25.7.22

Pappasome - osa II

Enpä nyt tällaisena tyypillisenä pappana tajunnut, että edellisen blogijuttuni otsikkokin saattaisi aiheuttaa suuremman kolahduksen, mutta niin näytti kumma kyllä käyneen. Tosin käyttämäni sana ”suurempi” on tietysti suhteellinen tässäkin tapauksessa. Mutta – käytin mummo-sanaa hieman samassa mielessä kuin on vaikkapa pappa sanassa ”pappamopo” – siis ilman suurempaa sukupuolisidonnaisuutta, kuvaamaan vain tiettyä ikäpolvea, siis enemmän ikäsidonnaisesti.

Mie ja miun mopo.

Tosin asiayhteys, johon sanan sijoitin, oli ehkä enemmän feminiiniselle tunnepuolelle sijoittuvaa ja siksi kai valinta oli tuo, mikä oli. Mutta menköön nyt tämä toinen juttu toisella kenties makuliisimmalla nimellä, mutta edelleen ilman sukupuolisidonnansuutta mihinkään tiettyyn sukupuoliryhmään sen kummemmin liitymättä.

Mutta sanon vielä senkin, että ymmärrän hyvin, että ihminen – pappa tai mamma – älähtää usein tällaisen kalikan häneen kalahtaessa. Oletettavasti minäkin tein nyt juuri niin.

Tässä edellisen jutun eräänlaisessa jatko-osassa keskityn nyt hieman ehkä enemmän tiettyyn asiaosaamiseen, enkä siis suinkaan tarkoita taaskaan sitä, että se yksinomaan olisi pappojen ongelma, ellei nyt joku halua väkisin väärinymmärtää.

Näin meistä arveltiin 2010-luvulla. Miten lie nyt!

Some on tehnyt meistä somessa riehuvista ihmisistä helposti ”kaikkien tieteitten tohtoreita”. Onpa kyseessä sitten vaikka hevostenhoito tai kanoninen oikeus, meiltä löytyy kaikkeen vastaus, joka tietenkin on se ainoa oikea. Muistelen nähneeni joskus jonkun ihmisen some-esittelyssä tekstin: "aina oikeassa". Huumoria tai ei, ainakin ajan kuvaa.

On tietysti erittäin hyvä asia – ainakin tiettyyn rajaan saakka
– että ollaan oikeassa. Raja lienee jossain tapauksissa sitten oikean ja väärän, toden ja valheen, kuvitelman ja realismin välissä. Ja samalla on sanottava, että mielestäni tämäkin kovin häilyvä oikeudentaju on usein seurausta nykyisestä sosiaalisen kulttuurin avoimuudesta tai ainakin luullusta avoimuudesta ja sen eritoten väärinkäytöstä.

Minulle kovinkin rakas aihe ”ortodoksisuus” on hyvä esimerkki tästä. Enpä koskaan entisessä elämässä uskonut, että somesta voi löytyä niin valtava määrä kanonisen oikeuden tai vaikkapa dogmatiikan huippuasiantuntijoita.

Tietääkseni on olemassa somesivuja, jossa vaikuttaa useita tällaisia eri alojen huippuja. Sieltä saa varman vastauksen vaikka siihen, ja onko jonkun alueen saama autonomia tai vaikka autokefalia pätevä vai ei ja onko sen myöntäneellä taholla moiseen oikeus ja millä perusteella myöntäjä voidaan lukea skismaatikoksi. Samoin siellä on vaikuttanut olevan runsasti erilaisten persoonallisuuksien
– kuten vaikkapa "antikristuksen" – tunnistajia. Minun mielestäni oikeasti asiansa osaava Merja Merras kirjoittaakin eräässä blogijutussaan osuvasti tätäkin asiaa hieman sivuten puhuttaessa protestanttisista evankelistoista, että tällainen evankelista "opettaa raamattua oman käsityksensä mukaisesti, mitä milloinkin mieleen juolahtaa."

"Oikea tieto vs. valheellinen tieto" asiana näinä aikoina sivuaa hieman sellaistakin aihepiiriä, josta me kaikki olemme viime aikoina saaneet monenlaisia – sanoisin jopa karmaisevia – esimerkkejä. Vaikkapa siitä, että saman perheen jäsenetkään eivät näe asioiden oikeellisuutta tai edes tekojen oikeutusta samalla tavalla. Miksi toinen hyökkää ja tappaa toisia – onko se oikein vai väärin – oikeutettua vai syntiä? Mielenkiintoista on samalla tässä asiassa, että ”oikealla mielipiteellä” voi huoleti syrjäyttää toisen omaan arvomaailmaan liittyvän ja sieltä pulppuavan asian oikeellisuuden ja tehdä väärää asiaa mukamas oikein perustein.

Kun pohtii omasta mielestään oikeita syitä tuollaiseen arvojen jakautumiseen, voisi varmaan samalla miettiä, päteekö sama lainalaisuus mielipiteen ilmaisuun somessa.

Tuon asian perussyy eli jonkinasteinen aivopesu, vahva vaikuttaminen, on varmaan kaikessa mukana tavalla tai toisella. Ja juuri uskonto – eritoten ortodoksisuus – on oivallinen kasvualusta moiselle. Asiaa auttaa vielä, mikäli taustalla eli vaikuttamisen kohteena olevilla ihmisillä on normaalia matalampi koulutustaso. He eivät suuremmin vaikkapa vanhuuden takia seuraa maailman tapahtumia tai ovat kyllästyneitä huonoihin uutisiin, sotauutisiin. Lisäksi joillakin heistä saaattavat informaatiokanavat olla vähäisiä ja rajoitettuja ja vaatisi kenties syvemmälle päästäkseen jonkinlaisia uusia digitaitoja.

Silti olen itse vahvasti sitä mieltä, että ainakin tällaisissa tapauksissa kovinkin helposti noin yleisimminkin meistä somen käyttäjistä tulee melkoisessa määrin tyhmempiä kuin oikeasti ehkä olemmekaan. Usein vain laiskuuttaan, joskus ehkä edellä mainituista muistakin syistä johtuen.

Kun tuohon soppaan sitten sekoittaa sopivasti erilaisia monille meistä ikääntymisen mukanaan tuomia usein negatiivisia luonteenpiirteitä, kuten kärttyisyys ja ilkeilyn halu sekä "mukamas iän tuoma" oikeassa olemisen pakko, lienee soppa valmis.

Aika pian saamme lukea joltain somesivulta aivan uudenlaista dogmatiikkaa ja neo-ortodoksisuutta, joka suvaitsee kaiken ja vielä hieman enemmän. Teki tosin mieleni lisätä tuohon neo-ortodoksisuuden aiheuttajalistaan vielä yksi mieleeni tullut asia, mutta varovaisuuttani ja aikaisemman kirjoituskokemukseni mukaan sen pois jättäminen ja nimeämättä jättäminen tässä tapauksessa tällaisena ns. ”äidinmaito-ortodoksina” lienee viisaampaa.

