Mitä sitten oikeastaan päätettiinkään!

Tuli nettiä ja kirkkomme asioita selatessa hieman sellainen tunne, että jotkut muutkin ovat olleet tyytymättömiä joihinkin ortodoksisen kirkkomme tuottamiin palveluihin, kun luin muutamia tekstejä sieltä. Siksi pitää kai minunkin vielä kerran murista tuosta samasta asiasta.

Melko lähekkäin - taisi olla jopa samana päivänä – uutisoitiin kahta asiaa: erästä kirkkomme printtilehdessä julkaistua artikkelia ja netissä julkaistua kirkolliskokousten päätöksien ”rautalankamallia” – jonkinlaista ”viestintäkatekismusta” – päätöksiä ymmärtämättömille eli mitä se olikaan, mitä päätettiin, jos et sitä kirkon viesteistä jostain syystä tajunnut.

Tuo lehtiuutinen kertoi ekumeenisen patriarkamme sanoneen jotain sellaista, jota tapahtumasta laadittujen raporttien ja paikalla olleiden mukaan hän ei kuitenkaan sanonut. Tarvittiin oikaisu. Hups! Mitä siis lienee tapahtunut?

Tiukat ennakkoarvailut muualla netissä kirkon sivujen ulkopuolella johtivat syyn kirjoituksen synnystä naapurimaallemme, joka ei viime aikoina ole ollut mitenkään väleissä Konstantinopolin patriarkaatin kanssa johtuen jonkin verran Ukrainan tapahtumista, mutta perussyy lienee pohjaton vallanhalu ja tahto olla kirkkojen n:ro 1 maailmassa kenties valtakunnan päämienen käskyn mukaisesti – tiedä häntä. Kun sitten oma kirkkomme saamansa palautteen ja muiden kuin meikäläisen murinoiden ja juonipaljastusten vuoksi päätyi viimein selittelemään netissä asiaa, tuo yhteys paljastui. Tekstin lähde oli Konstantinopolin patriarkaatin kanssa ”primus inter pares”-asemasta kilpailevan patriarkaatin ja sen hämärien taustavoimien – joidenkin trollitehtaiden – tuottamasta materiaalista, jota kirkon oma lehtemme käytti tarkistamatta tai tahallaan – tiedä häntä – uutisesaan. Hups!

Toinen samaan kokonaisuuteen kuuluva silmäänpistävä teksti löytyi ihan kirkon omilta sivuilta, jossa uutisoitiin joitain kirkolliskokouksessa tehtyjä päätöksiä. Tässä ensimmäinen lainaus:

”7e: Aloite digiviestinnän kehittämisestä
Aloite hylättiin.”

Selitysteksi tosin jatkui vielä. Siinä sanottiin: ”… osa digiviestinnän kehittämiseen suunnitellusta rahasta siirrettiin lehden kustannuspaikalle viidennen vuosittaisen lehden julkaisua varten. Todettiin, että digiviestintää ei tule käsitellä irrallaan kirkon viestinnän kokonaisuudesta ja sen painopisteen on oltava enemmän sisällössä kuin tekniikassa.”

Väkisin palasi mieleeni teksti, jonka kirjoitin edellisessä blogijutussani. Siellä sanoin suunnilleen näin: [kirkon] ”pitää olla melkolailla digiaktiivinen, enää perinteinen pelkkä pressiosaaminen ei riitä. Valitettava ja oletettava tosiasia lienee, että kohta paperilehtiä ei lue moniakaan, vaan katsoo uutiset netistä”. En näytä – ainakaan omasta mielestäni – siis erehtyneen paljoakaan arvioinnissani. Siis annetun selityksen mukaan suunnilleen näin: nykytekniikasta välittämättä tuotetaan vanhaan tapaan – kunhan jotain – vastaanottajien tarpeista välittämättä.

Myös tuo asenne, joka on puettu sanoihin ”digiviestintää ei tule käsitellä irrallaan kirkon viestinnän kokonaisuudesta” heijastelee jotain siitä mahdollisesta nykyisen viestintätekniikan osaamisvajeesta ja yksipuolisesta ammattitaidosta, josta myös kirjoitin.

Toinenkin kohta herätti huomioni ja siitäkin jo kirjoitin aiemmin blogissani. Kirkon sivulta löytyi seuraava teksti:

”Asia 7s: Aloite kirkon kasvatuksen ja opetuksen verkkosivustosta
... Sivuston kehittämisen lisäksi hänen [sivuston koordinaattorin] tulee osallistua myös viestinnän kehittämiseen.”

Se on jokaisen mielikuvituksesta kiinni, mitä tuokin nyt tarkoittaa. Itse – ehkä tälläkertaa lievästi keljuna – tulkitsen sen niin, kuin olen aiemmin sanonut. Jossain ei osata jotain ja tällä tavalla toivotaan oikeaa osaamista sinnekin, tekemään toisen puolesta niitä töitä, joita ne ei osaa.

Kaikkien kirkon yksiköiden ja työntekijöiden velvollisuutena on osallistua omalla panoksellaan kirkon viestintään. Se ei toimi niin, että vain yksi viestijä toimii ja sensuroi, mitä julkaistaan ja mitä ei, sanoo, miten julkaistaan, miten kirjoitetaan ja mitä sanotaan. Ei tosiaan.

Ei ole mitään järkevää syytä sanoa uuden työntekijän tehtävästä ennakkoon julkisuudessa, että hänen tulee osallistua työpaikkansa – kirkon – viestintään oman työnsä osalta. Se on ilmiselvää, että pitää ja se on samalla tuon uuden työntekijän osaamisen noloa aliarvioinia. Jos se pitää päätöksen yhteydessä toistaa ja toitottaa maailmalle, mitä se kertoo harmituksen lisäksi. Sano sinä – minä sen tiedän.

Se, minkä olisi tietysti voinut tuossa yhteydessä sanoa, että tämä uusi työntekijä ei onneksi tule viestintäyksikön alaisuuteen, vaan koulutuksesta vastaavan yksikön työntekijäksi.

Kun katselin ja luinkin tuota kirkon viestinnän julkaisemaa ”katekismusta”, vahvistui jälleen se käsitys, että kyllä siellä kirkolliskokouksessa olisi ollut sellaistakin asiaa, josta olisi tosissaan pitänyt toitottaa maailmalla – medialle – enemmän. Siis - "Katsokaa, miten me suhtaudemme asiaan, miten me hoidamme asian", jne. Nyt taisi se jäädä tekemättä – ja sanoisin tästä tohtori Henry Morton Stanleyta mukaillen, kun hän löysi tohtori David Livingstonen Ujiijista Tanganjika-järven rannalta - "oletan".

