Osa V: Boomerin maailma on enemmän kuin otsikot

 

Pyhittäjä Serafim Sarovilainen:
“Hanki rauha, niin tuhannet ympärilläsi pelastuvat.”
(venäläinen ikoni)

Kriisipuheen varjossa

Julkinen keskustelu rakentuu yhä useammin kriisien ja kärjistysten varaan. Uutisvirta antaa helposti liian monelle pessimisti-boomerille kuvan maailmasta, joka on jatkuvasti romahtamassa, ajautumassa kohti seuraavaa sotaa, talousromahdusta tai kulttuurista repeämää. Sosiaalinen media vahvistaa tätä vaikutelmaa: algoritmit nostavat näkyviin sen, mikä herättää eniten tunteita – suuttumusta, pelkoa ja huolta.

Samalla jää helposti huomaamatta se todellisuus, jossa suurin osa ihmisistä elää. Arki ei useimmille ole jatkuvaa katastrofia, vaan työn, opiskelun, perheen, ystävyyden ja levon rytmittämää tavallista elämää. Siihen sisältyy arkista kauneutta, suhteellista rauhaa ja hyvyyden varassa pysyvää jatkuvuutta. Vaikka maailma ei ole täydellinen, se ei myöskään ole pelkkä romahduksen näyttämö.

“Herra on minun valoni ja pelastukseni – ketä minä pelkäisin?”
(Ps. 27:1, usein toistuva kirkkoveisuissa)

Hiljaiset teot kantavat

Yhteiskunta ei pysy koossa maailmalla hääräävien trumppien, macronien tai edes stubbien näyttävien tekojen ansiosta, vaan meidän oman maamme ihmisten pienten ja usein huomaamattomien eleiden ja tekojen varassa. Politiikalla on paikkansa, mutta arjen kantavat rakenteet ovat toisaalla.

Niistä ei kirjoitella sanomalehdissä. Naapuri auttaa lumitöissä, ystävä kuuntelee toisen huolta, joku antaa istumapaikan bussissa, joku maksaa kahvin tuntemattomalle. Opettaja jaksaa rohkaista oppilasta, hoitaja pysähtyy kiireen keskellä katsomaan silmiin. Hiljainen lähimmäisenrakkaus ei ylitä uutiskynnystä, mutta ilman sitä arki olisi nopeasti kestämätöntä. Yhteiskunta lepää niiden varassa, jotka eivät koskaan päädy otsikoihin.

“Missä rakkaus on, siellä Jumala on.”
(Suuren torstain ehtoopalveluksen veisu, Triodion)

Tavallisuuden lahja

Vaikka etenkin iltapäivälehtien otsikot kertovat poikkeustiloista, suurin osa elämästä on tavallista. Heräämme, teemme työmme, palaamme kotiin, laitamme ruokaa, soitamme läheiselle, käymme kaupassa. Tavallisuus ei ole tylsyyttä, vaan lahja.

Se luo turvaa ja jatkuvuutta tässä hälisevässä maailmassa, joka muuten tuntuu toisinaan arvaamattomalta ja levottomalta. Rutiinit, toistuvat juhlat, kirkkovuoden kierto, vuodenajat ja perheen yhteiset tavat rakentavat sisäistä vakautta. Juuri tavallisuuden kautta elämä kantaa. Poikkeus ei ole pysyvä tila, vaikka otsikot niin vihjaisivat.

“Anna meille rauhasi, Herra, 
sillä kaiken sinä olet meille antanut.”
(Iltapalveluksen rukous, minea)

Muistin merkitys ja sukupolvien mittasuhteet

Meitä vanhemmat sukupolvet muistuttavat, etteivät vaikeudet ole poikkeus historiassa. Vanhempiemme ja isovanhempiemme muistot sodista, pula-ajoista ja lamakausista asettavat nykyhetken historiallisiin mittasuhteisiin. He ovat nähneet todellista epävarmuutta, menetyksiä ja jälleenrakentamista.

Historia osoittaa, ettei kriisi ole koskaan ollut viimeinen sana. Sodan jälkeen on tullut rauha, romahduksen jälkeen uusi alku. Tasapaino ei aina ole täydellinen, mutta jonkinlainen seestynyt tila on toistuvasti löytynyt. Tämä ei vähättele nykyisiä haasteita, mutta se muistuttaa, että ihmiskunta on ennenkin selvinnyt. Perspektiivi synnyttää toivoa.

“Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti.”
(Pääsiäistropari, Triodion)

Yhteisöllisyys kriiseissä

Kriisitilanteissa esiin nousee yhä uudelleen yhteisöllisyys. Ihmiset auttavat toisiaan yli rajojen – poliittisten, uskonnollisten ja sosiaalisten. Luonnonkatastrofit, onnettomuudet ja poikkeustilat paljastavat usein sen, mikä ihmisessä on parasta.

Siinä missä poliitikkojen ja sodanlietsojien puhe usein jakaa, tavallisten ihmisten toiminta yhdistää. Vapaaehtoiset järjestävät apua, seurakunnat avaavat ovensa, naapurit kantavat ruokakasseja. Kriisi ei ainoastaan hajota, vaan myös kokoaa. Se muistuttaa, että yhteinen ihmisyys on syvempi kuin erimielisyydet.

“Veljet, kantakaamme toistemme kuormia.”
(Gal. 6:2, usein luettava apostoliteksti)

Pelon kaupallistaminen ja median vaikutus

Median tehtävä on kertoa poikkeavasta ja hälyttävästä, ja se on tärkeä tehtävä. Ilman tiedonvälitystä emme ymmärtäisi maailman todellisia ongelmia emmekä osaisi reagoida niihin. Samalla on kuitenkin tunnustettava, että pelkoa myös myydään.

Pelon kaupallistaminen toimii tehokkaasti: se kerää klikkauksia, herättää tunteita ja sitoo huomion. Jatkuva altistuminen uhkakuville voi kuitenkin vääristää todellisuudentajua. Ihminen alkaa elää ikään kuin kriisi olisi pysyvä perusolotila. Todellinen elämä on silti laajempi ja moniulotteisempi kuin otsikot antavat ymmärtää. Siihen mahtuu enemmän hyvyyttä, rauhaa ja rakentavaa toimintaa. Raakuutta ja vihaa huokuvat otsikot tunkevat arjessa sisimpäämme usein voimallisemmin kuin nuo hiljaiset hyvät teot, ellei ihminen tietoisesti pidä puoliaan ja opettele varomaan niitä.

“Aseta, Herra, vartio suulleni ja ovi huulteni eteen.”
(Ps. 141:3, ehtoopalveluksessa)

Hitauden ja läsnäolon arvo

Samalla olisi syytä palauttaa mieleen hitauden arvo. Sosiaalinen media palkitsee kärjekkyyttä ja nopeaa reagointia, mutta todelliset kohtaamiset syntyvät ajasta ja läsnäolosta. Kiireinen reagointi harvoin rakentaa siltoja.

