä erilaisiin arkistoihin selaamaan asiakirjoja, mutta onnellisten sattumien kautta olen saanut käsiini joitakin sellaisia virallisia asiakirjoja ja tietoja, joista voi nyt ehkä paremmin arvuutella, mitä mahdollisesti silloin oli tapahtunut.

Nyt tuntuu vahvasti siltä, että mitä ilmeisimmin se, mitä meille kerrottiin, ei ehkä ollut ihan totta tai olivat ehkä ns. muunneltua totuutta, mutta seuraukset mitkä näistä kerrotuista jutusta sanottiin tapahtuneen – kuten esimerkiksi pakeneminen Ruotsiin – olivatkin sitten totta. Ristiriitoja siis on ilmennyt niin asiakirjoissa ja tiedoissa, ja tiedoilla tarkoitan tässä tapauksessa näitä omia sukutarinoita. Mutta palataanpa tähän tarkemmin sitten seuraavassa blogijutussa.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Tekoäly ja ortodoksinen usko

Reilu vuosi sitten kiinnostuin jonkin verran tekoälystä eli AI:sta (Artificial Intelligence), koska monella taholla sitä joko kirottiin ja kauhisteltiin mutta myös kiiteltiin. Päällimmäisenä taisi useilla kuitenkin olla pelko. Pelko uudesta asiasta, jota ei tunneta, ei tiedetä, miten se käyttäytyy. Viekö se työpaikkoja, tuhoaako se sivilisaation? Varmaan ihan hyviä pohdiskeluja, vaikka varmasti mukana oli ehkä turhiakin kauhukuvien maalaamisia – kenties. Emme tosin tiedä vielä, mihin tämäkin kehitys oikeasti johtaa – hyvään vai pahaan vai molempiin.

Itse ajattelin sitten melko pian kuitenkin kokeilla tekoälyn käyttöä. Alkuvaiheessa se oli melko ”kökkö”. Se ei esimerkiksi tiennyt minun entisestä työpaikastani – joka kuitenkin on omalla tavallaan historiallinen rakennus – yhtään mitään oikeaa tietoa. Pelkkää mielikuvitusta ja sinne päin olevaa ”puppuasiaa”.

Pikkuhiljaa tekoäly alkoi kuitenkin kehittyä. Siitä tuli versio version jälkeen parempi ja parempi. Se ei enää tehnyt niin suuria virheitä, kuin millaisiin olin aiemmin törmännyt. Toki siellä vielä oli puutteita ja ”bugeja”, mutta lopputulos alkoi pikkuhiljaa näyttää jo paljon paremmalta. Jopa uskottavalta. Ja lisäksi se alkoi ymmärtää ja puhua suomeakin.

Silloin päätin ihan mielenkiinnosta kokeilla, miten tekoäly toimii ortodoksisuuteen ja ortodoksiseen kirkoon liittyvien asioiden kanssa. Useimpiin ortodoksisuutta koskeviin peruskysymyksiin se vastasi melko lailla hyvin, sillä niiden tietojen kerääminen on varmasti jokseenkin helppoa Internetin laajasta materiaalista kelle vain.

Viime kesänä päätin sitten kokeilla osaisiko tekoäly kirjoittaa vaikkapa jollekin ortodoksiselle papille – miksipäs ei vaikka luterilaisellekin – sopivan opetuspuheen tai saarnan, kuten niitä luterilaisessa kirkossa kutsutaan. Aivan sattumalta askaroin samaan aikaan muussa yhteydessä pienten uskonnollisten artikkelien parissa. Ne käsittelivät erilaisia Raamattuun perustuvia sanontoja, kuten ”syntipukki” tai ”heittää ensimmäinen kivi”. Pyysin tekoälyä kirjoittamaan lyhyen esseen kustakin aiheesta ortodoksisesta näkökulmasta. Näin syntyi 12 ”opetuspuhetta”, jotka sitten laitoin blogiini kaikkien luettavaksi ja arvioitavaksi. Kerroin toki jokaisen blogijutun alussa heti kaikille, etten minä noita tekstejä ole kirjoittanut vaan tekoäly OpenAI ChatGPT.

