28.1.17

Papit virka-aikaan

(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olen ainakin parissa blogijutussani pohdiskellut ja osin jopa vahvasti arvostellut nykyisten puolueiden ja ammattiliittojen toimintaa. Sain jälleen vettä myllyyni, kun luin luterilaisen Kotimaa24-verkkojulkaisun jutun luterilaisten pappien aikeista ajaa työaikaa kaikille kirkon työntekijöille – ilmeisesti papeillekin.

Muutamia vuosia sitten ihmettelin suuresti erään oman kirkkoni nuorisojärjestön toimia hieman samantapaisissa asioissa. Noin ”hieman liiotellen” tämä pääasiassa kesäisin erilaisia leirejä järjestävä järjestö oli melkein kriisin partaalla, kun sen työntekijätkin halusivat lomailla juuri samoihin aikoihin, kuin olisi ollut noita leirejä. En tiedä, onko asia juuri noin, mutta näin asia liikkui maailmalla ihmisten puheissa.

Nyt Kotimaasta lukemassani uutisessa Kirkon akateemiset, Diakoniatyöntekijöiden Liitto ja Kirkon Nuorisotyöntekijöiden liitto vaati kirkolta työajan soveltamista myös hengellisen työn viranhaltijoihin. Jälleen ”hieman liiotellen” voisi kai sanoa, että heidän mukaansa tuota työtä pitäisi hoitaa kahdeksasta neljään eli virka-aikana.

Sikäli kun olen ymmärtänyt tällaisia ovat molemmissa kansallisissa kirkoissamme (luterilaisessa ja ortodoksisessa) uskonnollisia toimituksia tekevät viran- tai toimenhaltijat sekä ainakin luterilaisessa kirkossa välittömästi opetus-, kasvatus-, julistus-, lähetys- ja diakoniatyötä tekevät viranhaltijat. Hengellisen työn työsopimussuhteisiin työntekijöihin sovelletaan työaikaa.

Tuo vaatimuspaperi oli tietynlaista ammattiyhdistyksellistä jargonia, jossa vaadittiin niin työntekijöiden oikeutta päättää asioistaan kuin vedottiin työelämän muutoksiin Suomessa.

Tietysti kaiken takana on raha. Vaatimuspaperissa vakuutetaan, että hengellisen työn viranhaltijat saavat alimitoitettua työaikakorvausta juhlapyhistä, niitä edeltävästä ajasta ja leirityöstä. He eivät ilmeisesti alalle hakeutuessaan ole olleet tietoisia siitä, mihin työhön he pyrkivät. Aivan kuten ortodoksisessa kirkossa ne papit, jotka huutavat ihmisoikeuksiensa perään mennessään uudelleen naimisiin edellisen vaimon kuoltoa tai eron jälkeen ja menettäessään pappeutensa.

Liiton mukaan perustelut, joilla evankelis-luterilaisen kirkon hengellinen työ on jätetty työaikalain ulkopuolelle, ovat vanhentuneet. EU:n työaikadirektiivistä lailla ja työaikalaista asetuksella poikkeaminen edellyttää sitä, että toiminnan erityispiirteiden vuoksi työaikaa ei mitata ja/tai jos työntekijät voivat päättää siitä itse.

En ihan tarkkaan tiedä, mitä tuolla oikeastaan tarkoitetaan, vai tarkoitetaanko sillä sitä, että hautajaisille, kasteelle ja muille toimituksille sekä vaikkapa sielunhoidollisille keskusteluille on varattava tietty aika, ja that’s it. Vai tarkoittaisikohan se sitä, että joku selviää vaikkapa tuollaisesta sieluhoidollisesta keskustelusta vartissa, joku ”lörpöttelee kaksi tuntia” vain saadakseen paremman palkan erilaisina lisineen. En tiedä, mutta oudolta tuntuu.

Kirkon liittojen mukaan työelämä on muuttunut myös Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Liitot näkevät työajan viranhaltijan työsuojeluna. 57 % seurakuntatyötä tekevistä työntekijöistä kokee työnsä henkisesti raskaaksi. Seurakuntien hengellisessä työssä työajat painottuvat viikonloppuihin ja iltoihin, mutta kuitenkaan hengellisen työn viranhaltijoilla ei ole arkipyhälyhennyksiä eikä sunnuntaikorvauksia. Siis rahaa, rahaa, rahaa, kuten ABBA aikoinaan lauloi:
"I work all night, I work all day, to pay the bills I have to pay. Ain't it sad and still there never seems to be a single penny left for me. That's too bad. In my dreams I have a plan."

Olen ollut toisinaan havaitsevani, että mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Oman ortodoksisen kirkkonikin työntekijät kuuluvat ilmeisesti valtaosin ammattiliittoon. Joten lieköhän meilläkin odotettavissa jotain samaa. Joitain merkkejä olin vaistoaviani somessa, kun siellä keskusteltiin erään seurakunnan puolipäiväisenä auki julistetusta toimesta. Mietittiin, pärjääköhän puolipäiväisenä, tuleekohan tuollaisesta tapa. Ja taidettiinpa jossain keskustella siitäkin, kun joskus haaveiltiin kirkolliskokouksessa kirkonkin piirissä tulevien niukkojen resurssien käyttämisestä tehokkaasti, niin että olisi otettava käyttöön kirkolle soveltuva malli panos-tuotos-ajattelusta. Mitä sitten nuo panokset ja tuotokset olisivat olleetkaan!

Olen vuosien saatossa seurannut oman kirkkomme työntekijöiden työskentelyä, osaa jopa varsin läheltäkin. Minulla olisi siitä paljonkin kriittistä sanottavaa, mutta pitäydyn nyt kuitenkin suuremmasta kritiikistä, kun siellä on paljon tuttuja ja kavereita, enkä halua suututtaa heitä tämän enempää. Mutta arvelen, että ei ole kovinkaan kaukana, kun kirkonkin piirissä siirrytään johonkin työajan seurantajärjestelmään. Seurakunnan kannalta on toki järkevämpää, jos pappi vierailee vaikkapa vanhusten tai muiden keskustelua tarvitsevien luona, kuin istuu yhtenään Esson baarissa. Niin - ja niitä yhä harvenevia jumalanpalveluksiahan ei kai teologisessa mielessä pidetä pelkästään ihmisten vuoksi?

Varmaan on totta, että työajat ovat moniin muihin ammatteihin verrattuna outoja, sunnuntai- ja viikonlopputöitä on jatkuvasti ja vapaapäivät eivät satu sunnuntaiksi. Mutta oletettavaa on, että henkilö alalle hakeutuessaan on tiennyt ja hyväksynyt asian. Kaukana ovat ne kaksoistyötä tekevät opettaja-sisävesilaivurit, jotka olivat kesällä lomilla opettajan hommista ja talvella ei voinut työskennellä laivurina, kun järvet olivat jäässä, siksi piti pitää lomaa noista hommista.

Samoin lienee melko hankala mitata työntekijän työaikaa työntekijän itse mitaten. Silloin kävisi kuten eräässä seurakunnassa, jossa työntekijälle ei tullut paikallista lehteä kotiin ja hän haki sen päivittäin kotoa käsin kirkolta ja merkkasi – ainakin mielessään – hakumatkat ja lehden lukemisenkin työajaksi. Perehtyi seurakunnan alueeseen ja siellä tapahtuvaan toimintaan.

Liittojen mielestä työn kuormittavuudessa on huomattavia kausivaihtelusta johtuvia eroja. Juhlapyhät ja niitä edeltävä aika muodostavat hengellisen työn viranhaltijoille erityistä kuormitusta samoin kuin leirityö. Liitot katsovat, että evankelis-luterilaisen kirkon hengellistä työtä tekeviä viranhaltijoita koskeva työaikasääntely tulee saattaa yhdenvertaiselle tasolle kirkon muun henkilökunnan kanssa työaikalain uudistamisprosessissa. Nyt noin 6 300 evankelis-luterilaisen kirkon viranhaltijaa on työaikalain ja kirkon työaika-asetuksen johdosta epätasa-arvoisessa asemassa muihin työntekijöihin nähden.

Mitäpä jos tuo työ ulkoistettaisiin niin, että seurakunnat ostaisivat papeilta ja muilta hengellisen työntekijöiltä keikkaluontoisesti työsuorituksia. Olisikohan sellainen parempi järjestelmä, vaikka tuntitaksaa nostettaisiin samalla kohtuulliselle tasolle. Lienee monessa seurakunnssa kohta miettimisen paikka.

