
Kirkolliskokous Valamossa 2007.
Taisin siellä olla mukana minäkin.
Jokasyksyinen kirkollinen näytelmä lähestyy jälleen. Onko luvassa komedia, tragedia vai lähinnä pitkä kokouspöytäkirja, selviää marraskuun lopulla. Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous kokoontuu 23.–26. marraskuuta Valamon luostariin. Viimevuotisen Helsingin-vierailun jälkeen palataan tuttuun ympäristöön. Luostarin rauha tarjoaa kokoukselle hyvät puitteet. Päätöksenteon laatua ei kuitenkaan ratkaise kokouspaikka.
Kirkolliskokouksesta puhutaan kirkon ylimpänä päättävänä elimenä. Ilmaus tarvitsee rinnalleen täsmennyksen: ortodoksinen kirkolliskokous ei ole parlamentti, joka voisi enemmistöpäätöksellä muuttaa kirkon uskoa. Sen keskeistä toimialaa ovat lainsäädäntö, hallinto ja talous. Hengellisiäkin asioita se käsittelee, mutta kirkon kanonisen perinteen asettamissa rajoissa.
Tämän vuoden asialistalla on taloutta, hiippakuntarakennetta, uskonnonopetusta ja muitakin kirkon tulevaisuuteen vaikuttavia kysymyksiä. Niitä ei voi kuitata merkityksettömäksi hallintorutiiniksi. Oma huomioni kohdistuu silti erityisesti yhteen asiaan: Oulun metropoliitan mahdolliseen vaaliin. Siinä henkilövalinta, alueellinen vallankäyttö ja kirkon talous kohtaavat tavalla, jota olisi syytä käsitellä myös julkisesti.
Suljettu valmistelu, avoimet kysymykset
Oulun metropoliitan tehtävä jäi avoimeksi, kun metropoliitta Elia valittiin arkkipiispaksi vuonna 2024. Viime vuonna seuraajaa ei valittu, koska kirkossa selvitettiin hiippakuntarakenteen tulevaisuutta. Tehtäviä on vuoden 2025 alusta hoitanut Haminan piispa Sergei. Nyt kirkolliskokouksen ratkaistavana on, toimitetaanko vaali tässä kokouksessa.
Jos vaali päätetään järjestää, sitä edeltää suljettu valmisteleva täysistunto. Kirkolliskokousedustajat voivat esittää ehdokkaita, ja ehdokkaaksi esittäminen edellyttää asianomaisen suostumusta. Piispainkokous asettaa esitetyistä henkilöistä ehdokkaiksi ansiokkaimmat ja tehtävään sopivimmat. Varsinaisen valinnan tekee kirkolliskokous salaisella vaalilla. Suljettu valmisteluistunto ja salainen äänestys ovat siis eri asioita.
Menettelyllä on sääntönsä, eikä luottamuksellinen henkilökeskustelu itsessään ole epäilyttävää. Ongelma syntyy, jos luottamuksellisuuden varjoon katoaa myös sellainen keskustelu, joka kuuluisi koko kirkolle. Millaisen piispan Oulun hiippakunta tarvitsee? Mitä tehtävän nykyisestä hoidosta on opittu? Mitä seuraavalta metropoliitalta odotetaan, ja millaisilla perusteilla vaihtoehtoja arvioidaan?
Minun silmiini tällaista julkista keskustelua on osunut kovin vähän. Vaalia koskeva tiedote kertoo menettelyn, mutta ei korvaa keskustelua valinnan sisällöstä. Kirkon jäsenille ei pitäisi jäädä pelkkää katsomon paikkaa, josta odotetaan lopullisen nimen ilmestymistä näyttämölle.
Hiljaisuus ei myöskään lopeta henkilöpohdintoja. Se siirtää ne huhuihin. Kun julkisesti ei puhuta valintaperusteista, epävirallisesti puhutaan sitäkin enemmän nimistä, ryhmittymistä ja siitä, kuka mahdollisesti järjestelee mitäkin.
Oulu tarvitsee oman paimenensa
Suomen ortodoksista kirkkoa voi karkeasti tarkastella myös keskuksen ja reuna-alueiden välisen jännitteen kautta. Helsingistä käsin kirkko näyttää väistämättä erilaiselta kuin pitkien etäisyyksien Pohjois-Suomesta. Suuri jäsenmäärä antaa pääkaupunkiseudulle painoarvoa, mutta se ei tee sen näkökulmasta koko kirkon mittapuuta.
