29.7.18

Mukava olla tavis

Näin kesällä loma-aikaan joissain näyttävissä, komeissa maisemissa, tapaa tai ainakin näkee kauempaa erilaisia julkkiksia. Kuka on julkkis mistäkin syystä, se ei ole minulle aina auennut, mutta minähän olenkin tavis. Mutta siinä se minäkin heitä katselen. Kateellisena vaiko en – sanoisin, että en.

Olen melko onnellinen siitä, että olen vain tavis. Minun ei tarvitse riehua julkisuudessa, jotta saisin kuuluisuutta ja sitä tietä ilmeisesti työtarjouksia tai mikä nyt sitten lieneekään kaikilla se perimmäinen motiivi olla julkkis. Kovasti jotkut kuitenkin sellaisiksi haluavat ja tekevät kaikkensa, melkein mitä vain, päästäkseen vaikkapa iltapäivälehtien palstoille.

Yksi keino päästä sinne on mennä naimisiin tai erota dramaattisesti. Melkoinen tapa hankkia meriittiä – sanoisinko hirveä tapa. Yksi tapa on mässäillä jollain sairaudella. Viime päivinä on sivuilla vilahdellut joku ”telkkarista tuttu” tosi-tv-kaunotar, jonka nimeä en muista, enkä oikeasti tiedä, mistä hän on tuttu. Mutta sivuille on nyt päässyt, kun on sairastunut syöpään – ainakin oman kertomansa mukaan vakavasti. Melko makaaberi tapa se on tuokin päästä sivuille. Lieneekö vihdoin onnellinen!

Usein meiltä taviksilta hämärtyy ymmärrys siitä, että julkkiksetkin ovat ihan ihmisiä, sanoisinko tavallisia ihmisiä. Joillakin heistä on joku erityistaito tai -osaaminen, mikä on tehnyt heistä mahdollisesti julkkiksen. Joskus tuo taito on ollut tuottoisa – kuten vaikkapa joillakin NHL-jääkiekkoilijoilla – ja rahaa on tullut ovista ja ikkunoista. Joillekin on sitten tärkeää näyttää, että minulla on rahaa millä mällätä.

Noistakin ”mälläämisistä” saa myös lukea keltaisesta lehdistöstä, kun joku on saanut lyhyessä ajassa palamaan miljoonia hurvitteluun ja nyt sitten ihmettelee, että miten siinä noin kävi. En ole mikään suuri ihmistuntija, mutta luulen – ihan vain silläkin perusteella, kun olen joitain julkkiksia tavannut – etteivät he aina suinkaan tuon oman erityisosaamisensa lisäksi suinkaan ole mitään ”ruudinkeksijöitä”. Usein loppujen lopuksi he ovat ihan tavallisia ihmisiä tavallisine arkisine iloineen ja murheineen.

Itse yritän aina liiallisen kateuden iskiessä vakuuttaa itselleni heidänkin ”tavallisuuttaan”. Silloin ajattelen vaikkapa kuningatar Elisabetia – korrektiuden ja julkisuuden malliesimerkkiä – jonka muuten myös on ihan varmasti säännöllisesti käytävä vessassa ja pyyhittävä – ilmeisesti itse – oma pyllynsä. Se on yksi konkreettinen esimerkki ihmisen tavallisuudesta ja palauttaa ainakin minut ajattelemaan heitäkin vain ihmisinä.

Joillekin – maineen ja julkisuuden ollessa pitkäaikaista – alkaa ilmeisesti moinen olotila kuitenkin muotoutua ”normaaliudeksi” ja silloin on varmasti suuri vaara friikkityä, tulla ainakin omasta mielestään paremmaksi, kauniimmaksi, taitavammaksi, rikkaammaksi kuin muut, me tavikset. Silloin he vaativat jo erityishuomiota tai kuten jotkut suomalaiset poliitikot tässä männä vuosina, poliisin suojelua.

