Ei vain opetusta vaan tekemistä

 

Romanialaisen kirkon kupolin kattomaalaukset Bukarestissa.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Näin ortodoksisuutta siirretään nuorille muualla Euroopassa

Entä Suomessa: kuinka eläväksi oman uskonnon opetus koulussa saa tulla?

Miten ortodoksinen usko ja perinne siirtyvät lapselta ja nuorelta seuraavalle sukupolvelle? Ensimmäiseksi mieleen tulee helposti uskonnonopetus: oppikirja, opettaja ja koulun oppitunti. Ortodoksisessa kirkossa eri puolilla Eurooppaa asiaa katsotaan kuitenkin paljon laajemmin. Perinne välittyy myös laulamalla, keskustelemalla, tekemällä, osallistumalla ja kirkon omassa toiminnassa tietenkin myös yhdessä rukoilemalla.

Tämä ei tarkoita, että koulu ja seurakunta olisivat sama asia. Päinvastoin niiden tehtävät on syytä erottaa toisistaan. Mutta juuri niiden rajapinnassa on kysymys, joka on Suomessa nyt erityisen ajankohtainen: miten oman uskonnon opetuksessa voidaan opettaa elävää uskonnollista perinnettä niin, ettei opetuksesta tule uskonnon harjoittamista?

Kysymys nousee esille samalla, kun Opetushallitus tarkistaa ja korjaa alakoulun ortodoksisen uskonnon Aksios-oppikirjasarjaa. Samalla taustalla kulkee vielä suurempi kysymys: onko nykyisellä oman uskonnon opetuksen mallilla Suomessa tulevaisuutta vai olemmeko vähitellen vääjäämättä menossa kohti kaikille yhteistä katsomusainetta?

Ruotsissa kirkko kokoaa nuoret myös tekemään yhdessä

Ruotsin ja koko Skandinavian ortodoksisessa metropoliittakunnassa nuorisotyötä on viime vuosina kehitetty voimakkaasti. Kesällä 2026 järjestettiin metropoliittakunnan ensimmäinen nuorten kesäleiri, jossa yhdistyivät ortodoksiseen perinteeseen tutustuminen, yhteisöllisyys, liikunta, luonto ja jumalanpalveluselämä. Näitä asioita on Suomessa käsitelty mm. Puroniemen leireillä jo vuosikymmeniä. Ruotsissa metropoliittakunnan seurakunnissa järjestetään lisäksi muun muassa ikonimaalauksen ja bysanttilaisen musiikin opetusta, ja nuorille sekä kirkkoon liittymistä harkitseville järjestetään opetusta myös verkossa.

Tässä on kuitenkin tärkeä huomata ero: kyse on kirkon omasta toiminnasta, ei Ruotsin julkisen koulun uskonnonopetuksesta.

Ruotsin koulumalli poikkeaa suomalaisesta olennaisesti. Siellä koulun uskonnonopetus on kaikille yhteistä, tunnustuskuntiin sitoutumatonta religionskunskap-opetusta. Ortodoksinen, luterilainen, muslimi tai uskonnoton oppilas opiskelee siis uskontoja samassa oppiaineessa ja samassa ryhmässä. Opetuksen tulee olla objektiivista ja moniarvoista.

Ortodoksisen identiteetin ja oman tradition syvällisempi välittäminen jää siten paljon selvemmin kodin ja kirkon tehtäväksi.

Juuri tässä Ruotsi muuttuu suomalaiselle lukijalle erityisen kiinnostavaksi. Voisiko Ruotsin malli olla joskus myös Suomen malli? Suomessakin on pitkään keskusteltu kaikille yhteisestä katsomusaineesta. Jos siihen joskus siirryttäisiin ja erilliset oman uskonnon oppimäärät poistuisivat, kysymys ei olisi ortodoksisen vähemmistön kannalta vain oppiaineen nimen muuttamisesta. Samalla muuttuisi työnjako kodin, kirkon ja koulun välillä.

Nykyisin koulu ottaa vastuuta siitä, että ortodoksinen lapsi saa järjestelmällistä opetusta oman kirkkonsa historiasta, opetuksesta, jumalanpalveluselämästä ja perinteestä. Yhteisessä katsomusaineessa ortodoksisuus olisi yksi monista käsiteltävistä uskonnoista ja katsomuksista. Silloin oman tradition syvällisempi tuntemus jäisi väistämättä nykyistä enemmän seurakunnan ja kodin varaan.

Ruotsin esimerkki osoittaa, että tällainen malli voi toimia. Se osoittaa kuitenkin samalla, kuinka tärkeäksi kirkon oma lapsi- ja nuorisotyö silloin tulee.

Suomessa olisi ennen mahdollista muutosta kysyttävä myös hyvin käytännöllinen kysymys: olisiko pienellä ortodoksisella kirkollamme kaikkialla maassamme voimavaroja ottaa vastaan se opetuksellinen vastuu, josta koulu luopuisi?

Romaniassa opitaan laulamaan kirkossa

Romaniassa lähtökohta on aivan toinen. Ortodoksisuus näkyy yhteiskunnassa ja kirkon elämässä paljon Suomea voimakkaammin. Hyvä esimerkki perinteen välittämisestä ovat lasten bysanttilaisen kirkkolaulun ryhmät.

Bukarestissa ja Iașissa jopa alakouluikäiset lapset opettelevat kirkkolaulua. Opetus ei jää harjoitushuoneeseen: lapset pääsevät vähitellen laulamaan myös jumalanpalveluksissa. Tarkoituksena ei ole ainoastaan opetella nuotteja tai sävelmiä, vaan kasvaa tuntemaan kirkon jumalanpalveluselämää ja sen musiikillista perinnettä käytännössä.

Tässä näkyy hyvin se, mitä tarkoitetaan sanomalla, ettei uskonnollinen perinne välity vain lukemalla. Lapsi oppii myös kuulemalla, laulamalla, katsomalla vanhempien toimintaa ja tekemällä itse.

Tällaista toimintaa ei kuitenkaan voi sellaisenaan siirtää suomalaiseen koululuokkaan. Se kuuluu ensisijaisesti kirkon katekeettiseen ja jumalanpalvelukselliseen elämään.

Vertailussa on lisäksi muistettava aivan olennainen ero: Romaniassa ortodoksisuus on enemmistön uskonto, Suomessa ortodoksinen kirkko on pieni vähemmistökirkko.

Tämä vaikuttaa myös siihen, millainen merkitys koulun uskonnonopetuksella voi olla lapselle. Suomessa kaikki ortodoksiset lapset eivät elä seurakunnan välittömässä läheisyydessä. Välimatkat voivat olla pitkiä, seurakunnat maantieteellisesti laajoja ja samalla paikkakunnalla voi olla vain muutama ortodoksinen lapsi. Kaikki eivät myöskään käy säännöllisesti jumalanpalveluksissa tai muussa seurakunnan toiminnassa.

Siksi ortodoksisen uskonnon oppitunti voi olla joillekin lapsille yksi harvoista paikoista, joissa omaa perinnettä käsitellään järjestelmällisesti ja jossa hän kohtaa ehkä myös muita samaan kirkkoon kuuluvia lapsia.

Koulusta ei tällä perusteella pidä tehdä seurakuntaa. Mutta vähemmistön kohdalla ei myöskään voida täysin sivuuttaa sitä, että koulun tekemillä ratkaisuilla voi olla suurempi vaikutus oman tradition tuntemiseen kuin enemmistökirkon kohdalla.

Kreikassakin raja kulkee eri kohdassa

Myös Kreikka muistuttaa siitä, ettei Euroopassa ole yhtä ainoaa uskonnonopetuksen mallia. Kreikan koulun uskonnonopetuksella on historiallisesti vahva ortodoksinen tausta, vaikka opetusta on viime vuosikymmeninä kehitetty myös uskontotieteellisempään ja uskonnollista moninaisuutta huomioivaan suuntaan. Opetuksessa on nykyisin sekä ortodoksiseen traditioon liittyviä että laajempaan uskontotietoon kuuluvia piirteitä.

Ruotsi, Suomi, Romania ja Kreikka eivät siis tarjoa neljää versiota samasta järjestelmästä. Maiden historia, kirkkojen asema, väestön uskonnollinen rakenne ja lainsäädäntö ovat erilaisia.

Siksi niitä ei pidä asettaa paremmuusjärjestykseen eikä yhden maan mallia voi yksinkertaisesti kopioida toiseen. Niitä kannattaa kuitenkin käyttää peilinä, kun pohdimme, mitä omalta suomalaiselta järjestelmältämme haluamme.

Suomessa opetetaan omaa uskontoa – mutta sitouttamatta

Suomen malli on eurooppalaisittain kiinnostava välimuoto. Meillä ei toistaiseksi ole Ruotsin tavoin vain yhtä kaikille yhteistä uskontoja käsittelevää oppiainetta, vaan oppilas voi opiskella oman uskontonsa mukaista oppimäärää. Ortodoksisella uskonnolla on siis oma opetussuunnitelmansa ja oma oppimääränsä.

Samalla koulun opetus on uskonnollisesti sitouttamatonta.

Nämä kaksi asiaa on kyettävä sovittamaan yhteen.

Sitouttamattomuus tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei opettajan tehtävä ole saada lasta uskomaan kirkon opetukseen tai velvoittaa häntä rukoilemaan. Koulun uskonnontunti ei ole seurakunnan kerho eikä jumalanpalvelus.

Mutta sitouttamattomuus ei tarkoita sitä, ettei uskonnollista elämää voisi opiskella varsin läheltä.

Opetushallitus itse toteaa, että uskontoon perehtymiseen kuuluu uskonnonharjoittamisen muotoihin ja tapoihin tutustuminen. Rukouksiin, virsiin ja uskonnollisiin toimituksiin tutustuminen kuuluu uskonnonopetukseen. Oppilas voi esimerkiksi käydä kirkossa ja seurata uskonnollista toimitusta ilman, että hänen edellytetään itse osallistuvan uskonnon harjoittamiseen.

Tämä ero on tärkeä.

Rukouksen opettaminen ei ole sama asia kuin oppilaan velvoittaminen rukoilemaan.

