Sateinen päivä

Syksyllä on usein sateisia päiviä. Mutta nythän on marraskuu. Eikös nyt pitäisi olla jo melkein talvi? Kun ulkona vain sataa ja sataa, saa toisinaan taistella kynsin ja hampain, ettei liiallinen masennus ota turhan tiukkaa otetta. Toki joskus voi olla mielikin maassa, kunhan se pysyy kohtuudessa.

Eihän sade ole poikkeustila, päinvastoin. Se on kaikelle elämälle todella tärkeä elementti. Se on myös hyvä muistutus toisesta todellisuudesta: siitä, että kaikki elämä ei tapahdu auringonpaisteessa. Itse asiassa juuri sade tekee elämän ja kasvun ylipäätään mahdolliseksi.

Sadepäivä on myös hyvä päivä mietiskelylle tai vaikkapa hengellisten asioiden pohtimiselle. Silloin sadepäivä ei suinkaan ole tylsistävä tai masentava, vaan elvyttävä ja virkistävä. Samoin kuin luonnossa joskus paistaa ja joskus sataa, ortodoksinen kirkkovuosi tuntee paaston ja juhlan. Hengellinen elämäkin tuntee kuvainnollisesti kuivuuden ja ilon. Ihmisen elämään siirrettynä nämä voisivat olla pettymyksiä ja onnistumisia. Kaikkea ei ole tarkoitettukaan koettavaksi kirkkaassa valossa.

Tämän päivän yhteiskunta tosin odottaa usein erilaisia asioita kuin mitä itse haluaisin. Kovin usein odotetaan, että olisin energinen, innostunut ja tehokas sekä kehittyisin jatkuvasti. Mutta minä en oikein toimi niin. Joinakin päivinä on vain vähemmän voimia, vähemmän valoa ja joskus jopa surua. Toisin sanoen vähemmän iloa.

Silloin voisi miettiä, mitä tämä sadepäivä haluaa minulle opettaa.

Voisiko se opettaa hiljaisuutta? Kun ei ole samanlaista houkutusta mennä ulos tai etsiä viihdykkeitä, kohtaan ehkä paremmin omat ajatukseni. Ne ajatukset ovat muutenkin olemassa, mutta kiireessä ja toimeliaisuudessa niitä ei aina ehdi kuunnella.

Voisiko se opettaa kärsivällisyyttä? Sadesää ei poistu tai muutu käskemällä. Samalla tavalla omassa elämässäni on lukuisia asioita, jotka toimivat saman lainalaisuuden mukaan. Ne pysyvät eivätkä muutu ainakaan käskemällä. Joskus niiden kanssa on vain opittava elämään.

Voisiko se opettaa kiitollisuutta? Voisinko ajatella, että sade tekee hyvää, ja olla siitä kiitollinen? Tai voisinko aurinkoisina päivinä ottaa auringonpaisteen vastaan lahjana juuri siksi, ettei se ole jatkuvaa?

Ortodoksina voisi ehkä ajatella niinkin, ettei rukouselämän pitäisi riippua tunteista. Rukous ei ole vain aurinkoisten ja kirkkaiden päivien toimintaa. Sen pitäisi kuulua myös sadepäiviin. Juuri silloin saatan huomata, etten rukoile siksi, että se tuntuu hyvältä, tai siksi, että olisin jälleen pyytämässä jotakin muutosta elämääni. Saatan rukoilla aivan toisesta syystä. Saatan jopa huomata etsiväni Jumalaa enemmän kuin omia toiveitani.

Ehkä sateisen päivän tehtävä ei olekaan masentaa minua. Ehkä sen tehtävä on hidastaa minua. Kun maailma muuttuu harmaaksi, pienet valonlähteet alkavat näkyä selvemmin. Tuohus tai lampukka ikonin edessä, lämmin kahvikupponen, hiljainen rukous ja sade, joka ropisee ikkunaa vasten. Joskus juuri silloin päivä paljastaa syvimmän kauneutensa.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkjaaja
nettihoukka@gmail.com

 

Vanhat paheet uusissa vaatteissa

 

HAP

Kirjoitin yli kymmenen vuotta sitten blogisarjan seitsemästä kuolemansynnistä. Vuonna 2026 palasin niiden äärelle ja päivitin maallikon mietteitäni ylpeydestä, kateudesta, laiskuudesta, vihasta, ahneudesta, ylensyönnistä ja himosta. Sarjan valmistuttua mieleeni tuli myös vuonna 2014 kirjoittamani teksti niin sanotuista moderneista kuolemansynneistä. Senkin voisi ottaa uudelleen tarkasteltavaksi.

Ovatko synnitkin siis uudistuneet? Tarvitaanko niistä päivitetty luettelo, vähän kuin puhelimeen uusi käyttöjärjestelmä? Vai onko ihminen edelleen melko samanlainen, vaikka välineet ovat muuttuneet ja tekojen seuraukset ulottuvat entistä kauemmas?

Vanhaa kirjoitustani lukiessani huomasin korjattavaa myös omissa sanoissani. Sekin kuuluu päivittämiseen. Ei kaikkea kerran kirjoitettua tarvitse puolustaa vain siksi, että sen on itse kirjoittanut. Toivottavasti tässä on vuosien mittaan jotakin oppinutkin.

Tuliko Vatikaanista uusi syntilista?

Vuonna 2008 uutisoitiin näyttävästi Vatikaanin ”uusista kuolemansynneistä”. Taustalla oli piispa Gianfranco Girottin haastattelu L’Osservatore Romano -lehdessä. Girotti toimi johtavana virkamiehenä Vatikaanin apostolisessa penitentiariaatissa, joka käsittelee erityisesti omantunnon ja katumuksen kysymyksiä.

Vanha blogini antoi asiasta turhan suoraviivaisen kuvan. Haastattelussa ei julistettu virallista seitsemän uuden kuolemansynnin luetteloa. Girotti puhui synnin yhteiskunnallisista ulottuvuuksista. Seitsemän kohdan lista muotoutui asian uutisoinnissa.

Vanhoja paheita ei siis ollut poistettu eikä korvattu uusilla. Huomio käännettiin siihen, kuinka ihmisen toiminta voi vahingoittaa kokonaisia yhteisöjä ja ihmisiä, joita hän ei koskaan tapaa. ”Seitsemän uutta kuolemansyntiä” oli tietysti houkuttelevampi uutinen kuin pohdinta tuttujen syntien yhteiskunnallisista seurauksista. Sellaisena minäkin asian aikanaan blogiini poimin.

Seitsemän kohtaa, monta kysymystä

Uutisoinnissa puhuttiin ihmisarvoa loukkaavista bioeettisistä menettelyistä, eettisesti kyseenalaisista ihmiseen tai ihmisalkioon kohdistuvista kokeista, huumeisiin liittyvästä tuhoavasta toiminnasta ja ympäristön saastuttamisesta. Taloudellista vastuuta tarkasteltiin rikkaiden ja köyhien välisen kuilun kasvattamisena, kohtuuttomana rikkauksien kasaamisena sekä köyhyyden aiheuttamisena ja ylläpitämisenä.

Siinä olivat seitsemän aihetta, vaikka niiden rajat eivät kovin selviä olleetkaan. Ensimmäiset kaksi menivät osittain päällekkäin, ja kolme viimeistä käsittelivät pitkälti samaa ongelmaa eri puolilta. Luetteloa onkin parempi lukea vuoden 2008 keskustelun kuvauksena kuin täsmällisenä kirkollisena määritelmänä.

Omassa kirjoituksessani mainitsin kantasolututkimuksen lähes sellaisenaan esimerkkinä synnistä. Se oli liian ylimalkainen ilmaus. Girottin alkuperäishaastattelussa huoli kohdistui ihmisen perusoikeuksia loukkaaviin kokeisiin ja geenimanipulaatioihin. Siitä ei voi päätellä, että kaikki geeni- tai kantasolututkimus olisi tuomittavaa. Ensin pitäisi tietää, mitä tehdään, millä menetelmillä ja kenen kustannuksella.

Myös huumeista puhuttaessa tarvitaan harkintaa. Riippuvuuden kanssa kamppailevaa ihmistä ja toisten riippuvuudella rikastuvaa kauppiasta ei voi niputtaa yhteen pohtimatta heidän erilaista asemaansa. Kärsivä ihminen tarvitsee apua. Pelkkä syntiseksi nimeäminen ei vielä auta ketään jaloilleen.