Tuosta friikkiydestäkin luin joku aika sitten, vai olikohan se telkkarissa. Siellä mainostettiin kauniille naisille, kaunottarille, joiden oletettiin kakkivan vain hajuvedentuoksuista kakkaa, spray-pulloa, jolla sai tehtävän hoidettua suihkuttaa tekeleen päälle hajun stoppaavan kalvon, joka kaiken lisäksi tuoksui hyvältä. Näin seuraava vessaan menijä koki melkoisen yllätyksen, kun vessassa ei tuoksunutkaan se ehta rukiinen vaan ihan joku muu.

Mutta tuo tunne paremmuudesta, erilaisuudesta on usein monelle heistä vain kulissia, josta varmaan aikansa nauttii, mutta jonka vangiksi lopulta helposti jää. Mieleeni palaa suosikkinäyttelijäni Robin Williams – jonka filmi ”Fisher King” on muuten yksi suosikeistani – joka kärsi pitkään masennuksesta, sairasteli muutenkin vakavasti ja viimein – kun ympärillä ei ollutkaan oikeita ystäviä – riisti itseltään hengen hieman yli kuusikymppisenä. En millään jaksanut ymmärtää silloin, miksi. Enkä ymmärrä vieläkään. Miksi kukaan ei nähnyt tilaa ja tehnyt jotain sen hyväksi?

Mutta minä olenkin tavis, joka ei todellakaan tiedä mitään tuollaisesta pintaliitoelämästä, jota osa noista julkkiksista elää. Todennäköisesti minun pitäisi rutkasti rikastua ja alkaa tuhlata rahojani huvipursiin, yksityisjeteihin, juhlimiseen, huviloihin Euroopassa, ennen kuin oppisin sitä ymmärtämään. Mutta onneksi sellainen ei kohdallani ole mahdollista. Turhaksi julkkikseksi pääsee toki helpommallakin, kauniilla kasvoilla, ronskilla elämällä, juopottelulla ja muilla melkoisen kuluttavilla tavoilla, mutta onnea sekään ei tuo. Sekin on jo usein todellisuudessa nähty.

Nautin tästä omasta taviksen elämästä. Rahaa toki voisi olla joskus enemmän ja varmasti – jos sitä tulisi lisää – tietäisin sille käyttöä, mutta toistaiseksi sekin, mitä on, on riittänyt tavalliseen elämään, josta kuitenkin – suurimman osan aikaani – olen nauttinut ja josta olen kaikesta kolhuista huolimatta kiitollinen.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

23.7.18

Onko keisarilla vaihtoehtoiset (v)aatteet?

Mitenkähän ihmiset oikein selvisivät ennen somea? Miten he käsittelivät raivoa ja vihaa? Puolisoaan ja lapsia hakkaamallako? Oliko aikaisemmin ollenkaan tuollaisia sarjatappajia ja muita hörhöjä? Haaveilenko vain mukavasta ”muinaisuudesta”? Oliko mennyt aika ollenkaan totta?

Julkisuudessa oli joitakin aikoja sitten uutinen siitä, että hallitus puuhasi lakia, joka ainakin median mukaan heikentäisi työntekijän oikeuksia. En sitten loppujen lopuksi lukenut uutista sen suuremmin enkä tiedä, kerrottiinko siinä samalla, että tekeekö lakimuutos toteutuessaan mahdollisesti joitain päinvastaista. Eli vähentääkö se työelämästä vaikkapa jotain sellaista, joka aikaisemmin on ollut melkein ”laitonta” tai ainakin sopimatonta toimintaa toiselle osapuolelle, työnanjajille, yrittäjille, liikelaitoksille, firmoille, toiselta osapuolelta, työntekijöiltä.

Somesta on tullut nykyihmiselle höyryjen päästelykanava. Kun joku luottamusmies kirjoittaa tuon em. lain uutisoinnista kertovan viestin yhteydessä olevansa raivon partaalla ja ihmettelevänsä, miten tällainen on mahdollista oikeusvaltiossa, pohtiiko hän ihan oikeasti samaa esimerkiksi oman ammattiliittonsa toteuttaman laittoman lakon aikana tai silloin, kun lakkoillaan vastoin työehtosoimuksia poliittisista syistä – ei siis palkkauksellisista tai työehtoihin liittyvistä syistä, mitkä ovat ammattiliittojen ja luottamusmiesten työsarkaa.

