Olemmeko sekaisin kuin Haminan kaupunki

Vanhan sanonnan mukaan "pää saattaa olla sekaisin kuin Haminan kaupunki". Tuon sanonnan sanotaan pohjautuvan Haminan (ruotsiksi Fredrikshamn) kaupungin historiallisen keskustan kuulemma sekavaan asemakaavaan. Liekö ajatus ollut mielessä – tiedossa se varmaan on ollut – Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokouksella, kun se päätti uuden valittavan apulaispiispan nimeksi: Haminan piispa.

Jo pelkkä kirkollisen nimen valinta aiheutti hämminkiä "somedirektoraateissa", jotka koostuvat erilaisista somessa vaikuttavista ortodoksisen teologian, kanonisen oikeuden, kirkkomusiikin ja kaiken muunkin ”erityisosaajista”, joille ei kuitenkaan valitettavasti ole löytynyt sopivaa työpaikkaa mistään korkeakoulusta tai yliopistosta, alemmista oppilaistoksista nyt puhumattakaan, sillä eihän tuollaiset ”huippuosaajat” voi sellaiseen tyytyä. Osa heistä/meistä tosin on jo eläkkeellä.

Satamakaupunki Hamina omine Kairoineen (vrt. Sodoma & Gomorra) oli heti oikein uskovien tuomiolistalla, sillä naapurikaupunki Lappeenranta olisi ollut kuulemma vuorossa seurakunnan iäkkyyden ja joidenkin (ihan varmaksi ei selvinnyt: kansan vai työntekijöiden) hurskauden vuoksi. Tuota samaa iäkkyysominaisuuttahan on kautta aikain arvostettu ortodoksisen kirkon parissa. Piispoilla ei ole eläköitymisikää, vaan mitä iäkkäämpi, sen ”kokeneempi”. Kirkolliskokoukseen ei yleensä valita osaavimpia, vaan se on kauan kirkollisten tehtävien parissa istuskelleitten vaikenevien jäsenien eläkepaikka, palkinto pitkästä ”työurasta” ja siitä, ettei ole yleensä ollut papiston kanssa erimieltä.

Tosin jotkut pelurit ovat jo jonkin aikaa ymmärtäneet tuon seikan hyväksikäyttömahdollisuuden mm. kirkollisissa lobbauksissa ja kaikenlaisten ”omien asioiden” edistämisissä, mm. kavereitten valitsemisessa erilaisiin tehtäviin yms. Siksi joillain osin valtakuntaa ehdokkaat valitaan jo ennen oman kirkollisen ”duumamme” vaalia hieman naapurimaamme tapaan pienessä piirissä, opposition edustajia ei lasketa edes vaaliehdokkaiksi ja moninkertaisella sisäänlämpiävällä ja monimutkaisella vaalijärjestelmällä (sama elin valitseen ehdokkaat ja valitsijamiehet) varmistetaan lopputulos, jossa parhaimmillaan kirkkokansan epäsuosiossa oleva valitaan ja oikeudessa vankeuteen tuomittu voi seisoa kirkossa valittavana huippuvirkaan ja suosittu ihminen jää usein ilman paikkaa.

Samaa ”hörripeliä” näyttäisi olevan ilmassa uuden Haminan piispan valinnassakin. Kirkollinen mediakin on lähtenyt tähän leikkiin mukaan. ”Somedirektoraatti” on jo tuominnut osan julkisuudessa (mm. Aamun Koitossa) esillä olleista kanditaateista ja jättänyt osan tuomitsematta. "Hyväksytyiltä" ja mukana olevilta ehdokkailta saattavat tosin puuttua usein ne ominaisuudet, joita piispalta – seurakuntien ohjaajalta, paimenelta – puuttuvat: työskentely seurakunnissa, jumalanpalveluksissa ja seurakuntalaisten keskuudessa, hengellinen herkkyys, sosiaalisuus. Kaiken ylle on nostettu seikkoja, joilla ei viime kädessä liene suurtakaan merkitystä juuri tuossa maan ja oman paikalliskirkon sisäisessä perustehtävässä: ihmisten, seurakuntalaisten kohtaamisessa.Lobbajien ja somekansan mielestä tärkeimpiä ovat fariseuksilainen älykkyys, kielitaito, maailmankansalaisuus, eräänlaiset "kirkko- ja ulkopoliittiset avut".

On poimittu joitain ominaisuuksia ylitse muiden, mutta samalla ei pohdita laajemmin niitä ominaisuuksia, joita piispalla olisi hyvä olla: nöyryyttä, hengellisyyttä, sosiaalisuutta, helposti lähestyttyytä, syvällistä ja oikeaa ortodoksisuutta. Piispan, hiippakunnan paimen, tulee viime kädessä olla nöyrä ja kaiken kansan helposti ymmärrettävä opettaja, jolle on helppo puhua, joka kuuntelee ja on osa omaa kokonaista kirkkoamme, joka ei korosta itseään ja osaamistaan, joka tuntee ihmiset paremmin kuin kirjat, joka ei tiuski muille, vaan jaksaa rakastavasti ja oikeamielisesti neuvoa ja opastaa, onpa opastettava sitten maallikko tai pappi tai vaikka kollega. Ne luonteenpiirteet ja ominaisuudet, mitkä eivät kuulu kirkonpalvelijalle – onpa hän sitten missä tehtävässä tahansa – ja joita hänellä ei pitäisi olla, ovat mm. narsismi, oman elämän tasapainottomuus ja sen tuomat ongelmat ja erilaiset idenetiteettikriisit. Oman elämän historia olisi hyvä olla myös sellainen, että sen voi häpeilemättä ja asioita piilottelematta esille tuoda kaitsettavilleen.

Noita asioita ei erilaisissa ”lynkkaus- tai lobbaus-somedirektoraateissa” ja sisäänlämpiävissä ”viininmaisteluryhmissä” ole suuremmin mietitty. Kuulemani mukaan joitakin vuosia sitten valittiin merkittävään tehtävään henkilö, jota alue, jonne hänet valittiin, ei välttämättä olisi henkilön asia- ja tiedollisen osaamisen vuoksi kuulemma halunnut. Mutta toiset alueet ja kaverit päättivät toisin ja valitettavasti hekin ovat nyt – erilaisten huhujen ja vierailukäyntien vähentymiseen perustuvan ”empiirisen tutkimuksen” mukaan – huomanneet tehdyn valinnan ja substanssiosaamattomuuden seuraukset. Samanlaisia valintoja lienee toki tapahtunut viime vuosina muitakin, erilaisin kääntein tosin. Seuraukset ovat kaikkien nähtävillä. Niistä voi lukea mediasta, oikeuden pöytäkirjoista ja tietysti kaiken tietävästä somesta. Ja taitavatpa jotkut kirjoitella niistä blogeissankin.