Lähimmäinen voi asua kaukana

Minusta keskustelun kiinnostavin ajatus on se, ettei lähimmäinen aina seiso vieressäni. Hän voi valmistaa ostamiani vaatteita työoloissa, joita en itselleni hyväksyisi. Hän voi asua seudulla, jonka vesi tai maaperä saastuu muualla kulutettavien tuotteiden valmistuksessa. Minä saan edullisen tavaran, mutta osa sen hinnasta voi jäädä toisen maksettavaksi hänen terveydellään, toimeentulollaan tai elinympäristöllään.

Lähellä tapahtuvissa asioissa vastuu on helpompi ymmärtää. Tiedän yleensä, jos olen puhunut loukkaavasti tai jättänyt sovitun asian tekemättä. Vaikeampaa on nähdä vahinkoa, joka syntyy pitkän tuotantoketjun tai yhteisesti hyväksytyn käytännön kautta. Silloin on helppo sanoa, etten minä tästä mitään tiedä enkä tälle mitään mahda.

Yksittäinen ihminen ei tietenkään kanna koko maailman syyllisyyttä. Vastuu ei myöskään jakaudu tasan päätöksentekijän, suurimman hyödyn saajan ja sen kesken, jolla ei juuri ole valinnanvaraa. Vähävarainen ostaa sitä, mihin rahat riittävät. Hänen mahdollisuutensa ovat erilaiset kuin sillä, joka päättää tuotannon ehdoista.

Silti oman vaikutusvallan pienuus voi muuttua mukavaksi perusteluksi sille, ettei tarvitse yrittää mitään. Tässä on kysymys itsellenikin: enkö todella voi vaikuttaa, vai enkö halua vaivautua ottamaan selvää?

Entä vuoden 2026 synnit?

Jos kirjoittaisin vastaavan luettelon nyt, ottaisin mukaan myös digitaalisen maailman. Verkko tai tekoäly ei itsessään ole syntinen, mutta niiden avulla voimme vaikuttaa toisten elämään tavoilla, joita en vuonna 2014 oikein osannut kuvitella.

Ensimmäisenä mieleen tulee totuuden tietoinen hämärtäminen. Tekoälyllä voi tuottaa uskottavan näköisiä tekstejä, kuvia ja videoita harhaanjohtamiseen. Vastuu ei kuitenkaan siirry ohjelmalle. Joku päättää, mihin aineistoa käytetään.

Aina ei tarvita tekoälyäkään. Jakamispainike riittää. Minunkin on kysyttävä, jaanko jotakin siksi, että tiedän sen olevan totta, vai siksi, että haluaisin sen olevan totta. Omaa mielipidettä tukeva väite tuntuu joskus uskottavalta jo ennen kuin sen alkuperää on tullut tarkistetuksi.

Toinen kysymys on ihmisarvon polkeminen verkossa. Julkinen nöyryyttäminen, yksityisten asioiden levittäminen ja joukolla pilkkaaminen voivat näyttää sivusta vain vilkkaalta keskustelulta. Kohde joutuu kuitenkin elämään sanojemme seurausten kanssa vielä meidän siirryttyämme seuraavaan aiheeseen. Mukaan pääsee yhdellä ilkeällä huomautuksella tai hyväksyvällä jaolla, eikä toisen kasvoja tarvitse nähdä.

Kuka hyötyy ja kuka vastaa?

Nykyajan omantunnonkysymyksiin lisäisin myös ihmisen heikkouksilla hyötymisen. Yksinäisyyttä, pelkoa, riippuvuutta ja hätää voidaan käyttää rahan, huomion tai vallan hankkimiseen. Erityisen pahalta tuntuu, jos toisen haavoittuvuus tunnistetaan ja juuri siksi sitä käytetään hyväksi.

Ilmiö on vanha, mutta nykyiset välineet voivat auttaa tavoittamaan ihmisen kaukaa ja keräämään hänestä tietoa hänen sitä kunnolla ymmärtämättään. Auttamisen näköinenkin toiminta saattaa palvella aivan muita tarkoituksia. Silloin pitäisi kysyä, kenen hyväksi tässä lopulta toimitaan.

Miettisin myös vastuun piilottamista tekniikan taakse. Ihmistä koskevaa ratkaisua ei pitäisi voida selittää loppuun sillä, että järjestelmä tai tekoäly päätyi siihen. Jos päätös vaikuttaa toimeentuloon, hoitoon tai kohteluun, jonkun täytyy vastata siitä, kuunnella sen kohteeksi joutunutta ja korjata virhe.

Kuinka avuttomaksi ihminen itsensä tunteekaan, jos kukaan ei ota asiaa hoitaakseen ja jokainen vetoaa järjestelmään. Senkin takana ovat kuitenkin ihmisten päätökset siitä, miten sitä käytetään ja kuinka paljon sille annetaan valtaa.

Tarvitaanko uutta luetteloa?

En näiden pohdintojen perusteella julistaisi seitsemää uutta kuolemansyntiä. Aiheita ei tarvitse väkisin saada seitsemää, eikä jokaista uutta välinettä varten tarvita uutta syntiä. Nämä ovat omia pohdintojani, eivät kirkon vahvistama luettelo.

Ympäristön vahingoittaminen, köyhyyden ylläpitäminen ja ihmisen käyttäminen toisen edun välineenä eivät ole menettäneet merkitystään. Niiden rinnalla voi kysyä, mitä emme aikaisemmin osanneet huomata ja mikä on tullut lähemmäs omaa arkeamme.

Ahneus ei muutu toiseksi paheeksi, vaikka kukkaron tilalle tulee kansainvälinen sijoitusjärjestely. Ylpeys ei katoa tekniikan kehittyessä. Viha, kateus ja vahingonilo löytävät uusia toimintatapoja, ja välinpitämättömyyttä helpottaa se, ettei seurauksia tarvitse itse nähdä.

Vanha ja moderni syntilista katsovat siis samaa ihmistä hieman eri suunnista. Toinen auttaa huomaamaan, mikä meissä vaikuttaa, toinen sen, kuinka laajalle vaikutukset ulottuvat. Päivittämisestä on hyötyä, jos se auttaa tunnistamaan vahinkoa sellaisessa, minkä olemme oppineet hyväksymään tavallisena toimintana.

Kaikki uusi ei tietenkään ole pahaa, niin kuin ei kaikki vanhakaan ole hyvää. Tekniikalla voidaan auttaa, helpottaa elämää ja tuoda ihmisiä yhteen. Olennaista on, mitä sillä teemme toisillemme.

Luettelo ei kerro kaikkea ihmisestä

Alkuperäisessä kirjoituksessani viittasin Sananlaskujen kirjan kohtaan, jossa kuvataan muun muassa ylpeyttä, petollisuutta, viattoman veren vuodattamista, pahojen suunnitelmien punomista, väärää todistamista ja riidan lietsomista (Sananl. 6:16–19). Ajankohtaisia aiheita nekin, mutta kyseessä ei ole sellaisenaan perinteinen seitsemän kuolemansynnin luettelo.

Myöhempi paheiden ryhmittely on oma kokonaisuutensa. Katolisessa katekismuksessa näitä pääpaheita kuvataan muiden syntien kasvualustaksi. Ajatus on ymmärrettävä: ahneus voi johtaa petokseen, kateus mustamaalaamiseen ja ylpeys siihen, ettei omia virheitään suostu tunnustamaan.

Seitsemän pääpaheen luettelo on myös erotettava katolisen opetuksen kuolemansynnin määritelmästä. Kuolemansynti edellyttää vakavaa asiaa, täyttä tietoisuutta ja harkittua suostumusta. Tahaton tietämättömyys, painostus ja muut vapautta rajoittavat tekijät voivat vähentää ihmisen vastuuta. Teon sijoittaminen luetteloon ei siis vielä ratkaise kaikkea tekijän syyllisyydestä.

Ulkopuolinen näkee usein vain osan tapahtuneesta ja vielä vähemmän siitä, mikä ihmisen valintoihin vaikutti. Tämä ei tee väärää oikeaksi, mutta sen pitäisi hillitä haluamme jakaa lopullisia tuomioita.