Politikointi on puolueitten aluetta, ei ammattiliittojen. Olen itse toiminut ammattiliitossa aktiivisesti vuosikausia ollessani aikanaan työelämässä. Olin myös pääluottamusmiehenä vuosikausia ja kuuluin vuosia ammattiliittoni valtuustoon ja edustajainkokoukseen. En missään vaiheessa kuvitellut ryhtyväni tekemään siellä puoluepolitiikkaa. Syykin oli ilmeisen selvä: en kuulunut, enkä kuulu vieläkään mihinkään puolueeseen ja tietysti siksi, ettei se mielestäni kuulu ammattiliiton ”toimenkuvaan”.

Joillakin sektoreilla puoluepolitiikka on ammattiliitoissa melko sitkeästi kiinni kaikessa. Muistan aikoja, jolloin ammattitaitoinen osaajakaan ei pärjännyt töissä eräillä ammattialoilla, ellei kuulunut tiettyyn ammattiliittoon ja siinä ohessa mahdollisesti joko johonkin tiettyyn puolueeseen tai ainakin jotenkin osoittanut sympatiseeraavan sitä. Olipa oma maailmankatsomus tai puoliuekanta sitten oikeasti ihan mitä tahansa.

Pari puoluetta jakoi ammattiliittojen valtuusto- ja muut päättäjäpaikat täysin riippumatta siitä, millainen oikeasti oli liiton jäsenten poliittinen jakautuminen tai kuuluiko suuri osa edes mihinkään puolueeseen. Liittoa hallittiin tältä osin eräänlaisella pelolla. Jos et sopeudu ja sympatiseeraa, joudut poliittisesti aktiivien työntekijöiden hampaisiin, syrjityksi ja pahimmillaan asenteesi johtaa muiden lakkoiluun ja tuon syyttömän potkuihin. Tuollaiset paikat, liitot, olivat ja kenties vieläkin jotkut ovat jonkilaisia "pikku-neuvostoliittoja" nomenklatuureineen ja kulakkeineen, johtavine elitin jäsenineen ja kaiken maksavine työmuurahaisineen.

Rahaa ammattiliitot käyttivät silloin ja näemmä käyttävät yhä oman eliitin rellestämisen ohessa puoluepoliittiseen lobbaamiseen. Mutta vain joillekin puolueille, ei kaikille. Eikä tuo puoluejakautuma riipu jäsenistön puoluejakautumasta, vaan liiton historiasta ja vallassa olevien omaa etuaan tavoittelevien eliittiedustajien mielipiteistä ja puoluekannasta, jolla useinkaan ei silti ollut minkäänlaista todellista liittymäpintaa henkilön oikeassa elämässä, ainoastaan agitatiivisissa puheissa.

Tuollaisia ajatuksia nousi mieleeni, kun lueskelin uutisia netistä. Samalla huomasin uutisen, jossa kerrottiin erään ammattiliiton syytäneen rahaa Eduskuntaan erään puolueen jäsenille, jotta he tekisivät välikysymyksen raideliikenteestä. Myönnän kyllä, että asiaa hoitava ministeri toimii ajoittain kuin norsu porsliinikaupassa, mutta silti hän ainakin toisinaan on myös ihan oikealla asialla. Kun leima on lyöty otsaa, hän ei vain sitten voi toimia koskaan oikein tämän päivän vinoutuneessa poliittisessa Suomessa. Kaikki hänen ehdottamansa on silloin aina p*****stä ja juuri tällaiset "raivostuneet luottamusmiehet" politikoidessaan huutavat asiaa kurkku suorana. Asiathan saattavat oikeilla päätöksillä muuttua, kehittyä, parantua ja nämä huutajat menettävät samalla siinä rytäkässä jotain etujaan ja valtaa, jonka ovat neuvostoajan oppien mukaisesti vääryydellä ottaneet. Eihän näin saa tehdä, eihän!

