27.6.17

Tavara vaihtaa omistajaa - luonnollisesti

Tämän tarinan pääkohde - sormus.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kansanlaulaja Irwin Goodmania lyhyesti siteeraten ”kaikki alkoi siitä kun …” istuimme kauppakeskuksen ukkoporukan vakipöydässä ja siihen tuli minulle tuntematon, mutta yhden pöydässä istuvan tuttu rouva, joka kertoi löytäneensä kultasormuksen. Joku oli kiiltänyt maassa, auringonvalo oli heijastunut siitä – ja kas – sehän oli sormus. Tuo sormus, joka on mukana olevassa kuvassa.

Rouva ei tiennyt, mitä tehdä ja meillä ukoillahan oli jälleen ratkaisu kaikkiin mahdollisiin vaihtoehtoihin. Moni meistä epäili nähneensä tuon sormuksen silloin tällöin – itse asiassa ihan äsken, viisi minuuttia sitten – pöydässämme istuneen suomalaiseen etniseen vähemmistöön kuuluvan sormessa. Mutta hän oli kuitenkin jatkanut matkaansa, eikä enää ollut paikalla.

Siinä arvuuttelimme kaikki mahdolliset vaihtoehdot sormuksen omistajan löytymisestä poliisilaitoksen löytötavaratoimistoon, kun sitten ajattelin ”auttaa” rouvaa ja lähdin hänen kanssaan samaan suuntaan, minne tämä etnisen vähemmistön edustaja oli lähtenyt. Josko löytäisimme miehen. Muuten hän on sama mies, josta kerroin blogijutussani ”Kahdenkympin testi”.

Palaan lyhyesti tuohon testiin. Kysyin tältä henkilöltä tavatessani tänään, muistatko ja vastaus oli luonnollinen: ”Tietysti!” Virhe oli tälläkin kertaa minun, kun en kysynyt tarkemmin. Takaisinmaksua ei ole vieläkään tapahtunut.

No – lähdimme etsimään häntä ja kuljettuamme rouvan kanssa parin kauppakeskuksen kautta kävelykadulle, siellähän hän istui puistonpenkillä. Menimme luo ja kysyimme, onko hänellä sormus mukana. Oli ja näytti sitä vielä meillekin. Hups! Ei siis ollutkaan hänen sormus tuo löytynyt sormus.

Mutta ei hätää, hän epäili sen olevan poikansa sormus ja pyysi sormusta nähtäväksi. Rouva ei tietenkään näyttänyt ja mies soitti pojalleen, joka tosin nukkui ja puhelimeen vastannut joku muu kertoi sormuksesta löytyvän lommon tai naarmun. Siinä vaiheessa rouvan kantti petti ja hän näytti sormusta, ja taas tuli luonnollinen kommentti: ”Kyllä se on pojan sormus!”

Silloin alkoi tapahtua. Huomaamattamme paikalle oli tullut neljä erään toisen EU-maan etnisen vähemmistön edustajia pahvimukeineen kerjäämään ja – yllätys, yllätys – heillä olikin myytävänä samantapaisia ”kultasormuksia” kasapäin hintaan 2 – 5 euroa. Rouvat eivät poistuneet hätistelystä huolimatta, vaan pyörivät siinä ympärillä koko ajan.

Pian tämä suomalainen etnisen vähemmistön edustaja havaitsi oman sormuksensa hävinneen sormestaan. Kukaan ei ollut nähnyt mitään, eikä osannut sanoa, miten ja milloin se hävisi. Äsken se oli vielä tuossa ja minä jopa katsoin sitä omassa kädessäni, mutta – onneksi – annoin sen takaisin.

Siinä sitten ihmeteltiin ja pohdittiin, mitä nyt pitäisi tehdä. Ehdotin poliisia, vähemmistön edustajasta se ei ollut jostain syystä hyvä ratkaisu. Yksi ulkomaalaisista vähemmistön edustajista alkoi jo lipua muualle ja menin hänen peräänsä ja tarkastin kädessä olevat pari, kolme sormusta. Ei ollut sitä kadonnutta sormusta enkä edelleenkään saanut kutsua poliiseja paikalle.

