30.8.14

Taas rannekepäivä - ei kuitenkaan huvipuistossa

Sairaalan päivystyksen hoitoaluetta.
Kirjoittelin jokin aika sitten melko ylistävääkin tekstiä toisessa blogissani suomalaisesta ja erikoisesti mikkeliläisestä terveydenhuollosta tai oikeammin kai sairaanhoidosta (kts. "Sisaret hennot valkoiset"). Edelleenkin voin yhtyä moniin tekstissä mainittuihin asioihin ja voin ihan hyvällä syyllä todeta, että meillä on todella hyviäkin ammattilaisia palveluksessamme huolehtimassa meistä.

Mutta on toki monia ongelmiakin. Ja en ole ihan varma johtuvatko ongelmat aina rahan ja resurssien puutteesta vai systeemin heikkoudesta ja organisaation kankeudesta.

Tässä kuluvalla viikolla tuli nimittäin jälleen "huviretkipäivä" ja sain taas rannekkeen, jolla pääsi moniin laitteisiin. Ei tosin huvittelemaan, mutta kuitenkin samalla maksulla useampiin laitteisiin. Viimeksi kehuin tuossa aikaisemmassa jutussani naislääkärejä, mutta kyllä voin nyt ihan hyvällä syyllä kehua mieslääkäreitäkin. Tapasin heistä kaksi - molemmat nuoria miehiä, mutta asiallisia ja nuoruudestaan huolimatta melko ammattitaitoisiakin. Erikoisplussana voinen sanoa, että suoraan kysymykseen: "Mikä minua vaivaa?" Sain yhdeltä heistä suoran vastauksen, en arvailuja: "En tiedä." Niin - ja tuossa vastauksessa ei ollut rahtuakaan välinpitämättömyyttä tai tilanteen aliarvioimista tai ammattitaidottomuutta, vaan suuri määrä realismia ja oikeaa tilanteentajua. Hoito määriteltiinkin sitten pitkälti blokkaamalla pois erilaisia sairauksia sekä sen jälkeen hypoteesien perusteella, kahden lääkärin arviona, mutta ainakin omasta mielestä aivan oikein. Tulos nähtäneen piakkoin.

Mutta vielä tuosta systeemistä. Viimeksi kehuin hoitajia, "sisaria hentoja valkoisia", joista attribuuteista tosin ei enää ole mitään jäljellä - ei pelkkiä "sisaria", vaan myös miehiä, "veljiä", ei enää pelkästään hentoja ja työasukaan ei enää ole valkoinen. Nyt pitänee sanoa jokunen kielteinenkin sana noista "hennoista". Voi olla - ja oletettavasti niin onkin - heillä on nykyään huomattavasti parempi koulutus, kuin aikaisempina vuosina. Heillä on käytössään monenlaista nykytekniikkaa, mitä ei ollut aikaisempina vuosina. Työskentelyolosuhteet ovat varmasti myös parantuneet aikaisemmista huomattavastikin. Mutta, mutta ... Asenne työhön on aivan toinen kuin aikaisemmin usealla nuorella miehellä ja myös naisella. Käytävillä kuljetaan älypuhelimia näppäillen, huolta tarvitsevia potilaita ei tarkkailla samoin kuin ennen ja monta muuta pientä yksityiskohtaa havaitsin tällä vierailullani. Monesti välittyi tunne, että he ovat vain töissä ja odottivat, kunhan nyt saisi nämä pirskatin tunnit kulumaan, että pääsisi pois tästä hullunmyllystä.

Hoitohuone C-1.

Maatessani päivystyksen poliklinikalla käytävällä olevassa "hoitohuoneessani" noin kymmenen muun potilaan kanssa puolitoista metriä korkean sermin takana, täysin äänieristämättömässä paikassa tarkkaillessa itseäni, muita potilaita ja hoitohenkilökuntaa, en voinut välttyä ajatukselta, ettei homma ollut oikein hallussa. Hoitajia palloili käytävillä runsaasti - heistä ei tosin maallikkona aina oikein selvinnyt kuka oli sairaanhoitaja, kuka perushoitaja ja kuka potilaskuljettaja - ja ei se näköjään selvinnyt muillekaan potilaille. He saattoivat pyytää apua joltakin, joka ilmoitti olevansa potilaskuljettaja ja mitään ei tapahtunut. Omalla kohdallanikin, kun pyysin apua tällaiselta - jonka siis sain kiinni käytävältä - mitään ei tapahtunut, kun pyysin häntä hakemaan hoitajan. No joo - hän olikin POTILASkuljettaja, ei hoitajakuljettaja. Seinustalla oleva, aivohalvauksen kokenut vanha nainen, sai viimein käyttöönsä piipparin, jolla voi kutsua hoitajan. Ei sillä mitään merkitystä ollut, kun painamisen jälkeen ei kukaan tullut moneen minuuttiin. Eipä siinä kaiketi vanhuksella ole muita vaihtoehtoja kuin paskoa tai kusta housuihinsa.