Ortodoksina minulle on läheinen ajatus synnistä ihmistä haavoittavana ja hänen yhteyttään Jumalaan ja lähimmäisiin rikkovana asiana. Katumuksen tarkoituksena on auttaa palaamaan, saamaan anteeksi ja muuttamaan elämää. Kirkon tehtävään kuuluu haavojen hoitaminen. Synnistä puhumisenkin pitäisi jättää ihmiselle toivoa.

Samalla puolella pöytää

Kirjoitan maallikkona, en pappina enkä teologina, vaikka teologiaakin olen toki opiskellut. Olen itse samalla puolella pöytää kuin lukijakin, syntinen ja keskeneräinen ihminen, jonka on syytä tutkia myös omia sanojaan ja valintojaan.

Saatan huomata toisen ahneuden ennen omaa kohtuuttomuuttani ja hänen kovat sanansa ennen omiani. Itselleni löydän selityksen, toiselle en aina yhtä helposti. Syntiluettelosta tulee kätevä väline muiden arvioimiseen, jos sen antaa sellaiseksi muuttua.

Vuonna 2014 katselin moderneja syntejä ehkä enemmän erikoisena uutisena. Nyt kysyn mieluummin, mitä niiden kautta voisi huomata omasta elämästään. Kenen kustannuksella mukavuuteni joskus syntyy? Mitä en halua tietää? Missä voisin toimia hieman rehellisemmin, kohtuullisemmin tai myötätuntoisemmin?

Kaikkea ei tarvitse korjata kerralla. Voi aloittaa pyytämällä anteeksi, oikaisemalla levittämänsä väärän tiedon tai puolustamalla sitä, jonka ääni ei muuten kuulu. Jos huomaa olleensa väärässä, voi sanoa senkin. Vaikkapa korjata yli kymmenen vuotta sitten kirjoittamaansa blogia.

Syntilistan äärellä voisi lopulta kysyä tämänkin: kenelle minun tavastani elää koituu hyvää?

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Saako marraskuussa olla vähän vähemmän reipas?

HAP

Marraskuussa on aamulla usein niin pimeää, että tekisi mieli jatkaa yötä vielä hetki peiton alla. Ikkunan takana on harmaata, kahvi jäähtyy kupissa ja tekemättömät siivous- ja muut kotityöt näyttävät olevan huomattavasti virkeämpiä kuin niiden tekijä. Joku on jo käynyt lenkillä, järjestänyt kaappinsa ja aloittanut uuden harrastuksen. Itse vasta miettii, kumman sukan pukisi ensin.

Saako tähän vuodenaikaan olla vähän vähemmän reipas? Vai pitääkö lupa lepäämiseen ansaita tekemällä ensin kaikki valmiiksi – mikä ainakin itselläni tarkoittaa käytännössä sitä, ettei lupaa koskaan tule?

Ihmisen arvo ei kasva suorittamalla

Ortodoksisen ihmiskuvan lähtökohta on lohdullinen: ihminen on Jumalan kuva. Tämä ei ole ahkeruudesta annettava kunniamaininta, jonka voisi menettää hitaana aamuna. Ihmisen arvo ei riipu siitä, kuinka paljon hän saa aikaan, kuinka hyödyllinen hän on tai kuinka vähän hän tarvitsee muiden apua. Myös väsyneenä, keskeneräisenä ja toisten varassa hän on kokonainen ihminen, rakkauden arvoinen.

Tämän hyväksyminen toisen kohdalla on usein helpompaa kuin omalla kohdalla. Ystävälle sanomme, että ota rauhallisesti, kyllä se työ odottaa. Itsellemme pidämme puhuttelun, jonka sävy ei läpäisisi edes tavallisen työpaikan käytöstapaohjeita. Sisäinen työnjohtajamme ei tunne iltalisää eikä lepoaikoja.

Ortodoksiseen hengelliseen elämään kuuluu kilvoitus, mutta myös harkinta ja oman mittansa tunteminen. Kaikki eivät jaksa samaa, eikä sama ihminenkään jaksa kaikkina elämänsä päivinä yhtä paljon. Kohtuullisuus vaatii joskus enemmän nöyryyttä kuin hampaat irvessä jatkaminen. On suostuttava siihen, että minäkin olen rajallinen.

Lepoakin voi harjoitella ilman tavoitteita

Luostarielämästä puhutaan usein sen ankaruuden kautta. Sen rytmissä on kuitenkin myös viisautta: työllä on paikkansa, samoin aterialla, levolla ja yhteisellä elämällä. Yksikään tehtävä ei saisi vallata koko ihmistä. Meidän arjessamme rajat helposti katoavat, kun tekemistä ja tavoitettavissa olemista riittää vuorokauden jokaiselle tunnille niin, ettemme malta sulkea kokonaan edes puhelinta yön tai levon ajaksi.

Siksi marraskuussa voisi harjoitella pientä kohtuullisuutta. Kaikkea ei tarvitse tehdä tänään. Tavallinen ruoka riittää. Kävely saa olla lyhyt, eikä kirjaa tarvitse lukea loppuun vain siksi, että sen on aloittanut. Joskus voi istua hetken tekemättä mitään hyödyllistä.

Tästäkään ei tosin kannata laatia kehitysohjelmaa. Muuten huomaamme pian arvioivamme, lepäsimmekö tarpeeksi tehokkaasti ja saavutimmeko rauhoittumiselle asetetut tavoitteet. Silloin sohvalle on vain siirretty entinen työpöytä.

Lempeys tarvitsee myös tekoja

Väsymys ja laiskuus eivät ole sama asia. Ulkopuolelta niiden eroa voi olla vaikea nähdä, joten toisen ihmisen hitaudesta – puhumattakaan laiskuudesta – kannattaa tehdä johtopäätöksiä varoen. Emme tiedä, millaisen yön hän on valvonut tai mitä hän kantaa mielessään.

Ortodoksisessa elämänviisaudessa lähimmäisen tuomitsemisen välttäminen liittyy oman keskeneräisyyden tunnistamiseen. Kun muistaa, kuinka vaikeaa itsellekin on toisinaan lähteä liikkeelle, toisen verkkaisuus ei ehkä enää ärsytä yhtä paljon. Häntä voi hoputtamisen sijaan auttaa.

Lempeys itseä kohtaan ei myöskään tarkoita, että vetäytyisimme kaikesta yhteisestä vastuusta. Joskus pieni teko toisen hyväksi antaa päivälle hyvän suunnan: puhelu, kahvikupillinen tai kysymys siitä, tarvitseeko toinen jotakin kaupasta. Sen ei tarvitse olla suuri saavutus. Eikä auttajan tarvitse aina olla minä. Myös avun vastaanottaminen tekee tilaa yhteydelle.

Marraskuussa saa siis olla vähän vähemmän reipas. Jumalan kuvana eläminen onnistuu villasukissakin, eikä keskeneräistä ihmistä tarvitse saada illaksi valmiiksi. Tänään voi riittää, että ruokkii itsensä, kohtelee jotakuta ystävällisesti ja ulottaa saman ystävällisyyden viimein myös itseensä.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com 

Pitääkö tästäkin päivästä saada jotakin aikaan?

 

Yksi oudoimmista hommista, johon lienen joutunut, oli piispan tekeminen.
Tosin vain valokuvaamalla ja melkoisen lähietäisyydeltä isossa katedraalissa.
Kyseessä oli nykyinen Thermopylain metropoliitta Johannes (Sakellariu), 
Ὁ Πανιερώτατος Μητροπολίτης Θερμοπυλῶν κ. Ἰωάννης (Σακελλαρίου),
Ἡγούμενος τῆς Ἱερᾶς Μονῆς Κοιμήσεως τῆς Θεοτόκου Πεντέλης, 
Mukana oli silloinen Ateenan ja koko Kreikan arkkipiispa  Kristodulos,
Ὁ Μακαριώτατος Ἀρχιεπίσκοπος Ἀθηνῶν καὶ πάσης Ἑλλάδος Χριστόδουλος.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Tässä on hieman tylsää ja joutaisi ihan vaikka kirjoittamaan uuden blogijutun. Sellainen ajatus tuli mieleeni tänään. Heti perään tuli toinen: pitääkö todellakin taas tästäkin päivästä saada jotakin aikaan? Enkö voisi vaikka levätä, laiskotella.