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

Sokea some

Älykäs keskustelu toisten ihmisten kanssa on minusta mukavaa. Pidän siitä kovasti ja mikäli vain mahdollista, aloitan sellaisen sopivassa tilanteessa sellaisen ihmisen kanssa, joka siihen suostuu ja on läsnä. Tällainen keskustelu tosin vaatii usein toimakseen vastapuolen konkreettisen näkymisen – läsnäolemisen – siis kasvokkain tai ainakin lähellä. Suuri osa viestinnästä kun on muutakin kuin sanoja: ilmeitä, eleitä, kehon kieltä, miettimistä, viisasta vaikenemista. Niitä voi tulkita vain näkemällä.

Nykyisen koronan ja muidenkin nykyaikaisten urbaanien elämäntapojen aiheuttamalla erakoitumisen aikakaudella, kun ihmiset elävät omissa ”koloissaan” ja "kuplissaan", ja keskustelevat vai erilaisten sähköisten välineiden – lähinnä puhelimen, sähköpostin, chatin, erilaisten applikaatioiden – avulla ja niiden kautta, ilmeet, eleet ja kehon kieli jäävät näkymättä. Silloin voi helposti tulla väärinkäsityksiä vaikkapa huumorin osalta: oliko henkilö tosissaan vai vitsailiko hän vain.  :)

Toinen seikka, joka saattaa jäädä nykyisissä keskusteluissa helposti tuntemattomaksi – ja heti tiedostamatta – on ihmisen henkinen tila, mentaalinen tasapaino tai sen mahdollinen järkkyminen. Etenkin some, joka on täynnä kaiken maailman asiantuntijoita, ”jokaisen tieteen tohtoreita”, tällainen taitaa olla kaiken lisäksi melko yleistä – siis juuri tuo tasapainottomuus. Keskustelija saattaa jäädä täysin tuntemattomaksi ja tunnistamattomaksi mielelaadultaan ja -tilaltaan. Saatan hyvinkin keskustella tietämättäni ”umpihullun” kanssa tai sitten ihan toisen ääripään ihmisen kanssa, tai pettyneen, rakastuneen, katkeroituneen, iloisen/surullisen tai muulaisessa tunnevyöryssä olevan ihmisen kanssa tietämättä siitä.

Somesta on monelle tullut paikka laukoa kaikkea, mitä ”sylki suuhun tuo”, ajattelematta mahdollisia seurauksia tai seuraamuksia: haukkua, tuomita, keljuilla, pilkata – harvemmin siellä on kehumista ja asioiden tai ihmisten ylistämistä, kiittämistä. Onneksi kuitenkin joskus. Jopa eräät julkisuuden ihmiset – poliitikot etunenässä – ovat sortuneet vihapuheisiin ja panetteluun, toisten tuomitsemiseen ja suvaitsemattomuuteen. Yksi riman alitus nähtii äskettäin Masket Singer-ohjelman yhteydessä, kun aiemmin kenties itselleen ja elämäntyylilleen suvaitsevaisuutta vaatinut alkoikin itse olla suvaitsematon ja toi sen esille tökeröllä tavalla.

Itse pidän tuollaisen käyttäytymisen syynä suomalaisen median ”sisäsiittoisuutta”. Samat, toisinaan jokseenkin tyhjänpäiväiset ja sisällöttömät ihmiset ovat kaikissa ”perheohjelmissa” mainetta tai leipäänsä ansaitsemassa juontajina, tuomareina tai muissa aktiivisissa rooleissa. Eipä siinä voi enää enempää odottaakaan. Lisäksi joka ohjemaan pitää saada suvaitsevaisuuden nimissä oma ”kiintiöhomo”, ”kiintiötransu”, ”kiintiölesbo”, ”kiintiövärillinen”, "kiintiömamu", ”kiintiökantasuomalainen”, ”kiintiöjuoppo” ja toisinaan jopa ihan vain ”kiintiötaviskin” käy paremman puutteessa. Ylen aamutelkkarissa tai MTV:n aamu-tv:ssä istuvat aamusta toiseen erilaiset julkisuuden kipeät toisistaan mitä erilaisimmin tavoin (pukeutumistyyli, hiukset, jne.) erottautumaan pyrkivät panelistit laukomassa suuria ajatuksia ja totuuksia Suomen kansalle. Melko vähäisen koulutuksen omaavista kauniskasvoisista ”jokaisen tieteen tohtoreista” on tullut somen guruja, bloggareista – ja kuten minäkin – kaiken tietäviä viisastelijoita, jotka tuomme asioita esille omien mielihalujemme mukaan, omaa agendaamme edistäen, omia etujamme ajaen.

En tosin "ihan eläkeläisen oikeasti" tiedä omalta tavallisen eläkeläisihmisen osalta, mitkä mahtaisivat olla noita mielihalujani, agendaa tai etuja, joita tällainen eläkeläinen edes voisi tuoda esille. Olen jokseenkin elämääni tyytyväinen niin elämäntapani, talouteni kuin suurelta osin terveytenikin kannalta. Perheeni voi kohtuullisen hyvin ja minä siinä ohessa. Vanhenen ja odotan rauhassa kuolemaani, jota en ainakaan vielä pelkää. Voisin toki tehdä enemmän joidenkin asioiden eteen – vaikkapa tuon terveyden – mutta en siitä kuitenkaan näissä kirjoituksissanikaan kaiketi suuremmin valita.

Mutta keskustella toki haluan monista asioista. Hyvistä asioista, minua vaivaavista asioista, ongelmistamme ja melkein mistä vain, jos mukavaa keskusteluseuraa löytyy. Ja mikäpä oliskaan sen mukavampaa, kuin istua vaikka viinilasillisen ääressä hyvän ystävän ja hyvän keskustelijan kanssa ja parantaa maailmaa. Siinä – kuten kai jo olette huomanneet – olisi paljon parannettavaa ja mehän tietysti tiedämme, miten se tehdään.