Kun pysähdymme kuuntelemaan toista ilman valmista vastaväitettä, syntyy luottamusta ja keskinäistä kunnioitusta. Hitaus ei ole tehottomuutta, vaan syvyyden edellytys. Se on vastalääke jatkuvalle hälylle. Vasta hiljaisuudessa ihminen kykenee näkemään toisen kokonaisena eikä pelkkänä mielipiteenä.

“Hiljaisuudessa ja toivossa on teidän voimanne.”
(Jes. 30:15, usein siteerattu paastonajan opetuksissa)

Jatkuvuus otsikoiden takana

Suomalaisen luonnon kauneus ja vuodenaikojen kierto, taiteen voima ja arjen elämän sanaton kauneus muistuttavat, ettei maailma ole pelkkä kriisien näyttämö. Kevät tulee talven jälkeen, valo lisääntyy pimeyden keskellä, ja ihminen löytää uudelleen tasapainon.

Maailma on myös hiljaista hyvyyttä, rauhaa, viisautta ja yhteisöllisyyttä, joka nousee esiin silloin kun sitä eniten tarvitaan – ja jonka täytyy nousta esiin yhä uudestaan.

“Kunnia olkoon Jumalalle kaikesta.”
(Pyhän Johannes Krysostomoksen perinteinen rukoushuudahdus)

Otsikot kertovat hetkistä, mutta elämä rakentuu jatkumosta.
Ja juuri tuo jatkumo, tavallinen ja usein huomaamaton, kantaa meitä enemmän kuin yksikään kriisi.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

.

Kun en voi tavata ihmisiä, tapaan ajatukseni

 

Taas löytyi aarrearkku ikkunalaudalta.
(Kuva: HAP)

Elämä on joskus melko erikoinen. Välillä se on suorastaan veitikkamainen, toisinaan aika tyly. Onneksi se on suurimman osan ajasta kuitenkin ihan tavallista arkea – sellaista, joka ei juuri otsikoihin päädy eikä suuria tunteita herätä.

Viime päivinä oma elämäni ei ole ollut aivan sitä tavallisinta. Olen erilaisista – voisi kai sanoa – jollain tavalla minusta johtumattomista syistä johtuen joutunut vapaaehtoiseen erakoitumiseen. Toisaalta olen ehkä aina ollut luonteeltani ainakin hieman erakkotyyppi, joten yksinolo ei ole minulle suinkaan vierasta. Viihdyn kyllä omissa oloissani. Aiemmin siinä oli kuitenkin se hyvä puoli, että saatoin halutessani astua ulos tuosta omasta hiljaisuudestani ja tavata ihmisiä. Nyt tämä tilanne on tiukempi. En voi kohdata toisia samalla tavalla kuin ennen, vaikka mieli toisinaan tekisi.

Tällä erakoitumisella on terveydellinen tausta. Maailmalla liikkuu tällä hetkellä monenlaisia influenssoja ja muita tarttuvia tauteja, joita minun on syytä vältellä. Odotan toimenpidettä, joka edellyttää, etten sairastuisi ennen sitä. Siksi pysyttelen pääasiassa kotona ja elän hieman rajatummin kuin normaalisti. Tavallisissa oloissa en ehkä tekisi näin, mutta nyt aika ei ole aivan tavallinen – ja joskus on viisasta totella olosuhteita.

Vaikka tällaisessa erakoitumisessa on omat hankaluutensa, sillä on myös yllättäviä hyviä puolia. Olen vihdoin saanut tehtyä asioita, joita olen pitkään siirtänyt. Olen siivonnut niin sanottuja törkykaappejani ja löytänyt sieltä mitä kummallisimpia aarteita – vanhoja papereita, unohtuneita muistoja ja ehkä myös palasia omasta historiastani. On ollut hämmentävää huomata, miten paljon elämää mahtuu yhteen kaappiin.

Selkeimmin tämä uusi arkeni on kuitenkin näkynyt kirjoittamisessa. Olen kirjoittanut pienestä pitäen. Työelämässä jouduin tekemään sitä paljon, ja erityisesti nyt eläkkeellä kynä – tai oikeammin näppäimistö – on liikkunut ahkerasti. Enimmäkseen olen kirjoittanut artikkeleita eräälle ortodoksiselle verkkosivustolle, mutta myös blogitekstejä omiin kanaviini. Viime aikoina kirjoittaminen on lisääntynyt huomattavasti. Sivumäärä on kasvanut enemmän kuin ehkä koskaan aiemmin.

On vaikea sanoa, onko se hyvä vai huono asia. Useinhan sanotaan, että kun määrä lisääntyy, laatu kärsii. Niinkin voi olla. En kuitenkaan tarkastele asiaa ensisijaisesti siitä näkökulmasta. Minulle kirjoittaminen on tässä tilanteessa ollut yksi selviytymiskeinoista. Se on auttanut siirtämään ajatukset pois tulevasta ja suuntaamaan ne johonkin rakentavaan. Olen joutunut pohtimaan asioita uudella tavalla – joskus myös sellaisia, joita en ehkä muuten olisi pysähtynyt miettimään. Siitä on ollut hyötyä ainakin minulle itselleni, ja toivottavasti myös niille, jotka ovat tekstejäni lukeneet.

Blogikirjoitukseni ovat myös muuttuneet. Aiemmin tartuin näppäimistöön lähinnä silloin, kun jotakin tapahtui. Kirjoitin kehuen, moittien tai pohtien – tilanteen mukaan. Nyt tekstit syntyvät enemmän tunteesta. Joskus jopa pakosta. Saatan miettiä jotakin asiaa niin intensiivisesti, että se seuraa uneen saakka. Pahimmillaan herään keskellä yötä ja minun on pakko kirjoittaa ajatus ylös, ennen kuin se katoaa. Tai oikeastaan se ei aina edes katoa – se jää pyörimään mieleeni sitkeästi, kunnes annan sille sanoja.

Olen huomannut, että kirjoittaminen todella auttaa. Minun on näemmä helpompi avautua paperille tai näyttöruudulle kuin toiselle ihmiselle. Kun jokin painaa mieltä, sen voi kirjoittaa ulos kertomatta edes kaikkea. Silloin asia ei jää kiertämään sisälle, vaan saa uudenlaisen muodon – ja ehkä myös rajat. Se asettuu paikalleen.

Joskus olen pohtinut, ovatko nämä kirjoitukseni sellaisia, että niitä kannattaa jakaa muiden luettavaksi. Kun pääsin tuon ajatuksen yli, olo helpottui. Kaikkien ei tarvitse pitää teksteistäni. Niitä ei ole kirjoitettu vain muille. Ne ovat myös minulle itselleni. Lähipiirilleni. Ehkä joskus lapsilleni tai lapsenlapsilleni, vunukoilleni – jos he haluavat lukea, millaista elämää isä tai ukki on elänyt ja mitä hän on mielessään kantanut. Ehkä he joskus hymähtävät ja ajattelevat: tuollainen se oli.

