Jouluikoni Konevitsan luostarissa
(Kuva: Hannu Pyykkönen, 2023)
Ulkona on satanut lunta pari päivää. Välillä lumi sulaa, sitten pakkanen jäädyttää kulkuväylät. Kepin kanssa liikkuvalle siinä riittää harkittavaa jo ennen ulko-oven avaamista. Kun mitään välttämätöntä menoa ei ole, olen jäänyt mieluummin kotiin. Kaikkia elämän liukkaita kohtia ei tarvitse käydä henkilökohtaisesti kokeilemassa.
Kotona puolestaan tulee vastaan kysymys, mitä tällä ylimääräisellä ajallaan tekisi. Siivousinto ei ole minua tähänkään ikään mennessä yllättänyt, ja siinäkin työssä olen jo pitkään luottanut itseäni taitavampaan ammattilaiseen. Luen, kun silmät sallivat, ja kirjoitan melko paljon. Harvinaista kyllä, nyt olen katsellut tavallista enemmän myös televisiota.
Sieltä löytyi YLE Areenasta dokumenttisarja nuorista, jotka olivat löytäneet ortodoksisen kirkon. Aihe on kiinnostanut ja kirjoittanuttanut minuakin viime aikoina. Katsoin siis koko sarjan kiinnostuneena, mutta vähitellen myös ristiriitaisin tuntein. Oli ilahduttavaa nähdä, että kirkko puhuttelee nuoria ja tarjoaa heille yhteisön, jatkuvuutta ja elämälle suuntaa. Silti osa näkemästäni tuntui vieraalta. Jouduin kysymään itseltäni, mikä minua siinä oikeastaan häiritsi.
Mitä uskostamme välittyy?
En halua arvioida kenenkään uskon vilpittömyyttä television välityksellä. Dokumentti on aina valittu ja leikattu näkökulma. Se ei näytä ihmisen koko elämää eikä kokonaisen kirkon todellisuutta. Katsojana en myöskään tiedä, millaiset keskustelut tai kokemukset kuvattujen tilanteiden taustalla ovat.
Voin silti pohtia sitä, millaisen kuvan ohjelma minulle antoi. Joissakin kohdissa koin puhetavan julistavaksi ja jopa hieman päällekäyväksi. Välillä käsiteltiin niin henkilökohtaisia asioita, että jäin miettimään niiden tarpeellisuutta ortodoksisesta elämästä kertovassa ohjelmassa. Ortodoksina oleminen sai paljon näkyvää painoa, mutta kaipasin enemmän sitä hiljaista ja tuiki tavallista arkea, jossa usko vähitellen koettelee ja muuttaa ihmistä.
Minulle läheisessä ortodoksisuudessa on tilaa keskeneräisyydelle. Siinä saa kysyä, hapuilla ja tunnustaa, ettei ymmärrä kaikkea. Kirkkoon ei tarvitse tulla valmiina eikä siellä tarvitse esittää valmista. Joskus kaikkein vakuuttavin uskon ilmaus on ihminen, jonka seurassa minäkin uskallan olla heikko.
Uskosta saa ja pitääkin voida kertoa. Kirkon usko on yhteinen, ja sitä eletään näkyvästi jumalanpalveluksissa, rukouksessa ja lähimmäisen palvelemisessa. Olennaista on kuitenkin se, mitä puhe välittää: kutsuuko se Kristuksen luo ja yhteiseen elämään vai korostaako se puhujan omaa erityisyyttä?
Usko ei tarvitse parrasvaloja
Ortodoksinen kilvoitus kutsuu nöyryyteen, katumukseen ja lähimmäisen palvelemiseen. Oman kunnian ja huomion tavoittelu vievät toiseen suuntaan. Julkisuus voi toki auttaa välittämään kirkon sanomaa, mutta hengellisen elämän päämääräksi siitä ei ole.