Mutta tuossakin tapauksessa lienee taustalla tietty elämään ja vanhenemiseen liittyvä yleismaailmallisempi, jopa kenties geriatrinen syykin. Sitä voisi verrata vaikkapa joidenkin ruotsin-suomalaisten ihmisten kokemuksiin eräissä ruotsalaisissa vanhainkodissa:
Ihmiset ovat aikanaan muuttaneet kuka mistäkin syystä toiseen maahan, toisenkieliseen ympäristöön ja opetelleet siellä uuden tavan elää ja uuden kielen. Vanhetessaan ja sairauksista johtuvien älyllisten toimintojen heiketessä he unohtavat pahimmassa tapauksessa noissa vieraan maan vanhainkodeissa uuden kielensä ja puhuivat vain enää alkuperäistä äidinkieltään, kieltä, jonka ovat lapsena oppineet ja ikänsä käyttäneet, loppuaikana tosin toisen kielen ohessa. Näin voinee käydä, jos kielen tai kaiketi minkä tahansa asian oppii lapsuuden jälkeen aikuusuuden keskellä vain pinnallisesti vaikkapa pakon (muutto maahan, elämäntilanne) vuoksi.

Tilannetta huonontaa myös se, jos uusi, tuo toinen kieli tai uusi idea, aate on alkuaan huonosti ja pinnallisesti opiskeltu, ilman kielen tai aatteen syvimpien nyanssien tuntemista ja ilman tietoa kieli- tai aateopillisista hienouksista ja ilman sen kokoaikaista, kokonaisvaltaista kielessä tai aatteessa ja sen hienouksissa elämistä ja sen jatkuvaa harjoittamista. Vanha aate tai kieli pullahtaa kaiken uuden ja opitun ohi pinnalle kuin ongen koho syrjäyttäen uuden ja aiheuttaen yleensä jonkin verran hämminkiä.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmai.com


PS. Katsotaan nyt, saisinko kirjoitettua vielä yhden osan ja sen nimeksi voisi sitten jo laittaa sen suositellun hajuttomamman ja neutraalin seniorisomen.

H@P

9.6.22

Mummosome - osa I

"Give me five"

Olen viime aikoina huomannut usein ajattelevani, millaiseksi onkaan tuo aikanaan ihan mukavaksi kokemani some, sosiaalinen media, muodostunut viime vuosina. Yritin etsiä jonkinlaista kuvaavaa sanaa sille ja tuo otsikossa oleva lienee paras tämän asti löytämistäni.

Sosiaalisen median suosittuja ja helpoimmin käytettäviä alustoja (Facebook, Instagram, Twitter) on alkanut pikkuhiljaa valloittamaan suurten ikäpolvien huonotaitoiset vanhukset. Nuoriso on hakeutunut jo kauan sitten muille alustoille. Vanholta alustoille jääneiltä puutuu usein digiosaamisen jalo taito, mutta heillä yhä on taito roikkua jossain määrin ajassa mukana. Tai ainakin heillä on suuri halu roikkua siinä mukana. Digiosaamisen ohessa toki moni muukin mediataito – mukaan lukien liian usein lukeminen ja kirjoittaminenkin – ovat osalta pahasti hukassa tai mahdollisesti unohtuneet.

Netissä julkaistavaa tekstiä ei jakseta lukea, teksti on liian pientä tai sitä on liikaa. Katsellaan pelkästään kuvia ja tehdään mielipiteen muodostus sillä (kuvien) perusteella. Ja yleensä metsään menee. Samalla kun siinä on siis tuo jalo lukutaito rapistunut, se alkaa näkyä myös kirjoituksen poisjäämisenä ja teksti korvataan tyhmillä GIF-kuvilla tai muilla hymiöillä, joiden merkitystä ja käyttötarkoitusta ei edes täysin tunneta. Käytetään, miten käytetään, kun halutaan olla muka freesejä.


Hyvänä esimerkkinä ”give me five” eli ”heitetäänpä vitoset” hymiön käyttö rukoilemista tarkoittavana kuvana. Melko irvokas kommentti vaikkapa toisen sairauteen tai kuolemaan – heitetäänpä siis vitoset asian johdosta ja ollaan siis tyytyväisiä ja pidetään hauskaa - niinkö. Miten olisi, jos kuvan korvaisi vaikka huokauksella ”Herra armahda!”

Jotenkin on väkisin tullut tunne, onko vanhoista ihmisistä tosiaan tullut vanhetessaan hölmömpiä kuin ovatkaan. Oikeasti en haluaisi näin uskoa. Uskoisin, että vanhuksilla on elämänkokemusta ja osaamista, mutta ehkä ”väärällä sektorilla” nykyaikaa ja nykymediaa ajatellen.

Kun katselee nykyisin asiapitoista jotain somekanavaa, jonka tarkoitus on levittää tietoa jostain erityisestä tai tietysstä aiheesta, huomaa helposti noita vanhusten ”mediatiivisia oireita”. Julkaistua tekstiä ei lueta alkua pidemmälle, ei edes katsota onko aiheesta kirjoitettu jotain jo aiemmin tai jopa julkaistu sama juttu jo kertaalleen. Joten julkaistaanpa siis taas uudestaan.

Mielenkiintoinen tekstiuutinen ei herätä kiinnostusta, ellei siihen laita raflaavaa kuvaa. Ennen sanottiin, että luettava teksti ei koskaan saa ylittää yhtä A4-sivua. Nyt tuo hymyilyttää, kun yläraja lienee viidessä kuudessa rivissä. Joskus jopa pelkkä otsikko on tarpeeksi ellei jopa liikaa.

Pitänee tässä välissä myös sanoa ennen kuin tämän blogijutun kirjoittaja manataan syvimpää manalaan, ettei tämä kritisoimani käyttäytyminen suinkaan koske kaikkia vanhoja ihmisiä. Kyse on siis suurista ikäpolvista, laajoista ihmisjoukoista, jonne mahtuu monenlaisia ihmisiä.

Edelleen on tiukasti ja tyylillä ajassa mukana olevia vanhuksiakin – ja sanoisin että enemmän kuin ennen, mikä lienee normaalia, kun vanhustenkin määrä on kasvanut. Mutta paljon on myös sellaisia turhaantuneita, väsähtäneitä, yksinäisiä vanhuksia, joille netti tai tarkemmin ehkä some on jonkinlainen viihdyke, seuralainen ja kavereiden korvike tai joillekin jopa jälkipätemisen paikka, jossa voi näytää muille yhteiskunnan hänessä hukkaan heittämää, eläkkeelle siirretyn vanhuksen osaamista. Tällaiset vahukset eivät kuitenkaan usein suuremmin ole kehittäneet itseään vanhuuden aikana nykyisin vaadittavissa taidoissa, eivät osaa käyttää kunnolla erilaisia älylaitteita ja ovat kenties niitä, jotka muutama vuosi sitten vielä töissä ollessaan sanoivat, etteivät koskaan käytä tietokonetta, vaan pärjäävät kyllä ”vanhoilla konsteilla”.