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kirkolliskokouksen epilogi 5+/5

Kirkkomme ensimmäisen kirkolliskokoujksen ryhmäkuva vuodelta 1919 Aamun Koitossa (1937)

Olkoon tämä blogikirjoitus vielä jonkinlainen jälkinäytös, joka sattuu tuon nimen varsinaiseen tarkoitukseen niinkin, ettei se enää liity oikeastaan kokouksen varsinaiseen juoneen. Tämä käsittelee ehkä enemmänkin kaikkea sitä kuohuntaa ja joitain yksittäisiä tapahtumia kokouksen ympärillä ja sen jälkeen.

Olen nyt muutaman päivän, viikon verran, seurannut yleistä mediaa tuota kokousta ajatellen ja tulos ei ole oikein mieluinen. Joku kirjoitti jo aiemmin jossain sosiaalisessa mediassa, ettei ortodoksinen kirkkomme ole enää kiinnostava. Se voi hyvinkin pitää paikkansa. Mutta vanha kun olen, voin sanoa, tuokin asia oli aiemmin toisin. Ja minun mielestäni kirkkoni on kiinnostava yhä edelleen. Mediaa on vain ruokittu väärällä tavalla ja unohdettu se oikea ja tehokas tapa – jatkuva yhteys ja hyvät suhteet.

Aikanaan erilaiset kirkkomme osa-alueet – vaikkapa ikonitaide, kirkkomusiikki – olivat varsin haluttuja aiheita medialle. Niistä kirjoitettiin paljon ja televisiossakin asiat tulivat esille usein todella myönteisessä valossa. Toisaalta tuo oli hieman ihmeellistä, sillä ainakaan minun mielestäni kirkko ei itse – eikä siis etenkään kirkon viestintä – edesauttanut asiaa suuremmin. Aiheet vain OLIVAT kiinnostavia ja ovathan ne yhä sitä ja vapaaehtoiset toimijat – ikonimaalarit, kuoronjohtajat – toivat asioita esille.

Mihin sitten suli melko lyhyessä ajassa tuo myönteisyys vähemmistökirkkoamme kohtaan? Siinäpä tuhannen taalan kysymys, johon minulla ei luonnolisestikaan ole muuta vastausta kuin omat arvailuni. Syitähän on vanhan sanonnan mukaan niin ”sysissä kuin sepissä” – ja sysihän tuossa on sitä polttoainetta, sysiä tai informaatiota, mitä seppä tai kirkon työntekijä työstää. Lienevät nuo mukavat ”kuherrusajat” ohi ja arkinen arki on ylättänyt omahyväiset viestijät. Nyt pitäisi jo olla asiaakin ja todellisia tehokkaita toimia.

Osin siis syy on mielestäni itse kirkon joissain työntekijöissä, siis siinä kuvassa, minkä he toimillaan kirkosta antavat sekä heissä, joiden tätä kuvaa pitäsi työkseen pitää kiiltävänä ja tarpeeksi kattavana. En ryhdy nyt tarkastelemaan enää noita erilaisia kriisejä ja kamppailuja sekä oikeudenkäyntejä, joita olemme viime vuosina tarpeeksemme saaneet lukea mediasta ja joiden vaikutus kirkkomme kuvaan on ollut todella suuri ja masentava. Keskityn enemmäkin siihen työhön, jota kirkon ja sen työntekijöiden pitäisi koko ajan tehdä asian tilan – kokonaisuuden, kirkkomme kuvan – parantamisen eteen. Sillä tarkoitan lähinnä tehokasta suhdetyötä ja avoimmuutta, en asioista vaikenemista tai niiden piilottelua.

Marraskuun 2021 kirkolliskokous oli mielestäni jälleen yksi esimerkki kirkon epäonnistumisesta tiedottamisessa, ulkoisessa viestinnässä maallisille medioille ja pahasti myöhässä olemisesta monessa viestintään liittyvässä asiassa ja osittain jopa - vaikka se tuntuu keljulta sanoa – malliesimerkki jonkinlaisesta ammatillisen osaamisen puutteista vai olisiko se vain rajallisuutta, kykenemättömyyttä oikeanlaiseen ja tehokkaaseen, nykyajan mukaiseen ja etenkin nykyihmisten odottamaan viestintään. Siihen ei riitä "jähmettyneen" kameran suuntaaminen puhujapönttöön.

Kokouksen aikana ihmettelin ääneen näissä blogiteksteissänikin, miksi valtamedia ei kerro oikeastaan mitään koko kokouksesta. Aivan loppumetreillä YLE kertoi sitten pikku-uutisella piispan valinnasta, mutta olihan kokouksessa muitakin merkittäviä asioita – vai oliko!

Ymmärrän piispavalinnan media-arvon, mutta en ymmärrä, miksi kirkkomme viestintä ei saanut sitä eikä muitakaan asioita riittävästi esille oikeastaan muualla kuin omilla sivuillaan ja parilla luterilaisen naapurikirkon nettisivulla. Yrittiköhän se edes tosissaan? No – omia arvailuja toki on, tiedä häntä sitten niiden kuranttiudestaan, mutta kerronpa kuitenkin.

Ensinnä typillinen vastaus kritiikkiin on yleensä, kun tällaista kritiikkiä esitetään, että kyllä lehdistötiedotteita on lähetetty vinot pinot, jne. jne. Kyllä – mutta kaiken takana on mielestäni pitkäjännitteisen, tehokkaan tiedottamisen heikkous tai osittain joskus jopa puute ja jonkilainen yksipuolisuus. Ei riitä, että kirkolliskokouksen yhteydessä tiedotetaan muka tehokkaasti, sitä on tehtävä koko vuosi tehokkaasti, luoda verkostoja ja suhteita ulkopuolelle oman ”navan” ja oman elinpiirin.

Tätä asiaa sivuten kirkolliskokouksen listoilla oli pari, kolme mielenkiintoista asiaa. Tiedotuksen parissa puuhaavat haluavat mitä ilmeisimmin enemmän lehtiä tai oikeammin lehden sivuja kuin jotain tehokkaampaa. Mistä se kertoo? Arvaukseni: osaamatomuudesta nykyisessä digimaailmassa ja digitiedottamisessa. Osaavaa digihenkilöä ei oikein haluta sisäpiiriin paljastamaan karua todellisuutta ja homma halutaan hoitaa ”vanhoin parroin”, osasivat he sitten sitä tai ei. Minusta digimaailma on niin nopsaan liikkuvaa ja kehittyvää, että pysyäkseen kärryllä pitää olla melkolailla digiaktiivinen, enää perinteinen pelkkä pressiosaaminen ei riitä. Valitettava ja oletettava tosiasia lienee, että kohta paperilehtiä ei lue moniakaan, vaan katsoo uutiset netistä. Digiaktiivisuuteen ja -osaamiseen ei riitä osallistuminen johonkin vanhaan somekeskusteluun laittamalla sinne perhekuvia. Kirkosta siellä pitäisi enemmän kertoa ja olla useammalla alustalla mukana tehokkaasti. Ja kaiken olisi syytä olla samaan aikaan edes jotenkin koordinoitua, yhteen sovitettua, kaiken kattavaa ja samalla suunnitelmallista, mutta ei sensuroitua viestintää (sanan vakavimmassa merkityksessä).