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

Somen hyödylliset hölmöt

Termin ”hyödyllinen hölmö” – tai oikeammin se kai oli alkuaan ”hyödyllinen idiootti” – on väitetty keksineen aikanaan Neuvostoliiton hirmuhallitsija Lenin. Hänen sanotaan nimittäneen tuolla nimellä Neuvostoliitolle myötämielisiä ei-kommunisteja, joita muuten aikanaan Suomestakin löytyi pilvin pimein. Nykyisin termiä käytetään lähinnä hyväuskoisista tai naivista henkilöistä, jotka tiedostamattaan edistävät propagandaa, jonka tarkoitusperiä he eivät täysin itsekään ymmärrä. Hyödyllinen hölmö uskoo toimivansa moraalisesti oikein, vaikka tosiasiassa hänet on vain saatu houkuteltua kehumaan ja ylläpitämään huonon hallinnon tai aatteen korruptoituneita valtarakenteita.

Näitten hyödyllisten hölmöjen määrä on lisääntynyt huomattavasti netissä. Huolestuttavaa – ainakin minusta – on se, että niitä on jo useita somessa ja jopa ortodoksisilla sivustoilla. Keskiviikkona 8.9.2021 uutisissa puhuttiin somessa tapahtuvasta äärijärjestöihin värväämisestä, jota tapahtuu etenkin nuorten keskuudessa ja juuri alkuun somen eri alustoilla. Kun nuori saadaan siellä erilaisiin valheisiin, harhaanjohtavaan disinformaatioon, salaliittoteorioihin ja muuhun ”huu-haa-han” ja valeuutisiin vedoten koukkuun, manipulointi jatkuu suljetummilla alustoilla.

Mitä sitten saattaisi olla tuo ortodoksisessa informaatiossa tapahtuva ”huu-hailu”, manipulointi tai hyödyllinen hölmöily? Itse olen kokenut sellaista tapahtuneen mm. suhtautumisessa omaan patriarkaattiini tai myös vaikkapa suhtautumisessa ihan vain omiin piispoihimme. Mm. Ukrainassa lähinnä Venäjän Krimille ja Itä-Ukrainaan tekemän invaasion seurauksena tai kentien niiden johdosta tapahtuneessa Ukrainan ortodoksisen kirkon kriisissä on ollut noita ”hyödyllisen hölmöilyn” piirteitä nähtävissä myös Suomessa. Venäjän oikeutta Ukrainaan – ainakin siis kirkollisessa mielessä – on pidetty oikeutettuna ja ainoana mahdollisena. Kaikki muu on noiden manipuloijien mielestä tuomittavaa harhaoppisuutta. Omasta patriarkasta on tehty milloin varas, milloin melkein murhamies jopa omien patriarkaatin alaisten kirkkojen jäsenten toimesta. Häpeällistä!

Tässä, jos missä on mielestäni kyse juuri tuosta alun määritelmässä sanotusta ”henkilöstä, jotka tiedostamattaan edistää propagandaa, jonka tarkoitusperiä hän ei täysin itsekään ymmärrä. Hyödyllinen hölmö uskoo toimivansa moraalisesti oikein, vaikka tosiasiassa hänet on vain saatu houkuteltua kehumaan ja ylläpitämään huonon hallinnon tai aatteen korruptoituneita valtarakenteita.” Tuo ymmärtämättömyys ei aina edes johdu kongnitiivisen älyn puutteesta. Esittäjä voi olla vaikka teologian maisteri tai vaikka oppineempikin, mutta tunneäly tai joku muu puuttuu tai sitten syynä voi olla joku muukin.

Aina emme tietenkään tiedä tällaisten ihmisten taustoja ja motiiveja. Joillakin se saattaa olla katkeruus vaikkaapa oman kirkon tekemistä ratkaisuista, jotka ovat joskus henkilökohtaisesti satuttaneet. Joillakin erilaiset persoonallisuutta muuttavat sairaudet tai muut ongelmatilanteet tai vaikkapa vain yksinäisyys ja tarpeettomuuden tunne.

Syitä on varmaan monia, eikä minun osaamiseni riitä niitä sen pitemmälle arvioimaan. Voin vain arvioida osaltani niitä näkyviä tuloksia, merkkejä, joita tällainen toiminta saa aikaan netissä ja sitä tietä meissä ihmisissä – minussakin: ihmiset ovat hämmentyneitä, he innostuvat puhumaan entistä enemmän ”asian vierestä”, netti pullistelee kohta kaiken alan asiantuntijoita, jotka vain ja ainoastaan tietävät, miten jokin asia oikeasti on.

Tällainen toimintahan on ollut koko ajan kasvava ongelma Internetissä. Ihmiset eivät osaa hallita sanomisiaan ja pahimmillaan jotkut – mm. poliitikot – joutuvat sanomisistaan jopa oikeuteen. ”Tavikset” selviävät vähemmällä, kun heidän sanomisisillaan ei ole niin suurta painoarvoa kuin joillain julkkiksilla. Toinen ongelmaryhmä ovat mm. iäkkäät ihmiset, joilta puuttuu toisinaan täysin netin laajempi tuntemus, nettikontrolli ja nettikäytöstavat, ja osa heistä luulee, että netissä saa sanoa mitä vain joutumatta ongelmiin. Siitäkin huolimatta – tai juuri siksi – että he ovat lapsuudessaan ja nuoruudessaan saaneet melko tiukankin käyttäytymiskoodiston.

Netin käytön kyky, taito ja ymmärrys eivät siis ole balanssissa tällaisilla yksinäisillä vanhuksilla, jotka hakevat tukea ja apua yksinäisyyteensä netistä, tuntematta sitä ja sen kylmää ja laskelmoivaa mekanismia oikeastaan ollenkaan. Lapsenlapsen avustuksella on mahdollisesti päästy Facebookiin ja opittu, miten lähetetään viesti tai vastataan toisen viestiin, mutta ei sitten muuta. Osa ei osaa edes lukea kaikkia vastausviestejä, osaa lukea vain sen, mikä näkyy – usein siis sen viimeisen. Noilla eväillä on helppo hairahtua ja jopa joutu ”hyödyllisen hölmön” ansaan. Tai vielä pahempaa: tulla itse sellaiseksi.

