Olemmeko tehneet itsestämme jumalan ja unohtaneet Jumalan?

 

Kreikkalaisen Agios Fotios (Ιερός Ναός Αγίου Φωτίου) kirkon kupolin maalaus.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Elämme aikaa, jossa ihminen osaa paljon, hallitsee paljon ja rakentaa paljon. Meillä on tietoa enemmän kuin yhdelläkään aiemmalla sukupolvella. Me voimme selittää, mitata, ohjata ja ennakoida asioita tavalla, joka olisi vielä vähän aikaa sitten tuntunut lähes ihmeelliseltä. Silti samaan aikaan ihminen näyttää olevan yhä levottomampi, herkempi pelolle, nopeampi loukkaantumaan ja valmiimpi asettumaan toista vastaan. Kaiken edistyksen keskellä emme ole tulleet rauhallisemmiksi emmekä aina viisaammiksikaan.

Juuri tähän osuu se kysymys, joka lävistää myös meidän aikaamme: olemmeko tehneet itsestämme jumalan ja unohtaneet Jumalan?

Kysymys ei tarkoita sitä, että ihminen olisi lakannut kokonaan puhumasta Jumalasta. Usein puhumme kyllä. Käytämme hengellistä kieltä, puolustamme arvoja, vetoamme perinteeseen ja haluamme mielellämme tulla nähdyiksi oikealla puolella. Silti sydämen tasolla voi tapahtua jotakin muuta. Jumala ei enää olekaan elämän Herra, vaan ihminen itse. Oma tahto, oma kokemus, oma mielipide, oma loukkaantuminen, oma näkyvyys, oma oikeassa oleminen alkavat vähitellen ottaa sen paikan, joka kuuluu yksin Jumalalle.

Silloin emme ehkä sano ääneen: minä olen jumala. Mutta elämme kuin sanoisimme niin.

Tämä näkyy kaikkialla ympärillämme. Yhteiskunnassa korostetaan vapautta, mutta usein ilman vastuuta. Oikeuksia vaaditaan, mutta velvollisuuksia vältellään. Jokainen haluaa tulla kuulluksi, mutta harvempi tahtoo todella kuunnella. Julkisessa ja etenkin some-keskustelussa nopea tuomio syrjäyttää hitaan ymmärtämisen. Toisesta tehdään helposti vihollinen, vaikka hän olisi vain eri tavalla ajatteleva ihminen. Emme enää osaa riidellä ihmisiksi, koska olemme unohtaneet, että toinen ei ole ensisijaisesti vastustaja vaan lähimmäinen.

Sama kiusaus koskee valitettavasti myös kirkkoa.

Meidänkin keskellämme on viime aikoina ollut jännitteitä, vastakkainasetteluja, epäluuloa ja aivan turhan kovia sanoja. 
On haluttu puolustaa totuutta, mutta joskus tavalla, jossa totuudesta tulee ase. 
On haluttu pitää kiinni oikeasta uskosta, mutta samalla on voitu kadottaa oikea mieli. 
On vaadittu uskollisuutta kirkolle, mutta samalla on saatettu unohtaa, että kirkon elämä ei rakennu pelkän kiivaan mielipiteen, kuppikuntaistumisen tai julkisen paheksunnan varaan. Kirkko ei pysy elävänä sen vuoksi, että joku voittaa väittelyn, vaan sen vuoksi, että Kristus voittaa ihmisen sydämen.

Tämä on meille ortodokseille erityisen vakava muistutus. 
On näköjään mahdollista rakastaa omaa näkemystään enemmän kuin Jumalaa. 
On näköjään mahdollista puolustaa traditiota ilman nöyryyttä. 
On näköjään mahdollista puhua kanoneista ilman rakkautta. 
On näköjään mahdollista vedota kirkon pyhyyteen, mutta samalla ruokkia omassa sydämessään katkeruutta, halveksuntaa ja hengellistä ylpeyttä. Silloin ihminen ei enää seiso Jumalan edessä syntisenä, armahdusta tarvitsevana ihmisenä, vaan hän seisoo omassa mielessään tuomarina.

Ja juuri siinä hetkessä hän on vaarassa tehdä itsestään jumalan.

Todellinen hengellinen elämä alkaa aina toisaalta. Se alkaa siitä, että ihminen lakkaa kumartamasta itseään. Se alkaa katumuksesta. Ei katumuksesta vain siinä merkityksessä, että tunnustamme tehneemme jonkin yksittäisen väärän teon, vaan siinä syvemmässä merkityksessä, että ymmärrämme koko mielemme tarvitsevan muutosta. Katumus on luopumista siitä valheesta, että minä itse riitän itselleni, minä itse tiedän kaiken, minä itse määritän hyvän ja pahan, minä itse olen mitta.

Suomalaisessa todellisuudessa tämä kiusaus saa usein hillityn ja siistin muodon. Me emme ehkä korota itseämme näyttävästi, mutta rakennamme elämäämme niin kuin emme tarvitsisi Jumalaa. Luotamme järjestelmiin, suunnitelmiin, hyvinvointiin, asiantuntijuuteen, tehokkuuteen ja hallintaan. Kaikella tällä on oma paikkansa, mutta mikään niistä ei voi pelastaa ihmistä. Mikään niistä ei anna syntejä anteeksi. Mikään niistä ei nosta kuolleesta. Mikään niistä ei voi parantaa sydäntä, joka on tottunut elämään ilman rukousta, ilman nöyryyttä, ilman totuudellista suhdetta Jumalaan.

Ja silti juuri tätä sydämen parantumista me eniten tarvitsemme.

Tarvitsemme sitä kodeissamme, joissa väsyneet ihmiset puhuvat toisilleen kovemmin kuin tahtoisivat. 
Tarvitsemme sitä seura- ja hiippakunnissamme, joissa joskus muistetaan hallinto paremmin kuin laupeus. 
Tarvitsemme sitä keskustelukulttuurissamme, jossa suuri näkyvyys on usein tärkeämpää kuin totuus ja reaktio tärkeämpää kuin rukous. 
Tarvitsemme sitä myös silloin, kun kannamme huolta kirkon suunnasta, päätöksistä ja tulevaisuudesta. Huoli voi olla oikea ja perusteltu, mutta ilman rukousta ja nöyryyttä huolikin turmeltuu helposti itsevanhurskaudeksi.

Kristuksen tie on toinen. 
Hän ei hallitse pakottamalla, vaan rakastamalla. 
Hän ei voita murskaamalla, vaan kantamalla. 
Hän ei pelasta ihmistä imartelemalla tämän ylpeyttä, vaan kutsumalla tämän ristille. Siksi kristillinen vastaus aikamme sekavuuteen ei ole suurempi ääni, ei terävämpi asemoituminen omiin poteroihimme tai tiukempi "me ja muut"-ryhmäajattelu. Kristillinen vastaus on paluu Jumalan eteen.

Paluu rukoukseen.
Paluu paastoon.
Paluu katumukseen.
Paluu lähimmäisen näkemiseen veljenä ja sisarena.
Paluu siihen yksinkertaiseen totuuteen, että ilman Kristusta emme pysy elävinä, vaikka olisimme kuinka menestyviä, vaikutusvaltaisia tai oikeassa olevia.

Ehkä aikamme suurin hätä ei olekaan vain se, että maailma on levoton. Vielä syvempi hätä on se, että ihminen on alkanut pitää levottomuuttaan normaalina ja omaa itseensä sulkeutunutta tilaansa luonnollisena. 
Olemme tottuneet elämään niin, että Jumala jää sivuun.
Olemme tottuneet siihenkin, että hengelliset asiat saavat olla mukana vain sen verran kuin ne eivät häiritse omaa tahtoamme.

Mutta Jumalaa ei voi ottaa elämään koristeeksi. Hän on Herra.

Siksi tämä kysymys kuuluu meille kaikille, ei vain jollekin toiselle ryhmälle, niille "muille", ei vain “maailmalle”, ei vain niille, joiden ajattelemme olevan väärässä. 
Olemmeko tehneet itsestämme jumalan ja unohtaneet Jumalan? 
Olemmeko alkaneet luottaa enemmän omaan voimaamme ja asemaamme kuin Jumalan armoon? 
Olemmeko alkaneet puolustaa enemmän omaa kunniaamme kuin Kristuksen totuutta? 
Olemmeko alkaneet etsiä enemmän voittoa kuin pelastusta?

Jos vastaus edes osittain on kyllä, silloin tie eteenpäin ei ole epätoivo vaan katumus.

Katumuksessa ihminen lakkaa näyttelemästä vahvaa. Hän tunnustaa tarvitsevansa Jumalaa. Hän tunnustaa tarvitsevansa myös toisia ihmisiä. Hän lakkaa rakentamasta alttaria omalle minuudelleen. Juuri silloin alkaa todellinen vapaus. Ei vapaus tehdä mitä tahansa, vaan vapaus tulla jälleen ihmiseksi Jumalan edessä.

Me emme tarvitse lisää ihmisiä, jotka korottavat itseään. 
Me tarvitsemme enemmän ihmisiä, jotka uskaltavat kumartua.
Me emme tarvitse lisää ääntä, joka huutaa minä, minä, minä. Me tarvitsemme sydämiä, jotka oppivat jälleen sanomaan: tapahtukoon Sinun tahtosi.

Vasta silloin ihminen löytää oikean paikkansa. Hän ei ole jumala. Mutta hän ei ole myöskään merkityksetön. Hän on Jumalan kuva, kutsuttu elämään yhteydessä Luojaansa, kutsuttu rakastamaan, kantamaan vastuuta, pyytämään anteeksi ja antamaan anteeksi. Kun tämä järjestys palautuu, myös moni muu alkaa parantua. Silloin toinen ei ole uhka. Silloin kirkko ei ole näyttämö omalle taistelullemme. Silloin elämä ei ole oman tahdon loputonta läpiviemistä, vaan kasvamista kohti Kristusta.

Ja juuri siinä on toivomme.

Ei siinä, että ihminen oppii vihdoin olemaan oma jumalansa, vaan siinä, että hän lakkaa yrittämästä sitä ja palaa elävän Jumalan puoleen.
---

Tämän kirjoituksen virikkeenä ja inspiroijana on ollut Aleksandrian ja koko Afrikan patriarkka Theodoros II:n pääsiäispuhe, jossa hän kutsuu ihmistä näkemään oman aikamme hengellisen sairauden rehellisesti: olemme tehneet itsestämme jumalan ja unohtaneet todellisen Jumalan. Tässä julkaistu teksti ei ole tuon puheen käännös, vaan sen keskeisestä sanomasta omaani ja toivottavasti myös suomalaisten ortodoksien todellisuuteen sovitettu kirjoitus.
Tämä on toistaiseksi viimeinen tällainen blogikirjoitus, koska poistun kuvioista joksikin tai pidemmäksi aikaa. Mutta siitä tarkemmin sunnuntain (12.4.) blogissani. Antakaa minulle anteeksi, jos jotain tällä kirjoituksella loukkaan.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Suomen ortodoksinen kirkko ja media

"Kristus äärimmäinen nöyryys" -ikoni
Lammilla olleesta ikoninäyttelystä
muutaman vuoden takaa
(Valokuva: Hannu Pyykkönen)

Suomen ortodoksinen kirkko on Suomessa pieni vähemmistö. Ortodokseja on maassamme vain noin prosentin verran väestöstä. Suurimman osan vuodesta ortodoksisuus ei juuri kiinnosta valtaväestöä eikä valtamediaa. Tarkoitan tässä laajaa julkista mediaa: sanomalehtiä, televisiota ja radiota. Toki joukossa on aika ajoin hartausohjelmia ja muuta uskontoihin liittyvää sisältöä, ja joskus niissä näkyy myös ortodoksinen näkökulma.

Viime vuosina olemme huomanneet, että ortodoksisuus alkaa yleensä kiinnostaa mediaa ortodokseille suurten juhlien aikaan, ennen kaikkea pääsiäisen lähestyessä. Silloinkaan kiinnostus ei kuitenkaan useimmiten kohdistu teologiaan, hengelliseen elämään tai kirkon uskoon sellaisena kuin ortodoksit sen elävät. Huomio kiinnittyy paljon helpommin ristiriitoihin, poikkeavuuksiin ja ongelmiin. Se, mikä on hiljaista, pyhää ja sisäistä, ei tavallisesti vedä samalla tavalla kuin jännite, kiista tai kohu.

Näin kävi myös tänä vuonna. Jo jonkin aikaa ennen pääsiäistä lehdistö tarttui näkyvästi entisen arkkipiispan saamaan oikeuden tuomioon. Asiassa ei kuitenkaan kovin syvällisesti pysähdytty siihen, mistä tuomiossa tarkalleen ottaen oli kysymys tai millä perusteilla siihen oli päädytty. Olennaista tuntui olevan ennen muuta se, että entinen arkkipiispa oli saanut tuomion. Se riitti klikkiotsikoksi.

Sen jälkeen huomio siirtyi siihen, että nykyinen arkkipiispa oli katkaissut suhteet Lammilla toimivaan niin sanottuun Athos-säätiöön. Pian tämän jälkeen media nosti esiin myös Turun seudulla toimivan erikoisena pidetyn ukrainalaisen ortodoksisen ryhmittymän. Tässä jälkimmäisessä tapauksessa tuttu kaava toistui: yksittäinen paikallinen ilmiö liitettiin nopeasti eurooppalaisiin kehityskulkuihin, Ukrainan ja Venäjän välisen sodan synnyttämiin jännitteisiin ja erilaisiin ortodoksisiin sivuvirtauksiin. Näin syntyy helposti kertomus, joka näyttää suurelta ja dramaattiselta, vaikka yksityiskohdat jäisivät edelleen hämäriksi. Joistakuista saattoi tuntua myös siltä, että yhdellä sensaatiouutisella pyrittiin ainakin osittain peittämään edellisen aiheuttamia ongelmia. Mene ja tiedä.

Oli kiinnostavaa huomata, miten vaivatta näistä kaikista aiheista saatiin aikaan näkyvä ja kärjekäs julkinen keskustelu. Yllättäen kirkon tiedotuskin toimi tällä kertaa varsin tehokkaasti ja näyttävästi. Samalla oli valitettavaa huomata, ettei asioihin useinkaan menty kovin syvälle. Moni uutinen jäi pintatasolle, vaikka käsitellyt aiheet olisivat vaatineet paljon tarkempaa taustoitusta. Kiinnostavaa oli sekin, että usein asioita taisi julkisuudessa hämmentää ja häärätä “keisarin” sijasta “kansleri”, eikä itse selfie-mainettaan siistinä pitävä “keisari”.

Vielä kiinnostavampaa oli huomata sekin, että suuri osa esimerkiksi Athos-säätiötä koskevaa uutisointia kommentoineista ja sille ikään kuin käsiään taputtaneista ei ainakaan oman mutu-arvioni perusteella ole ehkä edes käynyt Lammilla katsomassa Athos-säätiön toimintaa omin silmin. Heidän niin sanottu oma mielipiteensä on muodostettu niin sanottujen “kellokkaiden” sanojen perusteella, mikä ei valitettavasti ole mitenkään harvinaista ainakaan Suomen ortodoksisessa kirkossa. Oman kirkon tapojen, teologian ja käytäntöjen tuntemus saattaa nimittäin olla melko hatara niin kirkkoon liittyneillä kuin myös pitempään ortodokseina olleilla. Osalla se voi olla jopa varsin omintakeinen ja vanhoista aatteista pulppuava. Ei tietysti kategorisesti kaikilla, mutta ehkä joillakin. Voi hyvinkin olla, että käynti Lammilla muuttaisi joidenkin käsityksiä, jos he näkisivät paikan päällä myös toisenlaisen todellisuuden. Olen itse käynyt Lammilla katsomassa ja kokemassa asioita monta monituista kertaa ja palannut kotiin aina hyvin mielin.

Mutta media toimii usein niin, että yleisöä kiinnostavat riidat, ongelmat ja erikoisuudet. Nehän ovat saattaneet olla syitä jopa kirkon vaihtamisellekin. Harvempi klikkaa uutista siksi, että voisi lukea rauhassa hartauselämästä, kirkon opista tai liturgisesta elämästä. Ja kun kyseessä on lisäksi monien ei-ortodoksien silmissä yhä hieman eksoottinen ortodoksinen kirkko, kiinnostus kasvaa entisestään.

Ehkä minun ei ole kaikkein viisainta ryhtyä näin jälkikäteen arvostelemaan kaikkea sitä, mitä ja miten asioista kirjoitettiin. Silti en voi olla sanomatta muutamaa omaa havaintoani erityisesti Athos-säätiötä koskevasta tapauksesta ja siitä, miten varsin brutaalilla ja poikkeuksellisen julkisella tavalla Suomen ortodoksinen kirkko katkaisi suhteensa säätiöön sekä Lammilla eläviin ja vaikuttaviin ortodokseihin.

Suomen ortodoksisen kirkon omassa viestinnässä ilmoitettiin lähes rangaistuksenomaisesti ja näyttävästi, että kirkko on katkaissut suhteet tähän joukkoon. Pian sama viesti toistui myös muualla mediassa, osin kirkon tiedotuksen, osin muiden toimijoiden välittämänä. Julkisuudessa päällimmäisiksi ongelmiksi nousi kaksi asiaa: kaste ja pääsiäisen vieton ajankohta.

Kasteen osalta annettiin ymmärtää, että säätiön piirissä kannatettaisiin kristittyjen uudelleenkastamista, jos heidän aiempaa kastettaan ei pidettäisi oikeana. Uutisissa ei kuitenkaan aina täsmennetty, mitä tällä oikeana pitämisellä tarkoitettiin. Käytännössä kyse oli kai siitä näkemyksestä, että toisessa kristillisessä yhteisössä, esimerkiksi luterilaisessa kirkossa, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen kastettu kristitty tulisi ortodoksiseen kirkkoon liittyessään kastaa uudelleen. Tähän näkemykseen liittyy usein myös ajatus siitä, että kasteen tulee olla toimitettu upottamalla.

Tässä kohden olisi kuitenkin ollut syytä tehdä yksi aivan olennainen tarkennus. Athos-säätiöllä ei ole omia pappeja. Maallikot eivät voi ottaa ketään vastaan ortodoksiseen kirkkoon kasteen kautta. Sen voi tehdä vain kanoninen ortodoksinen pappi. Tästä syystä koko kiista koskee tosiasiassa ennen muuta ajatuksia ja näkemyksiä kasteesta, ei sitä, että Lammilla olisi ryhdytty omin valtuuksin toimittamaan tällaisia kirkollisia toimituksia. En tässä ryhdy sen laajemmin arvioimaan, kenellä tällaisia kastenäkemyksiä on, kuinka vahvoina niitä esiintyy ja missä laajuudessa. Totean vain, ettei tällainen ajattelu ole ortodoksisessa maailmassa mikään ennenkuulumaton poikkeus. Päinvastoin vastaavia käsityksiä esiintyy esimerkiksi Kreikassa varsin laajasti ja etenkin Athos-vuoren perinteessä. Juuri tuon perinteen kunnioittajina Lammin toimijat myös pitkälti tunnetaan.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että Lammilla toimittaisiin samalla tavoin kuin Athos-vuorella. Sellaiseen ei ole, kuten jo edellä totesin, edes käytännöllisiä tai kirkollisia mahdollisuuksia. Suomessa toimitukset toimittaa Suomen ortodoksisen kirkon valtuuksin toimiva ortodoksinen pappi. Juuri siksi olisi ollut rehellistä erottaa toisistaan konkreettinen toiminta ja ihmisten teologiset painotukset. Näitä kahta ei olisi pitänyt niputtaa samaan leimalliseen pakettiin.

Ehkä asiaa voisi jossain määrin verrata siihen, miten luterilaisen kirkon piirissä käydään jatkuvaa kamppailua siitä, missä kulkevat sananvapauden, ajattelunvapauden ja kirkollisen hyväksyttävyyden rajat. Vertaus ei ole suora, eikä tapauksia pidä sekoittaa toisiinsa, mutta jonkinlainen rakenteellinen samankaltaisuus niissä on. Keskustelua käydään siitä, missä määrin tietyt näkemykset voidaan sallia, vaikka ne olisivat kiistanalaisia tai monien mielestä vääränlaisia. Tässä mielessä kysymys ei ole aivan pienestä asiasta, vaikka luterilaisilla ja ortodokseilla puhutaankin lopulta aivan eri asioista.

Hieman ironisesti voisi todeta niinkin, että jos pelkkä tällainen ajattelutapa riittäisi suhteiden katkaisemiseen, Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos joutuisi katkaisemaan välejään varsin moniin Athos-vuoren luostareihin sekä luultavasti myös useisiin kreikkalaisiin pappeihin ja piispoihin. Tämän huomioni tarkoitus ei ole kärjistää turhaan lisää, vaan palauttaa mittasuhteita. Lisäksi Lammilla ei voida käytännössä tehdä sitä, mitä julkisuudessa annettiin ymmärtää, mutta Athos-vuorella ja joissakin osissa Kreikkaa vastaavan ajattelun mukaisia ratkaisuja voidaan aidosti tehdä. Siksi koko asetelma näyttäytyy vähintäänkin epäsuhtaisena.

Samalla on vaikea olla huomaamatta, että ortodoksisessa keskustelussa joitakin näkemyksiä, painotuksia ja jopa elämäntapoihin liittyviä kysymyksiä siedetään tai ainakin katsotaan pitkään läpi sormien, kun taas toiset asiat nostetaan äkkiä sietämättömiksi rajoiksi, tikun nokkaan. Tätäkin taustaa vasten moni saattaa nähdä nykyisessä tilanteessa piirteitä kaksoisstandardista, vaikka sitä ei ääneen haluttaisikaan myöntää.

Toinen julkisuudessa paljon esillä ollut kiistakysymys on pääsiäisen ajankohta. Suomen ortodoksinen kirkko on poikkeuksellinen ortodoksinen kirkko siinä, että se vietti tänäkin vuonna, vuonna 2026, pääsiäistä gregoriaanisen kalenterin mukaisesti samaan aikaan kuin esimerkiksi luterilaiset ja katolilaiset, siis viikkoa aikaisemmin kuin muut ortodoksit. Käytännössä lähes koko muu ortodoksinen maailma viettää pääsiäistä tuon toisen, juliaanisen eli vanhan kalenterin mukaisen laskutavan mukaan. Niin tehdään esimerkiksi Kreikassa, Virossa ja Amerikassa.

Kun Athos-säätiön piirissä halutaan viettää yhdessä pääsiäistä samaan aikaan kuin valtaosassa ortodoksista maailmaa, Suomen ortodoksinen kirkko katsoo tämän olevan osa syytä suhteiden katkaisemiseen. Tämän kohdan äärellä on vaikea välttyä kysymästä, onko kyse todella niin vakavasta asiasta kuin julkisuudessa annettiin ymmärtää. Vai onko tämä pikemminkin näkyvä pintasyy, häive jollekin syvemmälle jännitteelle, jota ei ole haluttu sanoa suoraan?

Ymmärrän hyvin, jos joku pitää tällaista pohdintaani provosoivana. Voihan olla niinkin, mutta itse ajattelen kuitenkin niin, että tässä tapauksessa provokaatio ei ole tullut ensisijaisesti minulta tai edes säätiön suunnalta, vaan paljon enemmän kirkon tavasta hoitaa asia julkisuudessa. Väistämättä herää ajatus, että todelliset syyt saattavat olla syvemmällä ja että kaikkea olennaista ei ole kerrottu. Tähän suuntaan viittasi mielestäni myös Athos-säätiön toiminnanjohtaja Hannu Pöyhösen pääsiäislauantaina antama haastattelu Ylen uutisissa. (linkki tekstin lopussa)

Hän viittasi puheessaan siihen, että konfliktin taustalla olisi Suomen ortodoksisen kirkon tuleva suunta. Mitä tällä tarkalleen tarkoitettiin, ei ehkä auennut kaikille. En ryhdy minäkään tässä sitä arvailemaan tai avaamaan tämän pidemmälle. Mutta juuri tämä kohta tuntuu olennaiselta. Kun julkisuuteen tuodaan näkyviksi kaste ja kalenteri, mutta taustalla vihjataan paljon suurempiin linjakysymyksiin, jää vaikutelma, ettei koko tarinaa ole vielä kerrottu.

Itselläni on konfliktin syistä monenlaisia ajatuksia. Samoin minulla on ajatuksia niistä tapahtumista, joita tämän seurauksena on nähty. Ei ole mitään syytä tai edes järkeä ryhtyä niitä tässä selvittelemään, enkä siksi lähde avaamaan kaikkia näitä mahdollisia juurisyitä. Silti uskallan sanoa – toivottavasti ilman enää sen suurempia tai lisääntyviä suhteiden katkaisemisia – että yksi ainakin ulospäin näkyvä melko suuri ongelma näyttää olevan huono tilannejohtaminen. Ehkä vielä tarkemmin sanottuna ohijohtaminen. Ja sen jälkeen jokainen saa rauhassa arvailla, kumpaa osapuolta tarkoitan.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Ylen klo 18 uutinen lauantailta 4.5.2026 löytyy 3.5.2026 saakka kohdasta 5:20 osoitteesta:
https://areena.yle.fi/1-76082342

Sana on miekka

 

Ylienkeli Mikael kuvattuna ikoniin,
joka sijaitseen kotipaikkakuntani Mikkelin ortodoksisessa kirkossa.
(Valokuva: Hannu Pyykkönen)

Kielen näkymätön voima ja sen rajat

Kieli ei ole vain viestinnän väline. Se on miekka. Se voi suojata, mutta se voi myös viiltää. Sana voi avata yhteyden toiseen ihmiseen tai katkaista sen yhdellä iskulla. Usein emme edes huomaa, milloin heilautamme tätä miekkaa ajattelemattomasti ja milloin käytämme sitä tietoisesti.

Jokaisessa yhteisössä on sanoja, joita vältellään tai joiden käyttöä säädellään. Ne ovat sanoja, jotka tuntuvat painavilta jo ennen kuin ne on lausuttu. Ne kantavat mukanaan menneiden aikojen varjoja, muistoja loukkauksista ja vallankäytöstä. Kun tällainen sana sanotaan ääneen, se ei ole vain ääni. Se on teko, joka osuu suoraan siihen, kuka ihminen on ja miten hän ymmärtää itsensä.

Tämän tekstin yläpuolelle olen valinnut ortodoksisen ikonin. Se ei ole koriste eikä tunnelmakuva, vaan osa tätä kirjoittamaani sanomaa. Ikoni ei selitä tekstiä, mutta se asettaa sille kehyksen. Ortodoksisessa perinteessä ikoni ei ole kuva vain katsottavaksi, vaan todellisuus, joka katsoo takaisin. Se pysäyttää ja kutsuu vastuuseen.

Kuvassa on ylienkeli Mikael. Hänet tunnetaan miekasta, mutta tuo miekka ei ole mielivallan eikä vihan symboli. Se on erottelun merkki. Mikaelin nimi tarkoittaa kysymystä: kuka on kuin Jumala. Se on kysymys, joka kohdistuu myös kieleen ja siihen, miten käytämme sanoja. Puhummeko ikään kuin olisimme itse totuuden mitta, vai suostummeko siihen, että sana on aina vastuullinen teko.

Sananvapaudesta puhuttaessa unohtuu helposti tämä vastuu. Sana ei ole vain oikeus, vaan myös velvollisuus. Mikaelin miekka muistuttaa siitä, että kaikki, minkä voi sanoa, ei ole kutsuttu sanottavaksi, mutta kaikkea sitä, mikä on sanottava totuuden ja ihmisarvon puolesta, ei myöskään saa vaieta kuoliaaksi. Siksi Mikael kuuluu tähän tekstiin. Hän ei vaienna, mutta hän ei myöskään siunaa kaikkea puhetta.

Sanoja, joissa historia ei vaikene

Monet haavoittavat sanat ovat peräisin ajasta, jolloin ihmisarvo ei ollut jakamaton. Ne ovat syntyneet maailmassa, jossa toisia määriteltiin ulkopuolelta ja alistettiin kielen avulla. Vaikka yhteiskunta on muuttunut, sanat eivät ole menettäneet teräänsä. Ne voivat yhä avata vanhoja haavoja ja tehdä näkyväksi sen, miten syvälle kieli ulottuu ihmisen identiteettiin.

Tämän ymmärtää erityisesti silloin, kun on itse ollut sanojen kohteena eikä niiden käyttäjä.

Olen sodan jälkeen syntynyt lapsi. Sodassa vastakkain olivat Suomi ja Venäjä, ja tuo vastakkainasettelu jatkui pitkään sodan jälkeisessä puheessa ja asenteissa. Lapsuudessani ja nuoruudessani sain kokea, miten sana muuttuu miekaksi. Ortodoksinen uskoni yhdistettiin automaattisesti venäläisyyteen, vaikka sillä ei ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Minua nimiteltiin nimillä, jotka eivät kertoneet minusta vaan puhujan ennakkoluuloista.

Jossain vaiheessa sain kuulla olevani ryssän pentu, vaikka isäni ja koko sukuni ovat aina olleet suomalaisia. Erityisen kipeänä muistan erään opettajan, joka purki omaa katkeruuttaan minuun. Hän oli eronnut ortodoksisesta miehestään ja kantoi tätä kaunaa mukanaan luokkahuoneeseen asti. Vielä 1960-luvulla oli mahdollista, että aikuisen henkilökohtainen pettymys ja uskonnollinen ennakkoluulo kohdistuivat lapseen, joka ei voinut puolustautua.

Sanat osuivat. Ne jättivät jäljen.

Haavasta kasvaa juuria

Silti sanat tekivät myös jotain odottamatonta. Ne eivät ainoastaan satuttaneet, vaan ne pakottivat minut kysymään, kuka todella olen. Kun toiset yrittivät määritellä minut ulkopuolelta, aloin vähitellen määritellä itseäni sisältä käsin. Ortodoksinen identiteettini ei heikentynyt vaan vahvistui. Opettelin pitämään kiinni siitä, mikä on minulle pyhää ja totta, silloinkin kun sitä pilkattiin tai vääristeltiin.

Sanan kaksiteräinen miekka ei siis aina toimi vain yhteen suuntaan. Se voi haavoittaa, mutta se voi myös syventää. Haavasta voi kasvaa juuri, joka ankkuroi ihmisen yhä lujemmin siihen, kuka hän on.

Hiljaisuus, joka ei ole viaton

Kun puhumme sanojen voimasta, unohdamme usein toisen puolen. Sen, joka ei kuulu äänessä vaan piiloutuu hiljaisuuteen. Vaikeneminen ei ole aina neutraalia. Se voi olla torjuntaa, välinpitämättömyyttä tai haluttomuutta nähdä toisen kokemus totena.

Joskus loukkaus syntyy juuri siitä, että mitään ei sanota. Siitä, että epäoikeudenmukaisuuteen ei puututa. Siitä, että toisen kokemusta ei puolusteta eikä edes tunnisteta. Tällainen hiljaisuus on kuin näkymätön terä. Se ei iske suoraan, mutta se jättää ihmisen yksin täyttämään tyhjyyden omilla peloillaan ja epävarmuuksillaan.

Sanan miekka on kaksiteräinen. Se on läsnä siinä, mitä sanomme, ja siinä, minkä jätämme sanomatta. Jokainen lause ja jokainen tauko rakentaa todellisuutta, jossa elämme. Kysymys ei ole vain siitä, mitä saa tai ei saa sanoa, vaan siitä, miten käytämme tätä miekkaa ja kenen hyväksi.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com 

Elämässämme tapahtuu lakkaamatta odottamattomia asioita

 

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Luin juuri vanhus Emilianos Simonopetralaisen ajatuksia siitä, kuinka elämässämme tapahtuu lakkaamatta odottamattomia asioita. Se pysäytti minut heti. Ei siksi, että ajatus olisi ollut minulle aivan uusi, vaan siksi, että se kosketti minua hyvin henkilökohtaisesti. Tunnistin siitä omaa elämääni, omia pelkojani, omia pettymyksiäni ja myös omaa haparoivaa yritystäni oppia ottamaan vastaan sellaista, mitä en koskaan olisi itse valinnut.

Minunkin elämässäni on tapahtunut paljon sellaista, mitä olen pitänyt odottamattomana. Olen ajatellut olevani terve mies, tai ainakin kohtuullisen terve. Silti olen yhtäkkiä tilanteessa, jossa sairaus on tullut osaksi arkeani niin vakavasti, että suuri leikkaus näyttää välttämättömältä. Juuri siinä kohtaa oma sisimpäni pysähtyy. Jos olisin elänyt huolimattomasti, välinpitämättömästi tai omaa hyvinvointiani halveksien, en ehkä kokisi tätä samalla tavalla. Mutta kun olen kuvitellut eläväni ainakin jollakin tavoin järkevästi ja terveyttä ajatellen kohtuullisen hyvin, yllätys on ollut suuri.

Silloin oma tahtoni ja todellisuus menevät solmuun. Minä olin ajatellut elämäni kulkevan yhteen suuntaan, mutta se alkaakin yhtäkkiä kulkea toiseen. Tulevaisuus näyttää alkuun pelottavalta, vaikka samalla tiedän, ettei kaikki ehkä lopulta ole niin synkkää kuin ensimmäisessä pelossa näyttää. Silti tämä törmäys todellisuuden kanssa on todellinen. Se on kohtaaminen oman rajallisuuden kanssa. Se on myös kohtaaminen sen kanssa, etten minä hallitse elämääni niin paljon kuin mielelläni kuvittelen.

Juuri tässä vanhus Emilianos Simonopetralaisen sanat alkavat avautua minulle. Se, mitä kutsun odottamattomaksi, on usein jotakin sellaista, joka sotii omaa tahtoani, toiveitani ja suunnitelmiani vastaan. En oikeastaan ylläty vain tapahtumista. Yllätyn siitä, että elämä ei tottele minua.

Tämä on aikojen saatossa näkynyt toki sairauden lisäksi monessa muussakin. Ihminen etsiytyy johonkin elämäntilanteeseen toivoen löytävänsä jotakin suurempaa, kirkkaampaa ja merkityksellisempää, mutta kohtaakin vaikeuksia, pettymyksiä ja joskus vaikeita ihmisiä. Se tuntuu odottamattomalta. Ihminen rakentaa jotakin hyvällä mielellä ja vilpittömästi, mutta huomaa myöhemmin tehneensä suuren virheen. Sekin tuntuu odottamattomalta. Joku toinen lähestyy meitä tietyin oletuksin, ehkä kuvitellen tuntevansa meidät jo valmiiksi, mutta huomaa pian, että meissä onkin jotakin aivan muuta kuin hän odotti. Ja toisinaan käy niinkin päin, että minä itse lähestyn toista ihmistä tietyin ennakko-oletuksin, kuvittelen tietäväni, millainen hän on, mutta huomaan pian erehtyneeni. Silloin odottamattomuus ei paljastakaan vain toista, vaan myös minun oman katseeni rajallisuuden.

Tällaisia tilanteita tulee eteeni jatkuvasti. Niitä ei voi estää, eikä niitä voi järjestää pois elämästä. Vaikka kuinka yrittäisin elää viisaasti, vastuullisesti ja oikein, se ei tuo minulle sellaista lupausta, että saisin kulkea ilman haavoja, murheita tai hämmennystä. Tämä on ollut minulle vaikea hyväksyä. Jossakin syvällä minussa on elänyt ajatus, että jos yritän elää kunnolla, elämäkin kulkisi edes suurin piirtein hallitusti. Mutta niin ei ole.

Olen huomannut, että juuri tuo sisäinen vastarinta tekee monesta asiasta raskaamman kuin itse tapahtuma. Sairaus on raskas. Epätietoisuus on raskas. Ja leikkaus tulee olemaan raskas. Mutta niiden lisäksi raskasta on myös oma sisäinen kamppailuni. Minun on vaikea hyväksyä sitä, etten voi määrätä tahtia, etten voi jatkaa kuten ennen, etten voi aina olla sellainen kuin olin tottunut olemaan. Vielä vaikeampaa on hyväksyä se, ettei elämä anna minulle selitystä silloin, kun minä sitä pyydän.

Minusta ei ole ollut sellaiseksi ihmiseksi, joka sanoisi heti sydämestään: tapahtukoon Sinun tahtosi. Sanat kyllä tunnen, mutta niiden todeksi eläminen on paljon vaikeampaa. Kun koettelemus tulee lähelle omaa ihoa, se ei jää enää hengelliseksi ajatukseksi. Se käy luonnolle. Se koskee pelkoa, turvattomuutta, ylpeyttä, tottumuksia ja kaikkea sitä, mitä ihminen kantaa sisällään. Minulle tämä kaikki on ollut juuri sitä. Se ei ole ollut jalostunutta tyyneyttä eikä valmista luottamusta, vaan opettelua, joka on tapahtunut osin vastentahtoisesti ja joskus hammasta purren.

Minun on pitänyt opetella, etten järkkyisi joka kerta täysin. Minun on pitänyt opetella kantamaan sitä, mikä tulee kannettavaksi. Minun on pitänyt opetella odottamaan, ettei kaikki mene suunnitelmieni mukaan. Se ei ole helppoa. Se vaatii paljon. Joinakin hetkinä se tuntuu vaativan liikaakin. Ehkä juuri siinä kohtaa huomaan, ettei hengellinen elämä ole sitä, että kaikki sisäiset reaktiot katoaisivat, vaan sitä, että niiden keskelläkin yrittää jäädä Jumalan eteen eikä pakene pois.

Aikoja sitten tuli eteeni eläköityminen. Sitäkin pidin jollakin tavoin vapautena. Ajattelin, että nyt avautuu aikaa, tilaa ja mahdollisuuksia tehdä kaikkea sitä, mikä on aiemmin jäänyt syrjään. Mutta ei sekään mennyt niin kuin olin kuvitellut. Eläke ei poistanut elämän keskeneräisyyttä. Se ei vienyt pois ihmisyyden haurautta. Se ei tehnyt minusta huolettomampaa eikä automaattisesti tyytyväisempää. Sekin toi mukanaan omanlaisensa yllätyksen. Ihminen kuvittelee saavansa yhden asian, mutta saakin sen mukana jotakin aivan muuta.

Tiesin toki vanhenevani. Tiesin myös, että vanhuuteen kuuluu sairauksia, vaivoja, luopumista ja rajojen kaventumista. Mutta tieto ei ole sama asia kuin kohtaaminen. Asiat voivat olla periaatteessa tuttuja ja silti tulla omalle kohdalle täysin yllättävinä. Niin on käynyt minullekin. Vaikka olen tiennyt tämän kaiken olevan osa ihmiselämää, silti kun ne ovat tulleet lähelle, ne ovat tuntuneet odottamattomilta. Ihminen ei oikeastaan koskaan totu etukäteen siihen, että omat voimat vähenevät, oma varmuus murenee ja oma elämä muuttuu.

Ehkä kaikkein vaikeinta ei kuitenkaan ole itse kärsimys, vaan se, miten helposti sen keskellä alkaa synnyttää syyllisyyttä. En aina osaa kohdata epäonnistumisia ja koettelemuksia oikein. Liian helposti alan kysyä, mitä olen tehnyt väärin, miksi en ole osannut paremmin, miksi en ole ollut vahvempi, viisaampi tai hengellisesti kypsempi. Sen sijaan että pysähtyisin Jumalan eteen köyhänä ja avuttomana, alan helposti soimata itseäni. Se ei tuo rauhaa. Se tuo vain lisää raskautta.

Vasta vähitellen olen alkanut ymmärtää, ettei jokaiseen koettelemukseen pidä vastata syyllisyydellä. Kaikki kärsimys ei ole rangaistusta. Kaikki vastoinkäyminen ei ole merkki siitä, että ihminen olisi epäonnistunut. Joskus se on yksinkertaisesti elämää tässä särkyneessä maailmassa. Joskus se on muistutus siitä, ettemme ole täällä pysyvästi. Joskus se on kutsu luopua siitä harhasta, että voisimme rakentaa turvamme omaan voimaamme, terveyteemme, suunnitelmiimme tai onnistumiseemme.

Sävyisyys, josta vanhus Emilianos puhuu, ei minulle tarkoita tunteetonta alistumista tai sitä, ettei mikään enää sattuisi. Pikemminkin se alkaa näyttäytyä hitaana suostumisena siihen, että Jumala on Jumala ja minä olen ihminen. Se on suostumista siihen, että elämässä on sellaista, mitä en valitse, mutta jonka keskellä voin silti yrittää olla katkeroitumatta. Se on sitä, etten tee jokaisesta vastoinkäymisestä vihollista, vaikka en osaisikaan ottaa sitä heti vastaan kiitollisena. Joskus sävyisyys alkaa ehkä niinkin pienestä asiasta, että lakkaa taistelemasta todellisuutta vastaan ja sanoo edes hiljaa: tämäkin on nyt kannettava.

Ortodoksisessa hengellisessä elämässä puhutaan paljon nöyryydestä. Usein ajattelen sitä hyveenä, jota pitäisi jotenkin harjoittaa tietoisesti. Mutta toisinaan elämä opettaa nöyryyttä toisella tavalla. Se riisuu. Se pysäyttää. Se näyttää, etten jaksa, etten osaa enkä hallitse. Juuri sellainen kokemus voi olla hengellisesti hedelmällinen, vaikka se tuntuu hetken aikaa vain raskaalta ja pimeältä. Silloin en enää seiso Jumalan edessä onnistumiseni varassa, vaan tarpeeni varassa.

Ehkä juuri siinä on myös lohdutuksen paikka. Jumala ei odota minulta täydellistä tyyneyttä, ennen kuin hän tulee lähelle. Hän ei vaadi minulta valmista pyhyyttä, ennen kuin hän armahtaa. Hän kohtaa minut myös silloin, kun olen hämmentynyt, pettynyt, väsynyt ja peloissani. Hän kohtaa minut myös silloin, kun rukoukseni on rikkonainen eikä mieleni löydä oikeita sanoja. Ehkä tärkeintä ei olekaan se, osaanko ottaa kaiken vastaan oikealla tavalla, vaan se, etten sulje sydäntäni häneltä, joka on läsnä myös odottamattomassa.

Kun nyt ajattelen omaa matkaani sairauden, tulevan leikkauksen, vanhenemisen ja muiden elämän yllättävien käänteiden keskellä, en voi sanoa oppineeni tätä kaikkea täydellisesti. En osaa vieläkään ottaa kaikkea vastaan rauhallisesti. En ymmärrä vieläkään aina, miksi jokin tapahtuu. Enkä pääse aina ensimmäisestä pelosta tai pettymyksestä nopeasti eteenpäin. Mutta ehkä jotakin on silti muuttunut. Ainakin sen olen alkanut nähdä, etteivät odottamattomat asiat välttämättä ole este hengelliselle elämälle. Päinvastoin - joskus ne ovat juuri se paikka, jossa hengellinen elämä alkaa paljastua kaikkein todellisimpana.

Sillä niin kauan, kuin kaikki käy oman tahtoni mukaan, minun on helppo kuvitella luottavani Jumalaan. Mutta vasta silloin, kun oma tahtoni murtuu todellisuuden edessä, paljastuu, mihin sydämeni oikeastaan nojaa. Ja ehkä juuri siinä alkaa hiljainen, kivulias mutta todellinen oppi: elämä ei ole minun hallinnassani, mutta se ei silti ole vailla Jumalaa.

Odottamattomat asiat tulevat edelleen. Niitä ei voi estää. Mutta ehkä niiden keskellä voi vähitellen oppia jotakin sellaista, mitä ilman ihminen jää hengellisesti pinnalliseksi. Ehkä voi oppia sävyisyyttä. Ehkä voi oppia kärsivällisyyttä. Ehkä voi oppia jättämään jotakin omasta tahdostaan Jumalan käsiin. Ja ehkä voi lopulta, edes hetkittäin, sanoa ilman katkeruutta: kiitetty olkoon Herran nimi.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
-----

Yllä olevassa kuvassa oleva Hellyyden Jumalanäidin ikoni on tullut matkaani Ateenasta vuonna 2000, jolloin elin Kreikassa. Rukousnurkassani sen yhteyteen on vuosien varrella liittynyt myös yllättäviä esineitä oman taipaleeni varrelta: ortodoksinen rukousnauha Athokselta, käsiristi Romaniasta, vanhauskoisten lestovka sekä katolinen kaularisti. Ne kertovat kukin omalla tavallaan tästä monipolvisesta matkastani moniulotteisessa maailmassa. Ne tuntuvat myös odottavan jotakin, aivan kuten ihminen itsekin usein elämänsä keskellä odottaa, kyselee ja etsii. Ehkä jollain tavoin puhuttelevin niistä on Romaniasta ystävältäni saama käsiristi, jota minä maallikkona voinen käyttää vasta kuolemani jälkeen, arkussa. Sekin muistuttaa hiljaisesti siitä, että elämä, kuolema ja toivo kulkevat tässä maailmassa rinnakkain.

HAP

Pienet pyhäköt, suuri tehtävä

 

Tsasounan kupoli.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Pyhäkköjä ei pelasteta realismilla vaan uskolla

Luin hiljattain erään nuoren miehen kirjoituksen pyhäköistä ja niiden kohtalosta, ja se lähes kauhistutti minua. Ei siksi, etteikö kirkossammekin olisi todellisia ja raskaita kysymyksiä, vaan siksi, että sen taustalla näkyi ajattelu, jossa ortodoksista kirkkoa katsotaan liian helposti lähes oudoilla ja vierailla silmillä. 

Minulle tämä ei ole vain periaatteellinen kysymys. Olen itse lähtöisin pieneltä pohjoiskarjalaiselta paikkakunnalta, kirkonkylästä, jossa ei lapsuudessani ollut tsasounaa, vaikka ortodokseja oli. Nyt siellä on tsasouna, ja ortodokseja on enemmän kuin ennen. Siksi minun on vaikea hyväksyä puhetta, jossa pienet pyhäköt nähdään ensi sijassa taakkana. Joskus juuri niistä alkaa kasvu, juuri niissä syntyy näkyvä läsnäolo, ja juuri niiden kautta ortodoksinen kirkko juurtuu paikkakunnalle syvemmin kuin osataan etukäteen aavistaakaan.

Ortodoksinen kirkko ei ole koskaan elänyt mukavuudesta. Se ei ole säilynyt sillä, että se olisi laskenut tarkasti, missä kannattaa olla läsnä ja missä ei. Se ei ole rakentunut enemmistön ajattelulle, hallinnolliselle helppoudelle tai sille periaatteelle, että vaikeista paikoista vetäydytään ensimmäisenä. Ortodoksinen kirkko on elänyt uskosta, uhrauksesta, rukouksesta ja siitä palavasta vakaumuksesta, että Kristuksen kirkon tulee olla läsnä myös siellä, missä se on pieni, köyhä, vähälukuinen ja ulkoisesti heikko.

Juuri siksi puhe pyhäköistä taakkana on hengellisesti vaarallista. Heti kun kirkko tai joku kirkon työntekijäistä alkaa katsoa tsasounia, rukoushuoneita ja kyläkirkkoja ensi sijassa rasitteina, se on jo ottanut ratkaisevan askeleen pois omasta tavastaan ymmärtää itseään. Ortodoksinen kirkko ei voi omaksua enemmistöyhteiskunnan tapaa arvioida olemassaoloa hyödyllisyyden, tehokkuuden ja vaivattomuuden perusteella. Me olemme olleet kauan vähemmistö enemmistön joukossa, ja juuri siksi meidän pitäisi tietää paremmin kuin kenenkään muun, ettei kirkon elämä voi perustua siihen, mikä on helpointa.

Pyhäkkö ei ole kuluerä vaan kirkon näkyvä sydän

Pieni pyhäkkö ei ole ortodoksisessa elämässä sivuseikka. Se ei ole koriste, sentimentaalinen muistomerkki eikä vain vanhan ajan jäännös. Se on paikka, jossa maa pyhitetään rukouksella, jossa kirkko kokoontuu, jossa ihminen sytyttää tuohuksen, jossa lausutaan muistopalvelus, toimitetaan vedenpyhitys, luetaan akatistos ja vietetään jumalanpalveluksia. Se on paikka, jossa ortodoksisuus tulee näkyväksi.

Jos tällaisia paikkoja aletaan tarkastella vain hallinnon, kulujen tai käyttöasteen näkökulmasta, pyhäkkö menettää merkityksensä paperilla jo ennen kuin se menettää merkityksensä todellisuudessa. Mutta kirkko ei elä paperilla. Kirkko elää rukouksessa, muistissa, pyhässä jatkuvuudessa ja siinä, että sen läsnäolo säilyy näkyvänä myös siellä, missä ortodokseja on vähän. Juuri vähemmistönä emme voi ajatella, että näkyvä läsnäolo olisi toisarvoista. Se on meille elinehto.

Se mikä oli totta sodan jälkeen, on totta yhä

Sotien jälkeen rakennetut pyhäköt eivät syntyneet vain käytännön tarpeesta. Ne syntyivät uskosta, uhrauksesta ja tahdosta juurtua uudelleen. Niiden pystyttäjät eivät rakentaneet vain seiniä vaan tulevaisuutta. He tiesivät, että ilman pyhäkköä ortodoksinen elämä haurastuu. He ymmärsivät, ettei kirkko säily pelkällä muistolla eikä yksityisellä tunteella. Se tarvitsee paikan, jossa usko saa näkyvän muodon.

Tuo havainto ei ole vanhentunut. Se, mikä oli silloin totta, on totta edelleen. Ihminen tarvitsee paikan, jossa hän voi kohdata pyhän. Ortodoksinen yhteisö tarvitsee paikan, jossa rukous kuuluu ja jossa kirkon elämä saa jatkua sukupolvesta toiseen. Vähemmistökirkko tarvitsee näkyviä, konkreettisia läsnäolon paikkoja jopa enemmän kuin koskaan ennen. Jos ne katoavat, katoaa paljon muutakin kuin rakennus. Samalla heikkenee muisti, jatkuvuus ja mahdollisuus siihen, että ortodoksinen elämä välittyy eteenpäin.

Valamo ei säilynyt realismilla vaan tulisieluisuudella

Tämän ymmärtämiseksi riittää, että muistamme Valamon luostarin vaiheet sodanjälkeisessä Suomessa. Valamo ei säilynyt siksi, että sen tulevaisuus olisi näyttänyt ulkoisesti turvalliselta, helpolta tai hallinnollisesti järkevältä. Se säilyi, koska oli miehiä, joilla oli kutsumus, usko ja tahto kantaa jotakin itseään suurempaa. Se säilyi, koska oli tulisieluisia munkkeja, jotka eivät ajatelleet ensi sijassa mukavuutta, keveyttä tai sitä, näyttikö kaikki inhimillisesti lupaavalta. He uskoivat, että luostarielämä kuuluu Suomeen, että rukouksen tuli on pidettävä elossa ja että pyhä paikka on varjeltava, vaikka ajat olisivat vaikeat.

Valamon kohtalo olisi voinut olla aivan toinen, jos sen säilymistä olisi katsottu vain senhetkisten realiteettien kautta. Jos olisi ajateltu vain sitä, mikä on taloudellisesti turvallista, henkilöstöllisesti helppoa tai tulevaisuuden näkymien kannalta varmaa, moni olisi voinut päätellä, ettei toivoa juuri ole. Mutta kirkon historia ei elä sellaisten laskelmien varassa. Valamo säilyi, koska joku kantoi vastuuta uskon eikä mukavuuden logiikalla.

Juuri tässä on opetus myös pyhäkköjen kohdalla. Kirkon elämä ei säily siellä, missä joku tekee kylmän arvion siitä, mikä näyttää enää kannattavalta. Se säilyy siellä, missä löytyy uskoa, intoa, vastuunkantoa ja rakkautta kirkon läsnäoloon. Jos Valamo olisi aikanaan jätetty sen varaan, mikä näytti helpoimmalta, meillä ei olisi sitä tänään sellaisena kuin se on. Sama periaate koskee myös pienempiä pyhäkköjä. Ne eivät pysy elävinä siksi, että niitä on helppo ylläpitää, vaan siksi, että joku pitää niiden olemassaoloa hengellisesti välttämättömänä.

Sydänpapit rakensivat ortodoksista Suomea

Sodan jälkeisessä Suomessa ortodoksinen kirkko ei jäänyt eloon itsestään. Se ei levinnyt uusiin ympäristöihin siksi, että olosuhteet olisivat olleet otolliset. Se säilyi ja juurtui, koska oli pappeja, joita voisi syystä kutsua sydänpapeiksi. He eivät odottaneet valmiita ratkaisuja, eivät valinneet helpointa tietä eivätkä mitanneet työtään sillä, kuinka mukavalta elämä tuntuu. He kiersivät pitkiä matkoja, toimittivat palveluksia niillekin harvoille, jotka olivat hajallaan laajoilla alueilla, rohkaisivat, kokosivat, opettivat ja rakensivat ortodoksista elämää sinne, missä sitä ei valmiiksi juuri ollut.

He tekivät pioneerityötä. He ymmärsivät, ettei pappeus ole vain virka eikä papillinen palvelu ole vain työtehtävä muiden joukossa. Se on uhrautuvaa läsnäoloa, hengellistä vastuuta ja halua palvella ortodokseja sielläkin, missä se ei ole helppoa, näkyvää tai palkitsevaa. Heidän työnsä jälkiä ovat monet pyhäköt, seurakunnalliset yhteydet ja ortodoksisen elämän versot, joita ilman suuri osa nykyisestä kirkollisesta todellisuudestamme olisi jäänyt syntymättä.

Kun mukavuus syrjäyttää lähetystyön

Juuri siksi on sanottava ääneen myös se, mikä kirkossa tuntuu joskus liian vaikealta sanoa. Pappien suhtautumisessa pappeuteen on tapahtunut muutos. Kaikki eivät enää ajattele papillista palvelua samalla tavalla kuin ne, jotka sodan jälkeen kantoivat kirkkoa harteillaan. Liian usein oman hyvän, mukavuuden ja helppouden vaatimus on noussut sille paikalle, jossa ennen oli kutsumus, uhri ja palava halu palvella ortodokseja kaikkialla.

Tämä näkyy myös siinä, miten puhutaan pienistä pyhäköistä, pitkistä välimatkoista ja hajallaan asuvista ortodokseista. Se, mikä ennen nähtiin papin tehtävänä, saatetaan nyt nähdä kohtuuttomana vaivana. Se, mikä ennen ymmärrettiin lähetystyönä ja uskollisuutena kirkon kutsulle, voidaan nyt selittää epärealistiseksi. Mutta ortodoksinen pappeus ei ole koskaan ollut mukavuuden ammatti. Se ei ole rakentunut ajatukselle, että papin tulisi toimia vain siellä, missä olosuhteet ovat suotuisat, välimatkat lyhyet ja osallistujamäärät riittävän suuret.

Jos tällainen ajattelu pääsee juurtumaan, seuraukset ovat vakavat. Silloin pienet yhteisöt jäävät ilman säännöllistä hengellistä hoitoa. Silloin pyhäkköjen hiljenemistä aletaan pitää luonnollisena. Silloin kirkon vetäytymistä ei enää nähdä tappiona vaan järkevänä sopeutumisena. Mutta juuri siinä kohtaa kirkko alkaa puhua vieraalla äänellä. Kristuksen kirkon tehtävä ei ole etsiä helpointa tietä vaan olla uskollinen kutsulleen.

Pappi ei saa odottaa, että kansa tulee valmiiksi koottuna hänen luokseen

Papillinen lähetystyö ei merkitse vain sitä, että toimitetaan palvelus silloin, kun väkeä sattuu olemaan tarpeeksi. Se merkitsee myös sitä, että pappi menee ihmisten luo, pitää yllä yhteyttä, rohkaisee, opettaa, kutsuu, kokoaa ja palvelee. Ortodoksit eivät aina elä keskuksissa eivätkä valmiiksi vahvoissa yhteisöissä. Juuri siksi he tarvitsevat papin, joka ei ajattele ensiksi omaa mukavuuttaan vaan kirkon tehtävää.

Pappi, joka alkaa odottaa, että elinvoimainen yhteisö on jo valmiiksi olemassa ennen kuin hän antaa sille aikaansa ja voimiaan, kääntää asian ylösalaisin. Yhteisöä ei aina ensin ole. Sitä rakennetaan. Sitä kannetaan. Se pidetään elossa uskollisella palvelulla, vaikka alussa olisi vain muutama ihminen, harva palvelus ja paljon tyhjyyttä ympärillä. Näin ortodoksinen kirkko on tässä maassa elänyt ennenkin. Miksi se nyt yhtäkkiä unohtaisi oman historiansa ja oman luonteensa.

Emme saa ryhtyä ajattelemaan enemmistön pussiin

Ortodoksinen kirkko on Suomessa vähemmistö. Se on tosiasia. Mutta vähemmistöasema ei ole syy vetäytyä. Se on syy pitää kiinni siitä, mikä meille on ominaista. Meidän ei tule alkaa ajatella enemmistön tavoin, enemmistön pussiin ja enemmistön asein. Meidän ei tule arvioida omaa läsnäoloamme samoilla mittareilla, joilla joku muu arvioi toimipisteverkostoaan, kiinteistömassaansa tai palvelurakennettaan. Sellainen ajattelu voi näyttää järkevältä, mutta ortodoksiselle kirkolle se on hengellisesti köyhdyttävää.

Kirkko ei ole siellä, missä sillä on helpointa olla. Kirkko on siellä, missä rukous palaa. Kirkko on siellä, missä pyhäkkö muistuttaa ihmisiä Jumalan läsnäolosta. Kirkko on siellä, missä joku vielä odottaa papin tulevan, missä joku sytyttää tuohuksen, missä joku lapsi oppii tekemään ristinmerkin. Jos kirkko alkaa vetäytyä juuri näistä paikoista, se ei ainoastaan menetä rakennuksia. Se menettää osan omasta hengellisestä rohkeudestaan.

Pyhäköt ovat ortodoksisuuden soihtuja

Pienet pyhäköt eivät ole ortodoksisuudelle ylimääräinen painolasti. Ne ovat sen hengityspaikkoja, rukouksen lampukoita ja ortodoksisuuden soihtuja. Niiden arvo ei riipu siitä, kuinka helposti ne sopivat hallinnollisiin suunnitelmiin. Niiden arvo on siinä, että ne pitävät näkyvillä kirkon läsnäoloa tässä maailmassa. Ja juuri vähemmistökirkolle tällaiset paikat ovat korvaamattomia.

Siksi kysymys ei ole vain rakennuksista. Kysymys on siitä, uskommeko yhä siihen, että ortodoksinen elämä kuuluu myös pieniin kyliin, syrjäseuduille ja paikkakunnille, joissa meitä on vähän. Uskommeko yhä siihen, että kirkon tehtävä on mennä, kantaa, kutsua ja palvella, eikä vain hallinnoida sitä, mikä vielä näyttää elinvoimaiselta. Uskommeko yhä siihen, että se mikä sodan jälkeen rakennettiin uskosta, tulee myös nyt säilyttää uskolla.

Jos uskomme, emme puhu pyhäköistä taakkana. Me puhumme niistä lahjana, vastuuna ja soihduina, joita ei sammuteta silloin, kun ympärillä pimenee. Juuri silloin niitä tarvitaan eniten.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kun paasto ei ole sitä, mitä ajatteli

 

Apostolit Luukas ja Matteus kirjoituspuuhissa Pendelin luostarin seinämaalauksessa.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Elän tällä hetkellä hieman kummallista ajanjaksoa.

Ortodoksina minun pitäisi – tai sanoisinko, voisin – nyt paastota, sillä elämme pääsiäistä edeltävää Suurta paastoa. Tänä vuonna se ei kuitenkaan ole mahdollista. Valmistaudun terveydellisistä syistä suureen operaatioon, ja siihen valmistautuminen koskee myös ruokaa. Tässä tilanteessa paasto ei yksinkertaisesti sovi suunnitelmiin.

Tämä on saanut pohtimaan, mitä paasto oikeastaan tarkoittaa silloin, kun sitä ei voi toteuttaa tavallisella tavalla.

Voisiko ratkaisu olla esimerkiksi mediapaasto? Ajatus kävi mielessä. Mutta sekään ei oikeastaan sovi omaan tilanteeseeni.

Joudun olemaan jonkin verran eristyksissä, jotta en sairastuisi juuri nyt liikkeellä oleviin ärhäköihin virustauteihin. Flunssat, norovirus ja A-influenssa kiertävät, ja niitä on syytä välttää. Elämä on siksi tällä hetkellä varsin kotikeskeistä. Ruoka tulee verkkokaupasta, ja ulkoilu tarkoittaa useimmiten pientä ajelua kaupungilla mielen virkistämiseksi. Joskus harvoin käyn kahvilla jossakin pienessä kahvilassa.

Aikaa on siis paljon.

Mutta mitä sillä ajalla tekee?

En ole erityinen television ystävä. Katson sieltä lähinnä uutiset ja joskus jonkin hyvän elokuvan. Suuri osa ajasta kuluu kuitenkin aivan muulla tavalla.

Kirjoitan.

En kirjaa, en kirjeitä enkä päiväkirjaa, vaan artikkeleja. Kirjoitan nettisivustoon, jossa toimin sisällöntuottajana ja ylläpitäjänä. Kirjoittaminen täyttää päiviä ja antaa rytmiä arkeen. Samalla se on ollut yllättävän tärkeä apu myös tunteiden vuoristorataan, joka väkisin liittyy tämän operaation odottamiseen.

Odottaminen voi olla oma taiteenlajinsa.

Tätä olen harjoitellut jo pari kolme kuukautta. Tilanne tuo joskus mieleen armeija-ajan. Sielläkin oli usein kova kiire seuraavaan paikkaan – odottelemaan.

Varsinaista mediapaastoa en siis voi oikein pitää. Kirjoittaminen tarvitsee ärsykkeitä, ajatuksia ja aiheita, ja niitä löytyy usein juuri mediasta, kun osaa etsiä.

Myös kirkko voisi tällaisessa tilanteessa olla paikka, johon mennä. Nyt se ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista. Täysi kirkko tarkoittaa samalla riskiä sairastua johonkin virukseen, ja juuri nyt sitä täytyy välttää.

Niinpä kirkko on täytynyt tuoda kotiin.

Se on tapahtunut juuri kirjoittamalla ortodoksisuutta käsitteleviä artikkeleja, tekemällä käännöksiä ja toimittamalla erilaisia tekstejä verkkoon. Huomaan samalla, että oman kirkkoni traditio on tullut näiden kuukausien aikana entistä tutummaksi.

Suurta paastoa kuvataan usein aikana, joka kutsuu ihmisiä hiljaisuuteen.

Sitä olen kyllä saanut oikein roppakaupalla. Yksineläjän elämä tarjoaa siihen luonnostaan tilaa. Hiljaisuudessakin on kuitenkin rajansa. Onneksi saan soitella ja saan videopuheluja lapsiltani ja lapsenlapsiltani. Joskus videopuheluja tulee niin lapsilta kuin ystäviltäkin ulkomaita myöten. Nekin piristävät kummasti pitkää päivää.

Usein sanotaan, että hiljaisuus antaa tilaa kuulla sen, mikä muuten helposti jää melun alle.

Se on totta.

Tilaa se on antanut – joskus ehkä liikaakin. Siksi on täytynyt olla tarkkana, ettei tuo ajoittain liika hiljaisuus ala ottaa ihmistä vangikseen.

Onneksi arjesta löytyy myös muuta täytettä päiville. Lukeminen on lisääntynyt, ja olen löytänyt hyviä kirjoja. Äänikirjoja kuunnellessa aika kuluu helposti, kuten sanotaan, kuin siivillä. Uusin kirja, Joel Haahtelan "Talvikappeli", odottaa jo vuoroaan, Mihail Šiškinin "Tulevaisuus" on vielä kesken. 

Myös monet arkiset asiat ovat saaneet uuden merkityksen. Ruoanlaitosta on tullut mukavaa vaihtelua päivään. Se ei ole enää pelkkä välttämättömyys, vaan pieni hetki, joka rytmittää arkea.

Ehkä paasto ei aina ole sitä, mitä ihminen aluksi ajattelee.

Joskus se ei ole niinkään pidättäytymistä ruoasta, vaan oppimista elämään tilanteessa, jossa elämä hidastuu väistämättä. Se voi olla odottamista, hiljaisuutta ja uudenlaista arkea.

Silloinkin paasto voi opettaa jotakin.

Ehkä juuri sitä, että Jumalan läsnäolo ei riipu siitä, missä ihminen on. Joskus kirkko löytyy täynnä olevasta temppelistä, joskus oman kodin hiljaisuudesta.

Ja joskus se löytyy siitä työstä, jota ihminen tekee – vaikka kirjoittamalla.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Osa V: Boomerin maailma on enemmän kuin otsikot

 

Pyhittäjä Serafim Sarovilainen:
“Hanki rauha, niin tuhannet ympärilläsi pelastuvat.”
(venäläinen ikoni)

Kriisipuheen varjossa

Julkinen keskustelu rakentuu yhä useammin kriisien ja kärjistysten varaan. Uutisvirta antaa helposti liian monelle pessimisti-boomerille kuvan maailmasta, joka on jatkuvasti romahtamassa, ajautumassa kohti seuraavaa sotaa, talousromahdusta tai kulttuurista repeämää. Sosiaalinen media vahvistaa tätä vaikutelmaa: algoritmit nostavat näkyviin sen, mikä herättää eniten tunteita – suuttumusta, pelkoa ja huolta.

Samalla jää helposti huomaamatta se todellisuus, jossa suurin osa ihmisistä elää. Arki ei useimmille ole jatkuvaa katastrofia, vaan työn, opiskelun, perheen, ystävyyden ja levon rytmittämää tavallista elämää. Siihen sisältyy arkista kauneutta, suhteellista rauhaa ja hyvyyden varassa pysyvää jatkuvuutta. Vaikka maailma ei ole täydellinen, se ei myöskään ole pelkkä romahduksen näyttämö.

“Herra on minun valoni ja pelastukseni – ketä minä pelkäisin?”
(Ps. 27:1, usein toistuva kirkkoveisuissa)

Hiljaiset teot kantavat

Yhteiskunta ei pysy koossa maailmalla hääräävien trumppien, macronien tai edes stubbien näyttävien tekojen ansiosta, vaan meidän oman maamme ihmisten pienten ja usein huomaamattomien eleiden ja tekojen varassa. Politiikalla on paikkansa, mutta arjen kantavat rakenteet ovat toisaalla.

Niistä ei kirjoitella sanomalehdissä. Naapuri auttaa lumitöissä, ystävä kuuntelee toisen huolta, joku antaa istumapaikan bussissa, joku maksaa kahvin tuntemattomalle. Opettaja jaksaa rohkaista oppilasta, hoitaja pysähtyy kiireen keskellä katsomaan silmiin. Hiljainen lähimmäisenrakkaus ei ylitä uutiskynnystä, mutta ilman sitä arki olisi nopeasti kestämätöntä. Yhteiskunta lepää niiden varassa, jotka eivät koskaan päädy otsikoihin.

“Missä rakkaus on, siellä Jumala on.”
(Suuren torstain ehtoopalveluksen veisu, Triodion)

Tavallisuuden lahja

Vaikka etenkin iltapäivälehtien otsikot kertovat poikkeustiloista, suurin osa elämästä on tavallista. Heräämme, teemme työmme, palaamme kotiin, laitamme ruokaa, soitamme läheiselle, käymme kaupassa. Tavallisuus ei ole tylsyyttä, vaan lahja.

Se luo turvaa ja jatkuvuutta tässä hälisevässä maailmassa, joka muuten tuntuu toisinaan arvaamattomalta ja levottomalta. Rutiinit, toistuvat juhlat, kirkkovuoden kierto, vuodenajat ja perheen yhteiset tavat rakentavat sisäistä vakautta. Juuri tavallisuuden kautta elämä kantaa. Poikkeus ei ole pysyvä tila, vaikka otsikot niin vihjaisivat.

“Anna meille rauhasi, Herra, 
sillä kaiken sinä olet meille antanut.”
(Iltapalveluksen rukous, minea)

Muistin merkitys ja sukupolvien mittasuhteet

Meitä vanhemmat sukupolvet muistuttavat, etteivät vaikeudet ole poikkeus historiassa. Vanhempiemme ja isovanhempiemme muistot sodista, pula-ajoista ja lamakausista asettavat nykyhetken historiallisiin mittasuhteisiin. He ovat nähneet todellista epävarmuutta, menetyksiä ja jälleenrakentamista.

Historia osoittaa, ettei kriisi ole koskaan ollut viimeinen sana. Sodan jälkeen on tullut rauha, romahduksen jälkeen uusi alku. Tasapaino ei aina ole täydellinen, mutta jonkinlainen seestynyt tila on toistuvasti löytynyt. Tämä ei vähättele nykyisiä haasteita, mutta se muistuttaa, että ihmiskunta on ennenkin selvinnyt. Perspektiivi synnyttää toivoa.

“Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti.”
(Pääsiäistropari, Triodion)

Yhteisöllisyys kriiseissä

Kriisitilanteissa esiin nousee yhä uudelleen yhteisöllisyys. Ihmiset auttavat toisiaan yli rajojen – poliittisten, uskonnollisten ja sosiaalisten. Luonnonkatastrofit, onnettomuudet ja poikkeustilat paljastavat usein sen, mikä ihmisessä on parasta.

Siinä missä poliitikkojen ja sodanlietsojien puhe usein jakaa, tavallisten ihmisten toiminta yhdistää. Vapaaehtoiset järjestävät apua, seurakunnat avaavat ovensa, naapurit kantavat ruokakasseja. Kriisi ei ainoastaan hajota, vaan myös kokoaa. Se muistuttaa, että yhteinen ihmisyys on syvempi kuin erimielisyydet.

“Veljet, kantakaamme toistemme kuormia.”
(Gal. 6:2, usein luettava apostoliteksti)

Pelon kaupallistaminen ja median vaikutus

Median tehtävä on kertoa poikkeavasta ja hälyttävästä, ja se on tärkeä tehtävä. Ilman tiedonvälitystä emme ymmärtäisi maailman todellisia ongelmia emmekä osaisi reagoida niihin. Samalla on kuitenkin tunnustettava, että pelkoa myös myydään.

Pelon kaupallistaminen toimii tehokkaasti: se kerää klikkauksia, herättää tunteita ja sitoo huomion. Jatkuva altistuminen uhkakuville voi kuitenkin vääristää todellisuudentajua. Ihminen alkaa elää ikään kuin kriisi olisi pysyvä perusolotila. Todellinen elämä on silti laajempi ja moniulotteisempi kuin otsikot antavat ymmärtää. Siihen mahtuu enemmän hyvyyttä, rauhaa ja rakentavaa toimintaa. Raakuutta ja vihaa huokuvat otsikot tunkevat arjessa sisimpäämme usein voimallisemmin kuin nuo hiljaiset hyvät teot, ellei ihminen tietoisesti pidä puoliaan ja opettele varomaan niitä.

“Aseta, Herra, vartio suulleni ja ovi huulteni eteen.”
(Ps. 141:3, ehtoopalveluksessa)

Hitauden ja läsnäolon arvo

Samalla olisi syytä palauttaa mieleen hitauden arvo. Sosiaalinen media palkitsee kärjekkyyttä ja nopeaa reagointia, mutta todelliset kohtaamiset syntyvät ajasta ja läsnäolosta. Kiireinen reagointi harvoin rakentaa siltoja.

Kun pysähdymme kuuntelemaan toista ilman valmista vastaväitettä, syntyy luottamusta ja keskinäistä kunnioitusta. Hitaus ei ole tehottomuutta, vaan syvyyden edellytys. Se on vastalääke jatkuvalle hälylle. Vasta hiljaisuudessa ihminen kykenee näkemään toisen kokonaisena eikä pelkkänä mielipiteenä.

“Hiljaisuudessa ja toivossa on teidän voimanne.”
(Jes. 30:15, usein siteerattu paastonajan opetuksissa)

Jatkuvuus otsikoiden takana

Suomalaisen luonnon kauneus ja vuodenaikojen kierto, taiteen voima ja arjen elämän sanaton kauneus muistuttavat, ettei maailma ole pelkkä kriisien näyttämö. Kevät tulee talven jälkeen, valo lisääntyy pimeyden keskellä, ja ihminen löytää uudelleen tasapainon.

Maailma on myös hiljaista hyvyyttä, rauhaa, viisautta ja yhteisöllisyyttä, joka nousee esiin silloin kun sitä eniten tarvitaan – ja jonka täytyy nousta esiin yhä uudestaan.

“Kunnia olkoon Jumalalle kaikesta.”
(Pyhän Johannes Krysostomoksen perinteinen rukoushuudahdus)

Otsikot kertovat hetkistä, mutta elämä rakentuu jatkumosta.
Ja juuri tuo jatkumo, tavallinen ja usein huomaamaton, kantaa meitä enemmän kuin yksikään kriisi.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

.