Eläkkeellä ei pitäisi olla enää suorittamisen paineita. Eläkkeellä pitäisi osata olla. Sitä vartenhan on vuosikymmeniä harjoiteltu työntekoa ja haaveiltu ajasta, jolloin saisi itse päättää päivänsä kulusta. Nyt saisi. Silti huomaan toisinaan odottavani itseltäni iltaan mennessä jonkinlaista näyttöä siitä, etten ole viettänyt päivää aivan turhaan. Kukaan muu ei sitä näyttöä pyydä, mutta olen näköjään säilyttänyt työnjohdon itselläni.

Kalenteri ei jäänyt eläkkeelle

Vanhan miehen elämässä on kyllä ohjelmaa ilman suuriakin suunnitelmia. Aamulla puuro, lääkkeet ja muut tutut toimitukset. Lääkkeiden kanssa ei tarvitse miettiä, huvittaisiko tänään. Niillä on oma paikkansa päiväjärjestyksessä. Monen muun asian voikin sitten sovittaa sen mukaan, miten mies kulkee ja ajatus liikkuu.

Aivan kokonaan en tosin päätä aikatauluistani itse. Viikkoa rytmittävät muut ihmiset, nykyään huomattavan usein terveydenhoitoalan ammattilaiset. On kuntoutusta, testejä, vastaanottoja ja sitten taas kuntoutusta. Työelämän kokoukset ovat vaihtuneet tapaamisiin, joissa käsitellään enimmäkseen minua. Välillä kävellään, välillä vastataan kysymyksiin ja välillä katsotaan, mihin mies tällä kertaa taipuu. On hyvä, että huolehditaan. Samalla kalenteri muistuttaa, ettei eläkkeelläkään kannata luvata olevansa aina vapaa.

Kahville toimintakyvyn nimissä

Aamupuuron jälkeen lähden aamukahville kaupungille. Joku saattaisi kysyä, miksen juo kahvia samalla kotona. Osaisin toki keittää, mutta silloin olisin edelleen kotona. Kaupungille lähtiessä tulee mentyä ihmisten ilmoille, nähtyä tuttuja tai ainakin muita ihmisiä ja huomattua, että maailma on aloittanut tämänkin päivän. Samalla tulee linkattua kepin kanssa edes hieman. Kahvilla käynti on siis myös liikuntaa, mikä antaa sille aivan uudenlaista arvokkuutta. Pelkän kahvin vuoksi lähteminen voisi kuulostaa huvittelulta, mutta tässähän pidetään yllä toimintakykyä.

Kepin kanssa elämisessäkin on omat vaiheensa. Sitä tarvitsee kävellessä, mutta välillä sen olemassaolon unohtaa yllättävän perusteellisesti. Vanhemmiten muistissakin alkaa ilmeisesti tapahtua jotakin, ja siitä syntyy mielenkiintoisia tilanteita. Keppi saattaa esimerkiksi jäädä ostoskärryyn. Kärrystä saa kaupassa tukea, joten kepillä on hetken vapaata, ja näköjään se saattaa jäädä sille tielleen. Sitten pitää muistella, missä olemme viimeksi olleet yhdessä. Nuorempana en tullut ajatelleeksi, että joskus joutuisin jäljittämään omaa kävelykeppiäni.

Jääkaapin kanssa neuvotellaan päivittäin

Keskipäivän lähestyessä alkaa ruokasuunnittelu. Mitä tänään söisi? Ja koska ruoka ei tavallisesti ilmesty lautaselle pelkän pohdinnan voimalla, kysymystä pitää tarkentaa: mitä tänään valmistaisin? Siinä ovat maku, viitsiminen ja jääkaapin sisältö neuvottelemassa keskenään. Joskus ratkaisu syntyy nopeasti. Joskus ruokaa ehtii ajatella niin kauan, että olisi siinä ajassa jo valmistanut jotakin.

Syömisessä on sekin erikoisuus, että asia on huomenna uudelleen edessä. Vaikka tänään onnistuisi erinomaisesti, huomisen ruokahuoltoa se ei välttämättä ratkaise. Ellei tee kerralla enemmän. Silloin voi seuraavana päivänä tuntea itsensä kaukonäköiseksi taloudenpitäjäksi lämmittäessään eilistä.

Päikkärit ja tervetulleet häiriöt

Iltapäivällä ovat lähes pakolliset päikkärit. Niiden kohdalla en enää kaipaa kovin perusteellisia puolustuspuheita. Jos väsyttää, on hyvä levätä. Nuorempana saattoi kuvitella, että väsymys poistuu olemalla siitä piittaamatta. Nykyään kuuntelen itseäni vähän kohteliaammin. Kaikkea ei tarvitse oppia kahteen kertaan, vaikka monessa asiassa olen kyllä yrittänyt.

Onneksi lapset ja lapsenlapset sotkevat välillä suunnitelmani. Juuri kun olen saanut päivän järjestettyä sopivan väljäksi ja ennakoitavaksi, tuleekin jotakin muuta. Lapsenlapsen kanssa pääsee tekemään jotakin uutta ja erikoista, sellaista, mihin ei yksin olisi tullut ryhtyneeksi. Se piristää kummasti. Omat tutut kuviot unohtuvat hetkeksi, ja huomaan olevani kiinnostunut asiasta, jonka olemassaolosta en aamulla vielä tiennyt mitään. Päikkärit saattavat siirtyä, mutta siitä en viitsi tehdä valitusta.

Illan ohjelma riippuu sitten päivästä. Mitä jaksaa, mikä kiinnostaa, mitä viitsii ja mitä kehtaa. Nämä ovat neljä eri kysymystä. Jokin kiinnostaisi, mutta siihen ei riitä voimia. Johonkin riittäisi voimia, mutta se ei kiinnosta lainkaan. Ja joskus tekisi mieli soittaa jollekulle, mutta tulee mietittyä, kehtaako tähän aikaan enää häiritä. Hän saattaa tietysti istua kotonaan ja miettiä samaa.

Tekemistä yli sadan vuoden takaa

Välillä istahdan koneen ääreen, ja silloin päivän väljyys saattaa kadota huomaamatta. Sain juuri nipun venäläisiä tekstejä Mikkelin sotilaskirkosta, josta teimme aikanaan poikani kanssa kirjan. Ajattelin vähän katsella, mitä niistä löytyisi. Vanha tuttu aihe otti minut syleilyynsä eikä päästänyt irti useaan tuntiin. Tutkiminen jatkuu varmaan tulevinakin päivinä, ja ehkä siitä syntyy vielä uusi juttu jonnekin. Tylsyys oli joka tapauksessa kaikonnut. Olin taas järjestänyt itselleni tekemistä, tällä kertaa yli sadan vuoden takaa.

Tekemisestä tulee hyvä mieli. On mukava huomata, että osaa edelleen jotakin, saa ajatuksensa järjestykseen ja ehkä löytää niille lukijankin. En minä siitä haluaisi luopua. Mutta joskus voisin antaa itselleni luvan lopettaa ennen kuin väsyn tai olla aloittamatta mitään vain siksi, että päivässä on vielä tyhjää tilaa.

Kaikkea ei työnjohdon tarvitse tietää

Kun tällaista päivää illalla ajattelee, onhan siinä ollut kaikenlaista. Olen käynyt kaupungilla, syönyt, levännyt ja ehkä vaihtanut muutaman sanan jonkun kanssa. Pitänyt itsestäni sen verran huolta kuin olen osannut. Hyvällä onnella olen saanut viettää aikaa lapsenlapsen kanssa. Keppikin on saatu kotiin. Jos päivä on tuntunut enimmäkseen hyvältä, miksi siitä pitäisi vielä toimittaa todistusaineistoa?

Ehkä joutilaisuuttakin pitää harjoitella. Aloittaa vaikka pienestä hetkestä, jonka antaa kulua puuttumatta siihen. Katsoo ikkunasta ulos eikä ryhdy samalla suunnittelemaan, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä.

Tänään harjoitus jäi kuitenkin kesken. Tästä tuli blogijuttu. Sisäinen työnjohtaja on varmaan tyytyväinen.

Nyt taidan paistaa apteekkireissulla kaupasta ostamani ahvenfileet ja nauttia niiden kanssa lasillisen valkoviiniä ja muistelen mukavia. Samalla laitan ostamani siian suolautumaan. Siinä tulee huomisenkin ruokahuoltoa hoidettua, mutta sitä en aio ilmoittaa päivän saavutuksiin.

Kaikkea ei työnjohdon tarvitse tietää.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

P.S.

Piispa saatiin tehtyä - olisi toki saatu ilman minuakin.
Tässä jo pitää "valmistujaispuhettaan".
Minä sain palkaksi maittavan aterian ja hieman viiniä
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

 

Seitsemän kuolemansyntiä, osa 7: Himo – saako ihminen haluta?

(HAP)

Tämä viimeinen kuolemansynti tuntui alkuun hankalalta saada kirjalliseen muotoon. Ylpeydestä, kateudesta ja ahneudesta sentään keksii helposti sanottavaa. Himon kohdalla tulee ensimmäiseksi mieleen, pitääkö tässä nyt ryhtyä paljastamaan lukijoille omia salaisia tuntemuksiaan. Ei kai sentään kaikkea. Blogillakin saa olla verhot.

Hankaluus alkaa jo sanasta. Himo voi tarkoittaa kiihkeää halua saada jotakin, mutta tässä syntiluettelossa sillä tarkoitetaan erityisesti seksuaalista himoa. Ortodoksisessa hengellisessä kirjallisuudessa taas puhutaan himoista paljon laajemmin: ihmistä hallitsevista ja hänen elämäänsä väärään suuntaan vievistä taipumuksista. Siksi saman sanan äärellä on hyvä ensin selvittää, mistä oikeastaan puhutaan.

Muuten toinen pohtii ihmisen sisäistä vapautta ja toinen epäilee hänen vaihtaneen puheenaiheen makuuhuoneeseen.

Mainoksessa naapurin tiilikattokin kelpasi himon kohteeksi

Muistan kymmenen käskyn vanhan sanamuodon: ”Älä himoitse lähimmäisesi huonetta.” Käsky jatkui koskemaan lähimmäisen vaimoa, palvelijoita, eläimiä ja muuta omaisuutta. Himoita saattoi siis paljon muutakin kuin toista ihmistä. Vaikka naapurin tiilikattoa, kuten siinä vanhassa tv-mainoksessa.

Vuoden 1992 raamatunkäännöksessä kohta alkaa: ”Älä tavoittele toisen taloa.” Sen jälkeen kielletään tavoittelemasta toisen puolisoa ja muuta hänelle kuuluvaa. (2. Moos. 20:17.)

Tästä ei kuitenkaan seuraa, että kaikki tavoitteleminen olisi himoitsemista pahassa merkityksessä. Parempaa elämää, uutta ammattia tai toimivaa kattoa saa tavoitella. Käskyn kannalta olennaista on tuo pieni sana toisen. Haluanko rakentaa omaa elämääni vai saada itselleni sen, mikä kuuluu lähimmäiselle?

Naapurin kattoa saa siis ihailla ja samanlaisen voi hankkia. Hänen kattonsa purkamiseen tarvitaan jo muutakin kuin oma innostus.

Kielessä himo ja intohimo elävät muutenkin monenlaisissa yhteyksissä. Puhutaan lukuhimosta ja intohimoisesta musiikin harrastajasta. Niissä sanoissa ei yleensä nähdä mitään moitittavaa. Pelkkä voimakas kiinnostus ei tee ihmisestä paheellista, eikä harrastuksen tarvitse olla vastenmielinen ollakseen hengellisesti turvallinen.

Ihminen ei ole minun tarpeitani varten

Seksuaalisuuden kohdalla asiaa ei voi ratkaista vain vaihtamalla sanaa. Halun, rakastumisen ja läheisyyden kaipuun olemassaolo kuuluu ihmisyyteen. Ortodoksisessa käsityksessä seksuaalisuus voi avioliitossa olla rakkauden, yhteyden ja yhteisen ilon ilmaisua. Himon ongelma tulee esiin silloin, kun oma tyydytys syrjäyttää toisen ihmisen kohtaamisen ja kunnioittamisen.

Näenkö toisessa kokonaisen ihmisen vai lähinnä sen, mitä hän voisi minulle antaa? Kiinnostaako minua hänen tahtonsa, turvallisuutensa ja hyvä olonsa? Vai muuttuvatko ne sivuseikoiksi, kun minä kerran haluan?

Tässä mielessä himo on sukua ahneudelle. Toisesta tulee jotakin, joka pitäisi saada itselle. Rakkaus joutuu kysymään vaikeamman kysymyksen: mikä olisi myös toiselle hyväksi?

Tunne ei anna oikeutta painostaa, pettää tai käyttää ketään hyväksi. Oma kaipaus voi olla voimakas ja todellinen, mutta toisen rajat ovat silti todelliset. Myös parisuhteessa.

Toisaalta pelkkä mieleen tullut ajatus tai koettu vetovoima ei ole sama asia kuin harkittu teko. Ihminen ei valitse jokaista mielessään vilahtavaa ajatusta. Vastuuta voi ottaa siitä, mitä alkaa tietoisesti ruokkia ja miten toimii.

Minun ei siis tarvitse säikähtää ihmisyyttäni. Sitä pitäisi kuitenkin opetella käyttämään niin, etteivät muut joudu maksamaan laskua.

Itsehillintä ei tarkoita tunteettomuutta

Himon vastavoimaksi sopii itsehillintä. Sana tuo helposti mieleen ihmisen, joka istuu jäykkänä, puristaa hampaitaan ja kieltää itseltään kaiken mukavan. Sellainen elämä kuulostaa raskaalta jo sivusta seurattuna.

Ajattelen itsehillintää mieluummin mahdollisuutena valita. Minun ei tarvitse toteuttaa jokaista mielitekoani vain siksi, että se ilmaantui. Voin odottaa, harkita ja ottaa huomioon muutkin.

Se koskee paljon muutakin kuin seksuaalisuutta. Voin haluta viimeisen sanan, toisen huomion tai sen, että asiat tehdään juuri minun tavallani. Halu saattaa tuntua aivan välttämättömältä, vaikka todellisuudessa maailma jatkaisi pyörimistään ilman sen toteutumistakin.

Tämä on teoriassa lohdullinen tieto. Käytännössä viimeisen sanan luovuttaminen vaatii joskus yllättävän paljon hengellistä harjoittelua.

Himottomuus ei ole sama asia kuin apatia

Ortodoksisessa perinteessä tunnetaan sana himottomuus, kreikaksi apatheia. Se saattaa kuulostaa olotilalta, jossa mikään ei enää kiinnosta. Hengellisessä merkityksessä sillä tarkoitetaan kuitenkin vapautta himojen orjuuttavasta vaikutuksesta, ei passiivisuutta tai välinpitämättömyyttä.

Kokosin aikanaan Ortodoksi.netiin himottomuutta käsittelevän artikkelin netiin himottomuutta käsittelevän artikkelin Filokalian, ortodoksisen hengellisen kirjallisuuden kokoelman, pohjalta. Siinä kuvataan, kuinka kilvoittelu etenee vahingollisista teoista pidättymisestä kohti myös ajatusten ja halujen puhdistumista sekä sisäistä rauhaa. Tavoite ulottuu siis syvemmälle kuin siihen, että ihminen onnistuu ulospäin käyttäytymään moitteettomasti.

Minä ymmärrän tämän niin, ettei ihmisen tarvitse lakata tuntemasta tai rakastamasta. Hän voi vähitellen vapautua siitä, että omat halut määräävät kaiken. Voimia ja huomiota riittää silloin myös toisten kohtaamiseen.

Himottomuuden tunnusmerkkeihin liitetään Filokaliassa hyvän ajatteleminen toisista ja arvostelukyvyn kirkastuminen. Minua puhuttelee juuri tämä yhteys: sisäisen kasvun pitäisi näkyä siinä, miten katson lähimmäistäni.

Se ei omasta mielestäni tarkoita vääryyksien hyväksymistä tai sitä, että kaikkiin pitäisi luottaa varauksetta. Mutta ehkä minun ei tarvitsisi ensimmäiseksi etsiä toisesta jotakin epäilyttävää. Hänen olemassaolonsa ei ole kilpailu minun kanssani.

Mielen suursiivous on vielä kesken

Himottomuutta on verrattu mielen suursiivouksen lopputulokseen. Vertaus sopii minulle hyvin. Tavaroita on helppo siirtää pois näkyvistä, mutta perusteellisempi järjestäminen vaatii jo pysähtymistä.