Heistä alkaa tulla osa jonkinlaista ”diginiroitunutta massaa”, joka helposti määrittee kohta kaikki vanhuksille tarkoitetun informaation laadun, mediatarjonnan. Usein kuulee, kuin sanotaan, etteivät suuret joukot vanhuksia osaa käyttää laitteita, heillä ei ole laitteita tai he eivät halua käyttää laitteita – ja !!! mikä oudointa - heille pitää tuottaa kaikki media ja informaatio vanhoilla ja ajastaan jälkeen jääneillä konsteilla, yleensä paperilehdillä ja muutenkin kalliisti paperille painettuina ja kotiin kannettuina, ja joita he eivät sitten kuitenkaan osaa sen paremmin hyötykäyttää ja valittavat, kun se pitää ajoittain kantaa lehtiroskikseen. Eli hukkaan menee kallis ja aikaa sekä rahaa ja materiaalia nielevä homma.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

P.S. Jatkan seuraavassa blogijutussa aihetta hieman toiseltakin näkökannalta.

24.4.22

Somen välitestamentti

Some- ja sotaväsymys yhdistettynä iän mukanaan tuomaan vanhenemiseen, vaivojen lisääntymiseen ja voimien heikkenemiseen, mutta toivottavasti kenties myös ajan myötä selkeentyneenpään elämänkokemukseen, on syynä siihen, että allekirjoittanut alkaa nyt jälleen – varmaan sadannen kerran – jäähdytellä toimintaansa julkisessa somessa ja yleisemminkin netissä.

Noin parin vuoden koronavankeuden jälkeen on tulossa taas kesä, yksi niistä harvoista jäljellä olevista, jotka voin vielä elää ja nauttia melko terveenä tai ainakin liikuntakykyisenä. Sen voi varmaan käyttää paremminkin kuin istumalla tietokoneen ääressä.

Olen ollut mukana ortodoksisen tietosivuston Ortodoksi.netin toiminnassa sen alusta alkaen eli 2000 luvun alkuvuosilta. Varsinainen ensimmäinen nettisivu avattiin 2005, mutta olihan sitä jonkinlaista pöhinää toki jo ennen sitäkin. Eli kaksikymmentä vuotta nettitoimintaa – voi olla että – riittänee minun kohdallani ja voin ansaitusti ainakin vähän hellittää. Näin yritän uskotella itselleni.

Tämä ei tarkoita suinkaan Ortodoksi.netin loppumista tai lopettamista. Ei todellakaan, se ei ole edes minusta kiinni. Varsinainen perussivusto ja siellä oleva materiaali osoitteessa www.ortodoksi.net on ja säilyy ja kenties jopa lisääntyy turvallisessa ympäristössä ja meidän ulkopuolella, mutta ystävällisen yhteistyötahon palvelimella. Toimintaa sosiaalisessakin mediassa säilyy jonkin verran, mutta joitain rönsyjä on pakko leikata. Kaikkeen ei ylläpitäjien – tai tässä tapauksessa ainakaan minun – aika ja energia enää riitä – eikä oikein halukaan. Mutta onneksi on muitakin ylläpitäjiä kuin minä ja he jatkavat ja toiminta jatkuu, joskin ei ehkä ihan yhtä tiiviinä kuin ennen.

Somen sivuista väheneminen näkyy ensin lähinnä allekirjoittaneen huolta pitämissä Twitterissä ja Instagramissa. Nuo mediat ovat kumpikin aika lailla erilaisia. Noin ihan ”puskista otetulla” ja tarkoituksellisesti hieman hurtilla arviolla sanoen, Twitterissä olevat yrittävät olla enemmän ”akateemisia hifistelijöitä” ja Instagramissa enemmän ”sarjakuvien lukijoita”. Molempien ryhmien palveleminen on aika iso juttu ja ei välttämättä toimi samalla sapluunalla.

Twitterin vaste eli lukijoiden reaktiot tuotettuun materiaaliin eivät ole oikein vastanneet odotuksia ja siihen käytettyä aikaa ja energiaa. Ei siis ilmeisesti oltu tarpeeksi akateemisia. Instagramissa ongelma – jos nyt sellaiseksi voisi asiantilaa nimittää – on hieman toisenlainen. Lukijoiden mielenkiinto on enemmän – jälleen hieman ronskisti sanottuna – ”sarjakuvatasoa”, kun ylläpito sen sijaan haluaisi tuottaa sivulle enemmän asiaa. Kauniit kuvat ”myyvät” enemmän kuin kuvien sisällöt ja selitystekstit. Osittain asiaa vaikeutti vielä koko alustan julkaisutekniikan puutteet. Siksi sielläkin on syytä tasapainottaa vapaaehtoispohjalta tapahtuneen tuottamisen ja siihen käytetyn ajan ja energian suhdetta. Instagramissa – sen käyttöliittymän ”köpsyydestä” johtuen, käyttäjien netin osaamistaso vaikuttaa myös enemmän lukijamääriin.

Koko somehistorian ajan ainakin allekirjoittanutta on haitannut jatkuvasti vanhenevan netin käyttäjäkunnan passiivisuus ja jonkinlainen näköalattomuus uuden median funktiosta sekä osin ehkä meidän vanhojen ihmisten – tai ainakin suuren osan meistä – nettiosaamattomuudesta johtuva toiminta. Liian suuri joukko ei osaa käyttää nettiä ja eritoten somea riittävän monipuolisesti ja keskustelu – jos sitä nyt jotenkin saadaan aikaiseksi – on enemmän ”kuvakorttitasoa”, erilaisten hymiöiden ja gif-kuvien postittelua kauniiden suomalaisten sanojen sijaan.

Viestejäkin toki kirjoitetaan, mutta liian suuri osa kirjoittajista ei osaa korjata mahdollisesti viestiin luiskahtaneita kirjoitusvirheitä, saati sitten jotenkin muuten editoida viestiään, jos siihen syytä ilmenee. Jopa oman viestin poistaminen (jos siihen ilmenee syytä) on joillekin joskus ylivoimainen toimitus.

Nettiä pidetään liian usein Avun, Seuran tai jopa Seiskan ilmaisena korvikkeena, josta käydään hakemassa ilman sen suurempaa kritiikkiä täytettä lisääntyneelle vapaa-ajalle, lueskelemista jouten olon oheen. Sen merkitys monelle on kaikesta huolimatta enemmän viihteellinen kuin asiapitoinen. Siitä on tullut monelle enemmän viihdyttäjä, ei enää asiatiedonjakaja. Jakaja tosin siinä mielessä, että sivuilta on mukava jakaa viestejä ja asioita omalle sivulle jakolähdettä mainitsematta ja näin näyttää viisaammalta ja osaavammalta. Efekti on suunnilleen samanlainen kuin käytäisiin maitokaupassa näyttämisen halusta naapurin Teslalla eikä omalla pikku-Fiiulla.