Palattuani takaisin sormuksensa kadottaneen luokse rouva oli tehnyt jalon päätöksen, koska mitä ilmeisimmin hänen löytämänsä sormus ei ollut aito kultasormus vaan noita 2-5 euron sormuksia, joiden karaattiluku ei taida olla kovinkaan suuri. Hän antoi sormuksen – siis kuulemamme tarinan mukaan tuon suomalaisen etnisen vähemmistön edustajan pojan sormuksen – tälle sormuksensa kadottaneelle samaan etniseen ryhmään kuuluvalle. Tai siis pojan isälle. En itsekään pitänyt tekoa kovinkaan harkitsemattomana kaiken edellä kerrotun nähtyäni. Sormus ei melko varmasti ollut aito kultasormus, vaan rihkamasormus.

Lähdimme pois ja täytyy kyllä sanoa, että piti istahtaa tuon minulle vielä toistaiseksi tuntemattoman viehättävän vanhan rouvan kanssa kävelykadun penkille ja nauroimme, niin että vedet tulivat silmistä ja totesimme nauraa räkättäessämme molemmat, että elämällä oli vielä jotain opetettavaa meillekin.

Tarina ei vielä pääty tähän. Lähdin siitä sitten kävelemään parinsadan metrin päässä olevalle autolleni, kun puolivälissä tajusin, että olisihan minun pitänyt ottaa kuva noista mainioista ulkomaalaista ”opettajista”. Siispä kurvasin pikaisesti takaisin, mutta arvoisat ulkomaalaiset rouvat olivat hävinneet kuin – niin kuin sanonta sanoo – "pieru Saharaan". Ketään ei näkynyt mailla, ei halmeilla.

Menin autolle ja ajelin sillä keskustaa ristiin rastiin. Ei tulosta, rouvat olivat hävinneet. Ilmeisesti he olivat siis ottaneet tuon suomalaisen etnisen vähemmistön edustajan sormuksen ja arvelivat sen olevan arvokkaan ja katosivat maisemista, ennen kuin joku tekee jotain, josta aiheutuisi heille ongelmia.

Minä sen sijaan kävin vielä tarkistamassa kauppakeskuksen, josko rouvat olisivat siellä. Eivät olleet, mutta sormuksensa kadottanut mies istui siellä kahvilla kiiltävä, suomalaiselta rouvalta saatu sormus kädessään. Ikuistin tämän tapahtumarikkaan sormuksen kuvaan. Mies harmitteli liukkaita varkaita, mutta rehellisesti sanottuna, jos minä olisin kadottanut kultasormukseni, olisin ollut vihaisempi ja huolestuneempi ja varmasti olisin ilmoittanut asian poliisille. Mies se sijaan vain harmitteli ääneen – ei kovin runsaasti – sen luonnollisen verran, mitä tässä tilanteessa tarvittiin.

Itse pohdin tuotakin ja päättelin sitten, että moinen olotila, se ettei ollut tuon enempää huolestunut, kertoi ehkä enemmänkin sitten sen kadonneen sormuksen karaattiluvusta kuin, mitä omat arveluni siitä olivat. Saattaa siis olla suurikin yllätys sormuksen viejille, kun havaitsevat asian ja samalla käväisi kyllä väkisin mielessä vanhan kaskun luonnollinen opetus: ”Taisi mennä sormus hankintahintaan!”


