(Kuuntele blogijuttu Selman lukemana)
On taas se aika vuodesta, jolloin teemme valintoja. Valintoja niin maallisessa mielessä kuin kirkollisessakin. Eduskuntavaaleissa valitaan päättäjiä maamme eduskuntaan, korkeimpaan hallinnolliseen päättävään toimielimeen. Suurin piirtein samoihin aikoihin tapahtuu myös edustajien valinta oman kirkkomme – Suomen ortodoksisen kirkon – korkeimpaan päättävään elimeen eli kirkolliskokoukseen.
Vaikka siis valitsemme edustajia korkeisiin toimielimiin, nämä vaalit ovat aivan erilaiset, jos niitä vertaillaan keskenään. Toisessa vaalissa – siis eduskuntavaalissa – valitsemme ihmisiä, joita mahdollisesti tunnemme tai meillä on ainakin mahdollisuus opetella tuntemaan heitä, tietämään heistä jotakin, tietämään minkälaisia he ovat, mitä asioita he pitävät tärkeinä jne.
Toisessa vaalissa – siis kirkolliskokousvaalissa – asia on ihan päinvastoin. Useimpia valittavia emme tunne, emme tiedä heidän taustoistaan tai arvoistaan, ajatuksistaan, oikeastaan paljoakaan. Ja kaiken lisäksi, me emme edes ihan suoraan heitä sinne valitse, vaan valinnan tekevät muut ihmiset, joita me nimitämme valitsijamiehiksi.
Koko valintaprosessi on melko ns. sisäsiittoinen. Varsin pieni ja suljettu piiri valitsee valitsijamiehet ja useimmiten myöskin tämä pieni ja suljettu piiri valitsee ehdokkaat, joista sitten valitaan tai valitsijamiehet valitsevat kirkolliskokousedustajat. Tai ainakin tämä piiri vaikuttaa vahvasti siihen, keitä ehdokkaiksi tulee, keitä siihen pääsee. Ja voisiko sanoa, että joissakin tapauksissa ehdokkaiksi asetetaan henkilöitä ikään kuin palkkioksi jostakin pitkäaikaisesta toiminnasta tai muusta sellaisesta.
Ilman muuta tämän kaltaisen menettelyn voi ohittaa, sillä eihän vaali muuten olisi ns. demokraattinen. Kuka tahansa voi tietynlaisen proseduurin jälkeen asettaa kenet tahansa ehdokkaaksi kirkolliskokousvaaliin. Mutta vaalin jatkoprosessi – nimenomaan valitsijamiehet, jotka sitten valitsevat varsinaiset edustajat – takaa sen, ettei ns. vahinkoja voi tapahtua.
Elämme nyt vuoden 2023 maaliskuun puoltaväliä ja kirkolliskokousvaali tapahtuu kuun lopussa. Kirkolliskokouskausi on 4 vuotta ja se alkaa yleensä valintavuoden marraskuun lopussa pidettävästä kokouksesta. Aiempina vuosina kirkolliskokouksia oli yleensä vain yksi vuodessa aina marraskuussa. Sitä aiempi käytäntö, joka oli käytössä kirkossamme useita vuosia sitten, kirkolliskokous kokoontui muistaakseni suurin piirtein kerran 3 vuodessa.
On toki mahdollista että kirkolliskokous kokoontuu vaikkapa toisenkin tai kolmannenkin kerran vuodessa, jos siihen on tarvetta. Näin kuitenkin tapahtuu todennäköisesti melko harvoin. Nykyisin kirkolliskokousta edeltää aina eräänlainen valmisteleva kokous ja tämä takaa sen, että kirkolliskokousedustajilla on mahdollisuus saada tietää asioista hieman enemmän kokoukseen mennessä ja asioista aikanaan päätettäessä.
Aiemmin tällaista käytäntöä edeltävistä kokouksista ei ollut ja kirkolliskokousedustajat joutuivat itse selvittämään asiansa, valmistelemaan puheenvuoronsa ja tekemään kaiken valmistelutyön joko yksin tai joidenkin muiden ihmisten kanssa. Ollessani itse aikanaan juuri tuollaisena aikana kirkolliskokousedustajana, huomasin, että suuri osa ihmisistä tuli kokouksiin ilmeisen valmistautumattomana ilman ajatustakaan puheenvuoron pitämisestä. Seurauksena tuollaisesta oli usein, etteivät tällaiset edustajat saaneet suutansa auki kokouksessa oikeastaan kertaakaan.
