26.11.15

Kirkolliskokouskausi päättyy - millaisin arvosanoin

Vuoden 2015 kirkolliskokous täysistunnossasan Heinäveden Valamon luostarin kulttuurikeskuksen salissa marraskuussa. Kuvassa eturivissä kirkolliskokouksen sihteeri, kirkon lakimies Jari Rantala ja Helsingin metropoliitta Ambrosius.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Suomen ortodoksinen kirkko valitsi omaan kirkolliskokoukseensa jäsenet aiemmin kolmeksi vuodeksi, piakkoin mahdollisesti neljäksi vuodeksi, jos lakimuutos ehtii tulla voimaan ennen uutta valintaa, joka on keväällä 2016. Nykyisen kirkolliskokouksen kausi päättyy kesäkuussa 2016 ja mikäli mitään ihmeempää ei tapahdu, marraskuun lopulla 2015 pidetty kokous oli näiden edustajien viimeinen tällä erää.

Kirkolliskokous koostuu kahdesta ryhmästä - papistosta (johon tässä tilanteessa kuuluvat myös poikkeuksellisesti kanttorit) ja maallikoista. Kokouksen jäsenmäärä on 36, josta siis puolet eli 18 on kummastakin ryhmästä. Tästä tosin tämän kirkolliskokouksen aikana oli jonkun kokouksen ajan poikkeus, kun Oulun eläkkeelle jääneelle metropoliitalle ei valittu toista edustajaa (sijaista kokoukseen), koska hänen tehtäviensä silloinen väliaikainen hoitaja oli jo muutenkin kirkolliskokouksen jäsen. Silloin siis papistoryhmässä oli vain 17 jäsentä.

Piispat ovat muutenkin papiston poikkeava alaryhmä kirkolliskokouksessa. Heitä ei valita kausittain aina uudestaan, vaan he ovat ns. itseoikeutettuja jäseniä niin kauan, kun ovat piispallisessa työsuhteessa kirkkoon. Muutoinkin suhde kirkolliseen tehtäväänsä on oleellinen asia papiston jäsenyydelle. Jos pappi on menettänyt esimerkiksi pappeutensa tai on muutoin tilanteessa, ettei hän asemansa vuoksi voi enää osallistua papiston ryhmän työskentelyyn, näytetään omaksuneen sellainen käytäntö, että papin varamies astuu riviin, vaikka poisjäänyt tai poisjätetty pappi on valittu vaaleilla. Samoin jos maallikko eroaa kirkon jäsenyydestä, hän menettää kirkolliskokousedustajuutensa. Näitä molempia tapauksia on ollut nyt kokoontuneen kirkolliskokouksen kolmivuotiskauden aikana.

Tämä nykyinen kirkolliskokousperiodi on ollut monella tapaa mielenkiintoinen. Jo heti ensimmäisessä kokouksessaan 2013, osa sen jäsenistä - yhden hiippakunnan edustajat tai oikeastaan lähes yhden seurakunnan edustajat - näyttivät muitten hiippakuntien edustajille "kaapin paikan". He valtasivat oleellisimmat valiokuntien puheenjohtajuudet ja muut merkittävät paikat niin, ettei oikeastaan muilla - siis lähinnä kahden muun hiippakunnan - edustajilla ole ollut oikein todellista sananvaltaa enää varsinaisessa kirkolliskokouksessa. Joskus on tuntunut lisäksi siltä, että tärkeimmät asiatkin on jo päätetty mahdollisesti ennakkoon pidetyissä junttakokouksissa.

Huipentuma tälle nyt istuvan kirkooliskokouksen "hymyilevälle vallankaappaukselle" oli viimeisin jossain aiemmassa  kokouksessa tehty hiippakuntapiispan valinta, jossa mitä ilmeisimmin yksi hiippakunta - ei siis asianosainen hiippakunta, johon valinta kohdistui, vaan toinen - valitsi itse asiassa toiselle hiippakunnalle hierarkin. Asiasta ei varmaankaan jäänyt monelle mitenkään hyvä maku suuhun, mutta valinta on valinta ja saanut laillisen oikeutuksensa, koska mitään muodollista virhettä ei suinkaan tehty. Tehtiinkö mahdollisesti väärin joltain toiselta kantilta asiaa katsottaessa, onkin sitten eri asia. Joka tapauksessa eipä asialle enää muuta voi, vaikka purinaa toki on kuulunut niin omasta kuin vieraiden joukosta ja valitun näytöissäkin saattaisi jopa olla joidenkin mielestä ihan oikeasti hieman petraamista.

Joidenkin arvelujen mukaan valinta oli vain ensimmäinen askel siinä prosessissa, johon kuuluu myöhemmin toisten hiippakuntien piispojen valinta. Asialistalla on silloin myös todennäköisesti arkkipiispan valinta. Jotku ovatkin noissa junttaporukoissa jo toki sitäkin ihan ääneen ounastelleet. Kammottavaa!

Kun viime kesänä kohtasin Lapissa vierailleen Ruandan ja Burundin piispa Innocentioksen, ajattelin mielessäni sitä valtavaa eroa, mikä on meidän piispojemme ja afrikkalaisen piispan välillä vaikkapa suhteessa paimen tehtävästä saatavaan palkkaan ja yleensä rahaan ja omaisuuteen. Iloitsin lisäksi suuresti afrikkalaisen piispan nöyryydestä ja vaatimattomuudesta ja helposta lähestyttävyydestä. Hänen kanssaan oli helppoa ja mutkatonta keskustella ja hänellä oli aikaa kuunnella ja hän antoi kansalle - meille suomalaisille ortodokseillekin - hyviä neuvoja ja ohjeita. Samaa olen kaivannut omilta piispoiltamme ja siihen on parhaimmillaan yltänyt vain ehkä pari piispaa, mukana tässä parissa on onneksi oma hiippakuntapiispani, oma arkkipiispamme.