Varmaankin on myös niin, ettei tuollainen päivystyspoliklinikka ole niitä parhaita työpaikkoja tuomaan henkilökunnalle ammattimaista  hyvänolontunnetta. Enemmän se stimuloi juuri näkemääni käyttäytymiseen.


Yksi syykin moiseen huonoon kohteluun selvisi ja varoituksen sana kaikille sairaalaan meneville: älkää ikinä menkö päivystykseen silloin, kun henkilökunnalla on juuri työvuoronvaihto. Tiput silloin ihan varmasti "mustaan aukkoon" ja sinusta tulee melkein "persona non grata" vai onko se sittenkin "aeger non grata". Ohje, pyyntö tai toivomus, jonka olet esittänyt hoitohenkilökunnalle, ei välttämättä välity uuteen työvuoroon tulevalle uudelle henkilölle, joka ei edes vielä ole nähnyt sinua ja toive ei siksi ikinä toteudu. Sama lainalaisuus koskee niin hoitajia kuin lääkäreitä.

Viimeksi esitin blogissani tällaisille hoitoon tuleville potilaille jonkinlaista vastuuhenkilöä, joka vastaisi siitä, että hänen asiansa etenisi tuossa "hoitoputkessa" edes jonkinmoisella aikataululla. Nyt putkessa mennään vajaalla teholla, satunnaisesti, osin toimimattomastikin. Jos verikoe, sen tuloksien odottelu (n. 2 h), röntgen, lääkärin puhuttelu kestää kokonaisuudessaan kuusi tuntia, siinä ei ole mitään järkeä.

Jos potilas on sen verran huonokuntoinen, vanhuuden höperö tai muutoin vajaatoiminen tai ilmaisukyvyltään huono, kestoaika on pitempi, hänet unohdetaan, hänelle ei anneta ruokaa eikä juomaa koko päivän aikana. Ei homman pitäisi noin mennä.

Päivystyspoliklinikan yhdistetty lounas/päivällinen

Itse sain ruokaa ja juomaa, kun pyysin - tai vaadin sitä. Itse lähdin pois poliklinikalta, kun en katsonut sen olevan enää tarpeellista. Sovin asiasta kuitenkin lääkärin kanssa ja hänkin oli lopulta samaa mieltä kanssani, vaikka olisi ottanut minut sisään sairaalaan. Kyseli vielä varmuudeksi, että osaanhan tulla sairaalaan, jos on tarvis. Osasin jo kerran, siis osaan varmaankin jatkossakin.

Miten tuollainen tilanne on päässyt syntymään? Varmaankin osasyy on säästäminen, resurssien vähentäminen ja vähentyminen. Mutta melkoisesti on syytä myös organisaatiossa ja valitettavasti myös korvien välissä. Asenne kuntoon, työnteko kunniaan, turhat toimet pois hoitajilta ja heille se perustyö, joka heille kuuluu. Puhelimet pois työaikana. Ja kaikille vastuuta enemmän siitä, että he tarkkailevat kaikkia potilaita ja huolehtivat heistä. Lääkäreitä on jalkautettava enemmän potilaiden pariin ja turha ylimielisyys ja "puolijumaluus" on karsittava pois. Hierarkkisuuden aiheuttamaa särmikkyyttä ja jopa ristiriitaisuutta on hiottava ja toimintaa saatava sujuvammaksi. Kun meille on nyt saatu aikaiseksi jonkinlainen hoitotakuu, olisi hyvä jos se ulottuisi myös hoitoon menemiseen niin, että ihminen hoidettaisiin siellä jonkinlaisessa inhimillisessä aikataulussa.

Nyt tuo aikataulu "kusee kintuille" jo alusta alkaen: odota puhelimessa 40 minuuttia, ennen kuin henkilö, joka varaa sinulle ajan lääkäriin, vastaa. Odota päivystyksessä muutama tunti, ennen kuin pääset lääkärin luo. Ja vietä koko päivä hoidossa, jonka pystyisi tekemään huomattavasti nopeammin ja tehokkaammin ja samalla rahaa säästävämmin, kunhan se tehtäisiin paremmin organisoidusti ja turhaa odottelua välttäen. En tiedä, olisiko tuo mahdollista, muuta näin toki uskon.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

22.8.14

Ortodoksisen median vaikea taival

Olen mielenkiinnolla seurannut uuden ortodoksisen verkkolehden taivalta Internetin kivikkoisella ja mutkaisella polulla. Jotenkin vaikuttaa moni sen kohtaamista asioista ihan sellaiselta, kuin olisin sen nähnyt joskus aikaisemmin ja jopa varsin läheltä. Ihan vieläpä itse koettuina.

Verkkolehti otti alun alkaen melko räväkän lähdön ja puhui asioista niiden oikealla nimellä, kiertelemättä. Siihen ei vieläkään ole totuttu meillä, ei ainakaan Suomen ortodoksisen kirkon piirissä. Eihän meillä vieläkään saa sanoa, ettei keisarilla ole vaatteita. Asia, jota kritisoidaan siksi, että se on hoidettu huonosti kirkkomme piirissä, muuttuu muualla pian aivan muuksi, usein vieläpä hyveeksi tai positiivisuudeksi. Viimeisin muunnos näkyi eräässä lukemassani some-tekstissä, jossa eräs tällainen huonosti kirkkomme piirissä hoidettu asia muuttui siihen kantaa ottavan kirjoituksessa viisaiden päättäjien tekemäksi kauaskantoiseksi ratkaisuksi, jota meidän tavallisten seurakuntalaisten ei isommin tarvitsekaan ymmärtää eikä edes hyväksyä. Kaikki kun on meidän parhaaksi. Meille riittää, kunhan vain käymme kirkossa. Niin ja maksamme nurisematta veromme.

Itse olen ollut mukana tekemässä tätä "harrastuksen pohjalta kumpuavaa" ortodoksista mediaa kohta kymmenen vuotta. Selkään taputtajia on riittänyt yllin kyllin. Tosin ne suurimmaksi osaksi ovat olleet ns. tavallisia seurakuntalaisia, jotka ovat olleet tyytyväisiä tarjottuun ortodoksiseen laajaan ja oikeaan tietoon. Kirkkomme päättäjiä mediamme - kuten oikeastaan koko nykyaikainen media yleensäkään - ei ole suuremmin koko sivustomme elinaikana kiinnostanut tai kirkon johdolta ei ole kiitosta saatu. Varsinkaan sen jälkeen, kun yksi ylläpitäjistä ryhtyi kritisoimaan kirkkoa - taisi olla muuten jossain omassa blogissaan. Mutta edetty sivustolla silti on, tosin oman kukkaron avulla ja rakkaudella omaa kirkkoamme kohtaan. Kirkkomme ei tässä työssämme suuremmin ole halunnut olla mukana kuin vain ajoittain.

Toinen kompastuskivi on ollut se, ettei sivustomme täytä joidenkin mielestä kaikkia akateemisen osaamisen ja ammattimaisen tiedonjakamisen kriteerejä. Hiekkaa ja kapuloita on heitetty monessa otteessa rattaisiin. Monesti heittäjällä itsellään on ollut joku sidos kirkon hallintoon tai työntekoon kirkon hallinnossa. Joskus heittäjä on vain muuten meihin tuskastunut, kun esimerkiksi ei ole saanut tekstejään ja ajatuksiaan riittävästi esille sivuillemme. Mieleeni on jäänyt erään aikanaan vaikutusvaltaisen ortodoksin lausahdus sivustomme alkutaipaleella, kun laitoimme silloin sinne muistini mukaan noin 5000 sivua kirkkomme liturgisia, ennen julkaisemattomia, suomenkielisiä Minea-tekstejä. Ne piti ensin sivu sivulta käsityönä moneen kertaan avata, käsitellä ja jatkojalostaa, ennen kuin ne voitiin julkaista. Saimme sitä varten avustustakin muuten ihan omalta kirkoltamme noin kymmenen settiä julkaistulta sivulta (eli noin 3 senttiä per nenä, koska meitä tekijöitä tuossa projektissa oli silloin kolme) eli kokonaista 500 euroa. Niin palatakseni asiaan - tämä arvovaltainen vaikuttaja lähetti minulle yöllä noin yhden maissa viestin, jossa hän kyseli ihmetellen: "Mitä ihmettä te oikein puuhastelette sen Minean kanssa? Ja kenen luvalla?" - No mehän "puuhastelimme" sen kanssa sekä kirkon että kääntäjän luvalla. Laillisesti, kuten aina teemme.

Toivotan kaikesta huolimatta onnea uudelle ortodoksiselle verkkolehdelle Simeonille ja Hannalle, joka nyt onkin sopivasti ja kuin tilauksesta alkanut toimia silläkin saralla, jolla tuo toinen media - jossa itse toimin - on alkanut turhautumisesta, väsymyksestä ja monesta muusta - mm. ihan potutuksestakin - johtuen vähentää toimintaansa. Toiminta toki jatkuu. Se kun ei ole onneksi yhdestä ylläpitäjästä kiinni. Samalla sivusto uudistuu, muuttuu ja saa aivan uusia uria. Näin myös Ortodoksi.net.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

18.8.14

Torilla kuultua ja maailmalla koettua

Torikahvila on lähes ehtymätön juttujen hautomo. Siellä istuskelu ei jätä kylmäksi blogikirjoittajaa, jos vain viitsii istua avoimin mielin, silmät ja korvat auki. Tänäänkin sain jutun juurta monesta kuulemastani ja etenkin näkemästäni aihiosta.