Niin – mitenkäs sitten kävikään tuon alussa mainitun nuorisojärjestön. Monenlaista tapahtui. Järjestön omistama ja ylläpitämä leirikeskus lähes raunioitui – ainakin rappeutui melko huonoon kuntoon, kun myös kiinteistöosaaminen puuttui. Leirejä ei siksi enää haluttu pitää siellä, missä se olisi ollut halvinta. Mutta lomien vuoksi ei ollut aina työntekijöitäkään ja piti palkata ulkopuolisia. Siksi leirikeskus myytiin pois. Onneksi kirkkoa rakastaville vapaaehtoisille. Mutta järjestön työntekijöissäkin tapahtui tiettyä muutosta, enää ei tarvittu tietynlaisia osaajia, riitti, kun osasi istua toimistossa tietokoneen ääressä ja suunnitella jotakin. Ei tarvinnut kulkea kentällä nuoria tapaamassa. Tai ainakin siltä se näytti ja luulen, että moni ”entisten nuorten sävellahjalainen” ihmettelee minun ohella nykymenoa, mutta niinhän me vanhat tehdään kai muutenkin.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Kts. www.akiliitot.fi: AKI, Dtl, KNT: Työaikalakia noudatettava myös uskonnollisessa työssä

25.1.17

Pappia kyydissä

(Kuva © Juhart)
Tuo otsikon sanonta syntyi kai ”virallisesti” heinäkuussa 1948, muutama vuosi sotien jälkeen, kun Suomessa eläminen alkoi tasaantua ja palautua lähemmäksi normaalia. Lontoossa pidettiin silloin XIV olympialaiset, johon osallistui myös nyrkkeilijä Olli Lehtinen ja hänen mahdollisuuksiaan kisassa piti toinen nyrkkeilijä, myöhemmin ammattilainen Yrjö Piitulainen – muuten kolmannen ammattinyrkkeilijän Harri Piitulaisen isä – hyvinä ja Helsingin Sanomissa 23.7.1948 kirjoitettiin: "Yrjö Piitulainen piti Olli Lehtisen mahdollisuuksia Lontoon olympialaisten nyrkkeilykilvassa hyvinä, koska hän ei ole ensi kertaa pappia kyydissä." Todennäköisesti sanontaa oli silti viljelty puhekielessä laajemminkin. Myöhemmin sanonta tuli tutuksi MTV:n 1998 esitetystä suomalaisesta mm. Pertsa Reposen viimeiseksi työkseen kirjoittamasta TV-sarjasta.

Pappi oli yleisen mielipiteen perusteella – ainakin ennen autoaikaa – arvokas kyyditettävä, kun heitä vietiin seurakuntalaisten luo tai muualle yleensä hevosella ja reellä ja tuota tehtävää ei yleensä annettu ensikertalaiselle. Nykyisin taitavat olla pappien vierailut vähentyneet ja pappia näkee useimmiten vain kirkossa, konttorissa ja perhetilaisuuksissa.

Tammikuun lopulla eteläisessä Suomessa valittiin erääseen suureen seurakuntaan pappia. Nyt tuo paikka annettiin valinnassa jälleen ensikertalaiselle. En ollenkaan purnaa valintaa, mutta tiedän, että se aiheutti ennen ja aiheuttaa jälkeen valinnan paljon porinaa seurakuntalaisten keskuudessa ja kenties laajemminkin.

Vaalissa oli mielenkiintoinen asetelma – kuten nykyään yleensä monissa ortodoksisen kirkon papinvaaleissa, piispanvaaleista nyt puhumattakaan. Papin tointa haki neljä henkilöä, joista kolme laitettiin ns. ehdokassijoille ja yksi heitettiin ”yli laidan”, jätettiin ulkopuolelle koko valinnasta hiippakuntapiispan ”mahtikäskyllä”.

Tämä aiheutti ensimmäiset porinat. Poisjätetty olisi ollut monelle mieleinen ja hänen syrjäyttämisensä aiheutti suuttumusta ja jopa kirjelmän seurakunnanvaltuustolle. Kirjelmässä syrjäyttämistä pidettiin perusteettomana. Jotkut olivat jopa sitä mieltä, että hakijoiksi lähes tarkoitushakuisesti haalittiin henkilöitä, jotta saataisiin yksi pullautettua pois valittavista.

Samalla jotkut varmaan miettivät, millainen viesti sisältyikään piispan tekemään valintalistaan, johon hän asetti tointa hakeneet henkilöt jonkinlaiseen ”paremmuusjärjestykseen”.

Yksi hakijoista oli iältään jo eläkeiässä tai ainakin melkein ja hän oli saanut pappeutensa takaisin jokunen aika sitten, menetettyään sen aikanaan muutamia vuosia sitten omien henkilökohtaisten syittensä vuoksi. Aiemmin, monia vuosia sitten, hän oli toiminut jonkin aikaa toisena pappina eräässä toisessa seurakunnassa.

Toinen hakijoista oli myös pappina toiminut ja omien ratkaisujensa ja henkilökohtaisten päätöksiensä vuoksi siirtynyt vakinaisesta toimesta vapaalle, jossa hän sitten hoiti useita erilaisia papillisia tehtäviä eri puolilla Suomea.

Kolmannella hakijalla ei ollut vihkimystä papiksi, vaikka hänellä oli kyllä vaadittava teologinen tutkinto ja alemman asteen pappisvihkimys ja laaja kokemus kirkolliselta uralta. Hän oli diakoni, mutta tuon ensimmäisen lähes eläkeiässä olevan papin kanssa saman kohtalon kokenut: menettänyt pappeutensa (diakonisuutensa) muutama vuosi sitten ja saanut sen äskettäin takaisin.

Kaiken kaikkiaan asetelma oli – etten sanoisi: herkullinen – ainakin valitsijoiden osalta ja monesta syystä:
  • Ehdollepano oli piispan vahva kannanotto siihen, kuka pitäisi valita. Sen näki selvästi ehdollepanosta, kun katsoi sitä ”oikeanlaisten lasien” läpi.
  • Kukaan virallisesti ehdolle pannuista ei ollut ilmeisesti ainakin jollain mittarilla mitattuna ”putipuhtoinen”, kellä oli ikää kohtuullisesti, ettei olisi kauaa toimessa viihtynyt, kellä noita pappeuden peruutuksia ja kellä mitäkin mahdollisesti valitsijoiden haitaksi kokemia asioita tai ominaisuuksia. Rannalle jätetystäkään ei taida olla täyttä varmuutta, josko hänenkin joku toiminta olisi aiheuttanut hankauksia valitsijoiden kanssa.
  • Ulkopuolinen painostus oli ilmeisen kovaa, siitä kertoi omaa sanomaansa vaalin peruuttamisesta ja pöydälle jättämisestä tehty ”kansalaiskirjelmä” kuin varmaan omalla tavallaan myös koko ehdokasasettelu.
Kun samaan aikaan ainakin jotkut valitsijat olivat aikaisemmissa kannanotoissaan, vaikkapa sosiaalisessa mediassa, olleet vahvasti ja kovaäänisesti jonkun puolella, harvemmin kai kuitenkaan jotain vastaan, sekin aiheutti omat ristiriitansa ja odotuksensa.

Aika monella takki kääntyi monta kertaa, milloin mistäkin syytä. Kuka oli kenenkin kaveri tai oman läheisen ihmisen puoliso tai muuten vain tavalla tai toisella ”läheinen”. Asioista ei voinutkaan puhua oikeilla nimillään, vaan piti yrittää pysyä kaverina tai sukulaisena. Siksi odotukset olivat korkealla – ainakin joillakin – ja lopputulos oli sitten lopulta osalle suurikin yllätys, osalle – myös minulle – se ei ollut ollenkaan yllätys.

Tämän tyyppisissä hengellisen työntekijän valinnassa liikkuu valtavasti huhuja ja tarinoita, joilla halutaan vaikuttaa jotain vastaan ja jonkun puolesta. On sekä oikealta tuntuvaa informaatiota, kuin myös disinformaatiota, harhaanjohtavaa tietoa. Niin nytkin. Kun samaan aikaan sijoittui vielä kauan odotettu tieto siitä, että valintasijalle laittaja, hiippakuntapiispa, jää jonkin ajan kuluttua eläkkeelle, se lisäsi erilaisia spekulaatioita ja pelin pelaamista.

Samoin tämäkin valintaprosessi liittyy jollakin tavalla koko ortodoksisen kirkon problemaattiseen tilanteeseen, jossa huonoilla henkilösuhteilla, vallan hamuamisella ja ”demokraattisella diktatuurilla” on oma osansa tässäkin kirkon kannalta surkuhupaisassa näytelmässä. Valta on keskittynyt joidenkin mielestä – mm. minun – turhan pienelle joukolle, joka on jossain määrin elitistynyt ja unohtanut massat, kirkkorahvaan. Kavereita ja sukulaisia jopa seurakunnan työntekijöitten lähipiiriä on valittu päättäjien paikalle ja näin aiheutettu toisenlaisia ongelmia, joista osaa on sitten jouduttu setvimään oikeussaleja myöten.