Usein kävi mielessä, miksi kirkolliskokoukseen oli valittu tuollaisia ihmisiä. Muistan puhuneeni ja kirjoittaneeni aiheesta aikanaan jonkin verran, ja halusin saada vaalitapaan muutoksen vaikka niin, että vaali olisi tapahtunut suorana henkilövaalina ja vielä mieluummin niin, että äänestää olisi voinut vaikkapa postiäänestyksenä. Tällaista ei maallikkojen osalta hyväksytty. Pelättiin kenties jonkinlaista kaaosta tai sitä tilannetta, että kirkolliskokous muuttuisi tällaisten edustajien kautta ennalta arvaamattomaksi. Papistolle ja kanttoreille sittemmin tällainen vaalitapa kuitenkin saatiin, maallikoille ei.
Eilen julkaistiin internetissä kirkon nettisivuilla valitsijamiehet ja edustajaehdokkaat. Vaaleihin tai tässä tapauksessa valitsijamiesten toimittamaan vaaliin on aikaa noin 2 viikkoa. Missään vaiheessa silmiini ei ole osunut mitään informaatiota näistä ehdokkaista, jotka ovat ehdolla kirkolliskokoukseen. Kun luin noita nimilistoja, havaintoni oli, että en tuntenut heistä suurinta osaa. Siitäkin huolimatta, että olen touhunnut kirkon kuvioissa jo useita vuosia, kymmeniä vuosia, nimet siis henkilöt suureksi osaksi olivat minulle täysin tuntemattomia.
Tuo tuntemattomuus ei välttämättä ole huono asia. Sehän voi myös tarkoittaa, että sieltä voisi olla tulossa kirkolliskokoukseen hyviä uusia ihmisiä, jotka tekevät hyviä uudenlaisia päätöksiä ja kehittävät kirkkoamme hyvällä tavalla. Mutta minulla – ja mitä tärkeintä valitsijamiehillä – ei todennäköisesti ole paljoakaan tietoa noitten henkilöiden arvoista, miten he aikovat asioita viedä eteenpäin, mitä he pitävät tärkeinä, mitä eivät.
Aiemmin kirkolliskokouksessa – tai ainakin niissä kokouksissa, joissa minä silloin olin ja kuulemani mukaan myöhemminkin – oli monia ongelmia, jotka pitkälti johtuivat eräänlaisesta kuppikuntaisuudesta ja siitä, että tietyt alueet ja henkilöt halusivat ottaa enemmän valtaa koko kirkossa, kuin siihen olisi ollut syytä tai se olisi ollut millään tavalla tarpeellistakaan. Usein henkilökohtainen tai vaikkapa seurakuntakohtainen etu meni koko kirkon edun edelle. Henkilövalinnat olivat yhtä suhmurointia. Yleensä kokouksen tai valiokunnan puheenjohtajiksi tuli vain tietyn alueen edustaja, muiden alueiden edustajien istuessa tuppisuuna.
Uusien ehdokkaiden listaa lukiessani tuli pelko siitä, että sama meno saattaa jatkua tulevassakin kirkolliskokouksessa. Kun edellä harmittelin ehdokkaiden tuntemattomuutta, niin vastapainona sille listalla oli tuttujakin, jotka olivat tuttuja nimenomaan suhmuroinnista ja kotiinpäin vetämisestä. Osa oli jopa ”tuttuja” siitä, että he ovat omissa seurakunnissaan saaneet paljon hämminkiä ja ongelmia aikaan.
Minun mielestäni tällainen toiminta ei sovi kirkolliskokoukseen. Elämme nyt kirkossa sellaista aikaa, että kirkon olemassaololle on olemassa monia haasteita. Kirkon jäsenmäärä vähenee, jäsenet vanhenevat, hautauksia on enemmän kuin syntymiä, eroamisia on enemmän kuin liittymisiä. Jotain tarvitsisi tehdä ja siihen tarvitaan osaavia kirkolliskokousedustajia, joilla ortodoksiset arvot ovat kohdallaan, jotka ajattelevat ensimmäiseksi kirkon parasta, ei välttämättä oman seurakunnan tai edes itsensä parasta toisten kustannuksella.
Toivon kovasti, että valitsijamiehet valintoja tehdessään pohtisivat ja painottaisivat enemmän sitä, mitä nämä ihmiset ovat sanoneet, mitä he ovat tehneet, kuin sitä, mistä he ovat. Ja jos valinta pitää tehdä räyhäävän, ongelmia aiheuttavan henkilön ja maanhiljaisen välillä, valitse maanhiljainen ja toivo, että hän oppisi pian avaamaan suunsa ja näin puolustamaan kirkkoa ja viemään kirkon asiaa eteenpäin myönteisessä hengessä.
Elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com