Ortodoksisuutta tällä saralla hämärtää lisäksi se, että suuri osa kirkkoon kuuluvista ei oikeastaan ymmärrä mitään koko ortodoksisesta uskonnosta tai ainakaan sen dogmeista. Melkoinen joukko heistä tekee silloin ns. omaa uskonoppiaan, omia dogmejaan ja pitää niitä ainoana oikeana ja jopa levittää ”harhaoppiaan” muille. Jos kirkko sanoo selkeästi ja yksiselitteisesti jostain asiasta tällaisen ihmisen mielestä eritavalla, mitä hän asiasta ajattelee, vastaus on: minä en usko tuohon, minä teen joka tapauksessa toisella tavalla. Ortodoksisuus ei liene tuollaista. Eikä järkevä ihminen missään nimessä sano noin netissä eikä muuten muuallakaan.

Pahimmillaan tuo ”hyödyllinen hölmöily” on asioissa, jotka sivuavat sekä omaa kirkkoa että valtiollisia toimijoita samaan aikaan. Hyviä hölmöilyn kohteita siis ovat vaikka Venäjän kirkon korruptoituneet johtohenkilöt ja heidän välinsä maallisen hallinnon kanssa tai vaikkapa omasta maastamme piispojemme toilailut oikeuslaitoksen kanssa. Niistä löytyy todella suurelta joukolta ”se ainoa oikea ortodoksinen absoluuttinen totuus”, joka pitää kovalla äänellä ja suurella volyymilla ulostuoda netissä. Siinä sitten valitaan netin pikaoikeudenkäynnillä maahamme uusia piispoja, laitetaan entisiä eläkkeelle, raakataan hyviä piispa- tai pappisehdokkaita ”pärstäkertoimen” mutu-tuntuman perusteella ja korotetaan lähes pyhän asemaan kirkon piirissä ja seurakunnissa suuriakin rikkomuksia tehneitä kirkonmiehiä, kun he ovat ”niin mukavia”.

Voi meitä!

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

Ihania opettajia, ruutia ja tappelua

Kirjoittelenpa vielä lapsuuden maisemistani Tuupovaarasta, kun yhä jotain muistan ja kirjoittamaankin vielä pystyn. Vaikka – kuten edellisessä blogijutussani kerroin – oleskelu jäin monista syistä johtuen melko lyhyeksi ja osin hataraksikin, on Tuupovaaralla silti oma merkittävä osa identiteetissäni.

Veljeni luokkakuva (arvelisin jostain noin 1955-56 tienoilta).
Opettajana oikealla Raisa Ronkainen, mutta tunnistatko oppilaita.
Laita nimiä joko tämän blogijutun kommenttiin tai sähköpostilla:
nettihoukka@gmail-.com
Kerro nimen ohessa mikä on numero pään päällä.

Kerronpa joistakin siellä elämääni vaikuttaneista ihmisistä. Pakko on heti alkuu laittaa omat opettajani, etenkin Raisa ja Tyyne, joilla varmaan oli oma merkittävä osa nykyisenkin minuuteni muotoutumisessa. Heille annan suuren kiitoksen siitä, että he oikealla tavalla säilyttivät oman ortodoksisen uskoni jo lapsuudessa. He eivät sitä tuputtaneet, mutta pitivät huolen, että se säilyi oikeanmuotoisena. Heidän upea työnsä tällä saralla kantoi sitten myöhemmin hedelmää Joensuun Lyseossa, jossa kohtasin erään opettajan, jonka oma elämäntarina oli ortodoksiuutta vastaan ja joka antoi minun – ”ryssän pennun” – tuta ortodoksisuuteni ja jonka kaiken tuon seurauksena oma identiteettini on sitä, mikä se vieläkin on.

Kerron yhden tarinan tuostakin. Poikalyseo oli melko hierarkinen, joiltain osin lähes armeijamainen laitos vielä 1960-luvun alussa. Jos myöhästyit koulusta – kuten minä ja veljeni usein junan ollessa myöhässä – aamulla aamuhartaudesta, ulko-ovi oli lukossa ja vahtimestari avasi sen vasta, kun oppilaat ja opettaja olivat luokassa ja myöhästyminen voitiin käsitellä ja mahdollisesti siitä rankaista.

Tällä minua – tai ehkä vain ortodokseja – ”vainonneella” opettajalla "Piipillä" oli tapana seisoa juhlasalin ovella, kun menimme saliin aamuhartauteen ja tarkistaa, että jokaisella on kädessään ohjeiden mukainen virsikirja. Minulla ortodoksina ei ollut koskaan ja lukuisia olivat ne kerrat, kun sain käskyn mennä rehtorin puhutteluun asiasta. Kerroin tietysti rehtorille, että olin ortodoksi ja en osaa virsiä ja minulla ei edes ole virsikirjaa. Todella hieno rehtorimme, sodan käynyt reservin majuri Aulis Koivusalo, taputti lempeästi olalle ja sanoi: ”Istuhan tuossa hetki ja odotellaan, että tilanne rauhoittuu. Menen sitten kertomaan asian opettajalle ja sinä menet luokkaan ja asia jää siihen.” Näin sitten tapahtui, vaikkakin se kaikesta huolimatta tapahtui vielä monta kertaa sen jälkeen yhä uudestaan ja uudestaan. Mutta kiitos tuolle elämän murjomalle aiemmasta ortodoksista puolisostaan hieman oudolla tavalla eronneelle opettajalle ortodoksisen identiteettini vahvistamisesta niin, että myöhemmin luin yhtenä osana nykyista tai oikeammin työurani aikaista elämääni myös ortodoksisen uskonnon opettajaksi.

Näin siis myöhemmin, itse opetusalan ammattilaisena, sain tuta, että varhaisen lapsuuden ja nuoruuden opettajakokemuksilla on usein valtavan suuri merkitys. Yritin sitten itsekin pitää asian mielessä omassa työssäni aina kun mahdollista ja myöhemmin jopa silloisen tehtäväni vuoksi opastin opettajiakin tekemään asioita lapsen oma tausta ja elämäntilanne huomioiden.

Oli noista lapsuuden opettajista muunkinlaisia muistoja. Eräs – mahdollisesti hän oli vain vuoden sijaisena – mieopettaja oli hieman eräänlaisiin ”virvoitusjuomiin” taipuvainen, vaikken kuitenkaan muista hänen olleen varsinaisesti ainakaan niiden vaikutuksen alaisena koulussa niin, että olisin sen huomannut. Mutta kerran – syystä tai toisesta – hän päätti, että tehdään ruutia, mahdollisesti jonkin rattoisan illanvieton jälkeisissä tunnelmissa. Erilaisista ainesosista – rikistä, hiilestä ja salpietarista – tuli opettajan pöydälle melkoinen keko mustaa ruutia, jonka opettaja sitten havainnollistaakseen sen tarkoituksen sytytti ja seuraukset olivat - sanoisinko – räjähtävät. Valtaisa humahdus, paineaalto, joka avasi jopa luokan oven paukahtaen ja valtava savupilvi säikäyttivat varmasti kaikki koko koulussa olleet, oman luokkani oppilaat piiloutuivat pulpettien alle. Pamahdus kuului kaikkialle ja pian olivat muutkin opettajat katsomassa, mitä oli tapahtunut. Miesope seisoi hengissä, mutta kulmakarvat ja osin hiuksetkin palaneena, opettajan pöydän ääressä ja pahoitteli kaikille aiheuttamaansa hämminkiä: ”Tuli varmaan tehtyä liian iso keko”, hän vain totesi.

Eivät koulupäivät siis tylsiä olleet. Joskus tapahtui todella. Kiusaamistakin varmaan oli, vaikka rehellisesti sanon, etten sitä ilmeisesti itse tunnistanut enkä kai kokenutkaan. Yhden tappelun muistan, johon jouduin sisukkuuttani ja peräänantamattomuuttani, syytä en tosin muista tarkemmin. Ylemmillä luokilla oli eräs Väinö – iso ja vahva oppilas – joka näin jälkeenpäin arvellen ehkä hieman terrorisoi muita. Kerran jouduin jostain asiasta napit vastakkain hänen kanssaan ja kaikki kaverini ehdottivat, että minä – silloin hontelo laiha pikkupoika – jättäisin asian väliin, ettei sattuisi mitään vakavaa. Ei sopinut pirtaani ja hyökkäsin nyrkit pystyssä Väinön kimppuun ja hän heitti minuta pari kolme kertaa todella rajusti lattiaan – nousin ylös ja kävin uudellleen päälle, kunnes Väinö sai kai tarpeekseen ja lähti pois tilanteesta. Minä jäin mukiloituna paikalle, mutta näin jälkeenpäin ajatellen – varmaan joiltain osin tyytyväisenä. Hän ei koskaan enää terrorisoinut minua. Se oli vähän niin kuin Suomen ja Neuvostoliiton sota ”Tuntemattoman” sanoin – ”Suomi tuli maaliin hyvänä kakkosena”.

Oma kotini 1950-luvun alussa ja vasemmalla näkyy isäni Morris Minor van-merkkinen auto.
Morriksia hänellä tai olla parikin, toinen sellainen puureunukset autoa kiertävä malli.
(Hannu Pyykkösen kuvakokelmasta)

Tätä kirjoittaessani huomaan, että tajuntaan tulee paljon muistoja ja niistä voisi kai jotain kirjoittaakin vielä vaikka tänne blogiini, jos vaikka vunukkani joskus niitä lukisivat ja miettisivät, että tuollainenko se ukkikin oli lapsena.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Tuolta Tuupovaarasta …

Kotini muutaman laajennuksen jälkeen ja etupihalla kioski,
jossa olin tosi monena kesänä myymässä.
(Kuva: Hannu Pyykkösen albumista)

Muistatko Pertsa Reposen sanoittaman laulun, joka kertoo tatuoidusta naisesta. Laulun esittää vanhalla vinyylillä maineikas Hootenanny Trio (kuuntele). Olen usein Tuupovaarassa syntyneenä miettinyt, ken mahtoikaan olla tuo nainen, jolla oli ”vatsallaan lippu Ranskanmaan. Mutta paras piirros kuitenkin oli tehty hänen rintoihin: se oli kuva kauniista kodista tuolla Tuupovaarassa.” En lyhyen Tuupovaara-lapsuuteni aikana ennättänyt tavata tai edes identifioida tätä naisellista taideteosta.

Vanhuuden höppänyyden lähestyessä vauhdilla, nykyisin kyllä tulee muisteltua monia muita Tuupovaaran aikoja ja tapahtumia. Elin ”päätoimisesti” Tuupovaarassa 1950-luvun alun noin reilut kymmenen vuotta eli lapsuuden ennen koulua ja kansakouluvaiheen neljä vuotta ennen oppikoulua. 1960-luvulla siteet Tuupovaaraan alkoivat hieman rapistua, koska kävin oppikoulua Joensuussa, jossa johonkin aikaan pitkän ja hankalan koulumatkan takia jouduimme menemään kortteeriin, asumaan alkuun veljeni kanssa, myöhemmin yksin, vieraissan perheissä alivuokralaisena. Silloin tuli vietettyä Tuupovaarassa vain viikonloput ja lomat ja tietysti pitkät kesät.

Hankalaksi tuon matkustamisen teki se, että piti ensin herätä kukonlaulun aikaan ja mennä vanhemman veljeni ajaman mopedin tarakalla ensin noin viisi kilometriä entiselle Tuupovaaran rautatieasemalle ja sitten joka seisakkeella pysähtyvällä lättähatulla noin tunnin verran Joensuuhun. Juosta Joensuun asemalta kiireesti lyseoon usein hieman myöhästyen ja sitten takaisin illalla, kun ensin oli odoteltu jonkin aikaa junan lähtöä – sillä takaisin Tuupovaaran asemalle ja mopolla kotiin. Koulupäivästä tuli aika pitkä ja melko rankkakin ja etenkin talvipakkasella (jolloin isä vei usein autolla) hankalakin. Siksi kortteeri oli varmasti oikea ratkaisu, vaikka ei ehkä kaikista sopivin noin 12-15-vuotiaalle nuorelle pojalle. Ja kortteeripaikka vaihtui usein kesän jälkeen, kun ei enää päässyt entiseen paikkaan.

