26.9.21

Olemmeko sekaisin kuin Haminan kaupunki

Vanhan sanonnan mukaan "pää saattaa olla sekaisin kuin Haminan kaupunki". Tuon sanonnan sanotaan pohjautuvan Haminan (ruotsiksi Fredrikshamn) kaupungin historiallisen keskustan kuulemma sekavaan asemakaavaan. Liekö ajatus ollut mielessä – tiedossa se varmaan on ollut – Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokouksella, kun se päätti uuden valittavan apulaispiispan nimeksi: Haminan piispa.

Jo pelkkä kirkollisen nimen valinta aiheutti hämminkiä "somedirektoraateissa", jotka koostuvat erilaisista somessa vaikuttavista ortodoksisen teologian, kanonisen oikeuden, kirkkomusiikin ja kaiken muunkin ”erityisosaajista”, joille ei kuitenkaan valitettavasti ole löytynyt sopivaa työpaikkaa mistään korkeakoulusta tai yliopistosta, alemmista oppilaistoksista nyt puhumattakaan, sillä eihän tuollaiset ”huippuosaajat” voi sellaiseen tyytyä. Osa heistä/meistä tosin on jo eläkkeellä.

Satamakaupunki Hamina omine Kairoineen (vrt. Sodoma & Gomorra) oli heti oikein uskovien tuomiolistalla, sillä naapurikaupunki Lappeenranta olisi ollut kuulemma vuorossa seurakunnan iäkkyyden ja joidenkin (ihan varmaksi ei selvinnyt: kansan vai työntekijöiden) hurskauden vuoksi. Tuota samaa iäkkyysominaisuuttahan on kautta aikain arvostettu ortodoksisen kirkon parissa. Piispoilla ei ole eläköitymisikää, vaan mitä iäkkäämpi, sen ”kokeneempi”. Kirkolliskokoukseen ei yleensä valita osaavimpia, vaan se on kauan kirkollisten tehtävien parissa istuskelleitten vaikenevien jäsenien eläkepaikka, palkinto pitkästä ”työurasta” ja siitä, ettei ole yleensä ollut papiston kanssa erimieltä.

Tosin jotkut pelurit ovat jo jonkin aikaa ymmärtäneet tuon seikan hyväksikäyttömahdollisuuden mm. kirkollisissa lobbauksissa ja kaikenlaisten ”omien asioiden” edistämisissä, mm. kavereitten valitsemisessa erilaisiin tehtäviin yms. Siksi joillain osin valtakuntaa ehdokkaat valitaan jo ennen oman kirkollisen ”duumamme” vaalia hieman naapurimaamme tapaan pienessä piirissä, opposition edustajia ei lasketa edes vaaliehdokkaiksi ja moninkertaisella sisäänlämpiävällä ja monimutkaisella vaalijärjestelmällä (sama elin valitseen ehdokkaat ja valitsijamiehet) varmistetaan lopputulos, jossa parhaimmillaan kirkkokansan epäsuosiossa oleva valitaan ja oikeudessa vankeuteen tuomittu voi seisoa kirkossa valittavana huippuvirkaan ja suosittu ihminen jää usein ilman paikkaa.

Samaa ”hörripeliä” näyttäisi olevan ilmassa uuden Haminan piispan valinnassakin. Kirkollinen mediakin on lähtenyt tähän leikkiin mukaan. ”Somedirektoraatti” on jo tuominnut osan julkisuudessa (mm. Aamun Koitossa) esillä olleista kanditaateista ja jättänyt osan tuomitsematta. "Hyväksytyiltä" ja mukana olevilta ehdokkailta saattavat tosin puuttua usein ne ominaisuudet, joita piispalta – seurakuntien ohjaajalta, paimenelta – puuttuvat: työskentely seurakunnissa, jumalanpalveluksissa ja seurakuntalaisten keskuudessa, hengellinen herkkyys, sosiaalisuus. Kaiken ylle on nostettu seikkoja, joilla ei viime kädessä liene suurtakaan merkitystä juuri tuossa maan ja oman paikalliskirkon sisäisessä perustehtävässä: ihmisten, seurakuntalaisten kohtaamisessa.Lobbajien ja somekansan mielestä tärkeimpiä ovat fariseuksilainen älykkyys, kielitaito, maailmankansalaisuus, eräänlaiset "kirkko- ja ulkopoliittiset avut".

On poimittu joitain ominaisuuksia ylitse muiden, mutta samalla ei pohdita laajemmin niitä ominaisuuksia, joita piispalla olisi hyvä olla: nöyryyttä, hengellisyyttä, sosiaalisuutta, helposti lähestyttyytä, syvällistä ja oikeaa ortodoksisuutta. Piispan, hiippakunnan paimen, tulee viime kädessä olla nöyrä ja kaiken kansan helposti ymmärrettävä opettaja, jolle on helppo puhua, joka kuuntelee ja on osa omaa kokonaista kirkkoamme, joka ei korosta itseään ja osaamistaan, joka tuntee ihmiset paremmin kuin kirjat, joka ei tiuski muille, vaan jaksaa rakastavasti ja oikeamielisesti neuvoa ja opastaa, onpa opastettava sitten maallikko tai pappi tai vaikka kollega. Ne luonteenpiirteet ja ominaisuudet, mitkä eivät kuulu kirkonpalvelijalle – onpa hän sitten missä tehtävässä tahansa – ja joita hänellä ei pitäisi olla, ovat mm. narsismi, oman elämän tasapainottomuus ja sen tuomat ongelmat ja erilaiset idenetiteettikriisit. Oman elämän historia olisi hyvä olla myös sellainen, että sen voi häpeilemättä ja asioita piilottelematta esille tuoda kaitsettavilleen.

Noita asioita ei erilaisissa ”lynkkaus- tai lobbaus-somedirektoraateissa” ja sisäänlämpiävissä ”viininmaisteluryhmissä” ole suuremmin mietitty. Kuulemani mukaan joitakin vuosia sitten valittiin merkittävään tehtävään henkilö, jota alue, jonne hänet valittiin, ei välttämättä olisi henkilön asia- ja tiedollisen osaamisen vuoksi kuulemma halunnut. Mutta toiset alueet ja kaverit päättivät toisin ja valitettavasti hekin ovat nyt – erilaisten huhujen ja vierailukäyntien vähentymiseen perustuvan ”empiirisen tutkimuksen” mukaan – huomanneet tehdyn valinnan ja substanssiosaamattomuuden seuraukset. Samanlaisia valintoja lienee toki tapahtunut viime vuosina muitakin, erilaisin kääntein tosin. Seuraukset ovat kaikkien nähtävillä. Niistä voi lukea mediasta, oikeuden pöytäkirjoista ja tietysti kaiken tietävästä somesta. Ja taitavatpa jotkut kirjoitella niistä blogeissankin.

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

18.9.21

Sokea some

Älykäs keskustelu toisten ihmisten kanssa on minusta mukavaa. Pidän siitä kovasti ja mikäli vain mahdollista, aloitan sellaisen sopivassa tilanteessa sellaisen ihmisen kanssa, joka siihen suostuu ja on läsnä. Tällainen keskustelu tosin vaatii usein toimakseen vastapuolen konkreettisen näkymisen – läsnäolemisen – siis kasvokkain tai ainakin lähellä. Suuri osa viestinnästä kun on muutakin kuin sanoja: ilmeitä, eleitä, kehon kieltä, miettimistä, viisasta vaikenemista. Niitä voi tulkita vain näkemällä.

Nykyisen koronan ja muidenkin nykyaikaisten urbaanien elämäntapojen aiheuttamalla erakoitumisen aikakaudella, kun ihmiset elävät omissa ”koloissaan” ja "kuplissaan", ja keskustelevat vai erilaisten sähköisten välineiden – lähinnä puhelimen, sähköpostin, chatin, erilaisten applikaatioiden – avulla ja niiden kautta, ilmeet, eleet ja kehon kieli jäävät näkymättä. Silloin voi helposti tulla väärinkäsityksiä vaikkapa huumorin osalta: oliko henkilö tosissaan vai vitsailiko hän vain.  :)

Toinen seikka, joka saattaa jäädä nykyisissä keskusteluissa helposti tuntemattomaksi – ja heti tiedostamatta – on ihmisen henkinen tila, mentaalinen tasapaino tai sen mahdollinen järkkyminen. Etenkin some, joka on täynnä kaiken maailman asiantuntijoita, ”jokaisen tieteen tohtoreita”, tällainen taitaa olla kaiken lisäksi melko yleistä – siis juuri tuo tasapainottomuus. Keskustelija saattaa jäädä täysin tuntemattomaksi ja tunnistamattomaksi mielelaadultaan ja -tilaltaan. Saatan hyvinkin keskustella tietämättäni ”umpihullun” kanssa tai sitten ihan toisen ääripään ihmisen kanssa, tai pettyneen, rakastuneen, katkeroituneen, iloisen/surullisen tai muulaisessa tunnevyöryssä olevan ihmisen kanssa tietämättä siitä.

Somesta on monelle tullut paikka laukoa kaikkea, mitä ”sylki suuhun tuo”, ajattelematta mahdollisia seurauksia tai seuraamuksia: haukkua, tuomita, keljuilla, pilkata – harvemmin siellä on kehumista ja asioiden tai ihmisten ylistämistä, kiittämistä. Onneksi kuitenkin joskus. Jopa eräät julkisuuden ihmiset – poliitikot etunenässä – ovat sortuneet vihapuheisiin ja panetteluun, toisten tuomitsemiseen ja suvaitsemattomuuteen. Yksi riman alitus nähtii äskettäin Masket Singer-ohjelman yhteydessä, kun aiemmin kenties itselleen ja elämäntyylilleen suvaitsevaisuutta vaatinut alkoikin itse olla suvaitsematon ja toi sen esille tökeröllä tavalla.

Itse pidän tuollaisen käyttäytymisen syynä suomalaisen median ”sisäsiittoisuutta”. Samat, toisinaan jokseenkin tyhjänpäiväiset ja sisällöttömät ihmiset ovat kaikissa ”perheohjelmissa” mainetta tai leipäänsä ansaitsemassa juontajina, tuomareina tai muissa aktiivisissa rooleissa. Eipä siinä voi enää enempää odottaakaan. Lisäksi joka ohjemaan pitää saada suvaitsevaisuuden nimissä oma ”kiintiöhomo”, ”kiintiötransu”, ”kiintiölesbo”, ”kiintiövärillinen”, "kiintiömamu", ”kiintiökantasuomalainen”, ”kiintiöjuoppo” ja toisinaan jopa ihan vain ”kiintiötaviskin” käy paremman puutteessa. Ylen aamutelkkarissa tai MTV:n aamu-tv:ssä istuvat aamusta toiseen erilaiset julkisuuden kipeät toisistaan mitä erilaisimmin tavoin (pukeutumistyyli, hiukset, jne.) erottautumaan pyrkivät panelistit laukomassa suuria ajatuksia ja totuuksia Suomen kansalle. Melko vähäisen koulutuksen omaavista kauniskasvoisista ”jokaisen tieteen tohtoreista” on tullut somen guruja, bloggareista – ja kuten minäkin – kaiken tietäviä viisastelijoita, jotka tuomme asioita esille omien mielihalujemme mukaan, omaa agendaamme edistäen, omia etujamme ajaen.

En tosin "ihan eläkeläisen oikeasti" tiedä omalta tavallisen eläkeläisihmisen osalta, mitkä mahtaisivat olla noita mielihalujani, agendaa tai etuja, joita tällainen eläkeläinen edes voisi tuoda esille. Olen jokseenkin elämääni tyytyväinen niin elämäntapani, talouteni kuin suurelta osin terveytenikin kannalta. Perheeni voi kohtuullisen hyvin ja minä siinä ohessa. Vanhenen ja odotan rauhassa kuolemaani, jota en ainakaan vielä pelkää. Voisin toki tehdä enemmän joidenkin asioiden eteen – vaikkapa tuon terveyden – mutta en siitä kuitenkaan näissä kirjoituksissanikaan kaiketi suuremmin valita.

Mutta keskustella toki haluan monista asioista. Hyvistä asioista, minua vaivaavista asioista, ongelmistamme ja melkein mistä vain, jos mukavaa keskusteluseuraa löytyy. Ja mikäpä oliskaan sen mukavampaa, kuin istua vaikka viinilasillisen ääressä hyvän ystävän ja hyvän keskustelijan kanssa ja parantaa maailmaa. Siinä – kuten kai jo olette huomanneet – olisi paljon parannettavaa ja mehän tietysti tiedämme, miten se tehdään.

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

8.9.21

Somen hyödylliset hölmöt

Termin ”hyödyllinen hölmö” – tai oikeammin se kai oli alkuaan ”hyödyllinen idiootti” – on väitetty keksineen aikanaan Neuvostoliiton hirmuhallitsija Lenin. Hänen sanotaan nimittäneen tuolla nimellä Neuvostoliitolle myötämielisiä ei-kommunisteja, joita muuten aikanaan Suomestakin löytyi pilvin pimein. Nykyisin termiä käytetään lähinnä hyväuskoisista tai naivista henkilöistä, jotka tiedostamattaan edistävät propagandaa, jonka tarkoitusperiä he eivät täysin itsekään ymmärrä. Hyödyllinen hölmö uskoo toimivansa moraalisesti oikein, vaikka tosiasiassa hänet on vain saatu houkuteltua kehumaan ja ylläpitämään huonon hallinnon tai aatteen korruptoituneita valtarakenteita.