Itse yllätyin noiden puheiden – esseiden – laadusta. Vaikka tekoälyn kehitys tuossa vaiheessa oli vielä varmasti jonkin verran vajavainenkin, puheiden laatu oli yllättävän hyvä. Ne tosin kaikki noudattivat tekoälylle opetettua tiettyä kaavaa tyyliin: ensiksi ... toiseksi … ja lopuksi. Käväisi jossain vaiheessa mielessä sekin ajatus, ovatko ne parempia kuin pappien kirkoissa puhumat live-saarnat? En kuitenkaan sosiaalisten suhteitteni vaarantumisen vuoksi kerro vastausta tähän. Mutta lue itse noita puheita ja arvostele sitten vaikka tämän blogin kommentteihin.

Kaikki nuo esseet löytyvät omasta Pyykkönen-blogistani. Ensimmäinen heinäkuulla tehty essee on osoitteessa:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/07/ai-1-vanha-kuin-metusalemi.html
ja välissä sitten kymmen muuta ja viimeinen joulukuun essee löytyy osoitteesta:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/10/a-12-heittaa-ensimmainen-kivi.html

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Ätini salaisuudeksi jäänyt sukutausta

Mummini - äitini äiti
Ida Maria
(Kuva: H@P:n kokoelmista)

Sukututkimus on mielenkiintoinen harrastus, joskin pidemmälle ja syvemmälle suvun tietoihin mentäessä se koko ajan jonkin verran vaikeutuu. Lisäksi tuo vaikeus saattaa riippua siitä, onko suku läntisestä Suomesta vai itäisestä Suomesta. Vanhat kirkonkirjat saattavat olla joko ruotsinkielisiä tai venäjänkielisiä ja niiden tulkitseminen vaikeutuu ei pelkästään tuon kielen ja sen osaamattomuuden vuoksi, vaan myös siksi, että käsiala tuohon aikaan oli niin kaunista ja koukeroista, mutta meille monelle nykyihmiselle varsin vaikeasti luettavaa.

Olen sittemmin tutkinut sekä isäni että äitini ei sukua. Isäni suku vaikutti Karjalassa – Korpiselässä, Suojärvellä, Ilomantsissa – vaikka suvun alkuperä lienee – niin missä se sitten lieneekään – osittain Oulun suunnassa, mutta joidenkin tietojen mukaan Oulun seudulle tulleet Pyyköset (joka siis on ollut minunkin alkuperäinen sukunimi ukkini aikaan) olivatkin ilmeisesti kotoisin jostakin Iisalmen ja Juvan suunnalta. Joten siltä osin lienee omalla kohdallani tullut tehtyä tässä jonkinnäköinen kierros Oulun ja Karjalan kautta takaisin Savoon Mikkeliin. Mutta karjalaiseksi minä silti itseni identifioin, en savolaiseksi.

Äitini suvun tutkiminen jäi aikanaan vähiin. Palasin siihen aivan sattumoisin muutaman kerran ja silloinkin melko hämmentyneenä. Nykyinen tai pitäisikö sanoa nykyaikainen sukututkimus perustuu melko suurelta osin aivan erilaisiin metodeihin, kuin vaikkapa silloin 1970-luvulla, jolloin asioita tutkittiin hieman hankalasti kirkonkirjojen avulla. Edelleenkin se on mahdollista ja se on ehkä yksi parhaita keinoja selvittää sukunsa historiaa. Asiaa helpottaa paljon se, että lukuisia kirkonkirjoja on nykyisin jo ns. digitalisoitu ja osa niistä löytyy myös suoraan netistä.

Näin oli myös äitini suvun kohdalla. Kun silloin joskus 70-luvulla hieman tutkiskelin oman äitini sukua, en siinä päässyt kovinkaan pitkälle. Asiaa vaikeutti se, että suku oli ensinnäkin luterilainen, ja toisekseen koko ajan kanta-Suomessa, eri puolella Suomea. Eli olisin tarvinnut lukuisilta eri paikkakunnilta kirkonkirjoja saadakseni selvimmin tietää, missä suku milloinkin seikkaili.

Sukuni oli myös silloisen tietämykseni mukaan jokseenkin köyhää sukua. Ukkini eli tässä tapauksessa äitini isän ammatiksi oli merkitty jossakin vaiheessa työmies, ja jossakin vaiheessa siellä oli jopa maininta: loinen, joka siis tarkoitti ilmeisesti enemmänkin toisten nurkissa asuvaa köyhää työläistä. Wikipedia määrittelee sen näin:

”Loinen, eli koturi tai joutolainen tai läksiäin tai kesti, tarkoitti maatalousyhteiskunnassa erään sen alimmilla tasoilla olleen ihmisryhmän edustajaa, joka ei omistanut asuntoaan vaan eli työnantajansa tiloissa. Suomessa nimitystä käytettiin etenkin Savossa."

