Aloitin tämän ns. koronapäiväkirjan pitämisen reilu kuukausi sitten, maaliskuun alkuviikoilla lähinnä tiedoksi läheisilleni ja ystävilleni. Koko sen ajan eli useita viikkoja olen ollut melko tiukassa karanteenissa, en siis ollenkaan oman koronan takia, vaan siksi, että varmasti välttyisin itse koronalta. Syy välttämiseen on tietysti tulevaisuudessa häämöttävä iso leikkausoperaatio.
Leikkauspäiviä, jolloin ajateltiin tehdä moinen operaatio, minulla on jo ollut kolme ohimennyttä ja yksi tuleva todennäköinen. Joten hieman on siltäkin osin turhautunut olo, joskin selitän sitä itselleni, että kaikki tämä on parhaakseni.
Syyt päivämäärän siirtoon eivät suinkaan johdu sairaalasta, vaan minusta itsestäni. Ensin piti poistaa hammas, tuli reilut kaksi viikkoa lisää ja hieman enemmänkin muutenkin jonoa järjestellessä, sitten sairastuin rankkaan tautiin, taas päivä liikkui eteenpäin ja lopuksi lääkäri teki vielä lykkäyspäätöksen, jotta voidaan olla varma, että olen parantunut riittävästi tuosta edellisestä taudistani.
Hankalaa tämä on ollut siksikin, että olen siis jo kolme kertaa, ja nyt menee jo neljäskin, valmistautunut melko laajasti ja tomerasti sekä fyysisesti että psyykkisesti tuohon isoon operaatioon, jossa kaikesta huolimatta on joitain ominaisuuksia, jotka ehkä jonkin verran arveluttavat vai pitäisikö jopa sanoa, pelottavat. Jos ei operaatiossa itsessään niin ainakin sen jälkeisessä elämässä.
Olen monin erilaisin toimin yrittänyt tehdä elämäni sellaiseksi, etten suuremmin pitkästyisi ja pääni pysyisi edes jonkinmoisessa kondiksessa. Siinä olen ainakin omasta mielestäni onnistunut, muiden arvioinnit jäävät sitten siihen, kunhan tavataan. Katsotaan sitten, saanko "puhtaat paperit".
Nyt parin päivän ajan olen kuitenkin turhaantunut ehkä enemmän kuin koko parin kuukauden aikana muuten. Kaiken tämän kohellukseni keskelle sain nimittäin vielä noidannuolen, issiasvaivan, joka on pakottanut minut kulkemaan hieman kumarassa ja joko seiniä pitkin tai keppien kanssa. En tiedä, mikä tällä kertaa laukaisi tuon vaivan, mutta onneksi se nyt on poistumassa taas.
Niin tai näin – tällainen passiivisuus, minkä tuo vaiva tilapäisesti aiheutti, turhauttaa. En voi tehdä ”täydellä teholla” niitä toimia, joilla olin ajatellut täyttää tylsyyttä – kirjoja luetteloimalla, nettipäivityksillä, skannauksilla ja muita tietokonehommilla. Osaa on toki voinut tehdä, osaa ei, mutta turhautuminen lyö helposti läpi ja se saa aikaan aivan turhaa passivoitumista. Mutta taistelen sitä vastaan ja näyttäsi siltä, että olen mahdollisesti voittanut sen.
Tällaiseen turhautumispassiivisuuteen näyttää kuuluvan sekin, että viikonpäivät katoavat. Onneksi on dosetti, josta sen heti aamulla näkee, mutta sitten päivän mittaan saattaa jo höperyyttään toki unohtaakin sen. Voihan sen toki aina katsoa puhelimesta tai telkkarin vieressä olevasta päivyrikellosta, mutta silti ajoittain elän viikonloppua, vaikka on tiistai tai toisin päin.
Varsinaisesti tämä karanteeni on estänyt melko pienen osan elämästäni, mutta melko tärkeän osan: sosiaaliset live-kontaktit. Puhelin, sähköposti ja WhattsApp eivät korvaa puutteesta kuin pienen osan, mutta onneksi ne kuitenkin ovat käytettävissä.