Sijainti kartalla (klikkaa hiirellä suuremmaksi)

Mutta Joensuun Lyseossa – muistaakseni Suomen toiseksi vanhimmassa poikalyseossa – tulikin sitten käytyä kahdeksan vuotta ja kirjoitettua 1960-luvun lopulla ylioppilaaksikin. Tuolloin minusta tuli varmaan enemmän joensuulainen kuin tuupovaaralainen, vaikka tämä ristiriitainen identiteettikriisi ei liene koskaan oikein selvinnyt. Pidän kuitenkin itseäni nykyisin enemmän joensuulaisena ja siellä on varattuna minulle myös oma loppusijoituspaikkakin. Kerronpa siitä yhden tarinan.

Joensuun Lyseo (nykyisin taidemuseo)
(Kuva: Wikipedia / Purskainen)

Olin kerran ehkä joskus 2000-luvulla Kolilla jollain tylsällä koulutuspäivällä ja päätin lähteä käymään paremman tekemisen puutteessa Joensuussa. Sinne ajaessa muistin, että ortodoksisen seurakunnan kirkkoherranvirasto on auki ja ajattelin käydä varaamassa itselleni hautapaikan vanhempieni grobun viereen. Virastossa väittivät, ettei siinä ole tilaa ja minä väitin toista. Mentiin suntion kanssa katsomaan paikan päälle ja olihan siinä kolme paikkaa vapaana. Sanoin ottavani ne kaikki. Varasin yhden itselleni ja ostin kaksi muuta veljilleni – minua vanhemmalle ja nuoremmalle ja annoin ne sitten seuraavana jouluna heille joululahjaksi. Hieman hämmästyivät lahjasta, mutta molemmat ovat jo paikkansa käyttäneet.

Tuota muutosta aboriginaalista tuupovaaralaisesta joensuulaiseksi vauhditti vielä isäni vakava sairastuminen perinteiseen pohjoiskarjalaisen miehen kansantauttiin – angina pectorikseen – joka pakotti sitten koko perheen muuttamaan Joensuuhun. Siellä tulikin sitten asuttua Kalevankadulla, Kirkkokadulla ja Koulukadulla aina ammattiini valmistumiseen saakka, jolloin muutin ensin Kiteen Närsäkkälään ja sieltä Mikkeliin, jonne olen yhä jumittunut. Siteet ovat kuitenkin säilyneet enemmän Joensuuhun kuin Tuupovaaraan, jossa ei ole kuin sukulaisten hautoja ja niistä tärkein – oma staretsani – rakas Iida Maria-mummoni on haudattu Tuupovaaran hautausmaalle, muita löytyy mm. Pörtsämön erämaakalmistosta. Vanhempani ja veljeni ovat haudatut Joensuun ortodoksiselle hautausmaalle. Isovanhempien haudat jäivät Venäjän puolelle.

Silti vierailuni Tuupovaarassa ja sen lähiympäristössä, Hoilolassa, Öllölässä, Koskenniskassa ja muissa paikoissa läikäyttävät aina sisimpääni ja saavat – ainakin näin vanhemmiten – aikaan muistojen mietiskelyä, mikä kertonee siitä, etten kai sitten ole ihan kokonaan joensuulainen.

Tuupovaarassa juostiin eka kertaa elämässäni tyttöjen perässä Pehkosen Jallun kanssa ja koettiin ensimmäiset tuon saran seikkailut. Monia muistoja on myös naapurin lapsista: Kinnasniemen tien toisella puolella oli apteekkari Paavo Varpio ja heidän lapsistaan ennätin tutustua paremmin pariin nuorimpaan, Heikkiin ja Annaliisaan. Sisä-Karjalan yläkerrassa oli paikallinen vallesmanni Elfvengren, joiden sittemmin sotamuseossa tutkijauransa tehnyt Eero-poika oli monissa leikeissä mukana. Monia muitakin mukavia muistoja on vaikkapa äitini sukulaisen Mustosten tytöistä, Seijasta ja Maijusta, opettajani Kolehmaisen tytöistä ja monesta muustakin, joista osan tapasin sitten myös Joensuussa riehuessani omassa jengissäni, kulman kundeissa.

Joensuussa tapasin sitten myös lapsieni äidin, jonka kanssa tein sittemmin pari poikaa – nyt jo neljäkymmenen molemmin puolin olevia aikamiehiä, valmistuin silloisesta Joensuun korkeakoulusta (nykyisestä Itä-Suomen yliopistosta), hengailin kavereitten kanssa mm. Teräksen kongissa ja pienssä Kulmabaarissa Kauppakadulla ja muualla kaupungilla ja viimein sitten lähdin maailmalle leipää tienaamaan. Ja sille tielle jäin.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kaihomielellä

Kirjoitin jo viime blogissa joitain tuntemuksia siitä, että nykyinen matkustaminen tuntuu jo iänkin puolesta hieman erilaiselta, kuin nuoruuden ryntäilyt. Tuo tunne vahvistui taas kovin viime matkallani Pohjois-Karjalaan – lapsuuteni maisemiin. Lienee noissakin tuntemuksissa oma syynsä myös ikääntymisellä.

Olen siis syntynyt Pohjois-Karjalassa, nykyisin Joensuuhun kuuluvassa Tuupovaarassa – siihen aikaan tosin se oli itsenäinen kunta. Isäni oli Karjalan evakkoja, siirtynyt sodan jälkeen muutama vuosi ennen syntymääni Korpiselästä – melko läheltä nykyistä Venäjän rajaa – Tuupovaaraan ja hän jatkoi siellä jo Korpiselässä oman isänsä aloittamaa ja isäni jatkamaa kauppatoimintaa. Tuo kaupanteko lienee ollut melko laajaa suvussamme niin isoisäni kuin hänen veljiensä toimesta. Sittemmin olin sitä ensimmäistä sukupolvea, joka laittoi tuollekin toiminnalle lopun, vaikka tietty kauppiashenkisyys lienee säilynyt minussakin melko vahvana.