Todennäköisesti myös tuon hetkinen tieto sukutausta vaikutti siihen, että ajattelin, että suvun tutkiminen saattaa olla vaikeampaa myös monenlaisten yhteiskunnallisten syiden vuoksi. Siksi se sitten jäi osittain kesken, enkä paljon ukkiani pidemmälle asiaa sillä kertaa tutkinut.

Olisi tosin pitänyt. Se selvisi sitten myöhemmin, kun nettitietojen suuri tulva valloitti sukututkimusta ja tätä kautta äitini suvusta alkoi paljastua monenlaisia asioita, ja vieläpä erittäin yllättäviä asioita.

Olin aikani kuluksi kirjoitellut erilaisia historiaan liittyviä lyhyitä tarinoita blogiini. Usein liitin tarinassa esiintyvän henkilön ns. Geni-tiedon Internetin sukututkimusohjelmasta linkkinä tähän tarinan henkilöön. Ne ihmiset jotka ovat liittyneet eli tehneet sukutauluja tuohon amerikkalaiseen Geni.com -ohjelmaan, saattavat silloin noiden linkkien kautta katsoa, onko kyseinen henkilö mahdollisesti jotakin sukua.(kts. esim. blogi)

Yllättäen aika monesta tällaisista henkilöstä, joista olin kirjoittanut jotain, ilmeni, että hän olikin kaukainen sukulainen. Sukulaisuus saattoi olla jotain esim. seitsemäs pikkuserkku tai sitten niin kuin Karjalassa se sanottiin – ”väärän puun kautta sukua” eli avioliiton kautta sukuun liittyvä ihminen. Kun noita osumia alkoi pikkuhiljaa tulla enemmän ja enemmän, ensi alkuun arvelin, että ohjelmassa on varmasti joku vika. Sitten ryhdyin tutkimaan hieman tarkemmin, löytyykö sieltä Geni-ohjelmasta todellakin jonkinlainen jatkumo joko suoraan verilinjaa tai sitten välillä ns. avioliiton kautta poiketen. Ja yllätys yllätys löytyihän sieltä. Ja todella kummallisia yhteyksiä.

Kummallisia siinä mielessä, etteivät nuo yhteydet sopineet millään tavalla siihen kuvaan ja käsitykseen, joka minulla oli äitini puoleisesta suvusta, köyhästä suvusta Pohjois-Karjalan Tuupovaarassa.

Kun osumia alkoi tulla yhä enemmän, aloin jo itsekin epäillä, että hyvänen aika nehän saattavat olla jopa vaikka totta. Näin pikkuhiljaa suvustamme – siis äitini suvusta – alkoi tulla esiin mitä eriskummallisempia henkilöitä, eri sektoreilla vaikuttaneita henkilöitä maamme historiasta. Se tuntui melko epätodelliselta, enkä tiedä uskonko minä vieläkään täysin tähän, mutta pitänee kai sitten pikkuhiljaa ruveta kohta siihenkin uskomaan.

Toki sieltä samalla löytyi mitä erilaisimpia kummallisuuksia, kuten vaikkapa lapsentappajapappi. Mutta löytyi sieltä muunkinlaisia pappeja kuten mm. minun suoraan alenevassa polvessa oleva 10. isoisä, joka oli Oulun ensimmäinen kirkkoherra ja vaikutti aikanaan myös luterilaisen kirkon asioissa mm. Uppsalassa, kun hän allekirjoitti Uppsalan kokouksen päätöksen, jolla hyväksyttiin Augsburgin uskontunnustus, ja saatettiin luterilaisuus kirkon opin perustaksi. Kaikkea sitä tuo suku onkin mennyt tekemään!

Silti kummallisin löytö oli kuitenkin se tieto, että minun suoraan alenevassa polvessa oleva 8. isoisä oli maineikkaan Suomen kenraalikuvernööri Pietari Brahen nykyisen Lieksan tienoille perustaman Brahean kaupungin pormestari. Oli siinä hieman kieltämättä nieleskelemistä ja reaktio mm. noihin kahteen henkilöön oli kenties eräällä tavalla samanmoinen, kuin vaikka tuohon lapsentappajapappiin. Siis hieman hävetti kertoa, että suvussa on tuolloin ollut tuollaisia henkilöitä. Häpeämisen syy oli ehkä myös se, että kuvittelin ihmisten ajattelevan, että kenties ylpeiden ja retostelen moisella asialla.