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

12.6.17

Eedenistä Öllölään

Ihmiskunnan tie Afrikasta eri puolille maailmaa.
(Kuva suurenee joissain tapauksissa, kun klikkaat sitä hiirellä)
Olen viime aikoina yrittänyt muuttaa omaa urautunutta ajattelua ja jopa toimintaani. Osin olen onnistunut siinä oivallisesti. Yksi muutos on ollut nykyisen harrastuksiini liittyvän mielenkiintoni kohteen muuttuminen. Matkustamisen ja kirjoittamisen ja jonkun muunkin oheen on tullut sukututkimus, jota olen harrastanut aiemmin hieman voimallisimmin noin neljäkymmentä vuotta sitten, kun tein silloin 70 vuotta täyttäneelle isälleni sukututkimuksen omasta Pyykkösten tai oikeammin Pyykösten suvusta.

Tarina sai jatko-osan, kun sukunimemme "Pyykkö, Pyykkönen, Pyykönen" -sukuseuran edustaja otti yhteyttä ja houkutteli minut tekemään itsestäni dna-testin, joka sitten selvitettiin kaukana Amerikassa, aina Teksasissa asti. Se testi poiki sitten muutaman uuden testin ja lopulta testasin vielä ainoan elossa olevan kasikymppisen ekaserkkunikin, mummini tyttären tyttären.
Kuvassa todennäköisesti vanhimmat valokuvatut sukuni jäsenet: ukkini Aleksi (Aleksanteri) Pyykönen (myöhemmin Pyykkönen) ja mummini Anastasia Kononoff.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Näin sain ”haarukoitua” näillä testeillä niin isälinjani sukua kuin myös mummoni äitilinjan Kononoff-sukua. Osa tuloksista on jo tullut Amerikasta, paria vielä odottelen. Mutta jo tässä vaiheessa on monta mielenkiintoista asiaa selvinnyt ja tiedän, että jatkoa on tulossa myöhemmin, kunhan saan testeille ammattitaitoisen selittäjän.
Paljon riittää selvitettävää "lähisuvussakin", kuten vaikka kuvan isotätini Akiliinan ja hänen Pieta-pojan tarinat, jotka jotenkin liittyvät Venäjään ja joidenkin tarinoitten mukaan jopa Puna-armeijaan.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Osittain kirjoitan siis tätä blogijuttua vielä omien arvailujeni ja selvitysteni varassa ja hurtilla huumorilla varustettuna, osin varmaan ihan saamiini faktoihin perustuen. Dna-tulokset vievät tätä selvittämistä vuosia tai jopa tuhansia vuosia taaksepäin, kun kirkonkirjoja tutkimalla pääsin vuonna 1978 vain vuoteen 1736, jolloin syntyi niistä kirjoista löydetty vanhin esi-isäni, Öllölän kylässä vuonna 1751 syntyneen vaimonsa Agrepina Tripovan kanssa elänyt Konstantin Pyykönen.

Kovin paljoa en Konstantinista silloin tietoja löytänyt ja tuon syntymävuodenkin vain tuurilla, koska hän kuoli 1814, jolloin jo oli alettu ortodoksisissa seurakunnissa pitää jonkinlaisia kirkonkirjoja. Aikaisemmilta vuosilta ne suureksi osaksi tai kokonaan puuttuvat ja en silloin ryhtynyt tuollaisena ”sukututkimusnoviisina” tutkimaan maakirjoja tai oikeuden pöytäkirjoja, joista olisi jotain lisää voinut selvitäkin.

Tuota selvitystä on sittemmin tehty sukuseuran toimesta ja Konstantinille on löytynyt vanhemmat ja sisaruksia, joista saa kohta lukea mahdollisesti tarkemmin piakkoin ilmestyvästä sukumme omasta sukuseuran toimittamasta sukukirjasta.

Saamassani dna-tuloksessa oli monenlaista tietoa, jota kaikkea en ole joko vielä ennättänyt tai myös osannut avata täysin. Sen aika on myöhemmin. Mutta jotain sieltä selvisikin. Mm. se, miten oma sukuni on maailman kansojen muuttovirtojen joukossa liikkunut jostain oletetusta Aatamin asuinsijoilta – olisikohan peräti Eedenistä tänne Suomeen ja juuri Öllölään.