Nykyisessä järjestelmässä Oulun piispaa eivät valitse yksin Oulun hiippakunnan edustajat, vaan koko kirkolliskokous. Näin ollen muidenkin hiippakuntien edustajilla on valinnassa sekä oikeus että vastuu. Juuri siksi heidän pitäisi pystyä katsomaan oman alueensa ja omien verkostojensa ulkopuolelle.
Oulun metropoliittaa ei pidä valita sen perusteella, kuka sopii parhaiten jonkin muualla vaikuttavan piirin toiveisiin. Ratkaisevaa pitäisi olla, kuka kykenee palvelemaan Oulun hiippakuntaa: sen seurakuntia, papistoa ja ihmisiä, joiden kirkollinen arki rakentuu aivan toisenlaisissa oloissa kuin pääkaupunkiseudulla.
En tiedä, valmistellaanko Helsingissä tai muualla jotakin yllätysehdokkuutta. Minulla ei ole perusteita esittää sellaista tosiasiana. Pidän silti aiheellisena kysyä, kuinka vahvasti Oulun hiippakunnan oma ääni valinnassa kuuluu. Koko kirkon yhteys ei edellytä sitä, että kaikki ratkaisut alkavat näyttää saman keskuksen tahdolta.
Eikä Helsinki tietenkään ole yksi yhtenäinen mielipide. Kritiikkini kohdistuu vallan keskittymiseen ja sisäpiirien toimintatapaan, ei helsinkiläisiin ortodokseihin ihmisryhmänä.
Etsitäänkö paimenta vai sopivaa esimiestä?
Olen pitkän elämäni aikana seurannut useita piispanvaaleja. Niihin on liittynyt odotuksia, yllätyksiä ja jälkikäteen kuultuja selityksiä, jotka eivät aina ole kuulostaneet kovin hengellisiltä.
Eräästä aiemmasta vaalista muistan perustelun, jonka mukaan valittu henkilö olisi toista ehdokasta helpommin käsiteltävä. Muistikuva yksittäisestä keskustelusta ei tietenkään selitä koko vaalin tulosta. Se paljastaa silti ajattelutavan, jota kannattaa pysähtyä tarkastelemaan.
Jos piispaa arvioidaan ennen kaikkea sen mukaan, kuinka vaivaton esimies hänestä saadaan, valintaperuste on pahasti vinossa. Papiston edustajat osallistuvat osaltaan oman kirkollisen esivaltansa valintaan. Siinä on erityinen vastuu: oman työn mukavuutta ei saa sekoittaa kirkon etuun.
Yhteistyökyky on piispalle välttämätön ominaisuus. Myötäiltäväksi suostuminen on aivan toinen asia. Hyvän piispan pitää osata kuunnella, mutta myös tehdä epämieluisia päätöksiä, puuttua epäkohtiin ja kantaa vastuuta silloin, kun muut mieluummin väistävät. Pelkkä sopuisuus ei korvaa osaamista, eikä vahva osaaminen tee ihmisestä automaattisesti hankalaa.
Piispan tehtävään soveltuvien joukko on pienessä kirkossamme rajallinen. Piispan tulee olla naimaton tai leski, ja käytännössä ehdokkaita etsitään teologisen koulutuksen ja pappisvihkimyksen saaneiden joukosta. Näiden lähtökohtien lisäksi tarvitaan hengellistä kypsyyttä, kirkon perinteen tuntemusta, johtamiskykyä ja taitoa kohdata ihmisiä.
Naimattomuus ei ole johtamistutkinto. Teologinen tutkinto ei yksin takaa harkintakykyä. Eikä sopiva tuttavapiiri saa korvata kumpaakaan.
Sergein ohittaminen vaatisi perustelut
Minusta luonteva lähtökohta olisi valita Oulun metropoliitaksi tehtävää jo hoitava Haminan piispa Sergei. Hän on valmiiksi piispa, ja hänellä on käytännön kokemusta juuri tämän hiippakunnan johtamisesta. Hänen kohdallaan arvioitavana on jo tehty työ, ei pelkästään lupaus tulevasta.