Kalliit oikeustapaukset, joille ei näytä loppua tulevan, ovat maksaneet hirvittävästi ja seurakuntatyöhön tarkoitetut varat ovat osin huvenneet niihin ja osin myös jokin aika sitten tehtyihin varsin omituisiin ja kohtuuttoman suuriin ylimääräisiin paikallisiin (siis ei valtakunnallisesti sovittuihin) palkankorotuksiin, joita sai tosin vain osa henkilökunnasta, ei kaikki. Siksi toimintaa on jouduttu pohtimaan aivan uudessa taloudellisessa tilanteessa ja elämään ”suu säkkiä myöten”, minkä seurauksena joitain toimintoja on jouduttu sopeuttamaan huomattavastikin ja henkilöstöllä ei liene ollut mitenkään helppoa elää noidenkaan ongelmien kanssa.

Kun samaan aikaan väki vähenee seurakunnissa, verotulot pienenevät ja ongelmat sen kun kasvavat ja uudet sikiävät, lienee melko hankalaa elää tuollaisessa olotilassa, onpa sitten työntekijä tai seurakuntalainen. Johtamisessakin lienee omat mutkansa, kun joku johtajista on ilmeisen usein poissa ja sijainen hoitaa – ilman todellista vastuullisuutta ja pitkäjännitteisyyttä – organisaation peräsintä. Aiemmat henkilöstöratkaisut siirtoineen, tehtävämuutoksineen ja muine kommervenkkeineen, jopa erottamisineen, näkyvät yhä nykyisinkin työhyvinvoinnissa. Ulkopuolisena ajoittain on ollut havaittavissa jonkinlaista pinnan alaista toimintaa, jonka ainakin itse luokittelisin ihan kapinahengeksi.

Joten helppoa ei tule olemaan. Ovella kolkuttaa jo uusi oikeustapaus, seuraavatkaan eivät liene suuria yllätyksiä, jos vaikka niitäkin tulisi lisää. Ryhtiliikettä kaivattaisiin kovasti, samoin asiallista, oikeudenmukaista ja taloudellisesti – ja ajoittain jopa opillisesti – järkevää toimintaa, joka ajattelee koko kirkkoa ja sen etua, ei vain yhden ryhmän, yhden seurakunnan tai edes yhden hiippakunnan etua.

Mutta papinvaali saatiin suoritettua ja äänin 12 – 6 – 1 tuli yksi valituksi selvin äänin, onnittelut hänelle, mutta kaksi tai oikeastaan kolme jäi rannalle. Toivottavasti heillekin löytyy töitä ja erityisesti – toivottavasti he nyt toiminnallaan osoittavat, että he hakivat paikkaa ihan tosissaan ja jatkavat aktiivista toimintaansa seurakunnan ja kirkon hyväksi jossain muussa tehtävässä.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

18.1.17

Onko someraivo kritiikkiä

Pere Borrel del Caso: "Pakeneva arvostelu" (1874)
Viime aikoina olen toisinaan katsellut maailmaan ihmetyksen sormi kummastuksen suussa (vai menikö se nyt toisin päin). Liikemies Sipilää viedään mediassa kuin ”vierasta sikaa” ja pääministeri vikisee. Samaan aikaan liikemies Trump tekee suunnilleen samaa – tosin hieman suuremmalla volyymilla – mutta samat kritisoijat ei ainakaan suuremmin puhu siitä, kun hänen kohdallaan on ilmeisesti muita, suurempia ja oikeasti ongelmallisia puheenaiheita. Lisäksi Trump on kaukana meren takana ja tuollaiset suomalaisten täältä heitetyt somepuheet olisivat samanlaista tyyliä kuin aikanaan Vietnamin sodan aikoina, kun "Taka-Hikiän sosialidemokraattiset naiset ry" paheksui USA:n osuutta Vietnamissa ja vaati kapitalistien välitöntä maasta postumista".

Itselleni on selvästi muodostunut käsitys – ilman, että kuulun kyseiseen pääministerin tai mihinkään muuhunkaan puolueeseen – että taustalla on mitä ilmeisimmin joillakin jonkinlainen agenda: ajaa pääministeri pois tuoliltaan. Mukaan tähän leikkiin on lähtenyt aika moni valtamedia jopa siinä määrin, että ainakin minua se alkaa jo haitata, tai sanoisin että tympiä. Olen noin yleensä ja tietyissä rajoissa pitänyt lehdistöä kuitenkin useimmissa asioissa neutraalina uutisten kertojana. Nyt monesta niistä on tullut selvästi poliittisen pelin ja ajojahdin osapuolia ja uutisten tekijöitä, joskus kait ihan uutisten keksijöitä.

Hieman samanlainen tunne tuli jo jokin aika sitten monesta ammattiliitosta, joista yhtäkkiä vaalien jälkeen tuli joidenkin puolueiden etäispäätteitä ja ”hännän heiluttajia”. Samalla ropisi – kuten nyt noiden joidenkin median edustajien kohdalla – kunnioitukseni ja arvostukseni niitä kohtaan melko alas. Toimin itse aikanaan omassa ammattiliitossani aktiivisesti, olin jopa pitkän aikaa Akavan pääluottamusmies. Jos olisin vielä töissä, eroaisin kenties tuollaisesta ammattiliitosta niiden tällaisen toiminnan vuoksi, mutta kun en enää ole, pelkästään suosittelen harkitsemaan asiaa.

Sosiaalisessa mediassa vaaleissa hävinneet ovat raivonneet hurjasti. Jopa siinä määrin, että välillä olen harkinnut laittavani sellaiset some-kaverit ”hyllylle lepäämään” ja rauhoittumaan, ketkä tuollaista informaatiota minunkin sivuilleni levittävät ja jakavat. Minusta nuo räyhääjät ovat vain huonoja häviäjiä ja tuollaisten viestien levittely ei kerro mielestäni kovin suuresta elämän viisaudesta.

Olen joissain blogijutuissani jo aikaisemmin kirjoittanut, että tietyt kulttuurilliset ja "muka-sivistyneet" tahot ovat olleet eturintamassa, kun kohteena on perussuomalaisen puolueen haukkuminen. Itselläni on selkeä ja lahjomaton mittari tähän: jos henkilö käyttää kirjoituksissaan ja sanomisissaan ”persu”-sanaa, katson hänen olevan tuon "muka-sivistyneen" ja selvästikin eugenistisen ryhmän puhtaaksi pesty jäsen, joka ei kaikessa suvaitsevaisuudessaan hyväksy sitä, että neljännes äänestäjistä on äänestänyt jonkun puolueen eduskuntaan tai kunnanvaltuustoon ja ilmeisesti haluaisi kastroida heidät kaikki.

Jostain syystä – ilmeisesti vaalien lähestyessä ja perussuomalaisten kannatuksen hiipuessa (mm. em. syistä) – perussuomaiset ovat vaihtuneet nyt keskustalaisiksi ja kohteena ovat nyt nämä, ja heidän yhtenä ”sijaiskärsijänään” pääministeri tai joku muu kieltämättä ainakin jonkin verran ärsyttävistä ministereistä. Puoluepolitikoinnin ohella vaikuttimena on myös ihan selvästi perisuomalainen kateus. Kun joku pärjää elämässään ainakin taloudellisessa mielessä hyvin ja saa aikaan tulosta ja omaisuutta ja osaa päättää asioista, häntä kadehditaan.

Olen usein pohtinut, että jos olisin diktaattori, laittaisin nuo räyhääjät ja someraivoajat itse tekemään päätöksiä. Nähtäisiin mihin nämä kaiken tietävät ja osaavat some-nerot ja uuninpankkopojat aikuisen oikeasti pystyisivät. Yhdysvaltojen väistyvä varapresidentti Joe Biden sanoin äskettäin TV-haastattelussaan viestinä presidentiksi valitulle Trumpille: ”Kasva aikuiseksi”. Saman haluaisin sanoa noille turhanpäiväisille someraivoajille.

Minusta tuollaisen typerän someraivoon sisällytetty ns. kritiikki ei ole oikeasti edes kritiikkiä. Kreikan sana, josta tuo krittiikki-sana [kritiki (κριτική)] ehkä muodostuu, voisivat olla krino (κρίνω), arvioida, arvostella tai diakrino (διακρίνο), havaita, joilla tarkoitetaan myös tarkastelua. Sanan mukaisesti kritiikissä on siis tarkoituksena arvioida, selvittää asian arvoa tarkastelemalla sitä, pohtimalla ja määrittelemällä. Toki kritiikki voi olla positiivista, rakentavaa, jonka tarkoitus on kehittää asiaa tai arvoa, mutta kritiikillä on tapana toisinaan myös vähätellä asiaa.