Me ihmiset olemme herkkiä valittamaan. Mikään ei kelpaa, ellei se ole jotenkin kaltaisemme, oman elinpiirimme sisällä. Joskus on myös toisin päin: kaltaistamme haukutaan, moititaan, mollataan, koska se saattaa edustaa kertojalleen jotain sellaista, joka häneltä itsellä on huonoissa kantimissa tai ei vain jotenkin pelitä tai saattapa se joskus kokonaan puutuakin ja se harmittaa.

Ei tietysti ole kaikkein kohteliainta kuunnella joidenkin toisten puheita ja sitten kirjoittaa niistä blogissa, mutta minkäs voi, kun puhuvat niin kovalla äänellä viereisessä pöydässä. Tänään nimittäin istuin jälleen suosikkikahvilassani Mikkelin torilla - muuten se sama trubaduurikin oli paikalla, josta kirjoitin äskettäin - ja join kupposen kahvia ja poikkeuksellisesti en ottanutkaan perinteistä kakkupalaa vaan maukkaan sokerisen voisilmäpullan.

Viereissä pöydässä oli aboriginaaleja suomalaisia, joiden keskustelu sivusi matkailua, kielitaitoa ja tietysti politiikkaa. Politiikasta päällimmäisenä oli ajatus, että kyllä se Stubbi on hyvä pääministeri, kun se osaa puhua niin montaa kieltä. Ja käänteisesti: kyllä se Katainen joutaakin sinne Eurooppaan, kun ei osaa kuin englantia. Ja sitten kerrottiin kaupunkilegendoja baarinpitäjästä, joka osasi kolmeatoista eri kieltä ja hänen vaimonsa vielä viittä sen lisäksi.

Sitten puhuttiin matkailusta ja kielitaidosta, jonka lopputoteamana oli, että 45 matkaa on jo sujunut, eikä ole tarvinnut englantia osata. On riittänyt kun on osannut sanoa Bacardi-Cola ja kysynyt joltakin, mitä on olut paikallisella murteella. Sanoi kerran yllättäneen jopa kreikkalaisen tarjoilijan tilaamalla Carillo-Colan, mutta totesi samalla, että meni melko kauan sitä juodessa. Oli sen verran pahan makuista. Kavereidenkin piti auttaa. Mutta oli ylpeä, kun oli osannut sanoa jotain muutakin ja jopa yllättänyt baarimikon tilauksellaan.

Tällaisia me suomalaiset kai joskus olemme. Yksioikoisia, tosikkoja, kielitaidottomia ja joskus jotain muutakin. Silti suomalaisuus on mukava asia. Minusta on mukava olla suomalainen. En tosin yritä olla matkoillanikaan mitään muuta. En snobbaile kielitaidollani, kun en osaa mitään vierasta kieltä kovin hyvin, mutta pärjään silti sillä, mitä osaan. Yritän myös mahdollisuuksieni mukaan nauttia vieraasta kulttuurista ja sen anneista koko ajan ja monipuolisesti. Syön myös paikallisia perinneruokia yrittäessäni kokea maan tunnelmaa ja makuja. Toki joskus petyn ja silloin onkin syöminen tiukassa, kun ruoka maistuu minun suussani oudolta. Silloin joko syön tai jätän suosiolla syömättä.

Elävässä makumuistossani on yhä kerta jolloin söin, vaikka ei olisi ehkä pitänyt. Ystäväni isä Neculai tarjosi minulle perinteistä romanialaista soppaa, jonka maku nyt vain oli hieman erilainen, mihin suuni oli tottunut. Menihän se alas tyylillä yksi osa soppaa toinen osa olutta, mutta tiukkaa se teki. Kerroinkin varmaan jossain matkablogini jutussani, että heidän täällä vieraillessa poikani "kosti" tuon tapahtuman ja tarjosi heille ruokana mämmiä. Hänkin kun oli  ukana silloin tuota soppaa syömässä. Hän tosin luovutti yhden lusikallisen jälkeen. Minä en. Poikani yllätys oli suuri, kun mämmi maistuikin romanialaisille - tai ainakin isä Neculaille.