Nyt kun vettä on virrannut Vantaan joessa jo reilusti, olen hiljalleen uskaltanut kertoa asiasta muillekin: ensin sukulaisille ja tutuille ja nyt jo täällä blogissakin. Lähisuvun reaktiot ovat olleet mielenkiintoisia. Epäuskoisia, mutta varmasti myös jonkinlaista ylpeyttä reaktiossa oli aistittavissa. Lapsenlapseni – vunukkani – vastikään koulussa Suomen historiaan tutustuneita, kyselivät mielenkiintoisina, mahtaisikohan noilta seuduilta vielä löytyä jotain suvulle kuuluvia läänityksiä, tai vaikka heille joitain komeita arvonimiä. Heh!

Nimittäin yksi erikoinen sivuhaaran tällekin sukututkimukselleni löytyi tässä jokin aika sitten: suvussa on ollut joitakin aatelisiakin. Ihan sellaisiakin, joilla on oma aatelisvaakuna. Ja jälleen vunukat kyselivät, voisivatko he mahdollisesti käyttää noita vaakunoita. Eivätpä taida voida.

Joten on tästä sukututkimuksesta jotakin hyötyäkin ollut, kun vunukat kiinnostuivat edes tuon verran suvun asioista ja siinä ohessa maamme historiasta. Ja nyt sitten erilaisten tekstieni kautta saavat kenties myös jotain sellaista tietoa, joka aikanaan minulta jäi saamatta. Samalla olen hieman pohtinut syitä tuohon yllättävään löytööni, siis tapahtumiin kauan kauan sitten. Miten on mahdollista, että köyhän äitini ja mummini suvusta jo noin viiden sukupolven päästä löytyy aivan erilaisia sukulaisia, rikkaita, aatelisia, merkittävissä tehtävissä toimineita.

Siihen saattaa olla kovinkin selkeä syy, joka pohjautuu tuon aikaiseen yhteiskuntaan ja siellä vallinneeseen järjestykseen. Kun jonkun ison talon, hovin, kartanon, tilan omistaja kuoli, tilan pääasiassa peri useimmiten tuon aikaisten säädösten mukaan vanhin poika. Muut lapset – etenkin pojat – koulutettiin sotilaiksi, virkamiehiksi ja muihin tällaisiin tehtäviin, jota kautta he sitten hankkivat mahdollisesti oman omaisuutensa tai sitten eivät. Tytöt taas pyrittiin saamaan mahdollisimman hyvään sellaiseen avioliittoon, josta ei välttämättä tarvinnut maksaa suuria myötäjäisiä. Se ei aina onnistunut etenkin, jos tyttöjä oli paljon ja etenkin silloin, kun mentiin tässä sukuketjussa hieman jo eteenpäin ja suku oli kenties jo pikkuhiljaa köyhtynyt.

Näin kävi varmasti myös äitini suvun kohdalla tyttöjen aviopuolisot tulivat kerta kerran jälkeen ns. rahvaanomaisimmiksi, tavallisimmiksi ja köyhemmiksi. Äitini synnyinseuduilla Tuupovaaran Konnunniemellä ja siellä samalla suunnallaTohmajärvellä ja Kiihtelysvaarassa oli aikanaan jokunen suuri hovikin mm. pitäjän suurin tila Oskolan hovi, jonka isännän, Antti Parviaisen, toimesta aloitettiin esimerkiksi Loitimon lasku vuonna 1865 ja perustettiin Oskolankosken mylly. En ole vielä ennättänyt tutkia, millä tavalla tuo Antti Parviainen, joka muuten on oman ukkini täydellinen nimikaima, on mahdollisesti sitten sukua. Ainakin sama sukunimi hänellä on äitini kanssa. Ja etunimillä oli tapana tuolloin periytyä suvussa,

Joka tapauksessa Oskolan kylä on itäisin vanhan Kiihtelysvaaran kylistä ja on asutukseltaan alueen vanhimpia, sillä siellä tiedetään olleen jo keskiajalla runsaasti asutusta. Vuonna 1500 Oskolassa oli viisi taloa ja vuonna 1589 jo 14 taloa. Kaikki on siis mahdollista, mutta todennäköisesti tuon tutkimustyön saavat sitten suorittaa myöhemmin jotkut muut. Minulle tämäkin tieto alkaa jo riittää.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Oman suvun James Bond

Sukutukimukseni vuodelta 1978.

