Millaisen arkkipiispan Suomen ortodoksinen kirkko tarvitsee?

Valamon Krituksen kirkastumisen luostarin kirkko.
[Kuva (c) Hannu Pyykkönen]

Vähän ennen H-hetkeä - arkkipiispan valintaa 2024 - pohdin asiaa tällaisena tavallisena, mutta samalla ehkä kuitenkin aktiivina ortodoksina. Ensin ihan yksinäni, sitten hyvien ystävieni kanssa. Koska olen ollut jo jonkin aikaa sivussa aktiivisesta toiminnasta, yritin samalla luoda itselleni jonkinlaisen todenmukaisen kuvan, missä Suomen ortodoksisessa kirkossa tällä hetkellä mennään, ja mitä kirkollamme mahtaa olla vastassa tulevaisuudessa?

Otsikon kysymykseen muototui sitten lopulta melko moninainen vastaus, koska Suomen ortodoksisen kirkon tarvitseman arkkipiispan määrittely lienee nyky-Suomessa todella monitahoinen kysymys. Se riippuu monista tekijöistä, kuten kirkon tämän hetkisistä sisäisistä haasteista, yhteiskunnallisesta tilanteesta laajemminkin ja tietysti – etenkin kirkon jäsenten toiveista. Voinee silti kuitenkin eritellä muutamia yleisiä piirteitä, jotka voisivat tehdä arkkipiispasta menestyksekkään ja kirkon tarpeisiin vastaavan johtajan.
---
Hänen tulee mielestäni olla:
* Henkinen johtaja: Arkkipiispan tulee olla vahva uskovainen ja hengellinen auktoriteetti, joka pystyy johdattamaan kirkkoa ja sen jäseniä syvempään uskonelämään. Hänen tulee olla kyvykäs tulkitsemaan ortodoksista opetusta nykyaikaan soveltuvalla tavalla ja tarjoamaan hengellistä ohjausta sekä papistolle että maalikoille.
* Yhteisöllinen johtaja: Arkkipiispan tulee olla kiinnostunut ja osallistuva kirkon yhteisöllisyyteen. Hänen tulee olla läsnä seurakunnissa, kuunnella jäsentensä huolenaiheita ja tukea erilaisten paikallisyhteisöjen, seurakuntien ja vapaaehtoisten toimintaa.
* Visionääri: Arkkipiispan tulee pystyä luomaan kirkolle selkeä ja inspiroiva visio tulevaisuudesta. Hänen tulee olla rohkeasti uudistusmielinen ja samalla kuitenkin kunnioittava kirkon perinteitä, traditiota.
* Yhteistyökykyinen: Arkkipiispan tulee olla hyvä yhteistyökumppani sekä kirkon sisällä että sen ulkopuolella. Hänen tulee pystyä rakentamaan hyviä suhteita muihin kirkkoihin, valtion ja kuntien viranomaisiin ja yhteiskunnallisiin toimijoihin. Hänen tulee olla myös sosiaalinen suhteessa ympäristöönsä, jossa hän toimii, suhteessa kaikkiin kirkon jäseniin ja työntekijöihin. Hänen ei tule olla muiden vietävissä oleva ja ohjailtava, eikä alistua vapaaehtoisesti eikä painostettuna tekoihin, joiden kautta häntä voidaan painostaa vääriin ratkaisuihin ja päätöksiin sekä sivusta johtamiseen.
* Kommunikaattori: Arkkipiispan tulee olla taitava kommunikaattori, joka osaa selkeästi ja ymmärrettävästi välittää kirkon sanomaa niin kirkon sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Hänen tulee myös olla avoin kaikelle vuorovaikutukselle median kanssa ja etenkin oman kirkon kuin myös ulkopuolisen median kanssa.
* Sopeutuva: Nykyaikaisessa yhteiskunnassa arkkipiispan tulee olla valmis mukautumaan muuttuviin olosuhteisiin ja uusiin haasteisiin muissa asioissa kuin oman dogmin kohdalla. Hänen tulee olla valmis käyttämään myös moderneja viestintävälineitä ja teknologioita.
---
Melkoisia odotuksia siis. Samalla pitää muistaa, että Suomen ortodoksisen kirkon erityispiirteet toisena kansallisena kirkkona voivat vaikuttaa arkkipiispan profiiliin, asemaan ja johtamiseen.
---
Tällaisia erityispiirteitä ovat mm.:
* Kirkon monikulttuurisuus: Arkkipiispan tulee olla sensitiivinen kirkon monikulttuuriselle luonteelle ja pystyä yhdistämään eri taustoista tulevia ihmisiä.
* Suhteet muihin ortodoksisiin maihin: Arkkipiispan tulee hallita hyvät ja asialliset suhteet kaikkiin ortodoksisiin paikalliskirkkoihin ja muihin kirkkoihin.
* Yhteiskunnallinen rooli: Arkkipiispan tulee olla valmis ottamaan kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja edistämään oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa.
---
Kuten olemme sen jo huomanneet, arkkipiispan valinta on monimutkainen prosessi, jossa punnitaan ennakkoon ja myös jälkikäteen useita eri tekijöitä hyvillä ja huonoilla keinoilla, uutisilla, puheilla, mustamaalaamisella, huhuilla ja tarvittaessa vaikka ”keltaisella lehdistöllä”. Hyveitä ei useikaan niinkään haeta, mutta vikoja, epäonnistumisia ja puutteita sitä enemmän.