Suomalainen somekeskustelu on myös ajoittain omituista. Tuo edellä mainittu addiktinomainen "kirotusvirheiden" korjaaminen liittyy myös siihen. Asiasisällön sijaan muutamat kyttäävät netissä enemmän sitä, onko pilkku oikeassa paikassa ja sana oikein kirjoitettu. Tämä aiheuttaa tietysti paineita joissain lukijoissakin kirjoittaa mitään vastauksia viesteihimme, ettei joutuisi heti ”pilkunnykyttäjien” hampaisiin. Sama efekti saattaa vaikuttaa toki joskus meihin karaistuneisiin sisällöntuottajiinkin.

Tällaisille ”nykyttäjille” suosittelen fb-ryhmää ”Aristoteleen kantapää” – sieltä löytyy vino pino kaltaisianne ja saatte pitää siellä hauskaa ihan keskenänne.

Samalla on kyllä sanottava sekin, että kirjoittamisen taito on myös taantunut, virheitä tehdään – joko ihan itse tai puhelimen automaattisen tekstin tunnistamisen avulla – ihan "älypuhelimen oikeasti" ja useasti viestin asiasisältö on joskus melko ”kryptinen” eikä julkaiseminenkaan aina katso sitä ympäristöä, mihin se kirjoitetaan. Piispan valintauutisen kommenttiin voidaan kertoa ilo lapsen silmälasien saamisesta. Iloinen asia todella, mutta kenties väärä paikka ilmaista tuota iloa. Jos ei ole luontevia paikkoja tuollaisten asioiden, ilojen, surujen ilmaisuun, eikä kykyä luoda sellaisia tai edes etsiä, näin helposti käy ja se on kiusallista jokaiselle – etenkin ylläpidolle.

Vihapuhetta olemme onnistuneet sivuillamme melko hyvin torjumaan, mutta emme perisuomalaisia älyttömyyksiä. Ne lienevät sitä aitoa suomalaisuutta, josta joku käyttää nimitystä ”suomalainen suoruus”. Turhan usein niissä näkyy melkoinen tahdittomuus ja jopa tahallinen tai ymmärtämätön ilkeys ja jonkinlainen älyttömyys vai olisiko se joskus vain oman pahanmielen purkamista – mene ja tiedä.

Hanna Vuorinen kirjoitti tuossa jo edellä kehutussa ”Aristoteleen kantapää” -sivustolla asiasta mukavan osuvasti:
”Väärään asiaan kommentointi vain sanomisen ilosta”
... Jos siis kirjoitan kokkikeskusteluun, että "kertokaa paras maito/kermapohjaisen lohikeiton resepti" niin heti joku vastaa: "Itse teen keiton aina veteen". Siis mitä hemmettiä? Tai toinen: "Mitä kivoja ja nättejä talvikenkiä suosittelisitte ekaluokkalaiselle tytölle?" Ja vastaus: "Mun pojalla on Kuomat." Paras oli ehkä se, kun joku kysyi nopeaa apua: "Miten sanotaan espanjaksi: toivottavasti myrsky laantuu yöksi" ja joku ehätti kommentoimaan: "Itse osaan vain saksaa, englantia ja vähän venäjää". Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa?

Tuollaisessa kovin perisuomalaisessa somemaailmassa siis elämme. Lienen viimeiset viisi vuotta jo silloin tällöin – vähintään kerran vuodessa – kertonut siksi halustani lopettaa, mutta sitten aina vain jatkanut kuitenkin jollakin tavalla toimintaa. Nyt yritän enemmän ja paremmin ja todella pyrin vähentämään toimiani netissä ja keskittymään enemmän muihin mukaviin asioihin, joita onneksi vielä on ja joita vielä tiedostan. Etenkin haluan tehdä näin, koska viimeiset pari vuotta olen istunut kotona ”vapaaehtoisessa koronavankilassa” ja on ollut liiaksikin aikaa nettityöskentelyyn. Nyt voisin tehdä ihan eläkeläisen oikeasti jotain muutakin.

Yksi syy aikaisempiin jatkuviin uudelleen jatkamisiini lienee ollut myös se, että en ole ollut tyytyväinen oman ortodoksisen kirkkoni (siis ei ortodoksikirkkoni) tekemään viestintään, jota normaalisti tapahtuu vain arkisin ma-pe klo 9-15 pois lukien (hieman häijysti sanottuna): aurinkoiset päivät, lasten juhlat, lounasaika, kahvitauot, avantouinnit ja muut rupatteluhetket. Viikonloppuisin, pyhinä ja juhlina, jolloin kirkko oikeasti elää, ei viestitä yleensä mitään yleensä teknisesti huonotasoisia, joskus jopa äänettömiä striimauksia lukuun ottamatta ja niitäkin tehdään täysin koordinoimatta, yhtenä pyhänä viisi, toisena ei yhtään.

Ehkä juuri siksi olen itse yrittänyt tuoda Ortodoksi.netin julkisessa viestinnässä esille mahdollisuuksien mukaan, että ortodoksinen kirkkomme (ei siis ortodoksikirkkomme) on globaali vaikuttaja maailmassa ja muuallakin kuin Suomessa tapahtuu ortodoksisessa maailmassa ja oikeastaan tapahtuu joka päivä – viikonloppuisinkin – paljon enemmän ja mielenkiintoisia asioita, joista on syytä kertoa myös suomalaisille. Hyvä esimerkki on nyt tapahtunut ortodoksinen sota kahden ortodoksisen valtion välillä. Kovin ovat olleet vähäisiä ne viestit tai piispojen tai patriarkan tai muiden kannanotot, joita kirkon virallisen viestinnän tai edes kirkon oman epävirallisemman someviestinnän kautta sodasta on meille välitetty.

Vaikea sanoa syytä tuohon, mutta arvailla voi – ja se sitten joko osuu tai ei. Viestinnän keskittyminen ja keskittäminen harvojen, eliitiksi itseään luulevan ”kirkollisen nomenklatuuran” monopoliksi liian vähäiselle henkilömäärälle – jopa pahimmillaan vain yhdelle – on suuri virhe ja liian usein sellainen haitta, joka karkottaa muut talon sisässä asiasta kiinnostuneet osaajat muualle puuhastelemaan muuta. Samalla tämän ainoan viestijän väsymisen ja turhautumisen osuus näkyy ja tuntuu ja vaikuttaa selvemmin. Viestinnän toteuttaminen ”muka muinaisten journalistisin” periaattein ("eihän tämä kuulu kirkolle") on joissain tapauksissa mielestäni enemmän laiskuuden peittelyä ja yliherkkää reagoimista mahdolliseen palautteeseen kuin oikeata asiaa. Se voi olla myös sumuverho jollekin muullekin – mutta mille? Siinäpä pulma!

Jo pelkästään itsepäinen hyvälle paperille painetun ”pressitiedottamisen” korostaminen ja innokas halu satsata siihen nykyisenä digiaikana kirkkomme vähäisiä ja hupenevia varojemme, osoittaa joko sen, ettei joko osata digitiedottamista ja on puutteita työajan järkevässä käytössä tai sitten on jotain muuta osaamisvajetta, jota näin peitellään. En tiedä mitä – kunhan arvailen joutessani ja harmissani. Sillä ihan eläkeläisen oikeasti: harmittaa!