Siksi taidan jatkaa kirjoittamista ajattelematta liikaa, mitä muut ajattelevat. Enkä häpeile laittaa näitä tekstejä julkisesti nähtäville. En kirjoita paljastaakseni salaisuuksia tai loukatakseni ketään, vaan ymmärtääkseni itseäni ja tätä elämää hieman paremmin. Ja ehkä myös siksi, että hiljaisuudessa ajatukset kaipaavat joskus seuraa.

Ja siksi tämäkin teksti on nyt tässä.
Olkaa hyvä!

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

 

Tällaista sieltä löytyi!
(Kuva: HAP)

Hiljainen poika ja pronssinen jumalatar

 

Muisto vuosien takaa.
(Kuva: HAP)

Eräs lähipiirini ihminen lähetti minulle viestin ja kysyi, olinko kuunnellut Ylen Areenasta erään ohjelman. En ollut. Niinpä sitten kuuntelin.

Kysyjä halusi kuulla mielipiteeni ohjelmasta. Mitä ajattelin siitä? Aihe oli mielenkiintoinen. Se käsitteli asioita, joita itsekin olen viimeaikoina pohtinut. Pidin siitä. Itse asiassa pidin paljon. Siinä oli jotakin sellaista, joka jäi kaikumaan mieleen vielä pitkään kuuntelun jälkeen. Niinpä vastasin kysyjälle ajatuksistani ja huomasin kertovani samalla muiston, joka aivan yllättäen nousi esiin samassa yhteydessä.

Ollessani vielä työelämässä, siis kauan sitten, silloin kun toimin vielä opettajana enkä hallinnon virkamiehenä, siis joskus 1980-luvun puolivälissä, luokassani oli monenlaisia, keskenään hyvin erilaisia lapsia. Heistä on sitten aikuistuttuaan vuosien mittaan kasvanut muusikoita, jalkapalloilijoita, lääkäreitä, ammattimiehiä ja -naisia, monien alojen osaajia. Jokaisella heistä on oma tarinansa. Jotkut heistä ovat jääneet mieleeni pysyvämminkin. Yksi oppilas ehkä sitten varsin erityisestä syystä.

Hän oli yksinhuoltajaäidin poika. Isä oli kuollut jo ennen hänen syntymäänsä. Muistan erään kerran – elettiinköhän vuotta 1985 – kun hän tuli luokseni ja kysyi, saisiko hän lomaa koulusta, sillä hän oli lähdössä äitinsä kanssa Kreikkaan. Myönsin loman empimättä. Pojalla ei ollut vaikeuksia opiskelun kanssa, ja tiesin hänen selviytyvän viikon tehtävistä vaivatta.

Kun iloinen pikkupoika palasi matkaltaan, hän tuli luokseni ja ojensi minulle painavan paketin. Katselin sitä hämmentyneenä. Koosta ja painosta päätellen ajattelin, että siellä saattaisi olla vaikkapa viinipullo. Kiitin lahjasta ja päätin avata sen kaiken varalta vasta kotona.

Kotona avatessani pakettia yllätyin. Laatikosta ei tullutkaan viinipulloa, vaan ylhäällä kuvassa näkyvä pieni pronssinen patsas. Painava, noin parikymmentä senttiä korkea seisova kreikkalainen jumalatar, kypärä päässään ja keihäs kädessään. Se esittää Ateenan suojelusjumalatarta, Pallas Athenea. 

Tuo sama patsas seisoo yhä olohuoneeni ikkunalaudalla. Siinä se on ollut jo vuosikymmeniä – hiljaisena, mutta puhuttelevana muistutuksena yhdestä oppilaasta ja yhdestä sydämellisestä eleestä. Ja ehkä muustakin, jota en silloin saantihetkellä varmaan ollenkaan arvannut.

Näin jälkikäteen on pysäyttävää ajatella, että sain tuon patsaan muutamia vuosia ennen kuin tiesin oman elämäni kulkevan myös Kreikkaan. Kun sitten noin viisitoista vuotta myöhemmin elin lähes vuoden Ateenan lähistöllä, Palio Pendelissä, maineekkaassa Pendelin luostarissa, tuo pieni pronssinen kotiini Mikkeliin jäänyt jumalatar ei ollut minulle enää vain oppilaan tuoma matkamuisto. Se tuntui oudolla tavalla ennakolta annetulta merkiltä, hiljaiselta säikeeltä, joka oli sidottu elämääni jo ennen kuin ymmärsin sen merkityksen. En siksi ole voinut olla ajattelematta usein sitä pientä poikaa ja hänen lahjaansa. Elämä punoo joskus polkumme yhteen tavalla, joka paljastuu meille vasta vuosien kuluttua.

Muistan siis hänet edelleen. En kuitenkaan usko tavanneeni ainakaan montaa kertaa häntä enää sen jälkeen, kun hän lähti koulustamme, mutta olen jostakin syystä seurannut hänen elämäänsä sivusta. Myöhemmin sain tietää jostain nettikirjoituksesta senkin, että hänen isänsä oli kuollut jo ennen pojan syntymää. Syytä en tiedä. Poika asui äitinsä kanssa, ja äiti huolehti hänestä hyvin. Muistaakseni äiti työskenteli kenties terveydenhoitoalalla. Äidin suvusta – ja ymmärtääkseni myös isän puolelta eräs lähisukulainen asui kaupungissa ja oli pojalle tärkeä tuki ja turva. Näin muistelen, tarkasti en sitä toki tiedä.

Poika menestyi koulussa erinomaisesti. Hän oli hiljainen, mutta määrätietoinen. Sellainen, joka ei pitänyt itsestään meteliä, mutta ilmeisesti tiesi, mihin oli matkalla. Tänään hän on kirjailija, tiedemies, teologian tohtori, suomalainen professori.

Näin vastasin tuolle alussa mainitulle kysyjälle. Mutta ehkä vastaukseni ei lopulta koskenutkaan vain sitä kuuntelemaani ohjelmaa. Ehkä se koski kiitollisuutta, luottamusta ja sitä, miten pienetkin eleet ihmisen elämän varrella voivat jäädä elämään – joskus pronssiin valettuina, joskus pysyvästi sydämeen.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kun kaappi avaa menneisyyden

 

Tällainenkin kaapeistani löytyi. Konstantinopolin ekumeenisen
patriarkka Bartholomeoksen sinetillä varustettu mitali.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Jatkan tässä hieman edellisessä blogijutussa aloittamaani keräilyaihetta. Aihe putkahti esiin tässä eräänä päivänä täysin sattumalta, kuten monet elämän tärkeät asiat tuppaavat tekemään. Siivoilin nimittäin näitä ns. "törkykaappejani". Tai sanotaan nyt rehellisesti: avasin ovia ja tuijotin sisään miettien, miksi ihmeessä minulla pitääkin olla näin paljon tavaraa tallessa. Tärkeitä tavaroita vai ei. Ehkä tosiaan törkyä, kuten joku saattaisi sanoa.