Samoin ristinmerkistä voidaan opettaa, miten ja miksi ortodoksi sen tekee, vaikka ketään ei velvoiteta tekemään sitä uskonnollisena harjoituksena. Troparia voidaan kuunnella ja tutkia. Ikonia voidaan tarkastella myös sen uskonnollisen merkityksen kautta eikä vain taide-esineenä. Liturgiasta voidaan opettaa niin perusteellisesti, että lapsi ymmärtää, mitä kirkossa tapahtuu.

Muuten vaarana olisi kummallinen lopputulos: lapselle opetettaisiin hänen omaa uskontoaan, mutta samalla varottaisiin tulemasta liian lähelle sitä, mitä tuo uskonto todellisuudessa on.

Aksios nosti rajan näkyviin

Juuri tähän keskusteluun liittyy Aksios-oppikirjasarjan nykyinen tarkistaminen.

Opetushallitus veti Aksios 1–6 -materiaalit pois myynnistä keväällä 2026. Sen mukaan kirjoissa on ollut opetussuunnitelmaan nähden liian uskonnollisesti sitouttavia sisältöjä. OPH on maininnut esimerkiksi oppilaan ohjaamisen uskonnon harjoittamiseen, julistavaksi tulkittavan kielen, oppilaan uskonnollisuudesta tehdyt oletukset sekä oppituntien alkuun tai loppuun tarkoitetut rukoukset.

Opetushallituksen mukaan muutokset ovat Aksios-sarjassa pääosin sanamuotojen korjauksia. Kirkon oppi, perinteet, käytänteet, juhlat, pyhät ja ikonit säilyvät edelleen opetuksen sisältöinä.

Tästä huolimatta keskustelu on tarpeellinen.

Kyse ei tarvitse olla siitä, saako koulussa rukoilla. Opetuksen sitouttamattomuuden vaatimus antaa tähän jo varsin selkeän lähtökohdan.

Vaikeampi ja kiinnostavampi kysymys kuuluu:

Kuinka sisältäpäin ortodoksista uskontoa voidaan opettaa ilman, että opetus muuttuu sitouttavaksi?

Ja yhtä tärkeä on kysymyksen toinen puoli:

Kuinka etäiseksi ortodoksinen traditio voidaan opetuksessa tehdä, ennen kuin oman uskonnon opetuksesta katoaa jotain olennaista?

Entä jos oma uskonto joskus katoaisi koulusta?

Yhteisestä katsomusaineesta keskusteltaessa kannattaa pohtia myös yhtä epämukavampaa tulevaisuuden mahdollisuutta. Ei siksi, että se olisi välttämättä toteutumassa, vaan siksi, että mahdollisen uudistuksen seurauksia on arvioitava myös pienen vähemmistön näkökulmasta.

Jos ortodoksisen uskonnon oma oppimäärä joskus poistuisi, ortodoksisuutta opettaisi yhteisessä katsomusaineessa opettaja, jonka tehtävänä olisi käsitellä useita uskontoja ja maailmankatsomuksia. Hänen oma uskonnollinen taustansa voisi olla luterilainen, ortodoksinen, jonkin muun uskonnon mukainen tai täysin uskonnoton.

Opettajan oma vakaumus ei tietenkään ratkaise sitä, pystyykö hän opettamaan ortodoksisuudesta asiallisesti. Ammattitaitoinen ja riittävän hyvin koulutettu luterilainen tai uskonnoton opettaja voi opettaa ortodoksisuutta erinomaisesti. Vastaavasti ortodoksitausta yksin ei tee kenestäkään hyvää opettajaa.

Varsinainen kysymys on osaamisessa ja näkökulmassa.

Kuka huolehtisi siitä, että pieni vähemmistöuskonto esitellään oikein ja myös sen omista lähtökohdista?

Jos opettajan ortodoksisuuden tuntemus olisi vähäistä, vaarana ei ehkä ensimmäiseksi olisi tietoinen käännyttäminen. Todennäköisempi ongelma olisi paljon hienovaraisempi: ortodoksisuutta alettaisiin tiedostamatta selittää enemmistöuskonnon käsitteillä ja lähtökohdista.

Silloin se, mikä luterilaisessa suomalaisessa kulttuurissa tuntuu neutraalilta ja itsestään selvältä, saattaisikin ortodoksisesta näkökulmasta olla vain yksi tapa ymmärtää kristinuskoa.

Tästä voisi syntyä myös ristiriitoja. Jos ortodoksinen oppilas tai hänen vanhempansa kokisivat, että koulussa omaa kirkkoa kuvataan väärin, vähätellään sen opetusta tai esitetään enemmistökirkon näkemykset huomaamatta normina, syytöksiä uskonnollisesta vaikuttamisesta tai jopa käännyttämisestä voisi syntyä ilman, että opettajalla olisi ollut minkäänlaista käännyttämistarkoitusta.

Tämä ei ole yhteisen katsomusaineen väistämätön seuraus eikä peruste epäillä eri vakaumuksia edustavien opettajien ammattietiikkaa. Se on kuitenkin todellinen kysymys, johon pitäisi vastata ennen, jos nykyisestä oman uskonnon opetuksesta joskus päätettäisiin luopua.

Vähemmistön näkökulmasta yksi mahdollisen uudistuksen tärkeimmistä kysymyksistä olisi siksi opettajien koulutus: miten varmistetaan riittävä ortodoksisen tradition tuntemus silloin, kun samalla opettajalla pitäisi olla hallussaan suuri määrä muitakin uskontoja ja katsomuksia?

Oman uskonnon pitäisi näyttää omalta uskonnolta

Jos ortodoksisen uskonnon oppikirjasta poistetaan kehotus yhteiseen rukoukseen, voidaan perustellusti sanoa, että koulun ja uskonnon harjoittamisen rajaa selvennetään.

Mutta aivan eri asia olisi, jos samalla alettaisiin varoa itse ortodoksisen tradition esittämistä sen omista lähtökohdista.

Ortodoksisuudessa uskonto ei ole vain joukko tietoja. Siihen kuuluvat ikonit, rukoukset, kirkkovuosi, paasto, pyhät, kirkkolaulu, jumalanpalvelukset, eleet ja tavat. Jos näistä kerrotaan vain ulkopuolisen tarkkailijan kielellä, jotain olennaista saattaa kadota.

Koulun ei tarvitse sanoa lapselle: sinun pitää uskoa näin.

Sen pitäisi kuitenkin voida sanoa:

Ortodoksinen kirkko opettaa näin. Tästä tämä tapa tulee. Tämän vuoksi ortodoksit tekevät näin. Tällainen rukous kuuluu tähän tilanteeseen. Tällainen veisu lauletaan tässä jumalanpalveluksessa.

Tällainen opetus ei vielä tee oppilaasta uskonnon harjoittajaa. Se auttaa häntä ymmärtämään, mitä ortodoksisuus on.

Tässä on ehkä yksi koko keskustelun tärkeimmistä eroista. Uskonnollinen sitouttamattomuus ei edellytä sitä, että kaikkia uskontoja tarkastellaan mahdollisimman kaukaa. Se edellyttää sitä, ettei oppilasta velvoiteta uskomaan tai harjoittamaan uskontoa.

Sitouttamattomuus ei saisi merkitä juurettomuutta

Kun katsomme Ruotsin nuorisoleirejä, Romanian lapsikuoroja tai muiden ortodoksisten maiden käytäntöjä, niiden toimintaa ei pidä vaatia suomalaisen koulun uskonnontunnille.

Ne osoittavat kuitenkin jotakin tärkeää: uskonnollinen perinne säilyy vain, jos seuraava sukupolvi pääsee riittävän lähelle sitä ymmärtääkseen, mistä siinä on kysymys.

Koti ja seurakunta kantavat ensisijaisen vastuun elävästä uskosta, yhteisestä rukouksesta ja jumalanpalveluselämään kasvamisesta. Koulu ei voi eikä sen pidä korvata niitä.

Suomessa on kuitenkin muistettava ortodoksisen kirkon vähemmistöasema. Kirkkoja ja seurakunnallista toimintaa ei ole kaikkialla lähellä, ja pienelle osalle lapsista koulun UO-tunti voi olla tärkeä kohtaamispaikka oman tradition kanssa.

Suomalainen järjestelmä on tähän asti tehnyt toisenlaisen valinnan kuin Ruotsi. Meillä opetetaan edelleen omaa uskontoa. Silloin on kohtuullista kysyä, mitä sana oma tässä tarkoittaa.

Jos Suomi joskus siirtyisi kaikille yhteiseen katsomusaineeseen, Ruotsin esimerkki osoittaa yhden mahdollisen suunnan. Samalla sen pitäisi pakottaa ortodoksinen kirkko pohtimaan hyvin vakavasti, miten lasten ja nuorten uskonnollisen tradition tuntemus turvattaisiin tilanteessa, jossa koulu ei enää antaisi siihen nykyisen kaltaista opetusta.

Se olisi paljon suurempi muutos kuin yhden kouluaineen uudistaminen.

Niin kauan kuin lapsi kuitenkin opiskelee ortodoksista uskontoa, opetuksen pitäisi antaa hänelle sellaiset tiedot ja valmiudet, että hän tunnistaa oman kirkkonsa perinteen ja ymmärtää sen kieltä, tapoja ja ajattelua – riippumatta siitä, kuinka uskonnollinen hän itse tai hänen perheensä on.

Ehkä tämän keskustelun tärkein periaate voidaan siksi sanoa lyhyesti:

Sitouttamattomuus ei saa tarkoittaa juurettomuutta.

Koulun ei pidä kasvattaa oppilaasta ortodoksia. Mutta niin kauan kuin oppiaineen nimi on ortodoksinen uskonto, sen pitää uskaltaa opettaa, mitä ortodoksisuus todella on.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Lähteitä:

* Opetushallitus: Aksios- ja Salam-oppimateriaalien korjauksia koskeva taustatieto sekä Opetushallituksen ohjeistus uskonnonopetuksesta ja uskonnonharjoittamisen muotoihin tutustumisesta.
* Orthodox Times: Ruotsin ja muun Skandinavian metropoliittakunnan nuoriso- ja katekeettinen toiminta sekä kesäleiri 2026.
* Orthodox Times: lasten bysanttilaisen kirkkolaulun opetus Romaniassa.
* Oxford Journal of Law and Religion: Ruotsin kaikille yhteisen, tunnustuskuntiin sitoutumattoman uskonnonopetuksen tarkastelu.
* Kiciński & Bider: Orthodox Religion Teaching in a Public School in the Greek Republic (2025), Kreikan uskonnonopetuksen nykyisen oikeudellisen ja opetuksellisen aseman tarkastelu.