Näitten hyödyllisten hölmöjen määrä on lisääntynyt huomattavasti netissä. Huolestuttavaa – ainakin minusta – on se, että niitä on jo useita somessa ja jopa ortodoksisilla sivustoilla. Keskiviikkona 8.9.2021 uutisissa puhuttiin somessa tapahtuvasta äärijärjestöihin värväämisestä, jota tapahtuu etenkin nuorten keskuudessa ja juuri alkuun somen eri alustoilla. Kun nuori saadaan siellä erilaisiin valheisiin, harhaanjohtavaan disinformaatioon, salaliittoteorioihin ja muuhun ”huu-haa-han” ja valeuutisiin vedoten koukkuun, manipulointi jatkuu suljetummilla alustoilla.

Mitä sitten saattaisi olla tuo ortodoksisessa informaatiossa tapahtuva ”huu-hailu”, manipulointi tai hyödyllinen hölmöily? Itse olen kokenut sellaista tapahtuneen mm. suhtautumisessa omaan patriarkaattiini tai myös vaikkapa suhtautumisessa ihan vain omiin piispoihimme. Mm. Ukrainassa lähinnä Venäjän Krimille ja Itä-Ukrainaan tekemän invaasion seurauksena tai kentien niiden johdosta tapahtuneessa Ukrainan ortodoksisen kirkon kriisissä on ollut noita ”hyödyllisen hölmöilyn” piirteitä nähtävissä myös Suomessa. Venäjän oikeutta Ukrainaan – ainakin siis kirkollisessa mielessä – on pidetty oikeutettuna ja ainoana mahdollisena. Kaikki muu on noiden manipuloijien mielestä tuomittavaa harhaoppisuutta. Omasta patriarkasta on tehty milloin varas, milloin melkein murhamies jopa omien patriarkaatin alaisten kirkkojen jäsenten toimesta. Häpeällistä!

Tässä, jos missä on mielestäni kyse juuri tuosta alun määritelmässä sanotusta ”henkilöstä, jotka tiedostamattaan edistää propagandaa, jonka tarkoitusperiä hän ei täysin itsekään ymmärrä. Hyödyllinen hölmö uskoo toimivansa moraalisesti oikein, vaikka tosiasiassa hänet on vain saatu houkuteltua kehumaan ja ylläpitämään huonon hallinnon tai aatteen korruptoituneita valtarakenteita.” Tuo ymmärtämättömyys ei aina edes johdu kongnitiivisen älyn puutteesta. Esittäjä voi olla vaikka teologian maisteri tai vaikka oppineempikin, mutta tunneäly tai joku muu puuttuu tai sitten syynä voi olla joku muukin.

Aina emme tietenkään tiedä tällaisten ihmisten taustoja ja motiiveja. Joillakin se saattaa olla katkeruus vaikkaapa oman kirkon tekemistä ratkaisuista, jotka ovat joskus henkilökohtaisesti satuttaneet. Joillakin erilaiset persoonallisuutta muuttavat sairaudet tai muut ongelmatilanteet tai vaikkapa vain yksinäisyys ja tarpeettomuuden tunne.

Syitä on varmaan monia, eikä minun osaamiseni riitä niitä sen pitemmälle arvioimaan. Voin vain arvioida osaltani niitä näkyviä tuloksia, merkkejä, joita tällainen toiminta saa aikaan netissä ja sitä tietä meissä ihmisissä – minussakin: ihmiset ovat hämmentyneitä, he innostuvat puhumaan entistä enemmän ”asian vierestä”, netti pullistelee kohta kaiken alan asiantuntijoita, jotka vain ja ainoastaan tietävät, miten jokin asia oikeasti on.

Tällainen toimintahan on ollut koko ajan kasvava ongelma Internetissä. Ihmiset eivät osaa hallita sanomisiaan ja pahimmillaan jotkut – mm. poliitikot – joutuvat sanomisistaan jopa oikeuteen. ”Tavikset” selviävät vähemmällä, kun heidän sanomisisillaan ei ole niin suurta painoarvoa kuin joillain julkkiksilla. Toinen ongelmaryhmä ovat mm. iäkkäät ihmiset, joilta puuttuu toisinaan täysin netin laajempi tuntemus, nettikontrolli ja nettikäytöstavat, ja osa heistä luulee, että netissä saa sanoa mitä vain joutumatta ongelmiin. Siitäkin huolimatta – tai juuri siksi – että he ovat lapsuudessaan ja nuoruudessaan saaneet melko tiukankin käyttäytymiskoodiston.

Netin käytön kyky, taito ja ymmärrys eivät siis ole balanssissa tällaisilla yksinäisillä vanhuksilla, jotka hakevat tukea ja apua yksinäisyyteensä netistä, tuntematta sitä ja sen kylmää ja laskelmoivaa mekanismia oikeastaan ollenkaan. Lapsenlapsen avustuksella on mahdollisesti päästy Facebookiin ja opittu, miten lähetetään viesti tai vastataan toisen viestiin, mutta ei sitten muuta. Osa ei osaa edes lukea kaikkia vastausviestejä, osaa lukea vain sen, mikä näkyy – usein siis sen viimeisen. Noilla eväillä on helppo hairahtua ja jopa joutu ”hyödyllisen hölmön” ansaan. Tai vielä pahempaa: tulla itse sellaiseksi.

Ortodoksisuutta tällä saralla hämärtää lisäksi se, että suuri osa kirkkoon kuuluvista ei oikeastaan ymmärrä mitään koko ortodoksisesta uskonnosta tai ainakaan sen dogmeista. Melkoinen joukko heistä tekee silloin ns. omaa uskonoppiaan, omia dogmejaan ja pitää niitä ainoana oikeana ja jopa levittää ”harhaoppiaan” muille. Jos kirkko sanoo selkeästi ja yksiselitteisesti jostain asiasta tällaisen ihmisen mielestä eritavalla, mitä hän asiasta ajattelee, vastaus on: minä en usko tuohon, minä teen joka tapauksessa toisella tavalla. Ortodoksisuus ei liene tuollaista. Eikä järkevä ihminen missään nimessä sano noin netissä eikä muuten muuallakaan.

Pahimmillaan tuo ”hyödyllinen hölmöily” on asioissa, jotka sivuavat sekä omaa kirkkoa että valtiollisia toimijoita samaan aikaan. Hyviä hölmöilyn kohteita siis ovat vaikka Venäjän kirkon korruptoituneet johtohenkilöt ja heidän välinsä maallisen hallinnon kanssa tai vaikkapa omasta maastamme piispojemme toilailut oikeuslaitoksen kanssa. Niistä löytyy todella suurelta joukolta ”se ainoa oikea ortodoksinen absoluuttinen totuus”, joka pitää kovalla äänellä ja suurella volyymilla ulostuoda netissä. Siinä sitten valitaan netin pikaoikeudenkäynnillä maahamme uusia piispoja, laitetaan entisiä eläkkeelle, raakataan hyviä piispa- tai pappisehdokkaita ”pärstäkertoimen” mutu-tuntuman perusteella ja korotetaan lähes pyhän asemaan kirkon piirissä ja seurakunnissa suuriakin rikkomuksia tehneitä kirkonmiehiä, kun he ovat ”niin mukavia”.

Voi meitä!

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

16.8.21

Ihania opettajia, ruutia ja tappelua

Kirjoittelenpa vielä lapsuuden maisemistani Tuupovaarasta, kun yhä jotain muistan ja kirjoittamaankin vielä pystyn. Vaikka – kuten edellisessä blogijutussani kerroin – oleskelu jäin monista syistä johtuen melko lyhyeksi ja osin hataraksikin, on Tuupovaaralla silti oma merkittävä osa identiteetissäni.

Veljeni luokkakuva (arvelisin jostain noin 1955-56 tienoilta).
Opettajana oikealla Raisa Ronkainen, mutta tunnistatko oppilaita.
Laita nimiä joko tämän blogijutun kommenttiin tai sähköpostilla:
nettihoukka@gmail-.com
Kerro nimen ohessa mikä on numero pään päällä.

Kerronpa joistakin siellä elämääni vaikuttaneista ihmisistä. Pakko on heti alkuu laittaa omat opettajani, etenkin Raisa ja Tyyne, joilla varmaan oli oma merkittävä osa nykyisenkin minuuteni muotoutumisessa. Heille annan suuren kiitoksen siitä, että he oikealla tavalla säilyttivät oman ortodoksisen uskoni jo lapsuudessa. He eivät sitä tuputtaneet, mutta pitivät huolen, että se säilyi oikeanmuotoisena. Heidän upea työnsä tällä saralla kantoi sitten myöhemmin hedelmää Joensuun Lyseossa, jossa kohtasin erään opettajan, jonka oma elämäntarina oli ortodoksiuutta vastaan ja joka antoi minun – ”ryssän pennun” – tuta ortodoksisuuteni ja jonka kaiken tuon seurauksena oma identiteettini on sitä, mikä se vieläkin on.

Kerron yhden tarinan tuostakin. Poikalyseo oli melko hierarkinen, joiltain osin lähes armeijamainen laitos vielä 1960-luvun alussa. Jos myöhästyit koulusta – kuten minä ja veljeni usein junan ollessa myöhässä – aamulla aamuhartaudesta, ulko-ovi oli lukossa ja vahtimestari avasi sen vasta, kun oppilaat ja opettaja olivat luokassa ja myöhästyminen voitiin käsitellä ja mahdollisesti siitä rankaista.

Tällä minua – tai ehkä vain ortodokseja – ”vainonneella” opettajalla "Piipillä" oli tapana seisoa juhlasalin ovella, kun menimme saliin aamuhartauteen ja tarkistaa, että jokaisella on kädessään ohjeiden mukainen virsikirja. Minulla ortodoksina ei ollut koskaan ja lukuisia olivat ne kerrat, kun sain käskyn mennä rehtorin puhutteluun asiasta. Kerroin tietysti rehtorille, että olin ortodoksi ja en osaa virsiä ja minulla ei edes ole virsikirjaa. Todella hieno rehtorimme, sodan käynyt reservin majuri Aulis Koivusalo, taputti lempeästi olalle ja sanoi: ”Istuhan tuossa hetki ja odotellaan, että tilanne rauhoittuu. Menen sitten kertomaan asian opettajalle ja sinä menet luokkaan ja asia jää siihen.” Näin sitten tapahtui, vaikkakin se kaikesta huolimatta tapahtui vielä monta kertaa sen jälkeen yhä uudestaan ja uudestaan. Mutta kiitos tuolle elämän murjomalle aiemmasta ortodoksista puolisostaan hieman oudolla tavalla eronneelle opettajalle ortodoksisen identiteettini vahvistamisesta niin, että myöhemmin luin yhtenä osana nykyista tai oikeammin työurani aikaista elämääni myös ortodoksisen uskonnon opettajaksi.

Näin siis myöhemmin, itse opetusalan ammattilaisena, sain tuta, että varhaisen lapsuuden ja nuoruuden opettajakokemuksilla on usein valtavan suuri merkitys. Yritin sitten itsekin pitää asian mielessä omassa työssäni aina kun mahdollista ja myöhemmin jopa silloisen tehtäväni vuoksi opastin opettajiakin tekemään asioita lapsen oma tausta ja elämäntilanne huomioiden.

Oli noista lapsuuden opettajista muunkinlaisia muistoja. Eräs – mahdollisesti hän oli vain vuoden sijaisena – mieopettaja oli hieman eräänlaisiin ”virvoitusjuomiin” taipuvainen, vaikken kuitenkaan muista hänen olleen varsinaisesti ainakaan niiden vaikutuksen alaisena koulussa niin, että olisin sen huomannut. Mutta kerran – syystä tai toisesta – hän päätti, että tehdään ruutia, mahdollisesti jonkin rattoisan illanvieton jälkeisissä tunnelmissa. Erilaisista ainesosista – rikistä, hiilestä ja salpietarista – tuli opettajan pöydälle melkoinen keko mustaa ruutia, jonka opettaja sitten havainnollistaakseen sen tarkoituksen sytytti ja seuraukset olivat - sanoisinko – räjähtävät. Valtaisa humahdus, paineaalto, joka avasi jopa luokan oven paukahtaen ja valtava savupilvi säikäyttivat varmasti kaikki koko koulussa olleet, oman luokkani oppilaat piiloutuivat pulpettien alle. Pamahdus kuului kaikkialle ja pian olivat muutkin opettajat katsomassa, mitä oli tapahtunut. Miesope seisoi hengissä, mutta kulmakarvat ja osin hiuksetkin palaneena, opettajan pöydän ääressä ja pahoitteli kaikille aiheuttamaansa hämminkiä: ”Tuli varmaan tehtyä liian iso keko”, hän vain totesi.