Sukututkimus on mielenkiintoinen harrastus, joka sopii varsin hyvin etenkin eläkeläiselle. Meitä eläkeläisiähän kalvaa toisinaan huono omatunto siitä, ettei aikanaan, vuosia sitten tullut kyseltyä joitakin sukumme asioita tarkemmin omilta iäkkäämmiltä isiltämme tai isoisiltämme ja isoäideiltämme. Nyt sitten se joudumme selvittelemään asioita monta kertaa vaikeammin konstein usein myös epävarmoistakin lähteistä.

Itse tein ensimmäisen sukututkimukseni varsin perinteisillä menetelmillä eli kirkonkirjoja tutkimalla joskus 1970-luvulla isälleni syntymäpäivälahjaksi. Siitä tulikin – näin jälkeenpäin arvioiden – melko hyvä. Varsinkin, kun ajattelen sitä, ettei minulla ollut oikein mitään sukututkimustaustaa ja -osaamista. Tein tuota tutkimusta silloisessa Mikkelin maakunta-arkistossa, nykyisessä Kansallisarkiston Mikkelin toimipisteessä, johon oli ja on yhä sijoitettuina sodan jälkeen Neuvostoliitolle luovutettujen alueiden arkistoja ja myös sen alueen ortodoksisten seurakuntien kirkonkirjoja, joista selvisi paljon, kunhan vain osaisi niitä lukea. Oman isän suku kun oli kotoisin Karjalasta – niin luulin.

Tutkimisen ongelma tuli esiin myös siitä, että kirkonkirjat olivat pitkälle 1900-luvun alkuvuosikymmenille saakka kirjoitettu kyrillisin kirjaimin. Sukunimeni oli siellä Пююккëнен tai jotain sinne päin. Omalta osaltani tilannetta helpotti se, että opiskeluvaiheessa olin ihan sattuman kautta käynyt sellaisen kurssin, jossa tuli opeteltua kyrillisten kirjainten ja sanojen lukemista ja tämä tietysti auttoi minua paljon tuossa tutkimuksessa. Ongelma tuli enemmänkin siitä, että en ymmärtänyt venäjää, jolla kielellä ortodoksiset kirkonkirjat olivat pääasiassa kirjoitetut. Sattuma tuli peliin tässäkin, sillä samaan aikaan arkiston tutkijasalissa oli tekemässä sukututkimusta vanhempi naishenkilö, joka osasi venäjää ja joka myös halusi ystävällisesti auttaa minua.

Mutta monta kantoa oli kaivettava, ennen kuin homma alkoi edes jotenkuten sujua. En tietenkään aloittaessani tiennyt erilaisista kirkon kirjoista paljoakaan. Kaikki se piti jälkeenpäin opiskella, millaisia tietoja oli missäkin kirkonkirjoissa. Mutta aikaa myöten siihenkin oppi ja oppi myös tunnistamaan oman kyrillisin kirjaimin kirjoitetun sukunimensä ja siitä pikkuhiljaa alkoi avautua suurempi kokonaisuus ja suvun tarinaa.

Toinen ongelma ilmeni myös varsin pian, kun rupesin laittamaan tuloksia paperille: miten tehdä sukupuu siten, että se on järkevästi katseltavissa. Siihen kun alkoi tulla sukuhaaroja toinen toisensa perään. Tuohon aikaan perheessä saattoi olla lapsia kymmenkunta, joskus jopa enemmänkin. Varsinkin, jos laskee siihen mukaan lapsena tai synnytyksessä kuolleet. Noihin aikoihin kun lapsikuolleisuus oli melko suurta. Tuokin ongelma sitten ratkesi, kun katselin muiden tekemiä sukututkimuksia ja taulukoin sukuhaarat erikseen kunkin omiin taulukkoonsa.

Näin jälkikäteen ajateltuna oli toinenkin melko suuri ongelma. Siihen aikaan ei ollut vielä tietokoneita ja tekstinkäsittelyä. Kaikki piti ensin alkuun kirjoittaa käsin paperille ja myöhemmin sitten kirjoituskoneella A4-arkeille. Kirjoituskoneella kirjoittaminenkin oli sillä tavalla mielenkiintoista, että tehdessäsi virheen, sen korjaaminen ei suinkaan ollut yhtä helppoa kuin se nykypäivänä on tekstinkäsittelyohjelmalla ja tietokoneella.