Voin hillitä sanani ja silti jatkaa mielessäni erinomaista riitaa. Voin luopua jostakin ulkoisesti ja muistuttaa siitä itseäni niin usein, että luopumisesta tulee uusi ylpeyden aihe. Mielen kaapeissa riittää järjesteltävää.

En osaa kuvitella julistavani itseäni himottomaksi. Jo sellainen ilmoitus saattaisi tuoda sarjan ensimmäisen aiheen, ylpeyden, takaisin työpöydälle.

Pienempi tavoite voisi riittää alkuun: huomaan haluni, mutta en anna sille automaattisesti päätösvaltaa. Pysähdyn ennen kuin toimin. Muistan rukouksessa myös sen ihmisen, jonka olen vaarassa nähdä vain omien tarpeideni kautta. Ja jos epäonnistun, yritän uudestaan ilman että julistan itseäni toivottomaksi tapaukseksi.

Hyvinhän se meni

Tähän päättyy seitsemän kuolemansynnin kierros. Kirjoitukset ovat valmistuneet vuosien saatossa, mutta käsitellyt asiat eivät näytä tulleen omalta kohdaltani loppuun hoidetuiksi. Sain jotenkin seitsemän otsikkoa valmiiksi. Ihmisenä olen edelleen työn alla.

Mieleeni tulee tapaus kaukaa opettajanvuosilta. Jouduin rehtorina yllättäen ensimmäisen luokan sijaiseksi oman opettajan sairastuttua. Melkein pystymetsästä pienten koululaisten eteen. Alkuopetuksen osaamisestani en siinä tilanteessa ollut aivan vakuuttunut.

Ennen ruokailua laulettiin luokan oman opettajan lapsille opettama ruokarukous. Onneksi se osoittautui minullekin tutuksi, ja pääsimme yhdessä loppuun asti.

Rukouksen päätyttyä eturivissä istuva pieni ekaluokkalainen katsoi minua suoraan silmiin. Vakavalla naamalla ja aivan tosissaan hän totesi:

”Hyvinhän se meni!”

Siinä oli rohkaisua juuri sopivasti. Hän ei väittänyt, että olisin valmis opettaja kaikkeen mahdolliseen. Hän huomasi, että tästä selvittiin.

Sellaista katsetta toivoisin oppivani itsekin. Myös toisia keskeneräisiä kohtaan.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Blogillakin saa olla verhot.
Kaikkea ei tarvitse paljastaa, eikä jokaista mielitekoa toteuttaa.
(HAP)

Seitsemän kuolemansyntiä, osa 6: Ylensyönti – vielä yksi pieni pala

 

Kolme lautasta, erilaisia valintoja.
Hyvästä ruuasta saa nauttia – mutta milloin on saanut tarpeeksi?
(HAP)

Nyt tullaan kuolemansyntiin, jonka kohdalla katse siirtyy helposti vatsan seudulle. Mieluiten tietysti jonkun toisen vatsan. Omalle löytyy yleensä ymmärrettävä selitys, ja vaatteissakin on nykyisin kummallinen taipumus kutistua.

Ylensyönti on minusta hieman kapea nimi tälle paheelle. Mässäily kuvaa sitä ehkä paremmin. Siinä kuuluu jo muutakin kuin lautasen täyttäminen: halu saada nautintoa lisää silloinkin, kun tarpeeksi on jo saatu.

Ahneus ja mässäily näyttävät olevan läheistä sukua. Ahneus haluaa varmistaa, että kaikki on minun. Mässäily ehdottaa, että nautitaan siitä saman tien. Mieluiten vielä toinen annos.

Vyötärö ei ole sielun mittanauha

Ihmisen painosta ei voi päätellä hänen itsehillintäänsä, uskoaan tai moraaliaan. Painoon ja syömiseen vaikuttavat monet asiat, kuten perimä, elinympäristö, uni, kuormitus ja terveydentila. Pelkkä kehotus ottaa itseään niskasta kiinni on siihen kokonaisuuteen kovin vaatimaton vastaus.

Toisen kehon arvosteleminen on helppoa, hänen elämäntilanteensa ymmärtäminen vaatii enemmän. Ulkopuolinen ei tiedä, mitä ihminen on kokenut, millaisia vaikeuksia hänellä on tai kuinka paljon hän jo yrittää. Eikä hänen tarvitsekaan tietää voidakseen kohdella toista kunnioittavasti.

Kehosta huolehtiminen on hyvä asia, mutta häpeäminen ja itsensä halveksiminen eivät ole sama asia kuin huolenpito. Ihmisarvo ei suurene eikä pienene vaa’an lukeman mukana. Luojan lahjaa voi arvostaa myös suhtautumalla omaan kehoonsa kärsivällisesti.

Omalla kohdallani suuri sydänoperaatio on tuonut tähän pohdintaan hyvin käytännöllisen näkökulman. Painonhallinta ja tarpeen mukainen laihduttaminen ovat minulle myös terveyden ja toipumisen kysymyksiä. Toivon niiden tukevan jaksamistani tavallisessa arjessa. Oman kehon kuuntelemista tässä opetellaan – ja sen ohjeet ovat välillä toisenlaiset kuin kahvilan vitriinin ehdotukset.

Sama pidättyvyys toisten arvioimisessa koskee myös pappeja, piispoja ja munkkeja. En voi päätellä heidän paastoamistaan siitä, kuinka väljästi viitta laskeutuu. Minulla olisi omassakin elämässäni tutkittavaa ilman kirkollista vyötäröntarkastusta.

Hyvästä ruoasta saa pitää

En usko, että kristityn pitäisi suhtautua hyvään ruokaan epäluuloisesti. Yhteinen ateria, juhlapöytä ja vieraanvaraisuus kuuluvat elämään. Kahvin kanssa nautittu pulla ei tarvitse seurakseen puolustuspuhetta.

Ongelma alkaa ehkä siitä, jos nautinnosta tulee vaatimus, jonka edessä kaikki muu väistyy. Minun on saatava juuri haluamaani, juuri nyt. Jos tarjolla on jotakin muuta, koko päivä on pilalla ja seurakin alkaa vaikuttaa epäonnistuneelta. Silloin ruoka alkaa määrätä, miten kohtelen muita.

Yksittäisestä liian täydestä lautasesta en silti tekisi suurta hengellistä diagnoosia. Ihmiselle sattuu kaikenlaista, myös toinen annos. Olennaisempaa on huomata, millaiseksi oma suhde nautintoon vähitellen muuttuu. Pystynkö nauttimaan kiitollisena ja lopettamaan, vai etsinkö jo seuraavaa mielihyvää ennen kuin edellinen on kunnolla ohi?

Ja muistanko pöydässä muutkin kuin oman ruokahaluni?

Myös silmät voivat pyytää santsikierroksen

Varsinaisesti ylensyönti liittyy ruokaan, mutta mässäilyn ajatusta voi soveltaa muuhunkin kuluttamiseen. Tässä kohtaa minun on helppo siirtyä ruokapöydästä tietokoneen ääreen. Se on minulle varsin tuttu paikka.

Vielä yksi uutinen. Vielä yksi juttu. Vielä tämän keskustelun kommentit, vaikka tiedän jo etukäteen, ettei niiden lukeminen välttämättä lisää rauhaa eikä kansainvälistä yhteisymmärrystä.

Verkossa ei tule tarjoilijaa ilmoittamaan, että keittiö on suljettu. Uutta annosta tuodaan niin kauan kuin jaksan ottaa vastaan. Ja joskus vähän pidempäänkin.

Kaikki innostuminen tai pitkä ruutuaika ei tietenkään ole mässäilyä. Tietokoneella tehdään työtä, pidetään yhteyttä ja opitaan. Omalla kohdallani voisin silti välillä kysyä, haenko vielä jotakin tarpeellista vai täytänkö vain hetkeä, jossa pitäisi pysähtyä.

Jos läheinen joutuu odottamaan, uni jää lyhyeksi ja mieli on lukemisen jälkeen entistä levottomampi, annoskoko saattaa kaivata tarkistamista.

Paasto ei ole kirkollinen laihdutuskuuri

Ortodoksinen kirkkovuosi tarjoaa kohtuuden harjoitteluun toistuvia tilaisuuksia. Vuodessa on neljä pidempää paastoaikaa, ja myös keskiviikot ja perjantait ovat muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta paastopäiviä. Tarkkaa päivälaskelmaa tärkeämpää on kuitenkin se, mitä paastolla tavoitellaan.