Mutta tämän kesäisellä reissullamme huomasin jälleen, että kyllä meillä kahdella maalla on erilainen ruokakulttuuri ja erilaiset makutottumukset. Hieno asia joka tapauksessa tuo erilaisuuskin. Hieman hämillisinä he antoivat minulle kerran ruokailun jälkeen ison lasisen kalapurkin, jonka he olivat ostaneet kaupasta ja joka heidän mielestään oli liian makeansuolaista. Kyseessä oli iso purkillinen ravintolafileitä, maukasta silliä, joka maistui minun suussani todella hyvältä. Mutta tämä oli jälleen hyvä muistutus ruokakulttuuriemme eroista.

Matkailu avartaa ja erilaisia asioita pitää kokeilla ja oppia tuntemaan. Erilaisuus on rikkautta. Matkailussakin on hyvä käydä katsomassa erilaisia kohteita ja tutustua mahdollisimman paljon paikalliseen kulttuuriin ja ihmisiin. Näin olen koko ikäni yrittänyt tehdä ja se on laajentanut elämääni suuresti. Niin kokemuksin kuin etenkin uusin ystävin ja ihmissuhtein. Enkä ole pettynyt.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

13.8.14

Oikeuttaako vanhuus olemaan epäkohtelias

Istuin tässä päivänä muutamana omassa suosikkikahvilassani Mikkelin torilla. Kuinka ollakaan samaan kahvilaan oli saapunut myös nuori mies akustisen kitaransa kanssa. Kaupungissa oli näet samaan aikaan rokkifestifaalit. Festifaalipaikka oli muuten ihan kotini naapurissani, joten saatoin kuunnella sen konsertteja omalta parvekkeeltani. Mutta siitä myöhemmin.

Nuori kitaristi soitti ihan kohtuullisen hyvin ja hyvää musiikkia, joka oli minulle tosin vierasta, mutta silti se oli melodista ja kaunista kuunnella. Nautin suuresti kahvikupposestani torilla tuota musiikkia kuunnellessani. Olo oli melkein kuin jossain Keski-Euroopassa.

Kohta takavasemmalta saapui vanha nainen rollaattorin kanssa torikäytävää kävellen. Kun hän oli kahvilan kohdalla, hän yhtäkkiä parani - tai ainakin saattoi ottaa kätensä pois rollaattorilta - ja hän laittoi kädet korvilleen ja työnsi vartalollaan rollaattoria eteenpäin. Vanhus osoitti varsin konkreettisella tavalla, ettei hän pitänyt nuorukaisen esittämästä musiikista tai sitten hän vain protestoi esitystapaa - torilla esiintymistä - kohtaan, en tiedä, kumpi.

Hämmästyin ja sitten melkein suutuin. Hyvä, etten mennyt sanomaan tuolle vanhalle naiselle, kuinka epäkohtelias hän oli. Jos hän tulee torille, julkiselle paikalle, kävelemään, hänkin voisi käyttäytyä kohteliaasti ja tahdikkaasti, vaikka on vanhus. Pitipä sitten musiikista tai sitten ei. Ohikulku kesti muutaman sekunnin. Sen ajan voi kestää vaikka millaista musiikkia ilman tuollaisen epäkohteliaisuuden esittämistä.

Jokunen vuosi sitten jouluna oli paikallisessa supermarketissa paljon asiakkaita. Myös autoja oli parkkialueella runsaasti. Yksi naiskuljettaja ei millään päässyt pois omalta parkkisektoriltaan, kun ei uskaltanut mennä yhtenäiseen jatkuvan jonon väliin. Hän odotti ja odotti ja minä hänen takanaan. Aikani odotettuani sanoin pitkätukkaiselle nuorimmaiselleni - pojalleni - mene ja auta tuota naista ja pysäytä tuo jono vähäksi aikaa, jotta hän pääsee kotiin.

Poikani teki pyyntöni mukaan, mutta mitä tapahtuikaan? Jonossa etenevä vanha mies yritti ajaa poikani päälle ottamalla oikein vauhtia ja kiihdyttämällä autoansa, kun poikani nosti kätensä kohteliaasti pystyyn ja näytti naiselle: "Ole hyvä ja aja pois!" Kyllä oli lähellä koko joulumielen häviäminen tuon vanhan miehen vuoksi. Mietin, voiko tuollainen olla totta. Hänhän yritti tappaa poikani. Miksi? Mahdollisesti hänen pitkän tukkansa vuoksi - näin päättelin. Minkäänlaista joulumieltä vanhalla miehellä ei ollut, vain jotain aivan muuta - sappea ja katkeruutta.

Tuolloin ja nyt torilla mietin, mihin karisee iän karttuessa vanhan ihmisen kohteliaisuus, jota heille ihan varmasti on opetettu - kotona tai koulussa. Vai katoaako joitain oleellisia asioita vanhuksilta, kun he vanhenevat ja muisti heikkenee? Jos katoaa, miksi he sitten liikkuvat tai saavat liikkua vapana kaupungilla. Hehän ovat vaarallisia muille ihmisille. Ja kun he - tai ainakin jotkut heistä - kaiken lisäksi vielä kauhistelevat nuorison mukamas epäkohteliasta käyttäytymistä, eivätkä itse huomaa omaa ollenkaan omaa epäkohteliasta käyttäytymistään. Minua ainakin tuollainen ärsyttää.

No itsekin vanhenen tai olen minäkin oikeasti jo vanhus. Mutta Herra varjele minua, ettei minusta koskaan tule tuollaista. Sitä odotellessani kuuntelin parvekkeella, kun HIM soitti minulle varsin tuntematonta musiikkiaan lahden toisella puolella. Eipä vanhuksen tällä kertaa tarvinnut lähteä kotinsa parveketta kauemmaksi rock-konserttia kuuntelemaan. Sai vielä kaupan päälliseksi komean ilotulituksenkin katseltavakseen. Kiitos Jurassic Rock!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

11.8.14

Kiitos ystävyydestä!

Takana on todella täyteläinen kesä. Tai ainakin alkukesä, sillä eihän tämä kesä vielä loppunut ole. Tänäkin vuonna aloitin kesän hieman aikaisemmin. Viime vuonna jo huhtikuussa, nyt toukokuussa. Viime vuonna menin pikkuautolla ystävieni luo Romaniaan, tänä vuonna matkailuautolla Keski-Eurooppaan, Hollantiin ja pääasiassa kuitenkin Saksaan sekä sieltä sitten myöhemmin Baltiaan. Tänä kesänä en mennyt niinkään ystävien luo, vaan olin heidän kanssaan yhteisellä matkalla.

Olen tuosta matkastani kirjoittanut erilliseen matkablogiini "Matkalla jonnekin", joten en enää ryhdy puimaan sen tapahtumia sen tarkemmin. Jokainen voi halutessaan vilkaista matkablogista. Nyt ajattelin pohtia tätä elämääni ennen ja jälkeen tuon melkoisen tämän kesäisen matkarumban.

Olo on nyt samaan aikaan sekä onnellinen, mutta myös melko väsynyt. Ensin kuusi viikkoa matkailuautossa oman poikani perheen - ja erityisesti vunukoitteni - kanssa, sitten kolmen viikon "lepo", jota seurasi sitten kahden viikon Pohjoisen reissu romanialaisten ystävieni kanssa. Luulenpa, että minulla on ihan oikeasti lupa olla väsynyt. Kaksi kuukautta matkailuautossa on pitkä aika vanhalle miehellekin.

Olen aina pitänyt matkustamisesta, eikä se ole ollut yleensä minkäänlaista pakkopullaa minulle. Ei nytkään. Vaikka olin jälkimmäisellä matkalla monissa sellaisissa paikoissa, joissa olen käynyt jo aikaisemmin monta kertaa, kokemus oli jälleen kuin uusi ja todella virkistävä. Samalla sain nauttia siitä, että ystäväni nauttivat ainutlaatuisista kokemuksista, joita voin heille näin antaa.

Ystävyys on tärkeä asia jokaisen meidän elämässämme. Muistan joskus jossain vuosia sitten nähneeni, lukeneeni - vai lienenkö ollut itsekin jotenkin mukana keskusteluissa, en muista - kun pohdittiin ystävien määrää ja laatua. Joku oli sitä mieltä, että ystäviä pitää olla runsaasti, joku sitä mieltä, että muutama hyvä ystävä riittää. En vieläkään tiedä, kumpaan ryhmään minä oikeastaan kuulun. Mitä on runsaasti? Niin - ja mitä on olla "hyvä ystävä"? En tiedä vieläkään ihan tarkasti "oikeita" vastauksia noihin kysymyksiin. Ja onko sillä oikeastaan väliäkään, tiedänkö? Kunhan elän noilta osin elämääni edes jotenkin oikein - ainakin omasta mielestäni oikein.

Tuollaisia "kysymyksiä" sain kokea tänäkin kesänä joidenkin ihmisten kasvoilla, kun he saivat tietää, että ajelemme romanialaisten ystävieni kanssa ympäri Suomea etelästä pohjoiseen ja käymme vielä Jäämerelläkin. Useista vieraiden kasvoista sai lukea kysymykset: miksi, minkä vuoksi, mitä sinä hyödyt tuosta, onko siinä mitään järkeä, miksi ihmeessä, sehän maksaa? Ystävien kasvoilta sen sijaan sain lukea: wau, hyvä, pääsisinkö mukaan, saanko auttaa ja monia muita myönteisiä ja ihania ilmeitä ja ajatuksia.