Lopputulos oli kuitenkin sen verran hyvä ja mielenkiintoinen, että ajattelin ottaa hieman syntyneitä kustannuksia takaisin. Markkinoin monistettua useampisivuista sukututkimusta sukulaisille, joille sitten niitä postitin ja kohtuulliseen hintaan myös myin melko runsaasti.

Silloin tuli päästyä suvun tutkimisessa pelkkiä kirkonkirjoja tutkimalla 1700-luvun ensimmäiselle puoliskolle ja kaukaisin esi-isäni, ukkini ukin isän eli isoisoisoisoisän, jonka sieltä löysin oli nimeltään Konstantin Pyykönen, syntynyt 1736. Myöhemmissä toisten tutkimuksissa on löytynyt vielä yksi sukupolvi taaksepäin, 1700-luvun alussa syntynyt Näste Pyykönen ja hänen vaimonsa Hodo. Suku lienee peäisin – aivan kuten sukutraditio sen kertoi – jostain Oulujärven tienoilta.

Myöhemmin näin eräästä sukututkimuksesta, että 1600-luvun puolenvälin tienoilla noilta seuduilta oli karannut Karjalaan mies nimeltä Erik Pyykönen, josta sittemmin ainakaan tuolla toisella sukututkija ei ollut tarkempaa tietoa. Oma suullinen sukutarina sen sijaan kertoi, että joku muinaisista Pyykkösistä olisi tullut Oulujärveltä Karjalaan ja rakastuneen siellä naiseen, joka oli ortodoksi. Ja tuota tietä Pyykösen suvusta tuli sitten ortodoksinen. Liekö tuo rakastunut Pyykönen sitten ollut tuo pohjoisesta kadonnut Erik – se ei ole tiedossa.

Sukututkimus on myös siinä mielessä mielenkiintoista, että sieltä selviää monenlaisia ihmiskohtaloita – hyviä ja jossain määrin myös pahoja tai ainakin surullisia. Yleensä suvuista kun suvusta löytyy aviottomia lapsia ja toisinaan jostain rikoksesta tuomittujakin. Aviottomia lapsia löytyi omasta suvustakin, mutta vähemmän siellä oli merkintöjä rikollisista, joka tuntuu ihan hyvältä.

Kauppiaita Pyykösen suvussa on ollut lukuisia. Jopa niin paljon, että oma ukkini Aleksander joutui muuttamaan nimensä Pyykösestä Pyykköseksi, kun lähikylässä oli kauppias, jonka toiminimessä oli myös F-kirjain, aivan kuten ukkini toiminimessä, ja siksi tavarat ja laskut menivät helposti sekaisin ja ukkini hermostui ja muutti nimensä yhden koon Pyykösestä kahden koon Pyykköseksi. (kts: blogi)

Monenlaisia karjalaisia sukunimiä vilisee suvussamme. Naimakauppojen tuloksena sieltä löytyy niin Parppeita, Agipoffeja, Hodijeffia, kuin vaikkapa Kononoffeja, joka oli mummini sukunimi. Koska Karjalan populaatio noihin aikoihin oli melko pieni, naimakauppoja tehtiin lähikyliin ja kauemmaksikin ja niiden seurauksena suurin osa nykyisistä karjalaisjuurisista ihmisistä ovat joko läheisiä tai kaukaisia sukulaisia.(kts. blogi) Sukulaisuuden selvittämiseen ei enää tarvita hankalia kirkonkirjatutkimuksia, vaan se selviää usein ns. DNA-tutkimuksista ja Internetiin laitetuista sukutiedoista maailmanlaajuisessa Geni.com- tai muissa vastaavissa ohjelmissa. DNA-tutkimuksilla suvun taustaa ja alkuperää voidaan selvittää nykyisin huomattavasti pitemmälle ja laajemmalta alueelta kuin aiemmilla perinteisillä tavoilla, joka usein päättyi aikaan, jolta ei ollut kirjallisia lähteitä.

Mitä sitten oikein tarkoittaa tuo otsikkooni laittama viittaus James Bondiin? No – sillä en toki tarkoita itseäni, vaikka asioita tutkimaan jouduinkin. Kuka hän sitten oli, se selviää jatkossa näistä sukua käsittlevistä jupinoistani, mikäli niitä saan aikaiseksi lisää. Suvusta löytyy monenlaisia mielenkiintoisia ihmisiä. Aivan äskettäin suvustamme nimittäin löytyi tällainen hienostunut, tummaan pukuun pukeutunut suomalainen ”James Bond”. Mutta hänestä siis lisää tuonnempana.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com