Kirkon viestinnän yhteistyö ns. vapaaehtoispohjalta tapahtuvan kirkon ulkopuolisen someviestinnän kanssa on ollut vuosia täysin ala-arvoista ja asenteellista sekä henkilöön käypää. Siltoja on menneinä vuosina poltettu kuin Ukrainassa nykyään, ja aiheutettu sellaisia ”jumeja”, ettei niistä enää voi oikein selvitä näillä henkilöillä. Henkilökemia ei vain toimi ja ennustekin on huono. Siksikin ainakin minun on syytä astua syrjään.

Kuluneiden vuosien aikana on mennyt ja tullut niin somessa kuin muillakin erilaisilla alustoilla monenlaisia sosiaalisen median foorumeja, joista suurin osa on kuollut melko alkumetreillä. Useimmiten syynä on ollut keskusteluun osallistuneiden heikot sosiaaliset valmiudet ja asiaosaaminen ortodoksisuudesta keskusteluissa tai myös ylläpidon moderoinnin puute, ortodoksisen kirkon asioiden tai jopa netin syvimmän olemuksen osaamattomuus tai asenteellisuus, jopa joskus varmaan myös väsymys jankkaamiseen. Ryhmään ängenneet häiriköt, äärimmäisyysajattelijat, trollit, muutokseen kykenemättömät käännynäiset ja muut vastaavat, ovat melko pian tuhonneet keskusteluryhmän ”hengen” ja saaneet aikaiseksi ko. median loppumisen. Esimerkiksi kirkollemme tyypillinen ajattelu ”venäläisvastaisuus vai -myönteisyys” on jakanut somekansaa ja jakaa yhä jopa erilaisia keskustelufoorumeita ja valitettavasti myös niiden ylläpitäjiä.

Foorumeilla on usein ollut sama efekti nähtävillä kuin TV:n "Sana on vapaa" ohjelmassa ollut Ruben Stiller sen sanoi suunnilleen näin: "Nopeat tai kovaäänisimmät syövät hitaat ja hiljaiset!"

Toinen erottava tekijä niin tässäkin, samoin kuin joidenkin mukaan koko Suomen ortodoksisessa kirkossa, on jako ”Joensuu-ortodokseihin” ja ”muihin oikeisiin ortodokseihin” ja hännänhuippuna vielä niihin "mahdollisiin muihin ortodokseihin". Mitä tuo sitten oikeasti tarkoittaneekaan, sitä en tässä oikein uskalla julkisesti ryhtyä pohtimaan, koska tietoni tämän asian ”villakoiran ytimestä” lienevät vaillinaisia, epä-älyllisiä ja ilmeisesti vähemmän akateemisia – niin arvelen. Aiheesta olen tosin kuullut usein ”isojen poikien” paljonkin keskustelevan heidän mennessään nurkan taa tupakalle.

Parinkymmenen vuoden aikana noissa monissa muissa somekeskusteluissa jollakin tapaa mukana olleena on hiljalleen oppinut erottamaan jollain tavoin ”jyvät akanoista” ja tunnistamaan suurimmaksi osaksi ns. häiriköt tai vastaavat, joiden määritteleminen tosin lienee varsin henkilökohtainen ja siksi vaikea ja kentis jopa kiistanalainen asia. Ortodoksi.netin linja onkin tässä asiassa ollut tiukka. Jossain ryhmässä aiemmin häiriköineellä ei yleensä ole ollut asiaa ryhmiimme tai jos on päässyt sisälle ja jatkanut samanlaista laajemmin negatiiviseksi koettua toimintaa, henkilö on poistettu ryhmästä melko nopsaan. Riitely, ”bannaaminen” ja välien katkaiseminen jonkun ylläpitäjän kanssa on varmasti johtanut väliaikaiseen tai pysyvämpään nettiryhmästä erottamiseen, sillä silloin ylläpitäjä ei yleensä ole pystynyt moderoimaan tuon poistettavan henkilön viestejä bannauksen vuoksi.

Siitäkin huolimatta, että tällainen toiminta on aiheuttanut syytöksiä diktatoorisesta sensuroinnista, keskustelun rajaamisesta ja mielipide- ja sananvapauden rajoittamisesta, katsomme sen onnistuneen nykyisessä keskusteluryhmässämme tosi hyvin ja tuottaneen odotettua tulosta. Ryhmissämme ei suuremmin riidellä, ei panetella toisia ja käytös on ollut yleensä melko hyvää. Kritiikki toki sallitaan, mutta ei riitelyä eikä repivää ”eipäs-juupas”-keskustelua. Ja mikä tärkeintä, ylläpitoa ei suuremmin ole laitettu ”hirteen” tällaisesta toiminasta – enemmätkin päinvastoin.

Tämä tosin vaati alkuun melkoisen rajaamisen siitä, kuka saa aloittaa keskustelun ryhmässä. Pitkään oli niin, että sen voivat tehdä vain ylläpitäjät, nyt sen voivat tehdä kaikki, kunhan harkitsevat, mitä sinne ihan oikeasti saa ja voi laittaa ja mitä ei. Ei vihapuhetta, ei riitelyä, ei mainoksia, ei panettelua, ei asian vierestä olevaa henkilökohtaista, ortodoksisuudesta kaukana olevaa asiaa, jne. Samoin on viisasta välttää liian henkilökohtaisia purkauksia oman elämän vaiheista, suruista, murheista ja joskus ilostakin. Ne eivät oikein varsinaisesti ole yleisen – tässä tapauksessa ortodoksisuutta käsittelevän – ryhmän asioita, vaan ne on viisainta jättää omille sivuillensa ja keskustella niistä siellä omien nettituttujensa kanssa. Niin ja kannattaa tietysti seurata, mistä ryhmässä yleensäkin keskustellaan, jottei sitten laita samoja asioita taas uudelleen keskusteluun, vaan jatkaa jo aiemmin ko. asiasta aloitettua keskusteluketjua.

Joka tapauksessa näin mennään taas siihen asti, kun se toimii. Sitten kun ei toimi, hengissä olevat ylläpitäjät toimivat asian vaatimalla tavalla ja moderoivat.

Kiitoksia kaikille joka tapauksessa yhteistyöstä. Omat yhteystietoni ovat ennallaan ja tekemäni yhteistyö- ja avunantosopimukset eri ihmisten kanssa ovat edelleen voimassa ja ryhmän toiminta jatkuu kohdaltani hieman erilaisessa moodissa, mutta se jatkuu – osaltani ainakin jonkin aikaa, jos Luoja suo elinpäiviä ja voimia. 

 

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com


P.S.
Jutusta tuli hieman liian pitkä, mutta sekin on sitä itteäni ja voi olla että tällaisetkin vähenevät, tekstit lyhenevät tai jopa loppuvat ajan kanssa.