Ruoan yksinkertaistamisen pitäisi auttaa antamaan tilaa rukoukselle, lähimmäiselle ja omien tottumusten tutkimiselle. Paastossa huomioidaan myös ihmisen terveys ja voimavarat. Itsensä vahingoittaminen ei ole hengellinen saavutus, eikä toisen lautanen kuulu minun valvontaani.

Voin syödä täysin paastosääntöjen mukaisesti ja silti keskittyä koko päivän siihen, mitä herkullista söisin seuraavaksi. Voin myös jättää kerman pois kahvista mutta jatkaa toisten ihmisten arvostelua aivan entiseen tapaan.

Siinä tapauksessa kahvi on muuttunut enemmän kuin minä.

Laihduttamisella ja kirkollisella paastolla on erilaiset tavoitteet. Painon pudottaminen voi olla terveyden vuoksi tarpeellista, mutta se ei mittaa katumusta tai hengellistä edistymistä. Painon palaaminenkaan ei kerro ihmisen uskosta. Paastossa kysytään, mikä hallitsee minua, mistä voisin hellittää ja kenelle elämässäni olisi enemmän tilaa.

Kohtuus ei tarkoita ilotonta elämää

Mässäilyn vastavoimiksi sopivat maltti, itsehillintä ja kohtuullisuus. Ne kuulostavat hieman ankarilta sanoilta, mutta niiden tarkoitus ei kai ole tehdä elämästä mahdollisimman harmaata.

Ajattelen mieluummin, että kohtuus antaa mahdollisuuden huomata, mistä oikeastaan nautin. Kun en yritä saada kaikkea, ehdin maistaa sen, mitä minulla on. Kun en täytä jokaista hetkeä, saatan kuulla, mitä vieressä oleva ihminen sanoo.

Itseltään voi kysyä lempeästi myös sen, mitä juuri nyt kaipaa. Ruokaa, lepoa, seuraa vai lohdutusta? Kaikkeen ei löydy vastausta jääkaapista, vaikka sen valo syttyy ystävällisesti joka kerta.

En siis lupaa muuttua ihmiseksi, joka katsoo kakkupalaa täysin välinpitämättömästi. Sellainen lupaus olisi tarpeettoman rohkea.

Voisin kuitenkin opetella nauttimaan yhdestä palasta rauhassa. Ja jos toinen jää ottamatta, sen ei tarvitse tarkoittaa, että elämästä jäi jotakin olennaista kokematta.

Kakkua voi jäädä huomiseksikin.

Se on ajatuksena yksinkertainen. Käytännön harjoitukset jatkuvat.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Ukki pois netistä – ja maailma pelastuu?

 

(HAP)

Hesarin kolumnisti Juuso Määttänen ehdottaa kirjoituksessaan, että sosiaalinen media pitäisi kieltää yli 60-vuotiailta. Hetkinen. Minähän olen ylittänyt tuon rajan jo niin kauan sitten, että kuusikymppiset alkavat näyttää lupaavilta nuorilta. Pitääkö tässä nyt sulkea selain ja odottaa, että joku nuorempi tulostaa minulle maailman tapahtumat?

Onneksi Määttänen ei ole tosissaan. Hän kärjistää osoittaakseen, miten eri tavoin suhtaudumme nuorten ja aikuisten rajoittamiseen. Nuorilta voidaan kieltää, aikuisille pitää keksiä muita ratkaisuja. Me aikuiset olemme olleet rakentamassa tätä digitaalista maailmaa, mutta kun siinä ilmenee ongelmia, ensimmäiseksi tekee mieli lähettää nuoriso ulos.

Vähän kuin rakentaisi talon homeisista laudoista ja ratkaisisi ongelman kieltämällä lapsilta olohuoneen.

Silti kolumnin havainnot vanhojen ihmisten nettikäyttäytymisestä osuvat paikoin kiusallisen lähelle omiani. Kaikkea en voi panna nuoremman kirjoittajan ymmärtämättömyyden tiliin. Vaikka mieli vähän tekisi.

Pihalla voi olla myös sisätiloissa

Määttänen kertoo iäkkäästä somenkäyttäjästä, joka piti tekoälyllä tehtyä, epäuskottavia voltteja esittävää videota aitona. Kun muut ryhtyivät pilkkaamaan häntä, keskustelu muuttui poliittiseksi syyttelyksi. Siinäpä nykyajan keskustelukulttuuria pienoiskoossa: yksi erehtyy, toiset nöyryyttävät ja lopuksi riidellään aivan muusta.

Tunnistan ilmiön. Monella ikäiselläni on vaikeuksia tietokoneen ja ohjelmien kanssa, mutta vielä suurempi pulma saattaa olla ympäristö, jossa toimitaan. Kenelle viesti näkyy? Kuka tämän tiedon julkaisi? Miksi juuri minulle tarjotaan tällaista? Onko tämä uutinen, mainos, pila vai huijaus?

Jos nämä menevät sekaisin, ihminen voi olla netissä yhtä aikaa hyvin aktiivinen ja aivan eksyksissä. Pihalla, pellolla ja kohta jo naapuripitäjän puolella – mutta omasta suunnastaan täysin varma.

Onneksi moni vanhempikin osaa. Itsekin olen vuosien varrella oppinut yhtä ja toista, yleensä tekemällä ja välillä erehtymällä. Kaikkea ei silti hallitse, eikä tuttu ohjelmakaan aina pysy tuttuna. Juuri kun sen kanssa alkaa tulla toimeen, se ilmoittaa muuttuneensa entistä käyttäjäystävällisemmäksi.

Sen jälkeen käyttäjä etsii entistä nappia kolme varttia.

Ilmainenkin tarvitsee vastakaikua

Olen huomannut myös toisenlaisen ilmiön. Moni vanhempi lukija tulee mielellään sivuille, lukee jutut ja palaa seuraavana päivänä uudelleen. Mutta mitään jälkeä käynnistä ei jää: ei tykkäystä, kommenttia eikä viestiä. Sivua luetaan kuin aamulehteä keittiönpöydän ääressä. Eihän sillekään ole ollut tapana huudella kiitoksia.

Hiljaa lukemisessa ei tietenkään ole mitään väärää. Jokaisesta jutusta ei tarvitse tykätä eikä jokaiseen keskusteluun osallistua. Mutta sivujen tekijän kannalta täydellinen hiljaisuus on hankalaa. Kiinnostaako tämä ketään? Oliko tästä hyötyä? Pitäisikö jatkaa vai käyttää aikansa johonkin muuhun?

Lukijalle maksuton sisältö ei synny tekijälle ilman vaivaa. Siihen kuluu aikaa, joskus rahaakin, ja ennen kaikkea halua tehdä. Pieni palaute auttaa pitämään sitä halua yllä. Tykkäys kertoo, että juttu tavoitti jonkun. Viesti voi kertoa enemmän: tämä oli hyvä, tästä olen eri mieltä tai tämän asian voisit vielä tarkistaa.

Ilmaisuus ei ole lupaus siitä, että joku tekee samaa työtä iät ajat saamatta edes tietää, lukeeko kukaan. En tarkoita, että jokaisen kävijän pitäisi maksaa sisäänpääsy peukalolla. Mutta joskus voisi koputtaa takaisin. Ihminen siellä toisessakin päässä on.

Hiiri hallussa, käytöstavat hukassa

Nuoremmat liikkuvat monissa verkkopalveluissa meitä vanhoja luontevammin. He tuntevat ilmaisutavat, tunnistavat vitsejä ja ymmärtävät sellaista, minkä me saatamme ottaa kirjaimellisesti. Tätä etumatkaa ei kannata kiistää vain oman syntymävuotensa puolustamiseksi.

Mutta välineen hallinta ja käytöstavat ovat eri oppiaineita. Toisesta voi saada kiitettävän ja toisesta ehdot.

Määttäsen kuvaamassa tapauksessa minua vaivaa erehtymisen lisäksi se, miten erehtynyttä kohdeltiin. Miksi väärässä olevalle pitää ensimmäiseksi nauraa? Miksei voisi kertoa asiallisesti, että video on tehty tekoälyllä, ja selittää, mistä sen huomaa? Vai saako siitä liian vähän yleisön suosiota?