Isäni V.A.Pyykkösen kauppa kuvattuna joskus hieman ennen syntymääni
1940-luvun loppupuolella. Kuvassa vanhenpieni lisäksi vanhin veljeni.
(Kuva: Hannu Pyykkösen kokoelmista)

Isäni piti kauppaa keskellä Tuupovaaran kirkonkylää – neljän tien risteyksessä, jossa sittemmin alkuun oli toinenkin kauppa – osuuskauppa – ja hieman myöhemmin vielä kolmaskin – T-kauppa – ja Varpion apteekki. Kaupan ulkopuolella oli iso kyltti, jossa oli teksti: V.A.Pyykkönen eli Viktor Aleksanterinpoika Pyykkönen ja isäni oli koko ikänsä K-kauppias.

Kauppa syntyi vanhaan sodanjälkeen hankittuun omakotitaloon, jota ajan saatossa laajennettiin muutaman kerran ja pihapiiriin rakennettiin siellä olevan liiterin ja saunan lisäksi mm. iso varastorakennus. Tuosta sittemmin minun aikanani jo kaksikerroksesiksi saneeratusta talosta olisi vaikka kuinka paljon kerrottavaa, mutta jääköön tällä kertaa. Se vain sanon, että harmittaa, etten ollut paikalla, kun talo purettiin. Siellä olisi ollut vinttikomeroiden piilossa paljon aarteita.

Jo 50-luvulla isäni aloitti paljon ennen sitä, kun laajemmin aloitettiin ns. kauppa-autotoiminnat, oman kauppa-autoilunsa. Ensin se tapahtui vanhalla Fordson-merkkisellä isolla pakettiautolla, myöhemmin auto muuttui modernimmaksi – muistaakseni se saattoi olla punainen Fiat. En ole varma, oliko tuo eka auto vuoden 1950 malli Fordson Thames E83W, joka on kuvattu nettikuvassa (kts. kuva).

Paljon olin jo ennen kouluikää tuon auton kyydissä isäni mukana ja ajoimme sillä pitkiä matkoja ympäri pitäjää. Isällä oli runsaasti asiakastuttavuuksia jo Korpiselän peruna ja kun ihmiset muuttivat sotaa pakoon ja kotiseutunsa menettäneinä lähiseudulle, asiakassuhteet säilyivät ja uusia tuli runsaasti. Jo tuohon aikaan isäni oli nykymittapuun mukaan modernisti verkostoitunut, vaikka termiä ei vielä silloin tiedetty, mutta asia kylläkin.

Noiden lukuisien kauppamatkojen seurauksena tuli minunkin vierailtua melkoisen monessa pohjoiskarjalaisessa kodissa ja sivutuotteena oli sitten myös se, että vielä aikuisena – kun tuon ajan vanhuksia oli vielä elossa – suuri joukko "tunsi apinan, mutta apina ei välttämättä kaikkia" eli olin se monelle tuttu pikkuinen Hannu-poika, jonka kaikki tunsivat ja jolle silloin, kun isälle tarjottiin kahvit, tarjottiin aina pullaa ja maukasta kotona tehtyä mehua ja jonka siksi monet muistivat.

Mietinkin, olisiko minun autoilusta pitäminen – siis tämä automatkailu – perua tuolta lapsuudesta, jolloin sitä paljon tein ja josta kovasti myös tykkäsin. Nytkin tutuilla teillä ajaessani ohitse vilahtivat lapsuudesta ja nuoruudesta tutut paikat – se hyvä sienimetsä, jossa perheemme kanssa kävimme aina sienestämässä, Kotajoki, jossa usein pysähdyttiin vaikka uimaan ja myöhemmin melon sitä pitkin kanootillakin ja monet monet muut paikat, joihin liittyy tarinoita ja muistoja: Tsiikon mylly, Vekarus, Koskenniska, Öllölän tanssilava ja mitä niitä kaikkia onkaan.

Edelleen – useiden kymmenien vuosien jälkeenkin – muistan töräyttää auton äänitorvea Hoilolan hautausmaan kohdalla. Miksi? No, kun isäkin teki niin. Kun kysyin häneltä syytä siihen, hän käski minunkin töräyttämään aina ohi ajaessani ja näin tervehtimään hautausmaalla lepäävää isäni kauppiastuttua ja ystävää Saukkosen Villeä.

Saarivaaran Kristuksen kirkastumisen tsasouna
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Tällaisia ajatuksia vilisi mielessäni käydessäni taas elokuun alussa Saarivaaran tsasounan praasniekkajuhlallisuuksissa. Kaikkeen siihen, mitä muutama vuosi sitten vielä jaksoin ja kykenin tekemään, vaivainen jalka ei enää taittunut ja "ryntäilyn" tilalle nousi selvästi tällaista kaihomieltä, joka sai aikaiseksi kirjoittaa joitan muistiin nyt, kun vielä jotain muistankin.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja

Vanhus matkustaa

Vasen – se vuosi sitten leikattu – jalka oli ollut kipeänä jonkin aikaa. No – sehän oli omalla tavallaan normaali olotila, sillä ainahan vanhalla miehellä on joku paikka kipeänä. Kipu kuitenkin lisääntyi ja aloin hieman aristella sitä ja viimein aloin linkata, koska kävellessä kipu paheni. Vielä siinäkään vaiheessa ei putkiaivoiselle, Pohjois-Karjalasta kotoisin olevalle miehelle välähtänyt, mikä mahtoikaan olla vialla.

Ajoin sitten matkailuautollani muutaman pitkän matkan, ensin Helsinkiin, sieltä kodin kautta Suonenjoelle, Lintulaan, Valamoon, Joensuuhun ja Lappeenrantaan, jossa kipu olikin jo melko kova ja lähipiiri hätyytti menenään lääkäriin. Samana päivänä oli muuten Ilta-Sanomissa juttu laskimotukoksesta, joka voi yllättää kenet vain – minunkin. Ja niin muuten yllättikin.

Viikonloppuna en päässyt yksityiselle lääkäriasemalla, lääkäritkin viettivät oikeutetusti kauniita kesäpäiviä. Piti siis mennä Lappeenrannan terveyskekuksen päivystykseen. Harmitti. Montakohan tuntia joutuisin siellä istuskelemaan ja odottamaan taas jotain.

Soitto päivystysapuun ja henkilötietojeni antaminen sujui hieman takellellen. Sukunimessäni kun on kaksi k-kirjainta ja osoitteessa g ja kaksi a-kirjainta, jotka tuottivat niitä kirjoittaneelle vaikeuksia. Tietojen antamiseen kului suurin osa puhelinajasta ja sain ohjeen mennä päivystykseen iltapäivällä. Näin tein.

