Seitsemän kuolemansyntiä, osa 4: Viha – saanko olla vihainen?

 

”Pelkkä arkistointi ei vielä merkitse, että asia olisi käsitelty.”

Nyt on vuorossa seitsemästä kuolemansynnistä neljäs: viha. Laiskuuden kohdalla saatoin vielä vedota järkevään työnjakoon ja palkattuun siivoojaan. Vihan kanssa ulkoistaminen on hankalampaa. Tosin välillä yritän sitäkin: enhän minä muuten suuttuisi, mutta kun nuo muut.

Siinä onkin kätevä järjestely. Minä vastaan suuttumisesta, muut sen aiheuttamisesta.

Saanko siis olla vihainen? Varmaankin saan. Viha kuuluu ihmisen tunne-elämään siinä kuin rakkaus, suru ja ilokin. Ei se silti erityisen miellyttävä vieras ole. Rakkaudelle tarjoaisi kahvit, mutta vihan kohdalla toivoisi, ettei se ainakaan riisuisi päällysvaatteitaan.

Asia ei kuitenkaan ole aivan yksinkertainen. On olemassa vihaa, Vihaa ja VIHAA. Pientä kiukustumista, voimakasta suuttumusta ja pitkäksi aikaa pesiytyvää kaunaa. Pelkkä äänenvoimakkuus ei vielä kerro, mistä niistä on kysymys. Hiljainenkin ihminen voi olla varsin vihainen.

Kaikkeen ei kuulu suhtautua rauhallisella hymyllä

Vihaa pohtiessa on erotettava toisistaan tunne ja se, mitä tunteen vallassa tekee. Suuttumus voi nousta nopeasti, ennen kuin ehdin harkita yhtään mitään. Näen vääryyttä, kohtaan epäoikeudenmukaisuutta tai huomaan jonkun kohtelevan toista julmasti. Silloin suuttuminen voi kertoa siitäkin, että jokin minussa on vielä hereillä.

Kaikkeen ei kuulu suhtautua rauhallisella hymyllä. Jos heikompaa loukataan, asiaan pitää puuttua. Väärinkäytöksiä ei korjata kehottamalla niiden kohteeksi joutunutta ajattelemaan mukavampia asioita. Eikä kristityn tehtävä ole olla niin helppo ihminen, että hänen vieressään saa tehdä mitä tahansa.

En onneksi ole elämässäni joutunut kokemaan perheväkivaltaa sen kohteena enkä tekijänä. Se on kuitenkin yksi niistä asioista, joista voin sanoa, että vihaan niitä. Siis vihaan vihaa. Kuulostaa hieman kummalliselta.

Ehkä tarkemmin sanottuna vihaan sitä, että ihminen satuttaa, pelottelee tai alistaa toista. Vihainen saa olla, mutta tunne ei anna lupaa vahingoittaa ketään. Eikä kaikki väkivalta edes synny äkillisestä suuttumuksesta. Se voi olla myös kylmää ja harkittua vallankäyttöä.

Ratkaiseva kysymys taitaa siis tulla seuraavaksi: mitä minä suuttumuksellani teen? Puolustanko jotakuta, yritänkö korjata asian vai haluanko satuttaa takaisin?

Raja ei aina ole kovin selvä. Voin aloittaa oikean asian puolustamisesta ja huomata pian puolustavani lähinnä omaa arvovaltaani. Jossakin vaiheessa alkuperäinen asia jää sivuun. Tärkeimmäksi tulee, ettei tuo toinen vain kuvittele voittaneensa.

Siinä kohtaa olisi hyvä pitää tauko. Valitettavasti juuri silloin tekisi mieli jatkaa.

Minä nyt olen tällainen

Suoruus on hyvä asia. On helpottavaa tietää, mitä toinen tarkoittaa, eikä joutua arvailemaan vihjausten välistä. Mutta joskus suoruudeksi nimitetään sellaistakin, mikä on lähinnä haluttomuutta harkita omia sanojaan.

”Minä nyt olen tällainen”, saatan sanoa.

Se on kiinnostava perustelu. Jos toinen on hajamielinen, myöhästelevä tai huolimaton, toivon hänen muuttavan tapojaan. Oma äkkipikaisuuteni sen sijaan pitäisi hyväksyä valmiina luonnonilmiönä. Vähän kuin marraskuun räntä: ikävää, mutta minkäs sille mahtaa.

Kyllä sille ehkä jotakin mahtaa. Ainakin voin lakata esittelemästä sitä hyveenä.

Totuuden sanominen ei vaadi toisen nöyryyttämistä. Vaikeankin asian voi ottaa puheeksi niin, että toiselle jää mahdollisuus vastata ja säilyttää kasvonsa. Jos taas valitsen tarkoituksella kaikkein kipeimmän kohdan, minun on turha vedota pelkkään rehellisyyteen. Silloin olen käyttänyt tietojani aseena.

Tätä olisi mukava pohtia vain yleisellä tasolla. Omien sanavalintojen muistelu saattaa häiritä hyvää kirjoitusvirettä.

Mitä suuttumus kertoo minusta?

Löytyisikö vihasta sitten jotakin hyvää? En ensimmäiseksi ryhtyisi sitä kehumaan, mutta joskus suuttumus voi avata silmät. Se saattaa paljastaa asian, jota olen liian kauan sietänyt, tarpeen puolustaa omia rajojani tai loukkauksen, jota en ole osannut käsitellä.

Joskus se paljastaa jotakin vähemmän mairittelevaa. Minua ei ehkä kohdeltukaan väärin. Minun kanssani oltiin vain eri mieltä.

Näiden erottaminen on teoriassa helppoa. Käytännössä oma mielipiteeni osaa pukeutua hämmästyttävän nopeasti yleiseksi oikeudentajuksi.

Voisin siis välillä kysyä itseltäni, mikä minua oikeastaan suututti. Oliko kyse vääryydestä, pelosta, pettymyksestä vai loukatusta ylpeydestä? Puolustanko jotakin tärkeää vai sitä, että minun olisi pitänyt saada päättää?

Vastausta ei tarvitse keksiä pahimman tunnekuohun aikana. Silloin oma ajattelu saattaa olla hyvin varmaa mutta hieman kapea-alaista. Maailmassa on yhtäkkiä vain yksi järkevä ihminen, ja hänkin on kovin vihainen.

Jurnuttajalla on hyvä muisti

En pidä suuttumista yhtä ongelmallisena kuin sitä, että alan pitkittää ja ruokkia sitä sekä kohdella toista sen mukaisesti vielä kauan alkuperäisen tilanteen jälkeen.

Tässä kohdassa joudun katsomaan itseäni vähän tarkemmin. Olen nimittäin joskus epäillyt olevani pitkävihainen. Sellainen jurnuttaja.

Kun joku toimii minua kohtaan väärin, minun voi olla vaikea päästää asiasta irti. Palaan siihen mielessäni ja keksin jälkikäteen erinomaisia vastauksia. Ne ovat tietenkin huomattavasti parempia kuin ne, jotka tulivat mieleen itse tilanteessa. Vahinko vain, että keskustelukumppani on jo poistunut ja väittely jatkuu yhden miehen voimin.

Vähitellen vanha loukkaus voi alkaa värittää kaikkea, mitä toinen tekee. Tavallinen huomautus kuulostaa piikittelyltä. Ystävällisyydessä täytyy olla jokin taka-ajatus. Jos hän on hiljaa, sekin saattaa todistaa jotakin.

Viha ei siis aina paisko ovia. Se voi istua aivan rauhallisesti samassa huoneessa, vastata lyhyesti ja jättää kysymättä, haluaisiko toinenkin kahvia.

Silloin en enää kohtaa toista aivan sellaisena kuin hän siinä hetkessä on. Kohtaan myös oman muistoni siitä, kuinka hän minua loukkasi. Ja muisti on tässä tehtävässä toisinaan hämmästyttävän tunnollinen. Muuten se saattaa unohtaa, miksi menin keittiöön.

Mappi öö ei ratkaise kaikkea

Olen kehittänyt omia tapojani selvitä pahimmista tunnemyrskyistä. Yksi niistä on ollut asian siirtäminen mielessäni syrjään. Joskus olen siirtänyt sinne myös ihmisen. Mappi ööhön, pois päivittäisestä käsittelystä.

Olen yrittänyt ajatella, ettei hänen toimintansa saa enää määrätä minun mielialaani. En anna hänelle jatkuvasti tilaa ajatuksissani enkä käy samaa riitaa yhä uudelleen. Tämä on auttanut minua rauhoittumaan ja säilyttämään ainakin jonkinlaiset asialliset välit.

En silti halua julistaa menetelmääni yleispäteväksi viisaudeksi. Etäisyyden ottaminen voi olla tarpeellista, mutta ihmisen tekeminen mielessään kokonaan näkymättömäksi on jo toinen asia. Siinä on vaara, että rauhoittumisen sijasta opettelen välinpitämättömyyttä tai rankaisen toista sillä, ettei häntä minulle enää ole.

Ehkä mappi öö sopii paremmin väliaikaiseen säilytykseen kuin lopulliseksi ratkaisuksi. Sinne voi panna asian siksi aikaa, että pystyy ajattelemaan sitä rauhallisemmin. Mutta pelkkä arkistointi ei vielä merkitse, että asia olisi käsitelty.

Tämän luulisi entisen hallintoihmisen tietävän.

Tunteen saa tunnustaa, teosta pitää vastata

Pitäisikö minun siis tukahduttaa viha kokonaan? En usko pystyväni siihen, enkä pidä tunteiden peittämistä muutenkaan kovin rehellisenä tavoitteena. Jos suututtaa, suututtaa. Sen voi myöntää itselleen ja tarvittaessa toisellekin.

Voin kuitenkin opetella sitä, etten sano tai tee kaikkea, mitä mieleen juolahtaa. Voin ottaa aikalisän, lähteä hetkeksi kävelemään tai jättää viestin lähettämättä. Näppäimistö ei nimittäin kysy, olenko nukkunut hyvin, ymmärsinkö varmasti oikein tai haluaisinko ehkä juoda ensin kupin kahvia. Se ottaa vastaan kaiken ja tarjoaa lopuksi lähetä-painikkeen.

Rauhoituttuani voin yrittää sanoa, mikä minua loukkasi, ilman että laadin samalla toisen koko persoonasta kielteistä lausuntoa. Voin myös kysyä, mitä hän tarkoitti. Joskus vastaus saattaa pilata aivan valmiin suuttumuksen.