H@P


26.3.22

Minun maailmani


Olen surullisena seurannut tätä viimeisintä ”etnistä sotaa” tai millä nimillä sitä nyt nimittäisinkään, joka tapauksessa veristä sotaa, jossa erilaisten keksittyjen ja melkoisten ”huu-haa-teorioiden” pohjalta on käyty nytkin jonkinlaista ”puhdistussotaa”. Samalla tavoin kuin joskus kahdeksankymmentä vuotta sitten. Nyt tosin moderneilla tuhoaseilla, jotka ovat muuttaneet kauniita ukrainalaisia kaupunkeja ja kulttuurikohteita sora- ja tilliläjiksi. Ja samalla uhataan vielä kauheammilla, joilla voitaisiin tuhota vaikka koko planeetta.

Surulliseksi minut on etenkin tehnyt tietoisuus siitä, että oman kirkkoni eräät venäläiset edustajat ovat olleet nyt vuorostaan tuon ”modernin gestapon” miehiä, joka silmittömästi ja raakalaimaisesti ovat pommittaneet siviilejä ja siviilikohteita – jopa sairaaloita, kouluja, päiväkoteja ja rakennuksia, joissa selvästi on ilmoitettu olevan sisällä turvassa lapsia.

Suruani ei suuremmin ole lieventänyt tietoisuus siitä, että suunnilleen kaikki muut ortodoksiset maat ovat tuomineet sodan ja hyökkäykset. Ilahtuneena olen huomaannut, että oman kirkkoni päämies – niin täällä Suomessa – arkkipiispa Leo, kuin Konstantinopolissa – patriarkka Barthlomeos, ovat selkeäsanaisesti tuominneet niin sodan maalliset aloittajat kuin myös sen kirkolliset ”sponsorit” ja myötäilijät.

Asioiden vaikeutta ja herkkyytä kuvastaa se, että suurin osa ortodoksisten kirkkojen päämiehistä on tuominnut sodan, mutta ei ole esimerkiksi nimennyt kirkon piirissä olevaa tai olevia syyllisiä eikä tuominut heitäkin selkeäsanaiesti – aivan kuten oma arkkipiispamme sen teki.

Hieman on myös pohdituttanut roomalaiskatolisen kirkon päämiehen, paavin, suhtautuminen ja lausunnot asian tiimoilta. Eivät ole kaikilta osin minua miellyttäneet eivätkä tyydyttäneet. Olisin kyllä ehkä odottanut jotain voimakkaampaa kannan ottamista ja ulostuloa.

Toinen asia, jota olen katsellut mediasta ja siinä ohessa miettinyt paljon, on tuo ukrainalaisten sotapakolaisuus. Jotenkin se on evakkojen lapsena koskettanut vahvasti ja repinyt auki vanhoja haavoja, kun on televisiosta ja netistä nähnyt, keitä nuo pakolaiset nyt suurimmaksi osaksi ovat: naisia ja lapsia sekä vanhuksia, koska miehet ovat omaa maataan puolustamassa. Tulijat ovat siis juuri niitä, joita olisin aikaisemmiltakin pakolaisaalloiltakin odottanut enemmän kuin riskejä nuoria miehiä.

En muista olisiko menneiden vuosien pakolaisissa ollut montaakaan pakolaista, joka tuli maahamme silmät itkusta punaisina tai nallekarhua käsissään riiputtaen tai sitä rintaansa vastaan painaen. Taisi aiemmin tulijoilla nallen korvata kallis älypuhelin.

Monta muutakin asiaa on toisin näiden uusien pakolaisten osalla. He haluavat heti töihin ja lapset kouluun tai päiväkotiin. He haluavat palata kotiin heti, kun se on mahdollista. He eivät ensimmäisenä ole menossa sosiaaliluukulle, vaikka heillä olisi siihen oikeus ja kenties tarvekin. Tuntuu häijyltä sanoa, mutta tällainen asenne minusta on oikealla pakolaisella, joita ainakin minä ja kuten olemme huomanneet suurin osa kansastamme haluaa mielellään auttaa. Emme siis ole mitään pakolaisvastaisia. Varmasti samalla asenteella on toki tultu aiemminkin maahamme pakolaisena, mutta valtavirta on ehkä ollut toisinaan jotain muuta.

Surullista on samalla huomata toisen naapurissa sijaitsevan kulttuurikansan tilanne, joka median kertomien uutisten mukaan alkaa yhä enemmän muistuttaa Pohjois-Koreaa. Saa nähdä milloin sielläkin kielletään nauraminen, viitteitä ilmeisesti jo on, ettei kaiken värisiä – etenkään sini-keltaisia – vaatteita oikein hyväksytä ja jossa vankilassa voi vanki näköjään tehdä kavalluksen ja saada lisävuosia istuttavakseen, mutta jossa samalla ihmisoikeuksista puhuminen katsotaan suureksi rikokseksi, josta voi saada vuosia vankilaa. Häpeällistä ja surullista.

Luin äskettäin mielenkiintoisen artikkelin, jonka oli kirjoittanut kreikkalainen Petros Vassiliadis, joka on Thessalonikin Aristoteles-yliopiston teologian laitoksen emeritusprofessori, osaamisaloina mm. ekumenia, missiologa ja ympäristötutkimus.

Hän lainasi tekstissää toisen maailmansodan aikaisten juutalaisvainojen tilanteita ja rinnasti ne tähän päivään. Hän kehotti vain muuttamaan joitakin ajatuksia nykypäivään. Vassiliadis oli löytänyt evankelisen pastori Martin Niemöllerin tuolta toisen maaailmansodan ajalta peräisin olevan tekstin, joka tähän hetkeen sovellettuna – kuten sanotaan – osui ja upposi:
”Ensin he tulivat hakemaan kommunisteja, enkä puhunut ääneen, koska en ollut kommunisti.

Sitten he tulivat hakemaan juutalaisia, enkä puhunut, koska en ollut juutalainen.

Sitten he tulivat hakemaan ammattiyhdistysjäseniä, enkä puhunut ääneen, koska en ollut ammattiyhdistysaktivisti.

Sitten he hakivat katolilaisia, enkä puhunut edelleenkään ääneen, koska olin protestantti.

Sitten he tulivat hakemaan minua, eikä enää ollut ketään, joka olisi puhunut puolestani."

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

20.3.22

Natsi-Saksa vs. tämän päivän ortodoksinen maailma

Olen usein pohtinut mielessäni, mikä sai aikanaan melkein koko Euroopan tai ainakin suuren osan siitä hyväksymään ne hirmuteot, joita Hitlerin Saksassa tehtiin. En ole osannut oikein päästä lopulliseen päätökseen asiasta ja se vaivannee minua lopun elämän.

Tai niin luulin. Nyt kun Ukrainan sotaa on käyty jo melko pitkä aika, on asia kummasi palautunut pohdiskeluihini. Pohdiskeluja ovat vahvistaneet ja kenties edistäneetkin jotkut analyysit tästä uudesta sodasta. Usein tosin on vaikeaa erottaa, mikä on sotapropagandaa ja mikä ei. Olen myös kaikin tavoin yrittänyt olla höyrähtämättä erilaisiin salaliittoteorioihin tai vastaaviin. Tiedä sitten, olenko onnistunut siinä.