Huolestuttavat käytäväpuheet kirkolliskokouksessa uuden, kirkon omien työntekijöiden piiristä lähteneen, opetuksellisen nettisivun kohtalosta pelottivat. Jäi kirkolliskokousedustajien kuulemisen jälkeen sellainen tunne, että ne viestinnästä vastaavat, jotka tuon tyyppisistä asioista kirkon piirissä yleensä tiedottavat (tai paremminkin yrittävät tiedottaa), eivät osallistuneet projektiin oikein mitenkään. Kun projekti oli vapaaehtoisin voimin sitten puserrettu valmiiksi ja aikaansaatu upea sivusto, mukaan haluttiinkin sitten siinä määrin, että haluttiin kenties jopa ottaa haltuun koko sivusto ja määrätä, miten sitä toimitetaan. Toivottavasti olen ymmärtänyt asian väärin, sillä se tuntuu aivan mahdottomalta, absurdilta, mutta toisalta sopii kokonaiskuvaan melko hyvin. Aika näyttää tässäkin, miten käy. Toivon uudelle sivustolle onnea ja menestystä.

Montakohan henkilöä on muuten kirkon viestintäyksikön ”leivissä”, en sitä varmaksi tiedä, mutta olisiko kenties kolme täyspäiväistä (teknistä hekilöstöä lukuunottamatta) ja muutama osa-aikainen – näin luulen, en ole varma. Entäs koulutuksella, opetuksella ja diakonialla – olisikohan tällä hetkellä yksi täyspäiväinen ja yksi määräaikainen. Oletan suhteen olevan jotain tuollainen ja jos näin on, se kertonee siinä tapauksessa jotain asioiden arvostamisesta.

Kun nyt jo todennäköisesi muutama syyttävä sormi osoittaa minua kohti, sanon, että lähes kaikki tämä, mitä kirjoitan, perustuu pitkään (ehkä jopa liian pitkään) kokemukseen ja tarkkailuun, viime vuosien ajalta joudun tosin myös hieman arvailemaan, kun minua ei oikein kiinnosta enää riitaisa lähituntuma. Tein monta vuotta sitten – paljon ennen kirkon koronastriimauksia – itse striimauksia ilmaiseksi mm. kirkolliskokouksista ja jumalanpalveluksista, jotka silloin olivat avoimia kaikille – minullekin. Tein niitä aina luvan perästä, en koskaan luvatta. Tosin – kuten olen useissa yhteyksissä jo aiemmin maininnut – kirkon viestintään jollakin tavoin osalliset yrittivät sabotoida toimintaa ja lähes joka kerran ajaa minut pois mm. kirkolliskokouksesta kuvaamasta ja stiimaamasta.

Kerran, pari minun annetiin ymmärtää myös yllättäen seurakuntatasolla, etten ollut tervetullut seurakunnan kirkkoa kuvaamaan, eikä niitä joko voi tai saa julkaista netissä. Silloinkin minulla oli lupa joko kirkon isännöitsijältä tai kyseisen kirkon papilta. Syy torjuntaan tässä asiassa (kuvaaminen) ei ollut oletettavasti kuvaamiseen liittyvä, vaan se oli varmaan enemmän henkilökohtaista keljuilua hankalaa ja suorapuheista Hannua kohtaan. Jos kirkon tiedottaminen ja suhtautuminen on tätä tasoa, että kirkon työntekijät, asiakaspalvelijat, sielunparantajat, eivät osaa toimia hankaloiksi kokemiensa ihmisten kanssa, ei voi kuin ihmetellä suuresti.

Myönnän sen suututtaneen, mutta ei suinkaan katkeroittaneen, vaan enemmänkin sisuunnuttaneen puhumaan oikeiden asioiden ja oikean tekemisen sekä avoimmuuden puolesta - en salailun, kyyräilyn enkä minkään sellaisten negatiivisten asioiden puolesta.

Siitä olen entisenä, eläkkeellä olevana opetusalan ammattilaisena kuitenkin erittäin iloinen, että huolimatta kirkon sisäisestä ja sanoisin osin jopa hieman ”likaisesta” lobbauksesta huolimatta, opetuksen sivusto sai kohtuullisen vuosittaisen määrärahan kolmeksi vuodeksi nyt alkuun ja ohjeen olla alan ammattilaisten, kirkon kasvatusyksikön alaisuudessa. Sen sijaan kohta historiaan häviävän muinaisviestinnän konkretisoituman, muualta jo pitkälti hävinnyt viesintämuoto, printtilehti, ei ilmeisesti saanut haluamaansa tolkutonta määrärahaa ja sivumäärää ei ymmärtäkseni ole tarkoitus suuremmin ilmeisesti lisätä, pikemminkin toisin päin, eikä paperin laatua parantaa – näin olen ymmärtänyt.

Kirkolliskokousta harhautettiin kuitenkin vielä hieman digiajattelusta ja sitä koskevan aloitteen toteutus ”naitettiin” meko ”epäpyhään” parisuhteeseen yksikön kanssa, jolla ei oikein ole käsitystä, millaisen partnerin se saikaan ja mitä sen kanssa pitää tehdä – vähän niin kuin Ruotsin valtakunnan Kustaa III aikoinaan avioon mennessään, hänhän tarvitsi oppiakseen asioita ratsumestarin apua – ja siksi tuo outo asia on siis syytä painaa ”vällyn alle piiloon”. Näin luulen ja arvelen, en taida oikeasti tietää!

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kirkolliskokous nojatuolista 5/5

Kirkkomme sai uuden piispan, Haminan piispan

Suomen ortodoksisen kirkon vuoden 2021 kirkolliskokous ja samalla uuden apulaispiispan, kirkolliselta virkanimikkeeltään Haminan piispan, valinta saatiin päätökseen. Valinta tapahtui äänin 27 puolesta ja 8 tyhjää. Vastaehdokastahan tässä vaalissa ei ollut, siksi spekulaatiot kohdistuivat tässä vaiheessa enää kaiketi vain noihin äänimääriin ja niiden jakautumiseen.

Uusi tuleva esipaimenemme, Haminan piispa,
arkkimandriitta Sergei 25.11.2021 Valamossa valinnan tapahduttua.
(Kuva © Jouko Kärki)

Istunnoissa äänestettiin jo ensimmäisenä päivänä siitä, valitaanko ylipäätänsä uusi apulaispiispa. Äänet tuossa äänestyksessä, joka oli avoin ja julkinen käsiennostoäänestys, jakaantuivat 25 valinnan puolesta, 9 vastaan ja yksi ei äänestänyt kumpaakaan. Niistä numeroista ja henkilöistä voinee päätellä jossain määrin mahdollisesti nyt tässä toisessa äänestyksessä tyhjää äänestäneitä, keitä he olivat, vaikka eihän se toki ole mitenkään varma asia, että he äänestivät samalla tavalla. Eikä oikeastaan muutenkaan mitenkään relevantti asia enää. Selkeä yli 3/4 enemmistö antoi äänensä valitulle.

Joka tapauksessa Suomen ortodoksinen kirkko sai uuden piispan, Haminan piispan, jonka toimipaikka on Helsingissä ja toimenkuva kattaa melko laajasti melko monta toimialuetta aina julkaisutoiminnasta nuorisotyöhön, hieman rumasti sanottuna vino pino hommia, joita muut piispat halusivat tyrkätä uudelle piispalle.

Olen tuntenut nyt piispaksi valitun arkkimandriitta Sergein monia vuosia ja hyväksi ortodoksiksi havainnut. Siksi jo alusta alkaen iloitsin hänen ehdokkuudestaan ja nyt valinnasta ja voin koko sydämestäni sanoa, kuten ortodokseilla on tapana: Aksios! (kelvollinen). Kirkkomme sai tähän vaikeaan kirkkopoliittiseen ja monesta muustakin syystä ongelmalliseen tilanteeseen sopivan, tasoittavan ja tilannetta varmasti rauhoittavan piispan, jolla ei ole mitään vaikeita asioita kaapissa piilossa ja joka varmasti saa laajasti kirkkokansan tuen.

Hän on luostarin johtajana saanut oppia monia sellaisia asioita, joiden osaaminen ja tunteminen on hyväksi uudessa piispallisessa palvelutehtävässään. Sekä hyviä asioita että vastoinkäymisiä, joka molemmat kasvattavat ja jalostavat ihmistä työssään, kun ne osaa oikein ottaa, selvittää ja elää niiden kanssa.Hän on myös osannut verkottatua laajasti ja kirkkoamme hyödyntävästi.

Luulen myös, että Valamon luostarin tilanne nyt, kun arkkimandriitta Sergei siirtyy pois sieltä, ei ole ylipääsemätön. Tässäkin suhteessa katson akkimandriitta Sergein toimineen kaukoviisaasti ja luostarin etua ajatellen.

Luostarin johtaminen on vaikea tehtävä, joka varmasti jollakin tavoin on kasvattanut arkkimandriitta Sergeitä uuteenkin tehtävään. Silti piispuus on jo monta astetta vaikeampi ja vaativampi tehtävä ja siinä ohessa huomattavasti raskaampi taakka. Tilannetta helpottaa kuitenkin alussa se, että apulaispiispa saa toimia toisen piispan kanssa, hänen ohjauksessaan. Näin vaikeisiinkin asioihin pääsee helpommin sisälle ja ratkaisujen löytymisessä on aina tarvittaessa apuna toinen piispa vierellä.

Kaiken kaikkiaan silti uskon, että tämä apulaispiispavalinta saattaa jäädä kirkkomme lyhyessä historiassa viimeiseksi. Syitä lienee monia ja kaikkia en tässä osaa avata, yritän jotain. Piispuus ortodoksisessa kirkossa pitäisi aina olla lauman paimenena oloa. Apulaispiispalla ei ole hiippakuntaa eikä seurakuntaa, jonka paimenena hän selkeästi olisi. Tehtävä on vuosien saatossa muuttunut perinteisestä piispuudesta toisenlaiseksi ei pelkästään Suomessa vaan joissakin muissakin ortodoksisissa maissa. Apulaispiispa on asetettu jonkin erillisen tehtävän tekijäksi ja usein myös vanhenevan kirkon ylimmän piispan avuksi. Samalla apulaispiispa on tehtävässä, josta on mahdollista ja jopa toivottavaa nousta hiippakuntapiispaksi tai jopa kirkon johtavaksi piispaksi, jonka nimitys vaihtelee eri maissa. Meillä hän on arkkipiispa, monessa muussa ortodoksisessa paikalliskirkossa metropoliitta.

Meiltä pienenä paikallisena ortodoksisena kirkkona puuttuu oikeastaan täysin sellaiset kirkolliset tehtävät, joista on sujuvaa nousta aikanaan piispan palvelustehtävään. Sellaisia ovat muissa maissa juuri luostarin johtajuus, joka toimi nyt meilläkin, sekä erilaiset kirkon hallinnolliset tai taloudelliset tehtävät. Siksi en ole täysin varma luovutaanko apulaispiispainstituutiosta, mutta näin silti arvelen tapahtuvan. Ei pelkästään edellä mainituista syistä, syy voi olla meillä vaikka taloudellinen, jos kirkkomme jäsenmäärä jatkaa pelottavaa laskuaan.

Joka tapauksessa toivon kirkollemme ja sen uudelle apulaispiispalle, Haminan piispalle, onnea ja menestystä ja kaikkea hyvää tulevina vuosina. Yritän itse omalta osaltani auttaa siinä, missä voin ja osaan ja annan kaiken vaatimattoman tukeni uudelle esipaimenellemme.

Kiitän tässä samalla kaikkia blogini lukijoita, jotka varsin runsaslukuisina olette seuranneet tätä mielenkiintoista kirkolliskokousta kanssani omilta nojatuoleiltanne tai missä nyt kukin sitten on aina ollutkaan. Kirjoitukseni tässä blogissa edustaa yksinomaan omaa näkökantaani asioihin. Yritän mahdollisuuksien mukaan olla kuutelematta paikkansapitämättömiä puheita ja huhuja ja perustaa mielipiteeni muodostamisen todellisiin ja useammalta taholta saatuihin faktoihin. Jokainen arvioikoon osaltaan, olenko siinä onnistunut.

Hyvää talven odotusta kaikille!

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kirkolliskokous nojatuolista 4/x

Ne tekniset ongelmat tuli sitten kai – edelleen kuitenkin pienellä ärsyttävällä viiveellä – korjattua ja ”hieman” myöhässä pääsi alkamaan klo 9:ksi suunniteltu kokous joskus puolenpäivän jälkeen.

Kun ei ole paikanpäällä kuulemassa herkullisia käytäväkeskusteluja eikä suuremmin ole tarvetta soitella kiireisille ja väsyneille edustajillekaan ja kysellä heiltä, jäin kuitenkin ihmettelemään tuota ”teknistä ongelmaa”. Mutta ei hätiä mitiä, asia saattoi selvitä kokouksen edetessä tai sitten ei.

Suurin osa kokouksessa pöydälletuoduista asioista meni sujuvasti jatkoon, mutta pian alkoi kummasti tökkiä. Kyse oli kirkolliskokouksen asialistan lopulla olevasta hallintovaliokunnan käsittelemästä asiasta ”Palvelukeskuksen nykymuotoisen toiminnan arviointi”, asiasta jonka tekijää, kansliapäällikköä, ei kuulemma puheiden mukaan edes tarvittu kokoukseen esittelemään valmistelemaansa asiaa. Hieman ennen kirkolliskokousta hänelle ilmoittiin melko tylysti töissä, että voi sananmukaisesti lähteä kotiin ja ei tarvitse enää takaisin tulla.

Olen jo seonnut laskuissani, monesko tällainen toimenhaltija hän olikaan, joka lähes sanan mukaisesti lähti työstään ”ilman kakkukahveja”. Liekö heitä ollut mahdollisesi pari, kolme ennen häntä. Aika karuja tapoja joka tapauksessa päättää työsuhde. Poislähteneen työtä jatkoi kerrotun – ja taisi olla jossain tiedotteessakin – mukaan viraston johtoryhmä, josta kuulimme nyt kokouksessa hallintovaliokunnan puheenjohtajan esittelyssä, ettei sellaista pitäisi kai olla olemassakaan tuossa viraston organisaatiossa minkään säädöksen mukaan.

Valiokunnan puheenjohtaja mainitsi jossain lauseessa jotain sellaista – sanat jäivät hieman ilmaan riippumaan – että näitä keskusviraston töitä on jotenkin hajasijoitettu Rovaniemelle ja Tampereelle. Jostain kuulin, että jotenkin näin kai oikeasti on. Yksi tekee töitä ilmeisesi kotoaan Tampereelta – näin arvelen, en varmaksi tiedä – ja yhdelle lienee vuokrattu joku toimitila Rovaniemeltä – tästäkään en tiedä paljon mitään, kuullut vain olen jostain tällaisesta. Itselleni on kuitenkin noussut esille kysymys, jos näin on: miksi ihmeessä? Kun kyseessä on lisäksi varsin oleellisia toimenhaltijoita.

Kun yritin selvittää tuota tarkemmin, kohtasin jonkinlaisen ”puheteknisen ongelman”, vaikenemisen muurin ja samalla kuitenkin joillain tahoilla salaa ihmeteltiin niitä summia, joita moiseen hajasijoittamiseen uhrataan kirkon varoja. Jonkun mielestä niillä saatettaisiin melkeinpä maksaa vaikka kohta apulaispiispan vuosipalkka. Tiedä sitten, mikä on touus, mikä huhupuhetta, mutta hieman karvoja nostattavaa puhetta tuo kuitenkin on.

Minusta alkoi joka tapauksessa yhä enemmän vaikuttaa siltä, että tuo ”tekninen ongelma” olikin tuo hallintovaliokunnan mietintö, joka sitten erittäin poikkeuksellisella tavalla – puheenjohtajan omalla yksinään tekemällä päätöksellä – torjuttiin ja siirrtettiin vuodella eteenpäin eli vuoden 2022 kirkolliskokoukseen. Tarvittiin siis aikaa tuon torjuntateksin laatimiseen lakiteknisesti oikein, siinä se "lakitekninen ongelma". Katsotaan nyt tuleeko tähän mitään varmistusta vai kielletäänkö asia tuttuun tyyliin kokonaan.

Olin kyllä kuullut erilaisia huolestuneita sivupuheita tuosta suoritetusta auditoinnista jo ennen kirkolliskokousta. Ainakin yksi – liekö ollut enemmänkin – toimenhaltija kertoi tuolinsa kaatumista ja potkujen mahdollisuudesta, jos tuo selvitys sellaisenaan julkaistaan ja hyväksytään. Samalla ilmeisesti myös valmistelijan lähtöä osattiin melko laajasti ounastella ja sille tuli runsaasti kannatusta työntekijiden joukossa.

Minusta tämä käsittely ja tuo hylätty hallintovaliokunnan mietintö – jonka toivoisin tulevan jollakin tavalla esille ja julkisuuteen tekstinä – osoittavat, että ”ei savua ilman tulta” – jotain on pielessä. Tuon asian selviäminen voi toki johtaa joidenkin muidenkin ongelmien äärelle, mutta se on vain hyvä asia. Pyykki pitäisi pestä nyt, kun siihen on ilmennyt aihetta.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kirkolliskokous nojatuolista 3/x

Kolmas kirkolliskokouspäivä alkoi tällaiselle kotikatselijalle toisaalta mukavasti. Aamun kokous oli jostain ihneellisestä teknisestä syystä siirtynyt kolmella tunnilla. Kesti tosin jonkin aikaa, kunnes tämänkin tiedon saivat ruudulle ja saattoi lopettaa turhan odottelun. Muutoikin olen ollut hieman tuhautunut jälleen kerran kirkon tiedottamiseen kokouksesta. Laadusta tai mistä sitten kertookaan se, ettei minkään kirkkomme ulkopuolisen suuremman median uutinen kirkolliskokouksesta ole saavuttanut ainakaan minua – median suurkuluttajaa – näinä alkupäivinä. Yksi maksumuurin takana oleva vanhempi Kotimaa24:n uutinen ja nyt eilen YLEn uutinen arkkimandriitta Sergein valinnasta ehdokkaaksi. Kovin aneemista ulkoista tiedottamista.

Kirkkomme tiedottamisella on tosin vuosien saatossa ollut melkoisen huono maine – pitänee tarkentaa: ainakin minulle. Tietoja ei aina ole saanut edes pyytämällä ja syy lienevät enemmän henkilökohtaisia kuin asiallisia. Henkilökohtaisuudet, henkilökohtaiset välit ovat menneet mahdollisen ammattitaidon ohitse. Liekö muitakin saman kohtalon kokeneita, päätellen siitä, että somessa velloo jos jonkinlaista tietoa kaiken maailman kaikesta tietäjien kertomina.

Piispanvalinta oli hyvä esimerkki. Kirkon tiedottamisessa oli minusta hieman erikoisia piirteitä, kun ennakkoon maalailtiin ”kuvaa” mahdollisesta uudesta piispasta. Hieman taisi mennä pieleen. Samoin on somessa. Pääsin eilen lukemaan ystäväni avustamana hänen profiilinsa kautta erästä sivustoa, jonne en ole halunnut liittyä itse missään tapauksessa lähinnä keskustelun laadun vuoksi. Hirveää panettelua, jopa valehtelua, feikkiuutisia ja arveluja ja mikä kauheinta, sellaisten ihmisten suusta, jolla ei näytä olevan edes alkeellisimpia tietoja ortodoksisuudesta tai oman kirkkomme asioista. Monet heistä mahdollisesti melko uusia kirkon jäseniä tai sitten ei jäseniä ollenkaan, mistä sen tietää. Tosin on joukossa joitain tietäviä, mutta heitä nimittäisin enemmän kirkolta tai joltain sen työntekijältä ”turpiinsa saaneiksi”.

Näiden kaikesta tietävien nimien joukossa oli useita sellaisia, joista en ole koskaan kuullut mitään kirkon asioiden yhteydessä – enkä muuten muutenkaan – vaikka kymmeniä vuosia olen näissä kuvioissa melko syvällä ”uinut” – lienenkö uinut liian syvällä. Hieman kävi mielessä, ovatkohan hekin jonkilaisia trolleja tai niitä ”hyväntahtoisia tolloja”, joista joskus olen kirjoittanut ja joita joitain tunnenkin. Nämä tuntemani siis ovat ihan oikeita tyyppejä, joskin useimmiten melkolailla omissa harhoissaan eksyneitä. Silloin kun kirkkomme piispojen toimintaa verrataan Pohjois-Korean toimintaan, ollaan jo melko lailla sivussa normaalista elämästä.

Tyypillisimpiä asian ohi puhumisia, huhuja ja jopa valheita on viime aikoina ollut paljon juuri piispa-asiassa. Silmiini sattui eräs uuden ehdokkaan valinnan jälkeinen varmana tietona esitetty väite, jossa ihmeteltiin, voiko uusi valittava apulaispiispa toimia yhtäaikaa piispana ja luostarin johtajana. Ei ole tekstin esiin loihinut – näemmä oli kertomansa mukaan saanut tiedon jostain kirkolliskokousedustajalta – kartalla alkuunkaan. Päättävät kirkolliset elimet olivat aiemmin selkeästi päättämeet piispan toimipaikan ja se ei ole Valamossa.

Samoin herätti huomiota erään tietääkseni ulkomailla asuvan ”suuret tiedot” asioiden ”oikesta laidasta”. Luettuani niitä, heräsi vahva epäilys tarkoituksenmukaisesta bulvaanista, jota joku kirkkoomme suuttunut käyttää hyväkseen. Siis jos noin todella on, luokittelisin hänetkin niihin ”hyväntahtoisiin”.

Noiden lyhyeiden lukutuokioiden jälkeen halusinkin jo pois moiselta sivulta, jota ei ilmeisesti sen suuremmin moderoida vaan annetaan ”kaikkien trollikukkojen kiekua” ja tietoisesti mahdollisesti jonkun toisen suuren voiman avustamana aiheuttaa mahdollisimman paljon pahaa kirkollemme.

Otan vielä yhden noilla somesivuilla esitetyn väitteen tarkasteltavaksi. Sen voisi kai kuvata lauseella: ”Tarvitaanko kirkossamme neljättä piispaa”. Ainakin vastaukset tuohon kysymykseen näyttäisivät olevan ihan hatusta tempaistuja (metaforalla ei ole mitään syvällisempaa tarkoitusta): pärjäämme vähemmälläkin määrällä, mihin häntä tarvitaan, kun on jo kolme ja eläkkeelläkin kaksi, ei me ainakaan tuota tyyppiä haluta, jne.

Olisiko vaikka kirkon viestinnän paikka kertoa, miksi piispa oikeasti valitaan, millainen on oman kirkkomme ihmisen uratie piispaksi, metropoliitaksi, arkkipiispaksi. Tulee välillä sellainen tunne, että näiden heittojen esittäjät vamaan sitten aikanaan poimisivat kadulta suoraan jonkun mieluisen tyypin arkkipiispaksi, kun edellinen poistuu kuvioista – hallitusti tai äkillisesti. Näinhän on piispavalinnoissa historiassamme jo aiemmin tapahtunutkin. Samoin suurin osa tästä ”hattukansasta” ei vaikuta tuntevan yhtään jo toimissa olevia kirkon piispoja ja usein eivät ehkä edes omaa pappiakaan. Tai jos tuntevat, perustavat mielipiteensä sellaisiin epämääräisiin asioihin kuin vaikka miten hän kävelee, miten pitää klobukkia tai minkä värinen kamilavka on päässä. Hengellinen sanoma, elämäntyyli, ihmisläheisyys, työntekijöistä ja seurakuntalaisista huolehtiminen, jne. ovat tuolloin sivuseikkoja. Puistattaa!

Tässä nyt tällä erää hieman erilaista pohdintaa tuon kokousteknisen ongelman vuoksi. Lisää illemmalla, jos aihetta ilmenee.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kirkolliskokous nojatuolista 2/x

Huomasin tuon edellisen blogijuttuni otsikon hieman oudoksi, sillä eihän tuo eilinen kirkolliskokous tuolissa ollut vaan ihan muualla ja siksi muutin yhä kirjainta vastaamaan paremmin todellisuutta. Näin pienellä asialla voi usein muuttaa monta asiaa.

Toisen kokouspäivän mielenkiinto kohdistui suurimmaksi osaksi piispavalintaan ja muut asiat jäivät hieman syrjään, vaikka niissäkin oli monia merkittäviä ja kauaskantoisia asioita.

Aamupäivä pitkälle iltapäivään jäi vapaaksi tekemään kaikenlaisia omia töitä ja kun lisäksi lääkärinvastaanottoaikanikin peruttiin ja muutettin pari päivää myöhemmäksi, oli aikaa monelle muulle askareelle. Kaikkien niiden ohessa tuli otettua kolmas koronarokotus. Kahteen aiempaan rokotukseen olen ollut tyytyväinen, mitään sivuoireita tai haitallisia asioita ei ole ilmennyt, ainoastaan turvallinen olo sitä, että tauti ei niin helposti tartu ja jos tarttuu, se mahdollisesti on lievempi.

Pari päivää sitten tuli täyteen kuusi kuukautta edellisestä (toisesta) rokotuksesta, joten olin sen ja ikäni puolesta oikeutettu saamaan kolmannen rokotteen. Lisäksi ajanvaraus rokotukseen oli helppoa netin kautta ja miellyttävät ja kauniit saraanhoitajat hoitivat asian tyylikkäästi ja nopeasti. Iloitsen uuden rokotteen tuomasta uudenlaisesta ja suuresta helpotuksen ja vapauden tunteesta, vaikka silti käytän ihmisjoukoissa kaupungilla liikkuessani edelleen maskia. Harmin paikka tämä olotilani niille, jotka eivät toimistani pidä (heitäkin kuulemma on), sillä jatkan akiivista elämääni ja toimintaani eikä suunnitemissa tai tiedossa ole toistaiseksi ajatellakaan edes kuolemaa.

Tiistain kirkolliskokoukseen osallistuminen oli jälleen melko helppoa istuskellen mukavassa nojatolissani ja lisäksi se ajallisesti kesti todella lyhen ajan. Silti moni merkittävä asia eteni käsittelyssä eteenpäin ja se tapahtui varsin tyypillisellä ortodoksisen kirkolliskokouksen byrokraattisella tavalla: keskustelematta sen enempää enää salissa. Puheet oli puhutu suljetuissa valiokinnissa.

Eteenpäin matkaavat käsittelyssä mm. kirkon keskusrahaston tilinpäätös ja tilintarkastuskertomus vuodelta 2020 sekä vastuuvapaudesta päättäminen ja toimintaohjeen laatiminen lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tai aikuiseen kohdistuvan seksuaalisen häirinnän estämiseksi sekä kirkon barometrin käynnistäminen. Käsittely pysäytti toistaiseksi kirkollisen oikeuden palauttamisen Suomen ortodoksista kirkkoa koskevaan lainsäädäntöön. Kirkkokalenterityöryhmä asetetaan ja koltansaamenkielisten liturgisten tekstien ja Raamatun tekstien kääntämisestä jatketaan ja kehitetään.

Mutta – kuten alussa mainitsin, suurin mielenkiinto kohdistui kuitenkin apulaispiispakysymykseen. Aamupäivällä kirkolliskokouksella oli ulkopuolisisita suljettu istunto, jolloin edustajat keskustelivat ja tekivät ehdotuksia uudeksi apulaispiispaksi. Dokumenttejä kirkolliskokoukselta ei ole vielä saatavissa, mutta sen sijaan piispainkokous, jolle ehdotukset menivät sen jälkeen käsiteltäväksi ja päätettäväksi, kertoi jo enemmän. Pöytäkirjassa luki enemmän tai vähemmän kapulakielellä:

”Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous on kirkkojärjestyksen (OrtK 2007/174) 64 §:n nojalla piispan vaalia valmistelevassa istunnossa 23. marraskuuta 2021 nimennyt ehdokkaiksi arkkimandriitta Sergein (Yrjö Rajapolvi) sekä pappismunkki Damaskinoksen (Jaakko Olkinuora).”

Sitä seuraavassa pykälässä ilmenevä Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokouksen päätös sen sijaan todennäköisesti hämmästytti monia – ei kuitenkaan minua. Harmi etten lyönyt jonkun kanssa vetoa asiasta, olisin varmaan voittanut. Päätöksessä luki:

”Keskusteltuaan kirkolliskokouksen asettamista ehdokkaista piispainkokous ortodoksisesta kirkosta annetun lain (OrtL 2006/985) 42 §:n nojalla asettaa 25. marraskuuta 2021 pidettävään apulaispiispan vaaliin ehdolle arkkimandriitta Sergein (Yrjö Rajapolvi)."

Eli toinen ehdotetuista pudotettiin ehdokasasettelusta ja vain toinen jäi. Se, mikä kenties aiheutti tällaisen käyttäytymisen, jäänee oikeasti pelkkien arvailujen varaan. Pöytäkirjaan sitä ei kirjattu. Itse arvioisin yhden syyn olleen mm. se, että tämän poistiputetun puolesta on viime aikoina ollut tuhottomasti erilaista informaatiota sosiaalisessa mediassa. Tämäkin omalla tavallaan osoitti siis somen valtaa tai sitten myös heikkoutta nykypäivänä.

Mutta toisaalta asia ei liene noin simppeli. Erilaisten ilmassa liikkuneiden puheiden perusteella syitä tiputtamiseen tai valintaan on ollut toki muitakin ja jopa voisi kai sanoa tässäkin tapauksessa yllätyksenä meille kaikille – henkilökohtaisia syitä niin hyväksymisessä kuin listalta pudottamisessa.

Vastaavasti, kun toisesta kandidaatista on ollut monenlaista informaatiota, toisesta ei ole tarvinnut – me kaikki tunnemme hänet hyvänä ehdokkaana, joka muutaman kerran jo aiemmin on ollut lähellä ehdokkuutta aiemmissa vaaleissa, mutta ilmeisesti useimmiten kieltäytynyt itse niistä viime hetkellä. Nyt oli oikea hetki ja valintaan lienevät tyytyväisiä suurin osa – se selviää torstaina. Mutta valinta on joka tapauksessa varmaa, sillä valintaan riittää yksikin ääni ja uskon, että niitä on huomatavasti enemmän.

Miten sitten tästä eteenpäin? Siitä lienee monenlaisia ajauksia. Piispamuutoksia tulee mahdollisesi melko nopeallakin tempolla ja mitä silloin tapahtuu. Tuleeko ”piispakiertoa”, vai valitaanko uusia? Joka tapauksessa johonkin tehtävään tai jopa useampaan pitää lähivuosina valita uusia piispoja. Ne, jotka ovat ”kurkku suorana” täysin ”umpihangessa” huutaneet, että ”jo riittää piispojen määrä”, eivät tiedä todellisuutta kirkossamme. Kaikki kolme – arkkipiispa ja kaksi metropoliittaa – ja nyt vielä uusi apulaispiipa ovat kaikki yli kuusikymppisiä. Jollain aikavälillä he poistuvat reserviin tai muuten ja tarvitaan uusia piispoja. Ei siinä silloin täysin asiantuntemattomien huutelut auta. Mistä ”varastosta” uusia piispoja valitaan, vai tehdäänkö ”virolaiset”, tuodaan piispa ulkomailta?

Toinen kysymys on tietenkin talous. Samalla kun kirkkomme jäsenmäärä hupenee silmissä, neljän piispan palkanmaksu alkaa kohta rasittaa kirkon taloutta, nyt se ei vielä sitä tee. Asiaan pitää kuitenkin etsiä uusia keinoja ratkaista ongelma. Ratkaisuja voi toki etsiä ja tutkia muista suuemmista ortodoksista maista, joissa suurempiin piispallisiin tehtäviin kasvavia karriaarikandidaatteja listataan jo varhaisessa vaiheessa ja heitä sijoitetaan kirkon piirissä sellaisiin tehtäviin, joissa he kasvavat uuteen tehtävään kirkon oppien parissa ja joissa heitä opitaan myös tuntemaan paremmin – keitä he oikeastaan ovatkaan.

Tällaisia ihmisiä voidaan sijoitaa – ainakin muulla, miten lie Suomessa – vaikkapa luostarin johtoon, seminaarin johtoon, museon johtoon, keskusviraston kansliapäälliköksi jne. Siinä he voivat osoittaa taitojansa niin hallinnossa kuin vaikkapa taloudenhoidossa ja johtamisessa ja kirkon ei tarvitse asettaa avautuvaan piispan tehtävään henkilöä, jolle vaikkapa raha on suuempi jumala kuin oma Jumalamme tai henkilöä, joka on tuomittu taloudellisista väärinkäytöksistä tai vaikka sitten henkilöä, joka kirjoitelmissaan halveksii omaa elämänmuotoamme ja tuomitsee liiaksi kanssakulkijoitaan.

Töitä ja suunnitelmia siis tarvitaan ja tulevisuus on avoin. Mutta ken elää, hän näkee.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kirkolliskokous nojatuolissa 1/x

Olipa mukava katsella kotona isolta tv-ruudulta Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokouksen kulkua Valamon luostarista. Maanantaina 22.11.2021 alkoi tämän vuoden varsinainen kirkolliskokous taas ns. normaaleissa puitteissa koronan jälkeen. Ainakin nyt nähtyjen ensimmäisten istuntojen perusteella neljäpäiväiseksi venytetyllä kokouksella näyttäisi hieman karrikoiden sanottuna todellisuudessa olevan vain ”yksi asia” käsiteltävänään – apulaispiispan valinta.