Tämä ei tarkoita automaattista oikeutta tehtävään. Tehtävän hoitaminen väliaikaisesti ei saa tehdä vaalista muodollisuutta, eikä vastaehdokkaan ilmaantuminen itsessään ole juonittelua. Uusi ehdokas voi olla hyvä, ja nykyistä tehtävänhoitajaa saa arvioida kriittisesti.
Mutta jos Sergein sijasta halutaan valita joku muu, siihen pitäisi olla kunnolliset perusteet. Mitä sellaista toinen ehdokas tuo tehtävään, mitä nykyiseltä tehtävänhoitajalta puuttuu? Millä näytöillä hänen arvioidaan vastaavan paremmin hiippakunnan tarpeisiin?
Henkilöiden luottamuksellisia tietoja ei tarvitse levittää julkisuuteen. Valinnan tavoitteista ja yleisistä perusteista voidaan silti puhua. Kirkon jäseniltä ei voi loputtomasti odottaa luottamusta päätöksiin, joiden perusteluiksi tarjotaan lähinnä sitä, että asiasta päättäneet kyllä tietävät.
Säästöpuheen pitää ulottua myös piispoihin
Piispanvaaliin liittyy tällä kertaa myös hyvin konkreettinen taloudellinen kysymys. Jos Sergei valitaan Oulun metropoliitaksi ja apulaispiispan tehtävä jätetään täyttämättä, toimessa olevien piispojen määrä voi pysyä kolmessa. Jos metropoliitaksi valitaan uusi henkilö ja Sergei jatkaa apulaispiispana, palataan neljän toimessa olevan piispan tilanteeseen.
Säästö ei siis synny pelkästä henkilön siirtymisestä tehtävästä toiseen. Se syntyy vain, jos samalla päätetään, ettei vapautuvaa apulaispiispan tehtävää täytetä. Tämä yhteys pitäisi sanoa ääneen.
Ajatus ei myöskään ole tuulesta temmattu. Hiippakuntarakennetta selvittänyt työryhmä on esittänyt kolmen hiippakunnan säilyttämistä ja apulaispiispan tehtävästä luopumista tulevaisuudessa. Samassa yhteydessä on nostettu esiin hallinnon keventäminen ja piispojen palkkatason kohtuullisuus.
Piispaa ei tietenkään valita pelkästään halvimman vaihtoehdon perusteella. Mutta jos kirkon talous edellyttää säästöjä, myös ylimmän johdon rakenteita pitää voida arvioida. On vaikea perustella seurakuntalaisille jatkuvaa niukkuutta, jos samaan aikaan piispojen määrä näyttäytyy asiana, johon säästöpuhe ei kunnolla ulotu.
Jos neljälle toimessa olevalle piispalle on välttämätön tarve, se on osoitettava tehtävillä, työmäärällä ja kustannuksilla. Pelkkä tottumus ei riitä perusteluksi.
Vaalin jälkeenkin saa kysyä
Mahdollisen vaalin tulos nähdään marraskuun lopulla. En ennusta voittajaa enkä väitä tuntevani kulissien keskusteluja. Oma kantani on kuitenkin selvä: nykyisen tehtävänhoitajan kokemus, Oulun hiippakunnan tarpeet ja kirkon taloudellinen tilanne muodostavat kokonaisuuden, jota ei pidä ohittaa kevyesti.
Vaalin jälkeen valittu piispa tarvitsee työrauhan ja kirkon tuen. Vanha lausahdus ”vaalin jälkeen pulinat pois” ei silti saa tarkoittaa, että päätöksenteon arviointi lakkaa. Vaali ratkaisee henkilövalinnan. Se ei tee valintaperusteista arvostelun yläpuolella olevia.
Kirkolliskokoukselta voi odottaa muutakin kuin sääntöjen mukaisesti toimitettua äänestystä. Siltä voi odottaa harkintaa, avoimuutta ja kykyä perustella, miten ratkaisu palvelee kirkkoa.
Valamossa voidaan sulkea ovi henkilökeskustelun ajaksi. Kirkon jäseniltä ei pidä sulkea mahdollisuutta ymmärtää, mihin heidän kirkkoaan johdetaan.
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com