Tunnetun ihmisen liittymisellä kirkkoon voi olla uutisarvoa. Hengellistä merkitystä ei kuitenkaan mitata sillä, kuinka moni asiasta kuulee. Jokaisen ihmisen tuleminen kirkon yhteyteen on arvokasta, riippumatta siitä, tunnistaako hänen kasvonsa koko Suomi vai lähinnä oman kylän kauppias. Julkisuuden henkilön liittyminen ei tee kirkosta uskottavampaa eikä hänen uskostaan muiden uskoa tärkeämpää.
Uutinen voi herättää jonkun kiinnostuksen, ja siinä voi olla sen hyvä tehtävä. Ratkaisevaa on silti se elämä, joka jatkuu uutisen jälkeen: rukous, osallistuminen kirkon sakramentteihin, katumus ja vähittäinen kasvaminen rakkaudessa. Kirkkoon liittyminen on hengellisen tien alku, ei julkinen saavutus.
En tiedä kenenkään sisäisiä vaikuttimia enkä halua niitä arvailla. Mutta julkisuushakuisuutta toimintatapana saa arvioida. Jos huomio alkaa kiertyä yhä uudelleen siihen, kuka minä olen ja kuinka näkyvästi olen ortodoksi, Kristus ja lähimmäinen voivat jäädä sivuosaan. Tämä vaara koskee myös papistoa ja niitä, joiden nimi ei koskaan päädy lehtien otsikoihin. Pienessäkin seurakuntapiirissä voi rakentaa itselleen melkoisen näyttämön.
Ohjelmaan osallistumisen arvon pitäisi olla siinä, että se auttaa katsojaa ymmärtämään kirkon elämää. Pelkkä oman ortodoksisen identiteetin esille asettaminen jää hengellisesti ohueksi. Nöyryys välittyy tavasta kuunnella, puhua toisista kunnioittavasti ja myöntää oman ymmärryksen rajat. Sitä ei tarvitse erikseen esitellä kameralle.
Sama koskee niin maallikkoja kuin erityisellä tavalla papistoa ja piispoja. Heidän julkinen puheensa voi lohduttaa, opettaa ja tavoittaa ihmisiä, jotka eivät muuten tulisi kirkon ovelle. Näkyvyys tai heidän huomiota herättävä esiintyminen eivät kuitenkaan itsessään lisää hengellistä arvovaltaa. Luottamus kasvaa uskollisuudesta kirkon opetukselle ja perinteelle, vastuullisesta palvelusta ja tavasta kohdata ihminen myös silloin, kun kukaan ei kuvaa. Kirkollinen asema tuo vastuuta, ja julkisuudenkin pitäisi palvella tuon vastuun kantamista.
Yhteinen kirkko vai omien piiri?
Toinen minua askarruttava asia on yhteisön muuttuminen sisäpiiriksi. Kirkosta etsitään ymmärrettävästi yhteenkuuluvuutta. Mutta jos yhteenkuuluvuus alkaa edellyttää samaa kieltä, samanlaista taustaa, samoja mielipiteitä tai tietyn hengellisen johtajan tai kuppikunnan ympärille asettumista, on syytä pysähtyä.
Yhteinen kieli ja kulttuuri voivat auttaa ihmistä löytämään paikkansa seurakunnassa. Omalla kielellä kuultu rukous voi olla erityisen tärkeä vieraaseen maahan muuttaneelle. Eri kielillä toimiminen, nuorten ryhmät tai muut pienemmät yhteisöt eivät itsessään hajota seurakuntaa. Kysymys on siitä, rakentavatko ne yhteyttä myös muihin vai sulkeutuvatko ne omiksi maailmoikseen.
Ongelma syntyy, jos oman piirin tapa alkaa näyttäytyä ainoana oikeana ortodoksisuutena. Silloin muita saatetaan arvioida sen perusteella, kuuluvatko he meihin vai heihin, käyttävätkö he oikeita ilmaisuja tai seuraavatko he samoja opettajia. Vähitellen yhteisen seurakunnan sisälle voi muodostua hengellisiä arvojärjestyksiä, uudenlaista hierarkiaa: me vakavat ja aidot, nuo muut vähän sinnepäin.
Tällaista kuppikuntaisuutta kirkossa pitäisi torjua määrätietoisesti. Jopa lahkomaista asennetta voi syntyä myös kirkon sisällä, jos oma ryhmä alkaa pitää itseään muita puhtaampana ja suhtautua kysymyksiin tai arvosteluun uskonottomuutena. En väitä dokumentin perusteella tietäväni, että sen kuvaamassa yhteisössä olisi näin. Näkemäni herätti kuitenkin kysymyksen siitä, osataanko yhteisöllisyyden rinnalla vaalia riittävän tietoisesti avoimuutta ja koko seurakunnan yhteyttä.
Liturgiassa kokoonnumme yhteisen ehtoollispöydän äärelle. Sen pitäisi näkyä myös siinä, miten kohtelemme toisiamme kirkkosalin ulkopuolella. Papin ja piispan tehtävään kuuluu huolehtia, ettei kukaan joudu seurakunnassa sivuun kielensä, taustansa tai oman piirinsä puuttumisen vuoksi. Hengellisen ohjauksen tulee auttaa ihmistä kasvamaan Kristuksen ja kirkon yhteydessä, ei sitoa häntä yhden henkilön tai ryhmän ympärille.
Kirkkoon tullaan kasvamaan
Ymmärrän hyvin, että nuori ihminen etsii pysyvyyttä maailmassa, jossa melkein kaikki tuntuu olevan neuvoteltavissa uudelleen. Ortodoksisen kirkon liturgia, rukous ja pitkä perinne voivat avata oven johonkin kantavaan. Siitä on syytä iloita.
Kirkon tehtävä ulottuu kuitenkin turvallisen yhteisön tarjoamista syvemmälle. Sen elämän keskus on Kristus. Hänen yhteydessään meitä kutsutaan katumukseen, ehtoollisyhteyteen ja rakkauteen, joka ulottuu myös oman tutun piirin ulkopuolelle. Usko antaa turvaa, mutta samalla se haastaa omat varmuutemme, ylpeytemme ja tarpeemme olla aina oikeassa.
Siksi kirkkoon tulevien ohjaamisessa on suuri vastuu. Papin, piispan ja koko seurakunnan tehtävänä on auttaa uutta tulijaa juurtumaan elämään, joka kestää myös alkuinnostuksen jälkeen. Rukoussäännöt, paasto ja jumalanpalveluksiin osallistuminen kuuluvat tähän kasvuun. Niiden tarkoitus on auttaa ihmistä avautumaan Jumalalle ja lähimmäiselle. Jos niiden myötä alkaa lähinnä tarkkailla toisten puutteita, on hyvä pysähtyä pohtimaan omaa suuntaansa. Tämän pitäisi muuten koskea minuakin, eikös vain.
Uusi innostus ansaitsee lempeän vastaanoton. Sitä ei pidä sammuttaa, mutta se tarvitsee rinnalleen aikaa ja harkintaa. Sanoisin että kokemuksellista ja turvallista ortodoksisuutta. Sama koskee meitä, jotka olemme olleet kirkon jäseninä kauemmin ja yhä opettelemme sen elämää. Seurakunnan jäsenrekisteriin kertynyt vuosimäärä ei vielä kerro, kuinka kärsivällisesti osaamme kuunnella hankalaa lähimmäistä. Siinä kokeessa voi saada ehdot ja joutua uusintaan hyvinkin pitkällä kirkollisella kokemuksella.
Nöyryyttä myös katsojalle
Ortodoksisessa kilvoituksessa huomio kohdistuu ennen kaikkea omaan sydämeen. Joulupaaston lähestyessä on minunkin hyvä kysyä itseltäni, osaanko nähdä omat rikkomukseni ja pidättyä lähimmäisen tuomitsemisesta. Se on vaativa kysymys myös television ääressä. Ehkä minunkin olisi pitänyt viettää hieman vähemmän aikaa ruudun edessä ja enemmän oman mieleni liikkeitä tutkiskellen ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan blogijuttua.