Jos politikointi on mennyt tuollaiseksi syyttelyksi ja muiden virheiden etsimiseksi, eikä omien kehittämis- tai parannusehdotusten eteenpäin viemiseksi, olen tyytyväinen, etten ole siinä mukana, enkä edes halua siihen mukaan. Saa nähdä, milloin menneisyyteen nojaava ammattiyhdistysmafia huomaa sen tosiasian, että näin ajattelevia alkaa olla jo muitakin, ei vain meitä eläkeläisiä, vaan myös laajalti työssä olevia. Tunnen useita, jotka eivät enää kuulu omiin ammattiliittoihinsa. He hoitavat sen ikävän mahdollisen työttömäksi joutumisen pelon, joka kaikesta huolimatta on aina esillä, nykyisin jopa joillakin aloilla entistä enemmän, yleisen työttömyyskassan kautta, ei oman ammattiliittonsa kassan kautta. Ja syynä ei ole raha, vaan politikointi, epärehellinen suhtautuminen jäsenkuntaan ja aivan väärien asioiden ajaminen lakkoilemalla ja suuri näköalattomuus tulevaisuuden ammattiyhdistystoiminnasta ja edunvalvonnasta.

Kun katson asiaa nykyisen somen sivuilla, se näkyy vahvasti mielestäni myös siellä. Osa porukoista, jotka kirjoittelevat noita raivo- tai vihaviestejä, ovat niitä, jotka riippuvat vielä kaksin käsin vanhassa. Silloin kun äly ja kyky ei riitä enempään, asioita hoidetaan huutamalla ja räyhäämällä.Yrittävät epätoivoisesti käyttää vanhoja konsteja uudessa maailmassa. He ovat vähemmistö, mutta valitettavan äänekäs vähemmistö ja some on väline, jossa vahvat ja äänekkäät jylläävät ja heikot ja hiljaiset seuraavat.

Kuten muutama ilta sitten joku asiantuntija lausui somesta jotenkin siihen suuntaan, että somessa toistuvasti esille tuotu asia muuttuu jossain vaiheessa todeksi, vaikka olisi miten valhetta tahansa. Paikan ottavat vaihtoehtoinen totuus, vaihtoehtoiset faktat (alternative facts), joita amerikkalaisen presidentin tukijoukot jo viljelevät ja ne ovat laajalti saavuttaneet jo kotomaammekin.

Samalla, kun kauhistelemme oman rauhannobelistimme ohessa amerikkalaisten valtiollisten päättäjien amatöörisyyttä, diplomatian osaamattomuutta ja härskiyttä, sorrumme joiltain osin, kuten vaikka ammattiliitoissa, omassa maassamme samaan, mutta emme huomaa, että – Hups! – keisareilla ei olekaan (v)aatteita.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

1.7.18

Oikeassa olemisen pakko

Erään some-ystäväni Fb-sivuilla oli aivan juuri äskettäin lista niistä asioista, joista ihmisen kannattaa pyrkiä luopumaan, jotta voi olla onnellinen. Vaikka tuo 13-kohtainen lista oli varmaan yksi niistä monista somen hömppä-jutuista, oli siinä paljon pohdittavaakin. Jopa siinä määrin, että ajattelin kirjoittaa joistakin kohdista ajatuksia suhteessa minuun (tai miksi ei – kehen vain) ja suhteessa someen. Siis katsoa asiaa jollakin tavoin some-linssien läpi.

Ensimmäisenä listassa oli tuo otsikossakin mainittu ”Oikeassa olemisen pakko”, josta siis pitää päästä eroon onnellistuakseen. Omalla kohdallani se onkin varmaan melkoinen urakka, koska olen valmistunut aihetta tukevaan ammattiin, jossa toimin sitten hieman erilaisin variaatioin – itse asiassa tuon aiheen kannalta katsoen pahenevin mutaatioin – noin 40 vuotta. Olin opettaja 20 vuotta ja rehtori toiset moiset lisää.

Mutta kun asia viedään elävästä elämästä someen, se saa aivan uudenlaisia ulottuvuuksia. Usein vieläkin pahempia kuin elävässä elämässä. Somessa voi näet kuka tahansa päteä, olla paras ja tietää kaikki. Ja niin melko moni tekeekin. Mielipiteen ilmaisemisesta on tullut huvia, siinä sallitaan – tai ainakin niin luullaan – melkein kaikki. Pahimpana seurauksena hirvittävä määrä herjaamista ja vihapuhetta otsikon ”minä tiedän” alla.