Eivät koulupäivät siis tylsiä olleet. Joskus tapahtui todella. Kiusaamistakin varmaan oli, vaikka rehellisesti sanon, etten sitä ilmeisesti itse tunnistanut enkä kai kokenutkaan. Yhden tappelun muistan, johon jouduin sisukkuuttani ja peräänantamattomuuttani, syytä en tosin muista tarkemmin. Ylemmillä luokilla oli eräs Väinö – iso ja vahva oppilas – joka näin jälkeenpäin arvellen ehkä hieman terrorisoi muita. Kerran jouduin jostain asiasta napit vastakkain hänen kanssaan ja kaikki kaverini ehdottivat, että minä
silloin hontelo laiha pikkupoika jättäisin asian väliin, ettei sattuisi mitään vakavaa. Ei sopinut pirtaani ja hyökkäsin nyrkit pystyssä Väinön kimppuun ja hän heitti minuta pari kolme kertaa todella rajusti lattiaan – nousin ylös ja kävin uudellleen päälle, kunnes Väinö sai kai tarpeekseen ja lähti pois tilanteesta. Minä jäin mukiloituna paikalle, mutta näin jälkeenpäin ajatellen – varmaan joiltain osin tyytyväisenä. Hän ei koskaan enää terrorisoinut minua. Se oli vähän niin kuin Suomen ja Neuvostoliiton sota ”Tuntemattoman” sanoin – ”Suomi tuli maaliin hyvänä kakkosena”.
Oma kotini 1950-luvun alussa ja vasemmalla näkyy isäni Morris Minor van-merkkinen auto.
Morriksia hänellä tai olla parikin, toinen sellainen puureunukset autoa kiertävä malli.
(Hannu Pyykkösen kuvakokelmasta)
Tätä kirjoittaessani huomaan, että tajuntaan tulee paljon muistoja ja niistä voisi kai jotain kirjoittaakin vielä vaikka tänne blogiini, jos vaikka vunukkani joskus niitä lukisivat ja miettisivät, että tuollainenko se ukkikin oli lapsena.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com


12.8.21

Tuolta Tuupovaarasta …

Kotini muutaman laajennuksen jälkeen ja etupihalla kioski,
jossa olin tosi monena kesänä myymässä.

(Kuva: Hannu Pyykkösen albumista)

Muistatko Pertsa Reposen sanoittaman laulun, joka kertoo tatuoidusta naisesta. Laulun esittää vanhalla vinyylillä maineikas Hootenanny Trio (kuuntele). Olen usein Tuupovaarassa syntyneenä miettinyt, ken mahtoikaan olla tuo nainen, jolla oli ”vatsallaan lippu Ranskanmaan. Mutta paras piirros kuitenkin oli tehty hänen rintoihin: se oli kuva kauniista kodista tuolla Tuupovaarassa.” En lyhyen Tuupovaara-lapsuuteni aikana ennättänyt tavata tai edes identifioida tätä naisellista taideteosta.


Vanhuuden höppänyyden lähestyessä vauhdilla, nykyisin kyllä tulee muisteltua monia muita Tuupovaaran aikoja ja tapahtumia. Elin ”päätoimisesti” Tuupovaarassa 1950-luvun alun noin reilut kymmenen vuotta eli lapsuuden ennen koulua ja kansakouluvaiheen neljä vuotta ennen oppikoulua. 1960-luvulla siteet Tuupovaaraan alkoivat hieman rapistua, koska kävin oppikoulua Joensuussa, jossa johonkin aikaan pitkän ja hankalan koulumatkan takia jouduimme menemään kortteeriin, asumaan alkuun veljeni kanssa, myöhemmin yksin, vieraissan perheissä alivuokralaisena. Silloin tuli vietettyä Tuupovaarassa vain viikonloput ja lomat ja tietysti pitkät kesät.

Hankalaksi tuon matkustamisen teki se, että piti ensin herätä kukonlaulun aikaan ja mennä vanhemman veljeni ajaman mopedin tarakalla ensin noin viisi kilometriä entiselle Tuupovaaran rautatieasemalle ja sitten joka seisakkeella pysähtyvällä lättähatulla noin tunnin verran Joensuuhun. Juosta Joensuun asemalta kiireesti lyseoon usein hieman myöhästyen ja sitten takaisin illalla, kun ensin oli odoteltu jonkin aikaa junan lähtöä – sillä takaisin Tuupovaaran asemalle ja mopolla kotiin. Koulupäivästä tuli aika pitkä ja melko rankkakin ja etenkin talvipakkasella (jolloin isä vei usein autolla) hankalakin. Siksi kortteeri oli varmasti oikea ratkaisu, vaikka ei ehkä kaikista sopivin noin 12-15-vuotiaalle nuorelle pojalle. Ja kortteeripaikka vaihtui usein kesän jälkeen, kun ei enää päässyt entiseen paikkaan.

Sijainti kartalla (klikkaa hiirellä suuremmaksi)

Mutta Joensuun Lyseossa – muistaakseni Suomen toiseksi vanhimmassa poikalyseossa – tulikin sitten käytyä kahdeksan vuotta ja kirjoitettua 1960-luvun lopulla ylioppilaaksikin. Tuolloin minusta tuli varmaan enemmän joensuulainen kuin tuupovaaralainen, vaikka tämä ristiriitainen identiteettikriisi ei liene koskaan oikein selvinnyt. Pidän kuitenkin itseäni nykyisin enemmän joensuulaisena ja siellä on varattuna minulle myös oma loppusijoituspaikkakin. Kerronpa siitä yhden tarinan.

Joensuun Lyseo (nykyisin taidemuseo)
(Kuva: Wikipedia / Purskainen)

Olin kerran ehkä joskus 2000-luvulla Kolilla jollain tylsällä koulutuspäivällä ja päätin lähteä käymään paremman tekemisen puutteessa Joensuussa. Sinne ajaessa muistin, että ortodoksisen seurakunnan kirkkoherranvirasto on auki ja ajattelin käydä varaamassa itselleni hautapaikan vanhempieni grobun viereen. Virastossa väittivät, ettei siinä ole tilaa ja minä väitin toista. Mentiin suntion kanssa katsomaan paikan päälle ja olihan siinä kolme paikkaa vapaana. Sanoin ottavani ne kaikki. Varasin yhden itselleni ja ostin kaksi muuta veljilleni – minua vanhemmalle ja nuoremmalle ja annoin ne sitten seuraavana jouluna heille joululahjaksi. Hieman hämmästyivät lahjasta, mutta molemmat ovat jo paikkansa käyttäneet.

Tuota muutosta aboriginaalista tuupovaaralaisesta joensuulaiseksi vauhditti vielä isäni vakava sairastuminen perinteiseen pohjoiskarjalaisen miehen kansantauttiin – angina pectorikseen – joka pakotti sitten koko perheen muuttamaan Joensuuhun. Siellä tulikin sitten asuttua Kalevankadulla, Kirkkokadulla ja Koulukadulla aina ammattiini valmistumiseen saakka, jolloin muutin ensin Kiteen Närsäkkälään ja sieltä Mikkeliin, jonne olen yhä jumittunut. Siteet ovat kuitenkin säilyneet enemmän Joensuuhun kuin Tuupovaaraan, jossa ei ole kuin sukulaisten hautoja ja niistä tärkein – oma staretsani – rakas Iida Maria-mummoni on haudattu Tuupovaaran hautausmaalle, muita löytyy mm. Pörtsämön erämaakalmistosta. Vanhempani ja veljeni ovat haudatut Joensuun ortodoksiselle hautausmaalle. Isovanhempien haudat jäivät Venäjän puolelle.

Silti vierailuni Tuupovaarassa ja sen lähiympäristössä, Hoilolassa, Öllölässä, Koskenniskassa ja muissa paikoissa läikäyttävät aina sisimpääni ja saavat – ainakin näin vanhemmiten – aikaan muistojen mietiskelyä, mikä kertonee siitä, etten kai sitten ole ihan kokonaan joensuulainen.

Tuupovaarassa juostiin eka kertaa elämässäni tyttöjen perässä Pehkosen Jallun kanssa ja koettiin ensimmäiset tuon saran seikkailut. Monia muistoja on myös naapurin lapsista: Kinnasniemen tien toisella puolella oli apteekkari Paavo Varpio ja heidän lapsistaan ennätin tutustua paremmin pariin nuorimpaan, Heikkiin ja Annaliisaan. Sisä-Karjalan yläkerrassa oli paikallinen vallesmanni Elfvengren, joiden sittemmin sotamuseossa tutkijauransa tehnyt Eero-poika oli monissa leikeissä mukana. Monia muitakin mukavia muistoja on vaikkapa äitini sukulaisen Mustosten tytöistä, Seijasta ja Maijusta, opettajani Kolehmaisen tytöistä ja monesta muustakin, joista osan tapasin sitten myös Joensuussa riehuessani omassa jengissäni, kulman kundeissa.

Joensuussa tapasin sitten myös lapsieni äidin, jonka kanssa tein sittemmin pari poikaa – nyt jo neljäkymmenen molemmin puolin olevia aikamiehiä, valmistuin silloisesta Joensuun korkeakoulusta (nykyisestä Itä-Suomen yliopistosta), hengailin kavereitten kanssa mm. Teräksen kongissa ja pienssä Kulmabaarissa Kauppakadulla ja muualla kaupungilla ja viimein sitten lähdin maailmalle leipää tienaamaan. Ja sille tielle jäin.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

8.8.21

Kaihomielellä

Kirjoitin jo viime blogissa joitain tuntemuksia siitä, että nykyinen matkustaminen tuntuu jo iänkin puolesta hieman erilaiselta, kuin nuoruuden ryntäilyt. Tuo tunne vahvistui taas kovin viime matkallani Pohjois-Karjalaan lapsuuteni maisemiin. Lienee noissakin tuntemuksissa oma syynsä myös ikääntymisellä.

Olen siis syntynyt Pohjois-Karjalassa, nykyisin Joensuuhun kuuluvassa Tuupovaarassa
siihen aikaan tosin se oli itsenäinen kunta. Isäni oli Karjalan evakkoja, siirtynyt sodan jälkeen muutama vuosi ennen syntymääni Korpiselästä melko läheltä nykyistä Venäjän rajaa Tuupovaaraan ja hän jatkoi siellä jo Korpiselässä oman isänsä aloittamaa ja isäni jatkamaa kauppatoimintaa. Tuo kaupanteko lienee ollut melko laajaa suvussamme niin isoisäni kuin hänen veljiensä toimesta. Sittemmin olin sitä ensimmäistä sukupolvea, joka laittoi tuollekin toiminnalle lopun, vaikka tietty kauppiashenkisyys lienee säilynyt minussakin melko vahvana.

Isäni V.A.Pyykkösen kauppa kuvattuna joskus hieman ennen syntymääni
1940-luvun loppupuolella. Kuvassa vanhenpieni lisäksi vanhin veljeni.
(Kuva: Hannu Pyykkösen kokoelmista)

Isäni piti kauppaa keskellä Tuupovaaran kirkonkylää neljän tien risteyksessä, jossa sittemmin alkuun oli toinenkin kauppa osuuskauppa ja hieman myöhemmin vielä kolmaskin T-kauppa ja Varpion apteekki. Kaupan ulkopuolella oli iso kyltti, jossa oli teksti: V.A.Pyykkönen eli Viktor Aleksanterinpoika Pyykkönen ja isäni oli koko ikänsä K-kauppias.


Kauppa syntyi vanhaan sodanjälkeen hankittuun omakotitaloon, jota ajan saatossa laajennettiin muutaman kerran ja pihapiiriin rakennettiin siellä olevan liiterin ja saunan lisäksi mm. iso varastorakennus. Tuosta sittemmin minun aikanani jo kaksikerroksesiksi saneeratusta talosta olisi vaikka kuinka paljon kerrottavaa, mutta jääköön tällä kertaa. Se vain sanon, että harmittaa, etten ollut paikalla, kun talo purettiin. Siellä olisi ollut vinttikomeroiden piilossa paljon aarteita.

Jo 50-luvulla isäni aloitti paljon ennen sitä, kun laajemmin aloitettiin ns. kauppa-autotoiminnat, oman kauppa-autoilunsa. Ensin se tapahtui vanhalla Fordson-merkkisellä isolla pakettiautolla, myöhemmin auto muuttui modernimmaksi
muistaakseni se saattoi olla punainen Fiat. En ole varma, oliko tuo eka auto vuoden 1950 malli Fordson Thames E83W, joka on kuvattu nettikuvassa (kts. kuva).

Paljon olin jo ennen kouluikää tuon auton kyydissä isäni mukana ja ajoimme sillä pitkiä matkoja ympäri pitäjää. Isällä oli runsaasti asiakastuttavuuksia jo Korpiselän peruna ja kun ihmiset muuttivat sotaa pakoon ja kotiseutunsa menettäneinä lähiseudulle, asiakassuhteet säilyivät ja uusia tuli runsaasti. Jo tuohon aikaan isäni oli nykymittapuun mukaan modernisti verkostoitunut, vaikka termiä ei vielä silloin tiedetty, mutta asia kylläkin.

Noiden lukuisien kauppamatkojen seurauksena tuli minunkin vierailtua melkoisen monessa pohjoiskarjalaisessa kodissa ja sivutuotteena oli sitten myös se, että vielä aikuisena
kun tuon ajan vanhuksia oli vielä elossa suuri joukko "tunsi apinan, mutta apina ei välttämättä kaikkia" eli olin se monelle tuttu pikkuinen Hannu-poika, jonka kaikki tunsivat ja jolle silloin, kun isälle tarjottiin kahvit, tarjottiin aina pullaa ja maukasta kotona tehtyä mehua ja jonka siksi monet muistivat.

Mietinkin, olisiko minun autoilusta pitäminen
siis tämä automatkailu perua tuolta lapsuudesta, jolloin sitä paljon tein ja josta kovasti myös tykkäsin. Nytkin tutuilla teillä ajaessani ohitse vilahtivat lapsuudesta ja nuoruudesta tutut paikat se hyvä sienimetsä, jossa perheemme kanssa kävimme aina sienestämässä, Kotajoki, jossa usein pysähdyttiin vaikka uimaan ja myöhemmin melon sitä pitkin kanootillakin ja monet monet muut paikat, joihin liittyy tarinoita ja muistoja: Tsiikon mylly, Vekarus, Koskenniska, Öllölän tanssilava ja mitä niitä kaikkia onkaan.