Kirkolliskokouksen papiston ja kanttorien osalta olen oikeastaan melko jäävi sanomaan mielipidettäni kirkolliskokousedustajista. Sivusta seuraajana olen havainnut, että ryhmäkuri on ilmeisen tiukka ja siitä poikkeaminen johtanee tulevasta kirkolliskokouksesta poisjättämiseen. Siltä ainakin minusta tuntuu. Onneksi jokunen "omilla aivoillaan ajattelijakin" on joukkoon eksynyt, mutta katsotaan, uusivatko - tai oikeastaan myös haluavatko he itse uusia - valtakirjansa.

Maallikkojen osalta olen ajoittain tuntenut jopa jonkinlaista myötähäpeää. Kun kauden alussa valittiin kirkolliskokouksen maallikkopuheenjohtajaa, kukaan maallikko ei avannut suuta tehdäkseen esityksen. Maallikko piti sitten valita papiston tekemän ehdotuksen perusteella. Uusien kirkolliskokouksen maallikkojäsenten valintaan ja laatuun tuleekin jatkossa mielestäni kiinnittää entistä suurempaa huomiota. Tosin monimutkainen ja sekava maallikkojen vaalitapa antaa seurakunnille ja etenkin niiden "kähmijöille" suuren vallan jopa valita mieleisensä edustajat.

Kirkolliskokousedustajuus ei saa koskaan olla palkkiotehtävä eläkkeelle jääneelle seurakunta-aktiiville eikä myöskään palkkio jollekin omaa ajattelua vailla olevalle "seurakunnallisen viiniklubin juomanlaskijalle". Kirkolliskokousedustajan tulee paneutua tehtäväänsä huolellisesti, valmistella asioita kokouksiin ja olla aktiivinen oman seurakunnan ja oman hiippakunnan asioissa kuitenkin niin, ettei samalla aiheuta tarpeettomia ongelmia ja harmia toiselle / toisille hiippakunnille. Valitulla tulee olla mutkattomat ja välittömät yhteydet oman seurakunnan hallintoon ja mahdollisimman laajasti myös seurakuntalaisiin.

Joskus menneisyydessäni työskentelin eräässä toisessa maallisemmassa organisaatiossa, mutta hieman samanlaisessa toimintaympäristössä kuin kirkolliskokous, ja silloin sanottiin siellä, että ellei saa suutaan auki julkisessa suuressa kokouksessa (kirkolliskokouksessa se olisi täysistunnoissa), ei ole kelvollinen edustamaan omaa organisaatiotaan. Jo silloin tuossa toisessakin organisaatiossa sanottiin, että tärkeämpää on avata suu valiokunnissa, siellä vaikutetaan. Totta, mutta vain osittain. Valiokunta ei tee kirkolliskokouksessa päätöstä, vain ja ainoastaan esityksen (mietinnön) kirkolliskokoukselle. Esityksen, jonka takana on vain osa kirkolliskokouksesta, kyseisen valiokunnan jäsenet. Asiat päätetään aina täysistunnossa ja jos on joistain asioista eri mieltä, se kannattaa aina tuoda esille täysistunnossa, käsittelyn edellä olevassa lähetekeskustelussa ja laittaa asia tarvittaessa vaikka äänestykseen. Sitä on demokratia, vaikkakin demokratia on melko vieras käsite osin hierarkisessa, osin synodaalisessa ortodoksisessa kirkossamme.

Nyt marraskuun lopulla 2015 kokoontuneella kirkolliskokouksella oli ainakin pari isohkoa asiaa: hallinnonuudistus ja strategia, joista sen piti tehdä päätöksiä. Samoin kokouksessa tuli esille yhden seurakunnan taloudelliset ongelmat ja niistä juontuneet muut ongelmat. Oleellisia ihmisiä on ilmeisesti stressaantuneena ja pohjaan palaneena ollut pois töistä ja "pääkallonpaikan" virkamiehetkään eivät erilaisista syistä johtuen ole oikein pystyneet neuvomaan ja opastamaan kentällä asioissa, joissa apua olisi tarvittu. Joko hekin olivat poissa töistä - kuka minkäkin syyn takia, kuten vaikka siksi, että oli ottanut eron toimestaan - tai heidän osaamisalueensa ei oikein riittänyt ohjaamiseen ja auttamiseen jossain erityisosaamista vaativassa asiassa.

No minkä arvosanan antaisin nykyiselle kirkolliskokoukselle? Lienen hieman jäävi sanomaan sitä, koska olen itse toiminut aiemmin kirkolliskokousedustajana pari kautta, tosin jäin vaaleista sitten vapaaehtoisesti pois. Lisäksi olen seurannut useita asioita ehkä liian läheltä, joten kokonaiskuva saattaa olla siksi kapea. Jätän arvosanan antamisen muille ja viime kädessä jätän sen uuden kirkolliskokouksen uusien edustajien valitsijoille, jotka tosin eivät ole niitä kaikkein demokraattisimpien prosessien edessä ainakaan noissa maallikoiden valintojen kohdalla.

Tuossa pitkässä valintaprosessissa on ensin vaaleilla valittu noin muutaman (usein alle 10, jopa alle 5) prosentin innokkuudella seurakunnanvaltuuston jäsenet ja sitten usein papin myötävaikutuksella ja hänen arvovaltaan tukeutuen tai joskus jopa hänen ohjauksellaan valitaan seurakunnanneuvostoon "sopivat" jäsenet lähipiiristä. He sitten aikanaan valitsevat, ketkä voivat edes olla ehdokkaina uusiksi kirkolliskokousedustajiksi ja sitten he vielä valitsevat lähipiiristään ne valitsijamiehet, jotka sitten melko omituisissa olosuhteissa valitsevat hiippakunnittain maallikkojäsenet toisinaan hieman tyyliin "sulle-mulle", mutta useimmiten tietämättä yhtään mitään muualta hiippakunnan alueelta tulevien ja valittavien ihmisten osaamisesta ja taustasta. Silloin saattaa mennä läpi sellaisiakin, joita ei esimerkiksi kansa ole valinnut vaaleilla edes valtuustoon, mutta joka kuuluu papin tai piispan lähipiiriin tai jopa hänen omaan tai jonkun muun vaikuttajan muodostamaan klikkiin, eräänlaiseen "seura- tai hiippakunnalliseen nomenklatuuraan". Silloin myös seurakunnalliset tai joskus jopa hiippakunnalliset markkinamiehet ja mielipiteenvaikuttajat ovat tehneet runsaasti etukäteistyötä niin jonkun puolesta kuin mahdollisesti jotain vastaankin.