Yhdestä kaapista löytyi pieni, ruskea, jo parhaat päivänsä nähnyt nahkainen rahakukkaro. Sellainen, jota ei enää nykyään juuri näe, ellei liiku kirpputoreilla tai isovanhempien ullakoilla. Kukkarossa oli muutamia suomalaisia hopearahoja tsaarin vallan ajalta. Ei mitään keskiaikaista aarretta – vanhin jostain 1850-luvun tienoilta ja nuorin 1900-luvun alkuvuosilta. Mutta silti: rahaa, jolla on ollut elämä ennen minua.

Kauppiaan pojan peruskysymys

Kauppiaan poikana minussa heräsi heti se tuttu, hieman epäilyttävä mutta varsin inhimillinen kysymys: ovatkohan nämä arvokkaita? Ja jos ovat, niin kuinka arvokkaita? Paljonkohan niistä saisi, jos ne laittaisi maailmalle kiertämään? Niinpä siirryin nettiin, tuohon nykyajan oraakkeliin, ja aloin selailla erilaisia rahoja käsitteleviä sivustoja.

Sivustoja löytyi, kuten arvata saattaa, pilvin pimein. Ne voi karkeasti jakaa kahteen ryhmään. On sivuja, jotka ovat asiantuntevia, maltillisia ja asiallisia. Ja sitten on niitä toisia. Niitä, joissa tällaiselle täydeksi ummikoksi itsensä kokevalle kerrotaan puuta heinää, esitetään hinta-arvioita, jotka ovat täysin tuulesta temmattuja, ja joiden perusajatus tuntuu olevan: osta halvalla, myy kalliilla – mieluiten mahdollisimman nopeasti ja mieluiten jonkun toisen tietämättömyyden kustannuksella.

Joillakin sivuilla vanhojen rahojen arvo tuntui olevan järjestään aina liian alhainen. Sellainen olo tuli, että tarkoitus ei ollutkaan auttaa kysyjää, vaan pikemminkin kalastella potentiaalisia myyjiä, jotka luopuisivat tavaroistaan pilkkahintaan. Nämä alkoivat muistuttaa enemmän huijaussivuja kuin harrastajien kohtaamispaikkoja.

Asiantuntijat ja vastuu

Onneksi vastapainoksi löytyi myös sivustoja, joilla oli selvästi enemmän asiantuntemusta. Niissä keskustelua sekä osto- ja myynti-ilmoituksia seurasivat ns. asiantuntijajäsenet, jotka puuttuivat tilanteisiin, joissa joku arvioi kohteen arvon aivan alakanttiin tai toisaalta yritti myydä jotakin täysin ylihintaan. Näissä tapauksissa huomautus tuli yleensä kohteliaasti mutta napakasti: ei tämä nyt ihan näin mene.

Keräilysivustoja löytyy postimerkeille, rahoille, mitaleille, kunniamerkeille ja oikeastaan melkein mille tahansa, mitä ihminen on joskus päättänyt kerätä. Päätin itse testata erästä kunniamerkkeihin keskittynyttä sivustoa. Koska olen saanut elämäni aikana pari kolme kunniamerkkiä, laitoin yhden niistä tarjolle jälleen lähinnä kysymysmielessä: millä hinnalla tällaisen voisi myydä?

Olin toki tehnyt myös taustatyötä ja tutkinut erilaisia myyntisivustoja. Kyseessä oli hieman harvinaisemman järjestön myöntämä kunniamerkki, ei mikään aivan tavanomainen ja kovin yleinen. Myyntihinnat liikkuivat karkeasti sadan ja kahdensadan euron välillä. Arvostetummat myyjät tiesivät merkin taustan ja harvinaisuuden, ja se näkyi myös hinnassa.

Kun sitten kysyin tästä samasta merkistä hinta-arviota eräällä harrastelijoiden omalla sivustolla, sain vastaukseksi 20 euroa. Yksi kymmenesosa korkeimmasta hinnasta, joita samasta merkistä pyydettiin arvostettujen huutokauppaliikkeiden myyntilistoilla.

Hurlumhei-markkinat ja oppirahat

Seurasin näitä harrastelijasivustoja pidempään ja huomasin, ettei kyse ollut yksittäistapauksesta. Tyyli tuntui olevan melko yleinen. Joillekin sivuille oli onneksi saatu mukaan asiantuntijoita, jotka korjasivat pahimmat ylilyönnit, mutta kaikilla sivustoilla tällaista itsekorjaavaa mekanismia ei ollut.

Samaan aikaan yksi vanhoihin rahoihin keskittynyt nettisivusto lopetti toimintansa kokonaan pitkälti varmaan noiden hurlumhei-tyyppien vuoksi. Sivustolla kyseltiin, myytiin ja ostettiin aivan täysin holtittomaan tyyliin ja lisäksi kommentoitiin todella ala-arvoiseen tyyliin niin ihmisiä kuin asioita. Välillä joku asiantuntija saattoi kauhistella ääneen täysin alakanttiin arvioituja kohteita, joiden arvo oli todellisuudessa moninkertainen. Tarkoitusperät olivat monesti niin läpinäkyviä, että niihin oli vaikea suhtautua kovin hyväntahtoisesti.

Mitä tästä kaikesta sitten opimme? Ainakin minä opin sen, ettei arvokkaita keräilyesineitä, rahoja, postimerkkejä tai kunniamerkkejä kannata koskaan myydä liian hätäisesti ja liian halvalla. Harrastelijasivustoille mennessä on usein järkevää hankkia ensin jonkinlainen asiantuntijalausunto tavaran todellisesta arvosta ja vasta sen jälkeen miettiä myyntiä, oli se sitten netissä tai huutokauppaliikkeen kautta.

Raha ja merkitys eivät aina kohtaa

Minua yllätti erityisesti se, kuinka alhaalla sodan aikaisten kunniamerkkien hinnat paikoin olivat. Kun ajattelee, mitä usein juuri veteraani oli joutunut kokemaan ja tekemään saadakseen tällaisen merkin sodan aikana, tuntuu pahalta nähdä niitä myytävän parilla kympillä netissä. Siinä kohtaa raha ja merkitykset eivät tunnu enää kohtaavan toisiaan.

Toinen mieleen painunut tapaus liittyi harvinaiseen ja arvokkaaseen kunniamerkkiin, jonka taustan sattumalta tunsin hieman paremmin. Merkki liittyi eräällä tavalla omaan elämääni, ja siksi kiinnostuin, kun huomasin sen myynti-ilmoituksen eräällä arvostetulla huutokauppasivustolla.