Raamatun mukaanhan Aatami tai pitäisi kai sanoa Aadam eli Eevansa kanssa paratiisissa, jota on nimitetty myös nimellä Eeden. Sekä kristittyjen että kristityiltä mallinsa ottaneiden muslimien pyhissä kirjoissa Raamatussa ja Koraanissa kerrotaan, että Jumala loi ensimmäiset ihmiset kuvakseen ja kaltaisekseen maan tomusta. Aadamin kylkiluusta tehtiin Eeva ja siitä sitten alkoi koko ihmiskunnan tarina näiden kirjojen mukaan.

Raamatun luomiskertomus ja ns. evoluutioteoria kertovat monia asioita aivan eri tavalla. Evoluutioteorian mukaan me olemme kehittyneet – mistä lie – kalasta ja sitä kautta apinasta ihmiseksi. Uskokoon ken haluaa noihin kumpaan tahansa tai niiden yhdistelmään, joka lienee eniten uskottava ja jossa teoriat yhdistetään: luomiskertomus on pitkä evoluution kaari, jossa Raamatun yksi päivä ei suinkaan ollut vuorokausi, 24 tuntia, vaan pitkä ajanjakso, jona aikana asiat kehittyivät. Tuossa noin niin kuin hieman mutkia oikoen ja yhdellä lauseella selitettynä.

Joidenkin nykysukututkimuksen teorioitten perusteella on sanottu, että tuo Aadam ja Eeva, joista ihmiskunnan sanotaan saaneen alkunsa, elivätkin ajallisesti niin kaukana toisistaan, että me nykyihmiset emme voi olla tuon parin jälkeläisiä. Aadam on ilmeisesti eräänlainen teoreettinen kantaisä yhdeltä aikakaudelta ns. isälinjassa ja vastaavasti Eeva yksi kantaäiti yhdessä äitilinjassa. Tiedä sitten häntä, miten oikeasti on. Kukaan ei silloin ottanut kuvia kännykän kameralla tai tehnyt asioista YouTube-videoita.
Sukuni tie Eedenistä Öllölään.
Dna-tulosten mukaan oma sukuni on kuitenkin lähtenyt kauan sitten jostain Afrikan suurten järvien alueelta Victoria-järven rannoilta pohjoiseen ensin joko maata pitkin tai muulla tavoin nykyisen Punaisen meren yli Saudi-Arabiaan ja sieltä nykyisten Iranin ja Turkemenistanin kautta koukaten Itä-Aasiaan Kiinaan ja sieltä edelleen nykyisen Venäjän kautta Pohjois-Eurooppaan ja Suomeen. Matka on kestänyt tuhansia vuosia ja matkan varrelta on sukuperimään tarttunut monenlaisia geenejä, jos lie mutaatioitakin.

Uskokoon ken haluaa tuon muuttoreitin, mutta näin nykytiede sen mm. geenitutkimuksen perusteella selittää tapahtuneen. Dna-tutkimuksilla selviää toisenlaisiakin reittejä, joita on lukuisia. Itse kuulun noissa ”reiteissä” tuohon kuvassa sinisellä näkyvään N-ryhmään. Vanhimmat ryhmät eli A-ryhmä lähti etelään ja niiden jälkeläiset asuvat yhä Etelä-Afrikassa. C-ryhmän jäsenet lienevät osanneet kulkea vesillä, sillä he ovat siirtyneet samoilta seuduilta kuin me muut Australiaan ja sen lähisaarille ja edelleen vielä Pohjois-Amerikkaan asti. Meitä N-porukkaa lähimmäksi on tullut ihan toista reittiä I-ryhmä, joka vaelsi Etelä-Euroopan kautta Skandinaviaan ja Ruotsiin asti, mistä heitä on sittemmin tullut Suomeenkin.

