26.4.15

Taantumia vanhuuden kynnyksellä

Vanhuuden ja raihnaisuuen koputellessa ovella, hetkellisten taantumien vyöryessä päälle, silloin tällöin palautuu samalla mieleen erilaisia muistikuva nuoruudesta, jostain viidenkymmenen vuoden päästä. Tässä yksi.

Asuin silloin - siis 60-luvun alkupuolella - Joensuussa tai oikeammin minä ja perheeni asuimme maaseudulla, Tuupovaarassa reilun 50 km päässä Joensuusta, mutta minä ja vanhempi veljeni kävimme koulua Joensuussa ja asuimme kouluaikaina siellä. Siihen aikaan ei ollut hyviä ja toimivia julkisen liikenteen yhteyksiä ja maantiet olivat huonoja, koulumatkoista olisi tullut kohtuuttoman kovia nuorille pojille.

Oikeastaan me kyllä kokeilimme myös sitä kotoa käsin koulunkäyntiä. Lähdimme vanhemman veljeni kanssa ajamaan mopolla kahdestaan Tuupovaarasta joskus aamulla ani varhain, olisiko ollut joskus viiden kuuden maissa. Ajoimme mopolla säällä kuin säällä - veljeni ajoi, minä kyydissä, kummallakaan ei siihen aikaan ollut kypäriä - ensin Tuupovaaran kirkonkylältä Tuupovaaran juna-asemalle, noin 5 km. Odotimme sitten Joensuusta tulevaa "lättähattua", joka kääntyi takaisin Tuupovaaran asemalla ja tuolla junalla ajelimme sitten rauhallisesti Joensuun asemalla, missä olimme noin seitsemän kahdeksan aikoihin. Koulu alkoi noin klo kahdeksan, joten yleensä mentiin juosten kouluun sellainen reilun kilometrin loppumatka.

Koulua - muuten maineikasta poikakoulua, Joensuun lyseota - kesti sitten jonnekin iltapäivälle kahteen kolmeen, jonka jälkeen odottelua, että juna lähtisi taas Tuupovaaraan. Asemalle sitten joskus viiden maissa ja perillä kotona Tuupovaarassa oltiin joskus kuuden seitsemän aikoihin illalla. Koulupäivän pituus oli siis noin 14 tuntia. Kotiläksyjä tuli tehtyä usein junassa, kotona niitä ei enää oikein jaksanut tehdä. Eväät oli saatu kotoa ja niitä nautittiin sitten junassa tai kaupungin kauppahallissa, missä milloinkin. Yhden lämpimän ruuan saimme koululla päivällä, kun sen itse ostimme ja maksoimme.

Ei kestänyt kauaa, kun väsyimme tuohon reissaamiseen totaalisesti - niin me kuin vanhempamme. Ja silloin isä meni kaupunkiin ja hankki meille kortteerin - kuten silloin sanottiin - majapaikan jostain perheestä, alivuokralaisasunnon. Ei silloin tunnettu käsitettä soluasunto - heh, heh.

Palaanpa sitten näiltä sivupoluilta tuohon alussa mainitsemaani muistikuvaan. Heräsin erään kerran päiväunilta Joensuun Kanervalassa mentyäni heti koulun jälkeen pieneksi aikaa nukkumaan, kello näytti herätessä olevan noin viisi. Jostain syystä asuin silloin yksin, olin silloin noin 12 - 13-vuotias. Asuin yksin, koska veljeni ei enää ollut siihen aikaan lyseossa. Niihin aikoihin sain kortteerissa ruuan viiden maissa illalla, joten odottelin kutsua syömään. Kutsua ei vain ruvennut tulemaan ja menin katsemaan, joko ruoka kohta valmistuisi. Ketään ei näkynyt. Kummastelin, minne he olivat lähteneet koko perhe - ruoka-aikaan - ja unohtaneet minut ja ruokailuni.

Kesti jonkin aikaa, ennen kuin viimein tajusin, että kello olikin viisi aamulla, eikä illalla kuten kuvittelin. Olinkin siis nukkunut suunnilleen kellon ympäri ja aikakäsite heitti hieman "häränpyllyä". Olo oli sanoisinko hieman hämmentävä ja kesti jälleen tovin, ennen kuin siitä taas normaaliaikaan pääsin takaisin.

Suunnilleen viisikymmentä vuotta myöhemmin - itse asiassa tuossa melko äsken - koin jälleen saman tunteen. Heräsin ja katsoin puhelimen kelloa. Se näytti 6:50. Ihmettelin alkuun, miksi puhelimen kello on mennyt taas sekaisin ja näyttää ajan amerikkalaiseen tyyliin, eikä meille tutummassa muodossa 18:50. Suljin virran, tarkistin asetukset, käynnistin uudestaan ja yhä kello vain näytti samalla tavalla. Katselin muita kelloja - lähinnä seinällä ja pöydällä olevia viisarikelloja. Ne näyttivät samaa aikaa. Mikä tuossa puhelimessa oikein on?

Avasin television katsoakseni sieltä, mitä aikaa sen kello näyttää. Laitoin kolmoskanavan päälle, koska sieltä tulisi pian iltaseitsemän uutiset. Ei tullut, siellä oli aamu-TV ja siitä alkoi mietintä: siis on aamu, milloin kävinkään nukkumaan, mihin aikaan, jne. jne. Pohdiskelujen jälkeen voin vahvistaa itselleni, että aamu se nyt on, seuraava päivä kaiken lisäksi. Eilen oli keskiviikko, nyt jo torstai. Piti ihan istahtaa ja miettiä, mitä tässä nyt oikein tapahtuikaan.

Tietysti ensimmäinen tunne oli: nytkö se sitten alkaa. Siis se vanhuus, muistin häviäminen, dementoituminen. Saattaahan sekin alkaa, mutta joka tapauksessa se tunne, jonka silloin koin, oli varmaan aika lähellä niiden todella vanhempien ihmisten tunteita, joilla ihan oikeasti on muisti jo mennyt. Tunnettani voisi kai luonnehtia ensihämmennyksen jälkeen tulleeksi kauhuksi, kun mikään ympärillä havannoitava rationaalinen asia ei oikein natsannut mielessäni kuvitellun kanssa. Kaikki tuntui olevan ihan päälaellaan. Silloin tuli kyllä ajateltua myös: tätäkö se on kohta, sitten kun olen todella vanhempi.

Hannu Pyykkönen

nettihoukka@gmail.com

20.4.15

Oikeaoppista vai ortodoksista viestintää

Tehokas viestintä ortodoksisessa kirkossa on melko uusi - ja näköjään liian monelle myös outo - asia. Kirkko on kautta aikojen ollut melko konservatiivinen kaikissa toimissaan lähinnä varmaankin oman uskonoppinsa, uskon puhtauden, vuoksi. Kirkko on varjellut oppiaan ulkopuolisilta turmelevilta vaikutteilta kaikin mahdollisin tavoin. Tai ainakin ortodoksinen kirkko on näin tehnyt. Myös Suomessa. Välillä sitä on siksi syytetty paikalleen jähmettymisestä. Onko näin - se on oma juttunsa - mutta tämän ohessa kaikki muukin toiminta vaikuttaa toisinaan jähmettyneeltä.

Minun mielestäni Kirkko ei ole kuitenkaan paikalleen jähmettynyt, vaikka joku tai oikeastaan aika moni muu asia kirkon piirissä saattaa sitä ollakin ja siltä vahvasti tuntuakin. En nyt ala miettimään sen tarkemmin, mitkä kaikki ovatkaan jähmettyneet, otan esille vain yhden: viestinnän ja tiedottamisen. Se on nyt - ainakin juuri tätä kirjoittaessani - jähmettynyt, vaikka kesä on tulossa, se taitaa vielä olla umpijäässä. Sanoisin omana näkemyksenäni, että näin huonossa hapessa se ei olekaan ollut pitkiin aikoihin.

Sinä aikana, kun itse olen ollut aktiivisesti mukana ortodoksisen kirkon toimissa ja toiminnassa, en muista, että kirkolla olisi ollut "ihan oikeasti" asiansa osaavaa ammattitoimittajaa palveluksessaan. Hämärä muistikuva on, että muutama vuosi sitten olisi ollut yksi, mutta hänkään ei juuri tehnyt itse juttuja, vaan odotti, että joku muu ne hänelle lähetti ja teki sitten, siis lähinnä kai editoi. Kysyttyään tosin ensin joltakin ylemmältä, saako näin tehdä. Siis saako kirjoittaa, saako tiedottaa!

Palveluksessa on kyllä ollut kirkollisen koulutuksen saaneita henkilöitä, jotka ovat kokeneet olevansa ammattilaisia - toimittajinakin. Heidän jalanjäljistään on sitten kirkon tiedottamiseen jäänyt jotain, joka ei kyllä ole minun mielestäni niin kovin ammattimaista eikä oikein ylentävääkään. Yksi sellainen on vaikkapa salailu, toinen itsekkyys, itsekäs ja muita tiedotuksen kohteita, asiakkaita huomioimaton tiedottaminen. Muitakin varmaan on, mutta jätetään ne ajan puutteen vuoksi tuonnemmaksi. Kirkko on siis ollut mielestäni viestinnän suhteen kaikkea muuta kuin sellainen, mikä sen pitäisi kaikkien omien ja hienojen strategioittensa mukaan olla: avoin ja ajankohtainen, tarvittaessa nopeakin.

Kirkon nykyinen tiedottaminen ei ainakaan toimi tällä hetkellä sillä tavalla, kuin mitä minä ortodoksisena kuluttajana ja kirkon jäsenenä siltä odotan. Osa viestinnästä tulee myöhässä, jopa sen jälkeen, kun se on ensin jo monessa muussa - joskus jopa vain luterilaisessa - tiedotusvälineissä kaluttu loppuun. Osa tulee niin viime tipassa, ettei ketään muuta enää aihe kiinnosta, koska sitä on pihdattu "vain omaan käyttöön" ja vapauduttuaan muille, se on jo jäähtynyt juttu, eikä suuresti kiinnosta enää ketään.

Itse en todellakaan ole mikään tiedottamisen tai viestinnän ammattilainen, mutta viestinnän suurkuluttajana ja käyttäjänä olen kyllä sitä mitä suurimmassa määrin. Olen jollakin tavalla häärännyt viestinnän ja tiedottamisenkin saralla harrastepohjalta useita vuosia ja hieman jopa saanut koulutustakin "alalle" toimiessani aikanaan eräiden järjestöjen tiedotustehtävissä vuosikausia. Hääräämiseni noillakin sivuilla on aiheuttanut reaktioita jopa siinä määrin paljon, että se on näköjään alkanut ärsyttää joitain, jotka - ainakin itse  - ajattelevat olevansa alan ammattilaisia. Kaiketi juuri näiden syiden vuoksi ja niiden takia nytkin voin lausua näitäkin sanoja suulla suuremmalla ja kaikella sillä saavuttamallani "ammattitaidottomuudella". Meille tuolla "harrastesivulla" - tai ainakaan minulle itselleni - kun ei ole niin nöpönuukaa onko oma harrastepohjainen tiedottaminen ammattimaisesti oikeaoppista, kunhan se on aidosti ortodoksista.

Minusta tuntuu kuitenkin, että toimiakseen tuollaisen virallisen organisaation viestinnän / tiedottamisen - kuten kirkon tiedotuksen - pitäisi tehdä itse juttuja medialle ja jakaa niitä vain median käyttöön teksteinä ja kuvina. Nyt homma pelaa niin, että ensin se julkaistaan omassa mediassa (nettisivuilla) ja sitten tehkööt muut sille, mitä lystäävät. Useimmat eivät lystää enää vanhaa juttua.

Itsekin, kun kerran kyselin - tai olisiko ollut pari kertaa - lehdistötiedotteita tuohon avustamaani harrastuspohjaiseen - siis ei ammattimaiseen - mutta ortodoksisesti kantaaottavaan mediaan, joka kattaa kaikesta huolimatta melko suuren joukon niin kotimaisia kuin ulkomaisia ortodoksisia tahoja ja ihmisiä, vastaus oli tyly: katso sivuiltamme. En ole kysellyt sen jälkeen ja siksi olenkin etsinyt uutisaiheet itse ja niitä on sitten virallinen kirkon viestintäkin voinut käyttää.

Tiedän myös toisen samalta pohjalta toteutetun, mutta tosin hieman ammattimaisemmin ottein toteutetun ortodoksisen median, joka on joutunut samanlaisen kohtelun, voisi jopa sanoa diskriminaation, kohteeksi. En kyllä ihan aikuisen oikeasti ymmärrä, miksi. Jos jotenkin harhaisena yrittäisin etsiä ja hakea syitä, ensimmäisinä mieleen tulee kateus siitä, että joku muu tekee asiat paremmin kuin joku toinen tai sitten kyseessä on niin totaalinen osaamattomuus, että - huh, huh! Tai sitten molemmat. Mutta kuten sanoin, en tiedä, arvailen vain.

Minä olen tietysti tällaisena löyhäleukaisena harrastelijana hieman heikoilla jäillä arvostellessani kirkon tiedotusta ja sen ammattimaisuutta. Mutta sanonpahan oman mielipiteeni, kun kerran sitä tiedotusta minunkin on tarkoitus silloin tällöin hyödyntää ja käyttää. Mutta valitettavan vähiin se on sitten kuitenkin jäänyt. Pitänee kaiketi sanoa - jotain koiraleukaa lainaten ja yhä edelleen asioista oikein tietämättömänä - että jonkun sinapinsiemenkerhon kerholehden toimittaminen ei riitä nykyaikaisesta kirkon tiedottamisesta vastaavalle. Olisi enemmän kuin toivottavaa, että siinä olisi ammattilainen, joka hallitsee ja osaa myös sähköisen median vaatimukset. Jos ei henkilökohtaisesti pidä sosiaalisesta mediasta, Facebookista ja blogimaailmasta ja silti toimii jonkun julkisen organisaation tiedotuksessa, on nykyaikana väärällä alalla.

Tämä kriisiytyminen on nyt viime aikoina näkynyt monella tapaa kirkon keikkuessa median sivuilla harva se viikko jos jonkinlaisista epämiellyttävistä asioista ja kiistoista johtuen. Silloin tarvittaisiin nopeaa ja täsmällistä viestintää ja ehdottomasti oikeaa tietoa, jonka eteenpäin kertominen myös pohjautuu vankkaan ammattitaitoon. Onneksi arkkipiispa reagoi tässä taannoin yhteen asiaan nopeasti ja jämäkästi ja näin hieman paikkasi tiedottamisen puutteita. Missähän oltaisiin, jos tuokin asia olisi jäänyt tiedottajien harteille?

Ihmiset ovat surkutelleet ja valitelleet, että nykyään
kirkosta välittyvä kuva on kovin negatiivinen. Uutisia ongelmista, riidoista, väärinkäytöksistä ja monenlaisista muista kirkon ydintoimintaan kuulmattomista asioista leviää valtamediassa. Tuollaiset uutiset ja asiat myyvät. Jos kirjoitat vaikka papin ryyppäämisestä tai piispan seksiseikkailuista - vai oliko se nyt toisinpäin - lukijamäärät ovat taatut ja veitsen terällä taiteilevan maallisen median talous kohenee näinä huonoina aikoina. Mutta jos kirjoitat uuden seurakunnan kirkkorakennuksen rakentamisesta tai vaikka seurakunnan jäsenmäärän kasvusta, lukijamäärät ovat pienemmät.

Siksi kirkon oman tiedotuksen tulisi paikata tätäkin vajetta. Sen tulee tehdä myönteisiä uutisia kirkon piiristä. Ei vain virallisia pönötyskuvia ja uutisia, vaan hyviä uutisia oikeasta elämästä. Ja nimenomaan suomalaisten ortodoksien elämästä ja suomalaisuudesta käsin. Ei meitä niin kovin suuresti kiinnosta, miten vaikkapa Ranskan ortodoksit elävät. Mukava heistäkin joskus on kuulla, mutta kertokoot muut mediat heistä enemmän, ei ehkä niinkään kirkon oma tiedotus, ellei nyt asia ole jotenkin maailmalaajuisesti ja yleisortodoksisesti tärkeä.

Minun mielestäni tällaista tehokasta viestintää ei tapahdu, ellei homma ole tiedotuksesta vastaavilla hallussa. Siihen ei tarvita teologeja tai kirkkomuusikkoja vaan journalisteja, asiansa osaavia tiedotusalan ammattilaisia. Teologiaa oppii journalistikin, mutta toisin päin näyttää joskus olevan ongelmia.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmaial.com

14.4.15

Ortodoksisuus kultapapereissa

Voi meitä nykyihmisiä, jotka elämme usein stressaavassa ja turhan kiireisessä maailmassa. Se on meidän enempi vähempi tavallisten tallaajien ohessa täynnä uraputkessa olevia kiitäjiä, ahneita mammonan haalijia ja siinä kaiken kaaoksen seassa meillä sitten ovat vielä omat köyhämme, joista kukaan ei pidä huolta. Välillä ihan sananmukaisesti "ahistaa". Niin minua - kuin uskon - joitakin muitakin. Silloin usein ihan oman mielenterveyden vuoksi käärimme ikäviä tai arkisia asioita kultapapereihin ja uskottelemme itsellemme, että asia muuttuu toisenlaiseksi kun se on uudessa kiiltävässä kääreessä.

Noilla kultapaperiin käärittävillä asioilla ei aina välttämättä ole mitään yhteistä nimittäjää yleisemmällä tasolla, mutta usein ne ovat sellaisia, jotka muuten olisivat ja näyttäisivät melko arkisilta, tavallisilta tai jopa tylsiltä.

Joskus tosin koristelemme sellaisiakin asioita, joita ei oikein pitäisi koristella. Sellaiset asiat liittyvät usein omiin uskomuksiin ja arvomaailmaan. Vaikkapa omaan käsitykseen uskosta.

Ortodoksinen usko - niin meille on opetettu - perustuu suoraan alkukirkon aikoihin helluntaina perustettuun Kristuksen kirkkoon. Oma kirkkomme edustaa tapahtumasarjassa katkeamatonta ketjua, joka ulottuu kätten päälle laittamisen kautta apostoleista piispoihimme ja pappeihimme, ajanlaskumme alkuvuosilta tähän päivään. Sitä nimitetään apostoliseksi jatkumoksi eli suksessioksi.

Se ei siis ole ollenkaan moderni idea, vaan todella perinteinen, pari tuhatta vuotta vanha asia. Aate ja toimintatapa, elämänmuoto, jossa on paljon vanhoja tapoja ja sääntöjä. Se on yksi kirkkomme rikkauksista ja kivijaloista, mutta valitettavasti myös monelle asiaa tuntemattomalle - joskus jopa ihan ulkopuolisille - oivallinen kohde yrittää koristella sitä - kuten toisessa valtakirkossa sanottaisiin - oman näköisekseen, ihmisen kokoiseksi. Miksi kaikki muka eivät saa mennä ortodoksisessa kirkossa ehtoolliselle! Siinä on noin sanoessaan ihmiseltä jo melkolailla arvot menneet sekaisin ja menettäneet sisältönsä.

Usko on minun oman käsitykseni mukaan varsin monisäikeinen asia. Se tähtää hyvään - ihmisen pelastumiseen - mutta välineet ja keinot siihen pääsemiseen eivät mielestäni ole aina niin helppoja. Pyrkiminen - pääsemisestä nyt puhumattakaan - vaatii välillä suuria inhimillisiä ponnisteluja, uhrauksia ja joskus jopa kipua ja vaivaa, joku sanoisi, että myös asketismia, kilvoittelua ja joskus myös kieltäytymistä. Oikeiden valintojen tekemistä. Mutta se on myös palkitsevaa, kun sen oikein ymmärtää.

Nykyihmiselle tuollainen ei oikein sovi. Meidän nykyisestä "pullamössösukupolvesta" on melkoisen suuri osa ihmisistä kasvatettu melko uusavuttomiksi. Sen näkee jokainen, kun ympärilleen katselee. Pienissä ja suurissa asioissa, tavoissa ja tottumuksissa - ihan melkein kaikessa. Koulumaailmassa, joka itselleni on - tai paremminkin oli - varsin tuttu, se näkyi siinä, että vanhemmilta oli vanhemmuus usein kadoksissa ja he odottivat, että koulu kasvattaa lapset - eivätkä he, lasten isä ja äiti.

Tosin aina aika ajoin kuitenkin kodin ja koulun arvomaailmat sitten törmäsivät ja silloin - yllättävää kyllä - vanhemmilla oli yhtäkkiä omat mielipiteet, miten heidän mielestään opettajien pitää lasta käsitellä. Toisinaan se oli heidän mielestään niin, ettei lapselta olisi saanut vaatia mitään, edellyttää mitään, vaan ainoastaan katsoa, että hänellä on kaikki hyvin, mieluummin paremmin kuin toisilla, koska hän on niin "fiksu ja filmaattinen" lapsi. Hirveimmillään tällainen uusavuttomuuteen kasvava lapsi tilasi kännykällään edellisellä välitunnilla epäterveellisen noutopitsan ja söi sitä kouluruokailussa, kun terveellinen kouluruoka ei kelvannut.

Sekin oli omalla tavallaan sitä asioiden kultapaperiin käärimistä. Tosiasiat unohdettiin ja elettiin jonkinlaisessa toisessa valheellisessa rinnakkaistodellisuudessa, joka melko pian muuttuikin siksi "reality"-elämäksi, jossa nuo ihmiset ihan oikeasti kokevat elävänsä ja olevansa ja jonka moderneja arvoja he kunnioittavat tai ainakin pitivät oikeina - vanhoja arvoja sen sijaan ei ollenkaan. Kyllä siinä välillä opetusalan ammattilaisena kylmäsi, kun asiaa katseli omasta näkövinkkelistään.

Uskonnossakin on usein sellaista tarkoituksellista kultapaperisten asioiden etsimistä elämän synkkiin hetkiin, kuten vaikka vastoinkäymisiin, yksinäisyyteen ja muihin ongelmiin. Kerätään ympärille kaikenlaista uskonnollista krääsää ja ollaan ideologisesti "paavillisempia kuin paavi itse". Usein myös vaikkapa ikonien - tai oikeammin ikonikuvien - hankkiminen ja niillä briljeeraaminen mene ajoittain yli hyvän maun ja rajan. Kodin kaikki ikkunalaudat ovat täynnä ortodoksista rihkamaa, pyhiä tai ainakin pyhitettyjä matkamuistoja ortodoksisista kohteista, "made in kiina". Krääsästä tulee tärkeämpää kuin itse aatteesta, materia ajaa ohituskaistalla idean ohi. Mutta materia ei auta - eikä ole koskaan auttanut - ongelmissa, vaikka kuinka sanotaan, että raha rauhoittaa.


Tällaisessa maailmassa elämisestä olemme sitten valitettavasti voineet viime aikoina lukea mediasta karmaisevia tarinoita, kun ihmiset kohtaavat nykypäivän ongelmia. Asioita, joita me kaikki koemme elämässämme ja joihin me sitten reagoimme enemmän tai vähemmän niiden innoittamana tai niitä unohtaen. Siinä ei sitten kauheimmillaan paina edes 150 ihmisen henki, kun pahaolo puskee päälle ja sille pitää saada piste. Muista viis ja vuorenseinään! Sekin tuli nyt nähtyä kauhukonkreettisella tavalla Saksan/Ranskan Alpeilla. Tai sitten perheriidan jälkeen autolla täysillä toista - täysin syytöntä vastaantulijaa - päin. Arpa - tai oikeastaan Luoja - ratkaisee, kuka kuolee - pahoinvoija vai joukko syyttömiä vaiko molemmat.

Jotain tuollaista ahdistuksesta, tuskasta ja yleisestä henkisestä pahoinvoinnista johtuvaa asioiden ja arvojen kultapaperiin käärimistä on viimevuosina nähty jonkin verran myös kirkon piirissä. Asioita, jotka siellä ovat olleet pysyviä kristillisiä arvoja - muistan kun Lintulan nunna Kristoduli käytti niistä joskus Kreikassa asuessaan osuvaa sanontaa: uskonnollista ruisleipää - niitä on nyt heitetty joko romukoppaan tai uusia liberaaleja ja moderneja aatteita on asetettu tilalle mukamas ghettoontumista estämään.

Pyhyyden käsitys alkaa karista monelta, jopa piispoilta ja papeilta - meidän kirkollisilta esimerkeiltämme ja uskomme vartijoilta. Pyhyyttä ei enää ymmärretä samoin kuin ennen, sitä ei tunnusteta, sitä vähätellään ja sitä sopeutetaan väkipakolla nykyaikaan ja itselle sopivaksi, muista välittämättä. Kirkko pyhänä paikkana ei olekaan enää pyhä, vaan jonkinlainen "modernin maailman vaatima hollitupa", jossa jotkut saavat ainakin omasta mielestään huseerata, miten haluavat muiden tunteista välittämättä.

Jos ajatellaan asioita paljon maanläheisemmällä tavalla, vaikkapa esimerkiksi papin puvun kautta, se on nykyisin pelkkä liturginen rituaaliasu, arkinen roolipuku, johon pitää pukeutua silloin tällöin pakosta. Helposti unohdetaan senkin pyhyys ja se, että liturginen papin puku puetaan päälle aina rukouksin ja tietyssä tarkoituksessa vain valituille henkilöille, joiden on tarkoitus silläkin levittää evankeliumin ilosanomaa ja osoittaa kaikille - epäilevillekin - olevansa liturgiakin ulkopuolella pappeja tai piispoja.


Nykyisin vaikuttaa siltä, että alttarissa saa juoksennella kohta kuka vain - miehet tai naiset - ja lapset leikkiä vaikka solealla pappien jaloissa kirmaten palvelusten aikana, kun se on niin herttaista ja somaa tai sitten niin ekumeenista, niin ekumeenista. Pyhyys karisee, rituaalit laimenevat ja kaikki koristellaan kultapapereilla ja huokaillaan: "Ihanaa". Ihanaa se saattaa maallisessa mielessä ollakin, mutta sopiiko se Jumalan palvelemiseen tarkoitettuun tilaisuuteen, rituaaliin. Minusta ei. Ja en sano tätä minään lapsi- tai naisvihaajana, vaan aivan toisenlaisena noissa roolissa, isänä ja ukkina. Sosiaalinen media on pullollaan noita ihanuuksia ja se rohkaisee papistoa käyttäytymään tietyllä "modernilla tavalla" ja hakemaan hyväksyntää väärin keinoin.

Joistakin kirkon palvelukseen astuvista on tullut sananmukaisesti "leipäpappeja". Monelle - tai sanoisinko uhkarohkeasti liian monelle - tärkein ja merkittävin asia tuossakin tehtävässä on saada palkka ajallaan. Joku kärttää kiitosta ja kunniaa, vaikutusvaltaisia kavereita ja siinä ohessa muita suurempaa vaikutusvaltaa. Jotain noista voi toki havitellakin - mutta onko se ihan oikeasti niin tärkeää, vai olisiko tuossa papillisessa kutsumustehtävässä jokin muu idea vielä tärkeämpi ja pitäisikö sen tärkeys tuoda esille selvemmin, näkyvämmin ja kuuluvammin sekä joskus myös "maanläheisimmin" tai sanoisinko ihmisläheisemmin omassa työssään. Tiedä häntä, kun en ole pappi.

Papiksi tuleminen - tai oikeastaan siis opiskelemaan lähteminen ja perustutkinnon suorittaminen - on nykyisin helppoa. Sen kun menee ja kirjautuu yliopistoon - usein kylläkin pääsykokeiden kautta, mutta ne ovat kuitenkin ihan siedettävät.

Aiemmin vaadittiin enemmän ennen opiskelemaan menoa. Piti muistaakseni saada jopa lausunto oman seurakunnan papilta, että on osallistunut aktiivisesti seurakunnan elämään ja toimintaan. Toimen - tai virkahan se ennen oli - saamiseen sitten kylläkin ennen vaadittiin oikea sukunimi ja edes se, että joku sukulainen - vaikka kaukainenkin - oli pappi. Nykyisin riittää, että seurustelee papin tyttären kanssa tai on jonkun mahtimiehen kaveri. Ennen nepotismi oli melko yleistä, sitten se joksikin aikaa hälveni, kunnes näyttää taas olevan palaamassa. Vanha puujalkavitsi kertoi aikanaan leikillisesti osatotuuden, vaikkakin vitsin muodossa: siihen aikaan kun Afrikan Ruandassa hutut tappoivat tutseja, meilläkin tutuilla oli matseja hut'ujen kanssa, vai miten se nyt menikään.


Joskus mietin, miksi me ihmiset tänä päivänä niin helposti käärimme asioita kultapaperiin. En tiedä vastausta, mutta pohtinut sitä olen toisinaan kovastikin ja kirjoitellutkin siitä eri yhteyksissä. Tässä omia valistuneita arvauksiani.

Nykyisin elämä on kiireen ja monenlaisen jo alussa mainitsemieni seikkojen vuoksi muuttunut liian nopearytmiseksi ja kiihkeäksi. "Minulle, nyt, kaikki, heti" - mentaliteetti puskee päälle joka paikassa. Paikka vihreämmällä ja korkeammalla oksalla pitää saada keinolla millä hyvänsä. Ahneus, pyrkyriys, pahanpuhuminen, ilkeys, tuuppiminen, kateus, vallanhimo, mitä niitä nyt onkaan ... kaikki ne pyrkivät meissä esille ja lisäävät ihmisten pahoinvointia ja samalla koko yhteisön pahoinvointia.

Siinä menee samalla lapsi pesuveden mukana: vanhat arvot ja ihanteet häviävät, perinteet katoavat ja uusi ihminen - entisessä itänaapurissa sitä nimitettiin joskus "homo sovjeticukseksi", mutta olkoon nyt vaikka "homo novus" vai olisiko sittenkin "homo neo-ortodoksimus" tai olkoon nyt mikä tahansa homo - tällainen hahmo astuu estradille ja mikään ei ole niin kuin ennen.

Kirkolliset perinteet saavat mennä, joulusta tulee joulupukin synttäripäivä ja palmusunnuntaista oma kansallinen halloween. Kukaan ei tiedä, miksi on pääsiäinen, kenen tai minkä muistoksi sitä vietetään. Oleellista on ainoastaan, että silloin on loma ja saa mässäillä, matkustaa ja rellestää. Monet muutkin kirkolliset tavat ja vuosisataiset käytännöt hälvenevät, laimenevat ja vähitellen häviävät. "Pitäähän meidän muuttua yhteiskunnan mukana, kirkonkin", sanotaan. Pitääkö? Minä luulin, että kirkon on tarkoitus muuttaa ihmisiä ja yhteiskuntaa, ei toisinpäin.

Ihmiset nousevat tynnyreiden päälle ja huutavat: "Minulla on oikeus!". Huusiko Kristus, kun hän käveli ristiänsä kantaen tuomittavaksi ja ristiinnaulittavaksi. Peräsikö hän jumalallisia oikeuksiaan ja vaati niiden kunnioittamista. Ei - mutta meidän yhteiskunnassa huudetaan pienestäkin asiasta oikeuksien perään. Täällä pitää postin lähettämässä mainospostin kääreessäkin lukea sama suomalaisille tarkoitettu suomenkielinen teksti ruåtsiksikin. Hieman ontuva vertaus ehkä, mutta menköön nyt tässä, kun en parempaakaan keksi. Kas - kun minä en ole pappi, enkä pidä opetuspuheita. Minä vaan kerron omia mielipiteitäni, piti joku niistä tai ei. Tosin minä kerronkin niitä täällä oikeasti vain itselleni, etteivät itseltäni ainakaan unohtuisi. Jos joku muu näitä lukee, vastuu on savolaisittain (vaikka savolainen en olekaan, asun vain Savossa) kuulijalla siis  tässä tapauksessa lukijalla.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

P.S. Joku lukemaan eksynyt valitteli joku aika sitten näiden juttujen pituutta. En osaa kiteyttää sanomaani kolmeen sarjakuvaan kuten älykkäämmät, vaikkapa se Fingerpori, jota muuten itse en 8 kertaa kymmenestä aina ymmärrä, mitä hän sanoo.  Mutta jos teksti tuntuu pitkältä, lue otsikko, sulje silmäsi ja kuvittele. Käy se niinkin. Minäkin teen niin joskus Fingerporin kassa ja herättyäni huomaan, etten edelleenkään ymmärrä.
HAP

1.4.15

Mihin meillä onkaan oikeus?

Harmillista, että nykyisin luterilainen Kotimaa24-sivusto on maksumuurin takana. Moni yleiskristillisestikin hyvin pohdittu ja mainio juttu jää useilta lukematta. Tämäkin, josta nyt tässä kohta aluksi yritän kertoa omin sanoin ja varsinaisen tekstin kirjoittajaan itseensä viitaten.

Mediataloilla ei  tällä hetkellä ilmeisesti mene oikein hyvin. Etenkään pienelle ryhmälle tarkoitetulla mediatalolla saattaa olla suuriakin vaikeuksia selvitä eloonjäämiskamppailustaan. Saa nyt sitten nähdä, autaako maksumuuri siinäkään. Toista se on sellaisilla pukertajilla, jotka maksavat kaiken itse omasta pussissataan eivätkä huutele äitiäkään apuun.

Mutta mennäänpä jo tuohon Kotimaan juttuun. Palmusunnuntaiksi 29.3.2015 Loimaan luterilaisen seurakunnan pastori - eräästä kuvasta päätellen ei mikään vanha mies - Janne Rauhala, oli kirjoittanut saarnan perustuen filippiläiskirjeen ns. kenosishymniin (Fil. 2:5-11), jossa tunnustetaan Kristuksen luopuneen oikeudestaan olla Jumalan vertainen ja tulleen ihmiseksi. Janne Rauhala kysyy saarnassaan, mistä ihminen - mistä sinä - olet valmis luopumaan ja onko aina syytä pitää kiinni omista oikeuksistaan. Joskus voi olla armeliaampaa luopua niistä.

Filippiläiskirjeessä sanotaan, että

"Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, Hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti."
Rauhala kertoo pohtineensa paljon oikeuden ja armon suhdetta. Armo sisältää luopumista. Myös papiksi ryhtyminen on hänenkin mielestään tietynlaista omista oikeuksista luopumista armon vuoksi. Rauhalan mielestä maailmassa on paljon tehtäviä, joissa oikeudenmukaisuus itseä kohtaan ei ole ensimmäinen asia. Tuota lukiessani käväisi mielessä, että eihän tuo Rauhala vaan ole "piilo-ortodoksi", niin ainakin minua koskettavasti hän kirjoittaa.

Mutta - tätä Rauhala ei saarnassaan sano - eikös noita omien oikeuksiensa perään huutajia ole nykyään pilvin pimein - kaikissa kirkoissa. Meilläkin. Ja kuka minkäkin oikeuden perään huutelee. ja kuka millaisella volyymillä. Riippuu varmaan asemastakin.

Rauhala vertailee saarnassaan pappeja mm. poliisiin tai vaikka palomiehiin, joista kukaan näiden ammattikunnan edustajista ei voi antaa pahan olonsa tulla ulos turuilla ja toreilla. Sen sijaan he kaikki joutuvat tekemään ratkaisuja pitkälti armollisuuteen, ei niinkään kaiken jyräävään oikeudenmukaisuuteen perustuen.

Rauhalan mielestä hän on kaupungilla liikkuessaankin pappi, kirkon edustaja, hengen mies. Hyvä! Enemmän tällaisia sanojia ja kirjoittajia, sillä samaa minunkin mielestäni pitäisi useamman papin tai piispan - niin ortodoksisen kuin luterilaisenkin - miettiä useammin; Mikä hän on? Lintu vai kala? Rauhalan mukaan maailma on täynnä omista oikeuksistaan kiinni pitäviä. Hänen mielestään se on monesti ihan hyvä, mutta - hän kysyy - onko se AINA hyvä?

Meillä ortodoksillakin on omassa kirkossamme noita oikeuksien perään huutajia. Osa on varmaan ihan asiaakin, mutta joskus mietityttää, tunteeko edes - vaikkapa joku pappeuteen vihitty oikeuksiensa perään huutelija - ihan oikeasti tätä omaa kirkkoamme ja sen perinteitä ja niistä pulppuavaa oppiamme. Eivät perinteet, Traditio, ole opista erillinen saareke. Raamattukin on Tradition ilmenemä, sen kirjalliseen muotoon saatettu sanoma meille ihmisille - näin minä sen maallikkona ajattelen.

Toisinaan kirkkomme pääsee julkisuuden valokeilaan myös näillä erilaisten oikeuksien perään huutavien "päähänpotkittujen" katkerilla lausunnoilla, jossa vaikkapa ortodoksista teologiaa opiskellut pappi ihmettelee, miksi hän menettää pappeutensa mentyään uudelleen naimisiin tai miksi vaikkapa ortodoksista teologiaa opiskelemattomalla piispalla ei muka olisi oikeus tehdä melkein mitä huvittaa, kun kerran on piispa, "despota", kuten piispalle laulettavassa laulussa sanotaan. Näinköhän se meni, vai olenkohan ymmärtänyt asiat ihan väärin.

Viime päivinä tuo "oikeus tehdä jotain" on viivähtänyt myös huulillani ja sen konkreettinen ilmenemämä, "oikeudenmukaisuuden pikkupiru" on silloin tällöin istunut olkapäälläni. Onneksi vain hetken ja olen voinut karistaa sen pois, enkä väkisin ja tuon pahalaisen pakottamana ole mennyt sanomaan jotain jostain, vaikka minulla on siihen oikeus ja tuntisin olevani ihan oikeassa. Huomasin muuten samalla, etten toki ole yksin tällaisissa ajatuksissa ja se hieman huojentaa oloani. Jaksamista vain meille kaikille!
 


Hannu Pyykkönen

nettihoukka@gmail.com