Maallikkotermein sanottuna kyseinen järjestö jakaa kunniamerkkejä noin kolmessa luokassa. On ylimmän tason ns. "kenraalimerkkejä", sitten keskitason "everstimerkkejä" ja lopuksi yleisimpiä alimman tason "kapteenimerkkejä". Sotilasarvoihin viittaavat nimitykset ovat tässä vain vertauskuvia, mutta perusajatus on selvä: mitä korkeampi taso, sitä harvinaisempi merkki. Nyt myynnissä ollut merkki kuului tähän ylimpään luokkaan.

Myynti-ilmoituksessa mainittiin myös, kenelle merkki oli aikanaan myönnetty. Tunsin kyseisen henkilön. Hän oli omana aikanaan arvostettu, monipuolinen ja vaikutusvaltainen toimija. Nyt hän oli kuollut, ja kunniamerkit olivat jääneet perikunnalle. Ainakin yksi niistä oli nyt myynnissä, useiden tuhansien eurojen hintaan.

Se herätti ristiriitaisia tunteita. Tiesin, ettei henkilö ollut eläessään köyhä, eikä perikunnalla mitä ilmeisimmin ollut taloudellista hätää. Silti merkki oli laitettu myyntiin. Olisiko sen voinut lahjoittaa museolle tai säilyttää jonkinlaisena muistona kantajastaan? Toisaalta elämä ei aina mene niin kuin ajattelemme, ja ihmisillä on omat syynsä toimia niin kuin toimivat.

Kun hopea sulaa ja historia katoaa

Tätä pohtiessani havahduin siihen, kuinka kirjavaa kunniamerkkien, mitaleiden, rahojen ja muiden keräilykohteiden hinnoittelu ja kaupankäynti ylipäätään on. Liikkeellä on monenlaisia toimijoita, myös sellaisia, joita kiinnostaa vain pikavoitto. Usein taustalla ei ole syvällistä asiantuntemusta, vain ajatus ostaa halvalla ja myydä kalliilla.

Viime aikaiset maailmanpoliittiset tapahtumat ovat sekoittaneet keräilymarkkinoita erityisesti rahojen osalta. Kullan ja hopean hinnan nousu on johtanut siihen, että ihmiset muuttavat perintönä saamia korujaan ja esineitään rahaksi. Kulttuurihistoriallisesti arvokkaitakin lusikoita, aterimia ja kannuja sulatetaan uusiokäyttöön. Saman kohtalon kohtaavat myös vanhat rahat.

Tässä kaupankäynnissä menee usein lapsi pesuveden mukana. Kullan tai hopean kilohinnalla myydään arvokkaita keräilykohteita. Ja toisinaan käy myös päinvastoin: joillakin kauniilla esineillä ei ole keräilyarvoa juuri lainkaan, ja ne kannattaa silloin myydä suoraan romumetallina. Harmittavaa, säälittävää ja vähän pelottavaakin. Mutta tämäkin on todellisuutta, joka jokaisen keräilykohteiden parissa toimivan on varmasti hyvä tiedostaa. 

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Ap. Paavalin muistomitali Rodoksen metropoliittakunnasta
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Miksi keräilijä herää aamuyöllä – ja alkaa kirjoittaa

 

Mitä kaikkea sitä voisikaan keräillä!
(Kuvat © Hannu Pyykkönen)

Tässä eräänä yönä nukuin noin kymmenen tuntia. Päiväunet olivat jääneet väliin ja univelkaa oli kertynyt sen verran, että keho taisi viimein vaatia omansa. Seuraavanakaan päivänä en nukkunut päiväunia, koska odotin – kuten usein tässä iässä – lääkärin puhelinsoittoa. Ajattelin silti, että nukkuisin seuraavana yönä pitkään, ehkä vähintään saman kymmenen tuntia. Mutta toisin kävi.

Jossain kolmen ja neljän välillä aamuyöllä päähäni alkoi kertyä tekstiä. Sitä tuli niin paljon ja niin tiiviinä rykelmänä, että se oli pakko saada ulos. Uni pakeni, ajatukset eivät. Niinpä nousin ylös viiden maissa, keitin kahvit ja puuron, avasin tietokoneen ja aloin kirjoittaa muistiin sitä, mitä mielessä pyöri.

Noiden aamuyön tuntien aikana päähäni syntyi kaksi tai kolme, ehkä useampikin, blogijutun aihio. Kaikkia niitä yhdisti yksi teema: keräily.

Keräily kuuluu niille, joilla on aikaa muistaa

Keräily tuntuu liittyvän yllättävän usein juuri ihmiseen, joka on ehtinyt elää jonkin aikaa. Siis meihin vanhempiin. Eläkeläisiin. Nuoret eivät tunnu keräilevän samalla tavalla – tai ainakaan samalla pitkäjänteisyydellä. He keräävät kyllä kokemuksia, kuvia ja digitaalisia muistoja, mutta harvemmin kenkälaatikoita täynnä jotakin konkreettista, painavaa ja pölyyntyvää.

Tämä ei ole moite, vaan havainto. Keräily vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja jonkinlaista suhdetta menneeseen. Sellaista, joka syntyy vasta kun menneisyyttä alkaa oikeasti olla.

Meissä kaikissa asuu pieni keräilijä-metsästäjä

Muistelen lukeneeni historiasta, että ihmiset olivat alun perin keräilijä-metsästäjiä. He liikkuivat paikasta toiseen ja hankkivat ravintonsa metsästämällä ja keräilemällä syötäviä kasveja, marjoja, sieniä, juuria ja muita luonnon antimia. Näin ajatellen meillä kaikilla lienee jonkinlainen keräilyyn liittyvä perintö, geenimuisti, joka ulottuu kauas muinaisiin esivanhempiimme.

Kun ns. sivistys lisääntyi ja ihmiset alkoivat viljellä maata, se vaati asettumista samoille paikoille pidemmäksi aikaa. Syntyivät kylät, heimot ja kansat, ja ajan myötä myös valtiot. Näin olen asian ymmärtänyt, ja suurin piirtein näin se kai on mennytkin.

Vaikka ravinnon keräily jäi vähitellen sivuun, itse keräily ei kadonnut ihmisestä mihinkään. Se oli jo osa perimää. Keräilyn kohteet vain muuttuivat.

Postimerkkejä, etikettejä ja ikkunoita maailmaan

Kukapa meistä ei lapsena tai nuorena olisi kerännyt postimerkkejä, tulitikkulaatikoiden etikettejä tai jotakin vastaavaa. Rahoja kerättiin ehkä vähemmän, koska niillä oli jo silloin käyttöä. Postimerkit ja etiketit taas olivat jo käytettyjä, mutta silti kauniita, erikoisia tai muuten kiinnostavia.

Ne olivat pieniä ikkunoita maailmaan, johon ei meillä sodan jälkeisillä lapsilla muuten ollut pääsyä. Värikkäitä kuvia maista, joihin ei ehkä koskaan matkustaisi. Näin arvelimme silloin. Keräily kohdistui esineisiin, joilla ei enää ollut suurta käyttöarvoa, mutta joilla oli merkitystä kerääjälle itselleen.