Tällaisessa laajemmassa kuviossa olen aika ajoin seikkaillut. Minä, joka luulin olevani ihan vain karjalaispoika korpiselkäläisestä isästä, olenkin ilmeisesti maahanmuuttajien jälkeläinen Afrikasta. Testituloksen mukana tuli ns. osumia läheisemmistä tai kaukaisemmista serkuista, joita on myös vuosien saatossa samalla tavalla dna-testattu. Listassa oli melkein 3000 nimeä eri puolilta Eurooppaa ja oikeastaan ei yhtään tuttua. Mukana oli joku ns. tuttu nimi, jostain muusta yhteydestä. Ei tosin valitettavasti yhtään kuninkaallista eikä edes tsaarin sukua tai edes tsaarin kalastusmajan ratsumestarin aviottoman lehtolapsen sukua.
Kartan nimi voisi olla vaikka "Nykyinen sukuni Euroopassa"
Yleensä harrastukset ovat kalliita ja aikaa sekä rahaa vieviä. Niin näkyy olevan tämä sukututkimuskin. Dna-tutkimuksia tekevät yritykset ovat löytäneet kultasuonen. Kun tilaat jonkun halvan tutkimuksen (usein puhutaan erilaisesta määrästä markkereita), niin ruokahalu kasvaa ja kohta tilaatkin tarkemman tutkimuksen, kun olisit heti voinut tilata sen parhaan. Lisäksi mukana on monenlaisia erilaisia tutkimuksia, on isälinjan, äitilinjan tutkimuksia ja ns. serkkutesti. Ja varmaan monia muitakin, kunhan niihin ennätän tutustua, mutta en välttämättä usko että enää tilaan niitä. Toivottavasti.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

3.6.17

Kahdenkympin testi

Olen suuren osan elämästäni ollut jonkin sortin observaattori, tarkkailija. Minusta on kohtuullisen mukavaa istua vaikkapa terassilla jonkun juoman äärellä ja tarkkailla itseäni ja siinä ohessa muitakin ihmisiä, heidän vai pitäisikö sanoa meidän käyttäytymistämme ja monia muita mielenkiintoisia asioita meistä ihmisistä, joista osa näkyy ulospäin, osa ei.

Tarkkailun kohteeksi valikoituu toisinaan joku ihminen ihan hänen erikoisemman, erottuvan käyttäytymisen taikka vain pukeutumisen osalta. Kohteeksi joutuminen on kuitenkin varsin sattumanvaraista eikä sille välttämättä löydy yhtä ja samaa syytä.

Erilaiset etniset ryhmät tai oikeammin niiden edustajat ovat usein tarkkailuni kohteina. Miten he selviytyvät enemmistön joukossa? Millaisia ratkaisuja he tekevät? En kuitenkaan koskaan tarkkaile ihmisiä siinä mielessä, että siihen liittyisi jotain syrjivää tai sanoisinko epätasa-arvoista. En ainakaan omasta mielestä ole mitään ryhmää kohtaan syrjivä, olipa sitten kyseessä etninen tai joku muu ryhmä tai sen jäsen.

Maassamme ei ole aikaisemmin ollut paljoa erilaisia etnisiä ryhmiä ja maamme lienee melko kauan ollut melko ”tasapaksu” maa tuossa mielessä. Maahanmuutto on tuonut valtaisasti erilaisia ihmisiä maahamme ja tuokin asia on keikahtanut melkoisesti aivan erilaiseen asemaan.

Omassa lapsuudessani ei ollut muita etnisiä ryhmiä kuin mustalaiset, jotka siihen aikaan liikkuivat hevosilla ja viettivät ainakin ilmeisesti osan vuodesta ns. liikkuvaa elämää. Kylämme risteyksessä oli metsikkö, jossa he usein leiriintyivät ja muistan sen olleen mielenkiintoista aikaa ainakin meille lapsille.