Edelleen
useiden kymmenien vuosien jälkeenkin muistan töräyttää auton äänitorvea Hoilolan hautausmaan kohdalla. Miksi? No, kun isäkin teki niin. Kun kysyin häneltä syytä siihen, hän käski minunkin töräyttämään aina ohi ajaessani ja näin tervehtimään hautausmaalla lepäävää isäni kauppiastuttua ja ystävää Saukkosen Villeä.

Saarivaaran Kristuksen kirkastumisen tsasouna
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Tällaisia ajatuksia vilisi mielessäni käydessäni taas elokuun alussa Saarivaaran tsasounan praasniekkajuhlallisuuksissa. Kaikkeen siihen, mitä muutama vuosi sitten vielä jaksoin ja kykenin tekemään, vaivainen jalka ei enää taittunut ja "ryntäilyn" tilalle nousi selvästi tällaista kaihomieltä, joka sai aikaiseksi kirjoittaa joitan muistiin nyt, kun vielä jotain muistankin.


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja


8.6.21

Vanhus matkustaa

Vasen – se vuosi sitten leikattu – jalka oli ollut kipeänä jonkin aikaa. No – sehän oli omalla tavallaan normaali olotila, sillä ainahan vanhalla miehellä on joku paikka kipeänä. Kipu kuitenkin lisääntyi ja aloin hieman aristella sitä ja viimein aloin linkata, koska kävellessä kipu paheni. Vielä siinäkään vaiheessa ei putkiaivoiselle, Pohjois-Karjalasta kotoisin olevalle miehelle välähtänyt, mikä mahtoikaan olla vialla.

Ajoin sitten matkailuautollani muutaman pitkän matkan, ensin Helsinkiin, sieltä kodin kautta Suonenjoelle, Lintulaan, Valamoon, Joensuuhun ja Lappeenrantaan, jossa kipu olikin jo melko kova ja lähipiiri hätyytti menenään lääkäriin. Samana päivänä oli muuten Ilta-Sanomissa juttu laskimotukoksesta, joka voi yllättää kenet vain – minunkin. Ja niin muuten yllättikin.

Viikonloppuna en päässyt yksityiselle lääkäriasemalla, lääkäritkin viettivät oikeutetusti kauniita kesäpäiviä. Piti siis mennä Lappeenrannan terveyskekuksen päivystykseen. Harmitti. Montakohan tuntia joutuisin siellä istuskelemaan ja odottamaan taas jotain.

Soitto päivystysapuun ja henkilötietojeni antaminen sujui hieman takellellen. Sukunimessäni kun on kaksi k-kirjainta ja osoitteessa g ja kaksi a-kirjainta, jotka tuottivat niitä kirjoittaneelle vaikeuksia. Tietojen antamiseen kului suurin osa puhelinajasta ja sain ohjeen mennä päivystykseen iltapäivällä. Näin tein.

Ensin oli vastassa päivystyksen alakerran niukkailmeinen ”kerberos”, joka sääteli kuka ja milloin sai mennä hissillä toiseen kerrokseen ilmoittautumaan ja mille luukulle. Perillä taas uusi kysely henkilötiedoista ja kolmanteen tilaan osottamaan jotain – lääkäriä vai hoitajaa, sitä en siinä vaiheessa tiennyt. Kyyti oli jo lähtenyt kotiin, sillä ei sinne kannattanut jäädä odottelemaan, kun ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan tässä menisi.

”Odotustupa” oli tupaten täynnä ja varmaan huokasin, koska jotain tällaista kai odotinkin. Mutta, mutta … tuskin olin penkille päässyt, kun ovi avautui ja nuori hoitaja pyysi nimellä sisään. Oli ns. triage-hoitaja – hoidontarpeen arvioija tai jotain sellaista. Saara nimeltään. Hyvä tyyppi, se selvisi heti kättelyssä eli alun koronakumarteluissa. Häneltä löytyi sopivasti huumoria ja tervettä loogista ajattelua ja asia näytti toistaiseksi etenevän suotuisasti.

Melko pian hänkin epäili, että veritulppahan se taitaa olla. Syy- ja seuraussuhteet täsmäsivät: taustalla paljon istumista, vähän likkumista. Koska oli juuri lääkärien vuoronvaihto käynnissä, hän päätti mennä nykäisemään yhtä hihasta, josko saisi paikalle hetkeksi toteamaan tilanteen virallisesti. Asia kun ei pitkiä turinoita tällä erää vaatisi. Huomenna sitten lisää.

Näin kävi ja varsin harvasanainen vierasmaalainen pitkä lääkärimies tulikin huoneeseen hoitaja Saaran kanssa, ei esitellyt itseään, tutki jalan – ehkä noin pari minuuttia – ja totesi tilanteen. Laitetaan napapiikki ja huomenna ultraan. Hoitaja etsi piikin tai oikeammin kaksi, kun olen tällainen iso mies, piikitin itse ne napaani ja sovimme, että palaan ultraan aamulla klo 10 maissa. Kyllä jäi hyvä mieli osaavasta sairaanhoitajasta – Saarasta – tuollaisia pitäisi olla sairaaloissa ja terveyskeskuksissa enemmän. Aikaa oli kulunut saapumisesta kaikkiaan vain noin tunti ja se hämmästytti minua suuresti.

Hieman helpotti psyykkistäkin oloanikin nuo napapiikit, kun samalla selvisi vaivani syy ja se, miten sitä hoidetaan. Sain jopa luvan osallistua lähipiirini grillijuhlaan ja ottaa pari oluttakin, kunhan en aamulla tulisi päissäni vastaanotolle. Näin toimin. Otin vain kaksi pientä tölkkiä maukkaan poikani tekemän grilliruuan oheen.

Aamulla taas päivystykseen klo 10 ja minut ohjatiin tyhjän kuvantamisosaston käytävän tuolille istumaan ja odottelemaan. Suuremmin ei ihmisiä sunnuntaiaamuna käytävillä juossut. Avustava hoitaja tuli klo kymmenksi töihin ja tervehti kohteliaasti. Radiologista ei ollut havaintoa. Hieman nukutti, mutta tuolissa nukkuminen ei oikein onnistunut.

Vajaan kolmenvartin yksinäisen odottelun jälkeen sain kutsun toimenpidehuoneeseen, housut pois ja hoitoon pöydälle. Vieraskielinen tämäkin, tosin suomea ilmeisesti ainakin jonkin verran osaava lääkäri (jonka käyttämillä kymmenellä sanalla on vaikea tehdä syvempää analyysia kielenosaamisesta). Tämäkään ei esitellyt itseään, ei tervehtinyt eikä suuremmin jutellut. Kysyin nimeä jossain vaiheessa hoitajalta, joka kertoi hänen olevan sukunimeltään kaima maineikaalle säveltäjälle Johan Sebastianille. Intonaatiosta päätellen taisi tosin olla kotoisin samasta maasta kuin eilinen lääkärikin, ei siis Johan Sebastianin kotimaasta.

Sain ongittua radiologilta tiedon, että kyllä siellä veritulppa on syvemässä laskimosuonessa. Muuta ei herunut. Housut jalkaan ja odottelemaan rullatuolia käytävälle. En jäänyt, kun pystyin kävelemäänkin. Lähdin linkkaamaan samoin kun sinne tullessa kohti oletettua pistettä, jossa minun kai pitäisi taas tavata triage. Mutta vastaan tulikin hämmästynyt toinen hoitaja, joka ihmetteli, etten tarvitsekaan ”kärryä”. Ja sitten taas odottamaan samaan odotustupaan, johon olin jo tutustunut eilen.

Tupa oli nyt tyhjempi ja läsnä oli vain pari, kolme ihmistä: yksi huonokuuloinen ja kovaääninen vanhus, joka simputti vaivaantunutta saattajaansa välillä kävelemään, välillä kävelyttämään, välillä varaamaan istumapaikan, välillä hakemaan vettä, jne.

Onneksi lääkäri tuli ja huusi sisälle melko nopsaan. Jälleen edellisten lääkärien tapaan intonaation perusteella samasta maasta, mutta nyt asiallisen oloinen, ammattinsa osaava, potilaaseen sosiaaliseti myönteisesti suhtautuva naislääkäri, joka kyllä sanoi nimensäkin, mutta vieraskielinen, oudohko nimi ei tarttunut korvaani kertakuulemalla.

Piikityksiä ei enää tullut. Laitettiin tablettikuurille – ensin kolme viikkoa kaksi nappia päivässä, sitten loput kolmen kuukauden hoitojaksosta vai yksi, eri vahvuinen nappi päivässä. Määräsi vielä verikokeeseen, jonka jälkeen sain lähteä pois, majapaikkaani ja sieltä apteekin kautta kotikaupunkiini.

Ovat näemmä iän myötä nämä omat matkailuautoreissuni muuttuneet hieman erilaisiksi!

Hannu Pyykkönen

23.5.21

Some-ortodoksisuus

Pitkälti toistakymmentä vuotta sitten, melkein kaksikymmentä vuotta taitaa joiltain osin kohta täyttyä, olen ollut mukana jos jonkinlaisissa netin keskustelusivustojen ja tietosivujen toimittamisessa ja sisällöntuottamisessa. Sinä aikana on ennättänyt tapahtua paljon – niin hyvää kuin varmasti pahaakin myös tuolla – tai sitten etenkin tuolla – sektorilla.

Tuollaisen toiminnan alkaessa ei taidettu vielä edes tuntea termiä ”some” – ”sosiaalinen media” ja jotkut ortodoksista piispostakin taisivat katsoa koko Internetin olevan peräisin lähes Saatanasta. Kirkko ei edes haikaillut nettiin eikä sitä katsottu kirkon arvolle sopivaksi mediaksi levittää omaa ilosanomaa. Sehän saattoi kertoa joistain asioista tottakin, kun yleinen linja oli enemmän vaikenemista. Ja nekin, jotka sitä sitten siellä tekivät, olivat siis melkein ”Saatanasta”.

Sittemmin tuossa samassa vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa on tuollakin nettisaralla tapahtunut paljon. Ortodoksinen kirkko lisäsi hitaasti näkyvyyttään netissa, ensi syntyi kirkon nettisivut, paljon sen jälkeen jossain vaiheessa tuli jo Facebookiinkin omat sivut, Twitter taisi hieman nykiä ja mutkitella, kun ei löytynyt kirkon omista tekijöistä oikein osaajaa, joka olisi osannut vetää oikeanlaisia juttuja hatusta, Instagram tökkii vieläkin ja ensimmäiset sompailevat merkit ortodoksisesta nettilehdestä on ollut jo jonkin aikaa näkyvissä.

Kirkon omaa keskustelusivua ei liene ollut koko aikana, vain erilaisten yksityisten tahojen rakentamia ja vetämiä yrityksiä useampiakin.

Korona muutti vajaassa vuodessa paljon. Se, mikä ennen oli melkein kiellettyä – tai ainakin joiltakin kiellettyä – on nyt valtavirtaa. Jumalanpalveluksia sriimataan jo liikaakin, kyllästymiseen asti ja yhä vaihtelevin taidoin, ja muutakin nettimateriaalia on ilmestynyt Internetin tuohon aikanaan ”saatanalliseen” maailmaan. On videoluentoja, videokonsertteja ja jopa lapsille omaa ortodoksista touhuamista – Internetissä, kun oikeaan kirkkoon ei pääse tai oikeastaan ei lasketa sisälle.

Samalla kirkon koko perinteinen käyntäntöön (Traditioon) ja opittuihin tapoihin perustuva opetus on ollut valtaisassa muutoksessa. Lähikontaktien puute kirkon omiin työntekijöihin – piispoihin, pappeihin, kanttoreihin – on hiipunut olemattomiin, kirkoista (rakennuksista) on tullut kaukaisia, moni opittu asia unohtuu ja kiinnostuksen ohessa uskokin alkaa laimentua ja jopa monelta osin liudentuakin. Ehtoollisesta on tullut jonkinlainen oppisisällötön lohtulusikallinen joskus sovittuun aikaan kirkon rappusilla tai takaovella. Tuo suunta pelottaa – ainakin minua.

Sain jokin aika sitten mahdollisuuden lukea erään ystäväni kanssa hänen tietokoneeltaan erään minulle täysin vieraan suomalaisen ortodoksisen keskustelusivuston antia. Kauhistuin! Melko pian kysyin, että oikeastiko tämä on ortodoksinen eikä helluntailainen sivusto. No - ainakin nimen perusteella ortodoksinen, tiedä sitten sisältönsä ja ortodoksisen opin suhteen. Olisiko sittenkin ollut enemmän ”suomalais-luterilais-ortodoksinen sekametelikeitto”, eräänlainen pettyneiden nettikerho. En tiedä, arvailen vain, kun en tunne tarkemmin tekijöitä.

Siellä tuo nettimaailman ”syöpäkin” oli saanut sijaa melko vahvasti. Tuo ”syöpähän” sairastutaa monet netissä huseeraajat osaamisen ja tietämisen pöhötautiin – ihmisistä tulee varsin pian eri alojen erikoisasiantuntijoita – siis myös eksperttejä ortodoksisen uskon, tapojen ja kanonien moninaisissa kysymyksissä ja salaisuuksissa melko lyhyelläkin kokemuksella, koulutuksesta nyt puhumattakaan.