Kritiikki on aina kantaa ottavaa sosiaalista toimintaa ihmiseltä ihmiselle, organisaatiolta organisaatiolle. Se on myös kommunikaatiota – yksilöllistä tai kollektiivista. Joidenkin mukaan kritiikkiä voisi muka estää tai jopa hallita. No – näitäkin yrittäjiä on ollut ja yleisin tapa torjua lienee sitten varmaan tiedonjulkaisemisen estäminen ja sensuuri tai toisinaan jopa pelon lietsominen, joista ensimmäisenä tulee enemmän mieleen ihan muut maat kuin Suomi tai USA.

Minusta mieletön – ja sanoisin – jopa järjetön someraivo ei ole kritiikkiä. Se on jotain lähes animaalista, eläimellistä pahanolon purkamista mahdollisesti heikommaksi tai vastutukseen kykenemättömäksi koettuun osapuoleen tai riittävän kaukana olevaan tai hieman omalta kannalta epämääräiseen kohteeseen. Toinen puolue ja sen edustaja ovat varmaan tässä mielessä hyviä kohteita someraivolle. Henkilöön kohdistuvaa hyökkäävää ja perustelematonta, asioiden todellisesta ja oikeasta laidata tietämätöntä ja usein aivan mutu-tuntumaan perustuvaa someraivoa pidän iljettävänä, varsinkin jo se tehdään "selän takana" vaikkapa jossain suljetussa someryhmässä.

Koska poliitikko ei voi vastata tuollaiseen tekoon aina samalla tavalla kuin ”tavallinen” kansalainen, hän joutuu kärvistelemään tuossa kritiikkihelvetissä vaikka kuinka kauan tai sitten luovuttaa ja poistua näyttämöltä, mikä onkin tuollaisen someraivon tarkoitus. Tässä jyllää ns. Junckerin laki, EU-komission puheenjohtajan Jean-Claude Junckerin kenties eniten siteerattu lausehan kuuluu: ”Tiedämme, mitä pitäisi tehdä, mutta emme tiedä, miten tulisimme uudelleenvalituksi, jos teemme sen.”

Kun seurasin keskustalaisen pääministerin someraivohelvettiä hänen lastensa omistuksista, keksin hyvän ratkaisun tuleville ajoille. Aina, kun maassa on huonoksi "koettu" pääministeri tai muu ministeri tai muu päättäjä, viisainta on ostaa ja lahjoittaa hänen lapsilleen tai muille lähisukulaisille ilmaiseksi pieni siivu – puoli tai vaikka vain yksi prosentti – jostain yrityksestä. Näin kannattaa tehdä etenkin kaikkien tuon ko. yritysten kilpailijoiden, näin he jääväävät kyseisen kilpailevan ja mahdollisesti hyvin pärjäävän yrityksen ulos kaikesta, mikä liittyy bisnekseen valtion tai kunnan kanssa. He eivät pääse mukaan vienninedistämiseen, ei valtion ja sen laitosten tai kuntien tarjouskilpailuihin ja voiton vie aina se toiseksi paras tai jopa huonompi.

Näin ei myöskää kukaan päättäjä pääse "elvistelemään" sillä, että Suomeen on saatu 100 miljoonan kauppa, joka työllistää suuren joukon ihmisiä ja joka tarjoaa siten hyvinvointia ja toimeentuloa vaikkapa nyt julkisuudessa olleessa tapauksessa Pohjoisen alueen ihmisille. Unohtamatta sitä, että tuohan se myös verotuloja niin valtiolle kuin kunnallekin. Vaihtoehtohan esimerkiksi tuollaisessa ulkomaille tehdyssä miljoonakaupassa ei suinkaan ole se, että kauppa ilman erilaisia viennin edistämiskommervenkkejä menisi jollekin toiselle suomalaiselle yritykselle. Ei
se menee jollekin ulkomaiselle yritykselle.

Ja maa ja somaraivoajat makaavat tämän jälkeen tyytyväisenä: pääministeri tai muu silmäätekevä menettävät "kansalta ryöstettyä" rahaa, häviävät kilpailuja ja jäävät nuolemaan näppejään. Tosin näin taitaa käydä aikanaan noille väärintoimijoillekin, median tai somen raivoajille – jos ei heti, niin ainakin aikaa myöten. Minä en ainakaan äänestä sellaisia, enkä osta sellaisesta yrityksestä mitään ja pidän tuollaiset tahot niin kaukana itsestäni, kuin vain mahdollista.
Eläköön sananvapaus ja demokratia!



Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

16.1.17

Kuka olet? Pappi, lukkari … rikas, rakas, keppikerjäläinen

Enkeli.
Olen yhtenä ylläpitäjistä moderoinut eli ylläpitänyt yleistä järjestystä jollain tavalla muutaman vuoden erilaisilla netin ortodoksisilla keskustelupalstoilla. Se, että nuo keskustelupalstat ovat uskonnollisia, tässä tapauksessa toiseen kansalliseen kirkkoomme liittyviä, ei yleensä ole tehnyt niistä paljokaan kristillisempää akselilla ”maallinen” ~ ”uskonnollinen”. Joskus on tuntunut melkeinpä päinvastaiselta. Ihmisiä, asioita ja yleensä keskustelun kohteita on ”käsitelty” melko kroisisti ainakin kristilliseltä kannalta katsottuna. Taustalla ovat jyllänneet varmaankin niin pelot ja huonot muistot, kuin kauna ja kateuskin.

Yhteiskuntamme suuri ihmisten pahoinvoivaisuus näkyy siis melko vahvasti myös tällaisilla keskustelupalstoilla aivan kuten yleensäkin sosiaalisessa mediassa, jota pidetään yleensä sellaisena foorumina, että siellä voi laukoa mitä vain. Siellä olevat ja sinne hakeutuvat ihmiset voivat ihan samalla tavoin pahoin, kuin ilmeisen suuri osa kansasta. Tai mene ja tiedä, josko sosiaalisessa mediassa on jopa enemmän niitä pahoinvoivia. Heillä on varmaan silti samat ilot ja murheet kuin kaikilla. Siksi joskus ajattelen toiveikkaana, että he – hakeutuessaan ja ollessaan uskonnollisella keskustelufoorumilla – käyttäytyisivät edes siellä tuon foorumin perusajatuksen ja aatteen mukaisesti.

Mutta ei – useimmiten päällimmäisinä asioina, mistä keskustellaan, ovat monenkirjavat negatiiviset asiat ihmisistä ja organisaatioista. En suinkaan itsekään poikkea suurestikaan noista muista näin sanoessani, mutta olen kyllä yrittänyt välttää kovin negatiivisia ja hyökkääviä kannanottoja yleisillä keskustelufoorumeilla. Yksityiset foorumit – kuten vaikkapa nämä blogit – ovatkin sitten aivan erikseen. Täällä vastaan sanoistani aina itse, enkä piiloudu minkään organisaation tai kirkollisen yhteisön tai edes anonymiteetin, nimettömyyden selän taakse. Täällä voin toki olla tarvittaessa kriittinen, joka joskus näkyy jopa negatiivisina kannanottoina joidenkin ongelmaksi kokemieni asioiden paremmaksi saamisen toivossa.

Toki olen blogikirjoituksia tehneenä huomannut, mitkä aiheet menevät lukijoihin – eli kasvattavat lukijatilastoja – ja mitkä eivät. Viina ja ryyppääminen, huonot naiset ja epäonnistumiset parisuhteissa, seksuaalinen suuntautuneisuus tai yleensäkin huono elämä ja sen mukanaan tuomat lieveilmiöt ”myyvät” blogeissa ihan samalla tavalla kuin ne myyvät ns. keltaisessa lehdistössä, iltapäivälehdissä ja muissa sensaatioita hakevissa julkaisuissa, joissa saatetaan viikon verran jauhaa vaikka jonkun henkilön poislähtöä jostain "uutisvuodosta".

Ainakin aloittelevana blogistina helposti lankeaa loveen ja alkaa tuottaa sellaisia tekstejä, kun olettaa lukijoittensa odottavan. Siinä on hieman sama efekti, kuin tapauksessa, jossa yliopisto-oiskelijat varsin lyhyessä ajassa opettivat professorilleen omalla käyttäytymisellään (kuunteleminen, häliseminen, jne.), millä kohtaa luentosalia hänen tulee pitää esitelmäänsä. Opiskelijat asettivat lattiaan ristin, mihin kohtaan he halusivat proffan asettuvan ja onnistuivat siinä kymmenen sentin tarkkuudella melko nopeassa ajassa. Samaan itseohjautumiseen saattaa blogistikin helposti sortua.

Olen usein pohtinut, mikä meitä ihmisiä vaivaa, kun käyttäydymme näin, kun käyttäydymme. Miksi keskusteluun pitää niin usein nostaa joku negatiivinen juttu kirkosta tai sen työntekijöistä? Miksi emme keskustele enemmän vain kirkkomme hyvistä asioista, hyvistä puolista? Miksi emme keskustelullamme tue enemmän kirkon perustyötä, kirkkoamme, ihmisten pelastumista? Eikö ihmisessä kuitenkin ole enemmän hyvää kuin huonoa?

Näissä pohdinnoissa, ihan samoin kuin muissa maallisemmissakin asioissa, päädyn melko usein muistamaan vanhan sanonnan: ”Homo homini lupus” eli suomeksi ”Ihminen on ihmiselle susi”. Kuinka oikeaan osuva tuo sanonta ihan oikeasti onkaan. Erilaisista konfliktien ja muiden sotien ja vastaavien seurauksina olemme käytännössä nykyisessä nopean ja tehokkaan tiedottamisen maailmassa sen varsin konkreettisesti nähneet ja kokeneet. Lähes joka ilta se tunkee ulos televisioistamme. Ihmisyys on melko ohutta tavaraa, kun konflikti yllättää ja ihminen on tilanteessa, jolloin vastapuolella onkin vihollinen, toisella tapaa ajatteleva, mutta ihminen hänkin.

Tuo sama ilmiö näkyy monessa nyky-yhteiskunnan toimessa Suomessakin: maahanmuutossa, rasismissa, taloudellisen ja muun vallan vaikkapa kirkollisenkin vallan tavoittelussa, ihmisten sosiaalisessa, taloudellisessa ja rodullisessa eriarvoisuudessa. Sanopa joku elämän alue, missä se ei näy! Se näkyy kirkossakin, missä sen ei missään nimessä pitäisi eikä saisi näkyä. Se on näkynyt siellä ilmeisesti aina, vaikka emme sitä ehkä helposti tunnustakaan.

En usko, että omalla kirjoittelullani saan sen loppumaan tai edes oikeastaan paljon vähenemäänkään. Olen tullut tässä asiassa melko kyyniseksi. Me ihmiset olemme sellaisia kuin olemme ja ihanneyhteiskuntamme on jossain toisessa maailmassa, ei tässä elämässä. Se on kenties kuolemanne jälkeisessä elämässä, josta emme ihan oikeasti tiedä mitään. Voimme vain arvailla.

Luin äsken erään luostarimaisen yhteisön nettisivuilta mielenkiintoisen tekstin tuosta kristittyjen tavoittelemasta paratiisista, jollaisena noin yleisesti ottaen täällä maan päällä luostareissa asuvat omaa asuinpaikkaansa pitävät ja millaiseksi he sen kokevat tai ajattelevat. Lainaan tuota tekstiä hieman mukaillen. Tekstissä pidetään luostarikutsumusta ihmisen tavoiteltuna tilana siksi, että se kuvataan eräänlaiseksi maanpäälliseksi enkelielämäksi. Siis elämäksi, jossa he jo nyt maan päällä ollessaan ja ruumiillisesti elävinä saavat nauttia tulevan Paratiisin vallitsevasta ilosta ja rakkaudesta. He auttavat tällaisessa ”maanpäällisessä paratiisissa” eläessään omalla panoksellaan muita ihmisiä rukouksillaan ja pyytävät Jumalan apua ja huolenpitoa maailman ja sen asukkaiden edestä. Tai ainakin heidän pitäisi näin toiminnan aatteen mukaisesti tehdä. Erittäin hyviä tavoitteita.

En ryhdy arvailemaan sen enempää luostarien paratiisinomaisuutta, vaikka melko monessa luostarissa olen elämäni aikana vieraillut ja nähnyt elämää niin luostarin sisältä kuin ulkoa. Olen jopa itse asunut – tosin en munkkina – useita kuukausia kreikkalaisessa luostarissa. Silloin olin tosin tutkija (independent researcher), en veljestön jäsen, mutta elin kuten kaikki muutkin siellä elivät – pienessä keljassa, heräsin aamulla aikaisin ensin talendon, sitten simandron ja lopulta viimein kirkonkellon soittoon, söin samaa luostariruokaa samassa trapesassa, ruokalassa, heidän kanssaan ja kävin samoissa jumalanpalveluksissa ja tapahtumissa kuin veljestökin. Mutta maallikkona, en siis papistoon kuuluvana, jollaisia suurin osa juuri tuon luostarin munkeista oli. Oli siellä tosin pari kolme ns. tavallista munkkiakin – jotka siis kuuluvat kirkollisessa mielessä maallikkoihin, vaikka heidät oli vihitty munkeiksi – ja jotka sitten tekivät oikeastaan kaikki ns. maalliset työt: siivosivat, pitivät paikat kunnossa, jne.

Tuo aika ja monet myöhemmät tapahtumat ja kohtaamiset ovat sitten opettaneet minulle paljon luostarielämästä ja luostarien asukkaista. Pääsääntö, jonka opin melko pian, oli kuitenkin se, että sielläkin eli ihmisiä, jotka erilaisilla tavoin opettelivat elämään enkelielämää ja vielä erilaisimmilla tavoin olivat sitä oppineet, kuka enemmän, kuka ei ollenkaan. Luulen, että tuollaisen asian havaitseminen itse asiassa usein henkilön ulkoisesta olemuksesta tai oikeastaan enemmänkin hänen (munkin tai nunnan) käyttäytymisestä, on itse asiassa jonkun ajan kuluttua melko helppoakin siellä eläville. Ei tosin aina, mikäli tuollainen ihminen on omassa askeettisuudessaan päässyt riittävän pitkälle ja osaa peittää sisimpänsä ulkomaailmalta. Heitäkin kun on.

Kuitenkin kaiken jälkeen yhtenä päätelmänä voisi kai ehkä sanoa, että joko maallistuminen alkaa saada jalansijaa nykyisissä luostareissa kuten kaikkialla maailmassa, tai sitten luostaritkaan eivät poikkea suuresti nyky-yhteiskunnan organisaatioista kirkollisuudestaan ja uskonnollisuudestaan huiolimatta. Sielläkin pätevät elämän ja ihmisyyden perussäännöt siinä, miten maailmassakin. Silti arvostan toki suuresti luostarilaitosta ja -elämää. Se ei todellakaan – jos sen oikein ottaa ja oikein elää – ole helppoa elämää tuollaisen elämäntyylin valinneille. Minusta ei ihan oikeasti olisi sellaiseen.

Samanlaista elämä on maailmassakin, jossa meistä suurin osa elää. Taistelemme päivittäin hyvän ja pahan välissä ja selviydymme siitä kuka milläkin tavoin. Mielialamme ja mielipiteemme vaihtelevat elämäntilateesta johtuen. Papisto ja heidän sukunsa joutuu ottamaan huomioon organisaation ja esimiehensä eritavalla kuin ne, joilla ei ole samanlaisia sidonnaisuuksia. "Sen lauluja laulat, jonka leipää syöt" - sanotaan ja sanonta pätee myös kirkon asioissa jopa somessakin esitettyihin mielipiteisiin. Maallikot luulevat olevansa vapaampia sidonnaisuuksista, mutta lopulta sitä samaa löytyy kuoren alta, jos sitä hieman rapsuttaa. Samanlainen ihmisyys löytyy ja on jokapaikassa.


Joten voisikohan tästä päätellä ihmisyyden suhteen, ettei ihminen ole erilainen, on hän sitten maailmassa, luostarissa, pappi tai maallikko, rikas, rakas tai keppikerjäläinen, tavallinen elämän tallaaja eli ”tavis” tai kuningatar, poptähti tai kaupan myyjä. Kuka tahansa – minäkin. Miksi me emme voisi sitten käyttäytyä myös hieman ihmismäisemmin, inhimillisemmin!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

14.1.17

Päivä Ylerminä

Uuden vuoden alkaessa moni tekee ns. uuden vuoden lupauksia, joita ei ilmeisesti oikeasti ole ollenkaan tarkoitusta pitää. Kunhan vain jotenkin lepyttelee sen hetkistä huonoa omaatuntoaan ja näyttää muille, että on ainakin yrittänyt. Minä en ole tehnyt mitään tällaisia lupauksia, mutta aina ajoittain on silti ihan hyvä reivata purjeita ja katsoa, mihin suuntaan elämän vene on menossa, onko suunta oikea. Tämä ei välttämättä tarkoita, ettäkö katuisin tekemääni. Ehkä mieluumminkin tarkastelen tekemisiäni niiden vaikutusten kautta ja pohdin, onko vaikutukset olleet sellaisia, kuin ajattelin vai pitäisikö joitain tekemisiäni vahvistaa tai muuttaa.