Ystävyys ei minulle ole hyötymisasia. En ole jonkun ystävä siksi, että yritän hyötyä siitä. En siksi, että saisin siitä jotain hyötyä nykyiseen tai tulevaan elämääni. Ystävä on minulle läheinen ihminen, voisi jopa sanoa, että hän on melkein kuin osa perhettäni. Teen todellisen ystävän puolesta asioita, joita teen myös perheeni jäsenten edestä ja heitä auttaakseni. Siksi en laskelmoi tai laske kuluja ollessani ystävien kanssa. En kuitenkaan myöskään tuhlaile ja törsää rahaa turhaan, koska ei minulla ole rahaa törsättäväksi asti. Ystävyys kun ei vaadi mitään sellaista.

Ystävyys ei myöskään kysele turhia. Ystävyys on sujuvaa yhdessä oloa. Ystävyys on lämpöä, rakkautta, huolenpitoa, toisen huomioimista, välittämistä ja auttamista. Silloin, kun on sen paikka. Tänä kesänä sain jälleen kokea todellista ja konkreettista ystävyyttä. Sain vierailla romanialaisten ystävieni kanssa suomalaisten ystävieni luona ja sain heiltä runsaasti lämpöä ja huolenpitoa, auttamista ja välittämistä. Siksi matkani Pohjoiseen oli onnistunut. Myös ystäväni tekivät siitä todella suuren osan.

Olen onnellinen ja kiitollinen ystävistäni - niin täällä Suomessa kuin muuallakin maailmassa. He ovat tärkeitä ihmisiä elämässäni ja ovat saattaneet minua monella matkalla olemalla joko konkreettisesti mukana tai ainakin mukana ajatuksissa - niin minun kuin heidänkin. He ovat auttaneet minua ja muita ystäviäni monissa arkisissa ja isommissakin asioissa, järjestelleet asioita, majoittaneet ihmisiä, ruokkineet nälkäisiä ja tarjonneet ihanan tilaisuuden keskusteluille ja yhdessä ololle. Ja he ovat kaiken tuon lisäksi vielä tukeneet minua monella eri tavalla. Enkä suinkaan tässä tarkoita mitään konkreettista taloudellista tai vastaavaa tukea, vaan henkistä ja jopa hengellistä tukea. Kiitos teille kaikille ystävyydestänne!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Kirjoita mahdolliset kommenttisi omalla nimelläsi tämän tekstin alapuolella olevaan osaan. Nimettömiä kommentteja en välttämättä julkaise. HAP

7.8.14

Kesäjuoruja



Kesä on yleensä leppoisaa aikaa. Kaikki ovat lomilla, vapaalla, ketään ei saa kiinni ja palvelut eivät oikein pelaa. Salasanat ovat unohtuneet. Kaikki ovat ikään kuin seisahtuneessa tilassa.

Saman tilanteen huomaa myös mediassa, jossa on usein pulaa hyvistä uutisista. Ei siis 'pahan' vastakohtana - hyvistä, vaan 'mielenkiinnottoman' vastakohtana - hyvistä. Uutisista, joita ihmiset lukisivat, jotteivät he unohtaisi kyseistä mediaa. Usein nuo "hyvät uutiset" ovat kuitenkin negatiivisia, kielteisiä asioita esiin tuovia lähes huhupuheita joistain julkisuuden henkilöistä tai sitten joistain ns. arvostetussa ammatissa toimivista ihmisistä, joita nyt yleensä kunnioitetaan, kun ovat niin korkeasti koulutettuja tai sellaisessa tehtävässä, joka edellyttää toisten kunnioitusta. Tyyliin: "Pappi oli humalassa paikallisessa pubissa", "Lääkäri tokkuroi autolla ojaan mutkaisella tiellä" tai "Opettaja riehui rannalla".

Usein myös kirkollisissa asioissa liikutaan samalla linjalla. Isä Mitro on muun muassa saanut niskaansa monenlaista tavaraa tipahdettuaan europarlamentista ja voidessaan jälleen toimittaa papillisia tehtäviä, kun piispat poistivat toimituskiellon. Isä Mitrosta saa toki olla mitä mieltä tahansa, mutta ainakin minusta usein näissä kommenteissa ja kannanotoissa sorrutaan mauttomuuksiin ja henkilökohtaisuuksiin, joiden syyt ovat usein aikaisempien juorujen seurausta tai tässä nimenomaisessa tapauksessa usein myös mielipiteiden kertojien omissa ongelmissa.