Kaksi erillististä analyysia on saanut minut pohtimaan ihan tosissaan, millainen sota on oikeastaan käynnissä. Tuota pohditaa on vauhdittanut uutiset, joiden mukaan sotaa käydään siviileistä ja siviiliuhreista – olivat he sitten lapsia, aikuisia, raskaanaolevia, vanhuksia tai sairaita, keitä vain – huolimatta, suurin tappioin puolin ja toisin. Sota on väkisin näyttäytynyt hulluna, järjettömänä, ikään kuin mielipuolen tekosena.

Ensimmäisiä analyysejä, jotka laitoivat minut todella ajattelemaan, mitä oikeastaan on tapahtumassa, oli nykyisin lännessä asuvan arkkimandriitta, PhD, Cyril (oikeammin Kirill) Hovorunin, ukrainalaissyntyisen teologin kirjoittama analyysi, joka muuten löytyy suomeksi referoimanani Ortodoksi.netin sivuilta osoitteesta:
https://www.ortodoksi.net/index.php/Venäläinen_maailma

Kirjoittaja on jossain vaiheessa ollut merkittävässä asemassa Moskovan patriarkaatissa ja Ukrainan kirkossakin ja ymmärtääkseni jonkinlaisen välirikon jälkeen hän lähti opiskelemaan länteen ja toimii nyt monissa yliopistoissa opettajana ja luennoitsijana sekä mm. mediassa kommentaattorina. Suomessakin hän on käynyt luennoimassa mm. ortodoksisen papiston päivillä.

Hänen analyysinsa mukaan kyseessä on eräänlainen Putinin ”pyhä sota” länttä vastaan. Hovorunin mukaan vastakkain ovat "pyhä Venäjä" ja "jumalaton länsi". Hovorun rinnastaa nyt käydyn sodan länttä vastaan 1800-luvulla ortodoksisissa kirkolliskokouksissa tuomittuun kansallisuusperiaatteeseen, fyletismiin, josta käytetään joskus myös nimitystä etnofyletimi (kreikaksi ἔθνος / etnos "kansa" ja φυλετισμός / fyletismos "tribalismi", heimokuntaisuus). Sen mukaan – ”hieman mutkia oikoen” – kirkon sanotaan perustuvan kansallisiin ja kielellisiin periaatteisiin, ei siis pelkkään paikalliseen omaan kirkkoon.

Joka tapauksessa yleisortodoksinen synodi (kirkolliskokous) tuomitsi tuon opin 1872 Konstantinopolissa harhaopiksi. Sellaisena Hovorun pitää myös tätä Putnin oppia ”venäläisestä maailmasta”. Samaa mieltä ovat laajasti useat teologit kautta maailman ja he ovatkin antaneet asiasta oman julkilausumansa, joka senkin löytyy jo suomeksi netistä, Suomen ortodoksisen kirkon omilta sivuilta osoitteesta:
https://www.ort.fi/uutishuone/2022-03-15/teologiryhman-julistus-venalainen-maailma-russkij-mir-opetuksesta

Koko tämä kohlaaminen liittyy myös varsin läheisesti viime vuosien aikana käytyyn Konstantinopolin ja Moskovan patriarkaattien skismaan, välirikkoon, Ukrainan kirkon asemasta syntyneessä tilanteessa. Riita sai jo ennen sotaa rumia ja epäkanonisia, kirkon oppien vastaisia, piirteitä. Näin jälkikäteen olen todella tyytyväinen oman patriarkaattini johtajan, Konstantinopolin ekumeenisen patriarkka Bartholomeoksen, ennaltanäkökykyyn ja viisauteen asiassa. Hänen arvostuksensa nousi silmissäni ja ajatuksissani hetkessä suuresti.

Toinen analyysi, jonka äskettäin luin ja myös omille Facebook-sivuilleni referoin oli pitkäaikaisen Euraasian etnisten ja uskonnollisten kysymysten asiantuntijan, Paul Goblen, laatima. Siinä analyysiään hän mm. sano, että ”Putinin sota Ukrainassa on "vain osa hänen maailmanlaajuista sotaansa valtioiden välisten sivistyneiden suhteiden perusperiaatteita vastaan", ja tämä tarkoittaa, että mikä tahansa sopimus hänen kanssaan, joka hyväksyy minkä tahansa hänen vaatimuksensa, merkitsee lännen ja sen luoman maailman loppua.”
Kylmäävää tekstiä.

Goble kirjoittaa mm. erästä venäläistä ihmisoikeusaktivisia siteeraten, että ”Putin käy sotaa "uuden maailmanjärjestyksen" puolesta, joka laillistaa hänen "oikeutensa" sanella tahtonsa" Venäjän naapureille ja maailmalle.”

Sinänsä tuo Goblen analyysi on kylmäävä siltäkin osin, että se maalaa väkisin kuvan syntyvästä ”kolmannesta maailmansodasta”, joka alkaa tai pahimmillaan: on jo alkanut. Suosittelen lukemaan tuon analyysin. Se löytyy Fb-kavereilleni suomeksi sivuiltani ja englanniksi se löytyy euromaidanpress.com-sivustolta tai hänen blogistaan osoitteesta:
http://windowoneurasia2.blogspot.com/2022/03/any-concessions-to-putin-on-ukraine.html
lisäksi hänenkin artikkelejaan on myös laajalti netissä.

Hannu Pyykkönen
elämänmakaaja
nettihoukka@gmail.com

P.S.
En antanut selkeää vastausta esittämääni kysymykseen, mutta hieman ajateltuani, päätin kuitenkin kirjoittaa sen:
"Näin tapahtui, koska kansa vaikeni, pelkäsi eikä puuttunut epäkohtiin, vääryyteen ja vihaan."

26.2.22

Suru, viha, ahdistus

Kuulun siihen ikäpolveen, jolle sota ja sodan kauhut ovat olleet tuttuja jo lapsesta alkaen. Synnyin heti sodan jälkeen - en siis itse ole kokenut varsinaista sota-aikaa – isäni, enoni ja muita sukulaisia oli sotimassa sodassa. Sodan kauhut olivat silti konkreettisesti läsnä vielä kauan sodan jälkeenkin. En luonnollisesti aivan pienenä ymmärtänyt kaikkia asioita, mutta jo varsin pian ymmärsin, miksi naapurin Väinöllä ei ollut toista jalkaa, miksi Paavo riehui humalassa aivan päättömäsi ja miksi Heikillä oli musta silmälappu. Sota traumatisoi sen kokeneita ihmisiä – niin miehiä kuin naisiakin – ja traumat näkyivät ja tuntuivat koko kylässä ja sen elämässä pitkään.

Siksi sota Ukrainassa on tuntunut jälleen pahalta ja olen selvästi voinut pahoin niin psyykkisestsi kuin melkeinpä fyysisestikin. Suru ja samalla viha on tuntunut koko ruumiissa. Itkukin on ollut herkässä.