Siksipä olisi - kuten peruskoululainen sanoisi - ihan hyvä kiinnittää tosi paljon huomiota keväällä 2016 tehtäviin uusiin kirkolliskokousedustajavalintoihin ja vaikuttaa, mikäli siihen enää on suinkaan mahdollisuuksia. Kaikkialla ei tosin näin enää ole. Valitettavasti!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

24.11.15

Valamo on my mind

Tunnetko musiikkikappaleen "Georgia on my mind"? Sehän on Hoagy Carmichaelin säveltämä musiikkikappale vuodelta 1930. Kappale tunnetaan eräänlaisena populaari- ja jazzmusiikin standardina ja Georgian osavaltion tunnuslauluna.

Heinäveden Kristuksen kirkastumisen luostarin pääkirkko marraskuisessa kuutamossa kuvattuna.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Vaikka Valamosta on myös tehty lukuisia musiikkikappaleita, kuten vaikka "Valamo, saari ihmeellinen" ja lukuisia muitakin, ne ovat kaiketi pääasiassa - näin arvelen - vanhasta Valamosta eli nykyisestä Venäjän puolella sijaitsevasta Laatokan Valamon luostarista. Saisi joku tehdä ihan Heinäveden Valamostakin kappaleen, jonka nimi voisi olla vaikka tuo otsikon "Valamo on my mind".

Suomen ortodoksisen kirkon ylimmän päättävän elimen kirkolliskokouksen tai kuten oma patriarkkamme, Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos sitä kirkolliskokoukselle lähettämässään tervehdyksessä nimitti, Suomen ortodoksisen kirkon papiston ja maallikoiden kokouksen toinen päivä on illassa, kun tätä tekstiä kirjoitan.

Olen saanut olla Valamossa lukuisia kertoja kokouksissa ja muunkinlaisilla vierailuilla. Joka kerta tämä "korpiluostari" - sanan myönteisessä merkityksessä - on palvellut meitä vierailijoita loistavasti. Niin nytkin. Kaikki toiminnot ovat jälleen pelanneet kirkolliskokouksessa mainiosti - kiitos igumenin, kiitos luostarin ja muun paikalla olevan henkilökunnan. Tietoliikenne, monistus, kokoustilat, ruokailut, majoitus, aikataulut - kaikki - on toiminut hyvin, vaikka olemme kuten tuossa käyttämässäni sanassa aiemmin jo sanoin - korvessa. Kaukana kaupungeista, isommista kylistäkin, jopa melko kaukana valtatiestäkin.

Henkilökohtaisesti olen myös suuresti kiitollinen igumenin eli luostarin johtajan, arkkimandriitta Sergein, todella ystävälliseen, ymmärtäväiseen ja myötämieleiseen suhtautumiseen meitä ulkopuolisia kokouksesta tiedottavia ihmisiä kohtaan. Ilman luostarin ja igumenin myötämielisestä suhtautumista tästä työstä olisi tullut joko mahdotonta tai ainakin vaikeaa. Olemme saaneet hyödyntää luostarin tiloja ja palveluja kiitettävällä tavalla ja näin tiedottaa omalla vaatimattomalla tavallamme oman kirkkomme asioista muille ortodokseille ympäri maan tai jopa ympäri maailman ja siinä sivussa muillekin ortodoksisuudesta kiinnostuneille.

Nykyisen printtimedian, siis pääasiassa sanomalehtien, toimintamahdollisuudet ovat kaventuneet huomattavasti tiukentuneessa kilpailussa sähköisten medioitten kanssa ja tilannetta on heikentänyt myös varmaan huono yleinen taloudellinen tilanne koko maassa. Siksi tällaisten vapaaehtoisuuden pohjalta lähtevien "harrastelijoitten" tiedottaminen paikkaa tässä tilanteessa ilmeisen hyvin syntynyttä vajetta. Etenkin juuri tällaisen maamme yhden etnisen merkittävän vähemmistöryhmän tilaisuuksissa.

Kaikki tämä on mahdollistunut juuri Valamossa, joka on ollut ja tulee jatkossakin olemaan tärkein Suomen ortodoksisen kirkon hengellinen keskus, vaikkakin erilaisia pyrkimyksiä painopisteen siirtämisestä etelämmäksi, lähelle tai jopa sisälle ns. citykuplaa, on viime aikoina ollut kohtuullisen paljon. Tässä toiminnassa on hirveimmillään pyyhitty takapuolta kirkollisella demokratialla ja asioiden hoitaminen on jätetty suureksi osaksi pienelle elitistiselle ryhmälle, joka mielestäni toisinaan jopa melko härskin menetelmin tallaa muun maan, muiden alueiden, ortodoksien oikeuksia. Siinä on pohjoisen pojat ja tyttäret joutuneet pahimmillaan huutolaisen asemaan, kun alueiden toimintaa on yritetty - tai jopa johdettu - tästä citykuplasta, jopa huikeimmillaan alueen esimiehen valinnassa.

Kaikkiin mahdollisiin - ja joskus jopa tuntuu mahdottomiinkin - paikkoihin on laitettu omia miehiä ja naisia "vartiotorneihin" vahtimaan, että asiat sujuvat, kuten ryhmä sen on suunnitellut. Kirkolliskokouksessa lähes kaikkien valiokuntien puheenjohtajat ovat yhdeltä alueelta. Vain yhden on muualta, koska koko kirkolliskokouksessa ei ole ainuttakaan tietyn tieto- ja taitotason omaavaa edustajaa ko. alueelta, joka olisi voitu valita tuohon ammatillisesti ja juridisesti vaativaan tehtävään. Kaikki tämänkertaisen vuoden 2015 kirkolliskokouksen ns. "piispoista vapaat" varapuheenjohtajuudet on miehitetty saman alueen edustajilla, mitään murusia ei jätetty muille alueille. Surullista!

Muutoinkin koko kirkon piirissä on mielestäni havaittavissa jonkinlaista laajempaakin itsemääräämisoikeuden kaventumista. Samalla kun yksi suuri joukko tekee omassa kirkossamme henkistä vallankaappausta, samalla ainakin minun mielestäni myös korkein piispamme, Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos, kiristää itsemääräämisoikeuden ehtoja hänelle tyypillisellä diplomaattisella ja kaunopuheisella tavalla. Liekö syynä tuo em. kuohunta, jota kirkkomme sisällä tapahtuu vai mikä. Mene ja tiedä!

Patriarkkamme sanoo kirkolliskokoukselle lähettämässään tervehdyksessään mm. näin (alleviivaukset blogin kirjoittajan tekemiä):
"Demokraattisuuden periaatteet toimivat kirkossa kuitenkin niin, että ne ovat sopusoinnussa pyhien ja jumalallisten kanonien järjestyksen kanssa. Jokainen paikallinen kirkko pitää kiinni tästä järjestyksestä niin, että osista muodostuu todella hyvä kokonaisuus."
Hän jatkaa:
"Kanoninen järjestys antaa kirkolle oikean suunnan kohti päämäärää. Tuo päämäärä on totuuden palveleminen hyvässä hallinnollisessa järjestyksessä niin, että pyhityksen ja pelastuksen sanoma uskovaisten jumalallistumiseksi toteutuisi. Kirkon kanoninen järjestys palvelee oikein tekemistä eli ortopraksiaa. Tämän päälle voidaan puolestaan rakentaa se demokraattinen henki, jossa kirkko toimii. Kun yhteisiä päätöksiä tehdään yksimielisesti tai enemmistön äänin ovat ne demokratian toteutumista."
Tapa jolla patriarkka mielestäni kauniisti ilmaisee tahtonsa, että Suomen kirkko palaisi oikeaan ruotuu, tapahtuu mm. sanoilla:
"Kirkon perinne toteutuu kun jokainen kirkon jäsen tietää ja tuntee paikkansa, velvollisuutensa ja valtuutensa. Kirkon opin ja kanonien tulkitsija teillä on Pyhä Ekumeeninen istuin, johon teillä on kirkkona oikeus vedota."
Patriarkka toteaa vielä tervehdyksessään:
"Teemme tiettäväksi arvoisille papiston ja maallikoiden kokouksen jäsenille sen, että pitäisitte kiinni näistä Konstantinopolin äitikirkon periaatteista horjumatta niistä suuntaan tai toiseen."
Kirjoitin joskus omassa blogissani "hymyilevästä vallankumouksesta" kirkolliskokouksessa. Nyt tämä kirkolliskokousjakso on onneksi päätöksessään ja uudet vaalit ovat keväällä. Silloin meidän kaikkien tulisi tehdä kaikkemme, että oma suomalainen ortodoksisuutemme saisi jatkoaikaa, emmekä sortuisi liikaa omaan napaan tuijottamiseen ja omien alueellisten - tai joskus tuntuu kuin ne olisivat jopa henkilökohtaisia - etujemme ajamiseen toisten alueiden ja niiden ortodoksisen kustannuksella. Aidoista patriarkkammekin perään kuuluttamista ortodoksisista periaatteista ja siitä paljon puhutusta Traditiosta tulee pitää kiinni joka hetki ja antaa niiden johtaa kirkkomme oikealle tielle.

Tässä työssä Heinäveden Valamon Kristuksen kirkastumisen luostarilla on kautta historiamme ollut merkittävä rooli ja toivottavasti se säilyy edelleen tulevaisuudessakin sellaisena, sillä kirkkomme ei kaipaa mitään ultamoderneja ympäristöjä tai aatteita kylkeemme, sillä omassa aatteessamme, aidossa ortodoksisuudessa, on kylliksi jokaiselle meistä, kun - Tapsa Rautavaaran kauniin laulun sanoin - sen vain oikein oivaltaa.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

23.11.15

Ja tuli ensimmäinen päivä ...

Vuoden 2015 kirkolliskokous Valamossa 23.11.2015.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Vanhan testamentin Genesis eli ensimmäinen Mooseksen kirja (1. Moos.1) kuvaa ensimmäisessä luvussaan maailman luomista. Erotettuaan valkeuden pimeydestä ja nimettyään päivän ja yön tuli ensimmäinen päivä ja luomistyö jatkui.

Tietynlainen luomistyö jatkui myös Valamon luostarissa, kun maanantaina 23.11.2015 siellä kokoontui Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous ensimmäisen päivän kokoukseensa. Päiviä on jäljellä vielä tämän jälkeen kaksi, mutta tietynlainen luomistyö lähti Valamossa taas käyntiin.

Pisimpään tuossa luomisvaiheessa on ollut sanan mukaisesti kirkon hallinnonuudistus, jota nyt viimevaiheessa, monen vuoden puserruksen jälkeen, yritetään saada entistä enemmän hiippakuntakeskeiseksi. Kokousedustajat käyttivät mielenkiintoisia ja varmaan myös hyvin perusteltuja puheenvuoroja asian tiimoilta. Enemmistö salissa täysistunnon lähetekeskustelussa esitetyistä puheenvuoroista oli kuitenkin hallinnonuudistusta vastustavia tai jopa sen peruuttamisen kannalla olevia.

Tästä ja oikeastaan jo aiemmin kuulemistani seikoista tehdyn "analyysin" jälkeen arvelen vahvasti, että jotain todella tapahtuu. Onko se sitten sitä, että koko uudistus - jota on muuten valmisteltu kuin Iisakin kirkkoa, vuosikausia - haudataan kaikessa hiljaisuudessa, vai tuleeko uudistus suureen saliin kirkolliskokouksen päätettäväksi valiokunnista aivan uuteen asentoon laitettuna? Vaikea on arvata vielä, huomenna voidaan jo olla viisaampia.