Joku totesikin osuvasti telkkarissa, kun siellä pohdittiin nuorten, teini-ikäisten selviytymistä karanteenista, että asia olisi ollut katastrofaalinen, jos ei olisi älypuhelimia ja nettiä. Kyllä tuo arvio osin pätee meihin vanhempiinkin ihmisiin.
Kummallisesti sitä kuitenkin on sopeutunut näihin poikkeusoloihin. Syön ehkä jopa paremmin, kun on aikaa tehdä hyvää ruokaa itse, eikä tarvitse aina syödä eineksiä. Kauppareissut ovat vaihtuneet verkko-ostamiseen, joka Mikkelissä toimii mainiosti. Saunakaljoja jossain vaiheessa kaipasin, kun kauppa ei niitä kotiin kanna, mutta apuun riensi ystäväni, jolta trokasi minulle sikspäkin. Joitain muitakin ongelmia on ilmennyt, mm. posti ei yrityksistä huolimatta kantanut kirjapakettia kotiin, vaan vei sen pakettiautomaattiin, josta sen illan hiljaisina hetkinä sitten kävin maski päällä ja hanskat kädessä hakemassa.
Nyt olisi vielä vajaa kuukausi taas odoteltava uutta leikkauspäivää. Onneksi ei tarvitse tehdä kaikkia niitä manoverejä uudestaan, jotka tein jo aiemmin, nyt selviän vähemmällä. Mutta kun H-hetki koittaa, olen ollut karanteenissa neljän seinän sisällä noin kaksi ja puoli kuukautta – olo voi olla outo, varsinkin kun leikkauksen jälkeinen aika arveluttaa kovastikin.
Olin alkuun ajatellut mennä kuukaudeksi tai pariksi johonkin hoitokotiin, jossa saisin ravinto-, hoito- ja terveyspalvelut helposti, mutta mediaa seurattuani, halu mennä moiseen "kuolemanpaikkaan" on kummasti laantunut. Siispä kaikki pitää nyt järjestää kotiin ja siinä riittänee pohdittavaa ja puuhaa.
Hannu
nettihoukka
Leikkauspäiviä, jolloin ajateltiin tehdä moinen operaatio, minulla on jo ollut kolme ohimennyttä ja yksi tuleva todennäköinen. Joten hieman on siltäkin osin turhautunut olo, joskin selitän sitä itselleni, että kaikki tämä on parhaakseni.
Syyt päivämäärän siirtoon eivät suinkaan johdu sairaalasta, vaan minusta itsestäni. Ensin piti poistaa hammas, tuli reilut kaksi viikkoa lisää ja hieman enemmänkin muutenkin jonoa järjestellessä, sitten sairastuin rankkaan tautiin, taas päivä liikkui eteenpäin ja lopuksi lääkäri teki vielä lykkäyspäätöksen, jotta voidaan olla varma, että olen parantunut riittävästi tuosta edellisestä taudistani.
Hankalaa tämä on ollut siksikin, että olen siis jo kolme kertaa, ja nyt menee jo neljäskin, valmistautunut melko laajasti ja tomerasti sekä fyysisesti että psyykkisesti tuohon isoon operaatioon, jossa kaikesta huolimatta on joitain ominaisuuksia, jotka ehkä jonkin verran arveluttavat vai pitäisikö jopa sanoa, pelottavat. Jos ei operaatiossa itsessään niin ainakin sen jälkeisessä elämässä.
Olen monin erilaisin toimin yrittänyt tehdä elämäni sellaiseksi, etten suuremmin pitkästyisi ja pääni pysyisi edes jonkinmoisessa kondiksessa. Siinä olen ainakin omasta mielestäni onnistunut, muiden arvioinnit jäävät sitten siihen, kunhan tavataan. Katsotaan sitten, saanko "puhtaat paperit".