Juorut ovat juoruja ja ne toki saattavat joskus olla lähellä totuuttakin. Mutta usein kuitenkin melko kaukana ja oikeaa totuutta vääristeleviä. Kuitenkin niiden kertominen on hauskaa. Näin me kaikki juoruiluun osallistuvat voimme osoittaa joillekin kanssaihmisille, että mehän sitä tiedämme sisäpiirin juttuja enemmän kuin sinä ja olemme alan eksperttejä - siis ei toki ehkä yksistään juoruamisessa vaan siinä asiassa, mitä juoru koskee.

Joskus juoruja levitetään ihan tarkoituksella. Esimerkkejä löytyy pilvin pimein. Kirkonkin piiristä. Kun jonkin kirkollisen toimen haltija hylätään ehdokasasettelussa, siis tulevassa papinvaalissa, alkaa juoruilu. Miksi, missä, miten? Sitten melko pian alkaa toisinpäin juoruilu ehdokasasettelun tekijästä, piispasta. Miksi, missä, miten? Ja sitten jatketaan uusilla juoruilla: "Tiesitkö muuten, että pappi on hakeutumassa pois omasta seurakunnastaan?" - "En." - "Niin, hän hakee pohjoiseen, siellä on paikka vapaana." - "No mutta loistavaa, hänhän on hyvä pappi. Tervemenoa / Tervetuloa!"

Kyllä tuo juoruilu on sitten lystikästä!


Hannu Pyykkönen



Kirjoita mahdolliset kommenttisi omalla nimelläsi tämän tekstin alapuolella olevaan osaan. Nimettömiä kommentteja en välttämättä julkaise. HAP

Vanhan blogin henkiinherätys

Tämä blogini "Pyykkönen" on luotu jo vuonna 2005, mutta sitten oli monen vuoden tauko, jona aikana tämän blogin tekstejä ei tullut julkisuuteen muiden luettavaksi. Monestakin syystä.

Nyt aktivoin sen uudestaan ja jätän siihen kuitenkin nuo vuoden 2010 aikana tekemäni sen aikaisen ns. eläköitymisblogini tekstit. Muut on poistettu. Blogin kuvaus oli tuolloin niitä kirjoittaessani tuo: eläköitymisblogi. Ovatpahan ne osa minun elämääni, jonka elin muutama vuosi sitten.

Nyt tämän blogin tyyli muuttuu jonkin verran aikaisemmasta. Olen nimittäin vapautunut monista asioista ja rasitteista eli jäänyt uudelleen eläkkeelle. Siksi saatan kirjoittaa joskus hieman kärjekkäämmin ja kritisoida eräitä asioita enemmän kuin ennen. Tai ainakin enemmän kuin kohta Nettihoukan jälkeen tein. Nettihoukkahan kritisoi ainakin kirkkoni asioita melkoisesti. Katsotaan nyt, mitä minä nyt teen. Mutta teen sen nyt omalla nimelläni, en nimimerkin takaa. Kehun tai haukun - molempia.

Kirjoitan täällä erilaisista asioista ja siksi en laita tämän blogin linkkiä muualle kuin Facebookin sivuille ja muiden blogieni yhteyteen. Jatkan kirjoittamista myös muissa aikaisemmissa blogeissani: Happy 1 (yleisiä enemmän myös kirkollisia tai uskontoon liittyviä asioita) sekä Matkalla jonnekin (matkablogini).

En ole riittävän narsisti markkinoidakseni tätä blogiani tuon enempää. Enkä muutenkaan välitä siitä, kuinka moni sitä lukee tai onko se jossain muualla esillä. Saa olla tai olla olematta. Kirjoitan tätäkin blogia itseni vuoksi ja pääasiassa itselleni ja sitä saavat toki lukea ne, jotka haluavat ja kommentoida halutessaan. Kommentoinnista pidän, joten tee sitä toki. Kaikkia kommentteja kuitenkin moderoin, joten niiden esille tulo saattaa kestää joskus, jos en ole lukenut tätä aikoihin itsekään. Kirjoitusvirheitä ei ehkä kannata kommentoida, koska teen niitä liian paljon. Yritä kestää!

Joku saattaa aina silloin tällöin pahastua teksteistäni, sen olen huomannut. Se on luvallista ja vaihtoehtoja on sen jälkeen tasan kaksi: lopeta lukeminen ja poista minut tai jatka lukemista ja siedä minua. Yritän kuitenkin olla mahdollisimman kauan tahdikas ja noudatan koko ajan Suomen lakeja kirjoituksissani. Mielipiteeni ovat täysin omiani eikä niitä saa yhdistää mihinkään kolmanteen osapuoleen,
toiseen nettisivustoon tai toiseen henkilöön.


Hannu Pyykkönen



Kirjoita mahdolliset kommenttisi omalla nimelläsi tämän tekstin alapuolella olevaan osaan. Nimettömiä kommentteja en välttämättä julkaise. HAP