14.7.19

Luopumisen tuskaa

Meille ihmisille – tai ainakin osalle meistä – on joskus vaikeaa todeta, että jokainen asia loppuu aikanaan, jotain asiaa ei vain enää oikein voi tai ei ole vain järkevää jatkaa. Vaikeutta lisää etenkin se, kun sitä jotain on tehnyt kauan ja se on itselleen mieluisaa puuhaa.

Itse olen aina silloin tällöin ollut tällaisenkin asian edessä, milloin minkälaisenkin asian loppuessa. Moni niistä liittyy omaan ikääntymiseeni, rajoittuneisuuteeni ja voimien heikkenemiseen - siis vanhuuteen. Kyseessä voivat olla sekä fyysiset että psyykkiset voimat.

Siitä ei pääse mihinkään, että yleensä aina luopuminen tuottaa jonkinlaista tuskaa ja pahaa mieltä. Usein kuitenkin taustalla on varmaan myös omaa syytä, kuten vaikka itsekkyyttä tai vaikka sen aiheuttamia seurauksia koko prosessille – itse sille asialle, josta on luopumassa. Jollakin tapaa on tietoisesti ollut osallisena siihen, että luopumisesta on tullut ja se on vaikeaa. Asia voi esimerkiksi olla niin, ettei ole tehnyt kaikkea sen eteen, ettei asiantila olisi niin. Minun osaltani vaikka niin, etten ole omalta osaltaan turvannut tulevaisuutta siinä, mitä olen ollut tekemässä. En ole aktiivisesti etsinyt jatkajaa omille askareilleen.

Vanheneminen tuo todellakin mukanaan monenlaisia ongelmia. Vauhti hidastuu, järki ei enää luista samalla tavalla, muisti heittää, elämänrytmi muuttuu, elämäntavatkin muuttuvat, joskus luonnekin muuttuu, tulee vaikka äreämmäksi. Osa on mukavaakin, mutta suurin osa varmaankaan ei sitä ole.

On mukavaa, kun ei ole kiire mihinkään, mutta harmittaa, kun pitää joskus kiiruhtaa hitaasti. Et enää voi mennä Lappiin vaeltamaan juurakkoisille tunturipoluille, kun et enää oikein pysy edes pystyssä kipeine jalkoinesi. Moottoripyörä piti myydä, kun alkoi pikku hiljaa olla ongelmia tasapainonkin kanssa. Moottoripyörällä ajellessa senkin pitää olla hyvässä kunnossa. Retkeillä voi vielä matkailuautolla, mutta kävely järven ympäri tai kaupungilla ei enää luonnistu samalla tavalla. Onneksi sähköavusteinen polkupyörä korvaa jotain poisjääneistä mukavista asioista.

Tuollaiset enemmän tai vähemmän fyysiset, raihnaisen ruumiin aiheuttamat muutokset ovat jollain tavalla ehkä hieman helpommin ymmärrettäviä itsellenikin, kun muistaa, että tässä ollaan ihan oikeasti jo vanha. Ne kuuluvat vanhuuteen. Psyykkisen puolen muutokset ovatkin sitten jo vaikeammin sulateltavia.

Sellaisia asioita, jotka ihan oikeasti harmittavat tai oikeammin vielä enemmän tuottavat jonkinlaista sisäistä tuskaa, ovat juuri oman itsensä henkisten voimavarojen hupeneminen, muistin heikkeneminen ja erilaisten älyllisten toimintojen vaikeutuminen. Tällaisia ovat vaikkapa tekstin tuottaminen, oikeinkirjoittaminen ja erilaisten koneiden ja laitteiden kanssa äheltäminen, niiden käyttäminen ja niissä ilmenevien lukuisten ongelmien ratkominen.

Kyllähän tuollainen ongelmien ratkominen toki tekee hyvää pääkopalle, mutta on se samalla rasittavaa, kun ei aina muista, mitä pitikään tehdä esimerkiksi tuon 360-kameran applikaation kanssa, että se toimisi moitteetta viimeisimmän päivityksen jälkeenkin. Kieltämättä silloin tuo mielihyvää, kun hikisen ja hermostuneen äheltämisen jälkeen oivaltaa ottaa älypuhelimesta pois VPN-toiminnon, jotta se ei häiritse kameran omaa paikannustoimintaa ja estä koko prosessia. Mutta se ei silloin helpota, että on ensin matkustanut pitkän matkan paikalle kuvaamaan turhaan, ja kun ei testannut laitetta edeltä ja joutuu lopulta poistumaan kohteesta ilman kuvausta. Sitten istuessaan ärtyneenä satamassa valkoviinillä, tajuaa viimein, mistä syystä homma ei toiminut niin kamerassa kuin omassa päässäänkin.

Toinen seikka, joka sai minut ajattelemaan taas joidenkin asioiden loppumista – ei siis pelkästään lopettamista, vaan totaalista loppumista – oli tekemäni virheet, etenkin juuri kirjoitusvirheet ja osin jopa ajatusvirheet tuottamissani teksteissä. Onneksi on ihmisiä, jotka korjaavat ne. Osa heistä tosin on – sanoisinko – hieman ärsyttäviä, kun he eivät tietenkään näe asian kokonaisuutta – omaa vajavaisuuttani – ja reagoivat asiaan turhan näsäviisaasti kuin reagoisivat ammattilaiselle, ammatikseen tuollaista tekeville toimittajille.

Olen toki tässä vuosien saatossa joutunut luopumaan turhasta herkkähipiäisyydestäni, sillä tuota arvostelua ja osin jopa moskaa on monella tapaa heitetty päälle koko ajan joidenkin ihmisten toimesta. Lisäksi on joukko ihmisiä, jotka yksinkertaisesti haluaisivat, että lopetan nämä nettihommat. Syitä siihen lienee useita, en tiedä olisiko niitä heidän kateutensa vai heidän ärsyyntyminen minun omasta itsekkyydestäni, joka liian ronskisti pyrkii osoittamaan toisinaan toisten heikkouksia tai ammatillista osaamattomuutta ja monia muita tällaisia inhimillisiä syitä. Tuomaan siis noissa tapauksissa esille puutteita vaikka tiedottamisessa tai viestinnässä. Se on minulle varmaan samanlaista muita ärsyttävää toimintaa kuin noille joillekin olla meille muille kielipoliisina.

Joka tapauksessa – summa summarum – on aika miettiä, mitä jaksan, mitä kykenen, mitä osaan, mitä voin ja heittää turhat yli laidan. En varmaan osaa lopettaa kaikkea kerralla eikä siihen ehkä ole vielä ihan tarvekaan. Mutta vähennän montaa asiaa – kirjoittamista ja aktiivista touhuamistani netissä. Ja tilalle otan jotain muuta, jolla ajattelen ja toteutan enemmän omaa parastani ja itseni hyvinvointia nyt, kun siihen vielä on aikaa ja mahdollisuuksia.

Harmittaa silti, kun jotkut asiat jäävät jossain määrin hoitamatta tai jopa retuperälle ja jotkut räyhähenget saattavat saada siitä väärän signaalin ja tulkita asian väärin. Mutta tällaista tämä elämä on. Tässä voisi varmaan jälleen siteerata Juha Watt Vainion mainioita laulutekstejä, mutta ehkä hieman siistien tällä kertaa. Hän sanoo laulussa Matkalla Pohjoiseen mainiosti meistä miehistä, joilla ei pelaa enää mikään, että ”sen näkee peilistä, on kaikki eilistä” tai vielä osuvammin ”sen näkee naamasta, kun lakkaa” – no sanon tässä kuitenkin vain - ”osaamasta.”


Hannu Pyykkönen 
nettihoukka@gmail.com

6.7.19

Pyhyyden käsittäminen – osa I

Olin touko-kesäkuun vaihteessa ensimmäistä kertaa tilaisuudessa, jossa Suomessa asunut henkilö kanonisoitiin pyhäksi eli hänet luettiin pyhien joukkoon luuluvaksi. Tämä tapahtui Heinävedellä Valamon luostarissa, jossa oli pyhittäjä Johannes Valamolaisen kanonisaatiojuhlallisuudet.

Aivan pian olen taas menossa – jos Luoja suo – samanlaiseen tapahtumaan Sonkajanrannalle, missä tapahtuu toinen tällainen samanlainen harvinainen tapahtuma. Nyt pyhien joukkoon tullaan lukemaan entisen oman seurakuntani jäsen ja joillakin muillakin tavoin hieman itseeni liittyvä ihminen, Johannes Karhapää, uudelta nimeltään pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen.

Valmistellessani Pohjois-Karjalaan lähtöä, olen samalla miettinyt tuota käsitettä pyhä, pyhä ihminen – ei siis kuten roomalaiskatolisen sen sanovat: pyhimys – vaan pyhä, kuten se ortodoksisessa kirkossa on. Tuo käsitys pyhyydestä ja pyhästä (ihmisestä) on omasta mielestäni muuttunut viimeisten parinkymmenen vuoden aikana melkoisesti.

Olen mitä ilmeisimmin tyypillinen toisen kansankirkkomme enemmistökulttuurin ympäröimässä maailmassa syntynyt ja elänyt ortodoksi. Isäni oli ortodoksi, äitini luterilainen ja elin melko lähellä tuota paikkaa, missä nyt julistetaan ensimmäinen aivan kokonaan etniseltä taustaltaan suomalainen ihminen pyhäksi. Kotini oli Tuupovaarassa, johon tuo Sonkajanrantakin jossakin vaiheessa on kuulunut. Se joku muu minut tuohon uuteen pyhään liittävä asia on vaikkapa sekin, että toinen kummeistani oli nimeltään Karhapää. Mutta siitä ei nyt enempää.

Toinen kansankirkkomme ei suuremmin piittaa pyhistä ihmisistä – siis pyhistä, pyhiksi julistetuista ihmisistä. Aivan äskettäin luin kuitenkin artikkelin, jossa hieman haikailtiin pyhien perään ja ajateltiin, josko heistä olisi luterilaisuudessakin jonkinlaisiksi esimerkki-ihmisiksi. Kirjoitus ajoittui parin merkittävän pyhän – apostolien Pietarin ja Paavalin – muistopäivän aikoihin ja sen sisällössä sanottiin mm. että ”reformaatiossa sen aikaisessa kontekstissa sinänsä aivan oikein karsittiin niitä hurskauselämän rönsyjä, joita oli päässyt evankeliumin varsinaista ydintä pimittämään. Monenlaiset pyhimysjuhlat olivat suosittuja, mutta niiden sisältö saattoi johdatella lähinnä epäraamatullisen taikauskon teille.”

Samalla artikkelissa kuitenkin haikailtiin pyhien perään – siitäkin huolimatta että artikkelin mukaan ”kirkko on syntistä ihmistä ja hänen pelastustaan varten, ihmisen nostamista kirkon keskipisteeksi on varottava”. Artikkelin kirjoittanut Jussi Rytkönen sanoi siinä, että [luterilainen kirkko] tarvitsisi selkeämpää muistutusta ja opetusta siitä, miksi nämä Pietarit ja Paavalit pohjimmiltaan heittivät henkensä. Sama koskee eräitä muita kirkon yhteisen tradition sekä luterilaisen linjankin merkittäviä uskon sankareita. Näiden ihmisten todistuksen kautta saataisiin lisää peilejä identiteettinsä kanssa kamppailevan kirkon silmien eteen. Marttyyrit kuolivat pohjimmiltaan siksi, että heidän uskonsa edusti radikaalisti erilaista, ei-kristillisen valtakulttuurin mieltymyksistä poikkeavaa näkemystä Jumalasta ja oikeasta kansalaisuudesta.”

Mielenkiintoista. Mutta joka tapauksessa – tuollaisessa ympäristössä kasvoin ja suhde ortodoksisuuteen oli alkuun varmasti kovinkin ohut, mutta se vahvistui myöhemmin monistakin syistä johtuen. Joistakin olen kirjoittanut blogissani – kuten vaikka siitä opettajastani, joka 1960-luvulla piti minua ”ryssänpentuna” uskontoni takia ja joka sai aikaan jonkinlaisen ”ortodoksisuuden heräämisen” minussa, silloisessa oppikoulun tokaluokkalaisessa.

Tämä inhimillisen pyhyyden kokeminen, pyhän ihmisen olemassaolon tajuaminen ja ymmärtäminen, on varmaan ollut myös yksi rakennuspalikka muiden joukossa. Ja kaiken lisäksi osaan ajoittaa sen melko tarkasti, milloin se tapahtui. Se oli vuosi 2000 ja vuodet sen jälkeen.

Vietin silloin tuosta vuodesta suuren osan Kreikassa ja kreikkalaisessa luostarissa, jossa asuin – en munkkina, vaan tittelillä ”independent researcher”. Silloin kohtasin erilaisen ortodoksisuuden oman pitkälti slaavilaiseen traditioon perustuvan ja luterilaisen ympäristön hieman vääristämän suomalaisen ortodoksisuuden sijaan. Se oli sekä järkytys, ihmetys että lopulta suuri ilo. Siitä voisin kirjoittaa joskus enemmän, mutta nyt tästä toisesta, pyhyydestä.

Asuin siis vuonna 2000 umpiortodoksisessa ympäristössä, jossa suunnilleen kaikki olivat ortodokseja ja se näkyi joka päivä kaikenlaisessa elämässä. Kun tällaisena melko ohuen ortodoksisuuden omaavana yritin olla mahdollisuuksieni mukaan mukana tuossa elämässä, välillä tuli selkeä hylkimisoire. Jokin asia vain oli omalle totutulle senaikaiselle elämälleni niin vierasta, että vei aikansa omaksua se ja hyväksyä se. Osassa se onnistui hyvin, osassa meni pitemmän aikaa. Liekö enää mitään, joka tökkii – voi toki olla sellaisiakin.

Joka tapauksessa palasin tuolta matkaltani 2001 erilaisena ortodoksina – varmasti myös erilaisena ihmisenä. Pyhyys, pyhät ihmiset olivat monien muiden uskontoomme liittyvän asioiden ohessa saaneet uusia ulottuvuuksia ja elin ja koin niitä varmasti eritavalla kuin ennen.

Olin hieman ennen Suomeen palaamistani käynyt tuossa kotiluostarin naapurikeljassa asuneen ystäväni, siellä teologiaa silloin opiskeleen ja myöhemmin teologian tohtorin arvon suorittaneen romanialaisen papin kanssa Athoksella ja isä Neculain toiveesta olin ostanut matkalleni ranteessa pidettävän rukousnauhan, ja sitten tuolla matkalla niin Thessalonikissa kuin Athoksella ja sitten myöhemmin Romanissa, Venäjällä ja muuallakin olen kerännyt tuohon ”ortodoksiseen powerpankkiin” pyhyyttä myöhempää tarvettani ajatellen runsaasti vieraillessani pyhien reliikeillä.

Meillä Suomessakin on kaikissa ortodoksissa kirkoissa reliikkejä – jos ei muualla niin ainakin alttarissa – joten ne ovat toki meillekin tuttuja. Mutta suurin osa niistä on sellaisia, joista me tavalliset ihmiset emme tiedä ”tuon taivaallista” – kenen ne ovat, mistä saatu, jne. jne.

Nyt me olemme saaneet ja saamassa omia pyhiä ja omien pyhien reliikkejä – joko aitoja reliikkejä heidän ruumiistaan tai ns. kosketusreliikkejä – heidän käyttämiään esineitä rukouksemme avuksi. Silti yhä parikymmentä vuotta myöhemmin tuosta omasta ”heräämisestäni” voin yhä lukea netistä silloin, kun aihe käsittelee pyhiä ihmisiä – vieläpä ortodoksisilta sivuilta – että ”vain Jeesusta ja Jumalaa rukoillaan”. Voi hyvänen aika, emmehän me rukoile pyhiä, emme pidä heitä ”pikkujumalina”, emme pyydä heiltä muuta kuin apua rukouksiimme ja esirukouksia Jumalan edessä. Me kunnioitamme heitä esimerkillisinä kristittyinä ja malleina itsellemme, emme jumalina.

”Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen – rukoile Jumalaa puolestamme!”


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com