Oma kritiikkini on varsinkin näissä blogijutuissa usein kohdistunut kirkkoni hallintoon ja joidenkin kirkollisten tahojen yksinvaltaiseen, lähes diktatoriseen käyttäytymiseen, joka ei mielestäni aina sovi armoa ja pelastusta opettavalle kirkolle eikä ehkä myöskään julkisilla verovaroilla ylläpidetylle organisaatiolle yleensäkään. Kirkon pitäisi mielestäni enimmäkseen olla yhdistävä ja kokoava voima, ei erottava eikä hajottava.

En minä silti ole ihan kaikilta osin ryhtynyt käyttäytymään kuten Eino Leinon runsaasti ja ihan aiheesta mainetta saaneiden Helkavirsien Ylermi, ylpeä isäntä. Ehkä vain osittain.
"Ylermi ylpeä isäntä
ajoi temppelin ovesta,
lausui kirkon laivan alta:
"Täss' on mies tämän sukuinen,
kadu ei tehtyä tekoa,
ei parane palkan eestä."
Onhan tuossa jonkinlaista analogiaa, yhdenmukaisuutta, jos ei muusta niin ainakin noin kuvainnollisesti: "ajoi temppelin ovesta ...", ja eläkeläisenä "… kadu ei tehtyä tekoa, ei parane palkan eestä." Minulla ei ole ollut eikä toivottavasti tulekaan eteeni samat koettelemukset kuin Ylermillä, jolta meni tupa tuhkaksi, vaimo valkeaksi, poika mielipuoleksi, jonka sitten tapparalla tappoi, mutta uhosi tekevänsä toisen, entistä ehomman. Viimein oli kuitenkin vastassa oma kuolo ja viimeiset uhkaukset, joihin Ylermi ikään kuin kunnon nykyaikaisen blogikirjoittajan some-mentaliteetillä vastasi:
"Ylermi ylpeä isäntä
tunsi lattian lahovan,
näki lieskan leimahtavan,
veti miekkansa verisen,
heitti kintahan kivehen
käden kanssa poikki lyödyn,
virkkoi vielä vierressänsä:

"Ennen kirkko kaatunevi
kuin kinnas kivestä irki!

Ennen muurit murtunevi,
kuin sormi seinästä murene!

Ennen aika tulkohonkin,
aika toinen, ankarampi,
joka ei kuololle kumarra,
ei matele Manalle mennen."

Kannusti oritta, liekit
löi yli kultaisen kypärän. -
Vielä on kivessä kinnas."
Jonkinmoista kintaan tai ainakin näin talvella lämpimän turkishanskan nurkkaan heittämistä ja aika ajoin jopa omaakin uhoamista olen tässä hieman joskus harkinnut, mutta katsotaan nyt millaista ja viitsinkö sittenkään. Vanha mies. Toistaiseksi kuitenkin jatkan entiseen malliin kaikesta huolimatta näitä vanhan happaman miehen puuhasteluja. Niin – ja tätä blogikirjoitteluakin.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

12.1.17

Pidetään huoli hulluistamme

"Siunattu hulluus" -elokuvan esite.
Aapeli:
"Hyviä on vähän, pahoja vielä vähemmän,
mutta meitä siunatusti hulluja on lukematon määrä."
(Kuva: Discshop.fi)
Katselin aamu-TV:stä aamutohtoria, joka selitti YLEn toimittajalle vanhusten sekavuustiloja, harhaisuutta, jota kuulemma rupeaa ilmenemään meillä vanhuksilla pian 65 täytettyämme. Jos muistan oikein, prosenttiluku, joka kertoo tuon sairauden yleisyydestä on peräti 6%.

Olen itse nähnyt ja kokenut tuota harhaisuutta, kun oma äitini dementoituessaan alkoi epäillä, että joku – lähinnä kai isäni – varasti aina hänen kukkaronsa. No, useimmiten se sitten löytyi kirjahyllystä kirjojen päältä tai jostain muusta ”piilosta”, jotka isäni kaukoviisaasti oli aikaa myöten opetellut muistamaan.

Sen muistan hyvin, kuinka raskasta tuo aika oli isälleni, joka oli ollut aviossa äiti kanssa tuohon aikaan kaiketi noin 40 vuotta. Se vaati usein keskusteluja ja perheen antamaa terapiaa, että isä selvisi edes joten kuten tuosta ajanjaksosta.

Itse olen ohittanut tuon maagisen 65 ikävuoden jokunen aika sitten ja nyt sitten voi vain ryhtyä tarkkailemaan itseäni, milloin tuo sama muistamattomuus ja delirium – vanhuuden sekavuus, alkaa vaikuttaa omassa elämässäni. Kieltämättä aina silloin tällöin ajatus tulee mieleeni, vaikka en muuten suuremmin murehdi tulevaa. Asenteeni tulevaan on, että kaiketi se yhteiskunta jollakin tavoin minustakin huolen pitää.

Tulevaisuuttani en halua missään nimessä jättää lasteni varaan. Eläkööt he omaa elämäänsä ja minä elän omaani tässä suhteessa. Ihan kaikista parhaimmaltahan tuo tulevaisuus ei vanhusten hoidosta kertovien nykyuutisten valossa näytä, mutta lähden siitä olettamuksesta, että se ajanjakso sitten joskus laitoksessa on toivottavasti mahdollisimman lyhyt.

Eläkeläisenä on ollut viime vuosina aikaa seurata maailman menoa ympärilläni hieman enemmän. Olen aina ollut jonkinlainen observoija, tarkkailija, joka on seurannut ihmisten – tuttujen ja tuntemattomienkin – elämää sivusta pitempiä jaksoja.

Oman ikäpolveni ihmiset, ystävät ja tutut, ovat suureksi osaksi tietysti samanikäisiä, jotkut vanhempia ja heitä on hyvä käyttää omaa itseään arvioidessa jonkinlaisena mittarina. Entistä useammin alan huomata joissain tutuissani jo selviä, ulospäinkin näkyviä todellisen vanhuuden oireita – niin kuin tietysti myös itsessäni. Askel hidastuu, päätöksenteko vaikeutuu, ajatus harhailee ja kysymykset etsivät vastauksia, nimet unohtuva ja monenlaista muuta häikkää alkaa hiljalleen ilmestyä niin minun kuin tuttujeni elämään.

Muistelen ensireaktion olleen jotenkin sellainen nähdessäni tuon jollain tutulla, että onneksi ei ole vielä itsellä noita oireita, mutta mene ja tiedä, miten paljon niitä todellisuudessa itsellänikin onkaan. Ehkä voin sanoa ”onneksi”, etten niitä näe ja huomaa törttöilyjäni eikä kukaan ole heti kertomassa niistä enkä siis itse suuremmin välitä niistä tai sitten ihan päinvastoin: koko ajan toimin hölmösti ja asiat menevät vain huonompaan suuntaan huomaamattani. Molemmat lienevät mahdollisia.

Selviä oireita vanhenemisesta kuitenkin on ollut havaittavissa jo pitkään. Tyypillisin oire tällaisesta lienee muistin heikkeneminen ja eritoten sen huomaa nimien unohtelussa. Kun omassa työssä piti aiemmin muistaa sadoittain nimiä, nyt näyttää siltä, että ”nimitankki” on tullut täyteen ja menee koko ajan yli niin, että nimiä tippuu sieltä koko ajan pois muistista. Usein tulee ”kukas sinä olitkaan”-ilmiö vastaan ja onneksi on jo niin vanha ja rohkea, että uskaltaa tunnustaa sen itselleen ja toiselle ja kysyä suoraan: ”Kuka sinä nyt olitkaan? Sanopa nimesi.”

Vanhan humoristisen tarinan mukaan ensin unohtuvat mieheltä nimet, sitten kasvot. Seuraavaksi unohtuu vetoketju auki ja viimeisessä vaiheessa se unohtuu kiinni. No onneksi olen vielä tuossa toiseksi viimeisessä vaiheessa tai oikeastaan olin siinä jo töissä ollessani ja aiheutin varmaan usein ”hauskoja” tilanteita oppilaiden vanhemmille.

Silti vaikka puhun asioista hieman huumori silmäkulmassa, aihe on toki vakava. En kuitenkaan ryhdy maalaamaan kauhukuvia tulevaisuudestani, vaan kuljen eteenpäin Luojaani luottaen. Kyllä Luoja hulluistaan huolen pitää! Hieman samaan tapaan kuin vuosia, vuosia sitten, kun olin opettajana Kiteen Närsäkkälässä, siellä kerrottiin tositarinaa vanhasta, hieman höpsähtäneestä mummosta.

Mummo asui aivan rajan pinnassa muutaman kilometrin päässä silloisen Neuvostoliiton, nykyisen Venäjän rajasta. Hän oli nuoruudessaan asunut rajan toisella puolella ja hänen kotinsa oli jäänyt sinne. Ikääntyessään mummo alkoi entistä enemmän kaivata vanhaan kotiinsa, joka oli jäänyt rajan taakse. Tiheä piikkilanka-aitakaan ei pidellyt tätä energista mummoa, kun hän vanhoja tuttuja polkuja ja teitä pitkin meni ”kotiinsa”. Ja tietysti hän aina jäi kiinni Neuvostoliiton puolella, missä häntä kuulusteltiin alkuun tiukkaan vähintään fasistien lähettämänä vakoojana. Sitten monimutkaisten proseduurien jälkeen hänet palautettiin virallisen luovutuspaikan – taisi olla silloin Imatralla – kautta takaisin Suomeen.

Joka kerta mummo sai lisäksi Suomessa tuntuvan sakon luvattomasta rajanylityksestä. Niukalla eläkkeellä toimeen tulevalla mummolla ei tietenkään ollut varaa maksaa moisia sakkoja, mutta ne eivät millään tavalla pidätelleet mummoa taas kohta menemästä uudestaan ja uudestaan rajan yli Neuvotoliittoon. Joka kerta sama proseduuri ja mummo palautettiin Suomeen virallisia teitä.

Viimein neuvostoliittolaiset rajamiehet alkoivat tuntea mummon ja tietää, miksi hän tulee aina uudestaan ja uudestaan rajan yli ”kotiinsa” ja heidät valtasi – voisikohan sanoa – sääli tai ainakin jonkinmoinen ymmärrys. He eivät enää rahdanneet mummoa vaikeakulkuisia maastoja pitkin Imatran vastapuolelle rajaa, vaan päättivät palauttaa mummon omin voimin.

Yleensä mummo jäi kiinni melko nopsaan eikä ehtinyt kauaksi rajasta. Rajamiehet tiesivät, että kohta se mummo taas tulee ja varustautuivat tilanteeseen. Niinhän sitten kävi, että mummo meni rajan yli ja melko pian hän ilmestyi rajan yli takaisin suomalaisten rajamiesten kohdalla – he tietysti olivat Suomen puolella – ja mummolla oli plakaatti kaulassaan. Se riippui siinarun päässä ja siinä luki selvällä suomenkielellä: ”Pitäkää huoli hulluistanne!”

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Hullun veli Vilippus Rummukainen pohtii toisen veljensä Anan kanssa kolmannen veljen Elmerin hulluutta elokuvassa "Siunattu hulluus" (kesto 3 min. 47 sek.)

10.1.17

Virret ortodoksin elämässä

Virren ”Von guten Mächten treu und still umgeben” alkuperäiset sanat.
Olen lapsesta asti kohdannut myös luterilaiset virret omassa elämässäni. Vaikka olen ortodoksi, äitini ja yksi sen aikaisen elämäni tärkeistä ihmisistä, mummoni, olivat luterilaisia. Molempien kautta opin ainakin kuuntelemaan virsiä, jos en niitä nyt lapsena ehkä oppinutkaan.

Muutoinkin luterilainen uskonto oli toki läsnä elämässäni äitini kautta. Ensimmäisen iltarukouksen – ”levolle lasken Luojani” – opin tietysti äidiltäni ja mukanani se on kulkenut koko elämäni. Laitettiinpa rukous aikanaan mukaan vielä äitini kuolinilmoitukseen paikalliseen sanomalehteen Karjalaiseen.

Seuraava muistikuva voimakkaammasta virsien kohtaamisesta on joskus 1960-luvulta, kun kävin oppikoulua. Silloin Suomessa oli kaksi erillistä koulujärjestelmää: kansakoulu ja oppikoulu. Kävin ensin neljä vuotta kansakoulua omalla synnyinpaikkakunnallani Tuupovaarassa ja sitten pyrin oppikouluun, Joensuun lyseoon, joka sijaitsi reilun 50 km päässä kotoa Joensuussa mutkaisen ja mäkisen hiekkatien takana.

Melko vaativien ja stressaavien pääsykokeiden jälkeen – missä kyseltiin kirjallisesti osaamista niin matematiikassa kuin äidinkielessä – pääsin 1960-luvun alussa aloittamaan oppikouluni Joensuussa. Alkuun matkustimme päivittäin ensin mopolla asemalle (noin 5 km) ja sieltä junalla Joensuuhun. Illalla sitten menimme kotiin yöksi ensin junalla ja loppumatka mopolla kahdestaan. Myöhemmin minulle ja veljelleni hankittiin kortteeri, alivuokralaisasunto, jossa asuimme viikot. Taisin olla silloin noin 11 – 12-vuotias, kun siis ensi kertaa muutin kotoa muualle asumaan. Toista oli siis ennen.


Tuolla Joensuun lyseossa kohtasinkin sitten virret ensimmäistä kertaa melko aggressiivisella tavalla, millä oli varmaan sitten oma vaikutuksensa monessa mielessä – sekä suhteessa virsiin että suhteessa omaan kirkkooni – ja se jätti jälkensä myöhempään elämääni. Näin nyt ainakin arvelen.

Minulla oli ruotsinkielen opettajana epäpätevä opettaja, joka oli aikaisemmin ollut naimisissa aktiivisen ortodoksin kanssa. Myöhemmin – muutaman lapsen syntymisen jälkeen – tuo mies ”karkasi” kotoa kotiapulaisen kanssa ja katkeroitunut entinen, jätetty vaimo – näin ainakin minusta silloin tuntui – purki vihaansa ortodoksisuuteen meidän ortodoksisten oppilaiden kautta. Sain usein tuntea tuon halveksunnan ja inhon monissa kommenteissa, joita hän heitti koko luokan kuullen minulle, ryssän pennulle, ortodoksille.

Yhtenä manoverinä tuolla opettajalla ja myöhemmin parilla muullakin oli se, että he aamuisin poistivat jonosta ne oppilaat, joilla ei ollut virsikirjaa mukana, kun marssimme joka ikinen arkiaamu lyseon juhlasaliin aamuhartauteen. Minulla ei tietysti ollut, koska olin ortodoksi. Joka kerta sain häneltä huomautuksen ja myöhemmin käskyn mennä rehtorin puhutteluun. Silloin oli rehtorina Aulis Koivusalo, mukava mies, joka aina sanoi vain: ”Istuhan tuhon ja odota vähän aikaa.” Näin tein ja jatkoin taas kohta matkaa ilman minkäänlaisia nuhteita.

Tuo sodan käynyt hieno, majuriksi asti kohonnut mies oli hyvä rehtori, joka ymmärsi poikia (Joensuun lyseo oli poikalyseo) ja ymmärsi näköjään myös meitä ortodokseja. Joskus hän hieman huvittuneena, mutta ikään kuin salaisuuden kertoen sanoi jotain sellaista, että yritetään nyt vain pärjätä tuon opettajan kanssa, eikös. Niin – ja minun ei tarvinnut hankkia eikä kantaa aamuhartauteen virsikirjaa, sen asian hän aina vahvisti ja lupasi keskustella asiasta opettajien kanssa. Hiljalleen minun poistaminen aamuhartausjonosta sitten loppuikin, mutta virsikirjaa en ole vieläkään hankkinut. Kiitos tuon ruotsinkielen opettajan.

Sitten seurasikin melko pitkä ja viileä jakso ilman virsiä. En oppinut niitä oikeastaan yhtään. Ehkä osasin pari: ”Ystävä sä lapsien” ja ”Totuuden henki”, enpä paljon muuta. Tuon virsien osaamattomuuden kohtasin taas edessäni, kun menin yliopistoon (tai silloiseen Joensuun korkeakouluun) opiskelemaan opettajaksi.

Sieltäkin löytyi jokunen opetushenkilö, jonka oli vaikea käsittää, etten osaa virsiä. He eivät kuitenkaan pakottaneet niitä opiskelemaan, kun kysyin, osaavatko he ortodoksisia kirkkoveisuja. Minun ei myöskään tarvinnut koskaan säestää harjoittelukoulun aamuhartaudessa virsiä, kun en niitä siis ihan oikeasti osannutkaan. Enkä sitten myöskään oikein oppinut soittamaan harmoniakaan, kun ei tarvinnut. Enemmän keskityin pianon soittamisen opetteluun.