Arkkipiispa toivoo, että asia menee eteenpäin tavalla tai toisella, eikä usko asian hautaantuvan. Toki tarvetta joiltain osin varmasti on muutokselle. Osan nyt syntyneestä vastarinnasta voivat ehkä ottaa kontolleen myös asiaa valmistelleet kirkon virkamiehet. Välillä valmistelussa on tullut esille seikkoja, joista ei valmistelutyöryhmissä ole suuremmin puhuttu ja ihmeellisesti valmistelevat työryhmät ovat vaihtaneet miehitystään tuon tuostakin, kun ne eivät aina ole saaneet virkamiehiä tyydyttävää lopputulosta.

Toinen suurempi asia on sitten kirkon strategia. Yhtenä syynä sen nihkeään etenemiseen ja ehkä vähäiseen valmisteluun on ollut osin piispojen varauksellinen suhtautuminen ko. asiakirjaan, mutta osansa saa ottaa kontolleen myös asioita valmistellut valiokunta, jonka selvästikin olisi tullut olla omassa valmistelu- ja ohjaustyössään jämäkämpi ja johdonmukaisempi.

Itse uumoilin kolmanneksi "suuremmaksi" asiaksi nousevan Iisalmen ortodoksiselle seurakunnalle myönnettävästä avustuksesta keskustelun, mutta asian etukäteiskäsittely jäi suuressa salissa melko vähäiseksi. Kertookohan se siitä, ettei avustusta ole tulossa? Ongelmallinen se monella tapaa joka tapauksessa on ja mitkä ovat sitten seuraukset seurakunnan ajautuessa talousahdinkoon, jää nähtäväksi.

Eteläsuomalaiset kunnostautuivat jälleen jo kokouksen ensimmäisenä päivänä, kun muiden alueiden kirkolliskokousedustajat eivät jälleen saaneet suutansa auki oikeassa paikassa, eivätkä sovittua asioista etukäteen omissa kokouksissaan, kuten etelässä oli selvästikin tehty. Olisi siinä opittavaa muilla hiippakunnilla. Mutta nyt joka tapauksessa etelän ihmisillä on melkoinen "värisuora": valiokuntien puheenjohtajat (jotka on jo valittu kolme vuotta sitten) ovat yhtä lukuun ottamatta "omia" ja nyt värisuoraa täydentää kirkolliskokouksen maallikkovarapuheenjohtaja ja papiston keskuudestaan valitsema tämän kokouksen varapuheenjohtaja.

Tiistaina kokous jatkuu valiokuntatyöskentelyllä ja todennäköisesti jo joidenkin asioiden osalta ns. pöydälle panoilla. Täysin mahdollista on, että huominen päivä on yhtä täysistuntojen sarjaa toinen toisensa perään lyhyen tauon jälkeen. Mutta katsotaan nyt, sillä yöllä voi tapahtua vaikka mitä.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

P.S.
Katso muuten video KP Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Leon ajatuksista ensimmäisen kokouspäivän jälkeen. Taisi olla arkkipiispa ainakin yhtä väsynyt ellei väsyneempi kuin blogin kirjoittaja. Mutta jospa tämä tästä. Haastattelu löytyy osoitteesta: https://bambuser.com/v/5942565

HAP

22.11.15

Kirkolliskokous 2015 alkamassa

Suomen ortodoksisen kirkon ylimmän päättävän toimielimen, kirkolliskokouksen, todennäköisesti viimeinen tämän kertaisen kirkolliskokousjakson varsinainen kokous on alkamassa huomenna maanantaina 23.11.2015. Heinäveden Valamon luostarissa. Kirkolliskokousedustajat on valittu kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Siihen on nyt tosin tulossa muutos, kunhan Eduskunta ennättää käsitellä sitä koskevan lakimuutoksen. Sen jälkeen edustajat valitaan neljäksi vuodeksi.

Koska sää on huono ja olen jo vanha mies, lähdin kokouspaikalle jo sunnuntaiksi. Hyvä olikin, että lähdin. Tie oli Mikkelistä Varkauteen melkein siedettävä, mutta Varkaudesta edelleen Valamon luostariin - kokouspaikkaan Heinävedellä - tie oli lähes kamala. Sekä rengasurien että ajoratojen välissä oli sellainen sohjomuuri, ettei ohittamaan tehnyt mieli. Onneksi kuitenkin autot ajelivat jonoissa melko kohtuullista vauhtia rajoitusten mukaan. Mutta tarkkana sai koko ajan olla, ettei auto lähtisi heittelehtimään sohjorantista.
Heinäveden Valamon Kristuksen Kirkastumisen luostarin pääkirkko iltapäivän utuisessa valossa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Saavuin Valamoon iltapäivän sinisenä hetkenä. Tie Mikkelistä perille asti oli sään vuoksi todella kaunista katseltavaa, vaikkakin tiedän sen samalla aiheuttaneen paljon ongelmia eri puolilla Suomea. Oli todella kaunista katsella, kun puut kumarsivat kauniisti Luojalleen verhottuna valkoiseen lumipitsiin. Monessa kohdassa huomasin myös puiden aiheuttamat ongelmat, kun ne olivat kaatuneet sähkölankojen päälle tai jopa tielle. Mutta musta-valkoinen kontrasti puhtaan valkoisuuden ja monessa paikassa vielä sulana olevien järvien tummuuden kanssa oli silmiä hivelevän kaunista.

Valamossakin oli lunta. Tosin vaikutti hieman jo siltä, että lämpö alkaa vaikuttaa ja puiden kaunis luminen pitsikoristelu alkaa pudota maahan. Mutta edelleen kaunista oli katsella vaikkapa valkoisena hohtavaa Valamon Kristuksen kirkastumisen kirkkoa iltapäivän ihmeellisessä sinisessä hetkessä.

Varsinainen kirkolliskokous alkaa maanantaina, mutta jo sunnuntaina oli joitain erillisiä kokouksia. Valamossa kokoontui ainakin ortodoksinen kirkollishallitus ja kuulemani mukaan myös jokin kirkolliskokouksen valiokunta. Mikä - se ei selvinnyt.

Itse kirkolliskokouksen listalla on pari kolme asiaa, jotka takuuvarmasti keskusteluttavat. Ne ovat: hallinnonuudistus, kirkon strategia ja ihan varmasti myös Iisalmen ortodoksisen seurakunnan taloudellinen tilanne ja se mukanaan tuomat ratkaisut.

Itse olen seurannut kirkolliskokouksen toimintaa jo kymmenkunta vuotta melko aktiivisesti. Kuusi vuotta siitä myös kirkolliskokouksen jäsenenä. Pois jäin ihan vapaaehtoisesti vuodesta 2013 alkaen. Tuona aikana kirkolliskokous on muuttunut mielestäni valtavasti.

Kun se aiemmin oli jonkinlainen vanhojen herrojen kokoontuminen, nyt kokousedustajien keski-ikä on huomattavasti alempi kuin silloin. Onko se hyvä vai huono asia? Vastaus riippuu varmaan paljon vastaajasta.

Aiemmin kirkon johto ja vaikkapa piispat vaikuttivat enemmän päätöksentekoon mm. nimeämällä monia asioita ns. kanonisiksi asioiksi, jotka eivät kuuluneet kirkolliskokouksen toimialaan. Nykyään näin tapahtuu harvemmin. Silti joskus kuitenkin. Nykyisin suurta valtaa pitävä kirkon hierakinen johtojoukko on vaihtunut toisenlaiseen ryhmään, joka ei ainakaan minun mielestäni ole osoitus ainakaan demokratiasta, vaikka ryhmän jäsenet niin usein väittävät, vieläpä hymyssä suin.

Hieman on myös ainakin minun mielestäni kirkolliskokousedustajien perehtyminen päätettäviin asioihin muuttunut. Onko se mennyt huonompaan suuntaan vai mihin, se onkin sitten oma pohdintansa arvoinen asia ja siihen voin ehkä palata joskus. Hieman minua on haitannut tällaisen nykyisenä sivusta seuraajana, kuitenkin tolkuttoman raivoisa, etten sanoisi aggressiivinen ennakkoon tapahtuva lobbaus, joka tapahtuu melko suppealla maantieteellisellä alueella ja jättää suuren osan edustajista lähes "huutolaispojan" asemaan.

No - siihen on mahdollista saada tulevana keväänä muutos, kun uudet vaalit ovat edessä. Mutta rehellisesti sanoen hieman skeptinen olen muutoksen suhteen. Saapas näkee, mitä tossu tekee!

Joka tapauksessa uusia merkittäviä päätöksiä on odotettavissa ja loppuviikosta olemme viisaampia niiden vaikuttavuudesta omaan elämäämme. Hieman on omaa motivaatiota kokouksen seuraamiseen pitänyt hakea jostain, huonolla menestyksellä. Mutta jospa se huomenna löytyisi tai edes ylihuomenna, sillä jo seuraavana päivänä kokous on ohi.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

9.11.15

Vaikutitko? Miten?

Olisikohan ollut noin pari vuotta sitten, kun päätin olla kirjoittamatta blogijuttuja paastoaikaan. Näin silloin sitten tein ja julkaisin muutamia blogijuttujani videoina.

Tuo aika palautui taas mieleeni ja päätin kokeilla, vieläkö sellainen onnistuisi. Nyt kaiken lisäksi on uudet lelut, joilla voi moista leikkiä kokeilla. Hieman tahmeatahan tuo oli. Uusien lelujen myötä kun on tullut myös uudet ohjelmat, joilla noita hommia tehdään. Ja tietysti minulla ei ollut noita ohjelmia. Mutta onneksi niitä saa koekäyttöön. Niinpä latasin ohjelman tai itse asiassa parikin ja tyylilleni uskollisena aloin käyttää niitä suoraan ilman ohjeitten lukemista - kovin suomalaisittain siis.

Tulos ei todellakaan ole YLE-tasoa, kuten joskus on sanottu, mutta hauska sitä oli tehdä. Käsikirjoitusta ei ollut. Ensivaiheessa oli jopa pyjama päällä, kuvauksiin vaihdoin kuitenkin puseron, mutta jätin pyjaman housut, kun ne eivät kuvista näy.

Tietysti kamera keljuili. Se lopetti kuvaamisen melko satunnaisesti noin minuutin jälkeen. Joten piti hieman arvailla, miten sanansa sovittaa kameran aikatauluun ja sielunelämään. Tuoli narisi, nenää kutitti ja yskittikin. Taisinpa ottaa melko monta ottoa ja lopulta sitten editoinnissa vielä leikkasin pahimmat mokat pois.

Ja tällainen siitä sitten tuli. Ei mikään briljantti näyte, mutta mukava oli taas opetella.



Hannu Pyykkönen

nettihoukka@gmail.com


6.11.15

Somemorfoosi

Lankakasan muuttuminen matoksi vaatii etäisyyttä ja näkökannan muuttamista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Metamorfoosi on tuttu sana myös ortodoksisuudessa. Sanana se tarkoittaa muodonmuutosta ja ortodoksisuudessa muistelen kuulleeni sen mainittavan esimerkiksi Kristuksen kirkastumisen yhteydessä. Myös pappismunkki Serafim Seppälä on eräässä kirjassaan (Kerubin silmin) käsitellyt metamorfoosia munkkeuden yhteydessä, kun hän kirjoitti kirjaan luvun "Erakosta munkiksi - asketismin metamorfoosi" joka käsittelee mm. melkoista urakkaa, munkin muuttumista itsekkäästä yksinajattelijasta oman ryhmän jäseneksi ja nöyräksi kirkon palvelijaksi. Tuo aihe taitaa vain olla melko kaukana meistä nykyaikaisista somessa huseeraajista, moderneista "hurskastelevista somezeloteista".

Tuohon samaan sanaan - metamorfoosiin, muutokseen - halusin viitata tuolla hihastani vetäisemällä otsikon uussanalla "somemorfoosi", jolla tarkoitan nyt somessa eli sosiaalisessa mediassa toimivassa ja vaikuttavassa eliössä tapahtuvaa modernin teknologisen kehityksen ja liberaalin sosiaalistumisen väärinymmärryksen aiheuttamaa muodonmuutosta.

Morfoosi
sanana liittynee myös vaikkapa ihmisen kehittymiseen, kasvamiseen, muokkautumiseen ja meta taasen sanan metamorfoosi alussa ilmentänee asian tilan tavallista suurempaa laajuutta. Metan voisi ehkä kääntää sanalla yli-, ja ainakin näin kaikesta tietämättömänä sen voisi ehkä joissain uskonnollisissa konteksteissa kääntää myös sanalla yliluonnollinen tai hieman pahansuopaisesti, luonnoton. Ihan hyvin voisi kai sanoa joko metasomemorfoosi tai somemetamorfoosi, mutta ne kuulostavat hieman kököiltä, joten lyhensin sanan somemorfoosiksi.


Olen itse muuttanut viime aikoina hieman omaa suhdettani tuohon someen - sosiaaliseen mediaan. Koettanut edes hieman kasvaa, kehittyä, somemorfoitua. Ennen sanoin ja erityisesti halusin sanoa oman vankan mielipiteeni kaikkeen somessa liikkuviin asioihin ja melkein kaikista asioista maan ja taivaan välillä, usein vielä vastakkaisen sellaisen. Nykyisin pääasiassa enää haluan. Aivan kuten niin monessa muussakin imhimillisen elämän asioissa.

En viitsi enää kirjoittaa kaikesta somessa liikkuvasta mielipidettäni, mutta vanha tapani jyllää kyllä voimakkaasti taustalla ja siksi vaikeuksia minulla on toki ollut. Mielestäni olen kuitenkin onnistunut kohtuullisesti pitämään suuni kiinni eli olemaan kirjoittamatta heti jostain jotain, kun asia on ryöpsähtänyt päälleni ja silmiini, mieleeni ja tajuntaani.

Mutta kuten sanoin - vaikeata se on ollut - ehkäpä juuri ammattini seurauksena ja tietysti oman persoonallisuutenikin vuoksi. Yleensä minulla on ammattikuntani puhtaaksi viljeltynä edustajana ollut liian suuri tarve liian usein sanoa kaikille liikaa kaikesta. Niin ja tietysti aina sen oikean mielipiteen, jota muut eivät olleet havainneet / tajunneet / ymmärtäneet. Tai jos ovat, niin ei välttämättä mieltäneet sitä aina oikeaksi.

Asian teki vaikeaksi myös se, että samaan aikaan, kun lauoin noita varmoja ja ainoita oikeita mielipiteitäni, minä huseerasin muillakin areenoilla. Tietysti ihmiset yhdistivät tuon somessa tai vastaavissa huseeraavan Hannun siihen toiseen Hannuun, joka toimi toisaalla, usein vielä toisenlaisilla areenoilla. Ja noista rinnastuksista ei yleensä hyvä seurannut, eikä se edelleenkään monissa tapauksissa kanna hyvää hedelmää.

Edelleen olen monissa sosiaalissa kuvioissa se Hannu, joka laukoi kriittisiä sanoja ja mielipiteitä ja jonka kanssa ei ole soveliasta kaveerata, tai käyttääkseni erään korkean kirkollisen hierarkin sanoja: "En halua olla kanssasi missään tekemisissä." Mistä se kertoo? Monenlaisista asioista niin minusta, mutta kyllä se toki kertoo paljon myös noista toisista, etenkin instituutioista. Näin minä ajattelen.

Hyvää tuossa on kuitenkin ollut se, että olen taas jälleen kerran tajunnut oikeiden - lihaa ja luuta olevien - vanhojen ystävieni merkityksen. Ja samalla  - onneksi - turhien, uusien, useinkaan suuremmin ajattelematta hankittujen tuttujen keveyden ja merkityksettömyyden tai ilman todellista osaamista saatuun, omaan arvovaltaansa, asemaansa tai vaikka titteliinsä nojautuvien ja usein myös heikon omanarvontunteen omaavien ihmisten aivan kammottavan, sanoisin jopa pelottavan tyhjyyden.


Mutta joka tapauksessa olen taas hiljalleen alkanut kuitenkin purkaa tätä somehiljaisuuden verhoa ja kurkistella, mitä sen takana ihan aikuisen oikeasti onkaan. Yritän samalla katsella näitä asioita jonkinlaisen someoptikolla käynnin jälkeen, jotta saisin hieman selvemmän ja tarkemman kuvan noista muista ihmisistä, heidän teoistaan ja erilaisista tapahtumista ja niiden syy-yhteyksistä siinä ohessa.

Mutta ihan oikeasti näkemäni ja kuulemani ja etenkin siis lukemani on edelleen kauhistuttanut minua turhan usein. Monet aiemmin ihan hyviksi tyypeiksi muistamani ihmiset ovat kokeneet jonkinlaisen raivoisan somemorfoosin ja heistä on tullut minulle melkein tunnistamattomia karikatyyrejä. Heidän käyttäytymisensä on minusta outoa, kyseiseen henkilöön tai joissain tapauksissa myös instituutioon sopimattomia. Usein se on myös erittäin loukkaavaa. Ei yksin minulle, minua kohtaan, vaan myös ja etenkin toisille, toisia ihmisiä tai jopa toisia instituutioita ja ihmisryhmiä kohtaan.

Tosin on täysin mahdollista, että he ihan oikeasti ovat olleet tuollaisia jo aiemmin, mutta vasta liiallinen somessa huseeraaminen on paljastanut heidän todelliset karvansa. Somesusi onkin pudottanut lampaankaapunsa. Olen saattanut tuntea heidät joistakin muista mukavimmista kuvioista aiemmin tai sitten vain sellaisista rauhallisimmasta ja älykkäämmästä nettimaailman keskusteluista, joissa ei ollut tarvetta olla aina oikeassa tai toista mollaamassa. Joissa haluttiin oppia toisilta, kuunnella toisia aidosti ja kertoa omia mielipiteitään kiihkottomasti, ilman kenenkään puolelta tulevaa pakkoa.