Yksi yleistynyt lieveilmiö netissä oli ensialkuun ns. vihapuhe, joka kohdistui eritoten erilaisiin vähemmistöihin tai etnisiin ryhmiin – joskus siksi myös ortodokseihinkin. Siksi kai ortodoksisia keskusteluryhmiä syntyikin, jotta ihmiset olisivat saaneet oikeaa tietoa ortodoksisuudesta rauhallisemmassa ympäristössä. Ongelmaksi vain muodostui se, ettei sinne tullut montaakaan oikeasti ortodoksiaa tuntevaa ja osaavaa asiantuntijaa, piispoista ja papeista nyt puhumattakaan. Siksi ryhmäläisen muutosprosessi ”taviksesta ekspertiksi” oli netissä melko nopea, kun huomattiin, että täällähän voi puhua melkein mitä vain sylki suuhun tuo
rangaistuksetta melko pian kirkkoon liittymisen tai puhumaan / kirjoittamaan oppimisen jälkeen.

Uskonollisuus on aina ollut herkkä alue ihmisyydessä, se kuuluu kai niihin ns. omantunnon asioihin. Kun ihmisellä on mennyt huonosti tai joskus, kun hän on joutunut ihan rappiolle asti, uskonto ja uskovaisuus – eräiden uskontokuntien käyttämä termi ”uskoontulo” – on tullut usein pelastukseksi. Uskonto on kautta vuosisatojen liikuttanut mieliä ja miehiä – taisteluihin, väkivaltaankin, valloituksiin ja oikeassa olemiseen. Ja liikuttaa yhä.

Uusia ”uskonsankareita” syntyy netissä harva se päivä ja he saavat siitä oivan areenan opettaa ilman oppiarvoja laajaa täysin itsekontrollin puutteessa olevaa ihmisjoukkoa oikeille tavoille ja oikeaan uskoon. Hieman kuten ISIS Lähi-idässä tai Venäjän Siperiassa jokin aika Jeeuksena "uudelleen inkarnoitunut" entinen poliisi ja mielenterveyspotilas, joka oli oiva esimerkki siitä, miten tuollaiset ”huuhaat” pärjäävät monimutkaisessa ja komplekisessa maallistuneessa maailmassamme. Hänellä oli lyhyessä aikaa lukuisia opetuslapsia puolustamassa, kun tätä uutta "jeesusta" vietiin viranomaisten toimesta linnaan ja hourulaan.

Suomessa olemme jo oman suomalaisen ortodoksisen kirkkomme syntyajoista saakka saaneet tuta toisen kansankirkkomme vahvan sisälähetystyön ja sosiaalisiin suhteisiin perustuvan melkein pakkokäännyttämisen. Meillä on surullisia ajanjaksoja tuolta osin paljon lähihistoriassamme, viimeiset karmaisevimmat kokemukset lienevät viime sotien ajalta ja sen jälkeen. Nykyisin viralliset kirkot elävät joiltain osin ja joidenkin mielestä kanssakäymisessään hyvin toistensa kanssa, ortodoksit pääsevät ajoittain eksoottisiksi koristeiksi ns. ekumeenisiin jumalanpalveluksiin, harvemmin kuitenkaan saarnaamaan. Mutta noihin muihin kirkkokuntiinkin kuuluvissa siviili-ihmisissä on monenlaisia ”uusia apostoleja, profeettoja” ja vaikka mitä, joiden tarkoitus on pelastaa meidät ortodoksiset pakanat helvettiin joutumiselta. Ja some tarjoaa tällaiselle toiminnalle oivallisen alustan.

Kauhistuttavaa minusta on kuitenkin se, että myös erilaiset ns. ortodoksiset keskusteluryhmät ovat ajautuneet tai ajautumassa tällaisen erilaisen ja väärän some-ortodoksisuuden – tekisi melkein mieli sanoa harhaoppisuuden – pariin. Some-ortodoksisuus on siellä sitä, mitä noiden ryhmien jäsenet tuputtavat toisille ryhmäläisille oikeana uskona, oikeana ortodoksisuutena ilman minkäänlaista kritiikkiä. Tuossa ”opetuksessa” käytetään hyväkseen kielikuvia, kuvia, videoita, musiikkia ja jopa ikoneja sellasilta elämän ja uskon saroilta, joilla ei ole mitään tekemistä aidon ortodoksisuuden kanssa. Kuvat ja tekstit ovat usein jonkilaisten hereettisten herätysliikkeiden ja moninaisten ”hihhuliporukoiden” masinoimia ortodoksisuuden verhoon naamioituneita, tunteisiin vetoavia kuvia ja tekstejä, joogamietiskelyä, askeettisuutta, kilvoittelua, joiden alkuperästä ei ole mitään varmaa tietoa tai se on tarkoituksella vääristelty näyttämään muka ortodoksiselta ja vetoamaan ihmisten suruun, häpeään, ikävään, pettymyksiin ja moniin muihin meidän yksinäisten ihmisten tunteisiin.

Joillakin areenoilla jokaisella keskustelijalla on omanlaisensa, individualistinen käsitys siitä, mitä on oikea some-ortodoksisuus ja se on usein heistä se ainoa oikea uskon muoto, jota vain he osaavat ja saavat tulkita omista näkökohdistaan ja elämäntilanteestaan käsin. Useat sotkevat uskonasioihin monenlaisia ”ismejään” ja muita idealistisia ja hengellisiä sivutuotteita ja mausteita. Yksi suosittu mauste on naisasia, feminismi ja sen esille tuominen kieleisenä tai myönteisenä ortodoksisuudessa. Helposti mukaan heitetään mausteeksi myös erilaisia etnisiä elementtejä ja etenkin seksuaalivähemmistöille mainostetaan, että ortodoksinen kirkko on paras mahdollinen vaihtoehto toteuttaa omaa itseään kirkon siipien suojassa, uskon voi näet muokata mieleisekseen. Sanotaan kirkon sallivan melkein kaiken, olevan armollinen eikä se paasaa synnistä tuolloin mitään, toisin kuin erilaisten oikeusviranomaisten kynsissä kärvistelevä Donna Quiote-Räsänen.

Ortodoksisista keskustelupalstoista on muodostumassa paikoin areena, jossa keskustellaan enemmän muiden ortodoksien ongelmista kuin omista uskonkysymyksistä. Piispoihin ja papistoon yleensä kohdistuva lähes sairaalloinen henkilöpalvonta saa melkein ”jumalallisia” piirteitä. Piispojen mokailun vuoksi erotaan kirkosta ja ihanuuden, suunnattoman suvaitsevaisuuden, samankaltaisuuden vuoksi liitytään, osaavat he sitten liturgian kaavan tai ei. Jumalasta ja oman pelastuksen miettimisestä ei niin suurta väliä – kyllä se jotenkin siinä ohessa jotenkin petrautuu – ja oikeauskoinen ortodoksinahan pelastuu joka tapauksessa. Eikös vain!  :)

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

2.5.21

Rakas päiväkirjani 2.5.2021

Joessa on virrannut vettä litratolkulla sen jälkeen, kun ilmoitin taas vähentäväni netissä riippumistani. Moni ystävistäni epäili jälleen toimiani. Niinköhän moiseen pystyisin. Oli tullut kokeiltua tuota jo melko monta kertaa ja huomattua, etten pystynyt. Nyt tilanteen eteneminen näyttää hieman paremmalta. Jonkinmoinen valonpilkahdus on ajoittain näkynyt tunnelin päässä. Jospa sittenkin ...

Olen samalla yrittänyt edes hieman analysoida sitä, miksi moiseen offensiiviin jälleen ryhdyin. Varmaan syyn voi kuitata melko lyhyesti sanoilla: väsyin, kyllästyin, turhauduin. Mutta yritän nyt hieman avata itsellenikin noita sanoja.

Väsymiselle lienee helppo fysiologinen syy: vanheneminen. Olen nyt ollut jo reilun kymmenen vuotta eläkkeellä ja minulla on ihan hyvä syy ja lupa olla vanha. Samalla tähän vanhenemisen putkeen kuitenkin sattui tämä hemmetin korona, joka selvästi pitkitti luopumistani. Tarvitsin tylsiin vapaaehtoisiin karanteenipäiviin jotain tekemistä ja sitä netti toki antoi. Joten sain toki jälleen hyvän syyn lykätä luopumistani. Vanhan sananlaskun sanoin: ”Kyllä sika syitä löytää olla tonkimatta maata. Milloin on kärsä kipeä, milloin maa jäässä.” Luopumista olin toisin tehnyt jo monta kertaa aiemmin, milloin mistäkin syystä. Nyt tosin tuo todellinen vanheneminen alkoi jo tuntua luissa ja ytimissä.

Kyllästymiselle oli varmaan myös omat syynsä, jotka osin ovat varmasti sidoksissa tuohon vanhenemiseen. Olen touhunnut näiden erilaisten netti- tai vastaavien hommien kanssa jo varmaan reilut kaksikymmentä vuotta. Olen kokeillut kaikenlaisia uusia konsteja, opetellut ne ensin ja sitten toteuttanut sillä tavalla, kuin olen osannut. Osaamisen ja oppimisen vaatimusten määrä alkoi kasvaa vuosi vuodelta. Yhä enemmän piti osata ja oppia erilaista teknistä tietoutta, ohjelmia, koodeja ja termejä ja vanhenemisen tuomat oppimisen rajat alkoivat hiljalleen paukkua. Vaikka apuna olivat osaavat poikani, jopa pojanpoikani, halusin kuitenkin tehdä kaiken itse, etten olisi liiaksi riippuvainen jostain muusta, toisista. Se vääjäämättä johti kyllästymiseen, koska eihän minun toki eläkkeellä olisi ollut pakko moista tehdä.

Vaikka nuo kaksi edellistä syytä – vanhenemisen ja kyllästymisen – olisi voinut jotenkin hoitaa tai kiertää, kuten toisinaan aiemmissa luopumisyrityksissäni toki teinkin, taustalla vaani kuitenkin koko ajan se kolmas ja vaikuttavin syy: turhautuminen. Jos yrität uida vuolaana virtaavan joen poikki kerta toisensa jälkeen ja joka kerran jossain kohdassa melkein hukut jokeen väsymyksen tai kyllästymisestä johtuvan haparoinnin vuoksi, lopputulemana on pian tuo turhautuminen: miksi ihmeessä minun pitää yrittää uida joen poikki, kun tälläkin rannalla on ihan hyvä olla.

Turhautumisellekin on varmasti ollut omat syynsä noissa edellä mainituissa syissä, vanhenemisessa nyt ainakin. Mutta kyllä nykyinen nettimaailma ja etenkin se osa siitä, jossa tuli vietettyä liikaakin aikaa – some, sosiaalinen media – on muuttunut todella turhauttavaksi.


Somessa olijoiden määrä on lisääntynyt aivan hurjasti – mikä toisaalta on hyvä asia, näin tieto leviää paremmin. Mutta samalla tuo populaatio on muuttunut – rumasti sanottuna – tyhmemmäksi ja sivistymättömäksi. Syitä moiseen lienee lukuisia alkaen ihan koko kansamme sivistystasosta, koulutustasosta ja muista vastaavista. Ei ole kovin helppo purkaa tuota möykkyä, sen verran suuri ongelma se kohta – tai oikeastaan jo nyt – on.

Kirjaan tähän joitain omia havaintojani. Niin kauan kun netti oli nuorten temmellyskenttä, heillä oli sentään jonkinlainen moisen median tekninen osaaminen, jos vaikka älyllisessä osaamisessa ja perinteisessä tapakulttuurissa olikin ehkä ajoittain puutteita. Silti heillä – yllättävää kyllä – oli mielestäni parempi itsekontrolli siitä, mitä voi sanoa ja mitä ei. Nyt kun jo Kihniön mummokodin asukkaatkin surffaavat netin ihmeellisissä maailmoissa olemattomilla teknisillä taidoilla, se näkyy siellä outoina viesteinä, kummallisuuksina ilman selityksiä, viesteinä väärissä paikoissa ja monina muina vastaavina kummallisuuksina.

He toteuttavat toisinaan tätä nettitoimintaa ja keskustelua siellä ns. pierumenetelmällä eli samoin vaikutuksin kuin omaa sisäistä ilmanvaihtoaan: pierasta töräyttää voi aina ja missä vain silloin, kun se tuntuu tulevan, vaikutuksesta huolimatta. Ja välillä se ei aina olekaan pieru, joka tulee.

Jotenkin tähänkin sopii se vanha totuus, jonka eräs Ruotsin laivoilla työskennellyt on sanonut verratessa eläkeläisryhmiä ja opiskelijaryhmiä juhlimassa laivoilla. Hänen mukaansa eläkeläisillä on taito, muttei kykyä ja opiskelijoilla toisin päin: on kyky, muttei taitoa. Hieman asiayhteyksiä muutellen tuo sopii tähän netti- ja some-maailmaankin.

Nyt kun elämme melkolailla polarisoituneessa maailmassa, jossa useimmiten kaksi toisistaan erilaista ihmisryhmää ei ole oppinut kohtaamaan toisiaan, ei elämässä eikä netissä, se näkyy kaikkialla. Persoonallisuushäiriöiset, osin jopa psykopaattiset ihmiset pääsevät valtaan ympäri maailmaa, johtavat maita ja joukkoja, tekevät suurta tuhoa, jakavat kansaa vuohiin ja lampaisiin, vievät maailmaa kohti tuhoaan. Ei silloin ole ihme, jos netissäkin kuohuu ja tapahtuu jotain vastaavaa. Sielläkin kun on suuri joukko noita sosiopaatteja ja jopa psykopaatteja.