Nykyisessä modernissa maallistuneessa maailmassa tällaisessa kirkollisessa tehtävässä ei enää menesty mystinen ja tuntematon hahmo, vaan hänen tulee olla mieluumminkin kaikilla tavoin ”putipuhdas”, aito, oman elämänsä hallitseva ja menneitten sekä tulevien tekojensa ja elämänsä osalta ”puhtailla vesillä”, ilman skandaaleja kulkeva ihminen.

Mutta tärkeintä varmaan on, että uusi arkkipiispa pystyy omaehtoisesti, omin avuin, mutta samalla yhteistyössä tärkeiden kanssakulkijoiden kanssa, johdattamaan ortodoksisen kirkon kohti tulevaisuutta ja vastaamaan nykyaikaisen ihmisen hengellisiin tarpeisiin ja tuleviin valtaviin taloudellisiin haasteisiin ja mahdolliseen kirkon ja valtion eroon.

Arkkipiispan tulee pystyä tarvittessa olemaan luja ja vakaa johtaja, kallio, johon kirkkomme voi turvallisesti nojata. Mikäli kalliossa on halkeamia tai se murenee, samoin käy helposti väärien ratkaisujen ja heikon johtajuuden vuoksi jäsenistökin kohdalla. Siksi arkkipiispan oikea ja kokonaisuutta sekä kirkkomme perinteitä kunnioittava valinta on elintärkeä kirkollemme.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Tehdäänpäs meikämatista piispa

Kaikkea sitä unissaan mielessä käykin. Huh!

Ortodoksisen kirkon hierarkia ja erilaiset kirkolliset tehtävät ja arvonimet ovat sellainen labyrintti, jota ei ihan tällainen tavallinen tallaaja kaikkea ymmärrä. Yritin kerran selvittää kirkkossamme myönnettävän arvonimen ”arkonin” taustaa ja historiaa. Se ei ollut ollenkaan helppo homma. Löysin jostain vieraskieliseltä nettisivulta artikkelin, jossa tätä asiaa selitettiin tai niin voitaisiin kai sanoa, että yritettiin selittää niin, että minäkin siitä jotain ymmärtäisin. Yllättävä vähiin jäivät villat kuitenkin tässäkin tapauksessa.

Sain aikaiseksi kuitenkin keskeneräisen artikkelisarjan, joka ei sitten ehkä loppujen lopuksi havainnoinut asiaa muuten kuin siinä mielessä, että ymmärsin asian olevan todella monimutkaisen. Meiltä Suomestakin löytyi mielenkiintoisia eri ihmisille myönnettyjä arvonimiä: ”Patriarkaalinen sihteeri” (Notarios), ”Patriarkaalinen koollekutsuja” (Depotatos), ”Portinvartija” (Ostiaritos), ”Patriarkaalinen arkistonhoitaja” (Khartularios) ja ”Hovilääkäri” (Aktuarios), eräitä tällaisia olemasaolevia mainitakseni.

Elämme nykyaikaisessa, modernissa, demokraattisessa Suomessa, jossa useimmiten ajattelemme, että erilaisia tehtäviä jaetaan ja annetaan ihmisille pelkästään osaamisen ja taitojen perusteella. Helposti unohdamme meilläkin Suomessa menneinä vuosina suuresti vallassa olleen yleisen käytännön, että tehtävään valittiin taitavin ja soveliain – siis asiansa osaava ja henkilö, joka katsotaan tehtävään kaikkeen soveliaimmaksi. Silloin kun soveliaisuus meni ohitse taitavuuden – mikä saattoi tapahtua turhan useinkin – saattoi asiassa ilmentyä neuvotteluja tai jopa riitauttamisia, jotka sitten selvitettiin erilaisia oikeuksissa ja milloin missäkin ja ne päättyivät sitten mikä mitenkin. Hyvin tai huonosti tai jopa hyvin huonosti.

Ortodoksisessa kirkossa kaikki on monella tapaa toisin verrattuna moniin muihin organisaatioihin. Vaikka hierarkkinen järjestelmämme ja organisaatiomme on Suomessa osittain järjestetty sekä luterilaisen kirkon mallin mukaisesti kuin myös kunnallisen ja valtakunnallisen demokraattisten organisaatioiden mukaisesti, meillä ortodokseilla on melko paljon asioita, jotka silti ovat järjestetty toisin ja joissa toimitaan toisin kuin ”normaalisti”. Asiaa selitetään milloin synodaalisuudella, milloin kirkollisilla kanoneilla, kirkollisella ”lainsääännöllä”, jotka ovat peräisin jokseenkin muinaisilta ensimmäisten yleisten kirkolliskokousten ajoilta.

Yksi tällainen asia on piispan valitseminen. Historian saatossa meille on valittu jopa papiksi vihkimäton maallikko patriarkaksi. Tällainen oli muun muassa Fotios Suuri (Φώτιος Α´), joka eli 800-luvulla ja josta sittemmin tuli Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka.

Eipä tuollainen valintatapa ole meillekään Suomessa tuntematon. Vuonna 1980 meillekin valittiin Suomen ortodoksisen kirkon apulaispiispaksi pappisvihkimystä saamaton maallikko Pertti Rantala, josta sitten tuli Joensuun piispa Aleksi. Hänet tosin ennen piispaksi vihkimistä vihittiin ensin munkiksi, sitten munkkidiakoniksi, sitten pappismunkiksi ja arkkimandriitaksi ja vihdoin viimein sitten piispaksi. Ja hyvä piispa hänestä tulikin, mutta kuten sanottua, tällainen tapa valita ihmisiä erilaisiin tehtäviin ei ehkä ole niitä kaikista yleisimpiä Suomessa.

Useissa vaativimmissa valtakunnallisissa tehtävissä suoritetaan usein henkilön kohdalla jonkinlainen tarkistus, jossa perataan hänen elämäänsä ja soveliaisuuttaan tehtävään jollakin tasolla. Tietääkseni tällaisen tarkastuksen tekee useimmiten Suojelupoliisi. En tiedä tehdäänkö tällainen tarkastus myös piispojen kohdalla. Toivottavasti.

Arvelen että tuollaisessa tarkastuksissa tutkitaan onko henkilö tehnyt jotain rikoksia tai rikoksiin viittaavaa tai muuta tehtävään katsoen sopimatonta. Oletettavasti hänen elämäänsä tarkastellaan laajasti ns. syntymästä valintahetkeen ja kaikki oleelliset asiaan vaikuttavat tekijät kerrotaan sitten valitsijoille valinnan avuksi. Näin mistään tietämättömänä maallikkona voisi ajatella, että niitä asioita, joihin tuollaisessa tarkastuksessa kenties kiinnitettäisiin huomiota, liittyvät jollakin tavalla maan turvallisuuteen, kuten esimerkiksi henkilöstä armeijasta tai muissa yhteyksissä saatuihin kokemuksiin, sotilaskoulutukseen, elintapoihin, omaan henkilökohtaiseen talouteen, ja mitä niitä sitten mahtanee muita ollakaan. Tarkasti en sitä todellakaan tiedä. Netissä asiasta sanotaan vain, että ”turvallisuusselvitys on turvallisuusjärjestelmän työkalu, jolla pyritään estämään epäluotettavien henkilöiden pääsy tehtäviin, joissa he voisivat uhata valtion tai yrityksen turvallisuutta tai tärkeää yleistä tai yksityistä etua. Jokaisella valtiolla on omat turvallisuusselvitysmenettelynsä.”

Kun tekoälyltä kysyy neuvoa asiassa, se antaa seuraavanlaisen aika hyvän vastauksen:

Perinteisesti ortodoksisen piispan tulisi täyttää seuraavat kriteerit:

• Uskonnollinen vakaumus: Piispan tulee olla syvällisesti uskova ja elää kristillisen elämän mukaisesti. Hänen tulee tuntea hyvin ortodoksinen teologia ja kirkon perinteet.

• Moraalinen puhtaus: Piispan tulee olla moraalisesti ehdoton ja elää siveellisesti puhdasta elämää. Hänen tulee olla esimerkkinä laumalleen.

• Henkinen kypsyys: Piispalta odotetaan kykyä johtaa seurakuntaa hengellisesti ja antaa viisasta neuvoa. Hänen tulee olla kokenut kristitty ja tuntea ihmisten sielun tarpeet.

• Hallinnolliset taidot: Piispa vastaa hiippakuntansa hallinnollisesta johtamisesta, joten häneltä odotetaan hyviä organisointi- ja johtamistaitoja.

Piispan soveliaisuuden määrittely on monimutkainen kysymys, johon ei ole yhtä yksinkertaista vastausta. Vaikka kanoneissa eli kirkon säännöissä on asetettu tiettyjä kriteereitä, niiden tulkinta ja soveltaminen on historiallisesti vaihdellut ja on edelleenkin kontekstista riippuvainen.

Vaikka yllä mainitut kriteerit ovat yleisesti tunnustettuja, niiden tulkinta on kuitenkin haastavaa. Esimerkiksi "moraalinen puhtaus" voi tarkoittaa eri asioita eri kulttuureissa ja historiallisissa konteksteissa. Myös "henkinen kypsyys" on subjektiivinen käsite, jonka arviointi voi olla vaikeaa.

Monet kanonit ovat peräisin varhaiskirkon ajalta, ja niiden soveltaminen nykyaikaiseen yhteiskuntaan voi olla siksi haastavaa.

Oletettavasti kirkossamme on myös vallalla sääntö, että ehdokkaiden tausta tutkitaan huolellisesti, ja heidän soveltuvuutta piispan tehtävään arvioidaan. En tosin tiedä kuka tuon mahdollisen tutkinnan suorittaa, jos sitten "ihan aikuisen oikeasti" suorittaa kukaan.

Perinteen mukaisesti ''synodi'' – meidän tapauksessamme ''kirkollikokous'' – joka koostuu papistosta ja maalikoista, kokoontuu keskustelemaan ehdokkaista ja päättää, ketkä heistä esitetään piispain kokoukselle ja/tai patriarkalle. Piispuuden laadusta (''apulaispiispa, metropoliitta, arkkipiispa'') riippuen Ekumeeninen patriakka tai tai joku muu taho tekee lopullisen päätöksen piispan valinnasta.