Kristittynä saan viedä tämänkin rukoukseen. Jumalalle ei tarvitse esittää rauhallisempaa ihmistä kuin on. Voin myöntää, että nyt suututtaa, enkä oikein edes haluaisi suuttumuksestani luopua. Olenhan ehtinyt perustella sen itselleni niin hyvin.

Jos olen loukannut toista, minun tehtäväni on pyytää anteeksi. Suuttumukseni syy voi olla ymmärrettävä, mutta se ei vapauta minua vastuusta. Anteeksipyyntökin olisi hyvä saada loppuun ennen kuin aloitan lauseen: ”Mutta kun sinä…”

Katumus ja anteeksianto – myös jurnuttajalle

Elämä on oppimista. Minunkin elämäni. Tai ehkä pitäisi sanoa: varsinkin minun elämäni.

Vihan kohdalla siihen kuuluu katumus. Voin katua sitä, että olen puhunut julmasti, halunnut kostaa tai pitänyt kaunastani kiinni melkein kuin jostakin arvokkaasta omaisuudesta. Katumus saa myös näkyä siinä, että yritän korjata aiheuttamaani vahinkoa ja toimia seuraavalla kerralla toisin.

Anteeksianto puolestaan voi olla pitkä tie. Sitä ei voi vaatia loukatulta ihmiseltä pikatoimituksena. Se ei tarkoita, että väärä teko muuttuisi hyväksyttäväksi, luottamus palautuisi ennalleen tai vahingolliseen suhteeseen pitäisi palata. Rajat saavat jäädä voimaan.

Omalla kohdallani toivon kuitenkin pääseväni vähitellen siihen, ettei vanha loukkaus enää määrää suhtautumistani toiseen eikä vie kohtuuttomasti tilaa omasta elämästäni. Ehkä ensimmäinen askel on se, etten ryhdy joka kerta jatkamaan riitaa mielessäni, vaikka muistaisin siihen taas uuden ja erinomaisen vastauksen.

Joskus voin antaa viimeisen sanan jäädä toiselle. Se tuntuu tietenkin tuhlaukselta, jos oma viimeinen sanani olisi ollut erityisen hyvä. Mutta ehkä kaikkea hyvääkään ei tarvitse sanoa. Varsinkaan silloin, kun sen ainoa tarkoitus olisi tehdä toiselle paha mieli.

Saanko siis olla vihainen? Saan. Mutta minun kannattaa tarkkailla, kuinka pitkäksi aikaa kutsun vihan jäämään ja millaiset valtuudet sille annan.

Mappi öönkin voisin joskus avata. En etsiäkseni sieltä lisää todisteita muiden vioista, vaan katsoakseni, mistä olisin jo valmis päästämään irti.

Jurnuttajalle siinä riittää tekemistä. Onneksi laiskuutta käsiteltiin jo edellisessä osassa.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

PS: Anteeksi kun luiskahti hieman liian pitkäksi jutuksi tämä vuodatukseni.

HAP

Seitsemän kuolemansyntiä, osa 3: Laiskuus – voiko kiireinenkin olla laiska

Mies, tietokone ja imuri - siinäpä pulma.
(HAP)

Nyt tuli työn alle sellainen ”kuolemansynti”, josta minun – laiskurin – pitäisi olla helppo puhua. Tai sitten ei. Kun asiaa vähän pohtii, huomaa pian, että laiskuutta on monenlaista. Joissakin asioissa olen hidas aloittamaan ja varsin taitava lykkäämään. Toisissa taas innostun niin, ettei tekemiselle tahdo löytyä loppua. Olenko siis laiska vai ahkera? Riippuu ilmeisesti siitä, kysytäänkö asiaa tietokoneeltani vai pölynimuriltani.

Tein ansiotyötä noin neljäkymmentä vuotta, monenlaisissa tehtävissä. Sen perusteella voisin julistaa itseni ahkeraksi. Toisaalta en ole tainnut pariin vuosikymmeneen siivota kotiani perusteellisesti, koska sen tekee palkattu siivooja. Sen perusteella voisin julistaa itseni laiskaksi. Tosin siivoojan mielestä järjestelyssä ei välttämättä ole mitään korjattavaa.

Ehkä ihmisen kelvollisuutta ei sittenkään ratkaista sillä, kuka hänen lattiansa pesee. Avun ostaminen tai vastaanottaminen ei itsessään kerro laiskuudesta. Joskus se kertoo ihan vain järkevästä työnjaosta.

Pyjama ei vielä todista mitään

Jospa laiskuus hengellisenä paheena ei tarkoitakaan sitä, että työpäivän päätyttyä retkahdin sohvalle ja katselin kattoa. Eikä välttämättä sitäkään, että nykyisin tällaisena valtion elättinä pyjama saattaa viihtyä päällä tavallista pidempään. Jääkaapissa on ruokaa, ulkona sataa, eikä kalenterikaan esitä vastalauseita. Pyjamalla on siinä tilanteessa varsin vahva neuvotteluasema.

Lepo kuuluu elämään. Ihmisen ei tarvitse ansaita olemassaoloaan olemalla jatkuvasti hyödyllinen. Eläkeläisenkään ei tarvitse perustaa yhdistystä, opetella kolmea kieltä ja kävellä kymmentätuhatta askelta päivässä todistaakseen, ettei elä turhaan.

Tässä kohtaa on syytä korjata myös yhtä oman vanhan tekstini ajatusta. Kirjoitin laiskuudesta ikään kuin se voisi olla masennukselle periksi antamista. Se oli huonosti sanottu. Masentunutta tai uupunutta ihmistä ei pidä leimata laiskaksi. Ulkopuolinen ei muutenkaan näe, kuinka paljon voimia jokin aivan tavallinen asia toiselta vaatii. Se, mikä yhdelle on päivän pieni askare, voi toiselle olla päivän suurin ponnistus.

”En jaksa” ja ”ei minua kiinnosta” eivät tarkoita samaa. Eikä niiden eroa voi päätellä siitä, onko ihminen vielä puoliltapäivin yöpaidassa.

Kun välittäminen alkaa tuntua vaivalloiselta

Kristillisessä hengellisessä perinteessä laiskuuden yhteydessä puhutaan myös akediasta. Sana on arkista laiskuutta laajempi: siihen voi liittyä hengellistä turtumista, levottomuutta ja halua paeta sitä elämää ja niitä tehtäviä, jotka ovat juuri nyt omalla vastuulla. Silloin ongelma ei välttämättä ole tekemisen vähyys. Ihminen voi myös etsiä jatkuvasti uutta tekemistä välttääkseen pysähtymisen olennaisen äärelle.

Omassa arjessani kysyisin ehkä yksinkertaisemmin: olenko alkanut pitää välittämistä liian vaivalloisena?

Tiedän, että joku ilahtuisi soitosta, mutta siirrän sen huomiseen. Huomaan, että toinen haluaisi puhua, mutta en viitsi kuunnella. Anteeksikin pitäisi pyytää, mutta ehkä asia unohtuu itsestään. Vähitellen huominen muuttuu vakituiseksi säilytyspaikaksi kaikelle sellaiselle, mikä vaatisi minulta vähän sydäntä.

Yksittäinen unohtunut puhelu ei tietenkään tee kenestäkään rakkaudetonta. Kaikkien huolia ei kukaan jaksa kantaa, eikä jokaiseen pyyntöön tarvitse suostua. Mutta jos ”ei kuulu minulle” alkaa olla ensimmäinen vastaukseni kaikkeen, olisi ehkä hyvä pysähtyä. Varsinkin jos asia aivan ilmeisesti kuuluu minulle.

Kiirekin voi olla pakopaikka

Tässä asiassa on minusta kiinnostava ristiriita. Ihminen voi raataa päivät töissä, jatkaa kotona, osallistua yhdistyksiin ja harrastuksiin sekä vastata viesteihin vielä yömyöhällä – ja silti vältellä juuri sitä, mikä hänen elämässään kaipaisi eniten huomiota.

Hoidettavien asioiden kanssa on joskus helpompaa kuin ihmisten kanssa. Asialla on alku, loppu ja parhaassa tapauksessa valmis-merkintä. Läheinen ihminen taas saattaa ottaa saman huolen puheeksi huomennakin. Hän ei valmistu, vaikka kuinka tehokkaasti kuuntelisi.

Niinpä voin ryhtyä järjestämään koko maailman asioita samalla, kun omassa lähipiirissäni joku odottaa rauhassa käytyä keskustelua. Ulkopuolelta saan ehkä kiitosta, mutta kotona tarvittaisiin läsnäoloa. Kiitos tuntuu mukavalta. Läsnäolo saattaa vaatia myös sellaisten asioiden kuulemista, joita en erityisesti haluaisi kuulla.

Kaikki kiire ei tietenkään ole pakenemista. Moni tekee paljon työtä siksi, että toimeentulo tai toisista huolehtiminen sitä vaatii. Mutta omalta kohdaltani voin silti kysyä: teenkö nyt sitä, mikä on tarpeen, vai sitä, minkä taakse minun on helpointa piiloutua?

Tietokoneen ääressä tällainen kysymys on hieman kiusallinen. Varsinkin, jos on juuri kirjoittamassa muille viisaita ajatuksia lähimmäisen huomioimisesta.

Ahkeruutta voi olla myös pysähtyminen

Laiskuuden vastakohdaksi tarjotaan ahkeruutta. Hyvä niin, mutta toivottavasti sillä ei tarkoiteta pelkkää loputonta puurtamista. Muuten hengellisen elämän esikuvaksi riittäisi tehokas kodinkone.

Ehkä tarvitaan myös uskollisuutta pienissä asioissa. Sitä, että kuuntelen loppuun. Teen lupaamani asian. Kysyn kuulumisia ja maltan odottaa vastausta. Suostun pyytämään anteeksi, vaikka mieluummin järjestäisin kirjahyllyn. Muistan Jumalaa lyhyellä rukouksella silloinkin, kun mieli ei tarjoile erityisen hartaita tunnelmia.

Kaiken tämän saa tehdä omien voimiensa mukaan. Joskus hyvä teko on avun antamista, joskus sen vastaanottamista. Joskus on noustava sohvalta, joskus taas istuttava siihen toisen viereen ja jätettävä omat tärkeät puuhat hetkeksi kesken.

En siis taida saada tästäkään synnistä aivan yksinkertaista luetteloa, jonka avulla voisin todeta itseni joko syylliseksi tai vapaaksi. Pölynimurin käyttötunnit eivät ratkaise asiaa, eikä täysi kalenteri anna synninpäästöä. Olennaisempaa taitaa olla se, annanko elämässäni tilaa Jumalalle ja toisille ihmisille – vai siirränkö heidät jatkuvasti myöhemmäksi.

Mutta nyt olen jo kertonut neljänkymmenen vuoden työurastani ja selittänyt perusteellisesti, miksi en itse siivoa.

Laiska töitään luettelee, sanoo sananlasku.

Näköjään myös kirjoittaa niistä blogiin.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Seitsemän kuolemansyntiä, osa 2: Kateus – ei minulle enempää, vaan toiselle vähemmän

 

Suomalaisilla on mainioita sananlaskuja melkein kaikesta, myös kateudesta. ”Viha viepi viljan maasta, kateus kalan merestä”, kuuluu vanha viisaus. Vielä paljastavampi on murteellinen tunnustus: ”Em mää ol kare enkä ahne, mutte toiselleka mittää sois.” Siinä on ihmisluonnosta aika paljon sanottuna. Eikä tarvittu pitkää tutkimusta, asiantuntijapaneelia eikä edes Facebookin kommenttiketjua.

Edellisessä kirjoituksessa pohdiskelin ylpeyttä. Kateus sopii sen jatkoksi oikein hyvin, sillä nämä kaksi tuntuvat viihtyvän samoissa seurapiireissä. Ylpeys vakuuttaa, että minun pitäisi olla muita ylempänä. Kateus huomauttaa, että joku toinen näyttää kaikesta huolimatta olevan. Siitähän se harmi sitten alkaa.

Kateudessa ei ole kysymys vain siitä, että haluaisin jotakin samaa hyvää kuin toisella on. Toisen taitoja voi ihailla, hänen esimerkistään voi innostua ja itsekin saa tavoitella parempaa elämää. Ikävämmäksi asia muuttuu silloin, kun toisen hyvä alkaa tuntua omalta tappiolta. En ehkä tarvitse hänen matkakohdettaan, palkintoaan tai uutta autoaan. Mutta tarvitsisiko hänenkään niitä saada?

Some ei keksinyt kateutta, mutta antoi sille hyvän työpöydän

Ennen vertailtiin naapurin peltoja, lehmiä ja lasten koulutodistuksia. Nyt vertailtavaa riittää aamukahvista iltamyöhään, eikä tarvitse edes kurkistaa verhojen raosta. Puhelin tuo toisten matkat, onnistumiset, kauniit kodit, ihanat lastenlapset ja hyvin kohonneet pullat suoraan omaan käteen.

Joku lähtee matkalle. Toinen saa tunnustusta työstään. Kolmas kertoo olevansa onnellinen. Siinä voi huomata ajattelevansa, että pitäisiköhän minunkin äkkiä julkaista jotakin. Kyllä minäkin olen matkustanut, osannut ja saanut aikaiseksi. Jos en muuta, niin ainakin minun kahvini oli parempaa.

Kaikki ilon jakaminen ei tietenkään ole kerskailua. Ihmisellä saa olla hyvä päivä, ja siitä saa kertoa muillekin. Ei jokaista lomakuvaa tarvitse julkaista katumusharjoituksen ja kolmen vaatimattomuuslauseen saattelemana. Joskus kuva auringonlaskusta on vain kuva auringonlaskusta, eikä huolellisesti suunniteltu hyökkäys minun harmaata tiistaitani vastaan.

Ongelma syntyy helposti siitä, että vertaan omaa kokonaista arkeani toisen valikoituihin hetkiin. Minä tiedän omat huoleni, laskuni ja kolotukseni. Hänestä näen onnistuneen valokuvan. Kuvan ulkopuolelle ovat voineet jäädä riita, yksinäisyys ja matkalaukku, joka matkusti aivan eri maahan kuin omistajansa.

Silti mieli tekee vertailun ja julistaa minut hävinneeksi. Varsin tehokasta toimintaa, kun kukaan muu ei edes tiennyt kilpailun alkaneen.

Kateuden tunnistaa helpoimmin toisessa

Itsekin olen varmasti syyllistynyt kateuteen. Ihminen kun olen, eikä eläkeläisyyskään näytä tuoneen tähän asiaan täydellistä vapautusta. Aikaa pohtimiseen on ehkä tullut lisää, mutta luonne ei ole siirtynyt eläkkeelle.

Olen myös kokenut vähättelyä, ilkeilyä, kylmyyttä ja sellaista mitätöintiä, jonka taustalla olen epäillyt olevan kateutta. Joskus niitä kestää, joskus ne keljuttavat oikein kunnolla. Tavallisena suomalaisena miehenä olen välillä ihmetellyt, mitä kadehdittavaa minussa nyt niin paljon olisi. Mutta eihän kateuden kohteeksi tarvitse päätyä koko elämäntilanteellaan. Yhdelle riittää jokin onnistuminen, toiselle näkyvyys, kolmannelle se, että joku ylipäätään tekee jotakin.

Tässä kohtaa täytyy kuitenkin ottaa itseäänkin hieman niskasta kiinni. Minä tiedän, miltä toisen käytös minusta tuntuu. Hänen sisäisiä vaikuttimiaan en tiedä yhtä varmasti. Kaikki arvostelu ei ole kateutta, eikä jokainen eri mieltä oleva ihminen ole salaa katkera minun saavutuksistani. Joskus hänellä voi olla ihan aiheellinen huomautus. Se on tietysti kiusallinen mahdollisuus, mutta otetaan sekin huomioon.

On kovin houkuttelevaa selittää toisen ikävä käytös kateudella. Silloin minä saan olla menestynyt ja väärinymmärretty, hän puolestaan pikkumainen. Edellisen kirjoituksen ylpeys saattaa siinä jo siirrellä tuoliaan lähemmäksi.

Vanha lohdutukseni, ”ei kastunut vettä pelekee”, auttaa joskus. Mutta kyllä kastunutkin voi palella. Ei kaikkea tarvitse kuitata sillä, että olenhan minä ennenkin kestänyt.

Kehuminen ei ole salattu rikos

Vanhaa tekstiäni lukiessa huomaan epäilleeni jopa sitä, mitä toisten kauneuden, kodin tai lasten kehumisen takana mahtaa piillä. Olisiko siinä kateutta, vastakehun odottamista tai hyväksynnän kerjäämistä?

Voi joskus ollakin. Mutta kylläpä minä olisin taitava ihmistuntija, jos osaisin päätellä sen yhdestä ”oletpa ihana” -kommentista.

Ystävällisyyttäkin on olemassa. Ihminen voi pitää toista kauniina, iloita hänen onnistumisestaan ja sanoa sen ääneen ilman taka-ajatusta. Eikä tarve kuulla joskus jotakin hyvää itsestään ole mikään erityinen luonnevika. Meillä miehilläkään ei tietääkseni ole siihen synnynnäistä vastustuskykyä. Kehun kohteena saattaa vain olla kampauksen sijasta halkopino, kalansaalis tai onnistunut peruutus peräkärryn kanssa.

Sama varovaisuus koskee somehiljaisuutta. Jos joku ei tykkää kuvastani, hän ei välttämättä kadehdi minua. Hän ei ehkä ole nähnyt sitä. Jos hän vähentää yhteydenpitoa, syynä voi olla oma väsymys tai elämäntilanne. Kaverilistan muutoksistakaan ei voi lukea ihmisen sieluntilaa kuin sähkölaskua.

Kateus on todellinen asia, mutta sitä ei kannata käyttää kaikkien ihmissuhdevaikeuksien yleisavaimena. Sillä avaimella voi lopulta lukita itsensäkin aika yksinäiseen huoneeseen.

Kateus osaa myös kirkon kielen

Kirkollinen ympäristö ei tee ihmisestä kateudelle immuunia. Siellä vertailtavina eivät välttämättä ole autot ja lomamatkat, vaan tehtävät, huomionosoitukset, luottamus ja se, kenen ajatuksia kuunnellaan.

Miksi juuri hänet pyydettiin puhumaan? Miksi hänen kirjoitustaan kiitettiin? Miksi tuo sai tunnustusta, vaikka minä olen tehnyt tätä paljon kauemmin?

Kysymyksissä voi olla aihettakin. Epäoikeudenmukaisuutta pitää voida arvostella, eikä huonoa päätöstä tarvitse hyväksyä vain siksi, että joku saattaa nimittää arvostelua kateudeksi. Mutta omalta itseltään kannattaa silti kysyä, mikä asiassa varsinaisesti kirpaisee. Jäikö yhteinen hyvä toteutumatta vai jäinkö minä huomaamatta?

Kateus saattaa pukeutua huoleksi oikeasta järjestyksestä. Toisen aloite voidaan torjua periaatteellisena kysymyksenä, vaikka periaate löytyi vasta sillä hetkellä, kun idea tuli väärältä ihmiseltä. Jos olisin itse ehdottanut samaa, se olisi ehkä ollut kauan kaivattu uudistus.

Tämä kysymys koskee myös meitä, jotka kirjoitamme kirkosta ja sen elämästä. Jos tarkoituksena on tehdä jotakin hyvää, pitäisi kai osata iloita siitäkin, että joku toinen onnistuu. Vaikka hän ei olisi ensin kysynyt minulta lupaa.

Rakkaus ei pidä kirjaa toisen eduista

Paavali kirjoittaa lyhyesti: ”Rakkaus ei kadehdi” (1. Kor. 13:4). Siinä olisi ohjelmaa pidemmäksikin aikaa. Lauseen osaa ulkoa nopeasti. Sen mukaan eläminen on hitaampi toimitus.

Ajattelen, että kateuden hengellinen vaara näkyy siinä, miten se muuttaa katsettani. En enää näe toisessa ihmistä, vaan vertailukohteen. Hänen lahjansa alkavat tuntua syytökseltä minun puutteitani vastaan. Hänen ilonsa häiritsee minun rauhaani. Pahimmillaan huomaan ilahtuvani, kun hän epäonnistuu. Silloin olisi jo hyvä pysähtyä. Toisen vastoinkäymisestä saatu mielihyvä ei ole kovin ravitseva eväs omalle elämälle.

Tässä sarjassa käytän tuttua kuolemansyntien nimitystä, mutta en halua tehdä siitä seitsemän ihmistyypin luetteloa. Tuossa ylpeä, tuossa kateellinen, ja minä tässä arvioimassa muita. Hyödyllisempää olisi huomata, mitä omassa mielessä tapahtuu ja mihin suuntaan olen sitä ruokkimassa.

Ensimmäinen kateuden pistos voi tulla pyytämättä. Sen jälkeen voin kuitenkin vaikuttaa siihen, jäänkö hautomaan sitä, ryhdynkö vähättelemään toista vai yritänkö ymmärtää omaa reaktiotani. Mitä minä oikeastaan kaipaan? Arvostusta, seuraa, mielekästä tekemistä vai tunnetta siitä, etten ole jäänyt kokonaan sivuun?

Silloin kateuden takaa saattaa löytyä jotakin sellaista, jonka voi sanoa ääneen ilman hyökkäystä. ”Minäkin toivoisin, että työni huomattaisiin” on jo aivan eri keskustelunavaus kuin ”ei tuonkaan saavutuksessa mitään ihmeellistä ollut”.

Ystävyyttä kannattaa puolustaa, itseäänkin saa

Muistan keskustelleeni tuttuni kanssa ystävyydestä, jota hänen kokemansa kateus rasitti. Hän harkitsi pitkän ystävyyssuhteen päättämistä. Minä puolustin ystävyyttä. Oikeita, pitkäaikaisia ystäviä, jotka tuntevat toisensa ja osaavat työntää ylämäessä sekä jarruttaa alamäessä, ei kasva joka oksalla.

Ajattelen yhä, ettei sellaista suhdetta kannata heittää menemään ensimmäisen loukkaantumisen vuoksi. Vaikeistakin asioista pitäisi yrittää puhua. Mieluummin siitä, mitä tapahtui ja miltä se tuntui, kuin aloittamalla keskustelu diagnoosilla: sinä olet minulle kateellinen. Jälkimmäisestä voi tulla vilkas keskustelu, mutta ei välttämättä kovin hedelmällinen.

Vanhan tekstini ehdottomuutta kuitenkin korjaisin. Ystävyydestä ei tarvitse pitää kiinni hinnalla millä hyvänsä. Pitkä yhteinen historia ei anna kummallekaan pysyvää oikeutta nöyryyttää, käyttää hyväksi tai loukata toista. Jos puhe ei auta ja sama käytös jatkuu, etäisyyden ottaminen voi olla tarpeen. Anteeksiantaminenkaan ei tarkoita, että kaiken pitäisi jatkua entisellään.

Parhaassa tapauksessa puhuminen avaa jotakin. Toisen onnistumisen takaa löytyy vuosien työ, jota en ollut nähnyt. Oman ärtymyksen takaa löytyy ulkopuolisuuden tunne, jota en ollut osannut sanoittaa. Silloin voidaan ehkä huomata, ettei ilonaihe olekaan vain toisen omaisuutta. Siihen mahtuu ystäväkin mukaan.

Myötäilo vaatii joskus harjoittelua

Paavali kehottaa myös: ”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa” (Room. 12:15). Jälkimmäinen saattaa joskus onnistua meiltä helpommin. Surullista ystävää on luontevaa lohduttaa. Menestyvän ystävän rinnalla joutuu ehkä samalla kohtaamaan oman pettymyksensä.

Myötäiloa voi silti harjoitella. Voi onnitella ilman perään liimattua vähättelyä. Voi antaa tunnustuksen sille, jolle se kuuluu. Voi jättää oman vastaavan saavutuksensa kertomatta juuri sillä hetkellä. Jos ystävä kertoo onnistumisestaan, keskustelun ei tarvitse välittömästi muuttua minun muistelmatilaisuudekseni.

Kiitollisuuttakin kannattaa opetella, kunhan siitä ei tee keinoa vähätellä omia vaikeuksiaan. Kaikki ei ole hyvin vain sillä perusteella, että jollakin toisella on vielä huonommin. Mutta omassa elämässä oleva hyvä jää helposti huomaamatta, jos katse on jatkuvasti toisen puolella aitaa.

Rukouskin voi olla tässä varsin koruton: Jumala, auta minua iloitsemaan hänen puolestaan. Ja auta ymmärtämään, miksi se on nyt niin vaikeaa. Siinä ei tarvitse esittää yhtään hurskaampaa kuin on.

Minäkin saan toisinaan tarpeekseni ja olen jättämässä näitä tai noita hommia. Silloin tekee mieli sulkea tietokone, panna puhelin pois ja ryhtyä erakoksi. Tauko voi olla oikein hyvä ajatus. Erakoksi muuttamista kannattaa ehkä harkita vasta kahvin jälkeen. Oma mieli kun tulee yleensä mukaan, vaikka muuttaisi kuinka syrjään.

Vanha sanonta ”em mää ol kare enkä ahne, mutte toiselleka mittää sois” naurattaa edelleen. Mutta ehkä sen rinnalle voisi opetella toisenkin ajatuksen: suotakoon nyt hänellekin.

Alkuun vaikka vähän hampaat irvessä. Kunhan ei tarvitse joka kerta purra yhtä kovaa.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Seitsemän kuolemansyntiä, osa 1: Ylpeys – pää pystyssä vai nenä pystyssä?

Fariseus ja publikaani

Aloitetaanpa ylpeydestä. Se on siitä kätevä synti, että sen tunnistaa yleensä muista jo kaukaa. Omalla kohdalla näkyvyys on heikompi, vaikka havaintopaikka olisi huomattavasti lähempänä.

Kirjoitin aiemmin seitsemästä kuolemansynnistä, ja nyt on tarkoitus katsella niitä yksi kerrallaan. Ei niinkään laatia lähimmäisille diagnooseja, vaan yrittää ymmärtää, mitä nuo vanhat sanat tarkoittavat tavallisen ihmisen elämässä. Tosin tunnen itseni sen verran hyvin, että välillä katse karkaa naapurin puolelle. Siellä on yleensä parempi valaistus.

Seitsemän asiaa, mutta eri luettelo

Löytyihän Raamatustakin kohta, jossa luetellaan seitsemän pahaa asiaa. Sananlaskujen kirjassa sanotaan näin:

Kuutta asiaa Herra vihaa, seitsemää hän ei edessään siedä:
ylpeitä silmiä, petollista kieltä, viattoman veren tahraamia käsiä,
sydäntä, joka punoo ilkeitä juonia, jalkoja, jotka rientävät rikoksen teille,
väärää todistajaa ja vilpin puhujaa ja ihmistä, joka yllyttää veljen veljeä vastaan.

(Sananl. 6:16–19, vuoden 1992 suomennos)

Tämä ei kuitenkaan ole sama luettelo kuin myöhemmin tunnetuksi tullut seitsemän kuolemansynnin lista. Jo ylpeät silmät riittävät silti hyvin tämän jutun lähtökohdaksi.

Vanhan tekstini väitettä siitä, ettei ortodoksisuus oikein tunnustaisi kuolemansyntejä, on myös syytä oikaista. Seitsemän synnin luettelo tunnetaan ortodoksisessakin kirjallisuudessa. Olennaisempaa kuin syntien sijoittaminen lokeroihin on kuitenkin se, miten ne vahingoittavat suhdetta Jumalaan ja lähimmäisiin ja miten niistä voidaan katumuksen kautta parantua. Lista ei myöskään tarkoita, että sen ulkopuolelle jäävä olisi automaattisesti harmitonta.

Korjataan samalla toinenkin vanha muistikuvani. Ei ole oikein sanoa, että olisi yksi synti, jota katuvakaan ihminen ei voisi saada anteeksi. Evankeliumin vaikeaa kohtaa Pyhän Hengen pilkasta selitetään ortodoksisessa opetuksessa juuri armon ja katumuksen torjumisena: ongelma ei ole siinä, että Jumala kieltäytyisi antamasta katuvalle anteeksi, vaan siinä, ettei ihminen suostu vastaanottamaan anteeksiantoa.

Mutta palataanpa ylpeyteen, ennen kuin tästä tulee kokonainen synninoppi. Siihen eivät taida tämän kirjoittajan eväät riittää, vaikka ylpeys saattaisi muuta vakuutella.

Sananlaskujen luettelosta mieleeni tuli jo aiemmin Ukraina. Petollinen kieli, viaton veri, ilkeät juonet ja ihmisten yllyttäminen toisiaan vastaan ovat raskasta luettavaa sodan äärellä. Samalla huomaan, miten helposti löydän raamatunkohdalle osoitteen jostakin itseni ulkopuolelta. Maailman vääryydet on nähtävä ja nimettävä, mutta omaan elämäänsäkin tekstiä pitäisi uskaltaa päästää.

Saako lapsistaan olla ylpeä?

Näkeekö ylpeyden silmistä? Ehkä joskus, mutta pelkästä katseesta en lähtisi ihmisen sisintä arvioimaan. Ulospäin ylimieliseltä vaikuttava ihminen saattaa olla ujo, epävarma tai ajatuksissaan. Ylpeyden jäljille pääsee paremmin katsomalla, miten ihminen kohtelee muita. Kuunteleeko hän? Saako hänen kanssaan olla eri mieltä? Onko toisellakin oikeus tietää jotakin?

Kun mietin omaa ylpeyttäni, mieleen tulevat kuitenkin ensimmäisinä aivan mukavat asiat. Olen ollut ylpeä onnistuessani jossakin vaikeassa tehtävässä. Olen ollut ylpeä lapsistani ja lapsenlapsistani, heidän ensimmäisistä sanoistaan, kävelemään oppimisestaan ja myöhemmistä saavutuksistaan. Olen ollut heistä ylpeä ihan muutenkin, ilman erityistä suoritusta tai kunniakirjaa.

Onko sellainen syntiä?

En usko. Mutta vanhan tekstini perustelu kaipaa korjausta. Ei ilo muutu viattomaksi vain siksi, että pidän sen omana tietonani, eikä siitä tule syntiä heti, kun kerron siitä toiselle. Lapsen onnistumisesta saa iloita ääneenkin. Isovanhemmille tämä lienee helpottava tieto, sillä kuvien näyttämiseen on nykyisin huomattavasti paremmat tekniset mahdollisuudet kuin niiden katselusta kieltäytymiseen.

Ratkaisevampaa on, mitä ilo tekee minulle. Saanko iloita läheisestäni sellaisena kuin hän on, vai tarvitsenko hänen onnistumistaan todisteeksi oman perheeni erinomaisuudesta? Näenkö lapsen vai oman kasvatustyöni näyttelyesineen? Ja osaanko olla hänen rinnallaan yhtä lämpimästi silloin, kun mikään ei mene suunnitelmien mukaan?

Raja alkaa tulla vastaan siinä, missä oma ilo tarvitsee polttoaineekseen jonkun toisen huonommuutta.

Kauppiaan lapset ja ylpistymisen vaara

Lapsuudessani vanhemmat varoittivat ylpistymisestä. Ei saanut ylpistyä. En ole varma, ymmärsinkö silloin, mitä sanalla tarkoitettiin, mutta mieleen se jäi. Kasvatuksella on sellainen ominaisuus: osa opetuksista alkaa aueta vasta vuosikymmeniä myöhemmin, kun opettajilta ei enää pääse kysymään lisäohjeita.

Olimme kauppiaan lapsia, ja meillä oli monenlaisia leluja ja vempaimia. Sodan jälkeisinä niukkoina vuosina kaikilla ei sellaisia ollut. Ne toivat luontaisetuna leikkikavereitakin. Toivottavasti joku tuli myös meidän itsemme vuoksi.

Ylpistyinkö minä silloin? Pidinkö itseäni muita parempana? Haluaisin vastata, etten pitänyt. Mutta olen tässä asiassa sekä epäilty että puolustusasianajaja, joten todistukseni luotettavuuteen kannattaa suhtautua kohtuullisella varauksella.

Ainakin nyt ymmärrän, ettei lelujen omistaminen tehnyt minusta parempaa lasta. Ne kertoivat perheeni mahdollisuuksista, eivät minun ansioistani. Sama muistutus sopisi aikuisellekin. Koulutus, toimeentulo, asema ja vaikutusvalta eivät synny tyhjiössä, vaikka niihin olisi tarvittu omaakin työtä. Moni on saanut apua, tilaisuuksia ja kannustusta, joita toiselle ei ole annettu.

Niistä voi olla kiitollinen. Niiden varaan on huonompi rakentaa ihmisten arvojärjestystä.

Pää pystyssä ortodoksina

Lapsuuteni ja nuoruuteni elämään vaikutti myös ortodoksisuus. Se oli joissakin ympäristöissä outoa jopa Pohjois-Karjalassa, jossa ortodokseja sentään oli paljon. Oudoksi koettu uskonto tarjosi aiheen pilkkaan. Ryssä, ryssänuskoinen, kuvainkumartaja ja kuvainpalvoja olivat sanoja, joita ei tarvinnut etsiä teologisesta sanakirjasta.

Kansakoulussa asia ei ollut minulle samalla tavalla ongelma, sillä lähes kaikki opettajani olivat ortodokseja. Oppikoulussa tilanne muuttui. Kohtasin myös opettajan, jonka suhtautumisen koin selvästi ortodoksivihamieliseksi. Opettajan omien elämänvaiheiden ja asenteiden selvittäminen ei kuitenkaan kuulu tähän. Lapsen kokemuksen kannalta olennaista oli, että pilkka tuli aikuiselta, jonka olisi pitänyt kohdella oppilaitaan oikeudenmukaisesti.

Silloin päätin olla ylpeä ortodoksisuudestani. En halunnut hävetä sitä, minkä vuoksi minua yritettiin painaa alas. Kannoin päätäni pystyssä.

Oliko se ylpeyden syntiä? En edelleenkään ajattele niin. Oman ihmisarvon ja vakaumuksen puolustaminen ei edellytä muiden halveksimista. Ihmisen ei tarvitse suostua pienennettäväksi todistaakseen olevansa nöyrä.

Mutta tässäkin on mutka. On eri asia ajatella, ettei omaa uskoa tarvitse hävetä, kuin päätellä, että oman uskon vuoksi on muita parempi ihminen. Ensimmäinen auttaa seisomaan omilla jaloillaan. Jälkimmäinen houkuttelee seisomaan toisen varpailla.

Vanhaan juttuuni kutsuin tueksi myös Aristoteleen. Hänen Nikomakhoksen etiikassaan käsittelemänsä suurisieluisuus liittyy oman arvon ja ansioiden oikeaan arvioimiseen, eikä sitä kannata suoraan samastaa ylimielisyyteen. En siis saa häneltäkään yleistä lupakirjaa kopeuteen. Sitä paitsi hän eli ennen Kristusta, joten moite siitä, ettei hän tainnut olla oikea kristitty, olisi hieman kohtuuton.

Ylpeys osaa kirkollisenkin kielen

Tässä vaiheessa huomaan jälleen puolustaneeni ylpeyttä melko pitkään. Piti kirjoittaa synnistä, mutta tulikin lapsenlapsia, lapsuusmuistoja ja oman uskonnon puolustamista. Löytyykö sitä vahingollista ylpeyttä ollenkaan?

Löytyy. Myös kirkosta. Meistä ortodokseistakin.

En osaa sanoa, onko sitä meillä enemmän kuin muilla. Oman kirkon ilmiöt vain tuntee lähempää, ja juuri siksi ne myös harmittavat. Hengellisessä yhteisössä toivoisi voivansa tulla kohdatuksi ilman pääsykoetta.

Koulutus, kulttuurin tuntemus ja teologinen oppineisuus ovat arvokkaita asioita. Ongelma alkaa, jos niitä käytetään toisten pienentämiseen. Jos keskustelun tarkoitus on auttaa muita ymmärtämään, vaikeaakin asiaa pyritään selittämään. Jos tarkoitus on esitellä omaa oppineisuutta, vaikeat sanat voivat palvella aivan toisenlaista tehtävää.

Silloin toisen kirjoitusvirheestä tulee tilaisuus osoittaa omaa sivistystä. Vilpitön kysymys kuitataan huvittuneena. Väärän kirjan lukeminen tai oikean kirjan lukematta jättäminen paljastaa, ettei kysyjä oikein kuulu joukkoon. Keskustelu näyttää avoimelta, mutta osallistumisen ehdot selviävät vasta ensimmäisen erehdyksen jälkeen.

Turhamaisuus puolestaan saa verkosta helposti ruokaa. Omaa erikoisuutta voi esitellä loputtomasti, ja nettitestikin kertoo tarvittaessa, kuinka harvinainen persoonallisuus olen. Harvinaisuudestani ei silti välttämättä ole suurta iloa sille ihmiselle, joka yrittää saada minulta tavallisen ystävällisen vastauksen.

Oppineilla ei kuitenkaan ole ylpeyteen yksinoikeutta. Yhtä hyvin voi ylpeillä sillä, ettei ole kirjoja tarvinnut, ettei mitään herroja kumartele tai että edustaa ainoana oikeaa tavallista kansaa. Sivistymättömyydestäkin saa rakennettua jalustan, jos muuta materiaalia ei ole käsillä.

Kirkossa ylpeys voi pukeutua myös hurskauteen. Minä tunnen oikean tavan, oikean perinteen ja oikeat ihmiset. Minun rukoukseni, paastoni tai kirkkokäsitykseni on sitä alkuperäistä laatua. Muut ovat vähän sinne päin.

Siinä on uskolle ikävä käänne: siitä, minkä pitäisi avata minua Jumalalle ja lähimmäiselle, tuleekin oman erinomaisuuteni todistusaineisto.

Kultapossukerhon ovi

Olen kutsunut tällaisia sulkeutuneita piirejä ortodoksisiksi kultapossukerhoiksi. Sana on tarkoituksella piikikäs, mutta ilmiö ansaitsee tarkastelua. Yhteisö voi olla muodollisesti avoin kaikille ja silti tuntua sisältä suljetulta. Mukaan pääsee, mutta kuulluksi tuleminen edellyttää oikeita tuttavuuksia, sopivaa puhetapaa ja ennen kaikkea kykyä olla häiritsemättä vakiintunutta järjestystä.

Tällaista voi syntyä maallikoiden kesken, papistossa, seurakuntatyössä ja hallinnossa. Ratkaisevaa ei ole ihmisen tehtävänimike vaan toimintatapa. Kuunnellaanko myös sitä, joka puhuu haparoiden? Saako uusi ihminen tuoda mukanaan ajatuksen, jota vanhat jäsenet eivät ole valmiiksi hyväksyneet? Voiko päätöstä arvostella joutumatta itse ongelmaksi?

Kaikki ystäväpiirit eivät tietenkään ole kuppikuntia, eikä asiantuntemuksen käyttäminen ole ylimielisyyttä. Yhteisö tarvitsee sekä luottamusta että osaamista. Mutta niiden nimissä ei pitäisi rakentaa sellaista sisäpiiriä, jonka ulkopuolella seisovalle jää lähinnä maksajan, kuulijan ja hyväksyjän osa.

Nöyryyttäkään ei saa käyttää vaientamisen välineenä. Jos epäkohtaan puuttuvaa kehotetaan ensimmäiseksi nöyrtymään, kannattaa kysyä, suojellaanko siinä yhteistä rauhaa vai jonkun asemaa.

Ja nyt olisi tietysti mukava päättää, että ylpeys löytyi. Tuolta toisista. Jälleen kerran onnistunut tutkimus.

Valitettavasti yksi havainto häiritsee loppupäätelmää: kuppikuntia arvosteleva voi perustaa mielessään oman kuppikuntansa, johon kuuluvat ne harvat, jotka näkevät muiden läpi. Jäsenmäärä voi aluksi olla yksi, mutta puheenjohtaja on sitäkin tyytyväisempi.

Nöyryys ilman kumaraa selkää

Ylpeyden vastakohdaksi tarjotaan kristillisessä perinteessä nöyryyttä. Sana kuulostaa suomalaisessa korvassa joskus alistumiselta, itsensä vähättelyltä tai siltä, että pitäisi seistä ovenpielessä ja pyydellä olemassaoloaan anteeksi. Sitä sen ei tarvitse tarkoittaa. Ortodoksisessa opetuksessa nöyryys liittyy itsensä ja toisten totuudelliseen näkemiseen, ei ihmisarvon mitätöimiseen.

Minulla voi olla taitoja, kokemusta ja jotakin annettavaa. Saan käyttää niitä ja iloita niistä. Minun ei silti tarvitse olla korvaamaton, eikä minun tarvitse saada viimeistä sanaa jokaiseen keskusteluun. Joku toinen saattaa ymmärtää asian paremmin. Vielä kiusallisempaa on, että se joku voi olla ihminen, jota en ole aikaisemmin pitänyt erityisen viisaana.

Ehkä omaa ylpeyttä kannattaisi tutkia juuri tällaisissa pienissä tilanteissa. Miltä tuntuu, kun toinen saa kiitoksen? Pystynkö myöntämään olleeni väärässä ilman pitkää selvitystä siitä, miksi olin oikeastaan melkein oikeassa? Osaanko pyytää anteeksi lisäämättä loppuun sanaa ”mutta”? Kuuntelenko ihmistä myös silloin, kun hänestä ei ole minulle mitään hyötyä?

Näissä kysymyksissä ylpeys muuttuu tutummaksi kuin juhlallisissa syntiluetteloissa. Se voi olla tärkeilyä, muiden ohittamista, oman aseman varjelemista tai sitä, että lähimmäisen arvo riippuu hänen suhtautumisestaan minuun. Elämän jonossa etuilua sillä perusteella, että minulla nyt vain sattuu olemaan tärkeämmät asiat.

Ei siis näytä olevan helppoa olla ihminen. Saa iloita, mutta ei tarvitse vertailla. Saa osata, mutta pitäisi osata kuunnellakin. Saa puolustaa itseään, mutta toista ei pitäisi samalla polkea.

Aion edelleen olla ylpeä lapsistani ja lapsenlapsistani. Ortodoksisuuttanikaan en aio hävetä. Mutta jos näiden hyvien asioiden keskelle alkaa hiipiä ajatus omasta paremmuudestani, olisi hyvä huomata, missä kohtaa kiitollisuus vaihtui kopeudeksi.

Pää saa olla pystyssä. Nenän asentoa kannattaa välillä tarkistaa.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Seitsemän kuolemansyntiä

 

Yli kymmenen vuotta sitten kiinnostuin seitsemästä kuolemansynnistä ja kirjoitinkin niistä tänne blogiini. Nyt tuntui sopivalta palata aiheeseen ja päivittää tietoja. Paheet eivät taida siinä ajassa juuri muuttua, mutta oma ymmärrys niistä saattaa sentään hieman karttua. Ja onhan niihin ehtinyt vuosien varrella hankkia lisää omakohtaistakin tuntumaa. Koska aiheet ovat entuudestaan tuttuja ja tekstitkin jo kerran kirjoitettuja, julkaisen päivitetyt jutut sarjana tavallista tiheämpään tahtiin.

Minua on usein mietityttänyt lista seitsemästä kuolemansynnistä. Monelle ne ovat tuttuja 1200–1300-lukujen taitteessa eläneen Dante Alighierin Jumalaisesta näytelmästä – La Divina Commediasta – monen mielestä yhdestä maailmanhistorian maineikkaimmasta kirjallisesta tuotoksesta.

Danten keksimiä nuo kuolemansynnit eivät kuitenkaan ole. Niiden taustalla on jo varhaisten kristillisten kilvoittelijoiden pohdintaa ihmisen paheista ja kiusauksista. Esimerkiksi 300-luvulla elänyt Evagrios Pontoslainen käsitteli kahdeksaa pahaa ajatusta, ja luettelo muotoutui myöhemmin lännen kirkossa seitsemän pääpaheen kokonaisuudeksi. Dante antoi tälle vanhalle perinteelle vaikuttavan kirjallisen muodon ja auttoi varmasti tekemään sitä tunnetuksi. Ja taitaapa jo aika moni uskoakin, että paheet ovat hänen keksimiään.

Nuo seitsemän – sekin muuten salaperäinen ja mystinen luku – kuolemansyntiä tai pahetta ovat seuraavat. Järjestys vastaa Danten kuvaaman kiirastulivuoren seitsemää pengermää alhaalta ylöspäin, eikä sitä kannata pitää kaikkien tilanteiden yleispätevänä pahuuden pistetaulukkona:

1. ylpeys, johon liittyy myös turhamaisuus

2. kateus

3. viha

4. laiskuus eli hengellinen velttous

5. ahneus

6. ylensyönti eli vatsanpalvonta

7. himo.

Paheita, joihin jokaiseen – ainakin kai minä – lienen ollut osallisena vaikka kuinka monta kertaa. Mutta mitä sitten tarkoittaneekaan tuo sana ”kuolemansynti”? Onko siis tuollainen pahe kuolemaksi?

Ajattelin, että voisin itse tällaisena ihan tavallisena maallikkona pohtia omalta kannaltani noita kuolemansyntejä, tai itse sanoisin mieluummin paheita. Miten minä itse ne näen, koen tai olen kokenut?

En edes yritä olla tässä jupinassani mitenkään teologisesti tai edes filosofisesti pohdiskeleva kirjoittaja. Yritän vain selvittää itselleni, mitä minusta tuollaiset paheet ovat ja miten ne omassa elämässäni tai ympäristössäni ilmenevät ja näkyvät. Ja miten minä suhtaudun noihin paheisiin. Joten jos odotat jotain korkealentoista akateemista blogitekstiä, on varmaan hyvä lopettaa lukeminen viimeistään tähän.

Löysin jostain internetin ihmeellisistä sokkeloista selityksen tuolle sanalle kuolemansynti. Tässä kohdassa pitää kuitenkin erottaa kaksi asiaa, jotka menevät helposti sekaisin. Kuolemansynti, latinaksi peccatum mortale, tarkoittaa hengelliseen kuolemaan, eroon Jumalasta johtavaa syntiä. Seitsemän tutun paheen luettelosta puhuttaessa täsmällisempi nimitys on kuitenkin pääpaheet, latinaksi vitia capitalia. Niitä sanotaan pääpaheiksi siksi, että ne synnyttävät muita syntejä ja paheita. Jokainen kateuden häivähdys tai ylimääräinen suupala ei siis sellaisenaan tarkoita kuolemansyntiä. Roomalaiskatolisessa opetuksessa kuolemansynti edellyttää vakavaa asiaa, täyttä tietoisuutta ja harkittua suostumusta. Kuolemalla tarkoitetaan tässä hengellistä kuolemaa, ei sitä, että ihminen kaatuisi paheensa seurauksena saman tien lattialle.

Erityisesti katolinen kirkko – siis tarkennettuna roomalaiskatolinen kirkko, sillä myös ortodoksinen kirkko tunnustaa olevansa katolinen eli yleinen kirkko – on noita paheita luokitellut ja niiden merkitystä pohtinut vuosisatojen ajan. Tosin jo jakamattoman kirkon ajan kirkkoisätkin pohdiskelivat samoja asioita. Heihin kuuluivat muun muassa Rooman paavina vuosina 590–604 toiminut pyhä Gregorios I eli Gregorios Suuri, ortodoksisessa perinteessä Gregorios Dialogos, sekä 300–400-luvuilla elänyt pyhä Johannes Cassianus eli Johannes Askeetti, jonka muistopäivä on karkauspäivänä 29. helmikuuta. Gregorioksen työ oli tärkeä vaihe seitsemän pääpaheen luettelon kehityksessä, vaikka hänen luettelonsa ei ollut aivan sama kuin nykyisin tuttu.

Gregorios Dialogoksen nimi liittyy myös ennenpyhitettyjen lahjain liturgiaan eli EPL:ään. Häntä on perinteisesti pidetty sen laatijana, mutta historiallisesti tekijyyttä ei voida varmasti osoittaa. Siksi häntä ei ole aivan täsmällistä kutsua yksiselitteisesti sen ylöskirjoittajaksi.

Pyhällä Johanneksella noita paheita oli yksi enemmän eli kahdeksan, ja hän esittelee ne luostarielämän järjestystä käsittelevässä teoksessaan, josta käytetään nimeä Kinobialuostarien säädöksiä. Johanneksen listaamat paheet olivat hänen esitysjärjestyksessään:

• vatsanpalvonta 

• haureus

• rahanhimo

• viha

• murheellisuus

• hengellinen lamaannus eli akedia

• turhamaisuus eli turhan kunnian tavoittelu

• ylpeys.

Tuota kuudetta kohtaa on syytä hieman avata. Akedia ei tarkoita vain tavallista alakuloa tai sitä, ettei tänään huvita siivota. Cassianuksen kuvauksessa siihen liittyvät sydämen uupumus, vastenmielisyys omaa paikkaa ja tehtäviä kohtaan sekä levoton halu päästä jonnekin muualle. Vanhaa kilvoittelukirjallisuutta ei silti pidä lukea niin, että jokainen suru, väsymys tai sairauteen liittyvä voimattomuus olisi pahe.

Samojakin paheita tuossa Johanneksen listassa on Danten käyttämän luettelon kanssa, muun muassa ylpeys, viha, ylensyönti eli vatsanpalvonta ja ahneus eli rahanhimo, mutta on siinä jotain muutakin. Tai miten sen nyt ottaa, kun jonkin asian voi toki ilmaista eri tavoilla ja eri sanoilla. Historiallisesti ”uusi” löytyy tässä tapauksessa kuitenkin Danten suunnalta: Johannes kirjoitti omansa lähes yhdeksän vuosisataa aikaisemmin.

Mutta palataanpa tuohon Danten listaan. Koko tuo hänen kirjoittamansa runoteos on täynnä merkillistä numerosymboliikkaa. Siinä menee helposti tavallinen ihminen pian sekaisin, kun teoksen osien määrässä, osien lauluissa ja vähän kaikessa on monenlaista rytmiikkaa ja symboliikkaa. Teoksessa on kolme pääosaa ja yhteensä sata laulua. Kiirastulessa ja Paratiisissa on kummassakin 33 laulua, Helvetissä 34, joista ensimmäinen toimii koko teoksen johdantona. Luvut kolme, kymmenen ja 33 toistuvat eri yhteyksissä ja erilaisina yhdistelminä ja luovat omalta osaltaan lisää mystiikkaa koko teoksen ympärille.

Jumalaisesta näytelmästä ei muuten enää voi sanoa, että se olisi suomennettu vain kaksi kertaa. Eino Leinon suomennos ilmestyi kolmessa osassa vuosina 1912–1914 ja Elina Vaaran suomennos vuonna 1963. Niiden rinnalle ilmestyi vuonna 2025 myös Annikka Viitasen alkukielestä tekemä suomennos. Vanha teos saa siis yhä uusia suomenkielisiä asuja.

Vaaran suomennos ei ole vain Leinon kielen ”korjailua” nykysuomeksi, vaan itsenäinen käännös. Eron huomaa jo teoksen alusta.

Tässä Leinon suomennos:

Ah, raskasta on sanoa kuink' oli
tuo salo kolkko, autio ja sankka!
Sit' aatellessa vielä muisti säikkyy.

Ja tässä tuo sama kohta Vaaran suomennoksena:

Ah, vaikea on sanoin ilmi tuoda
tuon metsän sankkuus, kolkkous ja jylhyys,
sen pelkkä muistokin taas nostaa pelon!

En nyt ryhdy kertomaan sen enempää Danten teoksen juonesta, joka on minulle aivan liian monisäikeinen ja mystinen. Joka tapauksessa siinä vilahtelee useita tuon ajan kuuluisuuksia ja myös paljon vanhempia historian ja kertomusten hahmoja. Dante kuvaa teoksessaan helvettiä, kiirastulta ja paratiisia. Teosta voidaan lähestyä keskiaikaisen nelinkertaisen tulkinnan avulla: kirjaimellisesti, allegorisesti eli vertauskuvallisesti, tropologisesti eli moraalisesti sekä anagogisesti eli ihmisen lopullisen päämäärän ja ikuisen elämän näkökulmasta.

Tuolla samalla ”nelikentällä” tulkittiin keskiajalla myös Raamattua. Menetelmää nimitetään quadrigaksi. Uskonpuhdistaja Martti Lutherkin tunsi tämän tulkintaperinteen ja käytti sitä varhaisissa kirjoituksissaan, mutta myöhemmin hän painotti yhä enemmän tekstin kirjaimellista merkitystä ja Kristukseen keskittyvää lukutapaa. Asiaa ei siis ole oikein tiivistää niin, että Luther olisi vain lisännyt neljään tulkintatapaan neljä uutta ja tehnyt nelikentästä kahdeksankentän. Huh! Jo neljässä on tavalliselle lukijalle aivan riittävästi.

Erään tulkinnan mukaan teosta kuvataan Danten matkana, omana tienä puhdistautumiseen, synnistä täydellisyyteen. Jos joku kirjoittaisi tällaisen teoksen nykypäivänä, hänen epäiltäisiin helposti varmaankin käyttävän jotain huumeita. Niin se maailma on muuttunut.

Danten maailmasta on silti yllättävän lyhyt matka omaamme. Paheet eivät jää vain yksittäisten ihmisten yksityisomaisuudeksi, vaan ne osaavat asettua taloksi myös yhteisöihin, vieläpä kirkkoihin. Ylpeys voi näkyä oman erehtymättömyyden vaalimisena, ahneus omaisuuteen takertumisena ja laiskuus siinä, että tarpeellisetkin muutokset jätetään tekemättä. Silloin henkilökohtaisen peilin rinnalle tarvitaan vähän suurempi peili, josta koko yhteisö voi katsella itseään.

Minulle yksi tällainen peili on ollut Kai Sadinmaan 10 käskyä kirkolle. Vaikka kirjan kanssa ei kaikesta samaa mieltä olisikaan, sen äärellä voi kysyä, miten oikeudenmukaisuus, rehellisyys ja lähimmäisenrakkaus näkyvät kirkon elämässä. Eikä meidän ortodoksien kannata kuitata kysymystä sillä, että kirjassa tarkastellaan toisen kirkon ongelmia. Meillä on rikas traditio, liturginen elämä ja vahva pyhyyden taju, mutta ne eivät tee meistä automaattisesti muita parempia kristittyjä. Niiden pitäisi näkyä myös siinä, miten kohtelemme toisiamme.

Oman perinteen arvostaminen on hyvä asia. Sen käyttäminen toisten vähättelyyn vie kuitenkin epäilyttävän lähelle tämän syntilistan ensimmäistä kohtaa. Niinpä näitä paheita pohtiessa on viisainta aloittaa itsestä. Siihen minulla saattaa olla aineistoa lähempänä kuin haluaisin myöntää.

Näistä aineksista jatkan siis vanhojen juttujeni päivittämistä. Kirjoitan silloin, kun sattuu siltä tuntumaan tai jokin paheista muistuttaa itsestään niin selvästi, että jotain syntyy ruudullekin. Ja kuten edellä jo sanoin, älä odota liian korkealentoista pohdintaa. Danten teoksesta löytyisi tähän kyllä komea varoitus: ”Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.”

Se tosin lukee hänen teoksessaan helvetin portilla. Tämän blogin kohdalla toivoa sopinee vielä hieman säästellä.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Lähdin matkalle ja päädyin ihmisten luo

Ystäväni isä Neculain kanssa Athoksella erakkomunkin luona vierailulla.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Olen matkustanut pitkiä matkoja etenkin Euroopassa nähdäkseni kuuluisia paikkoja tai vain paikkoja, joissa olen jostakin syystä halunnut käydä. Jälkeenpäin olen sitten huomannut muistelevani ihmistä, jonka tapasin siellä ja joka kenties tarjosi kahvia, viiniä tai peräti tsuikaa tai rakia. Rakennuksen nimen voin joutua tarkistamaan, mutta sen muistan, miten hän veti tuolin pöydän ääreen, teki tilaa ja alkoi kertoa elämästään.

Matkalle lähtiessä olen yleensä tiennyt ainakin suunnilleen, minne olen menossa. Kartalla on ollut jokin kaupunki, kylä, kirkko tai luostari, ja mielessä käsitys siitä, mitä siellä pitäisi nähdä. Ihmisiä ei ole voinut suunnitella yhtä tarkasti. He ovat tulleet vastaan omine tapoineen ja tarinoineen, joskus juuri silloin, kun minun olisi mielestäni pitänyt jo jatkaa matkaa. Toisinaan taas olemme viipyneet samoilla sijoilla niin pitkään, että vieraasta ihmisestä on vähitellen tullut ystävä.

Näin kävi erään parhaista romanialaisista ystävistäni, Iașin kaupungista kotoisin olevan isä Neculain kanssa. Asuimme naapureina samassa kreikkalaisessa luostarissa, hän stipendiaattina ja minä itsenäisenä tutkijana. Ystävyytemme alkuun liittyivät hänen nuoremman poikansa syntymä, puhelinkortilta loppunut saldo ja huoli läheisistämme. Kauempana kotoa pienikin este yhteydenpidossa voi tuntua suurelta. Siinä tilanteessa meitä yhdisti jotakin paljon arkisempaa ja henkilökohtaisempaa kuin se työ, jota varten olimme luostariin tulleet.

Tuosta kohtaamisesta on kulunut jo kohta kolmekymmentä vuotta, ja ystävyys jatkuu yhä. Puhelinkortin saldo loppui, mutta meille riittää edelleen puhuttavaa.

Näin jälkeenpäin ajatellen monet tärkeimmistä pysähdyksistä ovat alkaneet juuri tällaisista, yhteisistä huolista tai sitten siitä, että joku on ollut aikataulustani ja matka-aikeistani eri mieltä.

Istupa nyt hetkeksi. Syödään jotakin. Ja katsotaan, miten asia selvitetään.

Siinä ovat matkasuunnitelmani joutuneet usein kovemmalle koetukselle kuin huonokuntoisilla teillä. Olen ollut heikko vastustamaan ystävällistä kutsua, varsinkin jos sen tueksi on jo katettu pöytä. Joskus olen tosin epäillyt, ettei kutsusta kieltäytymistä ole edes sisällytetty paikalliseen maailmankuvaan.

Eräällä matkalla olimme vanhan rovastin kanssa liikkeellä pienellä Kiallani. Romaniassa käynnin jälkeen saimme paluumatkalle ohjeen poiketa Puolassa tervehtimässä tutun papin isää, hänkin rovasti. Pysähdyimme siis yhden ihmisen luona toisen ihmisen suosituksesta. Sellaisista yllättävistä aineksista on syntynyt monta hyvää matkaa ja tarinaa.

Kaksi rovastia Puolassa, ja minä kameran takana.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Vastaanotto oli niin sydämellinen, että seuraavan osuuden ajaminen jäi matkaseuralaiselleni. Minä sain keskittyä vieraanvaraisuuden jälkivaikutusten arviointiin. Yöpaikan tarkka sijainti on jo hieman hämärtynyt, taisi olla Augustówissa, mutta vierailun tunnelma on pysynyt mielessä. Siitä on onneksi valokuvakin. Muisti tarvitsee nykyään toisinaan todistajan.

Tuollaisessa vierailussa on jotakin ihmeellistä. Vielä vähän aikaisemmin on ollut vieras ihminen vieraalla tiellä, ehkä hieman epävarmana siitä, löytääkö oikeaan paikkaan ja mahtaako tulla sopivaan aikaan. Kohta istuu jonkun pöydässä, ja ympärillä eletään aivan tavallista elämää. Astioita nostetaan esiin, puhutaan tutuista ihmisistä ja huolehditaan siitä, että vieras saa tarpeeksi syödäkseen.

Vähitellen lakkaa miettimästä, miten vierailulla pitäisi olla. Huomaa vain olevansa mukana.

Yhteinen kieli on ollut joissakin kohtaamisissa vahva, toisissa vähän sinne päin tai lähes kadoksissa. Kaikkea ei ole ymmärretty, vaikka kohteliaasti on nyökätty. Olen luultavasti itsekin vastannut joskus aivan muuhun kuin minulta kysyttiin. Joskus keskustelut sujuvat kotimaassakin sillä menetelmällä. Silti minulle on usein jäänyt tunne, että ymmärsimme jotakin olennaista siitä, mitä toinen tahtoi sanoa. Sanat jäivät osittain epäselviksi, mutta jossakin sisälläni, sydämessäni, tiesin, mitä hän tarkoitti.

Hyväntahtoisuus on auttanut pitkälle. Äänensävy, katse ja kärsivällisyys ovat kertoneet, haluaako toinen todella ymmärtää. On ollut vapauttavaa huomata, ettei jokaisen lauseen tarvitse onnistua. Opettajana on tullut käytettyä sanoja paljon ja toisinaan varmaan liikaakin. Vieraalla kielellä puhuessa joutuu välillä odottamaan, kuuntelemaan ja myöntämään, ettei nyt osaa sanoa. Sekin tekee ihmiselle hyvää, vaikka hyötyä ei siinä hetkessä ensimmäiseksi ajattele.

Tämäkin kuva on Athokselta, Suuresta Lavrasta.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Matkoilla olen joutunut tutustumaan myös itseeni. Kotona osaan asiani ja tiedän paikkani, ainakin omasta mielestäni. Muualla saatan olla se, joka ei ymmärrä ohjetta, löydä perille tai osaa toimia niin kuin tilanteessa odotetaan. Silloin tarvitsen toista ihmistä aivan arkisella tavalla.

Avun vastaanottamisessa on oma opettelemisensa. On helpompaa ajatella olevansa se, joka tietää, neuvoo ja järjestää. Vähän hankalampaa on seistä tien laidassa ja toivoa, että joku viitsisi neuvoa niin hitaasti, että ymmärtäisin. Mutta kun joku viitsii, hänestä jää muisto. Hän itse saattaa unohtaa tilanteen saman tien. Minä saatan muistella sitä vuosikymmeniä.

Kaikista kohtaamisista ei ole tullut ystävyyksiä. Joidenkin ihmisten nimeä en enää muista, eikä yhteyttä ole koskaan pidetty. Silti olisi väärin ajatella, että he olisivat olleet vain ohimeneviä tuttavuuksia. Lyhytkin hetki voi vaikuttaa siihen, millaisena jokin paikka tai kokonainen maa jää mieleen. Jos minut on otettu vastaan lämpimästi, huomaan ajattelevani sitä seutua vielä myöhemminkin lämmöllä.

Toisten kanssa matka on jatkunut pitkään. On tavattu uudelleen, kyselty kuulumisia ja muisteltu yhteisiä kokemuksia. Ystävyyteen on kertynyt myös niitä yksityiskohtia, joita ei tarvitse julkiseen matkakertomukseen kirjoittaa. Ei välttämättä siksi, että ne olisivat kovin arveluttavia, vaan siksi, ettei kaikkea hauskaa pysty selittämään sellaiselle, joka ei ollut mukana. Joskus riittää yksi paikannimi, ja toinen tietää jo, mille nauretaan.