Olen itsekin saanut osan tuosta – sanoisinko sairaasta – kuohunnasta viime aikoina. Aiemmin ei sellaista ollut, mutta viime aikoina olen saanut erilaista outoa postia – viestejä ja kirjeitä – jotka lukisin mielestäni kuuluvaksi noiden sosiopaattien tekeleisiin, ihmisten, joilla ei todellakaan tunnu olevan ”kaikki muumit kotona”. Sekin turhauttaa. Ei minun eläkkeellä olijan, itseellisen ihmisen ole enää pakko altistua kuulemaan, lukemaan moista.

Netissä tuo ”nettisosiopatia” on laajempaa ja ehkä osin ei niin patologista kuin edellä kuvattu. Mutta mm. suurin osa somen keskustelupalstoista on mitä ilmeisimmin täynnä lähes ”professoritasoisia” kaikkien tieteen ja taiteen alojen tietäjiä, joiden tieto on ainoaa oikeaa ja ”varmasti totta”.

Ei siis ihme, että väsyttää, kyllästyttää ja etenkin turhauduttaa. Olen nyt yrittänyt löytää tekemisilleni ja energialleni uusia väyliä ja siinä hieman haparoiden ehkä jo jotain löytänytkin. On ihanaa huomata, ettei kuitenkaan ihan koko some-maailma ole korruptoitunut ja mädäntynyt. Terveitäkin tai ainakin riittävän terveitä oksia löytyy vielä, vaikka kyllä niissäkin jonkin verran jo syöpäläisiä löytyy, ja ne yrittävät nakertaa sielläkin oksaa poikki.

Tietokoneen oheen ja osin sijallekin olen löytänyt jälleen vanhoja tuttuja: kirjoja, valokuvia, musiikkia. Aikaa on enemmän itselle ja lähipiirille sekä ystäville ja tietysti tai toivottavasti – koronasta riippuen – matkustamiselle. Kirjoittamistakaan en ole vielä ihan kokonaan hylännyt, vaikka vähemmälle se on jäänyt ja tulee varmaa vielä vähenemäänkin. Vanhuus kun vaivaa sitäkin. Näkö heikkenee, oikeinkirjoitus takkuilee entistä enemmän ja laiskuus valtaa alaa. Mutta jospa jotain saisin aikaan silloin tällöin. Ainakin yritän. Itseni iloksi ja emmänkin omaksi ajankuluksi kuin muiden huviksi.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

5.4.21

Done

Teki kovasti mieli laittaa otsikoksi mahtailevasti: Τετέλεσται (eli ”tetelestai”) tai sitten sama latinaksi ”Consummatum est”, mutta se olisi hyvinkin saatettu kokea jopa jumalanpilkaksi. Siksi laitoin siihen enemmän omaa maallista elämänpiiriäni ja näitä netti- ja bolgijuttujani lähempänä olevan suunnilleen samaa tarkoittavan englanninkielisen sanan, joka myös kuvaa tämänhetkisiä tuntojani.

Tämä blogijuttuni liittyy hieman myös edelliseen blogijuttuuni ollen eräällä tavalla sen jatke tai jopa joiltain osin eräänlainen päätepysäkki. Uudelleen eläköitymiseni on saavuttanut nyt mielestäni sellaisen lakipisteen, jolloin on hyvä sanoa: se on nyt tehty ja olen ehkä osaltani täyttänyt osan velvollisuuksistani jossain asioissa.

Toimittamani Ortodoksi.net-sivuston sisällöntuottaminen on ollut monisäikeistä puuhaa. Siinä on saanut ja joutunut moneen ja moneksi. Muistan hyvin sen hetken monta vuotta sitten, kun poikani totesi, että ryhdymme nyt striimaamaan (tosin vielä silloin ei taidettu noin yleisemmin käyttää moista verbiä) eli videoimaan suorina lähetyksinä erilaisia tapahtumia Ortodoksi.netin Facebook-sivulle. Hänen mielestään homma sopi hyvin minulle, jolla oli aikaa opetella asiaa ja ryhtyä töihin. No – niin sitten tapahtui. Vuotta en tarkkaan muista, enkä viitsinyt kaivaa sitä arkistoistakaan, mutta kauan sitten, olisiko ollut joskus 2000-luvun alkuvuosina.

Takanani on noissa sisällöntuottamishommissa moninainen jakso, jona aikana on ollut vaikkapa koronan vuoksi aikaa moneen – tällaiseenkin aivoja aktivoivaan toimintaan, jota voi pitää hyvänä harjoitteena vapaaehtoisessa karanteenissa olevan lahoavalle päälle. Striimaukset ovat tosin jääneet viime aikoina vähiin tai jopa loppuneet kokonaan, kun kirkko on itse ryhtynyt niitä vaihtelevalla menestyksellä ja laadulla tekemään ilman, että joku olisi ne aikaisempien vuosien tapaan kieltänyt. Minun kohdallani tilalle on tullut muuta visuaalista: entistä ahkerampi valokuvaaminen, kuvien käsittely ja uusimpana ”kotkotuksena” ns. 360-asteen panoraamakuvaus ja muita digitaalisia hienouksia.

Samalla ovat toki säilyneet jossain määrin monet entisetkin kuviot: artikkeleita ja uutisiakin tein silloin tällöin yhä, vaikkakin vähenemässä määrin. Aivan uusimpana tuolla saralla on eräiden vanhojen oppikirjojen luvallinen skannaaminen sivuillemme. Saimme isä Dimitri Tarvasahon perikunnalta kirjallisen luvan julkaista Ortodoksi.netissä isä Dimitrin kirjoittamia oppikirjoja. Samoin lupa saatiin metropoliitta Arsenilta, joka edustaa kirjan julkaisijan OKJ:n lopettamisen jälkeen kirkon vastuuhenkilöä asiassa.

Noin pari vuotta sitten sivuillamme julkaistiin ensimmäinen isä Dimitrin kirjoittama kirja nettiversiona. Se oli ”Ortodoksisen kirkon historia”, joka tosin historian osalta päättyy kirjoittamisvuoden 1950-luvun puolenvälin tienoille, mutta muutoin on toki melko kuranttia tavaraa, sillä useinhan historia on ja pysyy, kun se on kirjoitettu. Näkökulmat asiaan saattavat tosin muuttua, mutta varsinainen historia pysyy.

Toinen nettikirja – tai käyttäisin siitä mielellään nimitystä ”ortodoksinen hakuteos” – julkaistaan nyt oman sisällöntuottamiseni lopputyönä. Työ oli melkoista puurtamista ja siihen kului pitkine taukoineen noin viimeiset kaksi vuotta ja lopputulos ei kirjan kannalta ole suinkaan ihan identtinen. Teksti on kirjoittajaa kunnioitten täsmälleen sama kuin kirjassa ja sitä on täydennetty ulkopuolisen asiansa osaavan asiantuntijain tekemillä huomautuksilla. Poikkeama nettikirjan ja varsinaisen kirjan välillä on suurin siinä, ettei varsinaisessa nettikirjan tekstiosassa ole ainuttakaan kuvaa, jollaisia kirjassa on runsaasti mustavalkoisina.

Kuvat on korvattu lukuisilla linkeillä asiaa käsitteleviin erillisiin kuvallisiinkin artikkeleihin, joista useimmat – ellei peräti kaikki – löytyvät Ortodoksi.netin perussivuilta. Toinen merkittävä ja siinä ohessa myös työllistävä lisä oli kirjan tekstissä olevien Raamatun sitaattien linkittäminen nykyisin käytössämme olevaan uusimpaan raamatunkäännökseen.

Lisäksi kirjassa on alkuosassa kokeiltu muutaman kappaleen verran äänikirjaominaisuutta eli tekstin voi kuunnella kaiuttimen tai kuulokkeiden kautta. Tuon laajempaan kokeiluun, kuin mitä sivuiltamme nyt löytyy, ei tällä kertaa rahkeemme riittäneet ja toivotaan, että asia laajenee joskus koko kirjaa käsitteleväksi mahdollisesti myöhemmin joidenkin toisten toimesta.

Nettikirjassa on siis erilaisia kuva-, ääni- ja videolinkkejä ja lisää on toivottavasti tulossa joskus. Lisäksi kirjassa on linkkien lisäksi varsinaisen tekstiosan lopussa hyvien ja opettavaisten liitteiden muodostama kokonaisuus, josta löytyy mm. liturginen sanasto ja paljon muuta hyödyllistä informaatiota. Myös kirjan tehtäväsivut ovat mukana kokonaisuudessa laajoine tehtävineen ja raaamattulinkkeineen.

Kirja toteutettiin Ortodoksi.netin toimesta ilmaiseksi eli sen toimittamiseen ei ole saatu avustuksia tai muuta taloudellista tukea mistään. Kiitos perikunnan myötämieleisin suhtautumisen, kiitos eräiden asiansa osaavien kirkon piirissä toimivien ihmisten avun niin oikeinkirjoituksen tarkistuksessa kuin faktatarkistuksessa ja kiitos yhdelle Ortodoksi.netin ylläpitäjälle, joka antoi äänensä äänikirjalle. Kiitos kuuluu myös kaikille asiaan myötämielisesti suhtautuneille kirkkomme hallinnossa toimiville henkisestä tuestanne. Kirjaa yritetään täydentää joskus tulevina aikoina puutteellisilta ja kesken olevilta osiltaan mahdollisuuksien mukaan, mutta se julkaistaan joka tapauksessa nyt siinä muodossa ja sellaisena, kuin se tällä hetkellä on, osin resurssiemme vähäisyyden ja osin väsymisen vuoksi vielä pieneltä osin keskeneräisenä. Julkaisuajankohta Pääsiäisenä 2021 on harkittu, sillä silloin tulee täyteen 16 vuotta sivustomme virallisesta aloittamisesta Internetissä.

Olkoon tämä tietoteos: Dimitri Tarvasahon Liturgiikka eli ”Ortodoksisen kirkon pyhät toimitukset” omalta osaltani tämän elämänvaiheeni nettityösession lopputyö ja samalla kiitos kaikille ahkerasti sivujamme käyttäneille ja sieltä apua ja tietoa hakeville ja niitä saaneille kirkkoomme liittyneille, ortodoksisuudesta kiinnostuneille kuin myös kaikille muillekin, eritoten ortodokseille, jotka nyt tämän hakuteoksen kautta saavat tähän ihmeelliseen etäaikaan sopivan mahdollisuuden lisäopintoihin omassa ortodoksisessa uskonnossaan. Kiitos myös kaikille koko sivustomme toiminta-ajan vaikeissa olosuhteissa meille osoitetusta tuesta kaikessa toiminnassamme ja etenkín nyt konkreettisesta avusta näissäkin projekteissa.

Tarvasahon kirja on mielestäni yksi perusteellisimmista liturgiikan oppikirjoista, joka Suomessa on suomeksi julkaistu. Nettiversioon on jätetty kaikki tehtävät, joita jokainen voi halutessaan tehdä omaan tahtiinsa. Mutta kirjan osia voi toki ohjattuna käyttää vaikka katekumeeniopetuksenkin tukena. Vaikka jotkut käytänteet ja asiat ovat vuosien saatossa jonkin verran muuttuneet (ja niistä löytyy ainakin osin maininta huomautuksissa ja lisää tulee toivottavasti piakkoin), kirja on silti edelleen varsin käyttökelpoinen apuväline monenlaisessa opetuksessa ja opiskelussa.

Nettikirjan myötä jätän hyvästit julkiselle työlleni Ortodoksi.netissä ja kirkkoni ajoittain varjoisilla kujilla ja siirryn toisen kerran eläkkeelle – nyt näistä nettihommista. Joitakin sovittuja kuvioita yritän saattohoitaa loppuun saakka ja joiltain osin korjailen ja editoin sivuston tekstejäkin jatkossakin jaksamiseni mukaan, mutta tulevana keväänä, kesänä ja syksynä ajattelin matkustella koronakurimuksen jälkeen matkailuautollani pääasiassa ympäri maatamme. Tätäkin kirjottaessa olen sen jo aloittanut, sillä olen pääsiäisen vietossa m-autollani poikani ja vunukoitteni luona Lappeenrannassa.

Sivustomme on tällä hetkellä hyvässä tallessa ja säilynee netissä pitkälle tulevaisuuteen kävipä meille ylläpitäjille melkein mitä tahansa. Brändin ”Ortodoksi.net” omistaa vanhin poikani ja sivustomme ylläpitäjinä on kanssamme toiminut useita ahkeria ihmisiä. Nyt viime vuosina sivuston ”jalkautuessa” myös sosiaalisen median puolelle ylläpitäjien määrä on vaihdellut noin 5-10 ihmiseen. Toimintaa on perussivujen (www.ortodoksi.net) lisäksi ollut Facebookissa, Instagramissa, Twitterissä ja YouTubessa, missä se toivotavasti säilyy jonkin tasoisena edelleen.

Kaikki eri yhteistyötahojen ja Ortodoksi.netin kanssa solmimamme aiemmat yhteistyökuviot säilyvät ja siirrän osaltani niitä tarpeen mukaan muille toimijoillemme. Omalta osaltani kiitän kauniisti kaikesta yhteistyöstä niiden tahojen kanssa, jotka ovat meihin luottaneet ja meitä tukeneet. Sivustosta vastaa kaikilta osin jatkossakin, niin kuin on tehnyt koko sen historian ajan, poikani Petja.

Minut tavoittaa jatkossa pääasiassa vain houkkamaisen sähköpostini kautta. Olen hankkinut itselleni uuden puhelinliittymän, jonka varaan vain lähipiirini käyttöön. Vanha liittymäni on rinnakkaiskäytössä mahdollisesti kesään asti ja suljen sen sitten suurimaksi osaksi aikaa ja avaan vain silloin tällöin lukeakseni mahdolliset viestit, joita en sinne kuitenkaan suuremmin toivo tulevan. Myöskin vähennän tai yritän osin jopa hävitä muiltakin sosiaalisen median sivuilta, Facebookista, Twitteristä ja Instagramista, omana itsenäni.

Toivotan kaikille ystävilleni ja muillekin asioissa mukana tavalla tai toisella olleille riemullista pääsiäistä ja alkaneen kevään iloa. Pysytään terveinä ja nautitaan ystäviemme ja lähipiirimme ihmisten seurasta siten, kuin se on jatkossa mahdollista. Olkaamme iloisia, toiveikkaita, avuliaita ja ystävällisiä toisillemme, siinäkin tapauksessa, että joku meistä ei aina ajattelisi asioista samalla tavalla. Hankitaan kaikki rokotukset kuntoon ja kaiken tuon jälkeen ja kaikesta huolimatta hymyillään, kun tavataan!

Kristus nousi kuolleista! - Totisesti nousi!

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

11.3.21

Mitäpä jos eläköitysin uudelleen

"Tie mulle näytä Amarilloon
Sinne kuulun kuin puolukat hilloon"


Olen viime aikoina pohtinut paljon ”uudelleen eläköitymistäni”. Edellisestähän on jo yli 10 vuotta. Olisiko nyt uudelleen eläköitymisen – tai kuten eräs tuttuni ehkä oikeammin sanoi: uudistumisen – aika monista sellaisista toimista, jotka vielä jäivät riippumaan takinliepeisiin ekan eläköitymisen jälkeen. Olen saanut tuosta "koronapohdintatestistä" positiivisen tuloksen: syytä voisi olla toimia jotenkin noin tai ainakin aloittaa uudistustyöt lähiaikoina.

Vanhuus ja ikääntyminen tuovat mukanaan monia sellaisia ”kotkotuksia”, joita ei ehkä aina haluaisi, mutta jotka kuuluvat silti elämään. Fyysinen ja miksei psyykkinenkin jaksaminen ja voimavarat ovat aivan toista luokkaa kuin nuorempana. Korona-aika on kaiken muun lisäksi rasittanut kaikkia noita osa-alueita sosiaalisten suhteiden ohessa entistä enemmän ja olenkin sanonut vanhenneeni viimeisen vuoden aikana moninkertaisesti normaaliin verrattuna. Mutta samalla on ollut runsaasti aikaa pohtia, mitä teen sitten isompana.

Itselleni on ollut aina tärkeää pitää pää kunnossa ja toiminnassa. Siksi jäätyäni pois leipätyöstä olen touhunnut monien sellaisten asioiden parissa, jotka ovat vaatineet ajattelua ja uudenlaista toimintaa. Netti ja erilaiset kamerat sekä muut vempaimet ja laitteet ovat tarjonneet siihen hyvät puitteet. Videoiden tekeminen, striimaaminen, nettisivuista huolehtiminen, uusien tietokoneohjelmien omaksuminen ovat olleet hyvää aivojumppaa ja auttaneet monissa asioissa – ei pelkästään ajankulussa, aivan samalla tavalla kuten myös tämä blogikirjoittelukin.

Mutta samaan aikaan moiset minua paikallaan pitävät harrastukset yhdistettyinä tähän aivan kamalaan korona-aikaan karanteeneineen ja erakoitumisineen, ovat tuoneet fyysisellä saralla huonompaa tulosta. Lihaskunto heikkenee vauhdilla, elopaino lisääntyy ja liikkuminen alkaa olla huomattavasti huonompaa sekä noiden että joidenkin lääketieteellisten operaatioidenkin jälkeen.

Siksi nyt on varmaan jo aika arvottaa asioita uudelleen ja pohtia elämää. Mitä jätän, mitä heitän pois, mitä otan tilalle vai otanko mitään? Samalla voi pohtia tuon poisheittämisteeman ympärillä muitakin elämääni liittyviä luopumisia: mitä tehdä joillekin osille ”omaisuudestani”, kuten vaikka todella laajalle ortodoksiselle kirjastolle, josta huolehdin, vanhoille postimerkki- ja levykokoelmille yms., mutta etenkin kaikelle sille ”turhalle tavaralle”, joita on liiaksi asti kaapit ja kellarit täynnä. Harvemmin tulee enää juotua viiniä kristallilaseista.

Kaikki tällainen ajattelu tuottaa – jos ei nyt ihan tuskaa – niin varmasti haikean mielen. Nyt pitänee jo hyväksyä, etten siis todennäköisesti koskaan pääse Lalibelaan, enkä ehkä Petraankaan, mutta onhan tuota maailmaa tullut silti jo nähtyä ja koettua, jopa asuttua ulkomailla pitemmän aikaa peräti kolmessa eri maassa. Ja vielä tässä jonnekin ennättää, kun kiirettä pitää. Ei tässä nyt ihan niin lopussa vielä olla.

Tuon ajatustyön – mitä tehdä kirjastolle ym.
lisäksi, olen aloittanut myös konkreettisemman liukumisen uudelle eläketasolle. Tulevina kesinä liikun varmasti vielä jonkin aikaa jaksamiseni mukaan matkailuautollani. En ehkä enää lähde yli kuukaudeksi Adrianmeren rannalle Kroatiaan, Makedoniaan ja Serbiaan, kuten tein vielä muutama vuosi sitten. En ehkä enää aja sillä Romaniaankaan – mene ja tiedä. Mutta jos tai kun rajat aukeavat ja pandemia helpottaa, kyllä Euroopassa vielä katsomista riittää. Ja Suomessa tai Pohjoismaissakin on vielä paljon koettavaa.

Joitakin muitakin tavalliseksi eläkeläiseksi vetäytymisen merkkejä olen havainnut toimissani. Olen aina ollut työaikanani hyvin tavoitettavissa ja myöhemminkin eläkkeellä, kunhan soittaja vain tiesi ei-julkisen puhelinnumeroni. Jatkossa en ehkä enää ole yhtä hyvin tavoitettavissa, ainakaan puhelimella tuosta vanhasta numerosta, ehkä sitten sähköpostilla.

Aikaisemmin – etenkin työvuosinani – olin mukana jos vaikka millaisissa ”kissanristiäisissä”. Nyt eläkkeellä ollessani en enää ja olen jättänyt suurimman osan tällaisista toimista pois. "Uudella eläkkeellä" jätän loputkin, ainakin asteittain luovun niistäkin, enkä enää ole mukana kuin oman lähipiirini toimissa. Sitä ennen pitää selvittää, miten jotkut toiminnat jatkavat elämäänsä uuden tilanteeni toteutuessa täysimääräisenä. En siis jätä niitä tyhjän päälle, katson, mitä voin tehdä joidenkin asioiden jatkumiseksi. Tällä hetkellä joiltain osin näyttäisi olevan hieman valoa tunnelin päässä ja elämä jatkuu sielläkin.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka

27.2.21

Kiinalainen huijaus

Kauppiaan poikana olen ollut kovastikin kiinnostunut verkkokauppojen toimista. Nykyisin ostan jo suuren osan ruuastakin verkon kautta ja moni muu kodin hyödyke on jo aiemmin tullut hankittua verkkokaupasta. Samalla tavalla kuin ostan - tai pitänee nyt korona-aikaan mieluummin sanoa: ostin – matkalippuni niin julkisiin kulkuvälineisiin (bussit, junat) kuin lentokoneisiin ja sieltä sitten tietysti ostin myös majoitukset lomakohteisiin. Siis teen netin avulla ja kautta melkoisen määrän hankinnoistani.

Pääasiassa olen kuitenkin asioinut suomalaisten verkkokauppojen kanssa, mutta tässä jokin aika sitten arvelin kokeilla myös noita edullisia kiinalaisia. Heillä on monesti houkuttelevia mainoksia vaikkapa erilaisista tietokoneisiin tai älypuhelimiin liittyvistä laitteista, jotka eivät ole useinkaan hinnalla ”pilattuja”.

Aloitin kokeilun varovaisesti. Tilasin vain noin pari kolmekymppiä maksavia mielenkiintoiselta vaikuttavia vempaimia: mm. pöydän kulmaan tai vaikka kuntopyörään kiinnittämistä varten tarkoitetun taivuteltavan puhelintelineen – klipsin ja hieman kalliimman läppärille telineen tilanteeseen, kun teen sillä ”töitä” sängyssä tai lepotuolissa. Useimmat - eli kolme viidestä näistä tuotetilauksesta tulivat – vaikkakin melkoisella viiveellä, kuukauden parin kuluttua – ja täyttivät tehtävänsä joten kuten.

Yksikään tilaamistani tuotteista ei vastannut katalogissa kuvattua tuotetta, vaikka saattoi toki olla suunnilleen saman näköinen. Puhelinteline oli heppoinen, taipuisa varsi liian löysä puhelimelle. Läppäritelineessä ei ollut metallia kuin pöytätasossa, muutoin oli varsin heppoinen sekin, muovinen ja helposti särkyvä.

Jo toisen tilaukseni kohdalla alkoivat hälykellot soida ja päätin edetä varoen vain pienillä summilla. Seuraavat kaksi olivatkin sitten melkein susia ja valitettavasti tein molemmat tilauksen ennen kuin kumpikaan tuote oli saapunut minulle. Ensimmäinen oli kännykkäkotelo, josta piti näkyä näyttö kannen läpi. Näkyihän se, mutta kansi vaati kiinalaisen ohjelman asentamisen, jota virusohjelmani F-Secure ei hyväksynyt.

Toinen olikin sitten varsinainen huijaus. Aina pitäisi muistaa, ettei halvalla saa yleensä mitään hyvää. Silloin kun hinta ei ole länsimaisessa tasossa lähelläkään tavaran todellista hintaa, älä osta. Mutta niin vain ostin kolmella kympillä ylös-alas nostettavan läppäripöydän.

Ensimmäinen merkki huijauksesta alkoi häämöttää, kun tilauksesta ei ruvennut kuulumaan kuukauteen mitään muuta kuin kyselyjä, josko ostaisin kotain muutakin ja tietysti halvalla – purkin kannen avaajaa, lavuaariin laitettavaa kuivaustelinettä. En ostanut. Toinen huolestuttava merkki oli silloin, kun puhelimeni postiohjelmaa ilmestyi puolentoista kuukauden kuluttua maksusta ilmoitus, että tavara on lähtenyt Kiinasta ja painaa 0,075 kg. Aika keponen läppäripöytä. Postissa sitten huomasin hakiessani pakettia, että pieneen osaavat kiinalaiset pakata läppäripöydän. Olisiko ollut kahvipaketin kokoinen ja todellakin 75 gramman painoinen.

Hiemen hymyilytti, että kovinpa halpaan saivat Hannun menemään, mutta jatkoin kotiin, avasin paketin ja … sisällä oli sähköhammasharja, jollaista en varmasti ollut tilannut, kun minulla on niitä jo ennestään kaksi – toinen kotiin ja toinen matkailuautoon.

Kyllähän sitä hymyilyn ohessa hieman kiehahtikin, mutta kyse ei onneksi ollut suuresta summasta. Harkitsin pitkään asian jättämistä siihen ja siihen kai tuollainen firma pyrkiikin. En tosin edes ole vielä ottanut harjaa ulos laatikosta ja katsonut, toimiiko se. Otin lasillisen punkkua ja naureskelin itselleni: menitpä halpaan vanha veikko!

No – kauppiaan poikana en tietystikään voinut jättää asiaa silleen. Ensin laadin reklamaatioviestin englanniksi (sekin vielä) ja lähetin sen jonnekin Lontooseen, annettuun osoitteeseen. Sitten tutkin Googlen haun avulla kohdetta. Kirjoitin kaksi sanaa: ”scam” ja firman nimi ”Kalemall” ja pian Trustpilot antoi tylyn vastauksen: ”Reviews 48” kpl ja kaikkien kohdalla eli sataprosenttisesti ”bad” eli pahin mahdollinen tulos, täydellinen huijarifirma kyseessä. Moni muukin oli saanut ko. firmalta sähköhammasharjan ja jotkut ihmettelivät sivustolla, miten PayPal antaa tuollaisen firman toimia alustallaan.

No – aloinpa sitten kuitenkin summan pienuudesta huolimatta laatia reklamaatiota PayPalille, kansainväliselle maksujen välitysfirmalle. Minulta vaadittiin jonkinlainen selvitys tekemisistäni, joten laitoin liitteeksi toimittamani sähköpostiviestin, josta ilmeni kaikki oleelliset asiat: tilaus, tuote, jne. Hommaan meni viisi, kymmenen minuuttia lähettää viesti ja en oikein ennättänyt poistua noilta sivuilta, kun sähköpostiini kilahti viesti: (kts. kuva)
No – mitä minä tänään netissä opin, Hannu pikkusein … Paljon. Älä mene halpaan, jos hinta ja laatu tai tuote kokonaisuutenaan tuntuu oudon edulliselta. Älä osta mitään ilman, että sinulla on joko luottokortin ominaisuudessa tai rahan välitysfirmassa vastuuvakuutus. Minulla on molemmat. Ole aina varovainen ulkomaisten, etenkin kai noiden itämaisten halpisverkkokauppojen kanssa. Osta luotettavalta suomalaiselta tai EU-alueella olevalta verkkokaupalta laatutuotteita, älä rihkamaa Kiinasta.