Minäkin keräsin lapsena postimerkkejä. Jonkin verran myös vanhoja, käytöstä poistuneita tsaarinaikaisia kolikoita. Tulitikkulaatikoiden etikettejä kertyi satunnaisesti. Postimerkkialbumeita sen sijaan oli useita, täynnä erilaisia merkkejä. Albumit säilyivät, merkit lisääntyivät, ja keräily jatkui pitkään enemmän tai vähemmän satunnaisesti. Jossain vaiheessa mukaan tuli myös ensipäiväkuorien keräily, ja niitä kertyi melkoinen määrä erilaisiin, usein nimettömiin, kenkälaatikoihin.

Postimerkkini, albumini ja ensipäivänkuoreni ovat yhä jossakin tallessa. En aivan tarkalleen muista missä, mutta tiedän niiden olevan ”varmassa jemmassa”. Keräilijä tietää: tärkeintä ei ole löytää heti, vaan tietää että ne ovat olemassa.

Kauneus ennen hintalappua

Lapsena ja nuorena keräilykohteina olivat suomalaisten merkkien lisäksi nyt jo historiaan siirtyneiden Neuvostoliiton, Itä-Saksan eli DDR:n sekä muiden itäblokin maiden postimerkit. Ne olivat usein näyttäviä ja komeita, ja juuri se oli yksi tärkeä syy niiden keräilyyn.

Tuohon aikaan ei juuri mietitty postimerkkien rahallista arvoa niin kuin nykyiset filatelistit tekevät. Tärkeämpää olivat ulkonäkö, värit, koko ja se, mistä maasta merkki oli peräisin. Kaukaisesta Afrikan maasta tullut merkki oli meille harvinainen ja siksi erityisen kiinnostava, vaikkei sillä olisi ollut minkäänlaista markkina-arvoa.

Krääsää vai kulttuurihistoriaa?

Ajattelin nyt kertoa tulevissa muutamassa blogijutussa omasta keräilyharrastuksestani. En yhden tietyn kohteen näkökulmasta, vaan keräilyn moninaisuuden kautta. Jotkut saattaisivat kutsua minua romunkerääjäksi tai krääsän kerääjäksi, ja ehkä olen sitäkin.

Elämäni aikana olen kerännyt ainakin postimerkkejä, vanhoja rahoja, ensipäivän kuoria, äänilevyjä, jopa ikoneja. Viime vuosina ja vuosikymmeninä suurimmiksi keräilykohteiksi ovat kuitenkin nousseet kirjat ja aikakauslehdet, erityisesti tietyltä rajatulta alalta ja aihepiiriltä.

Näistä kerron lisää myöhemmin.

Mitä tavaroille tapahtuu, kun keräilijä hiljenee?

Vanheneminen ja ajatus elinpäivien rajallisuudesta saavat ihmisen katsomaan ympärilleen uudella tavalla. Tavaraa on kertynyt ja kertyy koko ajan, ja väistämättä herää kysymys siitä, mitä sille kaikelle aikanaan tapahtuu.

Maailma on muuttunut paljon siitä, millainen se oli nuoruudessani. Silloin kaikkea ei ollut helposti saatavilla. Tavaroita tehtiin itse tai ostettiin käytettyinä toisilta ihmisiltä. Kierrätystä harrastettiin jo silloin, vaikkei sitä kutsuttu kierrätykseksi. Tavaraa hankittiin naapureilta, tuttavilta ja kuolinpesistä.

Vähitellen tästä kehittyi myös kaupallista toimintaa. Antikvariaatteja, osto- ja myyntiliikkeitä, keräilyn erikoisliikkeitä. Paikkoja, joissa vanha sai uuden elämän.

Eläkkeellä ollessa ja iän karttuessa huomaa ympärillään paljon tavaroita, joita ei ole vuosiin käytetty. Osa niistä on sellaisia, joiden käyttötarkoitusta nuoremmat eivät enää edes tunnista. Silloin alkaa pohtia: mitä näille pitäisi tehdä? Laittaako kiertoon, myydä vai hävittää?

Ja usein siinä kohtaa pysähtyy. Tämähän on harvinainen esine. Näitä ei enää tehdä. Keräileekö joku tätä? Voisiko tämä kiinnostaa jotakuta toista?

Jatkoa seuraa – krääsän salaisuudet paljastuvat

Näin kävi minullekin. Huomasin omistavani monia esineitä, joita en varsinaisesti ollut kerännyt suuria määriä, mutta jotka tiesin keräilykohteiksi – jotkut jopa halutuiksi sellaisiksi. Mitä ne ovat, sitä en vielä paljasta.

Nämä ajatukset herättivät minut viime yönä liian aikaisin. Tämäkin teksti on kirjoitettu tämän blogijutun julkaisupäivän aamuna viiden aikaan. Päässäni olisi edelleen kaksi tai kolme, ehkä useampiakin, samankaltaisia juttuja valmiina tai ainakin aihioina.

Katsotaan nyt, kuinka moni niistä lopulta päätyy kirjoitettavaksi ja blogijuttuna julkaistavaksi.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

 

Tällaisiakin voi keräillä 

Osa IV – Elämä on vaikeaa, sanoi kreikkalainen. Ja boomeri nyökkäsi.

 

Jos joku on seurannut näitä boomerin pohdintoja alusta asti, niin tietää jo, ettei tämä ole mikään sankaritarina eikä varsinkaan someajan menestysopas. Edellisissä osissa tuli jo mietittyä mielen ja sielun maisemaa sekä sitä, olenko oikeastaan  somekuollut, pohdinko sitä, olenko harjoitellut sitä vai vain muuttunut vain entistä äänekkäämmäksi
(osa II: https://pyykkonen.blogspot.com/2025/12/osa-ii-boomerin-mielen-ja-sielunmaisema.html
ja osa III: https://pyykkonen.blogspot.com/2025/12/osa-iii-boomerin-pohdintoja-somekuolema.html).

Tämä neljäs osa jatkaa samaa rataa, ehkä vieläkin hitaammin ja tuttuun tyyliini vähän sivupolkuja kulkien.

Olen kulkenut pikkuruisen osan elämästäni Kreikan kivisillä mutta lämpimillä kujilla ja elänyt valon täyttämissä maisemissa. Ei mitenkään sankarillisesti, enemmänkin ihmetellen ja välillä jopa eksyen, mutta aina takaisin tielle palaten. Aivan äskettäin luin netistä selvityksen, jossa kreikkalaiset listasivat omasta mielestään maailmanhistorian suurimmat käännekohdat: valtakuntien tuhot, vallankumoukset, keksinnöt ja sodat, joiden vaikutukset ulottuvat yli vuosisatojen ja mantereiden.

Lista oli vaikuttava. Olihan se kreikkalainen. Sellainen, että teki mieli nostaa kulmakarvoja ja ehkä vähän huokaistakin. Se muistutti suurta ortodoksista katedraalia, jonka kaaret ovat korkealla ja freskot kertovat isoista asioista. Hienoa katsottavaa, mutta tällaiselle tsasounoiden maassa asuvalle boomerille hieman suureellista.