Minun on kai erotettava toisistaan kaksi asiaa: jokin ilmaisutapa voi tuntua minusta vieraalta, mutta siitä ei vielä seuraa, että toinen ihminen eläisi uskoaan väärin. Oma tuttu tapani ei ole koko ortodoksisuuden mitta.
Suomalainen ortodoksinen elämä on minulle läheistä. Sen pidättyvyydessä ja arkisuudessa on paljon sellaista, mitä arvostan. Silti ortodoksinen kirkko on kansallisia tapojamme laajempi. Toisesta kulttuurista tai toisesta kristillisestä yhteisöstä tullut ihminen voi tuoda seurakuntaan arvokasta kokemusta. Hänen taustansa ei itsessään kerro hänen uskonsa syvyydestä, kuten ei minunkaan taustani takaa hengellistä kypsyyttä.
Olen itsekin elänyt melko pitkiä jaksoja toisenlaisessa ortodoksisessa kulttuurissa ja nähnyt eri maissa vieraillessani monenlaisia tapoja elää ortodoksina niin maailmassa kuin luostareissa. Olen kohdannut samaa uskoa tavoissa, jotka ovat poikenneet omistani. Tämän kokemuksen pitäisi auttaa minua erottamaan toisistaan uskon ydin ja itselleni tutut tavat.
Nöyryys ei silti vaadi vaikenemaan kaikesta ongelmallisesta. Puhetta, toimintaa ja vallankäyttöä saa arvioida. Rakentuuko niiden kautta rauha? Saako kysyä ja olla epävarma? Kohdellaanko toisin ajattelevaa kunnioittavasti? Löytääkö uusi tulija yhteisen seurakunnan vai joutuuko hän valitsemaan, kenen joukkoihin kuuluu? Näitä kysymyksiä kirkon pitäisi kestää myös omassa keskuudessaan.
Myös hiljainen usko ansaitsee näkyä
Toivon, että ortodoksisuutta käsitellään julkisuudessa paljon ja asiantuntevasti. Tekijöiden kannattaa kuunnella erilaisia kirkon jäseniä ja tarkistaa käsitteet huolellisesti. Yhteen dokumenttiin ei mahdu koko kirkko, mutta katsojalle olisi hyvä välittyä, että näkyvimmän kokemuksen rinnalla on muitakin tapoja elää samaa uskoa.
Haluaisin nähdä myös ihmisen, joka käy katsomassa yksinäistä, pyytää toisilta anteeksi tai kantaa toisen huolta tekemättä siitä suurta numeroa. Haluaisin kuulla uskosta, joka auttaa kestämään sairauden, pettymyksen ja oman keskeneräisyyden. Niissäkin tilanteissa kirkon opetus muuttuu eletyksi elämäksi.
Televisioon sellainen elämä voi olla vaikeampaa kuvattavaa. Anteeksipyynnöstä ei aina synny näyttävää kohtausta, eikä kahvipöydässä kärsivällisesti kuunteleva ihminen välttämättä tarjoa sarjan dramaattisinta käännettä. Silti juuri siinä voi tapahtua jotakin hengellisesti hyvin merkittävää. Ja vaikka se jäisi kokonaan kuvaamatta, sen arvo ei vähenisi yhtään.
Jäin siis lumisena päivänä pohtimaan, millaista ortodoksisuutta itse toivon välittäväni sanomisillani ja teoillani. Sellaista, jossa vakaumus saa olla luja ja kohtaaminen lempeä. Sellaista, jossa Kristuksesta puhuminen johtaa kuuntelemaan ihmistä ja jossa yhteiseen kirkkoon mahtuu myös oman piirin ulkopuolelta tuleva.
Ja kun seuraavan kerran huomaan ärsyyntyväni jonkun toisen tavasta olla ortodoksi, minun sopii tarkistaa ensin oma askeleeni. Ulkona osaan jo varoa liukkautta. Sisätiloissa tasapaino näyttää toisinaan olevan suurempi haaste.
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