Lapsi ei aloita kouluvuotta yksin

 

Lapsuuteni aikainen oma kirkkoni Ilomantsissa.

Elokuussa tuhannet lapset eri puolilla Suomea aloittavat uuden kouluvuoden. Joku kulkee ensimmäistä kertaa koulun ovesta sisään, toinen palaa tuttuun luokkaan kesäloman jälkeen. Repussa ovat kirjat, kynät ja muut koulutarvikkeet, mutta mukana kulkee myös odotuksia, jännitystä, iloa ja epävarmuutta. Ortodoksilapselle koulun alkuun voi liittyä vielä yksi erityinen ulottuvuus: hän kuuluu Suomessa uskonnolliseen vähemmistöön.

Monessa koulussa ortodoksinen oppilas on luokkansa ainoa ortodoksi tai yksi vain muutamasta. Ortodoksisen uskonnon opetusryhmä voi olla pieni, ja opetusta järjestetään siellä missä siihen löytyy sopiva tila. Omassa lapsuudessani Joensuun lyseon uskonnontunnit pidettiin vanhassa koulun kirjastossa isä Olavin ohjauksessa muiden oppilaiden opiskellessa luokissa. Ratkaisu saattoi olla käytännön sanelema, mutta muistoon liittyy jotakin kaunista: ympärillämme oli suuri määrä kirjoja, osa vanhojakin, ja niiden keskellä pieni ortodoksinen ryhmä kokoontui omalle tunnilleen. Pienuudessa ei silloin välttämättä ollut mitään kielteistä. Se oli yksinkertaisesti meidän tapamme käydä uskonnontunnilla.

Pohjois-Karjalassa ja etenkin ihan rajan pinnassa asuville ortodoksina oleminen oli ehkä monella tavalla helpompaa kuin sellaisilla alueilla Suomessa, joissa ortodokseja oli vielä vähemmän. Ortodoksisuus kuului alueen historiaan ja elämään, eikä omaa kirkkoa tai sen tapoja tarvinnut jatkuvasti selittää ympärillä oleville. Pohjanmaalla tai monilla muilla paikkakunnilla kokemus saattoi olla toisenlainen. Suomessa ortodoksilapsen arki onkin aina riippunut paljon siitä, missä hän sattuu asumaan.

Vähemmistöön kuuluva lapsi tarvitsee ympärilleen yhteisön

Vaikka ortodoksisuus oli Pohjois-Karjalassa tuttua, kirkko ei silti välttämättä silloin ollut lähellä. Kotoa Ilomantsin kirkkoon saattoi olla useita kymmeniä kilometrejä, eikä sinne päästy kovin usein. Välimatka vaikutti siihen, kuinka säännöllisesti ortodoksisiin jumalanpalveluksiin oli mahdollista osallistua.

Kirkko tuli kuitenkin myös ihmisten luo. Pappi saattoi saapua omalle paikkakunnalle toimittamaan jumalanpalveluksen esimerkiksi koululla. Juuri tällaiset muistot kertovat jotakin olennaista suomalaisesta ortodoksisuudesta. Seurakunta ei ole aina tarkoittanut sitä, että ihmiset kokoontuvat joka sunnuntai samaan kirkkoon. Pitkien välimatkojen maassa papit, kanttorit ja muut seurakunnan työntekijät ovat kulkeneet sinne, missä ortodoksit asuvat.

Tämä näkökulma on tärkeä edelleen. Lapsi ei aloita kouluvuotta yksin. Hänen ympärillään ovat perhe, opettajat, uskonnonopettaja, seurakunta ja koko yhteisö. Erityisesti silloin, kun oma kirkko on kaukana ja ortodokseja on vähän, näiden yhteyksien merkitys kasvaa. Minulla kävi lisäksi satumaisen hyvä tuuri: kaksi omista silloisen kansakoulun opettajistani oli ortodokseja. Ikuinen muisto Raisalle ja Tyynelle kuin myös isä Olaville! 

Koti, koulu ja seurakunta kantavat yhdessä

Suomalaisessa ortodoksisuudessa kodin merkitys on suuri, koska seurakuntaelämän mahdollisuudet vaihtelevat eri puolilla maata. Jos kirkkoon on pitkä matka, lapsen suhde kirkkoon ei voi rakentua vain siellä vietetyn ajan varaan. Kotona opitaan vähitellen, että rukous, ristinmerkki, juhlat ja kirkolliset tavat kuuluvat tavalliseen elämään. Usein pienet ja toistuvat asiat muodostavat lapselle kokemuksen siitä, ettei ortodoksisuus ole vain oppitunnin aihe tai harvinainen kirkkomatka, vaan osa omaa elämää.

Myös ortodoksisen uskonnon opetus voi olla paljon enemmän kuin yksi oppiaine muiden joukossa. Pienessä ryhmässä lapsi kohtaa toisia, jotka tuntevat saman kirkollisen tradition. Hän saa kysyä, oppia ja vähitellen ymmärtää, mihin hän kuuluu. Uskonnonopettaja voi samalla olla yksi niistä aikuisista, joiden kautta yhteys kirkkoon tulee osaksi tavallista kouluviikkoa.

Seurakunnalla on tässä oma vastuunsa. Kaikki perheet eivät pääse kirkkoon usein, eivätkä pitkät välimatkat ole kadonneet mihinkään. Siksi seurakunnan on tärkeää löytää myös niitä lapsia ja perheitä, jotka asuvat kaukana kirkoista ja seurakunnan keskuksista. Joskus jumalanpalvelus koululla, seurakunnan vierailu tai muu yksinkertainen kohtaaminen voi tehdä kirkon paljon läheisemmäksi kuin kilometrit kartalla antavat ymmärtää.

Koulussa opitaan myös ihmiseksi

Uuden kouluvuoden alkaessa huomio kiinnittyy helposti oppikirjoihin, lukujärjestyksiin, arvosanoihin ja koulumenestykseen. Ne ovat tärkeitä, mutta koulun tehtävä ei tyhjene niihin. Koulussa pitäisi oppia myös hyvyyttä, kauneutta, hyveitä, toisten kunnioittamista ja lähimmäisenrakkautta.

Niitä harjoitellaan joka päivä siinä, miten toisia kohdellaan. Hyvyyttä opitaan, kun yksin jäävä huomataan. Toisten kunnioittamista siinä, että erilaiselle ihmiselle annetaan tilaa olla oma itsensä. Lähimmäisenrakkaus näkyy siinä, että toista autetaan, kiusattua puolustetaan ja oma väärä teko uskalletaan tunnustaa.

Tässä myös aikuiset ovat oppilaita. Lapsi oppii paljon siitä, mitä hän näkee ympärillään. Kristillistä kasvatusta ei voi jättää yksin koulun, uskonnonopettajan tai seurakunnan tehtäväksi. Koti, koulu ja kirkko kasvattavat lasta yhdessä, kukin omalla tavallaan.

Uusi alku kuuluu koko yhteisölle

Syyskuun ensimmäisenä päivänä alkaa ortodoksisen kirkon uusi kirkkovuosi. Koulun alku ja kirkkovuoden alku osuvat lähelle toisiaan, ja niissä on sama uuden alun ajatus. Koululainen kohtaa uusia asioita ja kasvaa tiedossa ja taidoissa. Kirkko puolestaan aloittaa uuden vuosikierron ja kutsuu meitä kasvamaan Kristuksen seuraamisessa.

Kumpaakaan matkaa ei ole tarkoitettu kuljettavaksi yksin. Ortodoksilapsi tarvitsee vanhempia, opettajia, ystäviä ja seurakuntaa, erityisesti silloin, kun oma kirkko on kaukana tai ympärillä on vain vähän muita ortodokseja.

Suomalaisessa ortodoksisuudessa välimatkat ovat usein olleet pitkiä ja joukot pieniä. Silti kirkon elämä on löytänyt tiensä kyliin, kouluihin ja koteihin. Sama tehtävä jatkuu yhä. Kun lapsi nostaa koulurepun selkäänsä ja lähtee kohti uutta kouluvuotta, hänen pitäisi voida tietää, ettei hän kulje yksin. Hänen ympärillään on yhteisö, jonka tehtävä on auttaa häntä kasvamaan sekä ihmisenä että oman kirkkonsa jäsenenä.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmai.com

Miksi tekoäly pelottaa?

 

Tekoälyn näkemys minusta.
Pyysin tekoälyä tekemään kuvan, joka tekoälyn mielestä parhaiten kuvaa tämän blogin kirjoittajaa.
Tällainen harhainen kuva siitä tuli. Minut tuntevat eivät varmasti tunnista.

Tekoäly herättää voimakkaita tunteita. Toisille se on hyödyllinen työväline, toisille uhka, ja joillekin se näyttäytyy lähes pahuuden välineenä, jopa jonakin paholaisen toimintaan rinnastuvana asiana. Tällaisessa suhtautumisessa ei enää pelätä vain työpaikkojen katoamista, valeuutisia tai teknologian väärinkäyttöä. Pelon kohteena on itse tekoäly, ikään kuin se olisi itsenäinen voima, joka vähitellen ottaa vallan ihmiseltä.

Yksi syy pelkoon lienee yksinkertainen: emme vielä tunne tekoälyä kovin hyvin. Kun emme tiedä, miten jokin toimii tai mihin kaikkeen sitä voidaan käyttää, mielikuvitus täyttää helposti tiedon jättämät aukot. Tekoäly näyttää sitäkin salaperäisemmältä, koska sen kanssa voi keskustella. Se vastaa sujuvasti, selittää asioita ja kirjoittaa vakuuttavan kuuloisesti. Siksi sille tulee helposti annettua ominaisuuksia, joita sillä ei todellisuudessa ole.

Uutta on pelätty ennenkin

Tässä ei ole mitään aivan uutta. Uudet teknologiat ovat ennenkin herättäneet voimakasta vastustusta. Erityisen kiinnostava esimerkki on internetin ja kirkkojen suhde. Internetiin suhtauduttiin sen yleistymisen alkuvaiheessa monissa kirkollisissa piireissä - Suomessakin - hyvin epäluuloisesti. Verkko nähtiin paikkana, jossa levisivät pornografia, valheet, harhaopit ja kaikenlainen hengellisesti vahingollinen sisältö. Huolissa oli paljon aihettakin.

Internet ei kuitenkaan kadonnut, eikä kirkko jäänyt sen ulkopuolelle. Nyt seurakunnilla, hiippakunnilla, luostareilla ja kirkollisilla järjestöillä on verkkosivuja ja sosiaalisen median kanavia. Jumalanpalveluksia välitetään verkossa, kirkollista opetusta julkaistaan internetissä ja ihmiset etsivät sieltä tietoa uskosta siinä missä muistakin elämän asioista. Väline, johon ensin saatettiin suhtautua uhkana, otettiin vähitellen myös kirkon omaan käyttöön.

Ehkä tekoälyn kanssa tapahtuu jotakin samanlaista. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki uusi pitäisi hyväksyä kritiikittä. Internetin ongelmat eivät kadonneet sillä, että kirkko alkoi käyttää sitä. Samoin tekoälyn vaarat eivät katoa sillä, että opimme käyttämään tekoälyä. Mutta uusi väline ei myöskään muutu pahaksi vain siksi, että sitä voidaan käyttää pahaan.

Tekoäly ei ole niin kaikkitietävä kuin kuvittelemme

Tekoälystä puhuttaessa jää mielestäni liian vähälle huomiolle yksi olennainen asia: tekoälykin erehtyy. Se tekee virheitä, ymmärtää väärin ja toisinaan suorastaan "luulee liikoja itsestään". Se voi antaa hyvin vakuuttavan vastauksen kysymykseen, johon sillä ei oikeastaan ole kunnollista vastausta. Se voi keksiä olemattomia lähteitä, yhdistellä asioita väärin tai väittää todeksi jotakin, mikä ei pidä paikkaansa.

Tämä on tärkeää ymmärtää juuri siksi, että tekoälyn tapa kirjoittaa on niin vakuuttava. Ihminen helposti ajattelee, että sujuva vastaus on myös oikea vastaus. Ei ole. Tekoälyä ei pidä kohdella erehtymättömänä tietäjänä, vaan työvälineenä, jonka tuottamaa tietoa täytyy arvioida ja tarvittaessa - tai mieluummin ehkä aina - tarkistaa.

Tässä mielessä tekoälyn tunteminen voi jopa vähentää sen pelottavuutta. Kun sitä käyttää, huomaa nopeasti, ettei vastassa ole kaikkitietävä koneäly, vaan joskus hämmästyttävän taitava ja toisinaan hämmästyttävän erehtyvä järjestelmä.

Paha ei ehkä olekaan koneessa

Tekoälyä voidaan käyttää väärin. Sen avulla voidaan huijata, väärentää kuvia ja ääntä, levittää valheita ja manipuloida ihmisiä. Nämä ovat todellisia vaaroja, eikä niitä pidä vähätellä. Mutta silloin kannattaa kysyä, missä paha oikeastaan sijaitsee.

Tekoäly ei itsestään päätä huijata vanhusta tai tehdä toisesta ihmisestä väärennettyä kuvia tai videota. Ihminen päättää käyttää sitä siihen. Sama väline voi auttaa opiskelussa, kääntää tekstiä, selittää vaikean asian tai auttaa ihmistä työssään.

Siksi myös kristillisestä näkökulmasta kiinnostavampi kysymys saattaa olla jokin muu kuin se, onko tekoäly itsessään hyvä vai paha. Olennaisempaa on kysyä, miten ihminen sitä käyttää ja mitä sen käyttäminen tekee ihmiselle. Luovummeko oman järkemme käyttämisestä? Uskommeko kaiken, mitä kone meille kertoo? Käytämmekö sitä valheeseen, laiskuuteen ja toisten hyväksikäyttämiseen vai välineenä, joka voi oikein käytettynä palvella hyvää?

Ehkä suurin virhe olisi tehdä tekoälystä joko pelastaja tai paholainen. Se ei ole kumpikaan. Se on voimakas, ihmisen rakentama ja edelleen hyvin epätäydellinen väline.

Siksi sitä ei ehkä kannata ensimmäiseksi pelätä. Sitä kannattaa oppia tuntemaan. Vasta silloin pystymme paremmin erottamaan sen todelliset vaarat niistä peloista, jotka olemme itse rakentaneet sen ympärille.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kirkko säilyi, koska se meni ihmisten luo

Ikoni lasten analogilla Mikkelin Pyhän 
ylienkeli Mikaelin kirkossa.
(Valokuva: Hannu Pyykkönen)

Mitä Amerikan ortodoksinen leirityö ja Suomen jälleenrakennuskausi voivat opettaa meille tulevaisuudesta?

Amerikan kreikkalaisen ortodoksisen arkkihiippakunnan Orthodox Observer -lehden elokuussa 2026 julkaisemassa kirjoituksessa pohditaan kysymystä, joka on paljon suurempi kuin leiritoiminta. Kysymys kuuluu: kuinka ortodoksinen usko siirretään seuraavalle sukupolvelle maailmassa, joka muuttuu jatkuvasti?

Amerikkalainen vastaus on kiinnostava. Uskon säilymistä ei ole jätetty yksinomaan perheen, sunnuntain liturgian tai uskonnollisen tiedon varaan. Nuorille on tietoisesti rakennettu ympäristöjä, joissa ortodoksisuus voidaan kokea elävänä todellisuutena. Kreikkalaisen ortodoksisen arkkihiippakunnan Ionian Village ja 17 muuta seurakuntien ja metropoliittakuntien leiriohjelmaa kokoavat vuosittain noin 4 400 nuorta. Leireillä rukous, jumalanpalvelukset, opetus, ystävyys, palvelu ja tavallinen yhdessäolo kuuluvat samaan elämään. Artikkeli nimittää tällaista ympäristöä tarkoitukselliseksi kristilliseksi yhteisöksi.

Ajatus kuulostaa amerikkalaiselta, mutta oikeastaan me suomalaiset ortodoksit tunnemme sen hyvin.

Olemme tehneet saman kerran aikaisemmin.

Ja ehkä juuri siksi meidän pitäisi nyt katsoa omaa historiaamme tarkemmin.

Kun kirkolta vietiin melkein kaikki

Ennen toista maailmansotaa Suomen ortodoksisen kirkon toiminnan painopiste oli Karjalassa. Ortodokseja oli toki Helsingissä, Viipurissa ja muuallakin Suomessa, mutta suuri osa kirkon väestöstä, seurakunnista, pyhäköistä ja historiallisesta elämänpiiristä sijaitsi idässä.

Sotien ja alueluovutusten seurauksena kirkko menetti noin 90 prosenttia materiaalisesta omaisuudestaan. Raja jäi 18 seurakunnan ja neljän luostarin, Valamon, Lintulan, Konevitsan ja Petsamon, väliin. Ortodoksinen väestö hajosi evakkoina eri puolille Suomea. 1950-luvulla perustettiin 14 uutta seurakuntaa, rakennettiin valtion varoin 13 kirkkoa ja kymmeniä rukoushuoneita. Näin syntyi vähitellen koko maan kattava ortodoksinen seurakuntaverkosto.

Mutta rakennukset eivät ratkaisseet vaikeinta ongelmaa.

Ortodoksit olivat joutuneet paikkakunnille, joilla ortodoksisuutta tunnettiin vähän ja jossa siihen saatettiin suhtautua epäluuloisesti tai suorastaan vihamielisesti. Moni joutui peittelemään uskontoaan. Seka-avioliitot yleistyivät. Lapsia kastettiin toiseen kirkkoon. Ortodoksisia tapoja jäi pois käytöstä. Sosiaalinen paine saattoi tehdä omasta uskosta taakkana koetun asian.

Kirkon olisi ollut täysin mahdollista kuihtua muutamassa sukupolvessa.

Niin ei tapahtunut.

Se ei kuitenkaan johtunut pelkästään siitä, että jälleenrakennuslaki toi uusia kirkkoja uusille paikkakunnille. Arkkipiispa Paavalista kirjoitetussa kuvauksessa todetaan osuvasti, että papisto kantoi huolta siitä, säilyisikö hajalle joutunut ortodoksinen väestö uskollisena uskonperinnölleen. Uudet temppelit olivat vasta ”puoli voittoa”.

Toinen puoli oli ihminen.

Tämä historia ei ole minulle vain historiaa

Minulle tämä kaikki ei ole vain kirkon historiaa, jota katselen vuosikymmenten päästä.

Olen evakkoisän lapsi.

Kasvoin sodan jälkeisessä  Suomessa aikana, jolloin ortodoksisuus saattoi yhä tehdä lapsesta tai nuoresta ympäristön silmissä oudon linnun. Sana ”ryssän penska” ei ollut historiallisesta tutkimuksesta löytyvä ilmaus, vaan jotakin, minkä saattoi kuulla omasta itsestään. Negatiivista palautetta saattoi tulla ikätovereilta, mutta joskus myös sellaiselta taholta, jolta olisi odottanut aivan muuta. Omalla kohdallani sitä tuli jopa oppikoulun opettajalta.

Silloin kysymys ei ollut teoreettinen.

Hävetäkö uskontoaan vai ei?

Yrittääkö olla huomaamaton, jättääkö kertomatta olevansa ortodoksi, vai pitääkö kiinni siitä, mikä itselle ja omalle perheelle kuuluu?

Minun kohdallani kävi ehkä hieman nurinkurisesti. Ne, jotka yrittivät tehdä ortodoksisuudestani jotakin hävettävää, vahvistivatkin identiteettiäni. Jos tarkoitus oli saada minut epäilemään omaa taustaani ja kirkkoani, vaikutus oli päinvastainen. Mitä enemmän sitä arvosteltiin, sitä selvemmin tiesin, etten halunnut luopua siitä.

Mutta tällaisesta ei pidä tehdä sankaritarinaa eikä kasvatuksellista menetelmää.

Kaikki lapset ja nuoret eivät reagoi torjuntaan samalla tavalla. Yksi puolustautuu. Toinen vaikenee. Kolmas yrittää sulautua ympäristöönsä niin täydellisesti kuin mahdollista. Neljäs saattaa etääntyä kirkosta, koska ei halua olla erilainen.

Juuri siksi kirkon tehtävä ei voi olla odottaa, osoittautuuko nuori riittävän vahvaksi kestämään ulkopuolisen paineen.

Kirkon tehtävä on antaa hänelle yhteisö, jossa hänen ei tarvitse hävetä.

Kun ajattelen omaa kokemustani nyt, ymmärrän ehkä paremmin myös sodanjälkeisen kirkon työn merkitystä. Leiri, kerho, uskonnonopettaja, pappi, toinen ortodoksinen nuori tai turvallinen ortodoksinen aikuinen saattoi olla paljon enemmän kuin yksi toiminto muiden joukossa.

Hän saattoi olla vastaus nuoren hiljaiseen kysymykseen:

Olenko minä todella yksin tällaisena?

Nuoria ei jätetty yksin

Ortodoksisten Nuorten Liitto (ONL) oli perustettu jo maaliskuussa 1943 Sortavalassa. Sen syntyhistoriaa lukiessa hätkähdyttää, kuinka ajankohtaiselta keskustelu kuulostaa yli kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin.

Taustalla oli ymmärrys siitä, kuinka vaikeaa nuoren on olla pienen uskonnollisen vähemmistön jäsen enemmistön keskellä. Tarkoituksena oli auttaa ortodoksista nuorta tuntemaan oman kirkkonsa hengelliset rikkaudet ja olemaan ortodoksi pystypäin, ei häveten.

Keinoiksi eivät muodostuneet pelkästään oppitunnit. Syntyi kerhoja, opintopiirejä, retkiä, leirejä ja yhteisiä juhlia. Kerhotoiminnan ohjaajat kiersivät perustamassa uusia ryhmiä. Kun Karjala sitten menetettiin ja ortodoksinen nuoriso hajaantui ympäri Suomea, tästä työstä tuli vielä tärkeämpää. Omaan elämääni paljon vaikuttanut isä Erkki Piiroinen kuvasi myöhemmin kirjoissaan ja puheissaan, kuinka nuoria koottiin kerhoihin ja leireille juuri tilanteessa, jossa kirkon aineelliset rakenteet olivat menneet.

Kiertävällä työllä oli aivan erityinen merkitys. Uudessa tilanteessa ei voitu olettaa, että ortodoksinen lapsi tai nuori asui kirkon vieressä tai että samassa kylässä olisi ollut suuri joukko muita ortodokseja. Jos yhteisöä ei ollut valmiina, sitä oli rakennettava.

Ihmiset oli löydettävä.

Heidän luokseen oli mentävä.

Nuoria oli koottava yhteen myös pitäjien, kuntien ja seurakunnallisten keskusten ulkopuolelta. Kerho oli silloin paljon enemmän kuin harrastus. Se oli paikka, jossa lapsi tai nuori saattoi huomata kuuluvansa johonkin suurempaan kuin oma pieni ja mahdollisesti ympäristössään hyvin yksinäinen ortodoksinen perheensä.

Tässä on hämmästyttävän suora yhteys nykyiseen amerikkalaiseen leiriajatteluun.

Nuori tarvitsee tietoa uskosta, mutta tieto ei yksin riitä. Hän tarvitsee kokemuksen siitä, että ortodoksisuus on elämä, johon kuuluu muitakin ihmisiä. Hän tarvitsee ystävän, joka tekee ristinmerkin samalla tavalla. Hän tarvitsee papin, jonka kanssa uskaltaa keskustella. Hän tarvitsee aikuisen ortodoksin, jonka elämässä usko näyttää aidolta. Hän tarvitsee liturgian lisäksi ruokapöydän, nuotion, retken, naurun, keskustelun ja yhteisen työn.

Toisin sanoen hän tarvitsee kirkon yhteisönä.

Sydämen papit

Jälleenrakennuskauden historiaa ei myöskään voi ymmärtää ilman papistoa ja muita kirkon työntekijöitä, jotka suhtautuivat tehtäväänsä paljon laajemmin kuin jumalanpalvelusten toimittamisena.

Minä kutsun heitä sydämen papeiksi.

Pappi tuli ihmisten luo. Hän jopa usein yöpyi meillä. Hän kohtasi perheitä, joiden koti, kylä, kirkko, hautausmaa ja usein suuri osa entisestä elämänpiiristä oli jäänyt rajan taakse. Papin tehtävänä ei ollut ainoastaan toimittaa liturgia siellä, missä siihen löytyi tila. Hänen piti rohkaista ihmisiä jatkamaan ortodokseina ympäristössä, jossa se ei aina ollut helppoa.

Laajoilla alueilla tämä merkitsi käytännössä kiertämistä, yhteyden pitämistä ja ihmisten etsimistä. Seurakunta ei voinut aina odottaa valmiina kirkon ovella, että ihmiset tulisivat sinne. Kirkon piti itse löytää hajalle joutuneet jäsenensä.

Siksi kotikäynti saattoi olla hengellisesti yhtä tärkeä kuin kokous. Keskustelu keittiön pöydän ääressä saattoi ratkaista enemmän kuin hallinnollinen kirje. Pappi, joka tunsi perheen ja tiesi, millaisessa ympäristössä lapset kasvoivat, näin saattoi olla yhteys siihen kirkkoon, joka fyysisesti sijaitsi kymmenien kilometrien päässä, mutta jonka piti silti tuntua omalta.

Juuri tässä tulee näkyväksi ero viran- tai toimenhaltijan ja paimenen välillä.

Sydämen pappi ei ajattele ensisijaisesti, kuinka monta toimitusta on hoidettu. Hän kysyy, ovatko ihmiset vielä mukana, onko joku jäänyt yksin ja kuka tarvitsee rohkaisua.

Tämän hengellisen jälleenrakennuksen tunnetuimpia hahmoja oli myöhempi arkkipiispa Paavali. Hän palveli sodan jälkeen Suomen ortodoksista kirkkoa, toimitti Aamun Koittoa vuodesta 1945, tuli apulaispiispaksi 1955 ja arkkipiispaksi 1960. Hänen vaikutuksensa ulottui kirkkomusiikkiin, liturgiseen elämään, rukouselämään ja koko suomalaisen ortodoksisuuden itseymmärrykseen. Materiaalisen jälleenrakennuksen rinnalle tarvittiin hengellinen jälleenrakennus.

Tätä ei pidä romantisoida. Kirkosta myös erottiin. Ennakkoluulot olivat todellisia. Kaikki sodanjälkeisen kirkon ratkaisut eivät suinkaan olleet pelkästään onnistuneita. Jäsenmäärä väheni pitkään.

Silti voidaan perustellusti sanoa, että Suomen ortodoksisen kirkon selviytyminen oli huomattava saavutus.

Pieni, kotiseudultaan suureksi osaksi irrotettu kirkko onnistui rakentamaan itsensä uudelleen koko Suomen kirkoksi.

Koululla oli siinä oma merkityksensä

Yksi sodanjälkeisen Suomen tärkeistä rakenteista oli ortodoksisen uskonnon opetus.

Sen järjestäminen ei ollut aina helppoa. Ortodoksiset oppilaat olivat hajallaan, opetusryhmät pieniä ja opettajat joutuivat liikkumaan koulujen välillä. Silti oma uskonnonopetus merkitsi sitä, että ortodoksinen lapsi kohtasi oman traditionsa myös tavallisessa kouluviikossaan. Ortodoksisen uskonnon opettajien kokemuksia koskeva tutkimus osoittaa, kuinka erityinen vähemmistön opettajan asema Suomessa on vuosikymmenten ajan ollut.

Uskonnonopettajan merkitystä ei siksi pitäisi mitata vain sillä, kuinka monta oppituntia lukujärjestykseen mahtui.

Pienessä vähemmistössä opettaja saattoi olla yksi niistä harvoista aikuisista, jotka sanoivat lapselle hänen oman traditionsa olevan jotakin arvokasta ja tuntemisen arvoista. Kun muu kouluympäristö saattoi pahimmillaan välittää aivan toisenlaisen viestin, tällä oli valtava merkitys.

Tiedän tämän myös omasta kokemuksestani.

Jos jopa oppikoulun opettaja saattoi antaa ortodoksiselle nuorelle kielteistä palautetta hänen taustastaan, oman uskonnon opetus muodosti aivan toisenlaisen tilan. Siellä ortodoksisuus ei ollut outous, jota piti selitellä enemmistölle, vaan itse opetuksen lähtökohta.

Siinä on ero, jota ei ehkä aina ymmärretä, jos asiaa katsotaan vain oppiainejärjestelmän näkökulmasta.

Nykyisessä koulussa tilanne on tietenkin toinen. Vuoden 2003 lainsäädäntömuutosten jälkeen koulun uskonnonopetus ei ole tunnustuksellista uskontokasvatusta, vaan yleissivistävää ja uskonnollisesti sitouttamatonta opetusta. Sitä ei pidä sekoittaa kirkon omaan kasvatustehtävään.

Silti ortodoksisen uskonnon opetuksella on pienelle vähemmistölle poikkeuksellisen suuri merkitys. Monelle lapselle se saattaa olla viikon ainoa hetki, jolloin hänen oma kirkkonsa, ikoninsa, jumalanpalveluksensa, paastonsa, pyhänsä ja kirkkovuotensa ovat opetuksen varsinainen lähtökohta eivätkä yksi esimerkki muiden uskontojen joukossa.

Juuri tästä syystä par'aikaa käytävä keskustelu Aksios-oppikirjoista on suurempi kysymys kuin keskustelu muutamasta sanamuodosta.

Opetushallituksen ilmoittamissa muutoksissa esimerkiksi oppikirjojen rukouksia poistetaan, ilmauksia kuten ”me ortodoksit” muutetaan muotoon ”ortodoksit” ja käytäntöjä kuvaavia kategorisia ilmauksia muutetaan mahdollisuutta ilmaiseviksi. Opetushallitus korostaa toki samalla, että ortodoksisen kirkon oppi, perinteet, jumalanpalvelukset, juhlat, ikonit ja pyhät säilyvät opetuksen sisältöinä.