Vuosien ja ikääntymisen myötä näihin muistoihin on tullut myös ikävää. Kaikille matkatovereille ei enää voi soittaa. Valokuvassa istutaan yhä saman pöydän ääressä, mutta kuvaa katsova tietää, ketkä ovat jo poissa. Silloin huomaa kaipaavansa jotakin hyvin pientä: tuttua ääntä, omalaatuista huomautusta tai sitä, miten toinen ryhtyi kertomaan juttua, jonka olin kuullut ennenkin.

Kuuntelisin sen nyt mielelläni vielä kerran. En edes huomauttaisi toistosta. Ainakaan heti.

Kun katselen vanhoja matkakuviani, yritän kyllä tunnistaa rakennukset ja paikat. Mutta ihmisten kohdalle pysähdyn pidemmäksi aikaa. Mitähän hänelle kuuluu? Muistaakohan hän meidät? Ymmärsinköhän silloin kiittää tarpeeksi?

Ehkä olen joillakin matkoilla oppinut itsestäni enemmän juuri siksi, että olen ollut kiinnostunut toisesta ihmisestä. Olen saanut huomata, missä olen arka, missä turhan varma ja miten helposti alan pitää omaa tapaani ainoana luontevana. Olen myös saanut olla tervetullut ilman, että minun on tarvinnut ensin osoittaa olevani jotenkin hyödyllinen. Se on yllättävän hyvä kokemus ihmiselle, joka keksii itselleen tehtäviä vielä eläkkeelläkin.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen en osaa sanoa, mikä matkoistani olisi ollut tärkein. Enkä tiedä, tarvitseeko niitä panna järjestykseen. Muistan pöytiä, joiden ääreen minulle tehtiin tilaa, ja ihmisiä, joiden seurassa viivyin suunniteltua kauemmin. Joidenkin kanssa yhteinen matka jatkuu edelleen, vaikka välissä on tuhansia kilometrejä.

Monen matkan paras päätös taisi olla se, etten pitänyt kiirettä poislähtemisen kanssa.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com 

Joutenolemisen jalo taito - suojeluspyhäni luvalla

Ortodoksi.net

Oma ikonini tsupussani
(Kuva: HAP)

Oma suojeluspyhäni, apostoli ja evankelista Johannes Teologi, on  viime aikoina alkanut tuntua entistä läheisemmältä. Olen nimittäin löytänyt hänestä piirteen, jota osaan tässä elämänvaiheessa erityisesti arvostaa. Johannes ymmärsi levon päälle. Ja mikä parasta, hän osasi myös perustella sen sellaiselle ihmiselle, jonka mielestä jonkun muun olisi pitänyt tehdä jotakin hyödyllisempää.

Johannes Cassianuksen välittämässä kertomuksessa Johannes Teologi silittelee peltopyytä, kun paikalle saapuu metsästäjän asuun pukeutunut filosofi. Vieras ihmettelee, miten niin arvostettu mies voi käyttää aikaansa moiseen vähäpätöiseen puuhasteluun. Johannes puolestaan kysyy, miksei mies pidä joustaan jatkuvasti jännitettynä. Tämä selittää, että jatkuva jännitys veisi jousesta voiman, eikä se enää toimisi silloin, kun sitä tarvitaan. Johannes toteaa saman koskevan ihmisen mieltä: sekin tarvitsee välillä virkistystä ja hellittämistä jaksaakseen jälleen keskittyä olennaiseen.

Siinäpä viisas suojeluspyhä. En tosin väitä, että hänet olisi kirkossa nimetty joutilaisuuden suojelijaksi. Sen verran otan kuitenkin itselleni tulkinnanvapautta, että katson hänen ymmärtävän myös eläkkeellä olevan miehen päiväunia. Peltopyytä minulla ei ole, mutta eiköhän asia järjesty ilmankin.

Eläkkeelle jääminen ei vielä opeta olemaan

Olen ollut eläkkeellä jo vuosia, mutta joutenolemisen taito on edelleen hieman kesken. Työelämästä pääsee näemmä pois yhdellä päätöksellä. Työelämän opettamasta hyödyllisyyden vaatimuksesta irrottautuminen näyttää olevan pidempi toimitus.

Opettajana ja hallintobyrokraatin tehtävissä oppi siihen, että aina oli jotakin valmisteltavaa, ratkaistavaa tai muistettavaa. Jos kaikki näytti olevan valmista, oli todennäköisesti unohtanut jotakin. Sellainen ajatus asettuu ihmiseen lujasti. Vielä eläkkeelläkin saattaa rauhallisena hetkenä tulla tunne, että nyt pitäisi nousta ja ryhtyä johonkin. Vaikka kukaan ei ole käskenyt eikä minkään pitäisi olla valmiina maanantaiaamuksi.

Ortodoksi.net on puolestaan tarjonnut tekemistä jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Kirjoitettavaa, tutkittavaa päivitettävää ja korjattavaa riittää. Kun avaa koneen tarkistaakseen yhden asian, löytää kolme muuta, jotka pitäisi selvittää ensin. Siinä mielessä tämä harrastus muistuttaa vanhaa taloa: remontti ei valmistu, mutta tekemisen puutetta ei tarvitse pelätä.

Pidän siitä työstä. Juuri siksi sitä on joskus vaikea lopettaa. Silti eläkkeellä pitäisi vähitellen oppia, ettei jokaista päivää tarvitse perustella aikaansaannosten luettelolla. Aamukahvin saa juoda, vaikka torilla tai kauppakeskuksessa ja siitä ei tatrvitse syntyä artikkelia.

Kun jousi laskettiin käsistä

Suuri leikkaus ja sitä seurannut pitkä sairaalassaolo pysäyttivät minut tavalla, jota en ollut itse suunnitellut. Siinä eivät auttaneet kalenterimerkinnät eivätkä keskeneräisten töiden luettelot. Paljon jäi muiden käsiin.

Sellaisen kokemuksen jälkeen hyödyllisyyttä katsoo hieman toisin. Kun ei itse pysty tekemään juuri mitään, mitä vaikkapa teki ennen, joutuu vähitellen suostumaan siihen, että saa silti olla olemassa ja tulla hoidetuksi. Oma arvo ei kadonnut sillä hetkellä, kun en pystynyt kirjoittamaan, järjestämään tai huolehtimaan asioista. Se on yksinkertainen ajatus, mutta yllättävän vaikea sisäistää, jos on tottunut olemaan se, joka tekee.

Nyt aamukahville käveleminen kaupungille kepin kanssa voi olla aivan riittävä aamupäivän ohjelma. Siinä tulee liikuntaakin, vaikka vauhtia ei kannata käyttää urheiluselostuksen pohjana. Jos sen jälkeen väsyttää, voin levätä. Minun ei tarvitse ensin suorittaa jotakin ylimääräistä saadakseni siihen luvan.

Johanneksen kertomuksen jousi on tässä hyvä muistutus. Sen kunnossapitoon kuuluu myös jännityksen hellittäminen. Minun mallissani huolto saattaa tapahtua silmät kiinni.

Meidän suvun siivousvirus

Kaikkea joutilaisuuttani en kuitenkaan yritä selittää hengellisellä viisaudella. Siivoamisen kohdalla on tunnustettava muitakin vaikuttimia.

Minusta ja nuorimmasta pojastani on sanottu (lue: olemme kertoneen muille), että meillä on sama virus. Jo pelkkä ajatus siivoamisesta aiheuttaa jonkinlaisen hylkimisreaktion. Ihminen saattaa olla muuten aivan toimintakykyinen, mutta imurin ilmestyessä näkökenttään mieleen nousee äkillisesti useita muita tärkeitä tehtäviä. Esimerkiksi jokin vuosikymmeniä vanha historiallinen epäselvyys, joka on ehdottomasti ratkaistava juuri nyt.

En tietääkseni ole opettanut tätä pojalleni. Jotkin asiat näyttävät siirtyvän sukupolvelta toiselle ilman kasvatuksellisia ponnistuksia, geeniperimänä ilmeisesti. Opettajana olisin toivonut saman tapahtuvan joskus joillekin kouluaineille.

Tähän olemassaolevaan vaivaan olen onneksi löytänyt toimivan avun: hyvän siivoojan. Kutsun häntä henkilökohtaiseksi mielenterveyden hoitajakseni. Kun koti on siisti, mielikin lepää, eikä minun tarvitse käyttää koko päivää siivoamisen aloittamisesta toipumiseen.

Johanneksen peltopyykertomusta en silti kehtaa esittää yleispäteväksi vapautukseksi kotitöistä. Epäilen, että apostolillakin olisi ollut siitä jotakin huomautettavaa.

Olemisesta ei tarvitse tehdä uutta työtä

Joutenolemisessakin on tietysti vaaransa. Siitä voi tehdä uuden suorituksen. Pitäisi osata rauhoittua oikein, hengittää oikein, levätä tehokkaasti ja palata päiväunilta henkisesti uudistuneena. Vielä puuttuisi sovellus, joka ilmoittaisi illalla, että päivän joutilaisuustavoitteesta jäi seitsemäntoista prosenttia saavuttamatta.

Minulle riittäisi vähempikin. Että osaisin välillä istua ilman suunnitelmaa. Katsella ulos. Juoda kahvin rauhassa. Kuunnella toista ihmistä miettimättä samalla, mitä tämän jälkeen pitäisi tehdä. Että lasten ja vunukoitten eli lastenlasten kanssa vietetty aika saisi olla juuri sitä, eikä mikään kalenterista tehokkaasti hyödynnetty vapaa hetki.

Luulen myös, ettei viimeisellä tuomiolla ensimmäiseksi pyydetä selvitystä kirjoittamieni verkkosivujen määrästä. Varmuuden vuoksi minun ei siis kannata laatia sinne työraporttia. Siitä tulisi helposti liitteineen niin pitkä, että joku joutuisi pyytämään tiivistelmän.

Joutenolemisen jalo taito taitaa lopulta olla sitä, että suostuu hetkeksi elämään ilman tarvetta todistaa hyödyllisyyttään. Minulla on siinä vielä opeteltavaa, mutta onneksi suojeluspyhä näyttää suhtautuvan harjoitteluun ymmärtäväisesti.

Nyt taidan hellittää jousta hetkeksi. Jos joku kysyy, mitä olen tekemässä, voin sanoa perehtyväni oman suojeluspyhäni opetukseen.

Käytännön harjoitus saattaa näyttää päiväunilta.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com