On sanottukin, että suvaitsemattomuus, ego, ylpeys, väärinkäsitykset ja empatian puute ovat luonnollisia muureja, jotka estävät meitä kokemasta onnellisuutta, rauhallisuutta tai mielenrauhaa.

Itsessäni olen huomannut tuon oikeassa olemisen vian myös esimerkiksi siinä, että moderoidessani joitain nettisivuja sosiaalisessa mediassa, vaikuttaa kovin usein siltä, että olen aina oikeassa. Vaikka hyvin tiedän, etten ole tai ainakaan en ole aina. Ongelmaksi tosin ei aina tule se, että minän olen oikeassa, vaan se, että keskustelussa on kaksi tai usein useampikin, jotka kaikki ovat oikeassa – ainakin omasta mielestään. Minä siinä mukana.

Tässä törmään tuttuun ilmiöön: osaanko elää muiden kanssa, osaanko kohdata heidät oikein ja kaiken keskellä, osaanko kohdata itseni. Vai haluanko vain olla oikeassa.

Usein luullaan, että tuo oikeassa olemisen tarve on sidoksissa koulutukseen ja älykkyystasoon. Näin ei mitä ilmeisimmin kuitenkaan ole, vaan oikeassa ovat kaikki, jotka somessa halutessaan kynnelle kykenevät, ovat turhautuneita, pitkästyneitä tai jollain muulla tavoin kyllästyneitä tavalliseen elämään. Huumassa jäämme oikeassa olemisen koukkuun, jota ylpeytemme ja nuo edellä mainitut frustraatiot ruokkivat.

Ja somen käytäntöjen löystyessä ja rappeutuessa, näitä oikeassa olijoita riittää. Pelkästään ”oikea” ammatti tekee meistä useista kuitenkin ”besserwisserin”, aina oikeassa olijan. Jos olet – kuten minä – opetusalan ihminen, rehtoreista nyt puhumattakaan, pappi, lääkäri, toimittaja tai moni muu useiden ihmisten kanssa läheisessä kosketuksessa olevan ammatin harjoittaja, kuulut oletettavasti joukkoomme. Mutta samalla kun olemme oikeassa, etäännymme monissa asioista oikeasta ja turvallisesta elämästä: mielenrauhasta, ystävyydestä tai vain kaveruudesta, välittämisestä, tuesta ja rakkaudesta.

Tarve olla oikeassa vahvistaa egoamme, itsetuntoamme ja estää pakonomaisesti kontrollin menettämisen. Oikeassa olemista vahvistaa edellä mainitut frustraatiot ja pelko. Järkevä ja looginen ajattelu joutuvat syrjään ja vääränlaiset tottumukset saavat vallan. Tilalle tulevat kiusaaminen, vaatiminen, ennakkoluulot, rasismi, syrjintä, mitä kaikkea sinne tuleekaan.

Mikäli et katso omalla kohdallasi, että jokin asia tässä suhteessa on pielessä, saatat olla mahdollisesti jopa tuleva kanonisoitava ihminen, pyhä, kaikille esimerkillinen mallikansalainen. Mutta onneksi teitäkin on.

Mutta joka tapauksessa, listan tekijä on varmaan oikeassa. Oikeassa olemisen pakosta pitää päästä eroon, niin elämä varmasti helpottuu ja panta ei kiristä enää päätä niin tiukasti. Toteutuskeinot vai saattavat olla vaikeasti saavutettavia: esimerkiksi pysyä poissa somesta, välttää kriittisiä keskusteluja tai ainakin some-keskusteluja, antaa periksi, olla vilpitön, jne. Aina ei tarvitse sanoa kaikkialla somessa tai muuallakaan kanssakäymisessä ihmisten kanssa omaa ”oikeaa” mielipidettään, voi myös viisaasti vaieta. Joka tapauksessa lupaan osaltani yrittää parhaani.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com


P.S: Heh! Ensimmäisessä versiossa ennalta-arvaava tekstin kirjoitus oli tehnyt sanasta "Oikeassa" sanan "Olemassa": Mutta kävihän tuo noinkin - ainakin vähän aikaa.

H@P