Itse olen sen lisäksi varmistanut tällaiset ”itämaiset kaupat” sillä, että käytän sitä varten räätälöityä toisen pankkini korttia, en siis omaa ykköspankki-/luottokorttia. Tuolla kakkostilillä on yleensä vain pari kolme sataa rahaa. Jos jotain outoa tapahtuisi, vahinko ei olisi kovin suuri. Varmistan aina oston jälkeen pankkiohjelmasn kautta, ettei kumpaakaan korttia voi käyttää kuin Suomessa ja sen limiitti on pieni vuorokausi- tai kertanostotasolla.

Joka tapauksessa – kannattaa aina harkita vähintään kolme kertaa, jos innostut jostain hienosta tuotteesta. Tarkista – mikäli mahdollista – firma netistä tuolla scam-haulla ja vielä senkin jälkeen harkitse kaksi kertaa: tarvitsetko todella tuollaista tuotetta – eikö sellaisen saisi varmemmin jostain oman paikkakunnan kaupasta tai suomalaisesta verkkokaupasta.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka

21.2.21

Onko ortodoksinen kirkko hukassa?

No ei, ei se todellakaan ole. Enemmän sanoisin, että melko moni eksytetty kirkon jäsen taitaa olla hukassa ja sitä kannattaisi varmaan miettiä – miksi. No yritän.

Sunnuntaiaamuna 21.2. moni lähes pelästyi, kun löysi raflaavan uutisen Helsingin Sanomista. Otsikko ”Ortodoksisen kirkon johdossa muhii vakava riita”, oli raflaava, mutta uutisen sisältö vanhan toistoa, moneen kertaan kaluttua ja loppujen lopuksi melko pliisu. Ei siinä varsinaisesti ollut mitään väärin, muttei myöskään mitään uutta auringon alla. Ei tällaisena yksittäisenä uutisena kirkosta eikä yleisimminkään uutisena ortodoksisesta kirkosta.

Kautta aikain niin meillä kuin muuallakin ortodoksisessa maailmassa ihmiset – jollaisia muuten nuo piispatkin ovat – ovat riidelleet keskenään milloin mistäkin. Yksi vakavimmista riidoista taisi sattua kohta 1000-luvun alettua 1054, kun jotkut eivät päässeet yksimielisyyteen – vai pitäisikö ihan sanoa selvyyteen – onko Pyhä Henki peräisin Isästä ja Pojasta vai vain toisesta.

Sittemmin noita riitoja on ollut vaikka mistä – ihan niin kuin ihmisillä on tapana. Siinä mielessä minusta tämän kertainen riita verrattuna vaikka tuohon suureen skismaan on asiapitoisuudeltaan melko mitään sanomaton ja vähäpätöinen. Mitä tulee suomalaisten tai oikeammin Suomen autonomisen ortodoksisen kirkon piispojen riitelyyn, ei taida olla montakaan – onko yhtään – joka ei olisi riidellyt jonkun toisen piispan kanssa. Hermanni vs. Paavali, Paavali vs. Johannes, Johannes vs. Leo – ihan vain tuolta huipulta esimerkkejä ottaakseni.

Miten sitten nuo riidat vaikuttavat vaikka minuun – yhteen kirkon jäsenistä, en ehkä kaikista maanhiljaisin enkä se penaalin terävin, mutta en myöskään aktiivisin seurakuntalainen, jos arvioidaan sellaisilla mittareilla, joilla nyt ihmiset tällaisissa asioissa tuppaavat toisiaan ortodokseina arvioimaan: käykö paljon kirkossa, noudattaako tarkasti paastoa, hurskasteleeko kaikissa yhteyksissä ristinmerkeillä, huiveilla tai muulla pukeutumisella, kumarteluilla ja käsiin suutelemalla, tuohuksia sytyttelemällä, toisten hurskaudettomuudesta huolestuneena, jne. En siis todellakaan ole varmaan niitä hurskaimpia ”penaalin kyniä”.

Voi olla, että tuo elämänasenne kirkkooni ja uskontooni on pelastava minut – toivottavasti viimeisellä tuomiollakin – mutta ainakin se on nyt pelastanut näiden riitojen keskellä. Minua kun ei suuremmin ole haitannut noiden nykyisten toimessa olevien piispojen tuollainen käyttäytyminen. Olen pääasiassa heidän kanssaan ihan hyvissä puheväleissä ja muutenkin hyvissä väleissä yhtä lukuun ottamatta, joka ilmaisi jo jokunen vuosi sitten haluavansa olla kaukana minusta ja edustamastani ehkä hieman kapeammasta diversiteetistä. Mutta sekään ei ole suuremmin minua haitannut, toisesta osapuolesta ei varmaa havaintoa.

Joten en oikein millään jaksa ymmärtää sitä suurta vouhotusta, joka tämän ns. riita-asian ympärillä kuohuu. Joskus tuntuu siltä, että siinä on jotain sukulaisuutta erilaisten inhimilliseen käyttäytymiseen kautta vuosisatojen oudosti pesiytyneellä salaliittoteoriaherkkyydellä. Ilmeisesti on olemassa tyyppejä, jotka keksivät ”jallupäissään” tuollaisia toinen toistaan herkullisimpia teorioita ja sitten enemmän tai vähemmän pirullisesti nautiskellen heittävät sen hurskastelijoille kaluttavaksi.

Miksi he noin toimivat, siitä lienen kertonut jo liian monissa blogijutuissani, joten en enää viitsi asiaa kerrata taas täällä. Mutta kirkkoomme on selvästikin pesiytynyt joitain ortodoksisuudelle outoja ideologioita omaavia tyyppejä tällaisten kirkollisten Qanon-tyyppien ympärille ja he kiihottavat itseään ja toisiaan jonkinlaiseen uskonnollissävytteiseen kliimaksiin moisilla jutuilla ja kokenevat tällöin ilmeisesti jonkinlaista mielihyvää ja tunnetta omasta erinomaisuudestaan ja merkittävyydestään. Näin sen toisinaan koen kaikesta huolimatta, vaikka kuinka yrittäisin hokea itselleni, että ihmisiä ne ovat nuokin.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka

10.2.21

Korona ravistelee kirkkoamme, jäljet pelottavat

Kuulin tänään surullisen tarinan korona-ajan ortodoksisista hautajaisista. Nuoren isän kuollessa vakavaan sairauteen häneltä jäi nuori leski ja pieni lapsi, jotka molemmat joutuivat yhtäkkiä melkoiseen myllerrykseen elämässään: perheen elättäjä kuoli, taloudelliset ongelmat olivat ovella, asunto oli liian kallis ja liian suuri kahdelle ja lukuisia muita syvältä luotaavia muutoksia lesken ja lapsen elämään.

Jo pelkästään kuolema – vaikka sen tiesi kenties tulevan jo hieman aiemmin – oli järkytys, joka edellytti luonnollisesti läheisiltä ja ystäviltä tukea. Kukapa nuori ihminen osaisi järjestellä kaikki nykyisen monimutkaisen yhteiskunnan vaatimat hautausjärjestelyt – puhumatta sitten ollenkaan korona-ajan järjestelyistä kaiken sen surun, pelon, järkytyksen ja huolen keskellä. Tukea olisi tarvittu monissa asioissa ja lesken oma jaksaminen oli äärirajoilla, ellei jo ylittänytkin sen.

Tällaisena aikana ja nykyisin koronaohjein on pakko miettiä, onko kaikki kirkkomme antama ohjeistus kohdallaan. Toimiiko organisaatio kriisin aikana sillä tavalla kuin sen tulisi oikeasti toimia? Löytyykö kirkosta tukea ja ohjausta kriisin aikana
sitä tarvitseville, joka ei itse osaa eikä jaksa sitä pyytää?

Noita pohdin kuullessani tuon surullisen tarinan. Mietin, mitä tekevät kirkon työntekjät oikeasti nyt, kun ortodoksisuuteen niin oleellisesti kuuluvat yhteisölliset ja voimaannuttavat jumalanpalvelukset ovat pelkkiä ”akvaario-ohjelmia”, joissa katsellaan ”kalojen uintia itse siihen osallistumatta” – opimmeko mekin uimaan "akvaariokasvien" joukossa samalla tavalla vai jääkö koko homma sittenkin melko pinnalliseksi.

En tunne tietenkään tarkasti, mitä kirkon työntekijät eri hiippakunnissa ja seurakunnissa tekevät, milloin he ovat ”kentällä”, milloin toimistossa, milloin jossain muualla. Kun itse olen tarvinnut ottaa yhteyden pappiin, yleensä se onnistuu suurella viiveellä, jos pappi muistaa soittaa takaisin. Harvemmin hän vastaa puhelimeen. Syy on varmaan minussa: soitan sopimattomaan aikaan. Joskus – varsinkin jos soitan toiseen seurakuntaan – vastapuhelu on kokonaan jäänyt tulematta. Onko syynä kiire, välinpitämättömyys, muistamattomuus tai joku muu – sitä en todellakaan tiedä, pelkästään ihmettelen.

Palaan vielä tuohon alussa mainitsemaani äkilliseen kuolemaan, jossa ystävät halusivat järjestää lesken apuna hautajaisia ja siihen liittyviä lukuisia asioita. Ei onnistunut. Joko vastassa oli ”paaviakin paavillisemmin” ohjeita noudattavat byrokraatit tai muutoin mahdollisesti huonon omanarvontunnon omaava toimenhaltija, joka ei pitänyt siitä, että joku muka ”neuvoi”, mitä halusi hautajaisissa olevan, miten toimittavan. Ei tuollaisen käyttäytymisen pitäisi olla järkyttynyttä ihmistä vastassa hautajaisia järjestettäessä. Onneksi mukaan mahtui inhimillisiäkin työntekijäöitä, jotka näkivät ohjeiden läpi ja ohi ja ymmärsivät hädän ja tuskan ja osasivat joustaa silloin, kun se suinkin oli mahdollista ja hieman muulloinkin.

Jos ihmiset saavat törmäillä kaupoissa ja supermarketeissa, örveltää ravintoloissa ja muissa juottoloissa, kokoontua turvavälein kokouksiin jne.
miksi he eivät voi osallistua samanalaisin joukoin, samanlaisin turvavälein ja maskeja käyttäen hautajaisiin. Kun paikalla on papin, kanttorin ja lukijan sekä mahdollisesti vahtimestarin lisäksi suuressa kirkkosalissa vain ne kuusi seitsemän sallittua hautajaisvierasta, joista yksi on leski, toinen poika, kolmas ja neljäs isä ja äiti, mahdollisesti myös lesken vanhemmat, eipä siinä kuoroon mahdu enää oikein ketään ja muutenkin ulkopuolelle saattavat jäädä juuri ne tukihenkilöt, joita silloin olisi tarvittu. Välttämättä mukaan eivät pääse edes kantajat. Ja ne, jotka haluaisivat päästä hyvästelemään hyvän ystävän, vainajan, jäävät ovien ulkopuolelle. Ei tunnu reilulta!

Tällainen ei voi jatkua kauan. Ymmärrän toki taudin sen leviämisen ja tartuntojen uhan ja vakavuuden ja niin varmasti ymmärtävät hautajaisvieraatkin, muuta ymmärtävätkö asioista päättävät ja niitä pilkulleen noudattavat työtekijät asian inhimillisyyden. Sitä mietin. Tällainen tilanne karkottaa ihmiset kirkon yhteydestä ja paluu saattaa olla liian vaikeaa monista syistä. Jatkuuko kato kirkosta, vai mitä tapahtuu. Se nähdään pian.

Samalla kun mietin tuota, pohdin – tosin oikeasti edes tietämättä, miten on – miten korona-aikana papit, kanttorit, diakoniatyöntekijät tai vaikka vapaaehtoistyöntekijät ovat huomioineet ne lukuisat vanhat ja muut yksinäiset ihmiset, jotka peloissaan kyyhöttävät kotona koronapelossa neljän seinän sisällä. Varsinkin yksineläjät, jotka eivät edes saa usein puhua toisten kanssa, elleivät itse ole aktiiveja ja soittele tutuille tai sukulaisille. Entä ne, jota eivät soittele tai ne, joille eivät tutut ja sukulaiset soittele, soittelevatko kirkon työntekijät heille?

Luulen, että tämän koronakauhistuksen jälkeen "luudalla on töitä", kun mietitään, miten kirkollisverovaroja on käytetty. Onko niillä ostettu hienoja striimauslaitteita, joita ei edes oikein osattu käyttää ja joilla nyt tuotetaan ”tuutin täydeltä” verkkolähetyksiä kymmenistä eri kohteista samaan aikaan, vaihtelevalla tekniikalla ja taidolla ja tietysti varsin vaihtelevalla sisällöllä? Joskus ilman ääntä, joskus pelkkää analogia tai ikonia tai papin jalkoja tuijottaen, joskus levottomasti kirkossa huuhaillen. Hurahdettiinko väärällä tavalla digiloikkaan? Vai onko jo olemassa olevia laitteita (vaikka puhelimia, sähköpostia) käytetty muunlaiseen, tilanteen vaatimaan diakoniatyöhön? Olisiko striimauksia voinut keskittää, suunnitella, kohdentaa paremmin? Antaa opetusta tekijöille, hankkia keskitetysti samanlaisia laitteita, joita on sitten helppo käyttää muuallakin? Siirtää toimintaa striimauksen sijaan ihmisten väliseen työhön, jota voi koronasta huolimatta tehdä myös etänä.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com