Seuraava konkreettinen virsien kohtaaminen tapahtuikin sitten 1970-luvun puolenvälin tienoilla ensimmäisessä työpaikassani Kiteen Närsäkkälän koululla, jossa kaikki oppilaat olivat luterilaisia tai muita protestantteja. Silloin pidettiin vielä aamuhartauksia (myöhemmin niistä tuli aamun- tai oikeammin päivänavauksia) ja aamuhartauksiin kuului tietysti aina virret. Niin kauan kun apunani toisena opettajana oli ihastuttava vanha rouva Liisa Karhu, hän hoiti nuo virsiasiat, minä puhumisen. Mutta ei Liisakaan aina ollut paikalla ja sitten oli tietysti se musiikin opetus, jossa myös piti opetussuunnitelman mukaisesti opettaa virsiä.

Silloin tuli opeteltua joitain virsiä ja säestys sujui 12-kielisellä kitaralla. Oppimisteho oli melkoinen, sillä lapset ilmiselvästi pitivät virsien opettelusta kitaran säestyksellä ja etenkin kun pitkäpartainen ja -tukkainen koulunjohtaja soitti sitä. Tuota ”leipäpappi”-aikaa kesti pari vuotta ja se päättyi, kun hakeuduin matematiikan opetukseen erikoistuneen opettajan virkaan Mikkeliin 1970-luvun puolessa välissä. Sen jälkeen en sitten ole muistaakseni virsiä opettanutkaan.

Moneen vuoteen en ollut suuremmin tekemisissä virsien kanssa, vaikka niitä melkein joka arkiaamu koulussa laulettiinkin melko pitkään. En ole varma, oliko se peräti jonnekin 1980- tai 1990-luvulle asti, kun oli aamuhartauksia. Sitten peruskoululainsäädöksillä säädettiin, että ”päivän työ aloitetaan lyhyellä päivänavauksella" ja ”päivänavausten tulee myönteisellä tavalla liittyä koulussa annettavaan uskonnolliseen ja eettiseen kasvatukseen”. Tuo merkitsi tietysti silloisessa suomalaisessa jo tuolloin sekularisoituneessa yhteiskunnassa aamuhartauksien ja virsien loppumista kouluissa ja tyhjänpäiväisten musiikkiesitysten tuloa virsien tilalle ja ns. opettavien puheiden lukemista sitä varten painetuista vihkosista, missä puheissa yleensä ei saanut kertoa mitään uskonnollista asiaa.

Säädöksissä ainakin alkuun sanottiin, että laki ei velvoittanut järjestämään lainkaan uskonnollisia päivänavauksia, vaan kaikki päivänavaukset voivat olla katsomuksellisesti neutraaleja. Toisaalta laki ei kieltänytkään uskonnollisia päivänavauksiakaan, ja niitä voitiin pitää ainakin alkuun myös muun kuin valtionkirkon oppien mukaisena. Mutta käytäntö oli suurimmassa osassa kouluja toinen: uskonnolliset aamuhartaudet tai päivänavaukset loppuivat. Jossain vaiheessa Suomen perustuslakiin kirjattiinkin sitten ns. negatiivinen uskonnonvapaus, joka on vapautta uskonnosta. Perustuslain 11 §:ssä sanottiin: ”Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus --- olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.”

Kaikkien noiden tapahtumien ohessa eläneenä ortodoksina virsien merkitys alkoi vähitellen huveta vauhdilla, vaikka laulamisesta pidinkin. Seuraava hätkähdyttävä kokemus olikin sitten luterilaisista hautajaisista, joihin osallistuin erään ortodoksisen sukulaispiispan kanssa. Vainaja oli tuon piispan täti, luterilainen, ja hautaus toimitettiin tietysti vainajan oman uskonnon mukaisesti. Muistan, kun istuimme tuon piispan kanssa siunauskappelissa eturivissä vierekkäin ja lauloimme TODELLA kuuluvalla äänellä valittuja virsiä, osasimme ne sitten tai ei, kanttorin urut ja esilaulu tosin auttoivat melkoisesti.

Kuuluva laulumme herätti monen huomiota, sillä tyypillisen nykymenon mukaisesti muu saattoväki suunnilleen hymisi virret. Mukana oli tosin muutama vanhempi nainen, jotka sitten antoivat taustatukea erikoiselle duollemme. Muistan jopa luterilaisen papin kasvoilla käyneen pienen hymyhäivähdyksen, kun toinen ortodoksin piispan mustaan viittaan ja toinen tummaan pukuun pukeutunut rehtori sananmukaisesti kuuluvasti hoilasivat kaikki virret. Silloin voi kai sanoa, että palasin jälleen juurilleni äitini virsiin, joita hän myöhemminkin jo dementoituneena ja muistinsa kadottaneena osasi vielä laulaa ystävänsä Hilkan kanssa hoitokodissa. Vaikka kaikki muu oli unohtunut, sekin, olinko minä hänen poikansa vai puolisonsa, virret ja monet muut laulut sujuivat entiseen malliin ja kauniilla lauluäänellä.

Mikä sitten sai minut nyt kirjoittamaan virsistä? Luin jostain nettijutusta saksalaisesta Dietrich Bohnhoefferista, natsien aikaan Saksassa vaikuttaneesta teologista, joka – jos olisi ortodoksi – luettaisiin marttyyriuden vuoksi pyhien joukkoon kuuluvaksi. Aivan kuten yksi tuohon samaan aikaan ja suunnilleen samanlaisen kohtalon kokenut ortodoksinen pyhä, Maria Pariisilainen eli äiti Maria Skobtsova, Dietrichkin kuoli keskitysleirillä. Hän oli alkuun kauheuksistaan tunnetulla Buchenwaldin leirillä, mistä hänet liittoutuneiden edetessä ja lähestyessä siirrettiin Flossenbürgin leirille, missä hänet vain kuukausi ennen rauhan tuloa tapettiin, hirtettiin 1945 huhtikuussa.

Vain muutama kuukausi ennen kuolemaansa joulukuussa 1944 Dietrich Bohnhoeffer kirjoitti kihlatulleen ja perheelleen joulutervehdyksenä valoisaa tulevaisuudenuskoa uhkuvan runon ”Von guten Mächten treu und still umgeben”. Se julistaa, että pimeyden ja pahuuden keskelläkin on lupa uskoa parempaan tulevaisuuteen. Varsin osuva ajatus tähän päiväänkin. Runosta on tullut suosittu hengellinen laulu ja virsi, joka on sävelletty noin viitisenkymmentä kertaa. Suomeksi se tunnetaan Erkki Melartinin vuonna 1923 säveltämänä ja nimellä ”Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan”. Suomen kirkon virsikirjassa se on ollut vuodesta 1986 numerolla 600.

Alkuperäisessä saksankielisessä muodossaan virressä on seitsemän säkeistöä, mutta suomalaisessa versiossa vain viisi. Siitä on poistettu säkeistöt 2 ja 3, joissa kerrotaan mm. vanhan sydämen kiduttamisesta ja raskaan kuorman kantamisesta ja pyydetään pelästyneille sieluillemme pelastusta. Saksaksi nuo säkeistöt ovat:
2. Noch will das Alte unsre Herzen quälen, noch drückt uns böser Tage schwere Last. Ach Herr, gib unsern aufgeschreckten Seelen das Heil, für das du uns geschaffen hast.
3. Und reichst du uns den schweren Kelch, den bittern des Leids, gefüllt bis an den höchsten Rand, so nehmen wir ihn dankbar ohne Zittern aus deiner guten und geliebten Hand.
Suomalaiset sanat löytyvät netistä luterilaisen kirkon sivuilta (linkki) ja virsi laulettunakin löytyy YouTubesta.

Nyt voi vielä kysyä, mikä sai minut tutustumaan lähemmin tuohon saksalaiseen Dietrich Bohnhoefferiin. No syyllinen siihen on helsinkiläinen opetusneuvos, lapsi- ja nuorisotyössä 40 vuotta mukana ollut Kalevi Virtanen, jonka oivallisen tekstin löysin sattumalta myös netistä. Tuo teksti kuvaa hyvin nykyihmisen suhdetta omaan kirkkoonsa – onpa sitten kyseessä luterilainen tai ortodoksi – outoa individualistista tai voisi melkein sanoa narsistista suhdetta.

Kalevi Virtanen sanoi avioliittoa käsittelevässä tekstissään, että ”kiistely uuden avioliittolain ympärillä tekee näkyväksi kirkkomme sisäisen jakautuneisuuden. Rakennus on rikki, kun sen kivet eivät tue toisiaan”. Hän sanoi vielä erittäin osuvasti muutakin ja tämä sai aikaiseksi ensin virsien ja oman suhteeni niihin muistelemisen, sitten tuon kaiken muun tuossa edellä. Kalevi Virtanen siteerasi osuvasti Dietrich Bohnhoefferia, joka on sanonut:
”Se joka rakastaa omaa ihannettaan kirkosta enemmän kuin sitä kirkkoa, jossa elää, saattaa päätyä tuhoamaan molemmat.”
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com