Vaikka vaalit suoritetaan Suomen lain mukaan Suomessa ja valintakin tapahtuu Suomen lain mukaan Suomessa, ortodoksisen perinteen ja kirkollisteen kanonien mukaan ainakin arkkipiispan valinnassa lopullisen päätöksen tekee kuitenkin Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti, jossa normaalitilanteissa järjestetään joko nimellinen tai todellinen ”toinen vaali”, jossa ehdokkaana on Suomessa valittu henkilö ja kenties joku patriarkaatin asettama nimellinen tai todella varteenotettava henkilö ja valinta tapahtuu näiden välillä. Ja sen jälkeen ekumeeninen patriarkka vahvistaa arkkipiispan valinnan sen henkilön kohdalle, joka tuossa toisessa vaalissa voittaa.

Näin tapahtunee nytkin ja asia selvinnee piakkoin. Tuleeko uudeksi arkkipiispaksi joku rajaseutujen, korven mies vai kaskiviljelysten, halmeen poika, sen tietää viime kädessä sitten ekumeeninen patriarkka.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Minä, Konstantinopoli, Moskova ja kirkolliskokouksen eka päivä

Kirkolliskokouksissa on ollut usein mielenkiintoisia vieraita.
Näin myös vuonna 2008.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Suomen autonominen ortodoksinen kirkko on valitsemassa itselleen uutta arkkipiispaa. Autonominen kirkko tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että kirkkomme ei ole ihan täysin itsenäinen eli autokefalinen ortodoksinen kirkko, vaan kuulumme suuremman kirkollisen organisaation, tässä tapauksessa Turkissa sijaitsevan Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen ja ohjaukseen.

Mielenkiintoista on muuten huomata, että käytän tässä yhteydessä taas luontevasti sanoja ”Turkissa siaitsevan”, mitä aiemmin ehkä jossain määrin – olisiko oikeampi sana vierastin – mutta ainakin vältin aktiivisesti käyttämästä. Sanalla Turkki kun ei oikein tuolloin, eikä ehkä enää nykyisinkään, ole geopoliittisesti mitenkään ylevä kaiku. Sanan käytön muutos johtunee siitä, että viime aikoina olemme ortodokseina joutuneet selittämään kotomaassa ja maailmalla, että me emme Suomen ortodoksisena kirkkona ole millään tavalla osa Venäjän eli Moskovan patriarkaattia, johon me ennen 1920-lukua olosuhteiden pakosta silloin jouduimme kuulumaan ollessamme osa tšaarin Venäjän jäännöksiä. Lienen siis ajatellut, että sana Moskova oman kirkkomme yhteydessä kuulostaa kauheammalta kuin Turkki ja siksi tein tuon vaihdoksen sanomisiini ihan julkisuudessakin.

Aiemmin käytin patriarkaatistamme yleensä nimitystä Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti, kertomatta, että Konstantinopoli sijaitsee Istanbulissa, Turkissa. Mutta nykyinen maailman geopoliittinen tilanne on siis pakottanut ottamaan välimatkaa omaan ortodoksiseen historiaamme ja sitä kautta hylkäämään entistä enemmän Moskovan, Venäjän, johon meidät aikanaan varmaan enemmän tai vähemmän pakolla valtiollisen alueen liittämisen yhteydessä kirkkona liitettiin ja jonka sittemmin kuitenkin on luonut omalle suomalaiselle kirkollemme meidän oman kirkollisen taustan ja yhä edelleen nykyisin käytettävän kirkollisen elämäntyylin, jumalanpalvelusten kaavat ja kaikki sen enemmän slaavilaiselta kuin kreikkalaiselta tuntuvat muotonsa.

Toki viime vuosina kirkkoamme on jossain määrin ns. bysantisoitu, siis muutettu slaavilaisesta enemmän kreikkalaisemmaksi. Varsinkin Venäjän aloittaman hirvittävän Ukrainan sodan jälkeen kaikki kirkolliset yhteytemme ovat suuntautuneet muualle kuin Venäjälle, pääasiassa Kreikkaan, Konstantinopoliin ja muihin läinnä kreikkalaisvaikutteisiin ortodoksisiin maihin. Ne suomalaisetkin, joilla on joitain yhteyksiä venäläisiin, ovat joutuneet jopa jonkinlaiseen ”marginaliin” tai heitä ainakin katsotaan hieman alta kulmien.

Kaikki tämä edellä kerrottu näkyy vahvalla tavalla marraskuussa 2024 aloitetussa Suomen ortodoksisen kirkon ylimmän päättävän elimen, kirkolliskokouksen, kulussa. Olen itse seurannut vuosikausia kirkolliskokousta niin sisältäpäin kuin ulkoapäin, olemalla aikanaan kirkolliskokousedustajana ja sittemmin tekemällä erilaisia juttuja, videostriimauksia yms. kirkolliskokouksista. Tunnen siis kirkolliskokouksen työtapoja, menetelmiä ja viime päiviin saakka jossain määrin myös edustajia melko hyvin.

Nykyisin elävät kaikki suomalaiset piispat – siis eläkkeellä olevat tai yhä työskentelevät – ovat minulle melko lailla tuttuja. Jonkun heistä tunnen jo yli neljänkymmenen vuoden takaa ja suhteeni näihin kirkollisiin hierarkkeihin on kirjavan monenlainen: joku heistä on vanha koulukaverini, joku sukulaiseni ja joku jollakin muulla tavalla hyvinkin tuttu. Sitten joku on sellainen, joka ei siedä minua alkuunkaan, eikä halua olla minun kanssa tekemisissä millään lailla.