Ja niin aloin miettiä: miltä samanlainen kertomus näyttäisi suomalaisesta näkökulmasta. Mitkä hetket ovat olleet ratkaisevia meille täällä pohjoisen laidalla. Olemmeko koskaan olleet historian tekijöitä, vai olemmeko lähinnä oppineet elämään sen seurausten kanssa, parhaamme mukaan.

Suomi maailmanhistorian laitamilla

Kreikkalaisten nimeämät mullistukset eivät tapahtuneet Suomessa, mutta niiden jälkiaaltoja on kyllä täälläkin nähty. Länsi-Rooman valtakunnan tuho ei täällä ketään säikäyttänyt, mutta sen raunioista syntynyt Eurooppa, kristinuskon vakiintuminen ja kirkolliset rakenteet loivat lopulta ne puitteet, joiden kautta Suomi liitettiin osaksi länttä ja itää, vähän molempia ja silti omalla suomalaisella tavallaan.

Kirjapainotaito toi lukutaidon ja suomen kirjakielen. Teollinen vallankumous muutti työn ja arjen. Maailmansodat asettivat koko kansakunnan olemassaolon vaakalaudalle. Ei silti mitään sellaista, mistä olisi itse keksitty uusi ismi, mutta sellaista, mihin oli pakko vastata.

Suomen historia ei ole irrallaan maailmanhistoriasta. Se on pikemminkin tarina siitä, miten suuret muutokset ovat lopulta löytäneet tiensä tännekin, meren taakse, melkein kuin saareen, metsien keskelle, ja pakottaneet miettimään, miten tästäkin nyt selvitään.

Ne hetket, jotka oikeasti ratkaisivat

Suomen omassa historiassa ratkaiseviksi nousevat hetket, jotka eivät ehkä olleet maailmaa mullistavia, mutta jotka määrittivät tämän maan suunnan. Liittyminen Ruotsin valtakuntaan, autonomian aika Venäjän keisarikunnassa ja itsenäistyminen vuonna 1917. Näissä hetkissä Suomi ei ollut historian keskipiste, mutta sen tulevaisuus meni kaikissa uusiksi.

Talvi- ja jatkosota olivat osa maailmanlaajuista myrskyä, mutta suomalaisille ne olivat ennen kaikkea kysymys olemassaolosta. Ei siinä rakennettu suuria visioita tai puhuttu brändeistä. Siinä opittiin, että jatkuvuus, sitkeys ja vastuu tulevista sukupolvista painavat enemmän kuin hyvät "diilit", nopeat voitot tai suureelliset puheet.

Ehkä tästä syntyi se boomerisukupolven perisynti, jota nykyään joskus kummastellaan: varovaisuus, epäluulo äkkikäänteitä kohtaan ja taipumus kysyä, että mitenköhän tämä sitten oikeasti toimii arjessa.

Hiljainen tapa olla maailmassa

Kun kysytään, ovatko suomalaiset muuttaneet maailmaa, vastaus ei löydy imperiumeista eikä vallankumouksista. Se löytyy pitkäjänteisestä työstä, yksittäisistä ihmisistä ja älykkäistä ratkaisuista, joiden vaikutus on usein huomattu vasta jälkikäteen.

Tieteessä, teknologiassa ja koulutuksessa suomalaiset ovat vaikuttaneet maailmaan tavalla, joka ei ole ollut näyttävää, vaan kestävää. Ei huudettu torilla, vaan tehtiin töitä. Ei ehkä kovin trendikästä, mutta toimivaa.

Tämä kertoo suomalaisesta tavasta olla maailmassa. Muutokset eivät tapahdu yhdessä yössä eivätkä yhdellä päivityksellä, vaan hitaasti, rakenteiden ja arjen kautta. Elämää varten.

Selviytymisen kaari

Siinä missä maailmanhistoriaa kuvataan usein vallankumousten ja äkillisten murrosten kautta, suomalainen kokemus painottaa selviytymistä. Muutokset ovat meillekin usein tulleet ulkoa ja joskus vasten tahtoa. Niihin ei ole vastattu pyyhkimällä kaikkea pois, vaan rakentamalla uutta vanhan päälle.

Suomalaiset instituutiot, koulutus ja luottamus eivät syntyneet yhdessä hetkessä. Ne syntyivät kriisi kerrallaan. Ehkä juuri siksi niitä ei heitetä kevyesti romukoppaan, vaikka joskus tekisi mieli.

Hiljaista vaikuttamista, boomerityyliin

Suomi ei ole ollut maailmanhistorian estradin keskellä, mutta ei myöskään täysin sivussa. Pienen maan historia osoittaa, että maailmaa voi kohdata myös hiljaisesti. Ei määräämällä suuntaa muille, vaan reagoimalla viisaasti siihen, mitä eteen tulee.

Maailma muuttuu usein muualla. Se, miten muutokseen vastataan, on aina paikallinen kysymys. Tässä Suomi on tehnyt omat, tunnistettavat ratkaisunsa. Ei ehkä aina täydellisiä, mutta usein kestäviä.

”Elämä on vaikeaa”, sanoi kreikkalainen

Mitä minulle muuten jäi tuosta alussa mainitusta Kreikassa asumisesta? Todella paljon. Vaikkapa se, että opin tuntemaan, mitä on retsina, jota luostarissa, jossa asuin, juotiin lähes päivittäin ruokajuomana, ja metaxa, josta opin myöhemmin myös pitämään, kun talous antoi periksi. Mutta ennen kaikkea tuota ajalta jäi elämään yksi lause.

Silloisen keljanaapurini ja ystäväni, romanialaisen papin, isä Neculain opettama fraasi. Hän tapasi sanoa hymyillen: I zoí íne dískoli! Elämä on vaikeaa. Ja jos hän sanoi sen, minä vastasin: Kanoniki! No, niinhän se on.

Myöhemmin opin jopa kirjoittamaan sen kreikaksikin: Η ζωή είναι δύσκολη ja vastaus Κανονική. Se ei ole valitus eikä tragedia. Se on toteamus. Elämä on vaikeaa, ja silti ihan tavallista.

Hieman fatalistista. Hyvin kreikkalaista. Ja yllättävän suomalaista.

Boomeri nyökkää tälle edelleen.

 

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

---
(Tämä blogijuttu on julkaistu ajastettuna 31.1.2026)

HAP 

Mikä ortodoksisuudessa kiinnostaa?

 

Hyvä Paimen - seinämaalaus entisestä
Iisalmen evakkokeskuksesta.