Ensin oli vastassa päivystyksen alakerran niukkailmeinen ”kerberos”, joka sääteli kuka ja milloin sai mennä hissillä toiseen kerrokseen ilmoittautumaan ja mille luukulle. Perillä taas uusi kysely henkilötiedoista ja kolmanteen tilaan osottamaan jotain – lääkäriä vai hoitajaa, sitä en siinä vaiheessa tiennyt. Kyyti oli jo lähtenyt kotiin, sillä ei sinne kannattanut jäädä odottelemaan, kun ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan tässä menisi.

”Odotustupa” oli tupaten täynnä ja varmaan huokasin, koska jotain tällaista kai odotinkin. Mutta, mutta … tuskin olin penkille päässyt, kun ovi avautui ja nuori hoitaja pyysi nimellä sisään. Oli ns. triage-hoitaja – hoidontarpeen arvioija tai jotain sellaista. Saara nimeltään. Hyvä tyyppi, se selvisi heti kättelyssä eli alun koronakumarteluissa. Häneltä löytyi sopivasti huumoria ja tervettä loogista ajattelua ja asia näytti toistaiseksi etenevän suotuisasti.

Melko pian hänkin epäili, että veritulppahan se taitaa olla. Syy- ja seuraussuhteet täsmäsivät: taustalla paljon istumista, vähän likkumista. Koska oli juuri lääkärien vuoronvaihto käynnissä, hän päätti mennä nykäisemään yhtä hihasta, josko saisi paikalle hetkeksi toteamaan tilanteen virallisesti. Asia kun ei pitkiä turinoita tällä erää vaatisi. Huomenna sitten lisää.

Näin kävi ja varsin harvasanainen vierasmaalainen pitkä lääkärimies tulikin huoneeseen hoitaja Saaran kanssa, ei esitellyt itseään, tutki jalan – ehkä noin pari minuuttia – ja totesi tilanteen. Laitetaan napapiikki ja huomenna ultraan. Hoitaja etsi piikin tai oikeammin kaksi, kun olen tällainen iso mies, piikitin itse ne napaani ja sovimme, että palaan ultraan aamulla klo 10 maissa. Kyllä jäi hyvä mieli osaavasta sairaanhoitajasta – Saarasta – tuollaisia pitäisi olla sairaaloissa ja terveyskeskuksissa enemmän. Aikaa oli kulunut saapumisesta kaikkiaan vain noin tunti ja se hämmästytti minua suuresti.

Hieman helpotti psyykkistäkin oloanikin nuo napapiikit, kun samalla selvisi vaivani syy ja se, miten sitä hoidetaan. Sain jopa luvan osallistua lähipiirini grillijuhlaan ja ottaa pari oluttakin, kunhan en aamulla tulisi päissäni vastaanotolle. Näin toimin. Otin vain kaksi pientä tölkkiä maukkaan poikani tekemän grilliruuan oheen.

Aamulla taas päivystykseen klo 10 ja minut ohjatiin tyhjän kuvantamisosaston käytävän tuolille istumaan ja odottelemaan. Suuremmin ei ihmisiä sunnuntaiaamuna käytävillä juossut. Avustava hoitaja tuli klo kymmenksi töihin ja tervehti kohteliaasti. Radiologista ei ollut havaintoa. Hieman nukutti, mutta tuolissa nukkuminen ei oikein onnistunut.

Vajaan kolmenvartin yksinäisen odottelun jälkeen sain kutsun toimenpidehuoneeseen, housut pois ja hoitoon pöydälle. Vieraskielinen tämäkin, tosin suomea ilmeisesti ainakin jonkin verran osaava lääkäri (jonka käyttämillä kymmenellä sanalla on vaikea tehdä syvempää analyysia kielenosaamisesta). Tämäkään ei esitellyt itseään, ei tervehtinyt eikä suuremmin jutellut. Kysyin nimeä jossain vaiheessa hoitajalta, joka kertoi hänen olevan sukunimeltään kaima maineikaalle säveltäjälle Johan Sebastianille. Intonaatiosta päätellen taisi tosin olla kotoisin samasta maasta kuin eilinen lääkärikin, ei siis Johan Sebastianin kotimaasta.

Sain ongittua radiologilta tiedon, että kyllä siellä veritulppa on syvemässä laskimosuonessa. Muuta ei herunut. Housut jalkaan ja odottelemaan rullatuolia käytävälle. En jäänyt, kun pystyin kävelemäänkin. Lähdin linkkaamaan samoin kun sinne tullessa kohti oletettua pistettä, jossa minun kai pitäisi taas tavata triage. Mutta vastaan tulikin hämmästynyt toinen hoitaja, joka ihmetteli, etten tarvitsekaan ”kärryä”. Ja sitten taas odottamaan samaan odotustupaan, johon olin jo tutustunut eilen.

Tupa oli nyt tyhjempi ja läsnä oli vain pari, kolme ihmistä: yksi huonokuuloinen ja kovaääninen vanhus, joka simputti vaivaantunutta saattajaansa välillä kävelemään, välillä kävelyttämään, välillä varaamaan istumapaikan, välillä hakemaan vettä, jne.

Onneksi lääkäri tuli ja huusi sisälle melko nopsaan. Jälleen edellisten lääkärien tapaan intonaation perusteella samasta maasta, mutta nyt asiallisen oloinen, ammattinsa osaava, potilaaseen sosiaaliseti myönteisesti suhtautuva naislääkäri, joka kyllä sanoi nimensäkin, mutta vieraskielinen, oudohko nimi ei tarttunut korvaani kertakuulemalla.

Piikityksiä ei enää tullut. Laitettiin tablettikuurille – ensin kolme viikkoa kaksi nappia päivässä, sitten loput kolmen kuukauden hoitojaksosta vai yksi, eri vahvuinen nappi päivässä. Määräsi vielä verikokeeseen, jonka jälkeen sain lähteä pois, majapaikkaani ja sieltä apteekin kautta kotikaupunkiini.

Ovat näemmä iän myötä nämä omat matkailuautoreissuni muuttuneet hieman erilaisiksi!

Hannu Pyykkönen