Ajoittain näissäkin asioissa tulee mieleeni kirjailija Robert Louis Stevensonin tarina tohtori Jekyllistä ja herra Hydestä, joita tuossa hänen kirjoittamassaan fiktiivisessä kertomuksessa yhdisti eriskummallinen side: yksi ja sama ihminen, yhdessä ruumiissa, kahdessa täysin erilaisissa ja jopa vastakkaisissa persoonallisuuksissa, hyvässä ja pahassa. Hyvästä Jekyllistä - eli somessa voisi kai sanoa, että hyvästä kaverista - tulee siellä paha Hyde. Mitä tuo kaksinapaisuus ja persoonan jakaantuminen voisi olla tässä yhteiskunnassamme tai vaikka omassa kirkollisessa hierakiassamme, kuplakansaa ja tuulipukukansaa, ortodoksiaa ja harhaoppia vai selibaattia ja irvokasta hurvittelua. Toista näytetään julkisivussa, toista ollaan. Mene ja tiedä sitten!

Nyt tietysti pitäisi samalla määritellä tarkemmin, mitä minä tarkoitan tuolla edellä sanoilla hyvä ja paha. Sanathan ovat tässäkin monella tapaa kultturisidonnaisia. Sidoksissa vaikkapa omaan uskontoon, elämänkatsomukseen, -historiaan ja -tilanteeseen, kokemuksiin. En kuitenkaan ala selitellä niitä sen tarkemmin. Sanon vain, että käytän sanoja varsin yleisessä merkityksessä. Hyvä saa aikaan hyvää, paha vastaavasti pahaa. Hyvä on myönteisyyttä, myönteistä suhtautumista erilaisuuteen, jopa kriittisyyteen ja oikeaa suvaitsevaisuutta, josta olen muuten paljon aikanani näissä blogeissani paasannut. Paha vastaavasti kaikkea tuota päinvastaisessa mielessä. Joka tapauksessa - kirjoitanpa minä mitä tahansa - jokaisella on oma mielipiteensä hyvästä ja pahasta yleensä tai hyvästä ja pahasta ihmisestä.

Olemistani ja vähentynyttä toimintaani somessa ovat huomattavasti helpottaneet nämä somemorfoosin kokeneet herrat tai miksei joskus myös rouvat, siis jonkinlaiset "somehydet", jotka löytävät kaikesta tavalliseen elämään liittyvistä asioista aina naristavaa (!). Huomaa muuten, että en käyttänyt sanaan kritiikki, vaan käytin sanaa narina.

Kritiikki kuuluu maailmaan. Ilman sitä maailma - ainakin omani - olisi harmaampi ja tylsempi. Somen ja nykyisen modernin maailman menossa vain ihmisten kritiikinsietokyky on monen muun kyvyn ohessa näemmä madaltunut huolestuttavasti.


Jos kansasta, suuresta ihmisjoukosta, ryhmästä esimerkiksi vaikkapa neljännes äänestää jotain asiaa ja on asioista suunnilleen samaa mieltä, loppu kolme neljäsosaa ei minun mielestäni ole oikeutettu tuomitsemaan ja pilkkaamaan (!) tuota ryhmää. Etenkään jos ei itse ole äänestänyt, tai kuuluu ryhmään/joukkoon, jota äänesti pienempi ihmismäärä, joka sai vähemmän ääniä kuin tuo toinen. Huomaa jälleen, että käytin sanaa tuomitseminen ja pilkkaaminen, en kritisoiminen.

Kritisoida saa - älykkäästi, perustellen, parempia esimerkkejä tarjoten, toisille hyvänä mallina ollen, jne. - mutta ei tuomiten, morkaten, pilkaten. Minä laitan yleensä tuollaisen ihmisen, joka edellä mainitulla tavalla tuomitsee ja pilkkaa, kaveruusjäähylle. Siitäkin huolimatta, että hän yleensä ainakin sattaa olla mukava ja fiksu, mutta liian usein sometyhmä.

Minusta some on samanlainen keskusteluväline, kuin "face to face", naamakkain keskustelu. Siinä on samat lainalaisuudet ja samat säännöt niin kohteliaisuudessa kuin kaikissa muissakin kanssakäymisen asioissa. Jos tapella halutaan, pitää mennä sellaiseen seuraan, jossa sen voi tehdä muita, viattomia, syyttömiä, asianosattomia vahingoittamatta ja loukkamatta, syyllistämättä. Jos ei omassa kuplassaan näe metsää kerrostaloilta, tai keljassaan "elämää kuolemalta" on viisampi olla silloin vaikka - kuten tuolla alussa sanottiin - nöyrästi hiljaa ainakin metsänhoidosta tai toisten normaalista elämästä maailmassa ja keskittyä oleelliseen, lähimmäisemme palvelemiseen.

Jos neljännes jonkun yhtenäisen joukon ihmisistä on väärässä, ongelmasta pääsee vain eliminoimalla tuon "turhan joukon". Olemmeko siis valmiita tai halukkaita siihen? Sitäkö oikeasti halutaa sanoillamma, joita ilmaan heitämme?

Voi tietysti aina yrittää käännyttää heitä, jos siihen on todellisia eväitä, mutta sekin pitää mielestäni tehdä sivistyneesti, asiallisesti, kiihkotta ja oikein perustellen. Ei pilkan ja morkkaamisen avulla. Jos joku on erimieltä, oma mielipide on oma mielipide, jota ei aina voi - eikä aina oikein tarvitsisikaan - tarjota eikä ottaa toiselle omaksi. Se kun ei aina satu vaikkapa hänen omaan arvomaailmaansa, ideologiaansa, elämäänsä, tilanteeseensa. Ja se, että tämä mielipide tai asia sopii tämän toisen arvomaailmaan, ei todellakaan takaa aina edes asian oikeellisuuttakaan.

Näin nämä asiat ovat minun mielestäni monessa meidän inhimillisessä toiminnassamme omassa yhteiskunnassamme tai muissakin pienemmissä ryhmissä. Sama sopii mielestäni niin politiikkaan kuin uskontoonkin sekä useimpiin muihinkin inhimillisen kanssakäymisen muotoihin.



Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com