Isäni, joka oli kylän kauppias, tunsi useita noista leiriintyjistä ilmeisesti melko hyvinkin. Muistan, että hän jopa myi heille tavaraa luotolla ja mikäli muistikuvani on oikea, hän yleensä kai sai rahansa takaisin joissain vaiheessa. Siihen saattoi toisinaan kyllä ilmeisesti kulkua kauankin, mutta näin muistelen: velat maksettiin.

Tuo muistikuva ja oman isäni käyttäytyminen liikkuvaa elämää viettäneeseen kansanosaan muokkasivat myös omaa käsitystäni heistä. En ole koskaan suhtautunut heihin mitenkään kielteisesti tai torjuvasti. He ovat lapsuudestani asti olleet ihmisiä toisten joukossa. Ehkä erilaisia, mutta niinhän meistä monet itsekin olemme.

Työssäni kohtasin sittemmin tuonkin etnisen ryhmän edustajia, kuten muuten monen muunkin ryhmän ihmisiä, joita tosiaankin en silloin lapsuudessani kohdannut lainkaan. Itselleni maalla kasvaneena ihmisenä ei ole ollut mitään muuta sanaa mustan ihonvärin omaaville ihmisille kuin neekeri. Se ei koskaan ole ollut suussani eikä päässäni haukkumasana. Se on samanlainen kuin eskimo tai intiaani. Rodun nimi, joka kuvaa omalla tavallaan kyseistä ryhmää ilman mitään sivumerkitystä, jonka jotkut sitten myöhemmin ovat sille väkisin laittaneet. Toki olen kuullut tuosta nimityksestä sitten erilaisia haukkuvia väännöksiä, mutta ne ovat erikseen ja ne on muodostettukin aikanaan haukkumanimiksi, mitä neekeri ei minulle ole ollut koskaan eikä ole vieläkään.

Myös tuon ”kotimaisen” oman maassamme kauan olleen etnisen ryhmän edustajia kohtasin useinkin omassa työssäni. Heidän joukossaan oli ihan kuten kaikkien muidenkin joukossa, luonteeltaan ja tavoiltaan, elämänasenteeltaan monenlaisia ihmisiä. Minulle, kuten kai ei monelle muullekaan valtaväestöön kuuluvalle, ole koskaan eikä missään oikein opetettu erilaisten etnisten ryhmien ihmisten tapoja, kulttuuria, uskomuksia ja monia muita elämään liittyviä asioita. Mutta joka tapauksessa lapsuudessani omaksumani ja isältäni oppima myönteinen asenne säilyi ja on yhä säilynyt suhteessa niin "omiin" perinteisiin vähemmistöryhmiin kuin uusiinkin.

Itsekin kuulun yhteen tällaiseen etniseen vähemmistöryhmään tai ehkä jopa kahteenkin – olen sekä karjalaista alkuperää että uskonnoltani ortodoksi. Ei meidän ortodoksien tapojakaan ole kovin tehokkaasti opetettu enemmistölle ja siksi monta monituista kertaa on syntynyt outoja tai jopa hassuja tilanteita kulttuurien törmätessä. Niin on tapahtunut myös varmaan muidenkin etnisten ryhmien kanssa.

Vaikka nykyään on runsaasti tietoa saatavilla, en minä eikä todennäköisesti useat muutkaan ole riittävästi tutustuneet näihin toisiin kulttuureihin, toisten tapoihin ja elämänasenteisiin. Siksi maassamme on syntynyt varmaan myös erilaisia ristiriitoja, kahakoita ja jopa rasistisia tekoja, jotka ovat surullista katsottavaa. Osin saattaa olla niinkin, että me vähemmistöläiset emme jaa riittävästi tietoa omasta kulttuuristamme, omista tavoistamme ja jos ne jotenkin sitten ovat ristiriidassa tai todella poikkeavat suuresti valtaväestön vastaavista, törmäys on odotettavissa.