Joskus muuaman vuoden menneisyydessä tuli istuttua noitakin kokouksia ja istuntoja kokousedustajan ja sivistysvaliokunnan puheenjohtajan paikallakin ja siksi voin aivan hyvällä syyllä sanoa, että kahvin ryystäminen nyt kokousta katsellessa, mukavassa nojatuolissa istuen, kaikessa rauhassa, oli huomattavan mukavampaa fyysisten olosuhteiden ja miksei tarjoilunkin osalta. Välillä olin niissä aiemmissa ”oikeissa” kokouksissa niin puhki, että jouduin pyytämään – ollessani sivistysvaliokunnan puheenjohtajana – varapuheenjohtajaa vetämään joitain kokouksia ja minä lepäsin sen aikaa.

En voi kuitenkaan edelleenkään kehua istuntojen sisältöjä. Valitettavasti pitää yhä sanoa, ettei muutaman vuoden aikana ole paljoakaan kehitetty asioiden käsittelyä tai pitäisikö se sanoa: edustajat eivät ole kehittyneet asioita käsittelemään juohevasti ja tehokkasti etukäteisseminaarista huolimatta. Yhä edelleen asioiden käsittely junnaa samoja polkuja, samat henkilöt käyvät puhumassa puhujanpöntössä ja suurin osa vaikenee – vaikkei kuvasta sitä näkynyt – oletan, että ilmeisesti silmät ymmyrkäisenä. Mutta hyvä tietysti, että edes pari, kolme käy puhumassa.

Kokouksen kulkua haittaa historiasta johtuva rasite: kokouksen muodot on kopioitu luterilaisesta hallintokulttuurista ja mm. Eduskunnasta kaikkine täysistuntoineen, lähetekeskusteluineen sun muine kommervenkkeineen. Se on lian jäykkää meininkiä ortodoksisen, synodaalisen kirkon toiminnalle.

Nostan kunnioituksesta hattua vanhalle kokouskollegalleni Eskolle, joka oli mahtava poikkeus maallikkokokousedustajien joukosta. Kävi puhumassa tärkeän asiansa jämäkästi, tarkasti eriteltynä ja huolellisesti valmistatuneena. Keitä sitten olivat muut puhujat? Pääasiassa eteläsuomalaisia edustajia, niitä samoja, jotka yleensäkin aina käyvät puhumassa, oli sitten sanottavaa tai vaikka sitten toistamassa edellisen edustajan juuri kertomat asiat uudestaan, siis kuten edellä mainitiin, kertomassa samat asiat uudestaan ja vielä kerran kertomassa uudestaan. Sen lisäksi huomiota herätti muiden piispojen aktiivisuus puhujina. Tuollaista ei paljoa ennen nähty. Mutta se on vain hyvä asia, näin pitääkin olla.

Suurta myötähäpeää tunsin jälleen kerran kokouksen papiston ja maallikkojen puheenjohtajia valitessa – jälleen valinta kohdistui molempien kohdalla samaan eteläsuomalaiseen seurakuntaan ja muun maan seurakuntien edustajien katsellessa varmaankin (en sitä oikeasti nähnyt telkkarista) hämmentyneinä seinille. Kertonee sekin jotain edustajistamme.

Muiden kokousasioiden kohdalla ei mitään ihmeempiä ”fiboja” tullut, ne etenevät melko sujuvasti valiokuntiin. Joitain kohtia kuitenkin ihmetelin. Listalla oli uuden ja upean kirkon oman kasvatuksen ja opetuksen verkkosivustoston tulevaisuus. Sivustohan – nimeltään Ortodoksisto (osoitteessa: https://www.ortodoksisto.fi) – julkaistiin näköjään oivallisesti juuri kokouksen alla, jotta edustajat voisivat tutustua siihen lähemmin ja sitten päättää sen kohtalosta.

Aiheesta pidettiin kaksi ihan hyvää ja myönteisesti asiaa eteenpäin vievää puheenvuoroa, mutta ihmettelyä – ainakin minussa – on herättänyt, miksi tämän tapeellisen ja hyvän sivuston avaamisesta ei ole tiedotettu mitään kirkon omilla nettisivuilla.

Sekä arkkipiispa, että monet kokousedustajat tähdensivät omissa puheenvuoroissaan – siis muitakin asioita koskevissa – että lapset ja nuoret ovat tärkeä osa kirkkomme tulevaisuutta ja se on sitä työtä, jolla turvaamme kirkon tulevaisuuden. Sitä ei pidä jättää hunningolle eikä hoitamatta. Meillä on maassamme suuri joukko asiaan ”vihkiytyneitä” ja osaavia ihmisia, ortodoksisen uskonnon opettajia, jotka osaavat tämänkin työn. He tietävät, mitä tehdä ja miten. Heillä on se tarvittava pedagoginen osaaminen, he tuntevat opetusalan parhaiten. Heitä pitää tässä työssä tukea ja asiaa ei saa viedä heiltä mihinkään sensuurin alaiseen, ahdasmieleiseen ja näköalattomaan kirkon muuhun osastoon. Tätä tehtävää ja tällaisia asioita varten kirkolla on oma koordinaattori Sirpa, joka osaa hommansa ja tietää tässä kirkollisessa ”politbyroossa” ehkä parhaiten, miten asiaa tulee hoitaa eteenpäin.

Tekninen ja eritoten tietotekninen osaaminen on aina ostettavissa, vaikka kirkon piiristä toki löytyy senkin alan osaajia ja niukkoja käytössä olevia rahoja ei siksi tarvitse syytää kirkon ulkopuolelle. Kirkon omilla, siis kirkon työssä tai opetustyössä olevien tämän lajin osaajilla on ostopalveluihin verrattuna yksi mahtava ja suurempi etu – he tuntevat myös Kirkon ja oman uskomme, ortodoksisuuden. Siksi näitäkin omia osaajia on syytä kuunnella tarkalla korvalla ja toteuttaa kentällä opettavien toiveita ja osaamista. Lisäksi se tulee pitkän päälle halvemmaksi, kun ei tarvitse yhtenään ostopalvelujen kautta paikata osaamattomien jälkiä tälläkään saralla, joita niitäkään he eivät näköjään tunne eivätkä osaa.

Mielenkiinnolla seuraan kokouksen etenemistä ja jos jaksan, kommentoin lisää täällä. Siksi tuossa otsikossa on merkintä 1/x eli eka blogijuttu x määrästä, jota en nyt siis tiedä. Huomenna menen hoitamaan terveyttäni sairaalaan ja yritän palata sieltä jossain vaiheessa entistä ehompana katselemaan taas telkkaria.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja ja entinen kokousedustaja muinaisuudesta
nettihoukka@gmail.com