Surua ja huolta lisäsi sekin seikka, että Kiovassa oli ystäviä sodan keskellä ja huoli heistä oli suuri. En saanut alkuun mitään yhteyttä heihin. Sitten sain netin kautta tiedon, että olivat hengissä, mutta en vielä tiennyt, missä. Eilen soitin ja sain lyhyeksi aikaa yhteyden, mutta puhelu katkesi kesken. Soitin myöhemmin uudestaan ja kuulin, että ovat turvassa koko perhe Länsi-Ukrainassa. Itkin ilosta surun keskellä.

Olen seurannut sodan etenemistä ehkä liian intensiivisesti netistä ja televisiosta. Nykyinen moderni sota tulee jo aamiaispöytäänkin ja kotisohvalle. Siksi varmaan ahdistus ja henkinen pahoinvointi lisääntyy meillä kaikilla entisestään ja pysyy tiukasti ja koko ajan kiinni vartalossa. Nyt päätin siksi vähentää sodan katselua, jotta olo paranisi ja keskittyä muihin, mukavampiin asioihin.

Samalla on vaikea olo muustakin. Ukrainalaisten lisäksi minulla on myös tuttuja venäläisiä. Kesti jonkin aikaa ymmärtää kaiken vihan ja surun keskellä, etteivät he suinkaan ole syyllisiä sotaan – aivan päinvastoin – hekin kärsivät siitä. Siksi olen vakuutellut itselleni: älä syyllistä syyttömiä.

Ja jotta elämä ei olisi niin helppoa, samalla tupsahtaa näyttöruudulle viesti yhdeltä venäläiseltä, joka ylistää maansa presidenttiä ja aloitettua natsijoukkojen eliminointia Ukrainassa ja moittii minua siitä, että seuraan vääriä tietolähteitä. Lisäksi lyhyt vierailu netissä tuo eteeni videon, jossa venäläinen panssarivaunu ajaa Ukrainan kadulla täysin satunnaisesti syyttömän siviiliauton romuläjäksi ja auton sisässä oli ihminen tai ihmisiä.

Silloin huomaan, etten ole vielä saanut nujerrettua sitä sisälläni riehuvaa vihaa, joka pyrki taas uudelleen esille lähes väkisin. Jaoin videon nettisivulleni ja itkin.

Hetken rauhoittumisen jälkeen poistin videon, aloin purkaa ahdistustani kirjoittamiseen, tähän blogijutuun ja päätin, että lähden hieman kävelylle. Herra armahda!

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

24.2.22

Oi, Ukraina, oi, Ukraina

Torstaiaamu 24.2.2022 oli kauhea. Heti aamulla herättyäni ja katsottuani puhelimeeni tulleita viestejä, sain tietää, että diktaattori on määrännyt hyökkäyksen Ukrainaan alkavaksi. Ensireaktio kauhun jälkeen oli ajatus, kuinka ystäväni Viktor ja Liudmyla voivat, missä he ovat ja ovatko he turvassa.

Pian noiden ajatusten jälkeen seurasivat valtaisat vihan tunteet ja kohteet vaihtelivat. Syyllistin melko pian myös kaikki venäläiset tapahtuneesta.

Alkoi herkeämätön television seuraaminen. Jälleen kerran moderni sota eteni reaaliajassa televisiossa ja netissä minun juodessa aamukahviani - kammottavaa. En liene ainut suomalainen, joka moisesta ahdistui. Tunteet heittelehtivät puolelta toiselle. Onneksi oli Erkka Mikkonen, joka jossain raportissaan kertoi tavallisten venäläistenkin olevan melken shokissa tapahtuneesta, jota he eivät propagandasta huolimatta uskoneet tapahtuvan. Se sai ajattelemaan hieman tarkemmin asiaa ja lauhduin hieman suhteessa muihin venäläisiin.

Seuraava vihastukseni kohde oli Venäjän ortodoksinen kirkko, jonka on kerrottu myötäilleen Putinia ja nyt tehtyä päätöstä. Tuo vihastus ei ole vieläkään laantunut ja yritän nyt koko ajan vakuuttaa itselleni, etteivät suinkaan kaikki venäläiset ortodoksit ajattele noin. On siellä hyviäkin ihmisiä.

Tuotakin liennyttävää ajatusta häiritsivät tosin tutuilta tulleet tiedot, joissa he kertoivat venäläisten tuttujensa ajatuksia, noiden tavallisten venäläisten: todella suuri määrä heistä hurrasi Putinin teolle ja syyttivät viesteissään meitä ahdasmielisiksi, jotka katsevat ja kuuntelevat aivan vääriä medioita. Tuli tunne siitä, että aivopesu oli tominut, vaikka kyseessä oli jopa sellaisia muka fiksuja ihmisiä, jotka ovat ”oikeasti” näneet laajemminkin maailmaa tai jopa asuneet kauan Suomessa.

Koko päivä on mennyt murehtiessa ja ajatukset ovat Ukrainassa Viktorin ja Liudmylan luona. Iltapäiväll uutisvirta alkoi taas hiljeä ja odotus on kauheinta tällaisessa tilanteessa. Sain viimein viestini läpi netissä ja hieman lohdullisia tietoja: he ovat hengissä, mutta en vielä tiedä, missä.

Paikallisen ortodoksisen kirkonkin osalta on kuultu monelaisia viestejä, joista ei aina tiedä, mikä on totta, mikä valetta. Valehtelua kun tässä tapauksessa on ollut jo riittämiin, melkein kaikki aiemmat puheet ova olleet valetta. Joku kehuu Ukrainan moskovalaisen kirkon johtajaa Onufria, että hän on rohkeasti tullut esiin ja kirjoittanut Ukrainaa puolustavia lausuntoja. Voisiko hän oikeasti muuta tehdäkään? Kysyn vain. Paitsi, että jotkut kertovat hänen olleen ensimmäisiä, jotka pakeniva maasta ennen invaasiota. Mikä on totta, mikä ei? Siinäpä kysymys.

Siitä olen tällä hetkellä melko varmaa, että tämä Kirillin siunaama Putinin invaasio oli jonkinlainen niiti tuolle moskovalaiselle kirkolle Ukrainassa. Sen verran isänmaallisia ukrainalaiset mielestäni kuitenkin ovat. Tilanne voi toki muodostua muuksikin, jos Ukraina miehitetään ja kuten Putin sen puheessa sanoi: ”puhdistetaan natseista ja laitetaan rikolliset oikeuteen”. Silloi kirkon tilanne muodostuu samanlaiseksi kun se oli Neuvostoliitossa Stalinin aikaan ja vainot alkavat.

Jo nuo lausunnot natseista, oikeustapauksista ja siitä, että nämä Putinin ”rauhanturvajoukot” menivät muka estämään venäläisten kansanmurhan murhaamalla ukrainalaisia, on aivan absurdia ja niin vahetta kuin voi olla. Tuntuu ihmeelliseltä, että jotkut todella siihen vielä uskovat. Toivottavasti eivät pitkään, vaan heräisivät nopsaan todellisuuteen, oikeaan elämään.

Hannu Pyykkönen
elämämatkaaja
nettihoukka@gmail.com