Viime vuosina yhä useampi suomalainen, niin luterilaisista, vapaista suunnista kuin myös katolisesta kirkosta, on alkanut katsoa ortodoksisuuteen päin. Ilmiö ei ole äänekäs eikä helposti mitattavissa. Se ei näy kampanjoina tai suurina otsikoina, mutta se on todellinen. Usein se on hiljainen ja pitkään kypsynyt prosessi. Kun näitä kertomuksia kuuntelee, huomaa nopeasti, ettei kyse ole uskonnollisesta uteliaisuudesta tai halusta vaihtaa hengellistä tyyliä. Pikemminkin kyse on kaipuusta: toiveesta löytää uskolle paikka, joka kantaa myös silloin, kun sanat ja selitykset eivät enää riitä.

Etsijän tie ja käännynäiskriisi

Kaikki kiinnostuneet eivät tule samanlaisesta tilanteesta, eivätkä samasta syystä. Osa on etsinyt pitkään, osa pysähtyy vasta ensimmäistä kertaa. Joidenkin kohdalla taustalla on ilmiö, jota olen aiemmin kutsunut käännynäiskriisiksi. Tällä tarkoitan tilannetta, jossa ihminen huomaa, ettei hänen käyttämänsä hengellinen kieli, tavat tai rakenteet enää kanna samalla tavalla kuin ennen. Usko itsessään ei ole kadonnut, mutta sen paikka ja muoto tuntuvat epäselviltä.

Tällaisessa tilanteessa ortodoksisuus voi alkaa kiinnostaa juuri siksi, ettei se tarjoa nopeita vastauksia tai uusia muotoiluja, vaan kokonaisen kirkollisen elämän, johon voi astua vähitellen. Se ei lupaa ratkaista etsijän kysymyksiä kerralla, mutta se tarjoaa tilan, jossa kysymysten kanssa saa olla rauhassa ja jossa usko saa kasvaa ajan kanssa.

Liturgia, joka pysyy

Yksi selkeimmistä ortodoksisuuden vetovoimatekijöistä on jatkuvuuden kokemus. Moni huomaa, että ortodoksisessa kirkossa on jotakin pysyvää ja rauhoittavaa. Liturgia ei etsi uusia muotoja tai elämyksiä, eikä sen tehtävänä ole seurata ajan virtauksia. Ortodoksisuus ei kaipaa kokeellisia ratkaisuja, vaan pitäytyy perinteisessä liturgiassa, joka on muotoutunut vuosisatojen rukouksessa.

Tämä pysyvyys ei näyttäydy jäykkyytenä, vaan luottamuksena. Jumalanpalvelus saa olla sellainen kuin se on, ilman että sitä tarvitsee jatkuvasti selittää tai puolustaa. Monelle tämä on helpotus maailmassa, jossa lähes kaiken odotetaan muuttuvan.

Kauneus, joka kutsuu oppimaan

Ortodoksinen jumalanpalvelus ja kirkollinen elämä eivät avaudu heti. Paljon jää aluksi ymmärtämättä: sanat, eleet, ikonit, rukouksen rytmi. Silti kauneus vetää puoleensa. Kaikkea ei tarvitse käsittää heti, jotta voisi osallistua. Ortodoksisuus ei vaadi nopeaa ymmärtämistä, vaan kärsivällistä läsnäoloa.

Yllättävää kyllä, juuri se, ettei kaikkea voi omaksua kerralla, lisää monien kiinnostusta. Usko ei muutu projektiksi, eikä kirkko suorituspaikaksi. Ortodoksisuus antaa luvan olla oppija koko elämän ajan. Sitä se on myös aina ortodoksina eläneillekin.

Rukous arjen keskellä

Ortodoksinen rukous ei rajoitu kirkon seinien sisälle. Se kulkee mukana arjessa, joka paikassa. Ristinmerkki on tästä yksinkertainen mutta syvä esimerkki. Sen voi tehdä kirkossa, mutta myös kadulla kävellessä, työmatkalla tai vaikka hiljaa Jeesuksen rukousta mielessään toistaen. Rukous ei vaadi näkyvyyttä eikä selityksiä. Se on ele, joka yhdistää ihmisen Jumalaan keskellä tavallista elämää.

Monia puhuttelee juuri tämä rukouksen ruumiillinen ja arkinen luonne. Usko ei jää ajatusten tasolle, vaan saa näkyä ja tuntua osana koko elämää.

Ei helppo tie – eikä tuputtava

Ortodoksinen usko ja sen tavat eivät ole nopeasti opittavia. Paastot, rukousrytmi ja kirkollinen ajattelu vaativat aikaa ja sitoutumista. Samalla ortodoksisuudessa on jotakin lempeää: ketään ei painosteta, eikä uskoa tuputeta. Harvoin törmää kadulla kulkiessaan ortodoksiseen julistajaan.

Kirkkoon tutustuminen on henkilökohtainen tie, jolla saa edetä rauhassa. Kiinnostus saa kypsyä omassa tahdissaan. Ortodoksisuus ei etsi kannattajia, vaan avaa oven niille, jotka haluavat astua sisään.

Netti porttina – kirkko perustana

Moni kohtaa ortodoksisuuden ensimmäisen kerran verkossa. Netti tarjoaa runsaasti tietoa, tekstejä, kuvia, videoita ja opetusta niille, jotka etsivät. Tässä mielessä netti voi toimia hyvänä porttina ortodoksisuuteen. Siinä vaiheessa yksin opiskelu auttaa kyllä alkuun, mutta se ei riitä kantamaan pitkälle.

Ortodoksisuuden perusta on aina kirkossa ja elävässä jumalanpalveluksessa. Vasta liturgiassa ja seurakunnan elämässä asiat alkavat asettua paikoilleen. Uskon sisältö kirkastuu vähitellen rukouksessa, osallistumisessa ja ajassa. Usein tarvitaan avuksi myös toinen ihminen: rippi-isä, kummi, toinen etsijä, tuttu ortodoksi. Uskon tie on yhteinen tie, vaikka se onkin henkilökohtainen.

Kirkko, joka kantaa

Kun näitä asioita katsoo yhdessä, piirtyy kuva kirkosta, joka ei lupaa helppoja vastauksia eikä nopeaa hengellistä tyydytystä. Ortodoksisuus kiinnostaa, koska se tuntuu kestävältä. Se ei houkuttele yksinkertaisuudella, vaan syvyydellä. Se ei pyydä ihmistä muokkaamaan itseään sopivaksi, vaan kutsuu vähitellen kasvamaan osaksi kirkon elämää.

Ehkä lopulta kysymys ei ole niinkään siitä, miksi ortodoksisuus kiinnostaa, vaan siitä, mitä ihminen itse etsii. Kaipaako hän selityksiä vai tilaa hiljaisuudelle. Haluaisiko hän uskon, jota ei tarvitse koko ajan perustella tai puolustaa, vaan jonka kanssa voi kulkea. Ja jos kirkko alkaa jossakin vaiheessa tuntua enemmän kodilta kuin mielipiteeltä, uskaltaako sen äärelle pysähtyä rauhassa, ilman kiirettä ja ilman valmiita vastauksia.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com