Tämä pitkä edellä oleva selvitys toimikoon esipuheena omalle pienelle kokeelleni, jonka todellakin tein tässä eräänä päivänä ihan tuossa alussa mainitsemassani tarkkailijan roolissa. Olen jonkin aikaa eläkkeellä ollessani istuskellut aina silloin tällöin eräässä mielenkiintoisessa ukkoporukassa kaupungin keskustan eräässä kauppakeskuksessa. Tuo ukkoporukka on melkoinen sekasotku erilaisia ammatteja everstistä talonmieheen tai hammaskirurgista rehtoriin, ihan laidasta laitaan mutta myös sekoitus erilaisia kulttuureja. Minä taidan kuitenkin olla ryhmän ainoa ortodoksi, joka sitten joudunkin usein vastaamaan koko ortodoksisen kulttuurin erehdyksistä ja viisauksista.

Ryhmästä löytyy myös tuon toisen kotimaisen etnisen ryhmän edustaja, mielenkiintoinen vanha, elämää kokenut mies, kuten me kaikki muutkin. Kun samassa ryhmässä istuu aina silloin tällöin poliisikin, on monta kertaa ollut vedet silmissä, kun nämä kaksi ovat kertoneet tapahtumista oman elämänsä historiassa, missä he aina silloin tällöin ilmeisesti jopa kohtasivat – mitä erilaisimmissa asioissa. Tosin noita samantapaisia juttuja ja vaikka noita kohtaamisiakin löytyy toki muiltakin – ihan siis noilta ns. valtaväestön edustajiltakin ja yhtä hauskoja ne ovat ainakin nyt kuulla. Tiedä häntä sitten silloin, kun ne tapahtuivat.

Muutama päivä sitten jäin istumaan pöytään kahdestaan tuon jutussani mainitsemani vanhan miehen kanssa. Hieman herätti ihmetystä jossain vaiheessa hänen mainintansa pitkästä pujoparrastani, joka hänen mielestään sopii kasvoihini oivallisesti. Itse kun pidän sitä oikeastaan melko kauhean näköisenä kaikesta huolimatta. No alkuun otin sen kohteliaisuutena, mutta myöhemmin ajattelin sen olevan ehkä kuitenkin muuta.

Kun muut olivat lähteneet – kuka syömään kotiinsa, kuka muille asioille – tämä vanha mies kysäisi varovaisesti, ”Monesko päivä nyt on”. ”Toukokuun viimeinen”. ”Joo – eläke taitaa tulla vasta neljäs päivä.". "Ei se silloinkaan tule, kun se on sunnuntai. Jaa – niinpä. Rahaa on vain 18 euroa ja lääkkeet pitäisi ostaa”. Silloin aloin jo odottaa jotain yllättävää. Ja tulihan se sieltä.

”Voisitko lainata perjantaihin saakka kaksi kymppiä?” hän kysyikin sitten suoraan. Tavallisesti vastaus olisi ollut: en tai minulla ei ole rahaa mukana kuin muutama kolikko, koska maksan aina kortilla. Mutta nytpä en vastannutkaan niin. Mietin, ettei kaksi kymppiä vie minua konkurssiin, meni se sitten syteen tai saveen. Ja edessäni oli noin kahdeksankymppinen vanha mies.

Kiertelin ja kaartelin asian ympärillä miettiessäni vastausta kysymykseen. Kaivoin taskustani korttikotelon, jonka välissä tiesin olevan kaksikymppisen ja otin sen esiin. Raha hävisi melko nopsaan toiseen taskuun kiitoksen kera ja vakuutuksen kera, että perjantaina saat takaisin. Kohta hävisi vanha mieskin. Tosin ei apteekkiin vaan kauppakeskuksen kioskiin totoluukulle. Arvelin hurskaasti hänen vain kysyvän sieltä jotakin matkalla apteekkiin ja jatkoin matkaa kotiin, syömään minäkin, miettien, tulikohan tehtyä hölmösti vaiko ei.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com