Vuosia, vuosia sitten istuimme hyvän ystäväni Pogostan Hilikan eli Hilkka Kuuselan kanssa jossain – saattoi olla vaikka Puronniemessä leirinuotiolla – ja keskustelimme kirkkomme papistosta. Silloin totesimme yhdestä suusta sen, että tunnemme näitä kirkkomme pappeja melko hyvin ja se on samalla sekä ilo ja siunaus kuin myös melkoinen riesa. Hekin kun näet ovat ihmisiä osaamiseen ja osaamattomuuksineen, etuineen ja vikoineen, eikä tällaisten asioiden tunteminen ja tietäminen enää tuntunut kovinkaan mukavalta.

Näiden tuntemusten kanssa olen nyt seurannut kirkolliskokouksen 2024 kulkua, joka poikkeaa melkoisesti niistä lukuisista kirkolliskokouksista, joissa itse olen ollut tavalla tai toisella mukana. Kokouksen puheenjohtajistossa istuu kaksi hieman jopa synkkäilmeistä, ulkomaalaista metropolittaa, jotka läsnäolollaan ja hieman jopa olemuksellaan, tuovat mieleen enemmän laumaansa vahtivan kirkollisen ”mafian” edustajan kuin piispan. Tämä tietysti on aivan henkilökohtainen hurtti näkemykseni vailla minkäänlaista todellisuuspohjaa. He ovat siellä varmasti aivan oikeaa tehtävää suorittamassa. Tehtävää, jonka ekumeeninen patriarkka on heille määrännyt.

Ja kun ensimmäisen päivän kirkolliskokouksen kulkua olen seurannut etänä, oletan, että patriarkalla on ollut hyvä syy lähettää edustajansa tarkkailemaan tai vahtimaan tai mikä ilmaus siihen nyt halutaankaan laittaa, kirkolliskokouksen kulkua ja siellä tehtäviä päätöksiä.

Mikä tulee olemaan tämän historiallisen kirkolliskokouksen 2024 tärkein ratkaisu, sitä en lähde vielä ensimmäisen päivän jälkeen edes arvailemaan. Toki minulla on siitä jonkinlainen käsitys, valistunut arvaus, mutta ensimmäisen kokouspäivän jälkeen voisin ehkä sanoa, että aika monen käsitykset heittävät varmaankin ”häränpyllyä” ja menevät uusiin pohdintoihin. Joten lopputulema tulee varmasti olemaan meille kaikille isonkin yllätys.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kuulusteluissa selvinnyttä

Olen vuosina 2023-24 kirjoitellut silloin tällöin blogijutuissani eräästä lukemissani teksteissä kohtaamastani, minulle entuudestaan tuntemattomasta henkilöstä. Kyseessä on Pekka Matsi, joka tunnettiin sittemmin papillisella nimellään pappismunkki Johannes.

Pappismunkki Johannes (Pekka Matsi)
(Kuva Tuula Iljinin albumista)

Alkuun pelkästään kiinnostuin nimestä, joka oli sama kuin eräällä tuntemallani, vielä elossa olevalla pappismunkilla. Kun sitten varsin pian selvisi, että kyseessä on aivan eri henkilö, kiinnostuin aiheesta. Kuka olikaan tämä pappismunkki Johannes?

Alkuun kohtasin monia ongelmia. Melko moni tiesi hänet, mutta ei sitten tietänyt kuitenkaan oikeastaan nimeä tai jotain pikku yksityiskohtaa enempää. Tämä selvästi lisäsi mielenkiintoani aiheeseen ja niinpä paneudun siihen – kuten sanotaan – kaikella tarmollani.

Nimen takaa paljastui sittemmin mielenkiintoinen, jossain määrin myös ristiriitainen hahmo. Mielestäni kenties ristiriitainen suhteessaan elämäänsä ja ympäristöönsä, jossain määrin oletettavasti levoton hahmo. Tuota hänen tarinaansa on osittain kerrottu aiemmissa kirjoittamissani aihetta "sivuavissa" kuudessa blogijutussa. Toki tyylilleni uskollisena hieman muillakin asioilla maustettuina.

Jotain jäi kuitenkin kertomatta ja jotain jäi tutkimatta. Asiantilaan vaikutti runsasluminen viime talvi, joka osittain – jos ei nyt ihan kokonaan tuhonnut – niin ainakin vaikeutti osan tutkimusmateriaalin saamista. Kaikki tiedossa oleva materiaali ei ole vieläkään löytynyt ja on siten mahdollista, että tämäkään blogijuttu ole sitten se viimeinen tässä "saagassa", vaan se saa mahdollisesti vielä yhden tai useamman jatko-osan. Ennen julkaisemattomia kuvia ainakin löytyy vielä lisää. Laitan jonkun tänne maistiaisiksi.

Tällä hetkellä selvittämättä on vielä, missä pappismunkki Johannes loppujen lopuksi kuoli ja mihin hänet on haudattu. Joitain ”varmaksi todettuja” arveluja asiasta toki on, mutta selvittäessäni Johanneksen elämän levottomia vaiheita, olen itse asettanut nuo tiedot vielä lokeroon: epävarmoja / varmistamattomia tietoja / kenties huhuja.

Toki on tietysti täysin mahdollista, että itsekin tuossa tekstissäni olen noita samoja epävarmoja, varmistamattomia tietoja ja jopa huhuja jakanut. Mutta yritin kyllä tosissaan selvittää asioiden alkuperää ja pyrin siihen, ettei tekstissä ainakaan tietoisesti olisi huhuja.

Nuo aikaisemmat hajallaan, eri paikoissa ja eri aikoina kirjoittamani kuusi blogikirjoitusta löytyvät oheisesta alla olevasta listasta aikajärjestyksessä linkkeinä. Osa kaksi on muista poiketen eräänlainen alkuun sattunut mielenhäiriö-välitilinpäätös, kun asiassa alkoi olla monenlaisia tietoja ja etenkin hurjia huhuja.

Ja kuten minulle niin tavallista, en ole suinkaan kaikissa jutuissani aina pysynyt pelkästään Johanneksen elämässä, vaan mukaan on tullut – kas kummaa – muutakin.

I Neroja vai konnia
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/neroja-vai-konnia.html
II Muistini mukaan …
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/muistini-mukaan.html
III Kiertolaismunkki Suomesta
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/kiertolaismunkki-suomesta.html
IV Seminaarista luostarien kautta armeijaan
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/seminaarista-luostarien-kautta-armeijaan.html
V ”Villin munkin” yllättäviä peliliikkeitä
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/villin-munkin-yllattavia-peliliikkeita.html
VI Vankileiriltä Ranskaan papiksi
https://pyykkonen.blogspot.com/2024/01/vankileirilta-ranskaan-papiksi.html
VII Kuulusteluissa selvinnyttä
Luet sitä juuri nyt.
---

Koska edellisestä blogijutustani on jo aikaa, enkä välttämättä halua pakottaa kaikkia lukemaan noita juttuja uudestaan – vaikka ne kovin mielenkiintoisia ovatkin – niin kertaan tässä hieman Johanneksen elämää tiiviissä muodossa niiltä osin, kun se on mm. Suojelupoliisin arkistoissa oleviin raportteihin kirjattu. Tosin tästä seitsemännestä osiosta löytynee myös jotain ns. uuttakin tietoa. Tämä arkistolähde sisältyy alkuaan TT Juha Riikosen väitöskirjatutkimukseen, mistä olen sen ystävällisesti saanut häneltä käyttööni.
---
Suojelipoliisin papereista selviää, että pappismunkki Johannes Matsi maalliselta nimeltään Pekka tai Pietari / (kirkonkirjoissa) Petr Matsi oli kotoisin Salmista. Hän kuului suureen perheeeseen, hänellä oli neljä veljeä ja neljä sisarta. 1920-luvulla hän meni noviisiksi Laatokan Valamon luostariin, jossa oli sotaväkiaikaan asti 1922. Hän opiskeli 1920-luvulla jonkin aikaa myös Sortavalaan ortodoksisessa pappisseminaarissa, mutta joistain syystä johtuen joutui eroamaan kesken opiskelujen. Seminaarin jälkeen hän meni sitten Konevitsan ja Valamon luostareihin, joista kuitenkin lähti 1928 Viroon Petserin luostariin. 1930 hän siirtyi Petseristä piispa Johannes (Joann) Bulinin kanssa silloiseen Jugoslaviaan Prizren kaupungin lähettyvillä sijainneeseen Visokija Decanen luostariin. Siellä hänet vihittiin ns. puolimunkiksi nimellä Johannes. Tästä luostarista hän siirtyi sitten vielä Gomeakin luostariin, jossa hiippakunnan piispa Benjamin vihki hänet ensin munkkidiakoniksi ja kolmen kuukauden kuluttua kesäkuun alussa 1937 pappismunkiksi.

Virolainen piispa Joann Bulin 1930
(Kuva: Aamun Koitto / Ortodoksi.net)

Samoihin aikoihin hän tarinoiden mukaan ilman lupaa poistui luostaristaan ja palasi Suomeen ja oli Konevitsassa Talvisodan syttymiseen saakka. Talvisodassa hän toimi lääkintäaliupseerina Taipaleenjoensuussa 1. tykistöpatterissa Järisevässä. Välirauhan aikana toimi evakossa olleessa Konevitsan luostarissa Keiteleellä ja sitten Jatkosodassa hänet määrättiin ratsuväkiosastoon. Jatkosodan aikana 1941 hänet nimettiin Äänesniemen alueen sotilaspapiksi. 1944 hänet komennettiin Joensuuhun ja sieltä määrättiin Seinäjoelle sotavankileiri 8:n papiksi, jossa toimi sodan loppuun saakka, kun sotavankeja oli luovutettu LVK:lle (Liittoutuneiden valvontakomissio Suomessa) syksyllä 1944.

Siviiliin päästyään pappismunkki Johannes meni ensin Konevitsan luostariin sitten Valamon luostariin, mutta ei jäänyt kumpaankaan henkilökohtaisten eripuraisuuksien vuoksi.

Leningradin metropoliitta Grigori (Tshukov)
(Kuva: Juha Riikosen väitöskirjasta)

Venäjän kirkon metropoliitta Grigorin käydessä Suomessa 1945 pappismunkki Johannes oli tiedustellut häneltä, ovatko Neuvostoliiton luostarit kunnossa, ja saanut tähän myöntävän vastauksen. Myöhemmin metropoliitan järjestämässä hyvästijättötilaisuudessa Neuvostoliiton lähetystössä metropoliitta oli vetänyt Johanneksen vähän syrjään silloisen Neuvostoliiton Suomen lähitellään ministeri Orlovin luo ja sanonut tälle, että koettakaa auttaa tällaisia, jos he tarvitsevat apua. Tähän ministeri oli sanonut tekevänsä kaiken voitavansa. Pm. Johannes ei ollut kuitenkaan tämän jälkeen kääntynyt ministerin puoleen. Myöhemmin hän sanoi kuulleensa, että kirkollishallituksen sihteeri oli mustamaalannut häntä Neuvostoliiton lähetystössä ja että tämän jälkeen häntä oli pidetty siellä amerikkalaisten palkkaamaan vakoilijana.

Neuvostoliiton lähettiläs Pavel Dmitrijevitš Orlov saapuu Helsinkiin 21.4.1941.
(Kuva: Hugo Sundström / Museovirasto)

Kesäkuun alussa 1946 pappismunkki Johannes päätti lähteä salateitse Neuvostoliittoon, koska viisumin saannista ei ollut mitään toivoa. Johannes haki Haminan kirkkoherra Tsvetkovin avustuksella luvan rajapitäjissä liikkumista varten. Rajalle hän meni linja-autossa ja yöpyi siellä eräässä maatalossa. Aamulla lähti seuraamaan jokivartta pitkin kohti rajaa. Joen hän ylitti veneellä ja ylipäästyään keskusteli venäläisten rajavartioiden kanssa venäjän kielellä. Tämä tapahtui hänen itsensä Suojelupoliisille kertoman mukaan 9.6.1946 aamulla kello 8.

Rajan yli päästyään kesäkuussa 1946 hän oli pyytänyt Neuvostoliiton puolella päästyään paikalle tulleilta everstiluutnattilta ja majurilta pääsyä metropoliitta Grigorin puheille. Hän aikoi pyytää pääsyä Petserin luostariin. Petserin sijaan hänet vietiin ensin erääseen vanhaan suomalaiseen kylään ja sieltä Viipurin kautta Leningradiin. Leningarissa hänet suljettiin yksityiseen selliin Krestyn vankilassa, missä hänetä otettiin samalla pois hopeiset ristit ja rukousnauha. Paperit hänelle sen sijaan jätettiin itselleen. Kuulustelujen jälkeen hänet siirrettiin Spalernajaan.

Johannesta kuulusteltiin päivin ja öin kolmen kuukauden ajan ja häntä epäiltiin vakoojaksi, joka toimi venäläisten pappien kanssa yhteistyössä USA:n ja Englannin hyväksi. Johannes ei keromansa mukaan tunnustanut vakoilevansa. Syyskuussa siirrettiin Petroskoihin eristyskoppiin, jossa alkoi nähdä näkyjä. Järjestettiin jonkinlainen oikeudenkäynti, jonka jälkeen joulukuussa vietiin junalla pohjoiseen 50 km päähän Petroskoista Suurlahden kylään, jossa luettiin tuomio ja vietiin Petroskoin vankilaan.

Neuvostoliitossa hänet tuomittiin siis vakoilusta 15 vuodeksi työ- ja parannusleirille.

Neuvostoliitossa pappismunkki Johannes oli kesäkuusta 1946 syyskuun alkuun entisessä Shpalernajan vankilassa Leningradissa, josta siirrettiin sitten Petroskoissa olevaan MVD:n (Neuvostoliiton sisäministeriön) vankilaan, missä oli huhtikuun alkuun 1947.

Vankilakierre jatkui sitten Vorkutaan (1947-50), Petroskoihin (1950), Leningradin lääninsairaalaan (1951), uudestaan Vorkutaan (1951-55) ja Intaan sekä Aapsiin (1955) ja sieltä Potman vapautusleirille (1955), mitsä sitten aikanaan kotiutettiin Suomen 8.8.1955.

Vorkutan leirin pidätysselli 1945
(Kuva: Venäjän valtioarkisto)

Loppukesästä 1947 ollessaan Vorkutan vankilassa Johannes suunnitteli pakoa leiriltä leirin laboratoriossa palvellen naisen kanssa. Kun karkaamisyritys oli paljastunut, ja kun leirin viranomaiset olivat löytäneet tähän tarkoitukseen hankittuja esineitä, häntä oli lyöty rautaketjulla selkään niin, että kävelystä oli tullut hankalaa.

Tämän tapahtuman jälkeen hänet siirrettiin ns. kuolemanleirille 40 km:n päähän työskentelemään kalkkikaivoksessa. Työ siellä oli äärettömän kovaa ja ruoka huonoa. Johannes onnistui kuitenkin pääsemään leirin naisvirkailija avustuksella muonavarastoon jakelijaksi, koska nainen oli hädissään pyytänyt pappia lukemaan esirukouksen tämän murhatun miehen puolesta, jonka jälkeen nainen oli kaikin tavoin auttanut Johannesta.

Pappismunkki Johannes pääsi pois tältä leiriltä tammikuussa 1948. Hän kertoi Suojelupoliisin kuulustelijalle, että koko kuolemanleiri oli myöhemmin hävitetty siellä tapahtuneiden julmuuksien vuoksi ja koko leirin johto oli ammuttu.

1949 Johannesta oli erään leirin poliittisen komissaarin toimesta yritetty saada saada toimimaan provokaattorina ja ilmiantajana, mutta Johannes ei siihen kuitenkaan suostunut. Näissä kuulusteluissa ja suostutteluissa Johannesta oli mm. pyydetty kirjoittamaan eräille useiden meidän hyvin tuntemille aktiivisille Suomessa toimiville ortodoksiselle papeille ja kirkossa muuten toimiville henkilöille, että Johannes on Neuvostoliitossa vapaa ja voi hyvin. Tähänkään Johannes ei kertomansa mukaan suostunut.

Jossakin vaiheessa Johannes oli viety ukrainalaisen jumaluusoppineen Afksentij Boitshukin kanssa eristettyyn koppiin, jossa heistä oli yritetty saada toisten vankien keskuuteen urkkijia. Kolme ja puoli kuukautta kestäneiden turhien suostutteluyritysten jälkeen heidät oli päästetty takaisin muiden vankien joukkoon.

Johannes kertoi, että leirillä pidettiin salaisia jumalanpalveluksia, joihin otti osaa paljon vankeja. Neuvostoliitossa oli hänen mukaansa voimakas kirkollinen maanalainen liike, joka kohdistui silloisia kirkon esimiehiä vastaan, koska hänen mukaansa näitä pidettiin MVD:n apulaisina.

Kuulusteluja jatkettiin useita kertoja mm. Petroskoissa, jonne hän oli tullut joulukuussa 1950 ja samalla hän toistuvasti kertoi kuulustelijoille omaan tarinaansa rajan ylittämisestä niin, että se tapahtui hänen mukaansa, kun venäläiset rajavartijat olivat pyytäneet häntä tulemaan rajan yli.

Pappismunkki Johannes vapautui vankeudesta armahduksella 4.8.1955. Hänet palautettiin Suomeen 8.8 ja hän joutui Suojeluspoliisin kuulusteluihin 10.8.1955.

Kun pappismunkki Johanneksella kysyttiin, oliko hänen Neuvostoliittoon menolla mitään tekemistä ennen loikkaamista sodan aikana hänen luonaan Suomessa asuneella ja sittemmin Neuvostoliittoon luovutetulla itäkarjalaisella opettajatarella, kuulusteltava ilmoitti, ettei hänellä ollut minkäänlaista aikomusta mennä tapaamaan tätä naishenkilöä nimeltään Taisia Ivanovna Safanova. Pappismunkki Johannes kertoi, että Safanovan veli ja tämän koko perhe olivat olleet hänen ystäviään Itä-Karjalassa koko sodan ajan, ja hän oli asunut heidän talossaan Äänisniemessä. Safanovan veli, eläinlääkäri Nikolai Ivanovitsh Safanoff, joka oli ollut perheineen Suomessa sodan jälkeen, mutta joutunut palaamaan Neuvostoliittoon, oli tuomittu kuulusteltavan kanssa samaan aikaan Suurlahden kylässä 1946 kymmeneksi vuodeksi Arkangelin työleirillä syystä, että oli pitänyt pappismunkki Johannesta asunnossaan sota-aikana. Taisia Safanovan pappismunkki Johannes oli tavannut vain kerran vuonna 1946 MVD:n vankilassa Petroskoissa.

Suomeen palattuaan hän melko pian riitautui Suomen ortodoksisen kirkon piispojen kanssa, koska he eivät pappismunkki Johanneksen mielestä olleet järjestäneet äänelleen mitään paikkaa, jossa toimia pappina. Tästä syystä hän omien sanojensa mukaan päätti turvautua Venäjän ortodoksisen kirkon apuun ja hakea sieltä paikkaa itselleen. Ajatuksena oli yhä päästä takaisin Petserin luostariin.

Suojelupoliisin asiakirjojen mukaan oltuaan Suomessa noin kolme kuukautta pappismunkki Johannes matkusti Ranskaan, missä hän toimii sittemmin venäläisen emigranttiseurakunnan pappina. Tämän paikan saannista suojelupoliisin papereihin oli kirjattu, että Johannes oli kertonut tavanneensa Neuvostoliitossa Vorkutan vankileirillä erään roomalaiskatolilaisen kardinaalin, joka oli kehottanut häntä Suomeen päästyään tuomaan terveisiä Helsingissä olevalle roomalais-katolilaiselle papille. Johannes oli kertonut tuoneensa terveiset, ja tämä henkilö oli hommannut hänelle paikan Ranskassa.

Suojelupoliisin asiakirjoissa on myös kuulustelukertomuksia muilta henkilöiltä kuin Johannekselta ja niistä selviää että pappismunkki Johannes olisi sittenkin heidän mukaansa mennyt Neuvostoliittoon hakemaan naisystäväänsä Taisiaa.

---

Se, mitä Johanneksen Ranskaan menon jälkeen siellä tapahtui, onkin sitten aivan eri tarinaa, josta ei ole mitään yhtä selviä asiakirjoja, kuin aivan sitä edeltävästä ajasta. Tuota aikaa on jonkin verran käsitelty aiemmissa blogikirjoituksissa, mutta paljon on vielä hämärän peitossa. Katsotaan nyt, selviääkö siitä jotain vielä myöhemmin.

Myöhemmin mahdollisesti työstän vielä tämän alkuepilogin jo kuinkahan monennen B-osan, tarvittaessa vaikka kuvaosan, joka koostuu eri henkilöiltä saamistani pappismunkki Johannesta esittävistä, muissa blogikirjoituksissani vielä julkaisemattomista valokuvista.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com