Nyt parin päivän ajan olen kuitenkin turhaantunut ehkä enemmän kuin koko parin kuukauden aikana muuten. Kaiken tämän kohellukseni keskelle sain nimittäin vielä noidannuolen, issiasvaivan, joka on pakottanut minut kulkemaan hieman kumarassa ja joko seiniä pitkin tai keppien kanssa. En tiedä, mikä tällä kertaa laukaisi tuon vaivan, mutta onneksi se nyt on poistumassa taas.
Niin tai näin – tällainen passiivisuus, minkä tuo vaiva tilapäisesti aiheutti, turhauttaa. En voi tehdä ”täydellä teholla” niitä toimia, joilla olin ajatellut täyttää tylsyyttä – kirjoja luetteloimalla, nettipäivityksillä, skannauksilla ja muita tietokonehommilla. Osaa on toki voinut tehdä, osaa ei, mutta turhautuminen lyö helposti läpi ja se saa aikaan aivan turhaa passivoitumista. Mutta taistelen sitä vastaan ja näyttäsi siltä, että olen mahdollisesti voittanut sen.
Tällaiseen turhautumispassiivisuuteen näyttää kuuluvan sekin, että viikonpäivät katoavat. Onneksi on dosetti, josta sen heti aamulla näkee, mutta sitten päivän mittaan saattaa jo höperyyttään toki unohtaakin sen. Voihan sen toki aina katsoa puhelimesta tai telkkarin vieressä olevasta päivyrikellosta, mutta silti ajoittain elän viikonloppua, vaikka on tiistai tai toisin päin.
Varsinaisesti tämä karanteeni on estänyt melko pienen osan elämästäni, mutta melko tärkeän osan: sosiaaliset live-kontaktit. Puhelin, sähköposti ja WhattsApp eivät korvaa puutteesta kuin pienen osan, mutta onneksi ne kuitenkin ovat käytettävissä.
Joku totesikin osuvasti telkkarissa, kun siellä pohdittiin nuorten, teini-ikäisten selviytymistä karanteenista, että asia olisi ollut katastrofaalinen, jos ei olisi älypuhelimia ja nettiä. Kyllä tuo arvio osin pätee meihin vanhempiinkin ihmisiin.
Kummallisesti sitä kuitenkin on sopeutunut näihin poikkeusoloihin. Syön ehkä jopa paremmin, kun on aikaa tehdä hyvää ruokaa itse, eikä tarvitse aina syödä eineksiä. Kauppareissut ovat vaihtuneet verkko-ostamiseen, joka Mikkelissä toimii mainiosti. Saunakaljoja jossain vaiheessa kaipasin, kun kauppa ei niitä kotiin kanna, mutta apuun riensi ystäväni, jolta trokasi minulle sikspäkin. Joitain muitakin ongelmia on ilmennyt, mm. posti ei yrityksistä huolimatta kantanut kirjapakettia kotiin, vaan vei sen pakettiautomaattiin, josta sen illan hiljaisina hetkinä sitten kävin maski päällä ja hanskat kädessä hakemassa.
Nyt olisi vielä vajaa kuukausi taas odoteltava uutta leikkauspäivää. Onneksi ei tarvitse tehdä kaikkia niitä manoverejä uudestaan, jotka tein jo aiemmin, nyt selviän vähemmällä. Mutta kun H-hetki koittaa, olen ollut karanteenissa neljän seinän sisällä noin kaksi ja puoli kuukautta – olo voi olla outo, varsinkin kun leikkauksen jälkeinen aika arveluttaa kovastikin.
Olin alkuun ajatellut mennä kuukaudeksi tai pariksi johonkin hoitokotiin, jossa saisin ravinto-, hoito- ja terveyspalvelut helposti, mutta mediaa seurattuani, halu mennä moiseen "kuolemanpaikkaan" on kummasti laantunut. Siispä kaikki pitää nyt järjestää kotiin ja siinä riittänee pohdittavaa ja puuhaa.
nettihoukka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti