Ortodoksiset besserwisserit

Yhdistelmä: "kirkkoa vaihtanut (toisesta toiseen liittynyt), uuden uskonnon perusasioita tuntematon, elämässä kolhuja kokenut, jossain määrin näköalaton, levoton, elämäänsä tyytymätön ihminen" – tuollainen yhdistelmä on kauhistus, jos ja kun sellaisen kohtaa. Viime aikoina ei oikein muunlaisia ole joillakin keskustelupalstoilla kohdannutkaan.

YLE julkaisi nettisivuillaan uutisen Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leosta, joka on tehnyt työsuojeluilmoituksen kokemastaan kiusaamisesta työnantajan edustajalle eli Suomen ortodoksisen kirkon kirkollishallitukselle. Ja siitäkös meteli alkoi. Että piispa tekee kiusaamisilmoituksen!

Kun nyt on pari päivää seurannut tuota erikoista keskustelua, jossa kaikki syy vääristä menettelyistä ja mahdollisista virheistä vieritetään koulukiusaamisen metodeja käyttäen kiusaamisilmoituksen tekijän niskoille, ei voi kuin ihmetellä, mihin kaikkeen iäkäs ja paljon kokenut arkkipiispamme onkaan ehtinyt. Arkkipiispanakin hän on joka tapauksessa ollut vain oman hiippakuntansa piispa, eikä siis vastaa hiippakuntapiispana kahden muun hiippakunnan asioista, vaikka suurin osa arvostelijoista näyttää sälyttävän kaikki nekin arkkipiispan syyksi. Ja nekin ongelmat omassa hiippakunnassa, joista häntä syytetään, saattavat olla perua toisen piispan ajalta.

Arkkipiispa lienee joutunut nyt maalituksen kohteeksi. Maalitus terminä tullee sodankäynnistä, jossa jokin kohde maalituksessa määrätään tuhottavaksi. Sieltä se on sittemmin siirtynyt muuallekin kuin sodankäynnin termiksi. Mm. politikoiden ja muiden julkisissa tehtävissä olevien kohdalla puhutaan maalittamisesta, kun heistä esimerkiksi somessa julkaistaan erilaisia yksityiselämää tai vaikka normaalia työtänsäkin koskevia väitteitä, joiden totuutta ja paikkansapitävyyttä, faktoja, ei aina ole mitenkään varmistettu. Heitä siis ns. "mustamaalataan". Moni niistä väitteistä perustuu ilkeämielisiin huhuihin, tahallisiin tai tahattomiin väärinymmärryksiin ja kyseessä olevien kohdetta ja asioita koskevien perusfaktojen puutteeseen, laajaan tietämättömyyteen ja usein myös näin toimivan ihmisen pahantahtoiseen käyttäytymiseen omien intressien ajamiseksi.

Näin mitä ilmeisimmin on käynyt arkkipiispa Leonkin kohdalla. Jotta hän todella olisi ”syyllinen” kaikkeen siihen, mistä häntä moititaan, hänen olisi mm. pitänyt olla kaikkien hiippakuntien piispa yhtä aikaa. Todellisuudessa lienee käynyt niin, että väärä toimenpide tai tapahtuma onkin sattunut toisen piispan – joko eläkkeelle siirtyneen tai toisaalle tehtävään siirtyneen – toimesta ja nyt syy vieritetään arkkipiispan niskaan.

Yksi syy tällaiseen löytyy varmaan siitä, että kirkossamme on runsaasti – jopa papistossakin – sellaisia, joiden kirkollinen henkilöhistoria on jossain muualla kuin perinteisessä suomalaisessa ortodoksisessa kirkossamme. Ei sellaisella lähtökohdalla voi muuta tehdäkään, kuin erehtyä pahemman kerran, jos aloittaa selvitellä muille somessa jonkun henkilön väärinkäytöksistä perehtymättä asiaan, tuntematta taustoja.

Jos tietämys ja osaaminen perustuu siihen, ettei ole – kuten eräs aiempi piispamme – koskaan opiskellut oikeasti ortodoksisuutta, lukenut siitä koulussa, seminaarissa, yliopistossa, käynyt kriparia, osallistunut vain heikosti tai ei ollenkaan katekumeenikurssille, tulos voi olla vain huono – jos ryhtyy tätä omaa vaillinaista tietämystään muille jakamaan.

Jos samaan pakettiin laitetaan sitten vielä erilaiset muut tällaisen narisijan kokemat oman elämän kaltoin kokemukset, ihmissuhdeongelmat ja monet muut meidän kaikkien elämään kuuluvat vaikeat asiat, joita joku ei ole elämänsä aikana pystynyt oikein kenetkään kanssa, ei parisuhteessa, eikä terapiassa tai missään muuallakaan purkamaan, soppa on valmis. Lisäksi jos aikanaan tuollaiset ongelmat ovat olleet syynä vaikkapa entisestä kirkosta eroamiseen ja uuteen kirkkoon liittymiseen ja onkin sitten havainnut, että kirkko onkin ihan muuta kuin ihmiset kirkossa, pettymys on melkoinen.

Minua suoraan sanottuna raivostuttaa lukea sellaisia kannanottoja, joissa ihminen toteaa papista tai piispasta, että hän eroaa koko kirkosta, koska tuo pappi tai piispa on tuollainen. Minulle Kirkko ei koskaan ole yksi ihminen – minulle Kirkko on jotain aivan muuta, johon en liity enkä eroa jonkun ihmisretaleen tai edes ihmisenkelin takia.

Tiedän tällä kirjoituksella mahdollisesti loukkaavani joidenkin tunteita, mutta samalla sanon selityksenä heille, ettei tällaista esittämääni kritiikkiä pidä yleistää kaikkiin liittyjiin. Oma ortodoksinen kirkkomme elää ja voi hyvin juuri kirkkoon liittyneiden kautta. Eivät nämä ns. ”äidinmaito-ortodoksit” olisi pystyneet sitä hengissä pitämään ilman liittyjiä. Ongelma on vain pienessä osassa näitä liittyjiä, sellaisilla, joilla ongelmia olisi varmaan kaikkialla – jokaisessa yhteisössä. Ihmisillä, jotka pitävät kirkkoa suhteiden "shoppailupaikkana", kokemusten valintamyymälänä, eikä keinona pelastukseen.

Katsokaapa seuraavan kerran jostain asiasta – vaikkapa juuri tästä arkkipiispan asiasta – käytävää somekeskustelua ja listatkaa keskustelijat. Katsokaa jotain toista – toisesta aiheesta käytävää – samantapaista keskustelua ja listatkaa sielläkin olevat henkilöt. Saatatte yllättyä, sillä listat ovat melko yhteneviä ja nimiä on yllättävän vähän. Samat nimet pyörivät kummassakin. Kysy silloin itseltäsi – miksi? Mistä se johtuu? Keitä oikeasti ovatkaan nuo ihmiset? Mikä on ”tarina” heidän taustallaan? Miksi he toimivat noin? Onko syy ihmissuhdeongelmissa, seksuaali-identiteetissä, sairauksissa, taloudellisissa vaikeuksissa, tunne-elämän vaikeuksissa, missä, missä, missä? Kaikkea ei voi silti aina selvittää, mutta kysele toisilta (mutta älä netissä), pohdi ja arvioi tykönäsi viestien oikeellisuutta ja asiapitoisuutta, faktaa.

Saatat yllättyä!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka

Hirttämättömiä lurjuksia ja katkeroituneita narisijoita

Vuonna 2018 edesmenneellä kirjailijalla Arto Paasilinnalla oli kirjojensa nimissä ja etenkin sitten tarinoissaan useita mainioita karaktääreja, persoonallisuuksia: ulvova mylläri, kultainen nousukas, parasjalkainen laivanvarustaja, suloinen myrkynkeittäjä, petomainen miespalvelija, hirttämätön lurjus, tohelo suojelusenkeli ja monia muita mainioita hahmoja.

Alkuun nuo hahmot naurattivat ja kirjoja tuli luettua, mutta varsin pian ne alkoivat toistaa samaa kaavaa ja nauraminen samoille asioille ei enää naurattanutkaan.

Jotkut noista Paasilinnan karikatyyreistä hahmoista tulee silloin tällöin mieleeni, kun luen erilaisia some-tekstejä netin ihmeellisestä maailmasta. Alkuun nekin olivat ja toimivat – kuten nuo Paasilinnan hahmot – hauskoina, huvittavina tyyppeinä ja tapauksina, mutta kun niiden kanssa peuhasi useammin, huvittavuus alkoi hiljalleen rapistua ja tapauksen tai hahmon ”kultaus” karista, kun totuus alkoi pilkistellä sen takaa. Kauniin ja osaavan pinnan alla oleva oikea tyyppi alkoi hahmottua, saada esille oikean olemuksensa eikä se enää ollut huvittava tai edes viihdyttävä.

Hirttämättömien lurjusten talaa alkoi paljastua lähes hirttämisen vaativia luusereita ja lurjuksia, katkeroituneita, narsisteja, pettyneitä ja petettyjä, jotka nyt härskillä tavalla halusivat kostaa kokemansa vääryydet ja käyttivät hyväkseen netin avoimmuutta, ihmisten tottumattomuutta some-keskusteluun ja osittain ihmisten hyväntahtoisuutta ja suurelta osin ns. tavallisen kansan tietämättömyyttä kokonaisuuksista – erityisesti joiltain varsin spesifeiltä alueilta. Ne saattoivat silti usein olla – tai ainakin näyttää olevan – melko arkipäiväisiäkin, mutta samalla varsin monimutkaisia ja elämänkokemusta, tietoa ja jopa tietynlaista erityisosaamistakin vaativia asioita. Moni olisi vaatinut myös vankkaa arvopohjaa, mutta sitähän ei netissä tarvitse kenelläkään keskustelijalla olla, tietäjistä nyt puhmattakaan. Eikös vain!

Varmaankaan kaikilla ei ollut – kuten sanonta kuuluu – ”ketunhäntä kainalossa”, joku saattoi olla ihan oikeallakin asialla. Mutta erottuminen ”vääristä profeetoista” ei ole netissä enää helppoa, ei vaikka taitaisi enkelien kielen ja osaisi kertoa kerubeista kauniisti, mutta pohjimmiltaan toiminta kuitenkin tähtää koko ajan ihan muuhun.

Lohtua kaiketi tuollaislle toimijalle tuo se ”opetuslasten” lauma, joka myötätunnosta tai useinmiten omien katkeroitumisien ja kaltoinkohtelujen kautta on laumaan liittynyt itselleen lohtua saamaan ja auktoriteettejä haukkumaan. Siellä on helppa toteuttaa suomalaisen sananlaskun toimia: ”pata kattilaa soimaa”. Puurot ja vellit voi kirkkaasti sekoittaa, eikä kukaan oikein osaa reagoida asiaan, kun samaan aikaan usella omat puurotkin ovat sekaisin. Jokainen voi omalla tavallaan ja toimillaan hivellä heikkoa, kolhottua itsetuntoaan ja korostaa näin itseasiassa melko vähäisin eväin itseään. Olla muka osa jotain suurta edistystä.

Melko nopeaan netissä mustasta tehdään valkoista ja päin vastoin, rosvoista, yhteisiä varoja tuhlanneista tai jopa kavaltaneista melkein hurskaita hyväntekijöitä, vastuunkantajista pettureita ja valehtelijoita, vahuudenhöperöitä tai kuten jossain kieroutuneessa yksityisessä hieman ”me to”-tyyppisessä kampanjassa, syyttömistä syyllisiä ja jopa toisin päin: syyllisistä syyttömiä, omien, suvun, yhteisön tai monesti vain yksilön intressien ja edun vuoksi tai menetetyn maineen pelastamiseksi. Ja pian – jälleen vanhaa suomalaista sanontaa, ”kun se on lehdessä, se on totta”, soveltaen: kun se on netissä, se on totta.

Olen kyllästynyt katselmaan, kuuntelemaan ja kokemaan  tuota. Haluan eroon siitä.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka

Moderni inkvisitio

1100-luvun roomalaiskatolisessa kirkossa syntyi aivan hirmuinen, ihmisyyden vastainen kirkon sisäinen laitos, inkvisitio, josta sitten seuraavina vuosisatoina muodostui melkoinen taakka koko kristitylle ja etenkin roomalaiskatoliselle kirkolle. Inkvisition tarkoituksena oli hävittää harhaoppisuus – ja siinä ohessa harhaoppiset – kirkon piiristä. Hävittää ja tuhota väärin uskovat, toisin uskovat, väärin toimivat tai pahimmillaan jopa tällaisiksi epäillyt.

Keskiajalla inkvisitio pääsi jollakin tavoin niskan päälle ja se sai tehdä kirkon piirissä melkein mitä tahansa, jopa kiduttaa ja tappaa tunnustuksen saamiseksi. Jossain vaiheessa 1500-luvulla perustettiin erillinen organisaatio valvomaan inkvisitiota. Jos silloin olisi ollut käytössä nykyinen ilmaisutapa. Laitosta olisi kutsuttu nimelle SCSO, koska sen varsinainen latinalainen nimi oli hieman hankala: Sacrae Congregationis Sancti Officii. Mutta kaikki siis tapahtui – kirkon piirissä kun toimittiin – edelleen pyhyyden nimeen vedoten.

Inkvisitio organisaationa hävisi sittemmin kirkon piiristä, mutta inkvisition keinot jatkoivat elämäänsä erilaisissa muissa historian käänteissä sekä kristillisissä kirkoissa ja muissakin uskontokunnissa että maailmassakin aina nykyisyyteen asti ja jopa yhä nykyisyydessäkin. Hyvässä muistissa lienevät vaikkapa amerikkalaisten varsin brutaalit tavat kuulustella ja hankkia tunnustuksia vangeilta Irakissa ja muissakin konfliktikohteissa tai vaikkapa ISISin tekemät kidutukset kristittyjen käännyttämisessä muslimeiksi.

Kirkossa moiset tavat hiipuivat tai ainakin muuttivat kovastikin muotoaan, menivät "kaapujen taakse" piiloon. Fyysisistä kuulusteluista ja uhkailuista siirryttiin kai enemmän psyykkisiin menetelmiin.

Tämä nykyinen tietokoneistettu maailma on mitä ilmeisimmin jälleen ottanut ohjelmaansa keinoja tuosta kertaalleen jo kadonneesta menetelmästä. Me elämme uutta digitaalista aikaa, kaikilla – tai ainakin melkein – on tietokoneet ja Internet käytössä ja lukuisat meistä hääräävät siellä myös ns. sosiaalisessa mediassa, kuten esimerkiksi Facebookissa, Twitterissä, jne.

Samaan aikaan kun valtava modernin maailman vyöryminen ja erilaiset digiloikat ovat todellisuutta elämässämme, ihmiset eivät kaikilta osin ole kuitenkaan kehittyneet ilmeisen samalla vauhdilla koneiden kanssa. Kehittymisellä tarkoitan ehkä enemmän oppimista, sivistymistä – ihminen ei ole oppinut käyttämään moderneja kehitettyjä välineitä oikeilla, inhimillisillä tavoilla ja hyvän, aikanaan opitun käyttäytymisnormiston mukaisesti.

Modernit tietokoneet, erilaiset koukuttavat ohjelmat ja sosiaalinen media – some – ovat tehneet todeksi usein muutoinkin elämästään ahdistuneissa ihmisissä sen vanhan sanonnan: ihminen on ihmiselle susi. Sosiaalisesta mediasta on varsin nopeassa ajassa tullut ihmisille moderni inkvisitio – "kaikenkansantuomioistuin", jossa vaikka minkälaisin eväin on mahdollista tuhota, ajaa ihmisiä itsemurhiin ja tehdä totaalisesti pahaa ympärillä oleville ihmisille – tutuille ja tuntemattomille.

Kaikki lapsuudessa kotona tai koulussa opitut käyttäytymistavat, kohteliaisuus ja toisten ihmisten huomioiminen, lähimmäisenrakkaus ja jopa kristilliset arvot on unohdettu ja heitetty roskiin ja tilalle ovat tulleet kaiken maailman paineiden purkaminen, narsismi, oman pahanolon levittämisen yritykset ja yritykset näin samalla lievittää sitä, ja siinä ohessa toisten tuomitseminen ja suunnaton itsekkyys höystettynä melkoisella katkeruudella, pahansuopaisuudella ja tunteettomuudella.

Asiassa kuin asiassa netistä löytyy aina niitä todellisuudessa ko. alaan kouluttamattomia, mutta silti omasta mielestään parhaan tiedon omaavia snobbailijoita, "besserwisswereitä" jotka erilaisiin auktoriteetteihin ja kokonaisuudesta irrotettuihin irrallisiin asiayhteyksiin ja sitaatteihein vedoten vakuuttavat osaamistaan ja paremmuuttaan tuomitessaan toisia, joiden he usein kokevat kohdelleen tätä ns. ”asiantuntijaa” kaltoin.

Ihminen, joka ei useinkaan edes tiedä koko asiakokonaisuuden perustietoja – opin sisältöä, ”villakoiran ydintä”, asiayhteyksiä ja taustoja – astuu somessa esiin syyttäjänä ja suurena tietäjänä tai tällaisen "opetuslapsena", some-kaverina. Mutta kuinka usein tällaisen tietäjän takana on todellisuudessa vain mielen tai muuta sairautta, turhautumista, oman elämän väärin elämistä, väärinkäytöksiä ja muita vastaavia asioita. Tosin sillä ei enää ole mitään merkitystä asian käsittelyssä, koska "kuulijakunta" ei tiedä siitä mitään.

Somesta on tullut – näin monet sen kuvittelevat – paikka kenen tahansa laukoa mitä tahansa kenestä tai mistä tahansa. Ilman suurempaa vastuuta tai vaaraa joutua teoistaan tai sanoistaan minkäänlaiseen vastuuseen. Hyvän esimerkin tästä vastuuttomuudesta löytää median puolelta asiakokonaisuudesta, joka sai nimekseen ”me too” – lähinnä naisten seksuaalista syrjintää käsittelevä kansanliike, joka sitten lopulta brutaalisuudessaan ajoi jo muutamia ihmisiä itsemurhiin tai muihin kammottaviin tekoihin ilman oikeudenkäyntiä, pelkkien huhujen ja toisinaan jopa vääristyneiden, kaunaisten ja maineen pilanneiden lausuntojen perusteella.

Kammottavaksi asian tekee myös se, että tuo ”me too”-liike oli kyllä ihan oikealla ja tärkeällä asialla, mutta sen ”valtasivat” omia asioitaan väärillä tavoilla ajavat ihmiset ja johtivat näin koko liikkeen hakoteille. Sama efekti on ollut havaittavissa aika monessa muussakin kansanliikkeessä tai vastaavassa kansan parissa syntyneessä virallisessa tai epävirallisessa organisaatiossa ja liikkeissä.

Sama ilmiö on nyt leviämässä kirkonkin piiriin. Asioista oikeasti tietämättömät, usein mukamas maailman murjomat, elämässään, avioliitossaan, työssään tai jotenkin muuten ehkä epäonnistuneet, asemoivat itseään erilaisten samankaltaisia asioita kokeneiden, mutta sanavalmiimpien ”profeettojen” kannattajiksi, myötäilijöiksi tai hiljaisiksi hyväksyjiksi, "tykkääjiksi". Taustalla on usein joku oikea asia, oikea ongelma, joka on sitten joko ratkaistu väärin tai oikein – sillä ei välttämättä ole mitään merkitystä kummalla tavalla. Merkitystä on usein vain sillä, miten tämä ratkaisu on vaikuttanut johonkin yksilöön, tuohon "profeettaan", ryhmään tai muuhun kohteeseen. Jos joku on katkeroitunut ja kärsinyt omasta mielestään liiaksi, jälki ratkaisun jälkeen saattaa olla kammottavaa – jopa omaa oksaa sahaavaa tai pahimmillaan hyvityksen hakemisessa jopa oman organisaation järjestelmällistä lokaan vetämistä ja tuhoamista, joka pikkuhiljaa leviää sitten muiden ”kärsineiden” esimerkkien kautta organisaation kaikkiin soluihin – olivatpa ne sitten kunnossa tai saastuneita – sillä ei väliä, kunhan oma kärsimys saa balsamia haavoihinsa.


Hannu
nettihoukka