Ratkaiseva kysymys ei kuitenkaan ole vain se, mitä kirjassa luetellaan, vaan mistä näkökulmasta lapsi omaa uskontoaan tarkastelee.

On eri asia oppia, mitä ”ortodoksit tekevät”, kuin oppia tuntemaan traditio, johon itse kuuluu.

Tämä ei tarkoita koulun muuttamista kirkolliseksi opetukseksi. Mutta vähemmistöuskonnon oman näkökulman asteittainen muuttuminen ulkopuoliseksi tarkasteluksi voi pitkällä aikavälillä muuttaa koko oman uskonnon opetuksen luonnetta.

Muutos ei ole enää vain mahdollinen

Vielä muutama vuosi sitten kaikille yhteisestä katsomusaineesta voitiin puhua yhtenä mahdollisena tulevaisuuden mallina.

Elokuussa 2026 tilanne on toinen.

Opetus- ja kulttuuriministeriö on käynnistänyt toukokuussa 2026 selvityksen, jonka tehtävänä on laatia konkreettiset vaihtoehdot yhteisen katsomusaineen toteuttamisesta perusopetuksessa, lukiossa ja ylioppilastutkinnossa. Selvityksen määräaika päättyy vuoden 2026 lopussa. Päätöstä yhteiseen katsomusaineeseen siirtymisestä ei ole tehty, mutta kysymys on siirtynyt yleisestä keskustelusta konkreettiseen valmisteluun.

Tämä pitäisi Suomen ortodoksisessa kirkossa ottaa erittäin vakavasti.

Ei paniikilla, ei vastakkainasettelulla eikä sillä oletuksella, että kaikki muutos olisi automaattisesti pahasta. Mutta vakavasti.

Sillä jos yhteiskunta jonakin päivänä päättää, ettei koulussa enää opeteta ortodoksista uskontoa omana oppimääränään nykyisessä muodossa, kirkko ei voi aloittaa oman kasvatuksellisen järjestelmänsä rakentamista vasta seuraavana aamuna.

Sen pitäisi olla olemassa jo silloin.

Ja juuri tässä on ehkä yksi tulevaisuuden vaikeimmista kysymyksistä.

Jos koulussa tapahtuva oman uskonnon opetus joskus vähenee ratkaisevasti tai korvautuu kaikille yhteisellä katsomusaineella, kuka silloin huolehtii siitä opetuksesta, jota ortodoksinen lapsi tarvitsee oman kirkkonsa ymmärtämiseen?

Vastauksen täytyy tietenkin olla: kirkko itse.

Mutta onko meillä tällä hetkellä sellainen jatkuva, koko lapsuuden ja nuoruuden kattava kirkollinen kasvatusjärjestelmä, joka voisi tarvittaessa ottaa nykyistä huomattavasti suuremman vastuun?

Emme voi rakentaa tulevaisuutta sen varaan, että joku muu kasvattaa lapsemme

Tässä sodanjälkeinen Suomi ja nykyinen Amerikka kohtaavat.

Amerikan ortodoksit eivät ole voineet olettaa, että julkinen koulu välittäisi ortodoksisen uskon seuraavalle sukupolvelle. Siksi seurakuntiin, nuorisojärjestöihin ja leireihin on rakennettu omaa kasvatusympäristöä. Orthodox Observerin kuvaamassa mallissa leiri ei ole irrallinen kesätapahtuma, vaan osa jatkumoa. Nuoresta leiriläisestä voi kasvaa ohjaaja, vapaaehtoinen, seurakunnan toimija ja lopulta uuden ortodoksisen perheen vanhempi.

Suomessa meillä on ollut niin hyvä järjestelmä, että olemme ehkä osittain tottuneet siihen.

Koulu on opettanut ortodoksista uskontoa. Yhteiskunta on kerännyt kirkollisveron. Valtio on osallistunut tiettyjen kirkon tehtävien rahoittamiseen. Kirkolla on lakiin perustuva asema.

Mikään yhteiskunnallinen järjestely ei kuitenkaan ole muuttumaton.

Vuonna 2026 Suomen ortodoksisen kirkon seurakunnilla on edelleen veronkanto-oikeus. Ei ole perusteltua väittää, että tämä oikeus olisi nyt välittömästi poistumassa. Samalla viime vuosien valtionavustuksiin kohdistuneet leikkauspäätökset ja -esitykset muistuttavat, että myös kirkon taloudellisia toimintaedellytyksiä voidaan muuttaa poliittisin ratkaisuin.

Kauempana tulevaisuudessa keskusteluun voivat aivan hyvin nousta myös sellaiset kirkon asemaan liittyvät kysymykset, joita tällä hetkellä pidämme vakaina. Verotusoikeus, valtion ja kirkon suhde sekä uskonnollisten yhteisöjen asema yhteiskunnassa eivät ole luonnonlakeja. Niistä säädetään laeilla, ja lakeja voidaan muuttaa.

Tämä ei ole ennustus siitä, että niin varmasti tapahtuu.

Se on muistutus siitä, ettei kirkon tulevaisuutta kannata rakentaa pelkästään sellaisten rakenteiden varaan, joiden säilymisestä kirkko ei viime kädessä itse päätä.

Siksi tulevaisuuden kirkon pitäisi kysyä itseltään hyvin yksinkertainen mutta vaikea kysymys:

Mitä jäisi jäljelle, jos osa niistä ulkoisista rakenteista, joihin olemme vuosikymmenien ajan voineet luottaa, heikkenisi?

Samat keinot eivät tarkoita samoja muotoja

Tässä kohtaa olisi helppo sanoa, että palautetaan vain vanhat kerhot ja järjestetään enemmän leirejä.

Niin yksinkertaista asia ei ole.

Vuoden 2026 nuori ei elä vuoden 1950 Suomessa. Hänen yhteisönsä eivät määräydy samalla tavalla kotikylän, suvun ja paikallisen seurakunnan mukaan. Ystävät voivat asua eri puolilla Suomea tai eri maissa. Puhelin tuo koko maailman hänen huoneeseensa. Identiteettejä vertaillaan, rakennetaan ja vaihdetaan jatkuvasti. Instituutioita ei kunnioiteta automaattisesti niiden aseman vuoksi.

Myös suomalainen ortodoksisuus itse on muuttunut. Vuoden 2025 lopussa kirkossa oli 55 439 jäsentä, ja jäsenistössä puhuttiin yli 80 äidinkieltä. Maahanmuutto näkyy erityisesti Etelä-Suomen seurakunnissa. Suomen ortodoksinen kirkko ei enää ole samalla tavalla karjalaisesta evakkohistoriasta nouseva yhteisö kuin jälleenrakennuskaudella, vaikka tuo historia kuuluukin olennaisesti sen identiteettiin.

Myös seurakuntien maantiede on muuttunut. Koko Suomen ortodoksisessa kirkossa on tällä hetkellä vain kymmenen seurakuntaa, joiden alueet voivat olla valtavia.

Siksi vuoden 1950 menetelmää ei voida kopioida.

Mutta sen periaate voidaan.

Kirkon on mentävä sinne, missä ihmiset ovat.

Jos nuoret eivät asu lähellä toisiaan, heidät täytyy koota yhteen. Jos viikoittainen paikallinen kerho ei kaikkialla onnistu, voidaan rakentaa alueellisia viikonloppuja, leirejä, pyhiinvaelluksia ja valtakunnallisia kohtaamisia sekä niiden välille toimivaa verkkoyhteisöä. Verkko ei korvaa fyysistä yhteisöä, mutta se voi pitää yhteisön koossa tapaamisten välillä.

Jos seurakunta on maantieteellisesti valtava, voidaan ehkä tarvita uudelleen jonkinlaista kiertävän kirkon ajatusta: pappeja, kanttoreita, nuorisotyöntekijöitä ja koulutettuja vapaaehtoisia, jotka eivät odota ihmisten tulevan seurakunnan keskukseen vaan menevät heidän luokseen.

Se olisi hyvin vanha ortodoksinen ratkaisu hyvin uuteen ongelmaan.

Ja ehkä meidän pitäisi samalla palauttaa mieleen myös toinen jälleenrakennuskauden itsestäänselvyys: toiminnan ydin ei ollut ohjelma vaan suhde.

Nuori ei pysy kirkossa siksi, että hänelle järjestettiin kerran onnistunut tapahtuma.

Hän pysyy paljon todennäköisemmin, jos joku tuntee hänen nimensä, huomaa hänen poissaolonsa ja ottaa yhteyttä. Jos leirillä syntynyt suhde ei pääty leirin portille. Jos pappi ei ole nuorelle vain jumalanpalveluksen toimittaja. Jos ohjaaja pysyy hänen elämässään. Jos seurakunnassa löytyy tehtävä, jossa hän huomaa olevansa tarpeellinen.

Tätä teknologia ei ratkaise.

Se voi auttaa yhteydenpidossa, mutta se ei voi korvata sitä kokemusta, että joku toinen ihminen todella välittää siitä, olenko minä kirkossa vai en.

Leiri ei ole vain leiri

Suomessa leirityö ei ole kadonnut. Seurakunnat ja ONL järjestävät edelleen kristinoppileirejä, lastenleirejä ja muuta toimintaa. Kristinoppikoulun tavoitteeksi määritellään nimenomaan ortodoksisen identiteetin vahvistaminen ja kirkolliseen yhteisöön kasvaminen. ONL järjestää vuosittain myös oman kristinoppileirin Valamossa.

Siksi kysymys ei ole siitä, teemmekö mitään.

Kysymys kuuluu, teemmekö riittävästi ja muodostavatko eri toiminnot kokonaisuuden.

Mitä tapahtuu kristinoppileirin jälkeen?

Missä 16-vuotias tapaa seuraavan kerran kymmenen muuta ortodoksista nuorta?

Entä 18-vuotias? Entä opiskelupaikkakunnalle muuttanut 20-vuotias? Missä hän löytää papin, ystävän, tehtävän ja yhteisön?

Entä mitä tapahtuu ennen kristinoppikoulua?

Jos lapsella ei omalla paikkakunnallaan ole ortodoksista kerhoa eikä muita ortodoksisia lapsia, jääkö hänen kirkollinen kokemuksensa muutaman jumalanpalveluksen ja uskonnontuntien varaan? Jos perhe ei ole aktiivisesti mukana seurakunnassa, kuka kutsuu lapsen mukaan?

Juuri tässä sodanjälkeisen ajan kerhotoiminta ja kiertävä työ haastavat meitä.

Silloin ei vain ilmoitettu toiminnasta ja odotettu osallistujia.

Ihmisiä koottiin.

Tässä on pieni mutta ratkaiseva ero.

Nykyisessä maailmassa, jossa tarjolla on enemmän toimintaa, viihdettä ja yhteisöjä kuin koskaan aikaisemmin, pelkkä ilmoitus seurakunnan verkkosivulla ei välttämättä kokoa ketään. Kirkon on ehkä jälleen opittava kutsumaan henkilökohtaisesti.

Amerikkalaisen leirityön yksi tärkeimmistä opetuksista näyttää olevan jatkuvuus. Nuorta ei nähdä vain toiminnan kohteena vaan tulevana toimijana. Leiriläinen voi palata ohjaajaksi. Ohjaajasta voi tulla nuorisotyöntekijä, opettaja, pappi tai aktiivinen maallikko. Vielä tärkeämpää on, että hänestä voi tulla äiti tai isä, joka osaa aikanaan kasvattaa oman lapsensa kirkon yhteydessä.

Siinä on ehkä koko asian ydin.

Entä jos ottaisimme oman historiamme vakavasti?

Meillä olisi siis jo olemassa kokemusta siitä, mitä tehdään, kun ortodoksit elävät hajallaan.

Meillä on kokemusta kiertävästä nuorisotyöstä.

Meillä on kokemusta pienistä kerhoista, joissa identiteettiä vahvistettiin.

Meillä on kokemusta leireistä, joilla toisensa löytäneet nuoret huomasivat, etteivät ole yksin.

Meillä on kokemusta uskonnonopettajista, joiden työ saattoi olla lapselle paljon enemmän kuin yhden oppiaineen opettamista.

Meillä on kokemusta papeista, jotka eivät vain odottaneet ihmisiä kirkolle vaan menivät heidän koteihinsa ja heidän elämäänsä.

Meillä on siis oman historiamme sisällä jo melkoinen työkalupakki.

Kaikkia sen välineitä ei voida käyttää sellaisinaan vuonna 2026.

Mutta ehkä vielä vaarallisempaa olisi se, ettemme enää edes tuntisi niitä.

Historia muuttuu helposti juhlapuheeksi. Muistamme jälleenrakennuskauden sankarillisena aikana, kun rakennettiin kirkkoja ja rukoushuoneita. Paljon vaikeampaa on kysyä, mitä tuon ajan ihmiset tekivät sellaista, mitä meidän pitäisi jälleen tehdä.

He ymmärsivät, ettei vähemmistökirkko voi olla passiivinen.

Se ei voi odottaa.

Sen on etsittävä, kutsuttava, koottava, opetettava ja pidettävä yhteyttä.

Kirkon pitäisi valmistautua hyvän sään aikana

Sodan jälkeen suomalaisilla ortodokseilla ei ollut mahdollisuutta valmistautua rauhassa.

Kotiseutu oli menetetty. Kirkot olivat rajan takana. Ihmiset olivat hajallaan. Rahaa oli vähän. Ennakkoluuloja oli paljon.

Silti ryhdyttiin rakentamaan.

Nyt tilanteemme on aivan toinen. Kirkkomme ei ole menettänyt kotiseutuaan sodassa. Kirkot seisovat paikallaan. Jumalanpalveluksia toimitetaan. Kouluissa opetetaan edelleen ortodoksista uskontoa. Seurakunnilla on verotusoikeus. Meillä on koulutettu papisto, teologinen koulutus, järjestöt, luostarit ja viestintävälineet, joista sodanjälkeinen sukupolvi ei olisi voinut edes uneksia.

Juuri siksi nyt olisi aika varautua.

Ei sitten, jos oman uskonnon opetus joskus muuttuu ratkaisevasti.

Ei sitten, jos taloudellinen pohja heikkenee.

Ei sitten, kun huomaamme kokonaisen sukupolven etääntyneen kirkosta.

Vaan nyt.

Suomen ortodoksisen kirkon oma strategia antaa tähän mahdollisuuden. Vuosi 2026 on kirkossa nuorisotyön teemavuosi, ja vuosien 2026–2030 tavoite- ja toimintasuunnitelmassa kirkko puhuu avoimesta ja kukoistavasta kirkosta sekä kaikenikäisten ja eri taustoista tulevien ihmisten yhteisöstä.

Ehkä seuraava askel olisi ottaa jälleenrakennuskauden kokemus paljon vakavammin osaksi tätä strategiaa.

Ei historiallisena muistona, vaan toimintamallina.

Se voisi merkitä myös sitä, että kirkossa alettaisiin tietoisesti miettiä, millainen oma kasvatusjärjestelmä tarvitaan, jos koulun ortodoksisen uskonnon opetus tulevaisuudessa muuttuu olennaisesti.

Ei vain kristinoppikoulua.

Ei vain yksittäisiä leirejä.

Vaan lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen ulottuvaa yhteyttä, jossa opetus, jumalanpalveluselämä, ystävyyssuhteet, papiston läsnäolo, leirit, retket, vapaaehtoisuus ja vastuun saaminen tukevat toisiaan.

Silloin kirkon ei tarvitsisi tulevaisuuden muutoksen hetkellä kysyä, mitä nyt tehdään.

Se olisi jo tekemässä sitä.

Jälleenrakennus voi alkaa ennen kuin mitään on raunioina

Sodanjälkeinen sukupolvi tiesi jotakin, minkä hyvinvoiva instituutio helposti unohtaa.

Kirkko ei elä ensisijaisesti hallinnosta, kiinteistöistä eikä yhteiskunnallisesta asemastaan.

Se elää ihmisissä.

Se elää lapsessa, joka oppii tekemään ristinmerkin. Nuoressa, joka huomaa, ettei ole ainoa ortodoksi maailmassa. Perheessä, joka löytää paikkansa jumalanpalveluksessa. Papissa, joka tuntee seurakuntalaisensa. Opettajassa, joka avaa lapselle hänen oman traditionsa. Leiriohjaajassa, josta tulee toiselle nuorelle ensimmäinen uskottava esimerkki siitä, että ortodoksina voi elää myös tässä ajassa.

Ja ehkä se elää myös siinä lapsessa, jota joku kutsuu ”ryssän penskaksi” ja joka joutuu ratkaisemaan mielessään, häpeääkö hän sitä, mikä hän on.

Minä valitsin aikanaan toisin.

Minun kohdallani arvostelu vahvisti sitä, mitä sillä ehkä yritettiin heikentää.

Mutta seuraavan sukupolven ei pitäisi joutua rakentamaan ortodoksista identiteettiään vastustuksen varaan.

Sen pitäisi saada rakentaa sitä kirkon varaan.

Amerikkalainen leiriperinne kertoo saman asian toisessa ympäristössä: usko säilyy, kun siitä tulee elettyä yhteistä elämää eikä vain tietoa uskonnosta.

Sodan jälkeinen suomalainen kokemus puolestaan kertoo, että pieni kirkko voi selviytyä jopa valtavasta historiallisesta murroksesta, jos se kykenee kokoamaan hajalle joutuneet ihmisensä, menemään heidän luokseen ja antamaan seuraavalle sukupolvelle syyn pitää omaa uskoaan arvokkaana.

Ehkä tulevaisuuden suurin kysymys ei siis olekaan, säilyykö ortodoksinen uskonnonopetus koulussa nykyisessä muodossaan tai säilyvätkö kaikki kirkon nykyiset yhteiskunnalliset rakenteet.

Suurempi kysymys on tämä:

Jos jokin niistä kerran katoaa, olemmeko kasvattaneet ortodoksisen sukupolven, joka tietää siitä huolimatta, kuka hän on, mihin hän kuuluu ja miksi kirkko on hänen kotinsa?

Sodanjälkeiset ortodoksit joutuivat rakentamaan kirkon uudelleen raunioista.

Meidän etuoikeutemme on, että voisimme aloittaa seuraavan jälleenrakennuksen jo ennen kuin mitään on raunioina.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

 

Hiekanvärinen maailma

 

Valamo kesällä 2026 (Kuva: Hannu Pyykkönen)

Olen viime aikoina herännyt aamuisin hieman hämilläni. En varsinaisesti peloissani. En myöskään erityisen ahdistuneena. Pikemminkin minulla on ollut sellainen tunne kuin olisin yön aikana käynyt jossakin, mutta en enää herättyäni oikein tiedä, missä olin.

Uneni ovat muuttuneet.

Aikaisemmin ne olivat yleensä melko värikkäitä. Niissä oli vihreää metsää, sinistä taivasta, punaisia taloja, autoja, katuja, huoneita ja kaikenlaisia tavallisia värejä. Unen maailma saattoi olla kummallinen, mutta se näytti silti suunnilleen samalta kuin maailma valveilla ollessani.

Nykyiset uneni ovat toisenlaisia. Niiden väri on hiekanruskea. Tai ehkä paremminkin hiekanvärinen. Sellainen vaalea, hieman kellertävä ja pölyinen ruskea, joka tuo mieleen autiomaan, vanhan valokuvan tai maiseman, jonka päälle on laskeutunut ohut kerros tomua. Värejä ehkä on, mutta ne eivät erotu.

Kaikki näyttää siltä kuin unien maailma olisi menettänyt kirkkautensa. Taivas, rakennukset, tiet ja ihmiset sulautuvat samaan ruskeanharmaaseen sävyyn. Valoa on, mutta en tiedä, mistä se tulee. Aurinkoa ei yleensä näy. Ei myöskään selvää pimeyttä.

On vain tasainen, hiekanvärinen maailma.

Myös ihmiset ovat muuttuneet.

Aikaisemmin unissani esiintyi paljon tuttuja ihmisiä. Läheisiä, ystäviä, entisiä työtovereita, koulumaailman ihmisiä, kirkollisia tuttuja tai muita henkilöitä, jotka olivat joskus kuuluneet elämääni. Joskus mukana oli myös jo kuolleita ihmisiä. Heidät kuitenkin tunnistin.

Nyt unissani on ihmisiä, joita en tunne.

He eivät useinkaan ole pelottavia. He eivät uhkaa minua eivätkä tee mitään erityisen pahaa. He vain ovat siellä. He kulkevat ohitseni, istuvat pöydän ääressä, seisovat käytävällä tai puhuvat minulle jostakin asiasta, jota en herättyäni enää muista. Joskus he tuntuvat tuntevan minut. Minä en kuitenkaan tunne heitä.

Unessa tämä ei yleensä häiritse. Keskustelen heidän kanssaan aivan kuin olisimme vanhoja tuttuja. Vasta aamulla alan ihmetellä, keitä he olivat.

Missä olen tavannut tuon ihmisen?

Olenko nähnyt hänet joskus sairaalan käytävällä?

Oliko hän joku hoitaja, lääkäri, fysioterapeutti, laitoshuoltaja, potilaskuljettaja tai toinen potilas?

Vai rakensiko mieleni hänet kokonaan itse?

Kahden kuukauden sairaalajakson aikana kohtasin valtavan määrän ihmisiä. Myös kotihoidon alettua elämääni tuli jälleen uusia kasvoja. Suurimman osan minua hoitaneista ihmisistä opin vähitellen tuntemaan jopa nimeltä. Mutta sairaalassa kulkee jatkuvasti myös ihmisiä, joiden nimiä potilas ei koskaan kuule. Joku käy huoneessa. Joku puhuu oven takana. Joku työntää sänkyä käytävällä. Joku kumartuu hetkeksi kasvojeni ylle ja katoaa sitten.

Ehkä kaikki nämä kasvot ovat jääneet jonnekin muistin reunoille. Ehkä mieli poimii niitä nyt esille ja rakentaa niistä uusia ihmisiä.

En tiedä.

Myös unieni tapahtumapaikat ovat muuttuneet. Ennen olin unissani usein tutuissa paikoissa. Lapsuuden maisemissa, Joensuun tai Mikkelin kaduilla, koulussa, kirkossa, matkoilla tai jossakin sellaisessa paikassa, jonka pystyin ainakin osittain tunnistamaan.

Toki unet veivät minut silloinkin välillä aivan outoihin paikkoihin. Se kuuluu uniin. Unessa voi olla talossa, jota ei ole koskaan ollut olemassa, ja silti tietää tarkasti, missä talon keittiö sijaitsee ja mitä oven takana pitäisi olla.

Nykyisin lähes kaikki paikat ovat vieraita.

Unissa on leveitä käytäviä, suuria auloja, vaaleita rakennuksia, pölyisiä pihoja ja teitä, joilla ei ole nimiä. Joskus olen jonkinlaisessa kaupungissa, mutta en osaa sanoa, missä maassa se sijaitsee. Joskus paikka muistuttaa sairaalaa, mutta ei kuitenkaan ole sairaala. Toisinaan se voisi olla hotelli, virastotalo, koulu tai jokin suuri odotustila.

Näissä paikoissa ei yleensä ole opasteita. Jos niitä on, en pysty lukemaan niitä.

Usein olen matkalla jonnekin, mutta en tiedä, minne minun pitäisi mennä. Etsin huonetta, ovea, hissiä, pysäkkiä tai ihmistä. Kukaan ei kuitenkaan tunnu olevan erityisen huolestunut siitä, löydänkö perille. En minäkään ole unessa kovin huolestunut. Kuljen vain eteenpäin.

Aamulla ihmettelen, missä oikein olin.

Olen huomannut, että unieni maailmassa on nykyisin selvä raja. On olemassa aika ennen leikkausta. Sitten on leikkaus ja sitä seurannut pitkä sairaalajakso. Ja sen jälkeen on tämä uusi aika.

Heti leikkauksen jälkeiset kokemukset olivat ehkä enemmänkin sairaalaunia, harhoja ja unen sekä valveen väliin jääneitä tapahtumia. Voimakkaat lääkkeet, pitkä tehohoito, hengityskonehoito, toimenpiteet ja sekava ajantaju tekivät maailmasta kummallisen.

Kaikista noista kokemuksista en vieläkään tiedä, mikä oli unta, mikä harhaa ja mikä todella tapahtui. Ne unet olivat kuitenkin voimakkaita. Niissä oli pelkoa, tapahtumia, ihmisiä ja joskus suorastaan kokonaisia kertomuksia. Ne jäivät mieleen. Ne myös antoivat aiheita kirjoittamiseen.

Monet sairaala-ajan ja kotiinpaluun jälkeiset tekstini syntyivät ainakin osittain noista kokemuksista. Unet ovat aina olleet minulle jonkinlaisia kirjoittamisen siemeniä. Aamulla mieleen jää jokin kuva, lause tai tapahtuma. Se alkaa vähitellen kasvaa. Joskus siitä tulee teksti. Joskus se katoaa jo aamukahvin aikana.

Nyt unet eivät tunnu antavan valmiita kertomuksia. Niissä ei tapahdu juuri mitään. Kuljen käytävällä. Odotan jotakin. Istun tuntemattomien ihmisten kanssa pöydän ääressä. Etsin ovea. Seison hiekanvärisellä pihalla. Joku sanoo jotakin, mutta en muista, mitä.

Sitten herään.

Aikaisemmin näin joskus suorastaan seikkailu-unia. Niissä matkustettiin, selvitettiin asioita, tavattiin tuttuja ihmisiä ja päädyttiin tilanteisiin, joihin en valveilla ollessani olisi koskaan joutunut.

Nykyiset uneni ovat paljon arkisempia. Sanoisinko jopa tylsempiä. Ne eivät ole suuria painajaisia eivätkä kiehtovia seikkailuja. Ne ovat kuin tavallisia päiviä jossakin toisessa todellisuudessa. Päiviä, joissa ei tapahdu mitään erityistä, mutta joissa mikään ei myöskään tunnu aivan oikealta.

Ehkä juuri se tekee niistä niin outoja.

Painajaisesta herätessään ihminen on helpottunut. Hyvästä unesta herätessään hän saattaa olla pettynyt. Näistä unista herätessäni olen lähinnä ymmälläni.

Mistä tämä kaikki johtuu?

Minulla ei ole siihen vastausta.

Yksi vaikuttava tekijä on varmasti huhtikuinen suuri sydänleikkaus ja sitä seurannut pitkä sairaalajakso. Se oli ruumiille ja mielelle melkoinen myllerrys. Ihmistä leikattiin, lääkittiin ja pidettiin pitkään lääkkeillä nukutettuna. Sitten hänet herätettiin ja häntä alettiin vähitellen kuntouttaa. Sitten häntä opetettiin vähitellen jälleen istumaan, seisomaan ja kävelemään.

Sellaisesta ei ehkä palata aivan muuttumattomana.

Toinen mahdollinen syy on lääkitys. Leikkauksen jälkeen lääkitykseni muuttui huomattavasti. Lääkkeitä tuli lisää, annoksia muutettiin ja elimistö joutui totuttelemaan uudenlaiseen lääkitykseen.

En ole vielä kysynyt lääkäriltä, voivatko lääkkeet vaikuttaa unien sisältöön tai värimaailmaan. Ehkä pitäisi kysyä. Mutta ihan tavallisella maallikkojärjellä ajatellen epäilen, ettei kyse ole vain lääkkeistä.

Myös elämäni on muuttunut.

Ennen leikkausta saatoin lähteä liikkeelle melko vähällä suunnittelulla. Saatoin mennä torille, kauppaan, tapaamaan ihmisiä tai hoitamaan asioita, vaikka toiselle paikkakunnalle tai jopa ulkomaille. Saatoin kirjoittaa pitkään, seurata maailman tapahtumia ja tehdä päivän aikana monenlaisia asioita.

Nyt lähes kaikkea pitää arvioida etukäteen.

Jaksanko?

Kuinka pitkään?

Miten pääsen sinne?

Miten pääsen takaisin?

Mitä tapahtuu, jos voimat loppuvat kesken?

Pitääkö levätä ennen lähtöä?

Pitääkö levätä sen jälkeen?

Elämä ei ole enää yhtä spontaania kuin ennen.

Ehkä unetkin ovat siksi muuttuneet. Ehkä mieli yrittää yön aikana rakentaa karttaa maailmasta, jonka säännöt eivät enää ole entiset. Valveilla olen omassa kodissani, tutuilla kaduilla ja tuttujen ihmisten keskellä. Silti kaikki ei tunnu aivan samalta.

Paikat ovat ennallaan, mutta minä olen muuttunut.

Ehkä juuri siksi unissa paikatkin ovat vieraita.

En silti halua selittää näitä unia liian pitkälle. En usko niiden olevan ennustuksia. En ajattele, että tuntemattomat ihmiset toisivat minulle salaisia viestejä tai että hiekanvärinen maailma tarkoittaisi jotakin, jonka voisin löytää unikirjasta.

Unet ovat unia.

Mutta ne kertovat ehkä jotakin siitä, millaista elämä juuri nyt on. Se on tuttua ja samalla vierasta. Olen kotona, mutta opettelen yhä olemaan täällä. Tunnen ympärilläni olevat ihmiset, mutta välillä en oikein tunnista itseäni. Tiedän, missä olen, mutta en aina tiedä, mihin tästä olen menossa.

Ehkä hiekanvärinen maailma on juuri sellainen välitila. Se ei ole enää sairaala. Se ei ole myöskään entinen elämä. Se on jotakin niiden välissä.

Paikka, jossa kuljetaan eteenpäin ilman selvää karttaa ja tavataan ihmisiä, joille ei ole vielä löytynyt nimeä.

Väritkin ehkä palaavat joskus. Tai sitten mieli rakentaa vähitellen kokonaan uuden värikartan.

Sitä en vielä tiedä.

Toistaiseksi herään aamuisin omassa huoneessani, katson tuttua kattoa ja kuuntelen kodin tuttuja ääniä. Hetken ajan hiekanvärinen maailma on vielä aivan lähellä. Sen käytävät, vieraat kasvot ja nimettömät paikat viipyvät mielessä. Sitten ne alkavat hitaasti hajota.

Aamupuuro valmistuu.

Kahvi tuoksuu kahvilta.

Huoneessa on taas oikeat värit.

Silti joskus aivan aamun ensimmäisinä minuutteina en ole varma, kumpi maailma tuntuu oudommalta.

Se, josta juuri heräsin.

Vai tämä, johon olen palannut.

Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com