Jos vanhat ja kohteliaat vetäytyvät keskusteluista, tila ei jää tyhjäksi. Sen ottavat ne, jotka eivät vetäytymistä harkitse. Joukossa on nuoria ja röyhkeitä, joiden tekninen taitavuus on paljon pidemmällä kuin kyky kohdata toinen ihminen. Löytyy sieltä toki vanhoja ja röyhkeitäkin. Ei siihen tarvita uusinta käyttöjärjestelmää.

Vanhuus ei siis takaa sivistystä eikä nuoruus sen puutetta. Mutta jos keskusteluun jäävät vain ne, jotka kestävät ja tuottavat eniten rumaa puhetta, jotakin arvokasta katoaa. Harkitseva ihminen ei välttämättä vaikene siksi, ettei hänellä olisi sanottavaa. Hän ei vain jaksa lähteä joka kerta painimaan.

Vanha oppi voi olla yllättävän tuore

Entisenä opettajana katselen tätä menoa välillä sillä silmällä, että tekisi mieli keskeyttää tunti. Nyt kuunnellaan toisen lause loppuun. Sitten vastataan siihen, mitä hän sanoi. Ei siihen, mitä hänen toivotaan sanoneen, jotta päästäisiin loukkaantumaan.

Joku saattaa pitää tällaista vanhanaikaisena opettajan puheena. Mutta vanha opetus tai opetustyyli ei ole ikänsä vuoksi väärää. Rauhallinen selittäminen, perustelujen vaatiminen, yhdessä harjoitteleminen ja toisen kuunteleminen voivat tuntua nykyisessä metelissä suorastaan tuoreilta. Ja olla edelleen aivan oikeita tapoja oppia.

Kaikkea entistä ei tarvitse palauttaa, mutta kaikkea ei tarvitse hylätäkään vain siksi, ettei sitä ole keksitty viime viikolla. Hyvä opetus kestää aikaa. Liitutaulun voi vaihtaa näyttöön ilman, että samalla heitetään harkinta ja käytöstavat kierrätykseen.

Joidenkin keskustelujen perusteella tuntuu, että some on jäänyt ainoaksi keskustelutaidon opettajaksi. Siellä on opittu nopea vastaisku, toisen motiivien arvailu ja varma mielipide aiheesta, johon ei ole ehditty tutustua. Todistusta ei tarvita. Muutama tykkäys riittää vahvistamaan, että oppimäärä on hallussa.

Kännykkäparkki myös eduskuntaan?

Sama röyhkeys, pilkka ja toisinaan aivan suora kiusaaminen näkyvät muuallakin yhteiskunnassa. Jopa eduskunnassa. Vai pitäisikö sanoa, että juuri siellä sen toivoisi viimeiseksi näkyvän?

Ja kun koululaisilta vaaditaan kännykän laittamista pois oppitunnin ajaksi, pitäisikö kansanedustajilta vaatia samaa istunnoissa? Puhelimet parkkiin ja huomio siihen, mitä salissa puhutaan. Vai onko keskittyminen kasvatuksellinen velvollisuus vain siihen asti, kunnes pääsee päättämään muiden velvollisuuksista?

Tiedän kyllä, että puhelimella voi hoitaa työasioita. Niin voi koululainenkin vedota siihen, että laitteessa on oppimisen kannalta tärkeitä mahdollisuuksia. Ehkä molemmissa paikoissa voisi silti välillä kuunnella sitä ihmistä, joka on jo äänessä.

Vaalien lähestyessä huomaan kaipaavani poliittiseen keskusteluun jotakin varsin yksinkertaista: keskustelutaitoa ja käytöstapoja. Väittely on saanut silmissäni välillä lähes makaabereja muotoja. Toisen epäonnistumisesta riemuitaan, ihmisistä tehdään pilkkakuvia ja vaikeistakin asioista väännetään aineksia seuraavaan ilkeään heittoon.

Olisin valmis antamaan paljon painoa puolueelle ja ehdokkaalle, joka osaa kuunnella kysymyksen, vastata siihen ja perustella kantansa tekemättä vastapuolesta idioottia. Asiasisällöistä en tietenkään luopuisi, mutta käytöstavat kuuluvat minusta myös poliittiseen pätevyyteen. Jos ihminen ei pysty keskustelemaan eri mieltä olevan kanssa, miten hän aikoo tehdä tämän kanssa päätöksiä?

Ja jos joku vielä pystyisi sanomaan ”olin tässä väärässä”, saattaisin joutua istumaan hetkeksi alas. Tosin tässä iässä se on muutenkin usein hyvä ajatus.

Eikä ongelma ole suomalainen erikoisuus. Maailman mahtavien puheita kuunnellessa tulee toisinaan tunne, että loukkaamisesta on tehty johtamistaito. Suurimmat näyttävät mallia, pienemmät harjoittelevat perässä. Siinä on kotien ja koulujen sitten mukava opettaa, ettei toista saa nimitellä.

Tekoäly ei parane paheksumalla

Tekoälykeskustelussa huomaan usein olevani lähempänä kokeilunhaluisia nuorempia kuin oman ikäpolveni epäilijöitä. Moni nuorempi lähtee selvittämään, mitä välineellä voi tehdä. Moni vanhempi aloittaa kertomalla, miksi sitä ei pitäisi käyttää.

Joskus vastustus perustuu aiheellisiin huoliin. Joskus taas puheesta huomaa, ettei vastustaja oikein tiedä, mitä vastustaa. Tekoälystä on tullut yksi suuri mörkö, jonka alle mahtuvat huijausvideot, koululaisten tehtävät, kuvankäsittely ja maailmanlopun ennustukset.

Olen itse kokeillut tekoälyä ja löytänyt siitä hyötyä. Olen myös saanut huomata, miten sujuvasti se voi puhua aivan omiaan. Vakuuttava esitystapa ei takaa oikeaa tietoa. Tämä havainto tosin tuli tutuksi jo kauan ennen tekoälyä, etenkin toimiessani paikallisten poliitikkojen kanssa.

Juuri siksi sen käyttöä pitäisi opetella. Myös meidän vanhojen. Pelkkä paheksunta ei kehitä kykyä tunnistaa huijausta, eikä käyttämättömyys suojaa tekoälyllä tuotetulta sisällöltä. Sitä voi tulla vastaan, vaikka itse ei olisi avannut yhtäkään tekoälypalvelua.

Nuoruuttakaan ei silti voi pitää automaattisena asiantuntijatodistuksena. Sovelluksen sujuva käyttö ei vielä tarkoita, että ymmärtää sen virheet tai vaikutukset. Opittavaa riittää molemmissa päissä ikähaitaria. Toisessa päässä siihen saatetaan vain suhtautua hieman kuuluvammin huokaillen.

Opastusta ennen poistumiskehotusta

Tässä palaan Määttäsen varsinaiseen kysymykseen. Jos some aiheuttaa ongelmia, riittääkö ratkaisuksi se, että yksi ikäryhmä suljetaan ulos? Eikö pitäisi katsoa myös sitä, miten palvelut on rakennettu, mistä niiden omistajat hyötyvät ja millaista käytöstä ne palkitsevat?

Lasten suojeleminen on aikuisten tehtävä. Rajoituksillekin voi olla perustelunsa, eikä koulutunnin rauhoittaminen ole sama asia kuin kokonaisen ikäryhmän sulkeminen somesta. Mutta kielto ei saisi korvata opettamista eikä vapauttaa palvelujen rakentajia vastuusta.

Me vanhat puolestamme tarvitsemme opastusta, ymmärrettäviä palveluja ja joskus ystävällisen huomautuksen siitä, ettei kaikkea kannata uskoa tai jakaa. Emme yleistä poistumiskehotusta. Vastalahjaksi meidänkin pitäisi suostua siihen, että nuorempi saattaa tietää asiasta enemmän. Ja nuoremman siihen, että vanhemmallakin voi olla vielä jotakin käyttökelpoista sanottavaa.

Minä pysyn siis vielä linjoilla. Koetan oppia ja muistaa, ettei pitkä elämänkokemus tee jokaisesta mielipiteestäni oikeaa.

Ja jos välillä katoan, älkää heti huolestuko. Todennäköisesti etsin vain sitä nappia.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kirjoituksen lähtökohtana Juuso Määttäsen kolumni ”Uusi ehdotus: Sosiaalinen media pitää kieltää yli 60-vuotiailta”, Helsingin Sanomat 23.10.2026.